26.8.2012

Battleship (2012)


Ohjaus: Peter Berg

Rooleissa: Taylor Kitsch, Alexander Skarsgård, Liam Neeson, Brooklyn Decker, Rihanna, Tadanobu Asano

Kesto 131 min.



Ison budjetin kesäelokuva, joka perustuu Battleship -lautapeliin ja jonka näyttelijälista on kasattu ulkonäkö edellä, sisältäen vieläpä Rihannan elokuvadebyytin. Juonikin vielä osuu yksiin näiden mammuttimaisten surkeiden Battle: Los Angeles ynnä muiden vastaavien elokuvien kanssa, siinä mielessä siis että alienit hyökkäävät. Ne elokuvat kun ovat aikalailla poikkeuksetta surkeita, vaikka rahaa on syydetty niin maan perhanasti menemään. Luvassa kasa roskaa siis jälleen? No eipä nyt kuitenkaan, varsinkin jos odotukset ovat kohdallaan.

Havaijille on saatu rakennettua voimakas viestintäasema, joka pystyy lähettämään signaaleja kauas avaruuteen ja aina toisiin galakseihin saakka. "Tämä on kuin Kolumbus ja intiaanit, paitsi että me olemme intiaaneja", toteaa yksi tämän aseman tutkijoista. Ja niinhän se on, että vain pari viikkoa kuluu (nopsaa toimintaa) kunnes alienit laskeutuvat maapallolle. Tosin tämä on vain sellainen tiedusteluosasto, josta osa eksyy jonnekin Hong Kongiin ja loput laskeutuvat Tyynelle valtamerelle, tarkoituksenaan ottaa ilmeisesti ensin selvää jostain, ehkäpä signaalin alkuperästä. Tämä ei yllättäen käy selville elokuvassa, että miksi alienit tulevat ensin vain pikkujoukolla. Noh, nämä ufot sitten haluavat ottaa yhteyden kotiplaneetalleen ja näyttää vihreää valoa Maan tuhoamiselle, joten tämän viestin lähetykseen he tarvitsevat tuota Havaijin viestintäasemaa.

Samanaikaisesti Havaijilla on menossa jonkinlainen laivastosotaharjoitus, jossa on mukana laivoja useammista maista. Mutta vain USA ja Japani nostetaan spottivaloon. Ja tietenkin kun muukalaiset laskeutuvat juuri tänne sotaharjoitusalueelle, niin saman tien laivasto ampuu varoituslaukauksen ja vihamielisyydet käynnistyvät.

Ne pakolliset henkilöhahmot


Alkuun tapaamme elämässään pahasti alisuorittavan Alex Hopperin (Kitsch), joka viettää syntymäpäiväänsä baarissa veljensä Stonen (Skarsgård) kanssa, joka on laivaston upseeri. Baariin astelee näyttävä Samantha Shane (Decker), jota Alex koittaa epätoivoisesti iskeä ja joka on sattumoisin laivaston amiraalin (Neeson) tytär. Tyttö kaipailee burritoa, mutta baarin keittiö on kiinni, joten Alex lähtee kauppareissulle. Kauppakin on tosin kiinni, mutta sehän ei haittaa, vaan sankarimme murtautuu sinne erään Youtube-hittivideon merkeissä. Poliisithan siinä tulevat paikalle ja hänen veljensä Stone esittää uhkavaatimuksen, että nyt liityt laivaston väreihin tai muuten... Ja hehän sitten ovat mm. viestintäupseeria näyttelevän Rihannan kanssa tuolla sotaharjoituksessa.

Myös toinen stoori kulkee näiden veljesten vierellä. Nimittäin meille selviää, että tämä kaunis Samantha on fyysinen terapeutti armeijan leivissä, joka työskentelee jalkansa menettäneen Mick Canalesin kanssa. Canalesia muuten näyttelee oikean elämän Irak-veteraani Gregory D. Gadson. Luulin oikeasti ihan joksikin ammattilaisnäyttelijäksi, kaverilla olisi lahjoja ja preesensiä. Tämä kaksikko on  vaeltamassa invaasion aikaan juuri tällä saarella, mistä löytyy tuo pahan onnen viestintäasema.

Michael Bay -resepti


Tämä Hasbron Battleship -lautapeli astuu kuviin siinä kohtaa invaasiota kun laivasto huomaa, etteivät alienien alukset näy tutkassa. Japanin aluksen komentaja kuitenkin keksii, että he voivat seurata näiden alusten liikkumista vedessä katselemalla tsunamipoijujen aaltojenliikettä. Tai jotain sinnepäin... En ole pelannut kyseistä lautapeliä, mutta olettaisin että tuossa kohtaa ollaan asian ytimessä kun arvaillaan ruudukossa, että minnepäin se alus liikkuu.

Jos vielä sananen alieneistakin, niin nämä ovat kyllä teknologialtaan surkeimmat Maan tuhoamista yrittävät oliot ikinä. 

Hasbrohan on myös Transformersien takana. Ja Battleship tuntuu Michael Bay -elokuvalta, räjähdyksiä, one-linereita, räjähdyksiä ja räjähdyksiä. Mutta tämä on itseasiassa elokuvallisesti parempi kuin joku Transformerseista. Henkilöhahmot ovat edes niukasti syvempiä, elokuva pitää sisällään ihan oikeaa sotastrategiaa ja, ajatella, juoni on oikeastaan ihan kohtalaisen hyvä. Vaikkakin muutama asia jää kyllä selittämättä ja sattumiakin löytyy.

Lopputuomio


Odotukset olivat elokuvaa kohtaan pohjalukemissa, mutta itseasiassa yllätyin lopulta vallan positiivisesti. Rihanna oli ihan ok tälläisessä roolissa ja sopivasti ohjattuna, eikä haitannut ettei Liam Neesoniakaan juuri näkynyt. Taylor Kitsch oli mielestäni huono John Carterissa, mutta sitten tietysti kun on tälläinen elokuva, jossa fokus on täysin tapahtumissa, eikä henkilöissä niin eipä sitä ehdi, eikä pysty juuri pureutumaan näyttelijäsuorituksiin. Voisiko sanoa siis, että täytti hyvin yksinkertaisen roolinsa.

Eli Battleship on keskimääräistä parempi ison budjetin viihde-elokuva. Jaksoin katsella hyvin ilman halua painella kelausnappia. Heität vain aivot vapaalle ja tiedät millainen elokuva on odotettavissa, niin kyllä tämän jonain syksyisenä iltana katselee ja siitä voi jopa tykätäkin.

63/100

15.8.2012

Taloani ette saa (2012)

Ohjaus: Matt Piedmont

Rooleissa: Will Ferrell, Diego Luna, Gael Garcia Benal, Genesis Rodriguez, Nick Offerman, Pedro Armendariz jr.

Kesto: 84 min.

Kieli poskessa


Tämä on siis espanjaksi puhuttu elokuva, joka pitää hauskaa meksikolaisten b-luokan elokuvien ja ilmeisestikin TV-kanava Telemundon saippuaoopperoiden kustannuksella. Näistä legendaarisista siirappisen melodramaattisista saippuaoopperoista minulla ei ole kokemusta, mutta muutaman meksikolaisen pienen budjetin elokuvan olen nähnyt. Will Ferrell on kerännyt yhteen tuttujaan Saturday Night Livesta ja Funny or Die -komediasivustolta ja keksinyt varsin oivallisen idean elokuvalle, voisi kuvitella myyvän hyvin nimenomaan espanjankielisissä maissa. Eikös siellä juuri yleensä dubata myös elokuvatkin, mutta nytpäs Will itse vetää roolinsa espanjaksi. Ja vieläpä tuntuisi näin täydestä maallikosta puhuvan sitä aikalailla sujuvasti.

Will Ferrell on siis pääosassa Armando Alvarezina, joka on rehti mutta hidasjärkinen rancherin poika. Tämän isää puolestaan näyttelee suuri Pedro Armendariz jr, joka menehtyi vuonna 2011 syöpään. Isä suosii toista poikaansa Raulia (Luna), joka toisin kuin Armando, on saanut jotain elämällään aikaiseksi ja on nyt menossa naimisiin. Siinä missä Armando taas ei ole koskaan vielä saanut tuntea naisen kosketusta. Mutta kun Armando tapaa veljensä tulevan vaimon, molemmat rakastuvat toisiinsa tulisesti ensisilmäyksellä. Samalla myös paljastuu että Armandon veli onkin paikallisen suuren huumediilerin bisneskumppani, asia jota edes veljen tuleva Sonia-vaimokaan ei edes tiennyt. Joten sankarimme on suojeltava neitoa näiltä kahdelta rikolliselta ja samalla palautettava perheen nimen kunnia.

Yhden vitsin elokuva


Elokuva alkaa erittäin lupaavasti. Kris Kristofferson toimii kertojana ja hän toimittaa mukaillun version erään biisinsä alkusanoista. Tämän jälkeen Christina Aguilera vetää voimakkaasti elokuvan tunnuslaulun ja jostain syystä mieleeni tuli Bond-elokuvien tunnussävelmät. Ja sitten pääsemmekin itse varsinaiseen elokuvaan, joka käyttää tahallisesti huomiota herättävän yksinkertaisia erikoistehosteita ja taustoja vanhojen pienten budjettien Westernien tapaan. Eräässäkin kohtauksessa rakastunut parimme ratsastaa hevosilla, joista näkyy välillä vain hieman elottoman näköinen pää ja itse ratsastaminenkin on tarkoituksellisen kömpelöhkön näköistä. Ja kun hevoset lähtevät laukkaan, niin ne laukkaavat selvästi eri vauhtia kuin tausta liikkuu takana.

Mutta todellakin tämä ylidramaattisuus ja kömpelöt tehosteet tuntuvat olevan ainoa vitsi, mitä tämä elokuva tarjoaa. Ja tietenkin mitä pidemmäs mennään, sitä enemmän katsojaa alkaa puuduttamaan. Kesto on kuitenkin onneksi vain 84 minuuttia mukaanlukien lopputekstit, mikä oli ainakin minulle juuri ja juuri siinä jaksamisen rajoilla. Olin myös bongaavani jotain pieniä viitteitä vähän suurempiinkin elokuviin, mikä on aina mukavaa.

Lopputuomio


Jos kliseiden voimalla etenevä parodiaelokuva kiinnostaa, niin tässä olisi sellainen. Toisille se on tuntunut ylipitkältä Saturday Night Liven sketsiltä ja toiset ovat elokuvasta pitäneet ihan mukiinmenevänä. Itse olen ehkä siinä välimaastossa. Odotin Talk show -klippien perusteella huomattavasti surkeampaa elokuvaa, mutta lopulta yllätyin suhteellisen positiivisesti. Tosiaankin ihan oolrait -elokuva tuolla komediapuolella, jolla se taso ei päätä huimaa ja elokuvat yleensä muistuttavat auttamattomasti toisiaan.

59/100

14.8.2012

The Hunger Games - Nälkäpeli (2012)


Ohjaus: Gary Ross

Rooleissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Stanley Tucci, Toby Jones, Liam Hensworth, Donald Sutherland, Lenny Kravitz

Kesto: 142 min.

Lähtökohta


Tulevaisuudessa sota on runnellut maailman. Raunioista nousee Panem -niminen sivilisaatio, joka nousee valtaan ja alistaa jäljellä olevat kansat valtansa alle. Capitol on tämän uuden valtion rikas keskuspaikka ja sitä ympäröivät alueet on jaettu kahteentoista piiriin, joille on annettu paljonpuhuvat nimet kuten Piiri 1 ja Piiri 2 jne. Sodan päättyessä kirjoitettiin rauhansopimus, jossa määrättiin mm. että joka vuosi jokaisen piirin on annettava kaksi 12-18 -vuotiasta "tribuuttia", joista toinen on poika ja toinen tyttö. Nämä kaksi ratkaistaan arpajaisilla ja tietenkin näihin arpajaisiin on mahdollista "saada" lisälippuja ruoka-apua vastaan. Nämä arvotut 24 tribuuttia viedään pääkaupunkiin ja pakotetaan ottelemaan keskenään kuolemaan saakka metsäisellä areenalla. Ja tietenkin tämä taistelu näytetään livenä ympäri valtakunnan jättimäisten screenien välityksellä ja eritoten pääkaupunki Capitolissa, joka ei ilmeisestikään ota osaa kilpailuun, tämä vuotuinen kontesti on suurta sirkushuvia ja osanottajia mm. haastatellaan ennen päätapahtumaa.

Eli periaatteessa olemme palanneet jälleen Rooman aikoihin, jossa kansaa pidettiin koossa tarjoamalla heille leipää ja sirkushuveja. Sekä puolestaan nykyajan reality-TV on viety ihan uudelle tasolle. Todellakin kiinnostaisi tietää perinpohjaisesti, miten tälläiseen tilanteeseen on päädytty. Miten ihmiset ovat sallineet ja alkaneet vieläpä hurraamaan kun 24 nuorta pakotetaan teurastamaan toisiaan? Todellakin dystooppinen yhteiskunta ja tuollaisia ajatuksia on vaikea välttää elokuvaa katsoessa. En ole kirjoja lukenut tosin, joten vain elokuvan pohjalta mennään. Varmasti muuten jonkinlaista innoitusta ja viitoitusta kirjoihin, sekä elokuvaan on tarjonnut vuonna 2000 ilmestynyt japanilaiselokuva Battle Royale, jossa valtio pakottaa yhdeksäsluokkalaisia Battle Royale -lain nojalla samanlaiseen TV-taisteluun kuolemaan saakka. On muuten huomattavasti koruttomampi kuvaus ja tämä tuotos on siihen verrattuna kuin kukkakedolla tanssahtelua. Kaikki kuolemat ovat siistejä, edes verta ei juurikaan ruudulla näy ja kilpailijoiden kesken vallitsee jopa jonkinlainen kunnia, mikä on suoraan sanoen suurta hevonkukkua. Mutta säästetään nyt hieman lopputuomioonkin ajatuksia.

Vauhdilla eteenpäin


Pääsankarittaremme on Katniss Everdeen (Lawrence), joka henkilöhahmonsa puolesta uusii Winter's Bone -elokuvan roolinsa. Nuori aikuinen, joka joutuu huolehtimaan äidistään, sekä nuoremmasta siskostaan, joka on ensimmäistä vuotta ehdolla Nälkäpeliin. Ruoka on tiukilla ja Katniss on opetellut metsästämään oravia, lintuja, poroja ja niin edelleen, käyttäen jousta tappavalla tarkkuudella. Arvontapäivänä korista nouseekin Katnissin pikkusiskon nimi, mutta huolehtiva isosisko uhrautuu tämän sijasta vapaaehtoisena. Ja luonnollisesti poika joka nousee korista, on Katnissin tuttu Peeta Mellark. Joten romanssi, check.

Nämä kaksi siis matkustavat junalla kohti Capitolia seuranaan Piirin 12 edustajistoa, Effie Trinket (Banks, kuvassa), sekä Nälkäpelistä voittajana selvinnyt Haymitch (Harrelson), joka vastaa kaksikon lyhyestä koulutuksesta.

Pelin pyörittämisestä vastaa Seneca Crane (Bentley), jolla on yksi elokuvahistorian erikoisimmista ja pirullisimmista parroista. Ja näyttelijän itsensä mukaan se on täysin oikea, olen kateellinen. Crane vastaa vain ja ainoastaan Panemin presidentille, jota näyttelee konkari Donald Sutherland. Ja kuten arvata saattaa niin peliä pystyy manipuloimaan raskaasti ja säännötkin ovat muutettavissa, joten sivuhuomiona on hieman outoa koska voittajasta voi lyödä vetoa. Ja kansakin tietää tämän manipuloinnin mahdollisuuden, joten tuskin ainakaan kovin moni järkevä vedonlyöjä rahojaan tuhlaisi tuollaiseen. Toki yhteiskunta näyttää siltä, ettei siellä ole enää mitään muutakaan viihdettä tarjolla.

Liian vähän epätoivoa


Elokuva on kaiken kaikkiaan liian siisti, kesy ja pinnallinen. Siis oikeasti, joka vuosi valitaan 24 nuorta teuraalle. Näin vedonlyöjän silmin kertoimet omalle kuolemalle ovat 23-1, eli hyvin todennäköisesti esirippu laskeutuu. Silti näkemässämme arvontatilaisuudessa lampaat asettuvat vapaaehtoisesti teuraalle, kaikki seisovat naama peruslukemilla ja mistään ei kuulu nyyhkimistä. Kukaan tribuutiksi joutunut ei osoita mitään paniikin merkkejä, heidän tilanteeseensa ja tunteisiinsa ei elokuvassa liiemmin porauduta. Lopulliset tribuutit valmistautuvat taisteluun niinkuin kyseessä olisi joku koulujenvälinen kykykilpailu. Siellä on joku 12-vuotias tyttö mukana 18-vuotiaita miehiä vastaan, eikä tilanteen oikeellisuuteen porauduta yhtään mitenkään.

Ja jos puolet elokuvasta keskittyy itse peliin, niin odotin edes sillä osastolla epätoivoista kynsin ja hampain taistelua elämästä. Ensinnäkin kaikki tribuutit tuntuvat osaavan edes jotakin ja kukaan ei joudu suoranaisesti teurastetuksi. Ilmeisesti vuosierä oli hyvä. Kaikki kuolemat ovat tosiaan viimeisen päälle siistejä, että ikäraja on saatu painettua mahdollisimman alhaiseksi. Ja se ihana kunnia osanottajien kesken. Katniss on kuolla todenteolla kolmisen kertaa, mutta joka kerralla hänet pelastaa joku ja vain yhden ainoan kerran voin tämän jotenkin käsittää. Kyllähän jonkinlaisia liittoumia voi syntyä ja sen mukana taas jatkuvaa epätietoisuutta, sekä selkäänpuukottamisia. Mutta ne vain marssivat siellä metsässä jonossa niinkuin jollain luokkaretkellä, vaikka heikommat olisivat voineet samassa joukkiossa punkanneen vahvimman edustajan pelata pois. Näkökulma tuntui vain olevan Katniss vs. muut.

Lopputuomio


Tässä olisi ollut pohjaa vaikka mille aiheille, mutta elokuvan ohjaaja Gary Ross (perhe-elokuva Seabiscuit) ja käsikirjoittajat vetävät mutkat suoriksi ja tarjoilevat jonkinasteisen puolittaisen teinielokuvan, jolle on jo jatko-osiakin tulossa. Elokuvan musiikki on erinomaista ja eritoten lopputeksteissä pyörivät Arcade Firen ja Taylor Swiftin esittämät kappaleet, joissa tuotantotiimissä on ollut mukana sellainen tuttu mies Oscareista viime vuosina kuin T-Bone Burnett. Varmaan nähdään näiden biisien tiimoilta tänäkin vuonna mukana ehdolla. Mutta kuitenkin paljosta negatiivisesta kirjoittelustani huolimatta, kyseessä on kuitenkin viihdyttävä ja juurikin tapahtumiltaan ajatuksia herättävä elokuva. Joka kuitenkin valitettavasti hukkasi mielestäni aimo kasan potentiaalia olla vielä jotain suurempaa kuin vain jokin maaliskuun julkaisun (= hiljaista aikaa, koska leffat ehtii unohtumaan helposti ennen Oscar-ehdokkaiden julkistusta tammikuussa) saanut elokuva. Tekijät itse sanoivat että jatko-osien tekeminen riippuu tämän elokuvan tuotoista ja mahdollisimman suurelle massalle tämä on selvästikin pyritty kohdistamaan.

74/100

10.8.2012

Suljettu Saari (2010)


Ohjaus: Martin Scorsese

Rooleissa: Leonardo DiCaprio, Mark Ruffalo, Ben Kingsley, Michelle Williams, Emily Mortimer, Max von Sydow, Jackie Earle Haley, John Carroll Lynch

Kesto: 138 min.

Jännitystä ilmassa


Ensiksi täytyy sanoa, että älkää jättäkö tätä elokuvaa katsomatta vain sen takia, että sen yhtenä tyyppinä mainitaan kauhu. Ei tämä ole perinteisessä kauhuelokuvamielessä mikään katsojaa ylikovilla efekteillä ja yliluonnollisilla asioilla säikäyttelevä elokuva. Se sisältää vain kaksi-kolme lievää kohtaa, joka voi saada katsojan säpsähtämään. Ei ole paha, terveisin myöskin kauhuelokuvat suosiolla väliin jättävä henkilö. Muutoin tämä on jännityselokuva par excellence.

Jo elokuvan musiikin ensimmäiset, synkät ja pahaenteiset tahdit sanelevat elokuvan tunnelman. Suljettu Saari, Shutter Island, on sisällissodan aikainen linnoitus Bostonin rannikolla, joka on muutettu vaarallisten mielenterveyspotilaiden sijoituspaikaksi. On vuosi 1954 ja tältä laitokselta on kadonnut eräs lapsensa surmannut naispotilas (Mortimer). Ja koska tältä eristyksissä olevalta saarelta ei voi millään paeta hengissä, niin potilas piilottelee jossain. Kaksi liittovaltion sheriffiä, Teddy Daniels (DiCaprio) ja Chuck Aule (Ruffalo), ovat saaneet tehtäväkseen mennä saarelle ja etsiä tämä vaarallinen nainen. Mutta saman tien kun päähenkilömme astuvat sisään laitokseen ja heidät vastaanottaa tohtori Cawley (Kingsley), niin katsoja huomaa ja aistii ettei kaikki ole kohdallaan, sillä hyvä tohtori ja muu saaren henkilökunta tuntuvat piilottelevan jotain. Myös Teddyn menneisyys alkaa kalvamaan häntä saarella ja häntä piinaavat näyt sotakokemuksista, sekä hänen menehtyneestä vaimostaan ja lapsistaan.

Mukaansa tempaava elokuva


Elokuvan tunnelma on aivan mahtava. Jo avauskohtauksessa näemme sheriffien mukana lautalta kuinka saari siintää pahaenteisen näköisenä horisontissa. Jokainen sheriffiemme tapaama henkilö tuntuu tietävän enemmän kuin kertoo. Katseet seuraavat heitä joka paikassa ja ihmiset kuiskivat keskenään. Jopa ystävällistä esittävä päävartija tuntuu jotenkin varautuneelta. Etsitty nainen tuntuu haihtuneen suoraan huoneestaan savuna ilmaan. Miksi päähenkilömme Teddy Danielsin mielenterveys tuntuu rapistuvan silmiemme edessä?

Yksi asia on varma. Kun elokuvan loppu koittaa, niin palat loksahtavat kohdalleen. Ja tuo loppu on jakanut ihmisten mielipiteitä, kuinka he ovat arvanneet tämän jo hyvissä ajoin tai sitten eivät vain ole tykänneet kun on vedetty matto jalkojen alta. Ainakin itse ensimmäisellä katsomiskerralla imeydyin täysin tarinaan mukaan ja ynnäilin innokkaasti näkemiäni asioita.

Ja tuo loppu myös avaa ihan toisen näkökulman toiselle katsomiskerralle. Tällä kertaa ei olla intensiivisen tarinan vietävänä, vaan voidaan keskittyä seuraamaan tarkemmin henkilökuntaa ja ymmärrämme heidän varautuneet reaktionsa paremmin. Vaikkakin huomaa myös, että ihan kaikki palat eivät sittenkään mahdu paikoilleen. Voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu Scorseselta ja näin lopun voi ajatella kahdella tapaa. Ja samalla katsoja pakotetaan ensimmäisellä katsomiskerralla punnitsemaan uudelleen ajatuksiaan.

Lopputuomio


Tämä elokuva aiheuttaa ajatuksia ja keskustelua, eritoten Danielsin lopussa tarjoilema mietelause herättää ajatuksia yleisellä tasolla ja vielä hämmentää hieman lisää kupletin juonta. Tarinan käänteet jakavat mielipiteitä. Se tarjoilee ihan uudenlaisen näkökulman toiselle katsomiskerralle. Tunnelma on kaikin puolin vangitseva, näyttelijäkaarti pullistelee laadukkaita nimiä ja loistavat moniulotteiset, sekä vivahteikkaat näyttelijänsuoritukset ovatkin elokuvassa jo juonen puolesta avainasemassa. Mutta kuitenkin on vaikea kirjoittaa tästä elokuvasta ja vaikea muodostaa siitä mielipide numeroiden valossa. Ei se kuitenkaan kohoa miksikään mestariteokseksi ja sitä ensimmäisen katsomiskerran nautintoa ei enää voi saavuttaa tulevilla katseluilla.

85/100

7.8.2012

La Strada - Tie (1954)


Ohjaus: Federico Fellini

Rooleissa: Giulietta Masina, Anthony Quinn, Richard Basehart, Aldo Sivani

Kesto: 108 min.



Tässä tulee Zampano!


Itsekäs ja karkeakäytöksinen voimamies Zampano (Quinn) kiertää ympäri Italiaa moottoripyörällä, johon on kiinnitetty ainakin jonkinlainen perävaunu. Miehellä on yksi ainoa varsinainen esitysnumero, hän rikkoo teräksisen ketjun pullistamalla rintaansa ja tätä edeltävät selvästi ulkoa opetellut vuorosanat, jotka ovat tismalleen samanlaiset joka kerta. Hänen entinen avustajansa Rosa on kuollut, joten hän palaa tämän äidin luo uuden avustajan tarpeessa ja ostaa tämän vanhimman tyttären, Gelsominan (Masina), avukseen. Kaksikkomme kiertää kaupungista toiseen ja vaikka Zampano kohtelee Gelsominaa kuin orjaa, niin viaton tyttö pysyy silti vain iloisena ja nauttii kun hän oppii erilaisia pieniä taitoja kuten vaikkapa soittamaan trumpettia. Kerran kuitenkin myös Gelsominan maltti loppuu ja tämä lähtee lätkimään, mutta tyttö on kaukana kotoa eikä hänellä ole paikkaa minne mennä. Zampano sitten tulee lopulta etsimään Gelsominaa ja pakottaa hänet puoliväkisin mukaan.

Kiertävä kaksikkomme päätyy elokuvan puolivälissä sirkuksen mukaan, ilmeisesti hieman säännöllisemmän ja paksumman leivän toivossa. Siellä he törmäävät Hulluun (Basehart), joka on monipuolinen viihdyttäjä ja hän myös nauttii suuresti saadessaan härnätä selvästi taidoiltaan yksipuolisempaa Zampanoa. Tappeluhan tästä seuraa ja kummatkin esiintyjät heitetään ulos sirkuksesta. Sirkuksen väki kehottaa Gelsominaa lähtemään heidän mukaansa, koska he tietävät kuinka kurjasti Zampano tyttöä kohtelee. Mutta Hullu puhuu Gelsominan jäämään Zampanon seuraan ja tämä sitten osoittautuu lopulta huonoksi päätökseksi kaikkien kolmen kannalta. Jopa itse Zampano, joka ei ole läpi elokuvan osoittanut minkäänlaisia tunteita muita kuin itseään kohtaan, murtuu syyllisyyden painosta elokuvan lopussa.

Näyttelyä parhaimmillaan


Tätä elokuvaa voisi pitää italiasohjaaja Federico Fellinin ensimmäisenä todellisena mestariteoksena ja sitä tulisi myöhemmin seuraamaan sellaiset mestariteokset kuten Ihana elämä (La Dolce Vita), 8½, Amarcord, Satyricon. Elokuva myös sisältää lukuisia toistuvia aiheita Fellinin elokuvissa. Hänellä oli henkilökohtaisesti konfliktinomainen suhde naisiin ja hänen elokuviensa naiset ovat usein hieman rehevähköjä ja luonteeltaan joko viattomia/hyviä vaimoja tai sitten prostituoituja/viettelijättäriä. Muita tuttuja visuaalisia näkyjä ovat sirkus, paraatit, merenranta ja esimerkiksi jonkinlainen mieshahmo taivaan, sekä maan välissä.

Näyttelijäsuoritukset ovat erittäin onnistuneita. Anthony Quinnin Zampano on äärimmäisen kylmäsydäminen, itsekäs ja tunteeton ulospäin, mutta jotenkin koko ajan on myös läsnä sellainen tunne, että syvällä sisimmässään mies kuitenkin välittää. Katsojan mieleen hiipii lopulta myös sellainen ajatus että tämä karski ulkokuori on vain jonkinlainen menneiden pettymysten seurauksena syntynyt suojakilpi. Että elokuvan loppu toimisi, niin katsojan on tunnettava edes ripaus sympatiaa voimamiestä kohtaan.

Giulietta Masina Gelsominana on jälleen täysosuma. Pelkästään Masinan kasvot ja koko vartalo pystyvät yhdessä ja erikseen viestimään kasan erilaisia tunteita. Kävelytyyli ja olemus vaihtelivat tilanteesta toiseen. Väkisinkin tulivat mykkäelokuvat mieleen, vaikkakin välillä tämä koko vartalolla reagoiminen tuntui hieman liian tietoiselta, tai keinoteikoiselta voisi sanoa. Masina oli muuten Fellinin vaimo jo tämän elokuvan aikaan ja myös pysyi  tämän vaimona aina ohjaajan kuolemaan saakka.

Ja kolmannessa merkittävässä osassa oli myös toinen ei-italialainen, Richard Basehart. Hän näytteli Hullua, joka oli vastakohta karskille Zampanolle. Hullun monet erilaiset esitykset ovat äärimmäistä taitoa vaativia ja luonteeltaan hän on ensisilmäyksellä joviaali. Mutta kuten Zampanon tapauksessa, niin Hullun letkeän hahmon takaa löytyy myös eräänlaista armottomuutta, ehkä jopa ylemmyyttä. Hän härnää selvästi lahjattomampaa ja yksinkertaisempaa Zampanoa sadistin tavoin.

Lopputuomio


Vaikka kyseessä onkin ehdoton klassikko, niin myös ajan hammas ja henkilökohtaiset mieltymykset määrittävät lopullisen mielipiteen. Päähenkilöiden matkassa ei esiinny missään vaiheessa mitään päämäärää, vaan pääpaino on tunteilla, sekä tarkemmin Zampanon sekä Gelsominan välisessä suhteessa. Elokuva on yksinkertaisesti kiteytettynä katsaus ihmisyyteen.

Musiikista muuten vastaa luonnollisesti Fellinin elokuvassa, Nino Rota. Joka on tietenkin tuttu nimi myös esimerkiksi kahden ensimmäisen Kummisetä -elokuvan musiikin tiimoilta.

86/100

6.8.2012

Real Steel (2011)


Ohjaus: Shawn Levy

Rooleissa: Hugh Jackman, Evangeline Lilly, Dakota Goyo, Kevin Durand, James Rebhorn, Olga Fonda

Kesto: 127 min.



Lähtökohta


Real Steel sijoittuu lähitulevaisuuteen, jolloin robotit nyrkkeilevät ihmisten sijaan. Ja kieltämättä se tuntuu ihan luonnolliselta kehitykseltä, vaikka tuskin nyt ihmisten välisiä nyrkkeilyotteluita oikeasti lopetettaisiin kokonaan, niin kuin elokuva tuntuisi hieman vihjaavan. Toki onhan jo nytkin televisiossa nähty robottien välisiä taisteluita, mutta nämä elokuvan robotit ovat tälläisiä ihmistä selvästi isompia tietokoneita, jotka ovat kaikenlisäksi ketteräjalkaisia, omaavat hyvän tasapainon ja nousevat vieläpä ylös lattiasta.

Rocky robotein esiteltynä


Elokuvan juoni muistuttaa todella vahvasti Sylvester Stallonen Rocky -elokuvaa. Charlie Kenton (Jackman) on entinen nyrkkeilijä, jolla on oma nyrkkeilyrobottinsa. Tällä hän kiertää ympäriinsä Ameriikan syrjäseutuja ottelemassa. Kaikki kissanristiäiset kelpaavat, sillä Charlie on pahasti velkaantunut ja velkaantuu lisää elokuvan alussa, sekä onnistuu myös saattamaan robottinsa romuksi.

Real Steel lainaa myös muualta ja tarjoilee sellaisen tutun tarinan, jossa isä päätyy tapaamaan poikaansa, jota ei ole nähnyt vuosiin. Olosuhteiden oikusta nämä kaksi päätyvät vastahakoisesti yhteen rajatuksi ajaksi, mutta viikkojen kuluessa heidän välilleen muodostuu kuitenkin vahva side.

Dakota Goyo näyttelee Charlien poikaa, Max Kentonia, joka rakastaa robotteja. Joten kun isä ja poika menevät romuttamolle etsimään osia uuden robotin rakentamiseen, Max löytää mudasta "pienen" (kuvassa) sparrirobotin nimeltään Atom ja vakuuttaa isälleen, että tämä vanha pikkubotti omaa potentiaalia. Ja kun Atom lopulta saadaan käyntiin, siitä löytyy harvinainen varjomoodi. Tämä mahdollistaa paitsi erinäisten liikkeiden nauhoittamisen robotille, niin myös robotin reaaliaikaisen ohjaamisen ihmisen liikkeiden mukaan. Eli siis kuin pirun mahtava Kinect. Atom menestyy pikkukehissä ja pian avautuukin tutunlainen, poikkeuksellinen mahdollisuus otella robottinyrkkeilyn mestaria, Zeusia vastaan. Nimikin viittaa tribuutinomaisesti Rocky -elokuvien Apollo Creediin.

Lopputuomio


Real Steelin robottitaistelut ovat viihdyttäviä ja niiden koreografiaa on selvästi ajateltu huolella pitkään. Sugar Ray Leonard esimerkiksi toimi elokuvassa nyrkkeilykonsulttina. Katsoja todennäköisesti pysähtyy ajattelemaan, että miten ihmeessä tuonkokoisten robottien lyönnit eivät aiheuta paljoakaan vahinkoa ja miten ihmeessä robotit käyttäytyvät niin ihmismäisesti ottaessaan lyöntejä vastaan. Mutta ainakin elokuvaa ajatellessa voisi olla muuten vaikeampaa jännittää erittäin sympaattisen oloisen pikku-Atomin puolesta mestaruusottelussa, ellei tämä olisi niin ihmismäinen ja joutuisi ponnistelemaan kerta toisensa jälkeen ylös ja ottamaan lyöntejä vastaan.

Lähdin aika negatiivisin ajatuksin liikkeelle kun tiesin että tässä on robotteja taistelemassa, kiitos esimerkiksi Transformersien. Ja vaikka juoni nyt oli jo moneen kertaan nähty ja Zeuksen omistajatkin olivat kliseisiä turhakkeita, niin nimenomaan Atom ja taistelukohtaukset pitivät minulla tämän elokuvan kohdalla pään veden pinnalla.

68/100

4.8.2012

Hannibal (2001)


Ohjaus: Ridley Scott

Rooleissa: Anthony Hopkins, Julianne Moore, Ray Liotta, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Frankie Faison, Zeljko Ivanek

Kesto: 131 min.





Lampaat hukassa


Uhrilampaat on kertakaikkiaan mahtava elokuva ja Hannibal Lecter (Hopkins) oli siinä samalla noin kymmenen kertaa moniulotteisempi ja kiehtovampi kuin tässä jatko-osassa. Hän oli mies joka yritti kovasti olla hyvä, mutta samalla hän joutui käymään jatkuvaa kamppailua perimmäisen luonteensa ja halujensa kanssa. Myös Jodie Foster oli Clarice Starlingin hahmossa täysin erilainen kuin nyt tässä elokuvassa tapaamamme Clarice, jota esittää Julianne Moore. Uhrilampaissa Clarice oli kokematon, haavoittuvainen. Kymmenen vuotta vanhempi Clarice Starling taas on kyyninen ja harmaa, hän on jopa päässyt Guinnessin Ennätysten kirjaan olemalla eniten ihmisiä tappanut naispuolinen FBI-agentti. Elokuva alkaa jopa kohdasta, jossa tämä meidän kokeneempi Starlingimme johtaa FBI-operaatiota, joka menee mönkään koska eräs sooloilijakyttä ei suostu jättämään operaatiota kesken. Ja tottakai kaikki paska valuu Claricen syliin ja tämä ei sitten mukamas saa sanottua kuulusteluissa, että eräs ihminen alkoi sooloilemaan vastoin käskyjäni. Tämän seurauksena agenttimme alennetaan pöydän ääreen ja laitetaan takaisin Lecter-jutun pariin.

Kasvoton mies


Kannibaali Hannibalin perässä on lainvalvonnan lisäksi myös miljonääri Mason Verger, joka janoaa kostoa. Nähkääs tämä mies oli Hannibalin neljäs uhri aikoinaan. Verger oli lapsiinsekaantuja, joka päätyi Lecterin potilaaksi. Tämä suhde ei jäänyt vain pelkäksi potilassuhteeksi, vaan meille näytetään kuinka eräänä iltana nämä kaksi ovat ilmeisesti Vergerin kartanossa viettämässä iltaa. Lecter huumaa isännän ja heittää ilmoille ehdotuksen, että mitäs jos vähän leikkelisit naamaasi ja syötetään palat koirille. "Se tuntui silloin hyvältä idealta", Verger kertoo meille muistellessaan tapausta. Tämä tapahtuma jätti brutaalit jäljet hänen kasvoihinsa, hänellä ei mm. ole huulia tai silmäluomia. Verger liikkuu pyörätuolissa, joutuu välttelemään liikaa auringonvaloa ja esimerkiksi vääränlainen ruoka voi tappaa hänet. Joten eipä ihme, että hän on luvannut kolmen miljoonan dollarin palkkion Lecteristä, jolle hän on suunnitellut raa'an tavan kuolla.

Jotenkin sopivaa, että tätä kasvotonta miestä näyttelee toinen kasvoton mies, Gary Oldman. Alkupuolella elokuvaa ajattelin, että jospa siihen olisi laitettu Anthony Hopkins koska Vergerillä ei todellakaan ole mitään kasvonpiirteitä. Mutta pääsin tuosta ajatuksesta eroon hyvin nopeaan ja sitten lopputekstien rullatessa kävi selväksi kuka siellä maskin takana oikein oli.

Lecter vapaana


Sivistynyt tappajamme Hannibal Lecter piileskelee Firenzessä, tai ennemminkin oleileee. Siellä hän nauttii oopperoista ja hoitaa jonkinlaisen kirjaston kuraattorin virkaa väliaikaisesti. Paikallinen etsivä Pazzi (Giannini) saa kuitenkin sattumalta selville tämän professorin oikean henkilöllisyyden ja hän ilmiantaa tämän palkkion motivoimana Vergerille. Tämä ei kuitenkaan pääty Pazzin kohdalla kovin hyvin, mutta se johtaa kuitenkin Vergerin suoraan Lecterin jäljille.

Vaikka Hannibal Lecter on edelleen se sama vanha sulavakäytöksinen hirviö kuin Uhrilampaissa, niin silti Lecterin vapaus talsia minne hän ikinä haluaa, vie pois osan hahmon aiemmasta kiehtovuudesta. Ja tietysti takaa myös enemmän toimintaa ja vähemmän antoisia keskusteluja. Mutta nyt tuntuu kuin Lecter olisi ihan mikä tahansa pahis. Lecterin hahmo ei vain ikäänkuin pysty kannattelemaan sitä rimaa, mikä asettui niin korkealle Uhrilampaissa kun Clarice vieraili Lecterin luona vankilassa ja joutui astelemaan useiden ovien ja pitkien käytävien läpi, aina sinne perälle saakka. Tämän hahmon täytyy olla varsinainen pahuuden ilmentymä. Osa Lecterin viehättävyydestä syntyi nimenomaan siitä kun hän oli tiukasti useiden lukkojen takana, vailla toivoakaan pakenemisesta. Ainoastaan terävä mieli vaelsi vapaana ajatuksista ja haavekuvista toiseen.

Lopputuomio


Vaikka elokuva pullistelee isoja nimiä, käsikirjoittajina David Mamet, Steve Zaillian ja säveltäjänä Hans Zimmer, se ei ole lyhyesti kiteytettynä mitään Uhrilampaisiin verrattuna. Tutut henkilöhahmot ovat heikompia, tarina on tuttu ja köyhä. Lopun ateriointikohtaus on kyllä ihan mieleenjäävä kokemus, mutta muutoin anti jää tosiaan aika heikoksi. Ohjaaja tekee sen minkä voi, mutta tarina ei vain ole kovin vangitseva ja aivojen syöminenkään ei juuri nykykatsojaa enää onnistu shokeeraamaan. Viittaus muuten Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän Helvetin osioon.

Mainitaan muuten että alkuperäinen Manhunter on katsomatta, enkä ole myöskään toistaiseksi nähnyt tätä Punaista lohikäärmettä kokonaan.

61/100

3.8.2012

Kunniattomat paskiaiset (2009)


Ohjaus: Quentin Tarantino

Rooleissa: Melanie Laurent, Christoph Waltz, Brad Pitt, Eli Roth, Michael Fassbender, Daniel Brühl, Diane Kruger

Kesto: 153 min.





Likainen tusina


Tämä elokuva on jälleen taattua Quentin Tarantinoa alusta loppuun ja kaikesta näkyy jälleen kuinka hän rakastaa elokuvia. Alkuotsikko näyttää siltä kuin se olisi repäisty B-luokan roskaelokuvasta, tarjolla on Ennio Morriconen musiikkia pitkässä ja kiusoittelevassa avauskohtauksessa. Lopputapahtumat rakentuvat elokuvateatteriin ja meille tarjoillaan huomaamattomasti pientä triviaa myös koskien 35 mm nitraattifilmiä, sekä natsien elokuvateollisuuden käytöstä propagandan välineenä. Ja sitten vielä nämä Kunniattomat paskiaiset, heitä ei sentään taida olla ihan tusinaa, mutta väkisinkin Likainen tusina tulee mieleen kun tämä raaka erikoisjoukko tiputetaan oman onnensa nojaan vihollislinjojen taakse.

Aldo Ray


Tämän erikoisjoukon komentajana toimii luutnantti Aldo Raine (Pitt), jonka nimi on kunnianosoitus kohti lukuisissa B-luokan sotaelokuvissa näytellyttä Aldo Raytä. Raine omaa raskaan eteläisen aksentin ja on muutenkin eleiltään vähän tälläinen erikoisempi mies. Hän vaatii motivaatiopuheessaan ennen lähtöä linjojen taakse, että kukin hänen miehistään on hänelle velkaa 100 natsin päänahkaa. Sama mies myös vastaa suurimmasta osasta komediaa elokuvan aikana, välillä toki menee mustan komedian puolelle. Nimittäin aina kun hän jättää jonkun natsin henkiin, hän kyselee tältä että mitä meinaat tehdä sodan jälkeen. Taidat varmaan ottaa tuon natsiunivormun pois ja ehkä polttaa sen. Ja sellainenhan ei meille käy. Sitä seuraavat asiat ovat sitten mustaa komediaa parhaimmillaan ja ainakin allekirjoittaneen naama vääntyi väkisin virneeseen.

Nappiroolitus Brad Pittille. Tulee hieman mieleen Burn After Readingin rooli fitness hulluna kuntosalintyöntekijänä, jos muistini palvelee oikein. Hieman eksentrinen roolihahmo, joka saa katsojan naaman vääntymään hymyyn jatkuvasti pienten asioiden myötä. Paskiaisissa myös loppupuolen Rainen italian kielen taito sai nauramaan pitkäksi aikaa.

Tyttö joka pääsi karkuun


Ensimmäinen kohtaus tapahtuu natsien miehittämässä Ranskassa. Lempinimen Juutalaistenmetsästäjä saanut natsieversti Hans Landa (Waltz) saapuu miehiensä kanssa tapaamaan erästä maatalon isäntää, sillä hän uskoo että tämä piilottelee juutalaisia tilallaan. Ihanan kiusoittelevan kohtauksen päätteeksi isäntä myöntää tämän, mutta 18-vuotias Shosanna (Laurent) pääsee kuitenkin karkuun ja pakenee metsään. Myöhemmin näemme kuinka hän on hankkinut uuden henkilöllisyyden ja johtaa elokuvateatteria, jossa kaikkien päähenkilöidemme tiet tulevat kohtaamaan fantasioidussa skenaariossa, jossa on tarjolla mahdollisuus lopettaa toinen maailmansota kertarysäyksellä.

Christoph Waltz on täysin uskomaton ja Hans Landa on kertakaikkiaan poikkeuksellisin natsihahmo, mitä ainakin itse olen valkokankaalla nähnyt. Hän on tietenkin paha, mutta myös ironinen, sarkastinen, viljelee huumoria ja on poikkeuksellisen fiksu opportunisti. Sivuosa Oscar meni tasan oikeaan osoitteeseen, kuten myös parhaan näyttelijän palkinto Cannesissa.

Lopputuomio


Kuten Tarantinon elokuvat aina, niin tämän voi kategorisoida ainoastaan Tarantinon elokuvaksi. Erinomainen musiikki, unohtumattomia henkilöhahmoja, tyyliteltyä väkivaltaa ja poikkeuksellinen tarina. Elokuva esittää lukuisia tribuutteja muille elokuville ja pieniinkin asioihin on paneuduttu huolella. Muistan kun Tarantino oli The Tonight Show'ssa mainostamassa elokuvaa, niin hän alkoi aika häiritsevän tohkeissaan puhua elokuvasta löytyvästä kuristuskohtauksesta. Ja olihan se realistinen, näin siis voisi kuvitella. On huomautettava vielä, että katsoin tämän elokuvan nyt toista kertaa ja se oli parempi kuin ensimmäisellä katsomiskerralla pari vuotta sitten. Juoni oli jo tiedossa, joten sai keskittyä nauttimaan pienistä asioista.

Jos ei pidä Tarantinon elokuvista, ei tule pitämään tästäkään. Muille, katsokaa ihmeessä ellette ole jo niin tehneet.

93/100

American Gangster (2007)


Ohjaus: Ridley Scott

Rooleissa: Denzel Washington, Russell Crowe, Josh Brolin, Chiwetel Ejiofor, John Hawkes, Cuba Gooding jr, Ted Levine, Yul Vazquez etc.

Kesto: 157 min.







Musta kummisetä



American Gangster on tositapahtumiin perustuva elokuva, jossa Frank Lucas (Washington) perii edesmenneen pomonsa Bumpy Johnsonin imperiumin 60-luvun lopulla. Juuri ennen kuolemaansa Johnson ilmaisee pettymyksensä Lucakselle  koskien nykymaailmaa, jossa suuret ketjuyritykset tukahduttavat pienet paikalliset yritykset, koska nämä isot yritykset ostavat tuotteensa suoraan valmistajilta ilman välikäsiä. Kuinka ollakaan Lucas ottaa tämän kapitalistisen metodin omiin huumebisneeksinsä ja lentää henkilökohtaisesti paikan päälle Kaakkois-Aasiaan saadakseen hankittua huumeet suoraan valmistajalta. Näin hän pystyy tarjoamaan puhtaampaa ja halvempaa tavaraa kuin kilpailijansa. Salakuljetuksen hän hoiti USA:n armeijan kautta, joka sopivasti kävi sotaansa samoilla nurkilla.

Denzel Washington esiintyy hänellä aikalailla tutunlaisessa roolissa. Frank Lucas on rauhallinen ja sulavakäytöksinen, mutta jos joku tekee virheen, tai todenteolla ärsyttää tätä, niin pinnan alta paljastuu armoton johtaja. Ei hän ole ihan heti ihmisiä välttämättä tappamassa, mutta muutoin kurittaa oikein olan takaa. Itsensä hän ympäröi lähimmillä perheenjäsenillään ja maksaa alaisilleen avokätisesti. Kiitospäivänä hän jakaa Harlemissa oppi-isänsä tavoin kalkkunoita ilmaiseksi. Lucas pitää todellakin niin matalaa profiilia, että poliisit eivät edes tiedä tämän olemassaolosta mitään. Hän ei pidä yllään mitään koruja, pukeutuu perusvaatteisiin ja pukuun vaatien samanlaista näkymättömyyttä myös alaisiltaan. Ja sitten kun poliisi saa Lucasista vihiä, niin jälleen menee aikaa ennen kuin he ymmärtävät sijoittaa tämän ravintoketjun huipulle. Miten muka musta mies voi kaapata Mafialta huumeherruuden Harlemissa ja vielä pysyä hengissä?

Rehellisyyden palkka


Toinen puolisko tarinasta kuuluu rehelliselle poliisille, Richie Robertsille (Crowe). Toisin kuin monet muut poliisit, hän ei ota vastaan lahjuksia tai kahmaise takavarikoidusta käteisestä paria setelinippua omaan taskuunsa. Ja kun hän törmää parinsa kanssa n. miljoonaan dollariin merkkaamattomia seteleitä, hän takavarikoi ne tunnollisesti parinsa vastustelusta huolimatta ja saa asemalla vielä kestää vihaisia tuijotuksia kollegoiltaan. Hekin olisivat mieluusti ottaneet osansa tuosta saaliista Ehkä osaksi muiden halveksunnan (ja tietenkin lahjomattomuutensa) seurauksena Roberts päätyy uuden  huumeryhmän johtoon, johon hän saa valita sopimakseen katsomansa miehet. Eikä mene kauaakaan kun varovainen Frank Lucas tekee yhden pienen virheen ja päätyy tämän osaston tutkaan.

Ja jos on töissä vaikeaa, niin kotirintamallakaan suoraselkäisellä ja periksiantamattomalla kytällämme ei mene hyvin. Hän taistelee oikeudessa ex-vaimonsa kanssa heidän yhteisen lapsensa huoltajuudesta. Mikä on kyllä ihan turhaan mukana jo muutenkin riittävän laajassa aiheessa ja pitkässä elokuvassa. Eritoten kun tälläinen skenaario on jo niin nähty, se tuntuu junnaavan paikallaan, eikä asiaan sitten lopulta edes tule mitään ratkaisua. Kaiken huipuksi oikealla Richie Robertsilla ei ole edes lapsia... Elokuvan käsikirjoituksesta muuten vastaa Steve Zaillian, joka vastaa mm. sellaisten elokuvien käsikirjoituksesta kuten Schindlerin lista ja uudemmista mm. Moneyball.

Lopputuomio


Elokuvassa on monta henkilöhahmoa ja tähtikaartia piisaa kun mukana on vielä mm. Josh Brolinia, sekä yksi suosikeistani John Hawkes. Ohjaus ja käsikirjoitus on erittäin hyvää, eikä matkan varrella esiinny töyssyjä. Se on aika paljon sanottu kun kyse on näin isosta aiheesta ja elokuva on pitkä. Joskin voi myös kritisoida, ettei American Gangster sisällä myöskään mitään sellaista säväyttävää. Ei ole mitään mikä vääntää naaman virneeseen, aiheuttaa vihaa, shokeeraa tai edes juuri tyydyttää. Kyyti on laadukkaalla tasolla tappavan tasaista alusta loppuun, edes musiikki ei pistä erityisesti korvaan vaikka tätä omat laadukkaat kuulokkeet päässä katselin. Lopetus oli kyllä kuitenkin tyylikäs. Päähenkilömme kävivät keskustelun saman pöydän äärellä ja viimeinen kohtaus on vuodessa 1991. Vankilasta pääsee mies, jolla oli kerran lautanen ääriään myöten täynnä. Nyt hän astelee harmaaseen betoniviidakkoon ja hänellä ei ole enää yhtään mitään. Ei ole rahaa, vaimo lähti takaisin synnyinmaahansa ja bisneksessä pyörineet sukulaiset ovat vielä todennäköisesti vankilassa. Tosin vaimo kyllä palasi Lucasin luo 2006 nopealla vilkaisulla ja vieläkin on Lucas hengissä, tosin auto-onnettomuuden seurauksena joutuu olemaan pyörätuolissa.

Mutta tosiaan. Mielenkiintoinen elokuva ja aina on myös mukavaa kun tarinalla on jotain todenmukaistakin pohjaa. Ehdottomasti kannattaa vilkaista, mikäli mahdollisuus avautuu.

77/100

2.8.2012

Tuyan häät (2006)


Ohjaus: Quan'an Wang

Rooleissa: Yu Nan, Ba'toer, Sen'ge, Bao'lier


Kesto: 86 min.







Tuya on naimisissa Batoerin kanssa, joka vammautui jaloistaan yrittäessään kaivaa kaivoa aavikoitumisesta kärsivässä Mongolian sisämaassa. Nyt Tuya joutuu yksin tekemään kaikki paimentolaisen työt elättääkseen miehensä ja heidän kaksi lastaan, mukaanlukien vedenhaun 15 kilometrin päästä kotoa kaksi kertaa päivässä. Raskas työ vaatii veronsa ja Tuyan välilevy luiskahtaa paikaltaan. Lääkäri varoittaa häntä, että lisärasitus voi lopulta johtaa alaraajojen vammautumiseen. Pakon edessä Tuya ja Batoer eroavat, että Tuya voi mennä uusiin naimisiin ja huolehtia lapsista. Kovapäinen naisihminen kuitenkaan asettaa ehdoksi uudelle avioliitolle sen, että myös ex-mies Batoerin on asuttava saman katon alla.

Yksinkertainen elokuva


Jälleen tätäkin elokuvaa voisi pitää lähes dokumenttina. Ei ole mitään järin dramatisoitua tarinaa, seurataan tapahtuvia asioita vain yhden henkilön näkökulmasta ja ohjaaja tarjoilee useita, pitkähköjä maisemakuvauksia joissa ei dialogia esiinny.

Ainoa ammattinäyttelijä elokuvassa on Tuyaa esittävä Yu Nan, jota saadaan pian katsella täällä länsimaissakin kun Expendables 2 saapuu valkokankaille. Kaikki muut näyttelijät ovat paikallisia mongolialaisia ihmisiä, jotka esiintyvät omilla nimillään. Ja ihan hyvin vieläpä esiintyvätkin kun ei yhtään tullut kiinnitettyä huomiota kun en tätä asiaa ennakkoon tiennyt.

Tämä kiinalainen elokuva siis vain yksinkertaisesti seuraa tapahtumia jotka johtavat Tuyan eroon, sekä sitä kosijoiden virtaa mikä hänen ovelleen ilmestyy keskelle ei mitään. Tieto virtaa ja ilmeisesti sitten taitaa olla pulaa myös vaimoista ja avioliitto on myös kulttuurillisesti tärkeää. Vaikka onhan vaimoehdokaskin erittäin hyvän näköinen, vaikka melkein koko ajan onkin paljon vaatetta päällä ja huivi vielä lämmittämässä pään ympärillä.

Lopputuomio


Tämä on tälläinen eksistentialistinen kuvaus, eli yhden ihmisen ainutlaatuinen kokemus. Hidastempoinen, puolidokumentti. Vaatii kärsivällisen katsojan ja kirkkaan mielen, joka on avoin kokemaan jotain valtavirrasta poikkeavaa. Vaikea edes koittaa sanoa juuri mitään. Mainitaan nyt vielä, että elokuva voitti yllätyksellisesti Berliinin elokuvajuhlilla aikanaan Kultaisen karhun.

66/100

Ammutaanhan hevosiakin (1969)


Ohjaus: Sydney Pollack

Rooleissa: Jane Fonda, Michael Sarrazin, Susannah York, Gig Young & Red Buttons

Kesto: 129 min.







USA:n lamavuosina 30-luvulla tanssimaratonit olivat suoranainen villitys. Jos niitä nyt tanssimiseksi edes voi sanoa. Ihmisten tuli pysyä jaloillaan ja jonkinlaisessa jatkuvassa liikkeessä mahdollisimman pitkään, joten nämä maratonit saattoivat pahimmillaan kestää jopa kuukausia. Osallistujille kun taattiin säännöllinen määrä lämpimiä aterioita päivässä, niin sellaiseen osallistuminen oli tuona pula-aikana houkutteleva vaihtoehto. Jotkut myös osallistuivat ihan vain kuuluisuuden tavoittelemisen toivossa, sillä nämä kilpailut keräsivät yleisöä ja luonnollisesti myös kuuluisuudet mielellään näyttäytyivät kyseisissä tapahtumissa.

Poika tapaa tytön


Uransa huipulla olleen Jane Fondan näyttelemä Gloria on osallistumassa Hollywoodissa pidettävään tanssimaratoniin, mutta tanssipaikalla hänen parilleen ei anneta osallistumislupaa, sillä tämä on sairaana. Paikalle on kuitenkin sattumalta eksynyt Robert (Michael Sarrazin), joka sitten päätyy ensimmäisenä sopivan ikäisenä ehdokkaana Glorian tanssipariksi. Myös kaksi muuta paria nostetaan esiin. Hollywood-läpimurrosta haaveileva näyttelijäpariskunta, sekä vanha merikarhu joka väärentää ikänsä päästäkseen kilpailuun mukaan. Harmaatukkainen mies ei ole selvästikään 31-vuotias, mutta kukaan järjestäjistä, mukaanlukien seremoniamestari Rocky (Oscarin sivuosastaan voittanut Gig Young), ei asiasta sen suuremmin välitä.

Suoraan kuin 30-luvulta?


Jotenkin häiritsevää, että varsinaisesti mistään henkilöhahmosta ei saada selville juuri mitään ja ainoa selkeä hahmonkehitys koskee ainoastaan Gloriaa. Ja hänkin muuttuu masentuneesta vielä masentuneemmaksi, tosin traagisin seurauksin.

Varsinaisessa pääosassa onkin itse maratontanssikilpailu ja ohjaaja Sydney Pollack tuntuu saaneen sen tunnelman hyvin vangittua. Osanottajilla on yksi kymmenen minuutin lepotauko aina kahden tunnin välein. Tänä aikana siis kisailijat peseytyvät, vaihtavat vaatteita, syövät tai koittavat levähtää edes hetkeksi. Nukkumisen joutuu hoitamaan tanssiessa, jolloin toinen parista tukee. Tanssin lomassa kilpailijat saavat mahdollisuuden esitellä esimerkiksi erikoiskykyjään. Ja mikäli yleisö pitää tästä numerosta, he heittelevät taskunpohjalta muutaman kolikon ja kilpailijapari sitten saa noukkia nämä pennoset lattialta itselleen.

Kisan pidentyessä ja pidentyessä, osanottajat muuttuvat aina vain likaisemmiksi ja väsyneiksi. Ja puolestaan katsomo on aina vain täydempi ja innolla odottamassa koska joku tipahtaa kuolemanväsyneenä maahan ja jaksaako tämä nousta sieltä ylös vielä ennen kuin tuomari laskee tämän ulos. Kuten elokuvan, ja sen pohjana olleen kirjan, nimi antaa ilmi niin kilpailijoita kohdellaan kuin eläimiä, ellei jopa vielä surkeammin.

Lopputuomio


Päällimmäisenä tämä filmi tulee jäämään kauaksi aikaa mieleen tämän järjettömän kilpamuodon ja kisailijoiden armottoman kohtelun myötä. Aika harvinaista että 1969 tehty elokuva voi nykykatsojaa vielä jotenkin järkyttää. Henkilöiden puolelta tosiaan homma jäi aika mitäänsanomattomaksi, jos ei tästä sitten ole olemassa jotain täydempää versiota kuin tuo mikä YleTeemalta viimeksi tuli. Kärsivälliselle katsojalle vähän hidastempoisempi elokuva, joka tarjoaa vilauksen menneistä ajoista.

72/100

Hard Target (1993)

Ohjaus: John Woo

Rooleissa: Jean-Claude Van Damme, Lance Henriksen, Yancy Butler, Arnold Vosloo, Wilford Brimley & Kasi Lemmons

Kesto: 97 min.








Hard Target on John Woon ensimmäinen Hollywood -elokuva ja syystäkin se ei kerännyt kovin mairittelevaa vastaanottoa kriitikoiden ja katsojien keskuudessa. Herra Woo itse teki seuraavan elokuvansa vasta kolmen vuoden kuluttua.

Natasha Binder (Yancy Butler) saapuu New Orleansiin etsimään isäänsä ja huomaa että tämä on paitsi joutunut kodittomaksi, myös kadoksissa. Etsiessään isäänsä, Natasha löytää itsensä vaikeuksista, mutta onneksi paikalla sattuu olemaan myös Chance Boudreaux (Jean-Claude Van Damme), joka auttaa neidon pulasta ja suostuu auttamaan tätä isänsä etsimisessä. He saavat selville, että hänen isänsä katoamisen takana on organisaatio, joka tarjoaa rikkaille mahdollisuutta metsästää ihmisiä. Ja kohta kaksikkomme joutuu samaan asemaan.

Pääosassa ohjaaja?


Jos on vähääkään nähnyt Van Dammen elokuvia, niin varmaan osaa jo olla odottamatta kaverilta liikoja tuolla draaman puolella. Puupökkelömäinen olemus ja jälleen hahmolla ranskalaiset/belgialaiset juuret, ettei miehen aksentista tarvitse välittää. Mutta onhan tämä Van Dammen parhaimpia elokuvia ja mies on ilahduttavan badass takatukkineen ja pitkine nahkatakkeineen.

Lance Henriksenin näyttelemä pääpahis ja Arnold Vosloon apuri ovat sitten taas tätä kliseistä peruskauraa. Henriksen pimputtelee pianoa, pitää valkoisia vaatteita, omaa erikoisen aseen, pimahtaa elokuvan kuluessa täysin ja ei osaa lopettaa ajoissa. Toki eihän siitä kummoista toimintaleffaa tule jos pahis pakenee paikalta kesken kaiken ja menee piilottelemaan jonnekin jumalan selän taa.

Suurin häiriötekijä ovat kuitenkin jatkuvat hidastukset, joita tarjoillaan tuutin täydeltä naurettavuuksiin asti. Siihen päälle vielä lisää pakollisia Woo-trademarkkeja kuten mexican stand-off, moottoripyöriä, heittäytymisiä ja niin edelleen. Tosin kuulemma Woo olisi ollut vaikeuksissa diivailevan Van Dammen kanssa, joka halusi tehdä asioita parhaaksi katsomallaan tavalla ja mm. heitteli potkuja silloin kun olisi pitänyt ammuskella. Tätä sitten kai piti jollakin tavalla koittaa saada paikkailtua sieltä ohjaajan tuolilta. Tosin mielestäni tämä oli yksi ensimmäisiä näkemiäni Van Dammen leffoja, joissa oli mukavan paljon näitä kierrepotkuja ja vieläpä usea hidastettuina.

Loppua kohti piiputtaa


Pidin elokuvasta siihen saakka, kunnes piiput alkoivat kääntyä kohti Van Dammea ja megalomaaninen ihmisjahti käynnistyi, jossa oli mukana kaikkea helikoptereista ja raketinheittimistä lähtien. Dialogi alkaa mennä naurettavuuksiin ja loppukohtauksen paikaksi tietenkin löytyy se hylätty varastorakennus. Räjähdyksiä ja pahiksia riittää loputtomiin. Neito hankkii itsensä pulaan, mutta onnellinen loppu on taattu. Tosin löytyy sieltä myös ihan mukavaa kulttikamaa, kuten käärmeen turpakäräjät, jossa matelija lyödään tajuttomaksi.

Lopputuomio


Aivot narikkaan, kaverit kylään ja olut virtaamaan. Kyllähän tämän kerran katsoo selvin päin, vaikka miksei näilläkin elokuvilla ole omat ystävänsä. Parhaimpia JVCD:n elokuvia ja vastaavasti huonoa John Woo'ta.

57/100