24.2.2013

Django Unchained (2012)

Ohjaus & käsikirjoitus: Quentin Tarantino
Rooleissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Kerry Washington, James Remar, Walton Goggins
Kesto & tyyppi: Western ja 165 min.
Muuta: Ehdolla 5 Oscariin, mm. paras elokuva, ohjaaja ja alkuperäiskäsikirjoitus


Lupa yliampua


Tervetuloa jälleen vaihtoehtoiseen historiaan tässä tarkoituksellisesti b-elokuvan tyylisessä kunnianosoituksessa spagetti westerneille. Elokuva sijoittuu aikaan juuri ennen USA:n sisällissotaa, entinen orja ampuu kahmalokaupalla valkoisia orjakauppiaita ja elokuvan soundtrack sisältää sellaisen sekoituksen artisteja kuin Ennio Morricone, Tupac Shakur, James Brown, John Legend, Rick Ross, Johnny Cash, Anthony Hamilton, RZA Wu Tang Clanista ja Ludwig van Beethoven. Eli elokuva tekee selväksi että nyt ammutaan yli ja tyylillä. Valitettavasti vain lähes kolmen tunnin aikana ehtii jo negatiivisessa mielessä turtua elokuvan itsensä toistamiseen, elokuvaan todennäköisesti tarkoituksella sopimattomiin kohtauksiin ja jotenkin toisella jalalla ontuvaan tarinaan/sen kuljetukseen. Elokuvan tarkoituksellinen tyyli ikään kuin kääntyy lopulta itseään vastaan. Ja minä sentään nautin äärimmäisen suuresti Machetesta, joka oli lyhyempi, sisälsi uskomattoman määrän suuria nimiä naurettavissa pikkurooleissa ja onnistui pitämään minulla sairaan virneen naamalla koko reilun puolitoistatuntisen. Django Unchainediin oli myös kaavailtu isohko kasa nimiä pikkurooleihin (Sasha Baron Cohen, Gordon-Levitt, Spacey jne.), mutta valitettavasti moni joutui vetäytymään pois muiden projektien päällekkäisyyden vuoksi ja valtaosa näistä sivuhahmoista sitten poistettiin kokonaan elokuvasta pois. Mikä voinee selittää, että siitä jäi vielä puuttumaan sitä jotain.

Elokuva alkaa kuitenkin kun pari valkoista miestä kulkevat hevosilla ja perässä laahustaa viisi mustaa orjaa. Näitä vastaan ajaa vaunuilla saksalainen, entinen hammaslääkäri nykyinen palkkionmetsästäjä, Tri. King Schultz (Waltz, jälleen hyvin leikkisässä Landamaisessa roolissa). Tämä tarvitsee apua metsästämiensä rikollisten tunnistamisessa ja "ostaa" Djangon (Foxx) näiltä kahdelta mieheltä, tai ostohetkellä yhdeltä ja pian oston jälkeen kupsahtaa se toinenkin. Django nimittäin oli orjana samalla plantaasilla, jossa nämä metsästetyt miehet olivat töissä ja pystyy täten tunnistamaan heidät. Palkkioksi avustaan Django saa vapauden. Lopulta huomataan, että a) Django on loistava ampuja ja b) hän jostain syystä pitää valkoisten ampumisesta, eikä asiaa haittaa että siitä saa vieläpä palkkaakin. Samalla Django kuitenkin kaipaa vaimoaan (Washington), joka oli myyty toiselle plantaasille. Tohtori Schultz lupaa auttaa etsimään ja vapauttamaan tämän vaimon, mikäli Django viettää talven hänen apurinaan lainsuojattomia metsästämässä.

Paikka jonne Djangon vaimo on myyty, on Candyland. Omistajana sosiopaattinen Calvin Candie (DiCaprio), joka samalla tilalla kouluttaa Mandingo-taistelijoita. Eli yksinkertaisesti mustat miehet taistelevat toisiaan vastaan paljain käsin kuolemaan saakka ja omistajat keräävät voitot. Länkkärien veijarikaksikkomme Schultz ja Django päättävät punoa valheen ja mennä Candien luo taistelijan ostoaikeissa, sekä sitten siinä samalla ostaa Broomhilda von Shaft, mikä on siis Djangon vaimon nimi. Candien uskollinen kotiorja Stephen (Jackson, joka on elokuvan parasta antia) kuitenkin huomaa, että Broomhilda ja Django tuntevat toisensa. Lopulta juoni paljastuu ja ruumiita alkaa kasaantua.

Ristiriitaa


En ole täysin varma, mitä mieltä olen tästä elokuvasta. Minulla oli sama fiilis Kunniattomien paskiaisten ensimmäisen katselun jälkeen. Odotuksetkin olivat niin korkealla ettei niihin todennäköisesti olisi voinut mitenkään vastata. Sitten katsoin sen toisen kerran ja pidin siitä enemmän. Katsoin kolmannen kerran ja löysin vielä lisää ulottuvuuksia, voisi jopa sanoa että rakastuin siihen elokuvaan. Nyt on täysin sama fiilis tämän ekan katselukerran jälkeen. Toki jos arvostelee elokuvia, niin ne kuuluisi nähdä vähintään kahdesti objektiivisen mielipiteen muodostamiseksi, mutta en tee tätä työkseni ja vapaa-aika on muutenkin kortilla, sekä menneisyydessä on tajuttomasti koettavaa nykyajan valuessa eteenpäin. Odotan DVD:tä ja sekin todennäköisesti vasta tarjouksesta.

Jostain syystä en meinannut lämmetä Christoph Waltzille, tai pikemmin Tohtori King Schultzin hahmolle. Tuli vakaasti mieleeni, että tämä hahmo on jo nähty, sen nimi oli SS-eversti Hans Landa. Tosin tällä kertaa vain Schultz pyrkii pitämään kovaa ulkokuorta, mutta on sisimmältään pehmeä. Waltz itse tekee hyvää työtä, kuten voi myös todeta Jamie Foxxista, jonka hahmo muistuttaa Clint Eastwoodin spagettiwesternien kostajaa. Myös DiCaprio hoitaa lestinsä hyvin. Calvin Candiessa on merkkejä nuoruudesta ja keski-iästä, rosoista karismaa huonoine hampaineen.

Mutta show'n varastaa näyttelijöiden osalta suvereenisti Samuel L. Jacksonin uskollinen ja pitkään suvussa palvellut kotiorja Stephen. Ja kaikesta huomaa, että rooli on kirjoitettu Jacksonille. Hän saa kosolti tilaisuuksia mulkoilla vihaisesti ja hän latoo ilmoille kaikkein ilkeimmän ja aggressivisimman kuuloiset n-sanat, jotka särähtävät korvaan ihan eri lailla, vaikka elokuva niitä viljelee satamäärin. Stephen on jopa niin arvostetussa asemassa, että hän pystyy käymään Candien kanssa lähimain tasa-arvoiselta haiskahtavia keskusteluja ja ilmaisemaan julkisesti jos hän on jostain asiasta eri mieltä. Ja Candie kuuntelee tämän mielipiteitä aina tiettyyn rajaan saakka.


Lopputuomio


Vaikea pala. Haluan arvostaa, haluan olla arvostamatta. Mahtava soundtrack, viihdyttävä ja erilainen elokuva. Kelpo näyttelijänsuoritukset. Valitettavasti vain Quentinin täytyi itsensä saada ruudulle pariksi minuutiksi ja hän tuntui olevan täysin ihan eri ulottuvuudesta latistaen tehokkaasti tunnelmaa. Pysy kameran takana kiitos. Mitäpä tässä enää, katsokaa pois vain, vaikka tuskin sitä tässä kohtaa tarvitsee kehottaa. Ja jos ei tykkää Tarantinosta, niin ei todellakaan tule pitämään tästä elokuvasta. Minä tarvitsen vielä ainakin toisen katsomiskerran, että saan omat palikkani järjestykseen ja paremman kuvan tästä elokuvasta.

83/100

22.2.2013

Lincoln (2012)

Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Tony Kushner, perustuen Doris Kearns Goodwinin kirjaan
Rooleissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Hal Holbrook, David Strathairn, Jackie Earle Haley, Joseph Gordon-Levitt
Kesto & tyyppi: 150 min, Biografia/Historia/Draama
Muuta: Ehdolla 12 Oscariin



Vaativa elokuva


Ohjaaja Steven Spielberg on tullut tunnetuksi viihdyttävistä ja erittäin tunteellisista elokuvista. Tämä elokuva esittää meille äärimmäisen suuren hetken USA:n historiasta ja keskittyy näyttämään millaisia uhrauksia tuo saavutus kabinettien puolella politiikassa vaati. Aiheeseen perehtymättömälle (kuten minä) siis aika paljon höpöhöpöä, sekä hienojen sanojen helinää mahdollisesti suhteellisen etäisen asian muodossa, jolle on täällä päin maailmaa varmaankin yleisesti historiankirjoissa omistettu vain pari hassua riviä. Kun taas valtameren toisella puolen koulussa on todennäköisesti aiheen tiimoilta ihan oma kurssikin yleisessä oppimäärässä. Mutta kuitenkin elokuva on alhaalta ylös laadukkaasti tehty ja negatiivisessa, sekä positiivisessa mielessä Spielbergin elokuva.

Elokuva alkaa mutaiselta taistelukentältä vuosi ennen Amerikan sisällissodan loppumista. Raakaa lähitaistelua näytetään tovi ja sitten leikataan patsaan lailla sateessa ja pimeydessä istuvaan Lincolniin (Day-Lewis), joka lempeästi hymyillen puhuu parin tumman sotilaan kanssa. Lincoln nähdään itseasiassa monesti elokuvassa osa kasvoista varjojen peitossa, ikään kuin hän kantaisi jatkuvasti jonkinlaista syyllisyyden taakkaa raskaan sisällissodan jatkumisesta ja siinä menetetyistä hengistä.

Kun Lincoln aloittaa toisen presidentin kautensa hän laittaa kaiken poliittisen uskottavuutensa peliin ja haluaa runnoa läpi 13. lisäyksen perustuslakiin, joka lopettaisi orjuuden. Ja tämä täytyisi runnoa vieläpä läpi ennen kuin sisällissota on voitettu. Lincoln joutuu tekemään kauppaa radikaalirepublikaani Thaddeus Stevensin (Jones), sekä konservatiivisen republikaanin Preston Blairin (Holbrook) kanssa näiden johtamien ryhmittymien äänistä. Blairin vaatimuksena on, että Lincoln suostuu jonkinnäköiseen rauhanneuvotteluun saman aikaisesti Virginian kanssa. Tämä poliittinen peli ja äänten ostelu on pääosassa, sekä jossain kohtaa jo näyttää siltä että Lincoln joutuisi jopa luovuttamaan 13. lisäyksen ajamisensa, jotta runsaasti orjia omistava Etelä suostuisi rauhanneuvotteluihin ja suuria määriä kuolleita vaatinut sisällissota saataisiin päätökseen. Ja vastaavasti jos Etelän edustajat pääsisivät mukaan tuohon Kongressin äänetykseen 13. lisäyksestä, niin esityksellä ei olisi mitään mahdollisuuksia mennä läpi.

Kaiken tämän keskellä nähdään hieman henkilökohtaistakin draamaa. Lincoln ja hänen vaimonsa Mary (Field) ovat jo aiemmin ilmeisesti menettäneet lapsen, mikä on ilmeisimmin myös horjuttanut vaimon mielenterveyttä. Ja kun Lincolnin pojista Robert (Gordon-Levitt) haluaa palavasti liittyä armeijaan, niin pariskunnan välillä puhkeaa jälleen yksi armoton riita, jonka aikana Lincoln uhkaa kuuluisasti jälleen sulkea vaimonsa mielisairaalaan. Minne hän muuten sitten vuosien kuluttua lopulta joutuikin salamurhan jälkeen, ironisesti poikansa Robertin toimesta.

Kameleontti


Kuten arvata saattaa, niin Daniel Day-Lewis on mahtava ja eittämättä kun vielä koko elokuva keskittyy hänen ympärilleen, niin Oscarin parhaasta miespääosasta voisi antaa jo ennakkoon. Hänen Lincolninsa puhuu korkeahkolla, mutta silti kantavalla äänellä kuten historiankirjoissa mainitaan, mutta aikaisemmin Hollywoodissa ja muualla on laajalti jätetty huomiotta. Sillä pitäähän nyt presidentin kuulostaa miehiseltä ja mahtipontiselta. On aivan uskomatonta kuinka Day-Lewis pystyy muuttamaan koko olemuksensa, äänensä ja kävelytyylinsä täysin vieraaksi ja erilaiseksi. Elokuvasta toiseen. Koitin tarkoituksella metsästää merkkejä Daniel Plainview'sta (ei löytynyt) ja hoin mielessäni, että siinä ruudulla heiluu hatun alla Daniel Day-Lewis, eikä Abraham Lincoln. Tiedättehän te kuinka joku näyttelijä on niin iso tai tuttu, että hänen roolihahmonsa hukkuu tähden alle. Katsojakin ajattelee, että Tom Cruise siellä heiluu humoristisena salaisena agenttina kainalossaan Cameron Diaz. Et varmaan edes elokuvankaan aikana muista roolihahmojen nimiä. Lincolnissa heräät välillä huomauttamaan puolipaniikissa itsellesi, että tämä on elokuva ja tuo ei ole oikeasti Abe. Läsnäolo ja Lincolnista huokuva aura on valtava, vaikka hän on elokuvassa kotioloissa ilman hattua, jalat pitkällään lukemassa lehteä.

Elokuvasta löytyy myös rautaisasti osaamista muista rooleista ja jouduin jo kylmästi lopettamaan kesken tuon näyttelijödien nimeämisen tuossa alussa. Siellä on vielä James Spader, John Hawkes jne. Ja kaikki tekivät kelpo työtä. Elokuvan tunnelmasta ja ehkä myös merkityksestä muuten kertoo jotain, että Spielberg ohjasi sen kuulemma puku päällä.

Mutta täytyy sanoa, että tarinamielessä tämä on minullekin liian kuiva ja laahaava elokuva. Muuta materiaalia ja sivujuonta ei ole oikein nimeksikään ja vaikka hieman komediallakin välillä yritetään keventää tunnelmaa, niin tämä oli aika armottoman raskas 2,5 tuntia. Ja tietysti tämä on periaatteessa lopulta elokuva Amerikalta amerikkalaisille. Taputellaan toisia selkään ja todetaan että olipas hienoa kun lakkautettiin orjuus, kahden äänen marginaalilla. Tietysti myös presidenttiys on edelleen USA:ssa valtavan korostetussa asemassa ja menneet presidentit jopa lapsenomaisen, kritiikittömän ihailun kohteena. Elokuvassa Lincolninkin rasistisuutta pyritään reippaanlaisesti siistimään tai piilottamaan maton alle, eikä oteta sen kummemmin kriittiseen tarkasteluun. Se olisi ollut kultaista materiaalia. Lincolnhan kävi keskusteluja, että nämä vapaat tummaihoiset voisi sitten kärrätä Liberiaan, missä ilmasto on heille sopivampi ja he saavat hedelmällisen maan kokonaan itselleen. Ja eräässä kirjeessä Lincoln mainitsi että molemmat osapuolet (valkoiset ja tummat) kärsivät toistensa läsnäolosta, joten ne olisi vähintään järkevintä erottaa toisistaan. Ja kirjeessään Horace Greenleylle Lincoln mainitsee, että hänen perimmäisin tarkoituksensa on pelastaa Unioni. Jos se onnistuu vapauttamatta yhtään orjaa, hän tekee sen. Jos hänen pitää vapauttaa kaikki, hän tekee sen jne. Toki en ole mikään asiantuntija, tai ole aiheeseen perehtynyt. Mutta hieman kummastelin, että elokuvassa pyrittiin siistimään kaikki negatiivisuus, vaikka sitä sentään oli otettu mukaan. Odotin hieman rosoisempaa käsittelyä jostain syystä. Ja lisäksi Lincoln ei kokonaan lopettanut orjuutta esityksellään koko maasta, sellainen perustuslaillinen lisäys tapahtui ymmärrykseni mukaan vasta vuosia hänen kuolemansa jälkeen.

Lopputuomio


Varmasti lähellä sydäntä amerikkalaisille, muulle maailmalle vain yksi elokuva muiden joukossa. Mutta kyllähän tämä täytyy sinänsä nähdä Day-Lewisin rautaisen esityksen vuoksi ja taustalta tulee vielä hyvää tukea mm. Tommy Lee Jonesin (potentiaalinen voittaja Oscareissa myös), sekä Joseph Gordon-Levittin muodossa. On perinteistä Spielbergiä ja ei ole perinteistä Spielbergiä. Toivottavasti nyt ei oikeasti voita sentään parhaan elokuvan Oscaria, voisi nakertaa kivasti uskoa taas ainakin vuodeksi ja teroittaa jälleen, että minkä maan pippalot nämäkin lopulta ovat.

76/100

21.2.2013

Unelmien pelikirja (2012)

Ohjaus & käsikirjoitus: David O. Russell, perustuu Matthew Quickin romaaniin
Rooleissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Chris Tucker, Julia Stiles, Shea Wigham, Anupam Kher
Kesto & tyyppi: 122 min, romanttinen draamakomedia
Muuta: Ehdolla 8 Oscariin, sisältäen kaiken kuviteltavissa olevan. Ensimmäinen sitten elokuvan Punaiset (1981) jälkeen, joka on ehdolla kaikissa neljässä näyttelijäkategoriassa. Ehdolla myöskin "isossa vitosessa" (ohjaus, elokuva, käsikirjoitus, mies- ja naispääosa), viimeinen samaan yltänyt elokuva oli Million Dollar Baby.

Vaikea yhdistelmä


Romanttinen komedia on mahdoton suorittaa ilman kliseitä ja sitten kun siihen halutaan tunkea vielä draamaa sekaan, niin koko keitos muuttuu äärimmäisen vaikeasti tasapainotettavaksi. Ohjaaja-käsikirjoittana toimii David O. Russell, joka pikkulintujen mukaan tuntisi ns. arvonsa ja enemmänkin elokuvantekijänä, sekä taiteilijana. Miehen tuotoksista on aivan pakko nostaa esiin The Fighter - Taistelija, jonka olisi pitänyt olla Oscar-ehdokkaana kaksi vuotta takaperin. Toisaalta muistamma myös I *sydän* Huckabeesin. Mutta tietyt elementit tuntuvat toistuvan lähimain jokaisessa Russellin elokuvassa. Hänen elokuviensa sankarit epäilevät itseään ja omia kykyjään, sekä elävät jollain tapaa häiriintyneissä perheissä.

Romanttisen komedian ja psykologisen draaman välillä tasapainoileva Unelmien pelikirja alkaa mielisairaalasta, jonka asukeista Patrick Solitano jr. (Cooper) pääsee tänään ulos kärsittyään 8 kuukauden tuomionsa. Hänellä on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hänet oli tuomittu mielisairaalaan, koska hän hakkasi vaimonsa rakastajan yllätettyään kaksikon pariskunnan suihkusta, sekä taustalla soi laulu Patrickin ja hänen vaimonsa häistä. Siinä meni siis miehen ura, avioliitto, koti ja henkinen hyvinvointi. Vapautuksella on kuitenkin ehtonsa. Patrickin täytyy elää vanhempiensa luona, ottaa lääkityksensä, pysytellä erossa vaimostaan ja käydä säännöllisesti psykiatrilla. Mutta Patrickin perhe ei ole ihan sieltä normaaleimmasta päästä. Isä Patrick sr. (De Niro) on virallisesti työtön, mutta hän pyörittää kotoaan käsin laitonta uhkapelirinkiä. Seniori on myös kaikkien elokuvassa esiintyvien hahmojen ohella jenkkifutisjoukkue Philadelphia Eaglesin fani. Vaikka hänellä on porttikielto joukkueen stadionille. Mutta hän katsoo jokaisen pelin kotoa TV:n välityksellä ja on armottoman taikauskoinen. Äiti (Weaver) taas on tälläinen omistautunut, sovitteleva.

Päivänä eräänä Pat jr. kutsutaan ystävien toimesta illalliselle ja siellä hän tapaa Tiffanyn (Lawrence). Tiffany on nuori leski, joka elää periaatteessa vanhempiensa autotallissa, jonka tyttö on muuttanut tanssistudioksi. Myös Tiffanylla on omat henkiset ongelmansa, joten periaatteessa Patrickilla ja Tiffanylla synkkaa heti äärimmäisen oudolla ja hauskalla tavalla illallisilla. Patrick on kuitenkin edelleen pakkomielteinen vaimoaan kohtaan ja erinäisten käänteiden jälkeen Patrick, sekä Tiffany päätyvät osallistumaan tanssikilpailuun. No siinäkin on tietenkin jotain muuta takana, katsokaa elokuva.

Hipoo täydellisyyttä


Kaikissa elokuvan hahmoissa on uskomaton määrä lihaa luiden päällä, eli periaatteessa syvyyttä. Romanttista komediaa on mahdoton suorittaa ilman kliseitä, koska siihen yksinkertaisesti sisältyy romanssi. Mutta ne pystytään pitämään kuitenkin minimissä ja elokuva tuntuu tuoreelta, sekä erilaiselta. Mestarillinen käsikirjoitus ja ohjaus tulee viimeistään siinä kohtaa selväksi, kun henkilöhahmot käyvät läpi äärimmäisen tuskaisia ja raskaita emotionaalisia ongelmia, mutta elokuva ei kadota koomista otettaan. Ei vaikka Pat. jr alkaa sekoilemaan kadulla, tai ajautuu käsirysyyn lähimmäistensä kanssa. Koko ajan läsnä on sellainen outo fiilis, joka vain pakottaa ottamaan kaiken huumorilla. Jos on aihetta surullisuuteen, niin se tunne on silti komediallisesti värittynyt ja sekin tunne menee ohi muutamassa sekunnissa. Mikäli tämä olisi toteutettu pelkkänä draamana, niin hirvittää melkein ajatellakin kuinka raskaan elokuvan tästä olisikaan saanut.

Näyttelijäpuolikin on täyttä timanttia. Bradley Cooper ehdolla parhaaksi miespääosaksi. Ihan aiheesta. Jo viime vuoden elokuvassa Rajaton, Cooper pääsi väläyttelemään että hän on muutakin kuin se komea kaveri Hangoverista. Pat jr. vaikuttaa uskomattoman päättäväiseltä todistamaan itselleen, että hän pystyy pysymään positiivisena ja pääsemään ongelmiensa yli. Ja sitten hetkessä ollaan etsimässä maanisesti häävideota, jonka jälkeen romahdetaan täysin. Cooper todellakin sai myytyä jo pelkällä olemuksellaan sen, että Pat jr. uskoo siihen mitä hän tekee ja haluaa parantua. Hitto innostuin jopa elokuvan aikana siihen, että pitäisi terästää omaa kuntoilutahtia kun Cooperin hahmo siitä tuntui niin tolkuttoman paljon nauttivan.

Jennifer Lawrence on toinen äärimmäisen vahva ehdokas parhaalle naispääosalle Emmanuelle Rivan ohella. Kyllähän me kaikki tiedämme ja olemme nähneet, että J-Law osaa draaman ja vaikuttaa huomattavasti ikäistään kypsemmältä rooleissaan. Nyt roolissaan Tiffanyna Lawrence saa hieman irrotella draaman lomassa ja todistaa olevansa äärimmäisen monipuolinen näyttelijä.

Ja Robert De Niro, legenda tekee parhaan roolityönsä vuosikausiin ja nappaa siitä ansaitun ehdokkuuden miessivuosan Oscar -ehdokkuuden. Melkein surullista jopa ajatella, että joillekin De Niro on mies joka on tuttu Painajainen perheessä -elokuvista, jotka olisi pitäneet jäädä yhteen tai maksimissaan kahteen. Mutta nyt De Niro palaa muistuttamaan, että hän on edelleen yksi maailman ehdottomasti parhaita näyttelijöitä. 

Mainitaan vielä, että Chris Tucker oli pitkästä aikaa hienoa nähdä valkokankaalla, eritoten kun kyse ei ollut Rush Hour... nelosesta? Mies ei ole pelkkä stereotyyppinen komediallinen hahmo toimintaelokuvassa, vaan kyllä sielläkin näyttelijäntaitoja olisi.

Lopputuomio


Äärimmäisen vahva ehdokas pöydän tyhjääjäksi Oscareissa ja paras romanttinen komedia pitkään, pitkään aikaan. Suosittelen ehdottomasti aivan kaikille. Elokuva aiheuttaa positiivisen ja lämpimän tunteen, eli täyttää ruutunsa täydellisesti genrensä puolesta, sekä tässä tapauksessa vielä enemmän kuten Oscar-ehdokkuuksien määrästä voi jo ynnäillä. "Feelgood movie of the year" joka tapauksessa.

89/100

18.2.2013

Amour (2012)

Ohjaus & Käsikirjoitus: Michael Haneke
Rooleissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
Kesto & Tyyppi: 127 min, Draama
Muuta: Elokuva ehdolla Oscareissa sekä parhaaksi ulkomaiseksi, että myös parhaaksi elokuvaksi. Haneke on ehdolla ohjauksesta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta, sekä Emmanuelle Riva on vanhin ehdokas koskaan parhaan naispääosan palkinnolle, 84 vuotta.

Raskas todellisuus


On aika kohdata faktat. Hollywood on viihdeteollisuutta parhaimmillaan ja viihde/viihdyttäminen tarkoittaa pelkistettynä sitä, että annetaan katsojalle sitä mitä hän haluaa. Taiteilija tekee mitä tekee, koska se on tehtävä. Ja tässä on pojat ja tytöt tarina oikeasta elävästä todellisuudesta, joka odotti tekijäänsä. Tekijänä toimi itävaltalainen Michael Haneke, jonka aiempia töitä ovat mm. Valkoinen nauha, Funny Games ja Caché. Mies, jonka käsikirjoitus- ja ohjaustyyliä voisi luonnehtia analyyttiseksi ja kylmäksi. Tämä on elokuva ikääntymisen ja kuoleman kohtaamisesta, sekä niiden hyväksymisestä. Ja jos nostaa esiin nimiä, ketkä ovat tätä aihepiiriä aikaisemmin käsitelleet ikimuistoisesti, niin pintaan nousee sellaisia vaatimattomia nimiä kuin Yasujiro Ozu, Akira Kurosawa ja Ingmar Bergman.

Elokuva alkaa kun palomiehet murtautuvat asuntoon sisään ja löytävät sieltä rauhallisesti sängyllä makaavan vanhan naisen ruumiin, joka on ilmeisesti ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Näin poistetaan turha jännitys tarinan lopputuloksesta ja luodaan raamit sille mitä on tulossa. Seuraavassa kohtauksessa ollaan konserttisalissa ja kuva poimii mukaan kymmeniä penkkirivejä. Katsojan silmät pyörivät henkilöstä toiseen kunnes ne löytänevät Georgesin (Trintignant) ja Annen (Riva). Sitten ikään kuin hypätään heidän kyytiinsä ja bussimatka kohti heidän kotiaan kohti on viimeinen otos tämän pariskunnan asunnon ulkopuolelta. Kun he pääsevät kotiovelleen he huomaavat, että joku on yrittänyt murtautua heidän asuntoonsa, mutta se vaivaa heitä vain hetken. Sen voisi lähteä pukemaan siksi, että kuolema on käynyt lyömässä alkusoinnut ja tuosta hetkestä lähtien tämän keskiluokkaisen eläkeläispariskunnan elämä ei tulisi olemaan enää koskaan entisellään.

Aamulla aamiaspöydässä Anne antaa Georgesille keitetyn kananmunan ja istuuduttuaan alas Anne jäätyy täysin, eikä reagoi mihinkään. Tämä kestää muutaman minuutin ja Anne ei muista mitään siltä ajalta. Georges saa ilmeisesti suostuteltua Annen kuitenkin sairaalaan kokeisiin, jossa käy ilmi että se oli hetkellinen halvaus. Syypääkin löydetään, mutta rutiinihkonomainen leikkaus ei tuota onnistunutta lopputulosta ja sairaalassa ollessaan Anne saa ilmeisesti toisenkin halvauksen, jonka seurauksena koko hänen oikea puolensa halvaantuu. Hän joutuu pyörätuoliin ja Georges hoitaa häntä kotona parhaansa mukaan, sillä he ovat luvanneet toisilleen etteivät sysää toista vanhainkotiin.

Mutta Annen tila huonontuu kaikesta kuntoutuksesta sun muusta huolimatta ja molemmat joutuvat sen väkisin tiedostamaan. Ja se huonontuu täysin niin koruttomasti kuin vain odottaa saattaa oikeassakin elämässä. Jokapäiväisistä rutiineista tulee aina vain raskaampia ja Georges näyttää itsekin aina vain väsyneemmältä. Elokuvan oli kaunistelematon jopa siinä määrin, että olisi kerran kaksi mielellään lähtenyt jonnekin muualle hetkeksi. Parilla on myös tytär, mutta hän asuu ulkomailla ja vierailee elokuvan aikana vain kolmisen kertaa halvauksen jälkeen. Annen ollessa vielä pystyssä hän puhelee omia huoliaan ja asioitaan. Sitten myöhemmin kun hänen isänsä tarvitsisi tukea tai edes jonkinlaista pientä normaalia hetkeä esim. arkisen keskustelun muodossa, niin tytär joko itkee hallitsettomasti tai kyseenalaistaa äitinsä tilanteen ja hoidon.

Yksinkertainen ja tarkasteleva


Elokuvan nimi on tosiaankin suoraan suomennettuna Rakkaus ja Haneken mukaan elokuvan pääteema on kuinka paljon kestämme kun syvästi rakastamamme henkilö kärsii. Ja elokuvan pääosan esittäjät ovat pitkän, pitkän linjan arvostettuja ranskalaisia näyttelijöitä ja täällä ei ole yhtään poikkipuolista sanaa sanottavan noista suorituksista. Ihmettelen miten on mahdollista, ettei myös Trintignant mukamas mahtunut ehdolle Parhaan miespääosan Oscarista. Hän itseasiassa pitkälti lopetti elokuvien teon vuonna 1998, hän on tehnyt sen jälkeen vain kaksi elokuvaa (sis. tämän) ja kaksi pienehköä ääniroolia.

Ja Haneken kylmä ja minimalistinen tyyli sopii täydellisesti tähän elokuvaan. Elokuvan kuvaus on hyvin ranskalaismaista, kamera on staattisessa tilassa, otokset ovat pitkiä ja zoomiltaan yleisluontoisia. On ikään kuin katsoja olisi itse seisomassa jossain nurkkauksessa tai seinustalla tarkastelemassa tätä koko prosessia. Hyvin harvoissa tilanteissa käydään lähikuvassa. En oikeastaan pidä siitä, sillä minä pidän tunteiden vuoristoradasta ja ärsykkeistä, sekä pienien vivahteiden poimiminen näyttelijänsuorituksista elokuvasta, joka tehdään täysin itselle vieraalla kielellä ja yleensä mahtipontisten eleiden kera on minulle ylitsepääsemättömän vaikeaa suomalaisena. Huonona päivänä ei monestikaan tahdo jaksaa keskittyä. Mutta tässä tuo tunteiden suitsiminen ja jonkinasteinen katsojan etäännyttäminen on oikeastaan välttämätöntä. Kerta se on ensimmäinenkin kun voin allekirjoittaa täysin, että liika tunteellisuus olisi pilannut tämän elokuvan.

Kummastelen erittäin suuresti, mikäli Amour ei tule voittamaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria. En ole sieltä nähnyt tosin kuin pari muuta, mutta jo se fakta että tämä on nostettu myös parhaiden elokuvien ehdokkaaksi puhuu varmasta voitosta. Myös Emmanuelle Riva on oma kärkiehdokkaani tällä hetkellä parhaaksi naispääosaksi. Mitä tulee parhaan Oscarin elokuvaan ja sitä mukaa mahdollisesti parhaan ohjaajan elokuvaan... Tyydyn pohtimaan tässä kohdin sitä, että tämä voi olla liian eurooppalainen, liian kylmä/masentava.

Lopputuomio


Tämä elokuva kertoo täysin normaalin, yksinkertaisen ja sataprosenttisesti uskottavan tarinan, jota kaikki me emme ehkä halua tai ole valmiita näkemään, sillä se tulee joko riipaisemaan liian syvältä tai tarjoamaan pelottavan näyn siitä mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan. Sen kuitenkin takaan, että luvassa on vuoden ehdottomia parhaita elokuvia höystettynä erinomaisilla näyttelijöillä, jotka olivat jo tähdittämässä ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa 50-luvun lopulla. Itselläni on vaikeuksia pisteyttää tätä, sillä ei tämän katsomista perinteisessä mielessä mukavaksi kokemukseksi voi niputtaa, enkä itseasiassa mielelläni katsoisi tätä pitkään aikaan uudelleen. Voin joko ampua ylä- tai alakanttiin pisteytyksessä. En tunnu löytävän kultaista keskitietä. Tyyliin 85, mietin että on liian alhainen ja 86, mietin että ammun yläkanttiin. Jos olisi tähdet käytössä, niin löisin 5 ja olisin ollut valmis jo 10 minuuttia sitten. Satasen asteikolla tuntuu että on enemmän varaa pihtailuun.

88/100

16.2.2013

Zero Dark Thirty (2012)

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Käsikirjoitus: Mark Boal
Rooleissa: Jessica Chastain, Jason Clarke, Kyle Chandler, Jennifer Ehle, Reda Kateb, James Gandolfini, Edgar Ramirez, Joel Edgerton
Kesto ja tyyppi: 157 min. Draama/Trilleri/Historia
Muuta: Ehdolla viiteen Oscariin, sisältäen paras elokuva, paras alkuperäiskäsikirjoitus ja paras naispääosa (Chastain)

Perustuu tositapahtumiin, ai tiesitte sen jo?


Tarvitseeko juonta edes käydä läpi? No nopeasti. Eli elokuva keskittyy CIA:n yli vuosikymmenen kestäneeseen Bin Ladenin jahtiin ja se on rakennettu elokuvallisista syistä yhden ainoan CIA:n agentin/virkailijan ympärille, nimeltä Maya (Chastain). Maya on luultavimmin yhdistelmä erilaisia jahdissa mukana olleita agentteja, vaikkakin toisaalta ainakin tuon iskun suorittaneen Navy Seal -ryhmän erään jäsenen kirjassa mainittiin tyyliin, että siellä oli koodinimellä "Jen" toimiva nainen valvomassa operaatiota. Mutta tämä elokuva on ollut tekeillä jo jonkin aikaa ja alunperin tarkoitus oli tehdä elokuva pelkästä Bin Ladeniin kohdistuvasta jahdista, mutta käsikirjoitus meni täysin uusiksi syystä jonka kaikki varmaan tiedämme. Ja lisäksi Mayaan ja elokuvan tarinaan on pyritty yhdistelemään paljon oikean elämän tapahtumia, joita olemme mekin saattaneet täällä pohjolassa lehdistä lukea. Maya on sellainen tuttu kliseinen agentti. Täysin omistautunut työlleen, ei ystäviä vain työkavereita ja lisäksi hän tuntuu olevan aina oikeassa, rohkeampi ja pätevämpi kuin muut ja kapinoi näennäisen epäpäteviä esimiehiään vastaan.

Yllättääkö mikä on elokuvan loppuhuipennuksena? En varmaan pilaa mitään jos sanon, että se on Navy Sealien rynnäkkö Bin Ladenin piilopaikkaan. Ja se on äärimmäisen komeaa katseltavaa, noin realistisen makuisiin rynnäköihin törmää liaan harvoin. Kuulemma tuo kyseinen operaatio on pyritty mallintamaan niin pilkuntarkasti kuin mahdollista. Elokuvan operaatio kestää kirjaimellisesti vain sellaiset kolmisen minuuttia vähemmän kuin oikean elämän vastaava.

Ontto sisältä


Zero Dark Thirtya voisi melkein sanoa dokumentaariseksi elokuvaksi. Se iskee tavaransa pöytään katsojan nenän eteen ja nostaa jalat pöydälle nojautuen taaksepäin. Se ei lähde käsittelemään moraalisia kysymyksiä esimerkiksi koskien kidutusta, tai lähde pyörittämään mitään sivujuonia. Se keskittyy vain yhteen ainoaan asiaan koko 2 ja puoli tuntia. Elokuvaa on laajasti kritisoitu siitä, että se näyttää kiduttamisen ilman mitään moraalista kyseenalaistuksen häivää. Elokuva (Bigelow) hyväksyy sen, elokuvan roolihenkilöt hyväksyvät sen. Siinä olisi ollut päivänselvä mahdollisuus tarkastella yhtä ydinasiaa koskien jenkkien terroristien metsästystä. Mutta sitä ei lähdetty kritisoimaan. Enkä nyt oikeastaan ihmettele jos elokuvakin alkaa vielä aidoilla nauhoituksilla 9/11 torneihin juuttuneiden ihmisten paniikkipuheluista hätänumeroon ja loppuu periaatteessa salamurhaoperaatioon. Elokuva tuntuu näin oikeastaan puhtaasti analyyttisesti ajateltuna kuvaukselta USA:n kostoretkestä.

Ja Maya.... Jos ajatellaan The Hurt Lockeria. Siinä pääosassa oli mies, joka purki pommeja kamppaillen demoniensa kanssa. Mies joka rakasti ja vihasi sotaa. Tässä elokuvassa päähenkilöllä ei ole mitään syvyyttä, vaan se on lähes täysi kyborgi. Chastainin vika tämä ei ole, hän ottaa roolistaan kaiken irti mitä vain on otettavissa ja hoitaa leiviskänsä hyvin. Elokuva vain on niin yksinkertaisesti niputettavissa, että sankaritar käyttää kaikki mahdolliset keinot pahiksen nappaamiseksi. Eli kärjistettynä voisi niputtaa Mayan olevan kuin vaikkapa joku keskinkertaisen spagettiwesternin hahmo, joka on vain tullut naama haudanvakavana kostamaan vääryyden.

Lopputuomio


Kyllähän tämän voi ymmärtää Oscar-tavaraa kuitenkin olevan, mutta uskomattoman yksiulotteiseksi tämä kuitenkin jää. Vaikkakin sitä tavallaan osasi odottaa, mutta että näin pelkistetty. Silti varmasti viihdyttävää katsomista kenelle tahansa. Harmi että potentiaalia olisi ollut niin paljon enempään, vaikka ei tämä nytkään kasassa oleva paketti huono ole.

77/100

15.2.2013

Beasts Of The Southern Wild (2012)

Ohjaus: Benh Zeitlin
Käsikirjoitus: Lucy Aliban ja Benh Zeitlin
Rooleissa: Quvenzhané Wallis, Dwight Henry, Gina Montana
Kesto ja tyyppi: 93 min. Draama/Fantasia
Muuta: Elokuva kisaa Parhaan elokuvan ja Zeitlin ohjaajan Oscarista. Lisäksi pääosanäyttelijättären Oscarista kisaa kaikkien aikojen nuorimpana Quvenzhané Wallis, 9 vuotta.

Todellakin erilainen elokuva


Vaikkei elokuva sitä täysin selvästi paljasta itsessään, niin ymmärtääkseni tapahtumapaikka on New Orleansia lähellä oleva, pieni alkukantainen kyläpahanen nimeltään Bathtub (kylpyamme). Tai siis kylä kyllä mainitaan, muttei sen maantieteellistä sijaintia. Mutta jokatapauksessa tuo kylä elää tulvavallin alapuolella, eli kylässä on jatkuva vaara siitä koska vedenpinta nousee niin korkealle, että käveleminen paikasta toiseen vaihtuu uimiseksi tai veneilyksi. Ja tämä johtuu ensisijaisesti Etelämantereen jäiden sulamisesta, minkä seurauksena tuo skenaario on odotettavissa ennemmin tai myöhemmin. Alueen yli pyyhkäisevä hurrikaani/hirmumyrsky Katrina sitten tuo tuon muutoksen mukanaan ennenaikaisesti ja Bathtub peittyy veteen.

Tuossa kyläpahasessa elää mies nimeltä Wink (Henry), joka on kova ryyppäämään. Miehellä on tytär Hushpuppy (Wallis) ja nämä kaksi elävät eri rotiskoissa ja heidän ainoa kunnollinen kanssakäymisensä tuntuu tapahtuvan vain ruoka-aikaan. Silloinkin tytär joutuu jakamaan osan ruoastaan koiran kanssa. Muutoin pitkälti Hushpuppy ja Wink tuntuvat elävän omissa oloissaan. Ja ne olot ovat äärimmäinen köyhyys, joten toisaalta Wink todennäköisesti käyttää päivänsä vain ruoan hankkimiseen ja tyttö heiluu yksin kotona/metsässä antaen mielikuvituksensa laukata. Hänen äitinsä on Winkin mukaan lähtenyt eräänä päivänä uimaan pois kuultuuan kuinka vahvasta Hushpuppyn sydän lyö. Ja lisäksi tyttö tietää, että myös hänen isänsä on vakavasti sairas. Ei ihme siis noissa olosuhteissa, jos tyttö alkaa kehitellä jotain rinnakkaista todellisuutta. Ja tässä runollisessa todellisuudessa napajäiden sulaminen päästää valloilleen isot pedot, jotka sitten väsymättömästi painavat laumassa kohti Bathtubia.

Kaiken maan peittyessä veden alle tulvamuurin alapuolella, viranomaiset tulevat lopulta väkisin hakemaan kaikki Bathtubiin jääneet ihmiset pois saatuaan tietää näistä ja vievät nämä eräänlaiseen suojakotiin, missä heidän terveydestään ja ravinnostaan huolehditaan. Mutta jokainen terveydentilastaan valittamatta murtautuu ensimmäisen paikan tullen ulos ja palaa takaisin minne kuuluu, Bathtubiin. Vaikka siellä olisi luvassa miten rankka kohtalo hyvänsä.

Se jokavuotinen pienemmän budjetin ehdokas


Tämä elokuvan arvioitu 1,8 miljoonan dollarin budjetin takana toimivat voittoa tavoittelemattomat Cinereach sekä Court 13, ja oikein kenelläkään näyttelijöistä ei ole mitään kovin kummoista CV:tä lyödä pöytään. Ohjaaja Zeitlinkin tekee esikoispitkänsä tämän elokuvan myötä. Ja elokuva henkii ainakin etäisesti Terence Malickia. Vaikkakin Malickiin (pidin todella paljon Tree of Lifesta) verrattuna tämä jää hieman rosoiseksi ja joku voisi myös ilkeästi sanoa että tässä on liian selvä juoni. Tarjoileepa tämä elokuva samaa yhtä suurta teemaa kuin Tree of Life, mutta tämä elokuva kakaisee sen heti alkuun selvästi ilmoille. Mukana on tosiaan myös erittäin paljon runollisuutta, mikä tietysti saa aina kriitikoita puolelleen. Suuri osa tästä tosin ampui kyllä huolella ainakin minun tapauksessani ohi, mikäli jotain satuin ymmärtämään, ja jäin vain ihmettelemään että miksi, miksi ja miksi. Tuntuu oikeastaan että valtaosa siitä on turhaa ja teennäistä, ainoastaan monimutkaistamassa asioita, joita elokuva haluaa tuoda ilmi. Tälle on sanakin olemassa, obfuskointi. Tearjerker -kohtaukset valuivat ohi herättämättä minkäänlaista reaktioita. Toki voi olla ettei täältä päin maailmaa ja tästä asemasta löydy ehkä riittävästi ymmärrystä. Tai sitten elokuva käveli rohkeasti sitä häilyvää viivaa pitkin ja lipsahti huonommalle puolelle, eikä tämä katsoja suostunut antautumaan mukaan ehdoitta.

En tykkää että jopa laajat maisemakuvat täytyy kuvata tyyliin käsivaralta. Muuta olen oppinut jo sietämään ja jos se kamera tuppasi tässä elokuvassa heilumaan, niin voin todentotta sanoa etten ihan oikeasti tiedä kun en kiinnittänyt huomioita. Jouduin keskittymään niin intensiivisesti tarinaan. Siitäkin voisin mainita, että elokuva on jopa häiritsevän poliittinen. Se ottaa kantaa hurrikaani Katrinan tapahtumiin ja jälkihoitoon, jäätiköiden sulamiseen, ihmisten eriarvoistumiseen USA:ssa. Minusta se jopa äityi liikaa romantisoimaan tuota  köyhyyttä, jossa Bathtubin ihmiset elivät. Ja kun he murtautuivat valtion hoivista takaisin pois, niin he vieläpä ikään kuin valitsivat köyhyyden. Kyllähän sinne oli puolivillaisesti koitettu jotain selviä negatiivisiakin elementtejä sijoitella, mutta ne tarjoiltiin ikään kuin sivulauseessa ja kuorrutettiin vielä pienellä vähättelyllä. Sitten palataan taas hieman kärjistettynä teemaan "Katsokaa kuinka hauskaa meillä on".

Lopputuomio


Ihan virkistävän erilainen pikkubudjetin elokuva, jolla vain valitettavasti olisi voinut olla entistäkin enemmän potentiaalia. Mutta hieman paistaa mm. läpi, että mustat näyttelijät puhuvat akateemisten ihmisten kieliopillisesti huononnettua tekstiä. Myös taiteellisuus/runollisuus ampuu liikaa yli. Jotkut ideat ovat hyviä, jotkut naurettavia. Kuten Hushpuppyn poimineen veneen kapteenin kertomus siitä, miksi tämä säilyttää jokaisen syömänsä kanakeksin kääreen. Ne muistuttavat häntä mikä hän oli sillä hetkellä kun söi kunkin keksin. Eeeeh.... Ehkä olen kärryillä, mutta c'mon...

Hyvä elokuva, mutta ehkä vähän väärässä seurassa lopulta Oscar-valintoja ajatellen. Ehkä poliittisuus/ajankohtaisuus kiedottuna sinänsä kiehtovaan ympäristöön + indie-status nostivat osakkeita valitsijoiden silmissä. Kuitenkin elokuvaintoilijoille ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ja mainitsenpa vielä etten ole nähnyt elokuvaa Where The Wild Things Are, mutta sen perusteella mitä olen siitä lukenut. Niin tämä tuntuu aika samanlaiselta. Kunhan vain mainitsin.

72/100

8.2.2013

The Prestige (2006)

Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher & Jonathan Nolan, perustuu Christopher Priestin novelliin
Rooleissa: Hugh Jackman, Christian Bale, Michael Caine, Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Andy Serkis, David Bowie
Kesto: 130 min.


Katsotko riittävän tarkkaan?


1800 - 1900 -luvun vaihteen Lontoo. Taikuri Alfred Borden (Bale) istuu syytettynä kilpailijansa, Robert Angierin (Jackman) murhasta. Angier hukkui vesisäiliöön kesken esityksen ja kuten edesmenneen taikurin insinööriapulainen Cutter (Caine) todistaa aitiossa valan alaisena, Borden oli sabotoinut välineistöä.

Elokuva ei ole ihan sieltä yksinkertaisimmasta tai lineaarisimmasta päästä. Tähän kohtaan varmaan kannattaa lopettaa lukeminen, jos haluaa Prestigen katsoa täysin puhtaalta pöydältä ilman mitään käsitystä millaiseen ryöpytykseen lähtee mukaan. Koitan toki parhaani mukaan kiertää näitä juonellisia ydinasioita, vaikka juuri niistä haluaisin päästä kirjoittamaan. Seuraamme elokuvassa sekaisin siroteltuna kahta eri ajanjaksoa menneisyydestä, sekä nykyaikaa. Ja kupletin juonen hiljallinen paljastuminen on yksinkertaisesti todella nautittavaa katseltavaa. Kuten elokuvan mainoslause kertoo, niin tarkkasilmäinen katsoja saa aivoilleen mukavasti jumppaa, sillä koko keitos on alusta asti täydessä kattauksessa katsojan silmien alla.

Eksakti tiede, ei ole eksaktia


Prestige muistuttaa rakenteeltaan Inceptionia ja vielä tarkemmin Mementoa. Itseasiassa Nolanit ostivat elokuvaoikeudet Priestin novelliin juuri niihin aikoihin kun Memento kiersi teattereissa. Ja Prestige on erinomaisesti ohjattu, kuvattu ja käsikirjoitus on kerrassaan mahtava. Se ei tunnu tippaakaan viktoriaanisen ajan elokuvalta. Ulkona on aina pimeää ja sumuista, sekä tuon ajan käyttäytymissäännöt ynnä muut historiallisen turhat yksityiskohdat heitetään romukoppaan ja keskitytään tekemään elokuvaa henkilöhahmojen ehdoilla. Minulla ei olisi mitään käsitystä ajankohdasta ja paikasta, ellei niitä olisi pariin otteeseen mainittu. Tai ellei elokuvassa olisi Nikola Teslaa (Bowie) pitämässä majaansa Colorado Springsissä.

Borden ja Angier tosiaankin päätyvät traagisen tapahtuman seurauksena kilpailijoiksi. Borden on kunnianhimoinen ja taitava, mutta hän ei osaa esiintyä. Angier osaa esiintyä, mutta hän ei omaa Bordenin kunnianhimoa tai näppäryyttä. Molemmat käyvät ahkerasti toistensa näytöksissä vahtimassa, ettei kaveri ole keksinyt jotain ylivetoa temppua, jonka toimintamekanismi ei ole ammattitaikurille ilmiselvä. Ja siinä sivussa valeasun piilottamina he sabotoivat toistensa temppuja hengenvaarallisin tavoin. Angier sitten eräänä iltana hämmästyy Bordenin mestaritempusta, Siirretystä miehestä. Kateellinen Angier ei ymmärrä miten temppu on mahdollinen ja keskittyy käyttämään kaikki mahdolliset keinot tuon salaisuuden paljastamiseksi. Lopulta hän saa vastauksensa: Tesla, ja matkustaa Amerikkaan tämän kuulun neron luo.

Lopputuomio


Kuten Michael Cainen kertojan roolin sanat antavat lopussa selvästi ymmärtää, niin tämä koko elokuva on yksi iso taikatemppu ja elokuva on erinomaisesti koostettu seuraamaan tuota Cainen mainostamaa taikatemppujen rakennetta. Katsoja osaa odottaa jotain käännettä, mutta joutuu ohjaajan hienovaraisen johdattelun seurauksena täysin harhaan. Katsoin tämän itse toisen kerran n. 3-4 kuukauden sisään ja tällä kertaa pysyin täysin elokuvan mukana rakenteellisesti. Paitsi etten muistanutkaan kaikkia jippoja, vaan olin sen oleellisimman onnistunut unohtamaan. Minua huiputettiin toistamiseen. Mutta viihdyin erinomaisesti elokuvan seurassa ja sain tarkastella sitä ikään kuin tietoisena kaikista (lähes) salaisuuksista. Sain keskittyä niihin pieniin vivahteisiin, jotka raottavat tuota salaisuuksien verhoa ja ovat koko ajan katsojan silmien edessä. Tosiaan valitettavasti se ehkä oleellisin unohtui ja näin ollen elokuva menisi vielä kolmattakin kertaa täysin uudesta kokemuksesta.

Vaikka en mielestäni kuulu siihen katsojakuntaan, joka vihaa sitä kun matto vedetään jalkojen alta, niin silti jokin tässä vain mättää. Miksi sanon että kaikki on niin mahtavaa ja silti elokuvasta jää vain sellainen perushyvä maku. Vastaus voi löytyä itse elokuvasta Alfred Bordenin sanomana kun hän tekee ja opettaa kuvassa nähtävän kolikkotempun pikkupojalle, jolloin hän toteaa pojalle vapaasti suomennettuna: "Älä koskaan paljasta tätä kenellekään. Sinulta tullaan anelemaan sitä, mutta kun paljastat salaisuuden muille... Et ole heille enää mitään". Tämä elokuva on kuin taikatemppu. Se tehdään katsojan silmien edessä, katsoja arvailee miten hitossa tuo tapahtuu ja sitten kaikki paljastetaan. Todellisuus olikin lähes loukkaavan yksinkertainen, katsojaa vedätettiin ja sitä ei edes yritetty peittää. Ei voi kuin naurahtaa epäuskoisesti kuten Angier kun hän kuulee Bordenin Siirretyn miehen salaisuuden.

81/100

5.2.2013

Argo (2012)

Ohjaus: Ben Affleck

Rooleissa: Ben Affleck, Bryan Cranston, Alan Arkin, John Goodman, Clea DuVall, Victor Garber

Kesto: 120 min.

Muuta: Ehdolla 7 Oscarin saajaksi; mm. paras elokuva, käsikirjoitus ja paras miessivuosa (Arkin)



Perustuu tositapahtumiin


Vuosi on 1979 ja Iranissa kuohuu. Maan entinen diktaattori on syösty vallasta ja tämä on paennut amerikkalaisten avustuksella USA:han. Iranin kansa ja sen uusi johtaja Ajatollah Khomeini vaativat tämän ex-diktaattorin päätä vadille. Lopulta 4. marraskuuta asiat etenevät siihen pisteeseen, että väkijoukko/militantit murtautuu sisään USA:n suurlähetystöön ja ottavat henkilökunnan panttivangiksi. 6 henkeä onnistuu kuitenkin livahtamaan ulos ja piiloutumaan elokuvan mukaan Kanadan konsulaattiin. Elokuvaa on yllättäen hieman yksinkertaistettu taiteen nimissä.

CIA saa lestikseen hoitaa nämä 6 pois maasta turvallisesti, ennen kuin suurlähetystössä paljastuu, että jotkut onnistuivat pääsemään pakoon rakennuksesta. CIA:n evakuointiekspertti Tony Mendez (Affleck) kehittelee idean, että nämä 6 ja hän itse, ovat kanadalaisia elokuvantekijöitä, jotka ovat katselemassa sopivia kuvauspaikkoja uudelle elokuvalle. Eli tarkoitus on lennättää nämä pulassa olevat amerikkalaiset yleisellä lennolla takaisin kotiin. Ja koska on selvää, että tämä on huono ja näkyvä idea, niin se täytyy toteuttaa viimeisen päälle tiiviiksi. Joten mukaan värvätään Hollywoodista maskeeraaja John Chambers (Goodman), joka on jo aiemmin hieman autellut CIA:ta. Mukaan värvätään vielä tuottajaksi Lester Siegel (Arkin). Nämä kolme laittavat CIA:n rahoittamana elokuvastudion pystyyn Hollywoodiin ja hankkivat oikeudet Argo-nimiseen kässäriin. Storyboardit suunnittelee Jack Kirby, joka oikeassa elämässä oli sarjakuvien puolella luomassa sellaisia hahmoja kuin Kapteeni Amerikka, Iron Man, Hulk jne. Kaiken huipuksi tämä käsikirjoitus luetaan näyttelijöiden toimesta läpi median edessä ja mainoskoneisto lyödään käyntiin.

Affleck otettava hiljalleen tosissaan


Komediapiireissä on väännetty usein vitsiä siitä, että Affleck saisi joskus Oscarin käsikirjoituksesta. Ja löytyyhän sieltä ihan näppäriä elokuvia Gone Baby Gone ja The Town, joista toki molemmissa on omia tihkaisukohtiaan. Tätä elokuvaa Affleck ei ole käsikirjoittanut kuitenkaan, vaan ohjannut. No ei ole Oscar-ehdokkaana siitä, mikä on ihan oikein. Elokuvan alku oli aika raskas ainakin omille silmilleni. Keinotekoisesti luodaan jännitettä leikkaamalla parin sekunnin välein eri kamerakulmiin ja kaiken huipuksi astuttiin vielä perussääntöjenkin päälle. Jossain on Affleckin ohjausta äidytty ylistämään, mutta itse totean, että joku muu olisi voinut hoitaa homman paremminkin. Samoin käsikirjoituskin jättää toivomisen varaa henkilöiden syvyyden puolesta. Vai oliko vain ohjaajan päätös keskittyä pelkkään tapahtumaan, vajaa tunti lisää olisi tehnyt eetvarttia. Nyt elokuva on lyhyehkö kun puhutaan parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuudesta ja siitä puuttuu eittämättä sellainen wow-tekijä/ikimuistettavuus/vahva hahmo tai jotain mieleen iskeytyvää. Oikeassa seurassa se on, mutta mielestäni vain täytteenä. Mutta onhan tässä krediittiä annettava siitä, ettei ole kyllä ihan mikään järin yksinkertainen elokuva ja hyvin se pysyy kasassa. Affleck on kapuamassa kohtapuoliin tätä vauhtia ohjaajien A-listalle ja on jo nyt parhaita näyttelijöitä, jotka ovat siirtyneet kameran taakse viimeisten vuosien aikana.

Elokuva putsasi pöytää Golden Globeissa, mutta ne eivät ole viime vuosien osalta realisoituneet vastaavalla tavalla Oscareissa. Näyttelijät ovat menneet melko lailla yksi yhteen, mutta elokuvien ja ohjaajien osalta erityisesti ei ole tainnut osua ainakaan viimeisen kolmen vuoden osalta yksikään maaliinsa. Ohjaajan osalta ei voi tänäkään vuonna, sillä Affleck vei kultaisen maapallon ja sitten itse päägaalassa mies ei ole edes ehdolla. Ja kun asiaa ajattelee ja miettii, että yleensä Oscareissa nuo kaksi palkintoa ovat menneet "pakettikauppana" samalle elokuvalle, niin Argo voitaneen viimeistään tämän myötä yliviivata kilvasta pois.

Lopputuomio


Tämänkö piti olla trilleri, no joo ei tästä draamaakaan saa. Mutta ainoa kohta jossa pulssi pääsi kohoamaan, oli lopun lentokenttäselvitys ja sekin oli niin Hollywoodia negatiivisessa mielessä. Piti puristaa kaikki mehut ulos ja suuri kliimaksi karkasi häiritsevän epäuskottavuuden puolelle. Jolloin heräsin silmien pyöritykseltäni tajuamaan, että jälleen lentoemotkin näyttävät "yllättäen" ihan malleilta ja bingohan siitä huomiosta tuli. Lisäksi jäin kaipaamaan enemmän henkilöhahmoilta, vaikka toki ymmärrän että itse tapahtumaketjuun tässä on kuitenkin pureuduttava. Mutta se tapahtumaketju on niin monimutkainen ja siihen menee niin paljon aikaa, että miksi hitossa tämä elokuva ei voinut olla pidempi. John Goodman ja Alan Arkin lähes täysin paitsiossa. Nämä 6 kaveria tuli niin tutuiksi, että varmaan neljä onnistuisin tunnistamaan naamasta ja vain yhden nimeltä (Päivitys, kun juttu oli valmis niin unohdin senkin nimen). Ei riitä niiden kohtalosta välittämiseen se, että ovat viattomia amerikkalaisia ja joku pari vielä vastanaineita.

Kova ruodinta ja negatiivisuuteen keskittyminen johtuu siitä, että hypeen nähden tämä oli lievä pettymys. Ja vaikea tässä on jonkun näyttelijänsuorituksista ilmaista mielipide kun ainoa joka on jotenkin näkyvästi tapetilla, on Ben Affleck tiheän partansa ja tuuhean moppitukkansa kanssa. Mutta all in all hyvä elokuva ja sisältää myös pari kivaa, hieman tietoa vaativaa vitsiä Hollywoodia koskien. En vain ole sitten yhtään tietoinen, mitä tälle pitäisi antaa arvosanaksi. Kasin pintaan kympin skaalalla, mutta sitten hienosäädössä ilmenee ongelmia ja pieni pettymyskin voi valitettavasti hallita tuota pienemmän numeron hapuilua. Halusin välttää taas 82:sta, mutta valitettavasti se tuntuu minusta sopivan parhaiten juuri siihen. Outoa tai ei.

82/100