11.9.2013

Pain & Gain (2013)

Komedia/Rikos
Kesto: 129 min.
Ohjaus: Michael Bay
Käsikirjoitus: Christopher Markus, Stephen McFeely
Rooleissa: Mark Wahlberg, Dwayne "The Rock" Johnson, Anthony Mackie, Tony Shalhoub, Ed Harris


Amerikkalainen unelma


Michael Bay, ohjaaja-räjäyttelijä joka herättää suuressa osaa elokuvankatsojista heti negatiivisia tuntemuksia. Mutta tämä ei ole Transformers, ei Pearl Harbor (josta tavallaan pidin), eikä tämä ole varsinaisesti edes toimintaelokuva. Mutta nyt Michael Bay on omien sanojensa mukaan viimeinkin saanut toteuttaa pienen budjetin elokuvan, jos 26 miljoonaa dollaria voi sanoa pieneksi. No Bayn elokuvien mittakaavalla tämä on halpa, mutta ihmekös tuo ilman CGI:tä ja räjähdyksiä.

Tätä elokuvaa olen itse odottanut jo lähes vuoden päivät. Amerikkalainen unelma, 90-luvun alun Miami tuodaan liioiteltuna silmiemme eteen. Ja elokuva pohjautuu tositarinaan Sun Gym Gangiksi nimetystä kolmikosta. Pääosassa on kolme älyllisesti hieman vajaata kehonrakentajaa, jotka pitävät itseään Adoniksina ja he paitsi treenaavat, myös työskentelevät salilla. Steroideja käytetään, ei tyttöystäviä, ei ylimääräistä rahaa. Amerikkalaisesta unelmasta haaveillaan ja eräänä päivänä sitten ajaudutaan viimein ajatuksista suunnitelmiin ja toteutukseen. Muuten okei, mutta suunnitelmana on kidnapata paikallinen rikas juutalaismies ja kiduttamalla pakottaa tämä luovuttamaan koko omaisuutensa bodarikolmikolle. Vähemmän yllättäen homma ei menekään niin yksinkertaisesti ja katsojalla riittää huvia.

I Believe in Fitness


Mark Wahlbergin näyttelemä Daniel Lugo on porukan "aivot". Hän on kiinnostunut bisneselämästä, käy motivointikursseilla, lukee "self-improvement" -kirjoja ja haluaa kiivaiten kavuta ylöspäin yhteiskuntaluokassa. Hän suostuttelee muut mukaan, alkaen täysin ohjailtavissa olevasta Adrien Doorballista (Mackie), jolla on hauskoja mieltymyksiä ja ongelmia.

Viimeisenä mukaan värvätään selvästi kaikkein tajuttomin kaappi, Christian Paul Doyle (The Rock). Joka on varmaan isompi tässä kuin vapaapainiaikoinaan. Doyle on tylysti kiteytettynä kaikkein suurin idiootti, harras kristitty, jolla on kokaiiniongelma. Ja joka ärsytettynä menettää täysin hallinnan (miksiköhän) ja pystyy raakaan väkivaltaan. Tämä hahmo on selvästi kaikkein hauskin ja Rockylla on komediallisiakin taipumuksia, mutta jossain kohtaa liika on liikaa ja vati läikkyy yli. Ehkä kuitenkin Johnson on hieman parempi vähemmän vaativassa kovanaaman roolissa.

Elokuvan musiikki ja fiilis on erinomainen, kaunis kuin mikä ajoittain ja välillä jälleen nopeat, lyhyet leikkaukset saavat musiikkivideofiilistä luotua aikaiseksi. Ja Michael Bay on aikalailla juuri täydellinen ohjaaja tälläiselle filmille, mutta kyllä sinne niitä trademarkkejakin on silti saatu ujutettua. Miehen tuottamis/ohjaustyylin slogan "fucking the frame" ei sen sijaan koskaan ole tainnut olla yhtä ajankohtainen. No-one can overproduce like Michael Bay käy siis jälleen toteen, hyvällä tavalla. Ruudulla vilisee myös pienemmissä rooleissa ihan tuttuja naamoja, joten valveutunut katsoja saa välillä pientä bongailun iloa. Ja silmäkarkkia riittää molemmille sukupuolille.

Lopputuomio


Myönnän, että saatoin nauttia elokuvasta enemmän kuin keskivertokatsoja. Se käsittelee aihepiiriä, josta itse pidän ja pilailee surutta käsittelemiensä aihepiirien kustannuksella. Elokuva on paikoitellen erittäinkin hauska, vaikka se hiipuu hieman loppua kohden, mikä on sinänsä ymmärrettävää koska kahden tunnin kesto on aika raaka mille tahansa komedialle. Vaikka kai nyt överiyden ja epäsovinnaisuuden luoma sairas kestovirne/hymy naamallekin tulkitaan hauskuudeksi ja se siellä naamalla taisi viipyä alusta loppuun. Käsikirjoitus sisältää myös kasan hauskoja repliikkejä, kuten "Tiedätkö kuka keksi salaatin - köyhät ihmiset". Pidän, pidän, pidän. Seuraavana vuonna kuitenkin status quo palautunee kun Michael Bay tarjoaa meille seuraavan elokuvansa, ihkauuden Transformers -elokuvan. Mitähän mahtaa olla luvassa, en malta odottaa.... Epäilemättä....

8-/10