31.12.2016

2016 parhaat elokuvat - Lista

Listaan on sisällytetty pääasiassa vuonna 2016 Suomen leffateattereissa ensi-iltansa saaneet elokuvat. Jos elokuva ei ole teatterilevitykseen päässyt, niin sitten on tarkasteltu tapauskohtaisesti.

Yhtenä ihmisenä kaikkea ei ole ehtinyt vielä nähdä, joten siinä yksi syy miksi jokin voi puuttua. Eritoten loppuvuoden filmeistä aina jää paljon väliin kun ne ovat vain teattereissa nähtävillä ja kaikki leffat eivät pyöri kaikissa teattereissa. Tänä vuonna katsomieni elokuvien, lyhytelokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen määrä on 779. Elättelin toiveita 800 rikkomisesta, mutta joulukuun viimeisellä kolmanneksella olen katsonut vain kuutisen elokuvaa.

Kunniamaininnat: Hymyilevä miesLa pazza gioiaKubo ja samuraiseikkailuSon of SaulLand of Mine, Luokkakokous 2: Polttarit

Mainittakoon, että listan viimeiset neljä elokuvaa olen arvostellut omalla IMDB-sivullani 9/10. Eli ei kymppejä kuten ei muistaakseni viime vuonnakaan. Kaikki leffat arvostellaan samalla janalla genreen katsomatta.

40.


Veloce come il vento (The Italian Race)


Draama / Urheilu
Ohjaus & käsikirjoitus: Matteo Rovere
Päätähdet: Stefano Accorsi, Matilda De Angelis

Giulia De Martino on nuori ja lahjakas teini-ikäinen ammattikilpa-ajaja, joka ajaa isänsä omistamassa pikkutallissa Italian GT-sarjaa. Tytön isän kuollessa äkillisesti Giulialle jää selvitettäväksi kaksi ongelmaa. Giulia ja hänen pikkuveljensä ovat molemmat alaikäisiä, joten valtio haluaa ottaa heidät huostaansa. Tämän lisäksi myös tallin rahoitus on vaakalaudalla ja ellei kilpakautta ajeta riittävällä menestyksellä loppuun saakka, velkojat vievät perheen kotitalon. Ongelmat ovat ratkaistavissa vain perheen mustan lampaan avulla. Ja se on Giulian huumeisiin koukussa oleva isoveli Loris, joka on entinen rallimestari.

Englanninkieliseltä nimeltään The Italian Racen tarina on semmoista perushyvää Hollywoodin hengessä tehtyä mättöä, jossa autetaan, annetaan anteeksi ja täten kasvetaan ihmisinä. Mutta listalle sen nostavat todella hienosti ja jännittävästi kuvatut kisaosuudet, sekä Giuliaa näyttelevä Matilda De Angelis, jota voisi äkkiseltään kuvata italialaiseksi Jennifer Lawrenceksi. Jos vain englannin kieli tarttuu, niin Hollywoodin ovet avautuvat takuuvarmasti.

39.

The Brand New Testament


Komedia / Fantasia
Ohjaus: Jaco Van Dormael
Käsikirjoitus: Van Dormael & Thomas Gunzig
Päätähdet: Pili Groyne, Benoit Poelvoorde, Catherine Deneuve

“Don’t get any crazy ideas like your brother”

Kulttiohjaaja Jaco Van Dormaelin käsialaa on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Mr. Nobody. Tässä elokuvassa kuitenkin leikitellään ajatuksella, mitä jos Jumala olisi kärttyinen keski-ikäinen mies joka hallitsee maailmaa tietokoneella. Jumala on elokuvassa itsekäs ja kiroileva öykkäri, joka terrorisoi perhettään tyrannin lailla. Vaimo on täysin alistettu ja tytärkin pidetään kurissa, sekä nuhteessa vyön voimalla. Perheessa oli myös veli "JC", mutta hän karkasi jo aikoja sitten kooten itselleen 12 seuraajaa ja kirjoituttaen Uuden Testamentin. Nyt perheen tytär päättää tehdä samoin. Elokuva on ainutlaatuinen, hauska ja kekseliäs satiiri, joka käsittelee raamatullisia teemoja surrealistisella ja absurdilla otteella.

Assassins Creed (2016) - Arvostelu



Halki vuosisatojen temppeliherrat ovat etsineet Eedenin omenaa ja assassiinit ovat suojelleet sitä. Callum Lynch joutuu tämän varjoissa käydyn taistelun keskiöön, koska hän on viimeisenä omenan nähneen mestariassassiinin jälkeläinen ja hänen kauttaan omenan piilopaikka on selvitettävissä.



Genre: Toiminta / Sci-Fi
Ohjaus: Justin Kurzel
Käsikirjoitus: Michael Lesslie, Adam Cooper, Bill Collage perustuen Patrick Désiletsin, Corey Mayn ja Jade Raymondin luomaan videopelisarjaan
Päätähdet: Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Charlotte Rampling, Michael Kenneth Williams, Brendan Gleeson
Kesto: 115 min.

"You're about to enter the Animus. What you're about to see, hear and feel are the memories of your ancestor, who has been dead for five hundred years."

Odotukset, vangitsevuus ja teema


Assassins Creed on ranskalaispeliyhtiö Ubisoftin yksi kruununjalokivistä. Se ei suinkaan ole pelitalon ensimmäinen valkokankaalle tuotu videopeli, vaan se kunnia meni Prince of Persialle, jolla oli takanaan tuottajistossa kesäelokuvien kultasormi Jerry Bruckheimer. Se näkyi lopputuloksessa, sillä Prince of Persia oli kieli poskessa tehtyä poppariviihdettä, joka ei ottanut itseään vakavasti. Siksi se on yksi parhaita videopelien pohjalta tehtyjä live action elokuvia, mutta niistä lisää legendaosiossa.

Mikä on Assassins Creed pähkinänkuoressa ja miksi se on ollut niin suosittu videopeli? Se on hieman kuin Da Vinci koodi, mutta "aikamatkailulla", parkourilla ja salamurhilla höystettynä. Da Vinci koodi vertaus mielestäni toimii, sillä myös AC:ssa raamattu, taide ja historialliset tapahtumat ovat avainosassa. Assassins Creedissa temppeliherrat ja assassiinit ovat olleet sodassa keskenään vuosisatoja ja tuo sota jatkuu edelleen nykyaikanakin. Temppeliherrat etsivät Raamatusta tuttua Eedenin omenaa, joka on muinainen artefakti joka pelisarjassa pitää sisällään jonkinlaisia jumalallisia voimia. Assassiinit taas suojelevat omenaa. Nykyajan temppeliherrat ovat kehittäneet Animus-nimisen laitteen, jonka kautta he voivat nähdä ihmisen geneettisten jälkeläisten muistoja, jotka ovat ilmeisesti jotenkin jääneet DNA:han periytyen sukupolvelta toiselle. Älkää kysykö miten. Joten temppeliherrat etsivät käsiinsä omenaa suojelleiden assassiinien suoria geneettisiä jälkeläisiä löytääkseen tuon myyttisen omenan, jota heitä on piiloteltu useita satoja vuosia.

Ensimmäisessä pelisarjan osassa pyörimme kolmannen ristiretken aikaisessa Lähi-Idässä. Peli alkaa Salomonin kaivoksista ja se huipentuu kun Rikhard Leijonamieli saapuu armeijoineen Pyhälle maalle. Pelisarjalle ominaiseen tyyliin mukana tapahtumissa ovat lisäksi muita tuon tapahtuma-ajan suuria nimiä kuten Saladin, Guy de Lusignan ja muistaakseni myös Barbarossa. Kaikki nämä suuret, myyttiset hahmot ovat kiedottu tarinaan mukaan jollain keskeisellä tavalla. Ja tuo tarina on kiedottu historiallisten faktojen ja tapahtumien ympärille. Pelialueena ovat tuonaikaiset kaupungit kaikkine nähtävyyksineen, joista pelaajalle tarjoillaan knoppitietoa pelin aikana. Pelisarjan toisessa ja kolmannessa osassa taas seikkaillaan Renessanssin aikaisessa Italiassa ja silloin sotkeudutaan huolella Borgioiden uskomattomiin käänteisiin. Kolmas osa huipentuu varsin eeppisesti kun Borgioiden suvun päämiehestä tulee oikean historian malliin Paavi ja pääosassa oleva assassiinimme Ezio pääsee häneen viimeinkin Vatikaanin Pietarinkirkossa käsiksi.


Nyttemminhän pelisarjassa on jo miljoona osaa, ja mielestäni se on kadottanut juuriaan ja täten hohtoaan. Pelejä on puskettu joka vuosi ulos kauan aikaa ja olen valmis omalta kohdaltani viheltämään pelin poikki. Elokuvaa odotin jännittynein ja pelonsekaisin tuntein. Näyttelijät olivat jopa poikkeuksellisen hyvää tasoa, mutta kameran ulkopuolelle jäävät avaintekijät eivät aiheuttaneet kovinkaan optimistisia tuntemuksia. Valitettavasti olin oikeassa.

On vaikea arvioida miltä elokuva näyttää normaalin katsojan silmin. Ja en myöskään osaa sanoa vaikuttiko pelisarjan tuntemiseni yltiönegatiivisesti katsomiskokemukseeni. Vaikka olen pelisarjan kaikki merkittävät osat pelannut läpi, niin en siltikään tahtonut olla aina ihan täysin kärryillä. Toki tuota tarinaa ei ole ihan tuollaisenaan nähty missään pelissä.

Näyttely


Elokuvan julisteessa seisovat nimet Fassbender, Cotillard, Irons ja jokaisen yläpuolella teksti "Oscar-voittaja". Fassbender oli tänäkin vuonna ansaitusti ehdolla Steve Jobsista. Kaikki ovat kovia ammattilaisia ja urilta löytyy lukuisia erittäin hyviä elokuvia, sekä henkilökohtaisia suorituksia. En tiedä miten läheinen pelisarja on Fassbenderille, joka on elokuvan tuottajia, mutta samat ajatukset leijuivat kuin Christian Balen kohdalla Exoduksessa. Yritystä on, mutta todennäköisesti sisimmässä näyttelijän itsensäkin on jossain vaiheessa tiedostettava, että ei tämä nyt taida ihan putkeen mennä. Jeremy Ironskin tekee hyvää työtä semmoisessa kovin geneerisessä pahiksen roolissa.


30.12.2016

Passengers (2016) - Arvostelu


Tuhansia ihmisiä kuljettavalla avaruuslennolla kaksi matkustajaa herää horroksesta kymmeniä vuosia etuajassa ja he huomaavat jotain olevan vialla aluksessa.


Genre: Sci-Fi / Draamakomedia
Ohjaus: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Jon Spaihts
Päätähdet: Chris Pratt, Jennifer Lawrence, Michael Sheen, Laurence Fishburne
Kesto: 116 min.

"Somethings wrong, something big"

Odotukset, elokuvan vangitsevuus ja sen teema


Passengers sai jenkkilässä ensi-iltansa 21.12 ja Suomessa päivää ennen joulua. Vaikka yleensä loppuvuodesta tulevat parhaat elokuvat, niin en odottanut tätä kovinkaan innokkaasti. Kaksi tämän hetken ehkäpä kuuminta näyttelijää/nimeä elokuvassa, jossa ovat periaatteessa vain he kaksi. En ole niin vakuuttunut heidän näyttelijäntaidoistaan, että uskoisin kaksikon pystyvän kannattelevan parituntista draamaa. Onneksi kyseessä on enemmänkin draamakomedia kuin puhdas vakavamielinen draama ja heitä auttavat lisäksi mahtavat puitteet, sekä taitava ohjaaja.

En automaattisesti pidä sci-fi -elokuvista, sillä niissä on aina yhtenä vaarana, että elokuvasta tulee tylsää ja paikallaan vellovaa teknisellä sanastolla pätemistä. Sama vika oikeastaan mereilyyn/sukellusveneilyyn liittyvissä elokuvissa. Molemmissa kun ollaan juututtuna siihen yhteen ja samaan alukseen, jolloin on vaarassa että visuaalinen anti on yksitoikkoista ja tarina seisoo liikaa. Tai ehkä se todellinen vaara ovat sittenkin tekijät, jotka haukkaavat näissä liian ison palan, koska kyllä minulle Roman Polanskin Carnagen tapaiset teatterimaiset tuotannot maistuvat. Jopa Suomessakin on tässä onnistuttu ihan mukavasti ainakin Armi Elää! -elokuvan myötä.

Mutta asiaan palatakseni Passengers oli erittäin mieluisa yllätys, joka piti mukavasti otteessaan ja ylitti ennakko-odotukseni heittämällä.

Näyttely


26.12.2016

Sing (2016) - Arvostelu



Veijarimainen koala Buster Moon yrittää palauttaa velkoihin hukkuvan teatterinsa entiseen loistoonsa järjestämällä maailman mahtavimman laulukilpailun.



Genre: Animaatio / Komedia
Ohjaus: Christophe Lourdelet & Garth Jennings
Käsikirjoitus: Garth Jennings
Päätähdet: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Seth MacFarlane, Scarlett Johansson, John C. Reilly, Taron Egerton, Tori Kelly / Sami Uotila, Anna-Maija Tuokko, Antti Lang, Yasmin Yamajako etc.
Kesto: 108 min.

“Singing Competition? Who wants to see one of those? Buster, that’s a terrible idea.” 

Sing on Illumination studiosin käsialaa, jonka aiempia tuotoksia ovat esim. Itse ilkimys -elokuvasarja, Kätyrit ja viime ajoilta aika käsiin levinnyt Lemmikkien salainen elämä. Siinä idea oli loistava, mutta sillä ei lopulta osattu tehdä oikein mitään perushötöstä poikkeavaa. Nyt olemme toisen hyvän idean äärellä, sillä kukapa nyt ei musiikista pitäisi ja laulukilpailun ympärille saa luotua jos jonkinmoisia mielenkiintoisia ja viihdyttäviä tilanteita.

Ohjauksesta vastaa kaksi miestä. Christophe Lourdelet on tähän saakka toiminut aiemmin muutamissa animaatioissa ympäripyöreästi taide- ja animaatio-osastoilla. Garth Jennings on puolestaan vastannut ihan nokkelasta brittileffasta Son of Rambow, sekä ohjannut Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan. Mutta tämä on ensimmäinen kerta Jenningsille animaation parissa tekijänä, joten siinä mielessä pariuttaminen animaation teosta enemmän tietävän Lourdelet'n kanssa on loogista ja ihan rutiinia animaatioiden saralla.

Sukelletaanpa heti ytimeen, sillä fokusta olisi tarvittu. Hahmoja on todella paljon, mikä paljastuu katsojalle heti elokuvan alussa kun liitävä kamera etsii ja esittelee yksi kerrallaan kaikki päähahmot katsojalle. Ja kuten ylläolevasta näyttelijöiden nimilistan tähtiloistosta voi päätellä, niin kaikille on väännetty yhtä merkittävät ja ruutuajaltaan tasaiset roolit. Ja se on tapahtunut tosiaan hieman tarinan kustannuksella. Leffa keskittyy rakenteellisesti luikurimaisen koalan Buster Moonin ympärille. Hänen omistamansa teatteri on peeaa ja hän keksii järjestää amatöörien laulukilpailun yrittäen täten välttyä konkurssilta. Mutta kun meillä on tosiaan samaan aikaan muissa yhtä merkittävissä rooleissa meksikolainen sika Rosita, joka haluaa elämälleen muutakin sisältöä kuin perheen äitinä toimimisen. On isänsä rikollisjengiin kuuluva gorilla, joka haluaisi vain laulaa. Löytyy teinityttöpiikkisika, joka haluaa todistaa kykynsä biisintekijänä veljelleen. On Frank Sinatramainen hiiri, joka viihtyy alamaailman, uhkapelien ja naisten parissa. Ja homman kruunaa esiintymiskammoinen elefantti, jonka ääni on suorastaan enkelimäinen ja nostaa ihokarvat pystyyn. Kukapa muukaan kuin satumaisen ihana ja lahjakas Tori Kelly on esittäjänä.

Gunnar-possu oli leffan hauskimpia hahmoja

Toinen fokusta kaipaava osa-alue: musiikki. Singiin on ahdettu jumalaton määrä pääosin liian lyhyitä katkelmia vähän kaikenlaisista biiseistä. Ilmeisesti niitä on peräti 85, mikä on sikapaljon. Onneksi edes leffan lopussa saadaan esitysten myötä musiikki ensinnäkin kunnolla framille volyymin osalta ja toiseksi saamme kuunnella biisit aikalailla kokonaan pienten katkelmien sijaan. Elokuvan budjetti on "vain" 75 miljoonaa dollaria, joten onkohan olemassa jokin porsaanreikä, että jos esität biisistä x vaikkapa alle 15 sekuntia, niin ei tarvitse maksaa siitä tekijänoikeusmaksuja. Nimittäin kuvittelin elokuvan budjetin olevan lähempänä 200 miljoonaa kuin satasta, eikä alle sata miljoonaa käynyt mielessäkään. Olisin kuitenkin kaivannut Trollsmaista fokusta niihin biiseihin. Eli vähemmän, mutta kunnolla ja pysäyttävämpiä biisejä. Kuten vaikkapa John Legendin All of Me joka laittaa melkeinpä vieläkin kyyneltä tulemaan silmäkulmasta. Joten oli aika rikollista kun siitä ei kuultu kunnolla kuin se 15-20 sekuntia.

Trailerien ja ennakkokäsitysten ongelma on myös se, että odotin niiden myötä vähän erilaista rakennetta juonelle. Odotin ehdotonta keskittymistä idolsmaisen laulukilpailun ympärille. Eli olisi käsittänyt alkukarsinnat ja sitten erinäisiä pudotuspelivaiheita matkalla kohti finaalia. Siinä olisi ollut monia mielenkiintoisia aiheita, joita tutkiskella ja samalla olisi saatu kunnolla nauttia musiikistakin. Ihan ekana nyt tulee mieleen tavallisen tallaajan nouseminen yhdessä yössä superkuuluisaksi, sekä tietysti erinäistä bäkkäridraamaa ainakin keskinäisen kilpailun muodossa. Nykyisellään elokuva otti aika oudonkin käänteen ja loppu tuli vastaan yhtäkkiä. Loppu on itseasiassa melko kummallinen kun sitä alkaa ajattelemaan. Samoin kuin nämä hahmojen tarinat ja ongelmat ratkesivat ihan tuosta vain. Jos gorilla olisi vaan sanonut isilleen, että se haluaa laulaa, niin isi ei istuisi vankilassa. Enkä taida edes liioitella. Myös sellainen selvä kliimaksi jäi puuttumaan, vaikka nuo lopun esitykset olivatkin selvästi parasta antia tässä elokuvassa.


Mutta kaiken kaikkiaan Sing on kuitenkin passelia ja kevyen harmitonta viihdettä hyvän musiikin tahdissa. Odotin yhtä vuoden parhaista animaatioista, mutta ei tällä kyllä meikäläisen 2016 parhaiden pätkien listalle ylletä alkuunkaan. Lopputulos on melko unohdettava, keskitasoa. Se toi lähtökohdiltaan hieman mieleen Mel Brooksin The Producersia. Ja jälleen Illuminationin poikien idea on rikollisen hyvä, mutta ehkäpä se vain yrittää liikaa olla vauhdikas, viihdyttävä ja hieman sekopäinen. Ei ole uskallettu poiketa studion perinteisestä kaavasta, ei ole luotettu katsojaan? Minulta jäi ihan pimentoon miksi teatteri oli Buster Moonille niin tärkeä. Se liittyi isään, mutta en tainnut tajuta sitä täysin ja nyt en enää muista. Se summannee tämän elokuvan. Kivaa ja ihan viihdyttävää pintapuolista perussettiä vailla mitään muistamisen arvoista. 3D ei tuonut lisäarvoa elokuvalle ja suomidub oli ihan okei. Hahmot jäävät todella ohuiksi ja pääosassa onkin ehkäpä eniten itse musiikki, mikä kieltämättä sai jalan melko useinkin vipattamaan tahdissa.


Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6
Odotukset, vangitsevuus ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo ja legenda-arvo 6
Viihde 7

Arvio 6,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Trolls, A Corny Concerto, Perfect Blue, Frozen - Huurteinen seikkailu, Itse ilkimys 2

16.12.2016

Rogue One: A Star Wars Story (2016) - Arvostelu



Kapinalliset varastavat Kuolemantähden piirustukset.



Genre: Seikkailu, Sci-Fi
Ohjaus: Gareth Edwards
Käsikirjoitus: Chris Weitz & Tony Gilroy (kässäri), John Knoll & Gary Whitta (tarina)
Päätähdet: Felicity Jones, Diego Luna, Donnie Yen, Alan Tudyk, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Riz Ahmed, Wen Jiang
Kesto: 133 min.


"There is a ninety-seven point six percent chance of failure."

Disney goes Marvel. Ymmärtääkseni näitä Star Wars -universumiin sijoittuvia elokuvia on tarkoitus puurtaa tulevaisuudessa näiden perinteisempien ja keskeisempien Star Warsien ohessa. Rogue Onella on kevyt 200 miljoonan dollarin arvioitu budjetti ja se täyttää episodien 3, sekä 4 väliin jäävän narratiivisen aukon. Eli summattuna lyhyesti se näyttää miten Kuolemantähden piirustukset päätyivät kapinallisten käsiin.

Tämä on ohjaaja Gareth Edwardsin vasta kolmas kokoillan elokuva. Aiemmat ovat vuoden 2014 remake Godzilla ja scifi-elokuva Monsters. Kumpaakaan en ole nähnyt ja arvosanat vaikuttavat hyvin keskinkertaisilta. Yleensä IMDB:ssä näistä tyyliin 6,5 keskiarvonkin elokuvista voi joskus harvoin paljastua erittäinkin hyviä pätkiä (The Guest!!), mutta selvästi yli 90% ajasta huomaa arvosanan pitävän kutinsa ja sitä miettii että maailmassa on oikeasti vielä klassikoita joita en ole nähnyt. Miksi tuhlaan aikaani keskinkertaisuuteen, jota en enää parin kuukauden päästä muista edes katsoneeni. Pointti oli kai se, että aika ohuilla näytöillä kaveri saanut kultaisen mahdollisuuden. Ja helvetisti paineita.

Kässäriosastolla Chris Weitz on rustaillut Pähkähullu Professori 2:sen ja Kultaisen kompassin, mutta vastapainoksi myös mainiot Poika, sekä Cinderella. Toki väittäisin tarkistamatta, että kaikissa näissä Weitz on ollut osa tiimiä, tai ainakin noissa paremmissa elokuvissa. Tony Gilroy on jo tutumpi nimi ja mies on tunnettu trillereistään kuten Jason Bourne -elokuvat pl. viimeisin, sekä State of Play. Jälleen tosin kyseessä ryhmäeläin. John Knollille tämä on eka käsikirjoituskrediitti, sillä mies on aiemmin hankkinut kannuksensa erikoistehosteiden puolella, jossa ura alkoi Star Warsista 1977 ja sieltä löytyy niin Avataria, Pirates of The Caribbeania kuin Potteria jne. Elokuva on lähtöisin hänen ideastaan. Gary Whitta puolestaan on rustaillut Book of Elin ja ollut mukana videopelipuolella kiitosta keränneessä Telltalen The Walking Deadissa. Tosin meni rustaamaan Smith-perheen projektin, After Earthin. Ja oli mukana myös tuon videopelin kakkoskaudessa, joka oli jo huomattavasti ykköstä heikompi ja väsyneempi.

Hyvää 


Nostaa viime vuotisen Star Warsin arvoa entisestään, sillä se oli kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän vuosien jälkeen uudestaan. Värilasit ja odotustaso olivat Rogue Onen kohdalla luonnollisesti jumalattoman suuret, joten toinen katsomiskerta oli hieman analyyttisempi ja rauhallisemmalla mielellä suoritettu. Ensimmäisellä kerralla oikeastaan luovutin jo kun ryhmä poistui Jedhalta ja kirosin tämän alimpaan helvettiin. Tai no keskinkertaiseksi roskaksi, mutta olin hieman turhan negatiivinen. Tai ehkä se tokan katsomiskerran positiivisempi fiilis johtui siitä kun toisella kerralla tiesin tarkalleen missä kohdin mennään tässä Star Wars kaanonissa ja miksi minun pitää välittää tästä keskinkertaisuudesta.

Mutta ihmettelen silti mikä ihmiskuntaa vaivaa koska IMDB-arvosana on kirjoittamishetkellä 8,3. Se on siis parempi kuin Ben-Hur. Se 1959 versio. Katsoin muutama päivä sitten ja laitoin seuraavana päivänä 2016 remaken pyörimään. Ihmetteleekö Hollywood oikeasti mikseivät uskontoteemaiset elokuvat myy kun tuokin oli floppi? Johtuisiko siitä että nämä kaikki Exodukset ja Nooat ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja. Ja ennen kaikkea ne kertovat tarinat, jotka kaikki ovat kuulleet useaan kertaan. Ben-Hur on nerokkaasti kirjoitettu raamatullisten tapahtumien ympärille ja siinä oli tyylitajua. Eli Ben-Hurilla oli oma erillinen tarinansa, joka välillä törmäsi samassa maailmassa samaan aikaan omaa tarinaansa toteuttavaan Jeesukseen. Sitä samaa fiilistä haluaisin näiltä Star Warsin sivuprojekteilta. Nyt maailmassa ei tuntunut olevan mitään muuta eloa.


Vaikka näyttelijät saavat osansa jäljempänä ekan katsomiskerran jäljiltä, niin ei tuo nyt toisella kerralla enää niin häiritsevää ollut. Felicity Jones on ihan passeli sankaritar tämmöiseen mitättömämpään sivuelokuvaan, joskin kaukana Daisy Ridleyn lumovoimasta ja preesensistä.

Toisaalta on pakko arvostaa kuitenkin sitä fiilistä mitä tähän on yritetty luoda. Siellä on seassa paljon hienovaraisia viittauksia ja tuttuja, toki harmittavan mitättömiä, hahmoja. Lisäksi yleisessä ilmeessä on pysytty aika uskollisena alkuperäiselle Star Warsille. Niin ja muutamat cameot laittavat ihon huolella kananlihalle. En nyt viitsi spoilata näitä merkittävimpiä, vaikka niiden mukanaolo nyt onkin julkinen salaisuus. Ehkä sen verran pitää paljastaa kun sitä tuskin moni huomaa, että Hammer Films legenda Peter Cushing on herätetty CGI:n avulla takaisin henkiin kävelevänä ja puhuvana Grand Moff Tarkinina. Mikä kieltämättä herättää kysymyksiä, että voiko tulevaisuudessa menehtyneen näyttelijän tekijänoikeussuojata ja kaupata. Ja onko se miten oikein. Tätä on toki harrastettu Gladiaattorissa ja The Crowssa jo aiemmin. Sekä uusi trendi on digitaalisesti nuorentaa näyttelijät kuten viimeisimmässä Terminaattorissa, sekä TV-sarja West Worldissa Anthony Hopkins. Benjamin Buttonhan tämän trendin taisi melkeinpä aloittaa. Martin Scorsesehan kuulemma puuhaa The Irishman nimistä elokuvaa, jossa mukana olisi DeNiro, Pacino, Keitel ja kovasti Joe Pesciakin yritetään saada eläkkeeltä. Tässä olisi tarkoitus kertoa useita vuosikymmeniä kattava tarina ja nuorentaa nämä näyttelijät.

Huonoa 


On harmittavan vailla perinteisiä Star Warsiin liitettyjä ominaisuuksia, joten tämä on hieman kuin mikä tahansa keskinkertainen sci-fi elokuva. Toki mainoksissakin jo todettiin kyseessä olevan stand alone -elokuva. Eli käsittäisin tuon niin, että tämä on yksittäinen elokuva jolle ei ole jatkoa tulossa. Eikä sille voikaan tehdä, koska se on jo tehty. Tämä nimittäin täyttää sen episodien 3 ja 4 väliin jäävän narratiivisen aukon.

Edellisen kappaleen avaukseen liittyen myös juoni on ihan hemmetin monimutkainen ja vaikea seurattava. Siinä on osansa kässärin lisäksi myös ohjauksella. Etenkin nämä ihan alkuperäiset kolme Star Warsia olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja lineaarisia elokuvia, niitä voisi positiivisella tavalla nimittää jopa lapsellisen yksinkertaisiksi mitä tulee rakenteeseen ja dialogiin. Niiden tapahtumapaikat, hahmot, heimot tuli kaikki opeteltua, koska ne vaikuttivat ison kokonaisuuden tärkeiltä osasilta.

Rogue Onea kun tarkastelee ja miettii näin jälkikäteen, niin ei tämän pitäisi noilla aineksilla olla näin monimutkainen ja vaikea seurattava. Joten syy on mielestäni yksinomaan tekijöistä ja huhuthan tietävät kertoa, että elokuvasta kuvattiin uusiksi jopa 30-40%. Eritoten tällä sateisella soraplaneetalla ja lopputaistelussa homma leviää hetkittäin aika rumasti käsiin. Meillä on niin monia seurattavia osasia ja koko ajan leikataan sinne tänne kymmeneksi sekunniksi. Olin toisellakin kerralla välillä hukassa missä nyt oikein mennään.


Näyttelijäkaarti on todella... rikas. Koska tämä sijoittuu sinne 3. ja 4. episodien väliin, niin on aika haastavaa tuoda mukaan liian tuttuja hahmoja, koska kolmosestakin on aikaa jo se kymmenisen vuotta. Joten sinne on rahdattu filmi täyteen uusia, parhaimmillaankin vain keskinkertaisia hahmoja, joiden puuhista pitäisi kyetä välittämään. Aikamoinen haaste katsojalle, etenkin kun hahmot eivät tee mitään kiinnostavaa missään vaiheessa elokuvaa. Lisäksi Kiinan pojilla, sekä Lunalla on suuria vaikeuksia englannin kielen kanssa. Parissa kohden sai olla tyytyväinen, että löytyy tekstitys. Toki eri aksentit ovat ihan luonnollista laajassa SW-universumissa, joten ei siinä sinänsä mitään. Mutta kun markkinoinnilliset syyt ja raha haiskahtavat. Toki kylmät väreet lähtivät siinä kohtaa kun Donnie Yen pääsi toimintakohtaukseen, mutta kun tuota erityisosaamista ei hyödynnetty sen jälkeen enää ollenkaan.

Suurin floppi hahmojen saralla on viisasteleva ja sarkastinen robotti K-2SO. Jos tämä pyörivä pallo viime vuonna valloitti katsojien sydämet, niin K-2SO:n huumori ei osunut alkuunkaan maaliinsa. Olin läsnä kahdessa eri näytöksessä ja en kuullut edes hörähtelyä. Elokuva on vakava ja se olisi kaivannut ripauksen kevennystä, joten tämmöinen hahmo tarvittiin. Mutta kun sen heitot eivät tahtoneet toimia kuin korkeintaan hymyn arvoisesti pariin otteeseen ja loput menivät huolella metsään. Robotti myös kuvaa aika osuvasti tätä kaavamaista Lego-palikoilla leikkimistä mitä kässäristit sortuvat harrastamaan. Oliko sen viehättävän viihdehahmon ihan pakko olla robotti jälleen kerran. Universumsta kun kuitenkin löytyy monenlaisia mörököllejä.

Ohjaajavalintaa voi vain ihmetellä. Ihmettelin sitä jo ennen leffan näkemistä ja ihmettelen sitä edelleenkin. Edwards tarvitsee paljon turhia leikkauksia kertoakseen tarinansa ja viedäkseen elokuvaa eteenpäin. Missään vaiheessa elokuvaa ei synny modernia jouhevuuden tunnetta (a'la Inarritu), vaan ruudulla on aina vain muutama ihminen kerrallaan tiukasti rajatussa kuvassa ja otosten keskipituus on todella, todella lyhyt. Ja esimerkiksi avauskohtauksessa kun olisi ollut viime vuotisen Star Warsin tapaan laajaa aluetta ja tilan tunnetta tarjolla, niin jumankauta lähdetään ohjaamaan katsojan katsetta ja taustamaisema sumennetaan kokonaan. Perinteinen tekniikka, joka toimii todella tökerösti 3D-elokuvissa siinä missä 2D:ssä siihen ei tule kiinnittäneeksi tietoista huomiota.


Yhtälailla käsikirjoituskin kompastelee, koska ruudulla lässytetään joka ikinen asia ja käänne puhki todella kehnolla ja mielikuvituksettomalla dialogilla. Kliseistä puhumattakaan. Ja jos ainoa temppu jolla kyetään Star Wars-fiilistä luomaan ovat ylikäytetyt vuorosanat Voimasta, sekä pari lyhyttä cameota niin ei se nyt ihan nappiin mennyt. Meillä on liikaa hahmoja, liikaa pomppimista paikasta toiseen, liikaa pseudopoliittista lässytystä ja perinpohjaista juonen selittelyä. Joku on joskus todennut, että jos vain mahdollista niin näytä se. Yhteen ainoaan kuvaan voi tiivistyä monta riviä tekstiä.

En ole tyytyväinen miksaukseenkaan. Riz Ahmedin näyttelemän kapinallispilotin ääni on jatkuvasti liian hento ja välillä sitä on vaikea kuulla. Laserpyssyt jäävät kaikenlaiset muun mökän ja musiikin alle liian usein. Lempirobottiduomme cameossa R2-D2:n piipitys ei kuulu riittävällä volyymilla ja välittömästi sadasosalleen kun se loppuu, niin sukelletaan jo muun rähinän pariin antamatta katsojalle sekuntiakaan nauttia tuosta rauhassa. Lisäksi pettymys oli myös se kohtaus, jossa matkalaisemme jalkautuvat Jeddan kaupunkiin. Yleensähän näissä on ollut tapana tarjota rikasta ja eksoottista äänimaailmaa, jossa on elävä meininki ja jos jonkinnäköisiä hahmoja. Tosin kovimmat fanit bongaavat kaksi tuttua ääliötä alkuperäisestä Star Warsista, joihin kapteeni Andor ja Jyn Erso törmäävät.

Ja viimeiseksi Michael Giacchino on tainnut jokaisen J.J. Abramsin elokuvaan säveltää musiikin paitsi Force Awakensiin. Se oli oikea päätös. Ainoa osa soundtrackista mikä jäi soimaan päähän oli lopputeksteissa viimeinkin ilmoille pärähtävä ikoninen Star Warsin tunnusmusiikki. Giacchino hieman yritti jäljitellä John Williamsia pääsemättä lähellekään samaa kaunista ja melodista mahtipontisuutta, jossa soinnut sopivat niin saumattomasti yhteen, ja jotka soivat päiväkaupalla päässä kun ne jostain kuulee.


Tuomio


Tämä on ainakin parempi elokuva kuin mitä edellä nähtyjen hyvien ja huonojen puolien listaus antaa olettaa. Mutta mielestäni jos ihmiset eivät tietäisi katsovansa Star Warsia, niin tämä olisi vain keskinkertainen sci-fi elokuva. Olen hämmentynyt Rotten Tomatoesinkin 85% approval ratesta, vaikka Disney kuinka olisi ennakkoon lähettänyt hienovaraisia kehotuksia käsitellä tätä silkkihansikkain, että "voitte jatkossakin olla mukana kanssamme tällä matkalla". Tässä oli aineksia parempaan, mutta ohjaus ja käsikirjoitus ovat kömpelöitä, sekä tylsiä. Eikä 3D:stäkään saada yhtä asteroidia lukuunottamatta oikeastaan mitään ekstraa irti.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo ja legenda-arvo 6,5
Viihde 7

Arvio 6,9

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Serenity, Moon, The Fifth Element, Akira, Guardians of the Galaxy, Alien

6.12.2016

Swiss Army Man (2016) - Arvostelu


Autiolle saarelle juuttunut mies ystävystyy rantaan huuhtoutuneen ruumiin kanssa.



Genre: Komedia / Draama
Ohjaus ja käsikirjoitus: Dan Kwan & Daniel Scheinert
Päätähdet: Paul Dano, Daniel Radcliffe, Mary Elizabeth Winstead
Kesto: 97 min.

"If you don't know Jurassic Park, you don't know shit."

Pienemmän budjetin indieleffoista kaksi on toistaiseksi aiheuttanut melkoista hypeä ja kiinnostusta ihan mainstream-medioidenkin puolella. Ne molemmat nähtiin R&A festareilla Suomessakin syyskuussa. Eka on uusi-seelantilainen Hunt for the Wilderpeople, joka on "vampyyridokumentin" What we do in the Shadowsin tekijän, Taika Waititin käsialaa. Ja toinen puolestaan on tämä "The Danielsien" ensimmäinen koko illan elokuva; Swiss Army Man, jonka budjetiksi on arvioitu 3 miljoonaa dollaria. On se hämmentävää mitä osaavissa käsissä tommosella summalla voi saada lopputulokseksi. Tosin ei ole kovinkaan tavatonta, että tunnetut Hollywood-nimet, joilla on vielä tikkaita kiivettävänään kohti niitä isoimpia liigoja, käyvät näissä pikkutuotannoissa hyvin edullisesti pyörähtämässä jos rooli on helvetin hyvä ja tekijät osaavat hommansa. Etenkin kun näiden leffojen kuvaukset on paketissa yleensä tyyliin kolmessa viikossa.

Hyvää 

 

Jos tykkäsit Castawaysta, niin Swiss Army Man vaihtaa Wilson-lentopallon tilalle ruumiin ja keskittyy täydellisesti tähän äärimmäisestä yksinäisyydestä/eristäytyneisyydestä syntyvään ystävyyteen. Kaikki tämä on toki kuorrutettu raskaalla mustalla huumorilla ja suoranaisella outoudella, jossa katsojakaan ei aina tiedä mitä helvettiä tapahtuu. Mitä lie sieniä siellä käsikirjoitussessioissa on vedelty. Nimittäin jos jo elokuvan yltälöytyvät synopsis ja lainaus hämmentävät, niin spoilattakoon vielä sen verran että mies pääsee saarelta pois käyttämällä pierevää ruumista vesiskootterina. Tuo kun on pressikiertuillakin jo jaettu. Eikä tuo todellakaan ole oudointa mitä tekijöillä on tarjottavanaan, vaan ihmisten ilmoille pyrkivä, Paul Danon esittämä, Hank käyttää ruumista vähintään yhtä kekseliäästi kuin MacGyver jesaria.

Mutta ei tämä kuitenkaan ole pelkkää piereskelyä, tai South Parkin "Cock magic"-henkistä huumoria. Periaatteessa elokuva tarjoaa kaikki vulgaarit ideansa alkupuolella ja lähtee siitä sitten rakentamaan hyvinkin koskettavaa ja kaunista tarinaa. Kuinkahan paljon tuli gag reelille materiaalia kun kohtaukset ovat järjestäinsä aika intensiivisia ja intiimejä. Siis sillä tavalla intiimejä, että ties kuinka monta kertaa ovat aivan kasvokkain jumalattoman oudossa skenaariossa ja siinä pitäisi sitten naama peruslukemilla ladella aika absurdeja repliikkejä.

Editointi ja kameratyö, sekä ohjaus on aika hienoa. Eritoten yksi musiikin tahtiin leikattu ja näytelty kohtaus on uskomattoman nätti pumpaten hetken aikaa seisoneeseen elokuvaan ihan uudenlaista sähköä ja tunnelmaa.  Myöskään mätänevää ruumista näyttelevän Radcliffen maskeerauksessakaan ole valittamista. Kuvauksiinhan teetettiin Radcliffestä pari aidon kokoista ruumisnukkea, joista yhtä Radcliffe tykkäsi pitää mukanaan omilla pressikiertuieillaan ja jonka hän muistaakseni otti itselleen. Lopulta noille nukeille ei ollut hirveästi käyttöä, koska Radcliffe halusi itse näytellä jokaisen kohtauksen. Nukeille ei sitten jäänyt kuin stunttikohtaukset.


Tämä on kahden miehen show ja Paul Dano loistaa kuten tavallista. Mies ei ole ulkonäkönsä puolesta todellakaan Hollywoodin perinteistä pääroolimateriaalia ja onkin usein isoissa tuotannoissa saanut toistaiseksi lähinnä näytellä sitä limaista, halveksittavaa pikkupahista. Ellei ikä tuo charmia, niin uran katto saattaa olla tämmöisten Ruby Spark -henkisten romanttisten komedioiden rakkaudessa kömpelönä ja hieman nörttimäisenä päämiehenä. Mitä Radcliffeen tulee, niin ainakin omissa papereissani mies on jo onnistunut karistamaan Harry Potter-leiman otsaltaan. On ollut jos jonkinmoista roolia Rudyard Kiplingin pojasta uusnatsiin ja kyllä siitä kelpo näyttelijä on tullut. Pottereissahan Emma Watson oli ihan omalla tasollaan ja vastaavasti Rupert Grint oli kolmikon kolmanneksi paras ja tämän järjestyksen käsikirjoittajatkin mielestäni tuolloin tiedostivat.

Elokuvan syvempiä viestejä taitaa olla kaksi, tai sen verran bongasin. Pierut ovat ei kovinkaan hienovarainen tai tyylikäs metafora sille, että ihmisen kuuluu saada ilmaista itseään ja olla oma itsensä. Se vähän syvempänä pinnan alla oleva tarkoitus koko elokuvalle on se, että Danon Hank on erittäin yksinäinen hahmo, joka haluaa tuntea rakkautta ja ei haluaisi olla yksin. Ja Hank häpeää tilannettaan, sekä näitä tunteita. Tätä kun on jatkunut tarpeeksi kauan, niin jokunen muumi on karannut laaksosta. Fantasia ja todellisuus sekoittuvat. Tästä kaavasta saa johdettua tyydyttävän selityksen kaikkeen.

Huonoa


Swiss Army Man yrittää olla hetkittäin liian syvällinen siihen nähden, että elokuvan viestiksi katsojalleen muodostuu se perinteinen carpe diem. Se myös hakee hieman tietoisestikin jonkinlaisen kulttielokuvan statusta ja takuulla saakin sen. Tätä on vaikea suositella laajalle joukolle ihmisiä, koska joku pitää tätä roskana ja jättää kesken. Toinen toteaa että ihan kiva pikku indiehöttö, joka vaipuu viikon - parin päästä unholaan. Kolmas sitten toteaa, että parhaita leffoja mitä tänä vuonna olen nähnyt. Sundance-festivaaleilla porukkaa kuulemma käveli ulos elokuvan näytännöstä, mutta leffa pokkasi ohjauksesta palkinnon.


Tekijöiden haastattelujen perusteella kaverit ovat saaneet tämmöisen idean ja ovat pitäneet siitä tinkimättömästi kiinni. Ihan sama mitä lopputuloksesta ajatellaan, niin tekijöiden nimet on tuotantoyhtiöiden listalla takuulla alleviivattu paksulla tussilla. Jälki on nättiä ja pitääkin olla, koska mitään liian selvää juonta ei ole, vaan leffa on enemmänkin sarja erinäisiä hetkiä ja sattumuksia ilman selvää päämäärää/tarkoitusta. Se ei oikeastaan yritä edes olla mikään perinteinen unimainenkaan elokuva kuten vaikkapa Terrence Malickin viimeisin elokuva Knight of Cups. Swiss Army Man vain näyttää tarinansa ja se siitä. Se on ennen kaikkea fiilistelyelokuva. Sen toki voi myös analysoida puhki. Tekijät eivät kuitenkaan lähde juurikaan avaamaan elokuvan tarkoitusta, tai oikeastaan juuri edes kannusta miettimään siitä. Jää aikalailla täysin katsojan vastuulle etsiä tälle kaikelle järkiperäinen selitys, jos siis sellaista ylipäänsä kaipaa.

Tuomio


Tämä on uniikki kokemus, johon on hankala pureutua ja avata. Muistivihkokin jäi aika tyhjäksi. Ei nyt mikään Koyaanisqatsi mutta kuitenkin. Kuten yltä näkee siinä on erittäin paljon hyvää ja vähän nokan koputtamista. Eli kenties näillä eväillä ei vain ollut juuri tehtävissä parempaa elokuvaa, eikä toisaalta taas henkilökohtaisesti ihan kolahtanut vaikka mustasta huumorista ja hämmentävistä elokuvista sinänsä pidänkin paljon. Mutta hypeä ja kiinnostusta nämä eväät synnyttivät. Suomessakin elokuva tuodaan vielä leffateatterikiertueelle tammikuun alussa. Jenkkiläs(s/t)ä on saatavilla jo levynä, tai streamingina. Ei sovi kaikille, mutta jos haluat jotain erilaista niin tässä olisi yksi uniikki puolitoistatuntinen tarjolla. Ja jos kaipaat lisää tyylikästä, sekopäistä ja outoa meininkiä, niin alla olevien suosittelujen eka leffa on yksi henkilökohtaisia suosikkejani. YLE, herätys. Suomesta tuota ei taida olla saatavilla edelleenkään DVD:nä, tai suomiteksteillä, mutta on pienen vaivan arvoinen kulttiklassikko.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 7,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 7
Legenda-arvo 7
Viihde 7

Arvio 7,4

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Survive Style 5+, Harold ja Maude, The Brass Teapot, Kauan eläköön Bernie, The Voices, The Science of Sleep, Castaway on the Moon

25.11.2016

Viiru ja Pesonen - paras joulu ikinä (2016) - Arvostelu




Pesonen lupaa Viirulle, että he viettävät parhaan joulun ikinä. Alkuvalmistelut sujuvatkin mukavasti, mutta sitten kaikki uhkaa mennä pieleen.



Genre: Perhe
Ohjaus: Ali Samadi Ahadi
Käsikirjoitus: Thomas Springer perustuen Sven Nordqvistin lastenkirjoihin
Päätähdet: Max Herbrechter, Stefan Kurt, Marianne Sägebrecht
Kesto: 80 min.

"Meillä ei ole kuin porkkanoita"

Saksalaisten tekemä elokuva ruotsalaisista lastenkirjoista. Elokuvassa oli muuten oletettavasti joku älä filmaa/kopioi teksti, mutta se oli jätetty mielenkiintoisesti saksaksi. Kyllähän näitä vastaavia tekstejä on suomeksi nähty ulkomaisissa elokuvissa. En ole nähnyt aikaisempia osia, tai oikeastaan tiedä Viirusta ja Pesosesta juuri mitään, joten en tiedä mitä taso on tavannut olla. Pikapuolisella googlauksella en löytänyt äkkiseltään suomalaisia ääninäyttelijöitäkään, joten siksi puuttuu. Yleensä viimeistään Wikipedia pelastanut, mutta sinne ei ole vielä edes listattu tätä elokuvaa. Olisi kannattanut katsoa leffa ihan loppuun saakka jos ne siellä viimeisenä vilahtivat. Mutta asiaan.

Hyvää


Ulkoisesti leffa onnistuu olemaan mielestäni kuin suoraan lastenkirjojensa kannesta, eli Pesonen näyttää täysin Pesoselta ja Viiruhan nyt on täysin animoitu. Kisu on vähän jäykänpuoleinen, mutta kuitenkin näyttää ihan hyvältä. Sivuhahmoina löytyy mukluja, kettu, koira ja kanoja. Sekä tietysti Pesosen aika piirroshahmomaiset ja hieman yksiulotteiset naapurit.

Viirulla on muutama hellyttävä kohtaus, jossa kissanpentu esimerkiksi äityy murehtimaan oikein urakalla. Kuten lapsillakin joskus on tapana. Lastenkenkiin eläytymisestä puheen ollen elokuvasta löytyy myös kivoja perusopetuksia lapsille. Eli esimerkiksi jos joku haluaa auttaa, niin ota se vastaan. Teet tällöin kaksi ihmistä onnelliseksi. Tätä ei erakkomainen Ukko Pesonen tahdo ymmärtää. Toisaalta myös Viiru käyttäytyy läpi koko elokuvan hieman itsekkäästi ja ymmärtämättömästi Pesosta kohtaan, mutta lopulta molemmat ymmärtävät ottaa hieman enemmän toisiaan huomioon ja kasvavat täten kokonaisemmiksi ihmisiksi. Ja kissoiksi.


Pesonen ja miesnaapuri harrastavat pariin otteeseen kaavoihinsa kangistuneiden miesmörököllien välistä juroa kanssakäymistä. Ja kun erään kommervenkin seurauksena miesten huulet siirtyvät vaarallisen lähelle toisiaan, niin vaivautuneisuus pursuaa ulos ruudulta ja kaikki eleet huutavat sanattomasti "tätä ei ikinä tapahtunut ja tästä ei ikinä puhuta sanaakaan". Eikä homma suinkaan jää tähän. Nämä pari kohtausta kelpaisivat materiaaliksi ihan mihin tahansa elokuvaan. Vaikka onkin saksalaisten tekemä, niin kyllähän tuossa suomalaistakin näkee ja paljon.

Huonoa


Menisin väittämään, että ääninäyttelijöiden ääniä on koneellisesti hieman liikaa sörkitty. Ainakin Viirun. Kutittelee korvia ja ei hyvällä tavalla. Pesonen taas on varsinainen setämies, koska erinäisiä sanattomia äännähtelyjä tulee urakalla. Alussa dubbausta ei juuri huomaa, mutta taso laskee loppua kohti, eikä kenties käännökseenkään ole liikaa aikaa käytetty. Mutta tokkopa alkuperäinenkään on juuri parempi, joten yritä siinä nyt sitten kun se ei ole pelastettavissa. On varmaan motivaatio ollut korkealla ja luovuus kukkinut.

Tarinan skaalan ja tapahtumapaikan pysyminen pienenä ilahduttaa suuresti, mutta vastaavasti mukaan on nykyajalle ominaisesti heitetty aimo annos animaatiota ja aika kehnoja toiminta/vauhtikohtauksia. Eikä siinä juonessakaan sinänsä kehumista ole. Siinä on muutamia hyviä väläytyksiä, mutta pääosin se on vaivaannuttavaa koheltamista ja elokuvan nimi käytetään dialogissa puhki.


Elokuvasta löytyy muutamia lauluja, jotka on sutaistu vasemmalla kädellä ja niiden musiikkikin suuntautuu enemmän mökän puolelle. Toisaalta niihin ei ole tosiaankaan panostettu, koska ne ovat todella lyhyitä lurituksia lukuunottamatta elokuvan päättävää numeroa. Onneksi mukaan onkin otettu korvia hellimään pari joululaulujen raskassarjalaista. Ja on sitten muuten eroa huomattavissa. On jännä miten samalla volyymilla nuo klassikot hellivät korvia ja vastaavasti leffan omat biisit, sekä yleensäkin dubbausäänet tuntuvat lievästi väkivaltaisilta kuuloa kohtaan.

Pelkkä kaatuilu oli hauskaa viimeksi joskus 100 vuotta sitten. Kuten myöskin oli komedisen efektin saavuttaminen kuvanopeuden muuttamisella, sekä useiden otosten päällepinoaminen yhdeksi. Pienet lapset toki nauttivat varmasti näistäkin ja heillehän tämä onkin suunnattu, mutta kuitenkin on tekijöiden puolesta menty siitä mistä aita on matalin.

Tuomio


Joulutunnelman saavuttamisessa onnistutaan kohtalaisesti, vaikkakin elokuvan joulunvietto tansseineen tuntuukin aavistuksen vieraalta. Elokuvallisesti on kai todettava, ettei muuallakaan maailmassa näitä lastenelokuvia hoideta kovinkaan kehuttavasti. Toisaalta kansainväliset tuotannot ovat asia erikseen. Ei tämäkään ole IMDB:n mukaan ilmestymässä kuin Saksassa ja pohjoismaissa. Budjetti on muuten jotain 7-8 miljoonaa euroa jos se on sama kuin edeltävällä osalla. Jos yhden jouluelokuvan aikoo muksujen kanssa käydä katsomassa, niin Tatu ja Patu pyörii edelleen. Mutta ei Viiru ja Pesonenkaan toisaalta ihan toivoton tapaus ole.

Näyttely 6
Audiovisuaalinen elämys 5,5
Juoni/käsikirjoitus 5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 5
Uudelleenkatseluarvo 4
Legenda-arvo 3,5
Viihde 5

Arvio 4,9

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, Santa Claus Is Comin' to Town, Jaska Jokusen joulu, The House Without a Christmas Tree, Joulupuu on kärvennetty

24.11.2016

Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) - Arvostelu


Joulukuussa 1926 kirjailija ja taikazoologi Lisko Scamander saapuu New Yorkiin laukku täynnä ihmeotuksia, joka kuitenkin katoaa.



Genre: Fantasia / Perhe
Ohjaus: David Yates
Käsikirjoitus: J.K. Rowling
Päätähdet: Eddie Redmayne, Colin Farrell, Katherine Waterston, Dan Fogler, Ezra Miller, Alison Sudol
Kesto: 133 min.

My philosophy is if you worry, you suffer twice.

David Yates on ohjannut kaikki Potter-maailman leffat alkaen Feeniksin killasta ja tulee ohjaamaan myös neljä seuraavaa Ihmeotukset -leffaa. Viimeisin miehen ohjaama elokuva oli kuitenkin kesäelokuva Tarzanin legenda, mikä oli ihan kelvollista höttöä kesäelokuvaksi. Olen itse maratonina Potterit katsoessani arvostellut Yatesin ohjaamat näköjään järjestyksellä 6, 9, 8, 8. Ekan tapauksessa halusin muistaakseni selvästi erottaa koko sarjan heikoimman yksilön kun siihen oli ainekset, mutta perusteluihin ei muisti enää kanna. Toki tuolloin kaikki aiemmat käsikirjoitukset rustannut Steve Kloves (tuottajana Ihmeotuksissa) oli vaihtunut Michael Goldenbergiin, joten siinä olisi varmasti yksi syy. Ilmeisesti muutkin olivat samaa mieltä, sillä Kloves palasi takaisin pysyvästi takaisin Puoliverisen prinssiin, jonka jälkeen muuten Alfonso Cuaronin Azkabanin vanki on kakkossuosikkini.

Yates toki muuten sai sarjan herkullisimmat elokuvat ohjattavakseen, joissa tunnelma muuttui pimeämmäksi, mutta kyllähän mies myös teki tasaisen hyvää jälkeä. Silti olisin mieluummin halunnut ihan uuden ohjaajan puikkoihin, jolla olisi ollut uudenlainen freesi ote ja näkemys velhomaailmaan. Mutta jos haluat kiinnittää saman ohjaajan viiteen elokuvaan, niin kieltämättä potentiaalisten ja jo tasonsa todistaneiden nimien määrä vähenee dramaattisesti. Että ei voi syyttää. Kyseessä myös Rowlingin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Toki ollut varmasti todella tiiviisti mukana jo aiemmissa elokuvissa.

Hyvää 


Jos saat Eddie Redmaynen elokuvan pääosaan, niin silloin on jo hyvin pullat uunissa. En tiedä mistä ihmeestä Newt Scamanderin etunimi on saatu suomennettua Liskoksi (tai Leguaniksi), mutta todennäköisesti hahmoa on jossain kirjassa kuvailtu siihen viittaavasti tai vetäisty vain sukunimestä. Ehkä se olisi jätetty koskemattomaksi jos olisi tiedetty, että hahmon ympärille rakennetaan tulevaisuudessa viisi elokuvaa. Toisaalta voisi ehkä Newtin askelluksesta kuvata miehen liikettä liskomaiseksi. Aika jäykällä vartalolla, ryhti vähän sitä ja tätä ja kenties tuo jäykkä pää-olkapää alue tekee sellaista kankeaa puolelta toiselle liikettä. Eli voisi kuvitella käärmeen tai liskon pääksi. En tiedä, heräsin vasta tarkkailemaan tuota liikkumista viimeisessä kohtauksessa. Redmayne painelee ujona, hentona, kömpelönä ja hieman oudonnäköisellä ryhdillä, sekä askelluksella eteenpäin kuten esim. ennen jalokivikauppakohtausta huomaamme. Scamanderia voisi yleisluontoisesti kuvata kenties nörttimäiseksi. Puhuessaan Newt tuijottelee lattiaa, seiniä, kyynärpäitä uskaltaen vain ajoittain katsahtaa ihmisten silmiin. Samalla hahmo on kuin velhomaailman otusten sir David Attenborough, hän on tieteilijä, joka tietää ihmeellisistä otuksista enemmän kuin muut samassa huoneessa olijat yhteensä. Välillä hahmo purkautuu ulos kuorestaan tunteenpurkauksen saattamana kunnes hahmo tajuaa ikään kuin vetävänsä huomiota puoleensa ja palaa varovaiseen ulkokuoreensa. Mutta kun kyse on otuksista ja kun toimimme Newtille ominaisessa ympäristössä, niin mies saa saavikaupalla itseluottamusta. Näissä kohtauksissa hän on itsevarma, suorempi ryhdiltään ja sanat tulevat selvästi ja määrätietoisemmin ulos. Hän ikäänkuin hallitsee näiti tilanteita. Mutta tämän mukavuusalueensa ulkopuolella Newt on tavallaan viaton ja ujo sielu, joka pyrkii piilottamaan jostain syystä tunteensa. Kenties hän ei vain ole tottunut toimimaan ihmisten parissa, tai sitten taustalla on jotain muutakin. Ehkäpä tulevat elokuva valottavat enemmän. Jokatapauksessa ihan mielenkiintoinen hahmo ja erinomainen esitys.

Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo jälkeä, muttei mitään poikkeuksellista. Leffa on lähtenyt vakaasti puhtaalle viihdelinjalle ja Dan Foglen esittämä pulleaposkinen leipuri ja ei-taiki, Jacob Kowalski hoitaa lähes yksin komedisen puolen. Ja hyvin hoitaakin. Se on sitten eri keskustelu olisiko tämä saanut olla vähemmän kevyempi ja huolettomampi, sekä täten tosissaan otettavampi.


Katsoin elokuvan 3D:nä ja 2D:nä. Ensin mainittuun oli ladattu pari kappaletta todella hienoja 3D-efektejä. Jopa parasta mitä olen nähnyt lähes pariin vuoteen. Vastakohtaisesti elokuvan yleisilme ja valotus on jo valmiiksi synkkä ja 3D-lasien kautta katseltuna se on entistä tummempi. Se on ikuisuusongelma kuten katsojan katseen ohjailu näillä sumennoksilla. Eli kun vaikkapa joku taustalla oleva alkaa puhumaan jotain dramaattista, niin kamera siirtyy sinnepäin ja ruudun etuala sumennetaan. Tämä elokuva on sen kompastuskiven välttänyt täydellisesti. Ja tota sumentelua en ole ikinä ymmärtänyt kun kyse 3D-elokuvista. Toisaalta nykypäivänä valtaosa elokuvista muutetaan jälkikäteen 3D:ksi, enkä tiedä paljonko ohjaajat ja kuvaajat sitä ennakkoon miettivät, tai ottavat huomioon.

Jotain tässä on tehty poikkeuksellisella tavalla oikein kuitenkin tarinan suhteen, vaikka siinä eittämättä on vähän kompastuskiviä ja moitin jo liiallisesta keveydestäkin. Mutta jopa toisellakin katsomiskerralla piisasi ruokaa ja detaljeja joihin tarttua. Elokuva liikkuu koko ajan eteenpäin ja se on täynnä yksityiskohtia. Merkittäviä ja turhempia. Jos ajattelet jotain muuta parikymmentä sekuntia, niin jotain menee ohi. Jotain paketin tiukkuudesta kertonee se, että alussa usvan piirittämä Warner Brosin logo viipyy ruudulla vain kymmenisen sekuntia ja sitten siirrytään jo itse asiaan.

Kuten arvata saattaa, niin Ihmeotukset ovat ihan kiinnostavia ja hienosti tehtyjä. Osa suorastaan valloittavia kuten myrskyli, joka on sanan kaikissa merkityksissä pitkäkyntinen. Voinkohan enää koskaan ajatella Myyrä-lastensatuja normaalisti.

Huonoa 


Käsikirjoitus on kelpo tasoa, mutta se jättää silti toivomisen varaa. Tarina oli loppujen lopuksi aika ympäripyöreää ja harmitonta silmäkarkkia, josta lopulta saatiin käteen vain mahdollinen pahis lopulle leffasarjalle. Emme saaneet oikein mitään viitteitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, missä ja ketä mukana. Tokkopa voivat ainakaan vastustaa Tylypahkassa pyörimistä ja vanhojen tuttujen hahmojen näkemistä.

On muuten ihan kiva joskin kliseinen repliikki tämä "We're going to recapture my creatures before they get hurt. They're currently in alien terrain surrounded by millions of the most vicious creatures on the planet" ja sitten todellinen pause for dramatic effect... "humans". Huomattavasti pidempi kuin trailerissa. Tuohon ehkäpä kiteytyy se Rowlingin lievä kokemattomuus elokuvakäsikirjoittajana, eli ei ihan hahmota miltä lopputuote ruudulla paitsi kuulostaa niin myös ennen kaikkea näyttää ja miten palaset sopivat kohdilleen. Kova repliikki paperilla, mutta toteutus elokuvassa keinotekoista mehustelua. Toki ohjaaja on vastuussa lopputuotteesta. Myöskin muutamissa kohdissa oli ihan pakko ilmaista se maailman ilmiselvin asia vielä repliikin muodossa ilmoille, että yleisö ihan varmasti ymmärtäisi mistä kyse. Vaikka tämä nyt vahvasti castingin puolesta teineille onkin suunnattu, niin lievää katsojan aliarviointia ehkä havaittavissa.

Elokuvan narratiivi oli aika poukkoileva. Toisaalta jatkuvasti vihjataan synkällä musiikilla kuorrutetuissa, varjojen keskelle sijoittuvissa kohtauksissa, että jotain todella pahaa tulee tapahtumaan. Jää ympäripyöreäksi kiusoitteluksi. Leikkaus ja seuraavaksi juostaan pitkässä komedisessa kohtauksessa jonkun otuksen perässä, joka ei kuljeta isoa juonta eteenpäin. Leikkaus ja taas vihjataan, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta emme ole sen viisaampia. Sitten viritellään aika roskamaista rakkautta ensisilmäyksellä sivujuonta kohtauksilla, jotka on lähes kokonaan pyhitetty pelkästään sille. Välillä noita otuksia metsästettiin useamman peräkkäisen kohtauksen voimin keskittyen pelkästään niihin. Sitten pitäisi taas kyetä syttymään jälleen yhdelle tummalle ja pahuutta henkivälle kohtaukselle. Ei onnistu, ei toimi. Ja näin ollen 130 minuutin poukkoilun jälkeen päällimmäinen ajatus ainakin itselläni oli, että tuossako se nyt oli. Kliimaksi pääsi puoliksi yllättämään ja sen jälkeen meni todellllla kaaaauuan, että elokuva saatiin paketoitua. Lopun leipomokohtaus oli täysin turha, säilyketehdaskohtaus olisi riittänyt ja katsojan mielikuvitus hoitaisi kyllä loput. Hämmentävästi mahdollisesti jopa vain tässä yhdessä elokuvassa esiintyvät sivuhahmot olivat viimeisinä estradilla... Odotin jopa elokuvan olevan läsnä Oscareiden isoissa kategorioissa, mutta käsikirjoitus ja sen keveys torpedoinee täysin sen mahdollisuuden kaikilta.


Elokuvasarjan on tarkoitus kattaa kymmeniä vuosia ja tapahtumapaikat vaihtelevat. Harry Potterissa oli selvät tarinankaaret, sillä jokainen tarina koostui yhdestä kouluvuodesta Tylypahkassa ja ympärillä oli pääosin aina samoja ihmisiä. Hahmoihin tykästyi ja niistä välitti, maailma imi sisäänsä. Kerronta oli periaatteessa täysin jatkuvaa ja oli tiedossa, että se tulee loppumaan jossain vaiheessa, sekä mihin se tulee johtamaan. Eli kaikki tiedostivat ajan olevan rajallista ja se sai nauttimaan matkasta kahta kovemmin. Nyt joudutaan hyppimään, hahmot ja ympäristö vaihtuvat, eikä mikään näistä ollut samalla tavalla uniikkia kuin Harry, Ron, Hermione ja Tylypahka. Miten saat luotua sen momentumin ja omistautumisen, joka Pottereita kohtaan oli. Jokaisen kirjan julkkari tuntui olevan aina edellistä odotetumpi ja suurempi tapaus. Kun sait yhden luettua, et malttanut odottaa seuraavaa. Sama vika elokuvien kohdalla, sillä katselin nuo 8 elokuvaa läpi kolmessa päivässä ilman mitään vaikeuksia. Kaikki olivat yhtä mukaansa tempaavia kuin aiemmat osansa. Tämä on periaatteessa vain rahastusta ja vanhoilla töillä ratsastamista. Ennen kuin ekakaan leffa oli ulkona, niin ilmoitettiin neljästä jatko-osasta. Jumalaton ja omistautunut fanikunta on valmiina ja kiinnostus on taattua. Ja olipa näiden taso mitä tahansa, niin myös minä olen siinä määrin maailmassa loukussa, että aion ne kaikki käydä katsomassa niin pian kuin mahdollista. Ja teroitetaan nyt vielä, että eihän tämä huono elokuva ollut. Se oli ihan hyvä, mutta se olisi voinut olla parempi. Odotin sen olevan hieman parempi. Se ei ainakaan ensivilauksella ja yksikseen tarkasteltuna kutsu puoleensa samanlaista omistautumista ja kiehtovuutta kuin Potterit. Mutta kun pohditaan miten tämä elokuva seisoisi omilla jaloillaan, niin on muistettava että Potter-elokuvilla taas oli supersuosittu kirjasarja selkänojanaan. Eli ei niidenkään omilla jaloillaan tarvinnut seistä, vaikka ne siihen erinomaisesti pystyvätkin. Ja niin pystyy Ihmeotuksetkin. Mutta on jännä nähdä pystyykö se miten hyvin irtautumaan tuosta emosarjastaan, vai onko se tuomittu ikuisesti "isoveljensä" varjoon. En tiedä miten maailmalla, mutta minulle kävi noin Hobitin kanssa. En voinut olla vertaamatta sitä Taru Sormusten Herrasta -elokuviin ja kuinka ei ylletä samalle yli-inhimilliselle tasolle. En osannut nauttia siitä omana kokonaisuutenaan. Ehkä kun katson ne joku päivä uudestaan ilman megalomaanisia odotuksia.

Katherine Waterston täytti roolinsa ihan hyvin, mutta käsikirjoitus jätti naishahmon hämmentävän harmaaksi. Jonkinlainen feministihahmohan tämä taitaa olla ja mielenkiintoista myös se kun elokuva sijoittui 1926 joulukuuhun, jolloin naisten oikeudet oli vielä vähän mitä oli joskin äänestysoikeus jenkeissä oli tullut jo 6 vuotta aiemmin, niin Waterstonin hahmo työskenteli taikamaailman ministeriössä aurorina. Eli aikas korkeassa asemassa. Puhumattakaan siitä, että jenkkien taikamaailman presidentti oli nainen. Samaan aikaan oikeassa maailmassahan naisia yritettiin työntää takaisin sukupuolirooleihinsa kodin seinien sisään juuri kun he olivat sodan aikana saaneet maistiaisen jonkinlaisesta tasa-arvosta toimien miehille tarkoitetuissa ammateissa, ansaiten oman palkkansa ja muutenkin nauttien mahdollisesti itsenäisemmästä elämästä miesten ollessa rintamalla. Ei tuolloin vielä sinkkuuttakaan vielä paljoa taidettu tuntea, eritoten ainakaan naisten keskuudessa. Tai sitten se oli juuri tekemässä ekan maailmansodan jälkeen tuloaan. Ainakin moni jäi yksin miesten kaatuessa rintamalla. En tunne nyt niin tarkasti historiaa. Mutta jokatapauksessa ihan mielenkiintoinen asetelma noilla kahdella siskoksella kun asuvat yksikseen New Yorkissa saman katon alla.

Jotain jää puuttumaan 1920-luvun New Yorkista ja sitä selittämätöntä sydäntä ei saavuteta, vaikka kuinka soitetaan jazzia ja vieraillaan kaikille ihan varmasti tutuissa paikoissa kuten Central Parkissa. Kultahattuhan sijoittuu myös 1920-luvun New Yorkiin ja sitä pidetään jazz-aikakauden tarkkana kuvauksena. Sitä halusin ehkä epärealistisestikin, koska se nyt sijoittui ihan ekana rikkaisiin seurapiireihin. Ihmeotusten New York on pimeänpuhuva dystooppishenkinen paikka, jonka asujaimisto on tiukasti jakautunut ei-velhoihin ja velhoihin. Vähemmistöt ja lain väärälle puolelle joutuvat saavat armotta kyytiä ja pimeät voimat työskentelevät varjoissa. Etsimäni tunnelma saavutettiin kuitenkin hetkeksi salakapakka/yökerhokohtauksessa alamaailman keskellä. Sille ei tosin saatu selvyyttä oliko velhomaailmassa alkoholin kieltolaki voimassa. Ainakin elokuvan alussa lehtisessä mainostettiin ilolientä, joten kenties ei ollut.

En taida olla ainoa joka ihmettelee filmin viimeisiin kuuluvia reploja: "Will we die, just a little? " Ei ole mitään konkreettista hajua mitä se tarkoittaa. Kontekstissa se tarkoittanee sitä, että velhomaailman lait suojelevat lähinnä ihmisiä ja että niin kauan kun velhot piileskelevät, sekä salaavat olemassaolonsa ihmiskunnalta, niin velhot eivät voi olla vapaita. Ja täten tavallaan pieni osa heistä on kuollut. Netistä ongittuani löytyi toinenkin teoria, mutta se menee jo spoilerien puolelle.

Tuomio


Kyseessä on loppujen lopuksi hyvä ja jopa hämäävän syvä, sekä yksityiskohtia vilisevä elokuva. Näin oli todettava toisen katsomiskerran jälkeen ja oli hieman arvosanaa nostettava. Vaikka keskityin käsikirjoitukselle antamaan huutia, niin se on ihan hyvä jos pystyy unohtamaan nuo lukuisat pienet rosoisuudet. Odotukset olivat massiiviset ja materiaalia Rowlingilla kuitenkin tuntuisi olevan. Nyt se vain pitää saada tulevissa osissa oikealla tavalla työstettyä elokuvaksi. Voi olla että jossain vaiheessa rysähtää kohdilleen ja kovaa. Vielä kun säätäisivät tunnelmaa piirun verran poispäin kevyestä kohti vakavampaa. Ei muuta kuin uusia osia odottelemaan, mutta aavistuksen maanläheisimmin odotuksin.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 7
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8
Uudelleenkatseluarvo 7,5
Legenda-arvo 6,5
Viihde 7,5

Arvio 7,5

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Panin labyrintti, Henkien kätkemä, Mr. Nobody, Crimson Peak

20.11.2016

Hacksaw Ridge - Aseeton mies (2016) - Arvostelu


Tositarina Desmond Dossista, joka sai lähteä aseettomana lääkintämiehenä Tyynenmeren rintamalle päätyen Okinawan taisteluun, jossa amerikkalaisten on kiivettävä ensin Hacksaw Ridgeksi nimitetyn harjanteen yli päästäkseen kohtaamaan japanilaiset.


Genre: Draama / Sota
Ohjaus: Mel Gibson
Käsikirjoitus: Robert Schenkkan, Andrew Knight
Päätähdet: Andrew Garfield, Hugo Weaving, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington
Kesto: 139 min.

"With the world so set on tearing itself apart, it don't seem like such a bad thing to me to want to put a little bit of it back together."

Odotukset olivat henkilökohtaisesti massiiviset ja jopa epäreilut. Päässäni pyörivät ajatukset uudesta Full Metal Jacketista, sekä tarinat kuinka ensi-illassaan ihan oikeasti arvostetulla Venetsian elokuvafestivaalilla Hacksaw Ridge (ja Gibson) oli saanut osakseen kymmenen minuutin seisovat aplodit. Juuri tämän vuoksi yritän pysyä visusti pelkästään nykyhetkessä, enkä seuraa tulevia elokuvia edes trailerienkaan osalta. Poislukien ne mitä teatterissa joutuu valitettavasti katsomaan. Odotukset ja ennakkokäsitykset vaikuttavat katsomiskokemukseen ja minun olisi nähtävä tämä elokuva toisenkin kerran muodostaakseni siitä tarkemman ja henkilökohtaisemman mielipiteen.

Tämä on Mel Gibsonin paluu ohjaajaksi kymmenen vuoden tauon jälkeen ja tältä ajalta löytyy myöskin vain kuusi näyttelijäsuoritusta. Niistäkin pari on pieniä sivurooleja. Elokuvan ja miehen itsensä Oscar-mahdollisuuksista puhuttaessa leffan tason ohella joutuu spekuloimaan politiikalla, sillä Gibsonin mainehan ryvettyi kymmenen vuotta sitten rattijuoppouden, pahoinpitelysyytteiden, sekä juutalaisvastaisten kommenttien myötä. Gibson oli todellinen persona non grata useamman vuoden ja lukemattomien vitsien kohde, esimerkiksi Ricky Gervais antoi palaa Golden Globeissa useammankin kerran. Gibson on varmaan edelleen täysin kestämätön naama ja nimi joillekin ihmisille. Joten elokuvan olisi pitänyt olla ei hirveästi liioitellen vuosituhannen paras, että se olisi varmasti huomioitu kaikissa kategorioissa Oscar-gaalassa ja olisi ollut mahdollisuuksia voittaa. Nykyisellään on hyvinkin mahdollista, että se voi jäädä ilman ehdokkuuksia ohjauksen ja parhaan leffan osalta. Mutta sehän riippuu tietysti olennaisesti myös kilpailijoiden tasosta. Jos noissa kahdessa edellä mainitussa sattuisi tulemaan ehdokkuudet, niin voittajaksi ei kyllä missään nimessä kannata veikata. Mutta Gibson on jokatapauksessa odottanut ja työstänyt kärsivällisesti itsensä siihen tilanteeseen, että on pystynyt jälleen ohjaamaan ison luokan elokuvan ja nyt mies on tullut ryminällä takaisin. Minun puolestani tervetuloa, sillä elokuvallisesti australialaisella on takuulla tarjottavaa ja miehen elokuvat eivät ole kaikessa paatoksessaan ikinä jättäneet kylmäksi.

Elokuvassa on muuten mukana myös Vaasasta kotoisin oleva ex-autokauppias Matias Koski, joka on lähtenyt leffauran perään Australiaan. Roolihahmon nimi on sotamies Giles. Muistin että suomalainen oli tässä mukana, mutten tunnista ulkonäöltä enkä selvittänyt roolihahmonkaan nimeä. Joten en voi neuvoa missä kohtaa elokuvaa kannattaa odotella. Mutta tämä triviana. Ja sitten asiaan.

Hyvää


Andrew Garfieldilta erinomainen roolisuoritus, josta voisi jopa odotella Oscar-ehdokkuutta. Tosin melkeinpä joka vuosi aina jossain näyttelijäkategoriassa on ihan käsittämättömän kova ja laaja taso, joten mikään ei ole kirkossa kuulutettua. Ihan ei ole niin vahva suoritus kuitenkaan erinomaisuudestaan huolimatta, että voisi varmana leijua, että ehdokkuus irtoaa. Hugo Weavingilta myös poikkeuksellisen vahva sivurooli ekan maailmansodan veteraanina ja Desmondin ankarana isänä, mutta en tiedä tuliko riittävästi ruutu-aikaa Oscar-kilpaan päästäkseen. Sivunäyttelijöissä lähtökohdat ovat epätasaiset ja joka vuosi kohistaan kuinka voi olla mahdollista, että se ja se on muka sivurooli, vaikka hahmo on läsnä melkein joka kohtauksessa. Mutta Weaving hallitsee suvereenisti jokaista kohtausta jossa on läsnä ja on leffan moniulotteisin hahmo heittämällä edes sanomatta oikein mitään. Myös Weavingin muuntautumiskyky on jotain käsittämätöntä. Jopa joskus kankeat Vince Vaughn ja Sam Worthington vetivät myös hyvät roolit Gibsonin ohjauksessa. Vaughnin hahmo täytti kaikkien Full Metal Jacket fibat samantien. Mielestäni Full Metal Jacketin eka puolisko on paras elokuvanpuolikas ikinä. Ei Vaughn mikään R. Lee Ermey ole, mutta toimi silti erittäin hyvin ja piti jopa pari kertaa epäillä omia silmiä, että voiko tuo muka olla yleensä niin väsyneen oloinen Vaughn.


Sota on helvettiä kuten mm. William Tecumseh Sherman sen on todennut. Gibson ei ole lähtenyt romantisoimaan tätä, vaan päinvastoin. Taistelut ovat sekasortoisia ja sotilaat pyörivät kaiken tulen, sekä savun keskellä puolisokeina ja tietäen lähinnä ainoastaan, että minne suuntaan pitäisi koittaa edetä. Desmondin sotaveteraani-isällä on isoja henkisiä haavoja ensimmäisen maailmansodan juoksuhautahelvetistä. Iso osa hänen tovereistaan, sekä lapsuudenkavereistaan makaa mullan alla. Ryyppy maistuu ja kaikki ei kyllä ole ihan viimeisen päälle reilassa pääkopassa. Toisaalta elokuva kuvaa myös isänmaallisuutta ja ihmisten ylpeyttä ja kunniallisuutta esimerkiksi vakaumuksiaan ja uskomuksiaan kohtaan. Elokuvan koskettavin kohtaus on hetki ennen loppua kun Okinawan taistelu on päättymässä ja kamera kuvaa taistelun molempia osapuolia. Siihen kun lyödään läpi elokuvan mestarillisesti käytetty ja tehty musiikki, niin iho menee kananlihalle ja kyyneltä pääsee pidättelystä huolimatta tirahtamaan muutama kappale silmäkulmasta. Ja tämä kuvattaessa vain jotain randomia japanilaista upseeria tappion häämöttäessä ja kuinka kauniin tyynesti kaveri siihen suhtautuu ja tekee mitä tuossa tilanteessa odotetaan. Vääjäämättä tuntee itse olevansa etuoikeutettu ja pinnallisen paska ihminen, joka ajattelee vain itseään, eikä usko mihinkään. Mikä on aikalailla totta.

Musiikki ja sen käyttö on aivan mahtavaa. Jo trailerit vetivät ihon kananlihalle. Sama jatkui itse elokuvassa ja jopa kyyneltäkin tirahteli kovasta pidättelystä huolimatta ulos. Tämä oli ensimmäinen sotaelokuvani teatterissa katseltuna ja olihan se vaikuttavaa. Valitettavasti panssarivaunuja ei ollut taistelun kuhinassa mukana, mutta tyydyttävästi leffateatterin lattia värähteli kun yksi sellainen oli laitettu ajamaan ohi Desmondin komppanian tallustellessa kohti rintamaa. Isoja tykkilaivoja löytyy ja kranaatinheittimien tulesta oli kiva kuulostella onko laskeutumassa mihin suuntaan ja tuleeko kovinkin kohti kameraa. Lähelle tulleet pamaukset tunsi itsekin ja käsi puristui nyrkkiin.

Tuli mieleen elokuvan loppupuolen rukoilusta, että Desmond Doss on vähän kuin pienemmän mittakaavan versio Jeanne d'Arcista. Nimenomaan siis puhun tästä elokuvasta, joka luo sellaisen tunteen leikkauksellaan, että Doss oli avainasemassa taistelun kääntymisessä liittoutuneille. Molemmat olivat nuoria ja elämässä kokemattomia, mutta jollain tavalla silti äärimmäisen viisaita ja syvästi uskovaisia. Molemmat ansaitsivat toveriensa kunnioituksen, loivat heihin uskoa ja kannustivat muita omalla esimerkillään. Jeanne toki tappoi sodassa, mutta siinä sivussa oli kenties se suurin liikkeelle paneva voima, joka johti Ranskan vapautumiseen Englannin otteesta satavuotisessa sodassa. Sitä ei varmaan tarvitse kummemmin eritellä, mitä oli teinitytölle kiitoksena tuosta kun omatkin (valtaa tekevät) käänsivät katseensa muualle. 

Huonoa


Elokuvan käsikirjoittajat eivät ole mitään suoranaisia raskassarjalaisia, tosin Robert Schenkkan on ollut mukana Tyynenmeren taistelutovereiden kässäritiimissä neljässä jaksossa. Sekä Andrew Knight on puolestaan esimerkiksi kässäröinyt Russel Crowen elokuvan Kaivonkatsoja, jossa Crowen esittämä isä lähti etsimään sodassa kadonnutta poikaansa. Eli ovat ehkä enemmänkin fiksuja budjettivalintoja australialaiselle elokuvalle, mutta ihan täydellinen timantti tuo käsikirjoitus ei ole.


Leffa olisi saanut jopa kestää hieman pidempään. On todellakin aivan hilkulla, ettei edetä liian nopeassa tahdissa näitä Desmondin siviilikohtauksia. Sinne ängetään raakasti arvioiden vajaaseen 40 minuuttiin syyt Desmondin järkähtämättömälle vakaukselle, rakkaustarina ja sitten vielä valotetaan perhekuvioita, sekä isän sota-arpia. Kaikki tuo kuitenkin toimii hyvin, osa jopa erittäin hyvin, mutta ei ehkä sittenkään ihan riittävän erinomaisesti. Armeijakoulutus osuus on jo vähän maltillisemmassa vauhdissa, joskin edelleen olisi helposti voinut hieman lisää aikaa käyttää esimerkiksi komppaniaan tutustumiseen, mikä vaikutti ihan kiinnostavalta joskin aavistuksen kliseiseltä kokoonpanolta. Nuo kaksi isoa palaa koostavat elokuvan ekan puoliskon ja toinen puolisko puolestaan koostuu kokonaan itse sodasta ja se onkin heittämällä leffan parasta antia kaikessa intensiivisyydessään ja raakuudessaan. Se on jopa kokonaisen arvosanan verran parempi kuten omasta mielestäni ironisesti oli myös Full Metal Jacketilla, jolla tosin osiot olivat toisinpäin.

Tuomio


Gibsonilla on pitkä rivi vaikutuskeinoja ja vippaskonsteja katsojan tunteiden manipuloimiseksi käytössä, mutta taitavan ohjaajan käsissä paketti pysyy yllättävänkin koskemattomana ja eheänä, eikä katsoja joko huomaa tai vain halua takertua pienen pieniin hiusmurtumiin, koska kyyti on niin hieno ja vaikuttava. Päähahmoon ei tarvitse samaistua, ei tarvitse jakaa samoja uskomuksia. Voit vain olla mukana ja nauttia erinomaisesti tehdystä, tositapahtumiin tukevasti nojaavasta sotaelokuvasta, joka kertoo yhden uskomattoman ihmisen tarinan. Ja ennen kuin ohjaajan nimi pamahtaa ruudulle, niin koetaan vielä jotain salin hiljaiseksi vetävää, vaikka varsinainen elokuva onkin jo loppu. Must see materiaalia.

Näyttely 9
Audiovisuaalinen elämys 9,5
Juoni/käsikirjoitus 8
Odotukset, vangitsevuus ja teema 8,5
Uudelleenkatseluarvo 8
Legenda-arvo 8
Viihde 9

Arvio 8,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Kirjeitä Iwo JimaltaHelvettiin ja takaisin, Länsirintamalta ei mitään uutta, Full Metal Jacket, Ilmestyskirja. Nyt, Devils on the Doorstep, Fires on the Plain, J'accuse! (1919), Come and See

16.11.2016

Free State of Jones (2016) - Arvostelu




Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa Newton Knight karkaa sisällissodan rintamalta kotikonnuilleen Mississippiin, jossa hän alkaa johtamaan muista rintamakarkureista ja karanneista orjista koostuvaa joukkoa sissisotaan paikallista Konfederaation armeijan haaraa vastaan.



Genre: Historia / Draama / Biografia
Ohjaus: Gary Ross
Käsikirjoitus Gary Ross, tarina Leonard Hartman
Päätähdet: Matthew McConaughey, Gugu Mbatha-Raw, Mahershala Ali, Keri Russell
Kesto: 139 min.

"No man ought to tell another man what he's gotta live for or what he's got to die for."

Heti ensimmäisenä todettakoon, että Free State of Jones on tehty Oscareiden kiilto silmissä. Se perustuu tositarinaan ja liittyy olennaisesti orjuuteen, sekä rotuerotteluun. Ja kun tuotantoyhtiöt ovat elokuvan jo kesällä laskeneet jenkkilässä teattereihin, niin se taas kertoo siitä, etteivät he itse povaa elokuvalleen Oscar-ehdokkuuksia. Se on jo syyskuun alussa ilmestynyt jenkkien suoratoistopalveluihin, sekä saman kuun loppupuolella julkaistu DVD:nä. Sen budjetti oli 50 miljoonaa dollaria ja elokuva floppasi keräten jenkeissä vain 20 miljoonaa lipputuloina. On aika huvittavaa, että nykyaikana tämmöinen tapaus tuodaan vasta tässä vaiheessa Suomen leffateattereihin. Se on aika normaalia, että 2-3 viikkoa ennen jenkkien DVD-julkkaria tuodaan tänne samaa leffaa vasta teattereihin, mutta en ihan heti muista näin komeasti jälkijunassa tullutta tapausta.

Mutta katsomisen arvoinen pätkä tämä on, vaikkei tämä Newton Knightin tarina valkokankaalla olekaan täysosuma. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut nelinkertainen Oscar-ehdokas Gary Ross, joka on vuosien varrella vastannut mm. elokuvista Big - Isoksi yhdessä yössä, Seabiscuit - Amerikkalainen legenda, Dave, sekä myös ekasta Nälkäpeli elokuvasta. Pääosaankin on saatu kiinnitettyä kovassa huudossa muutamat viimeiset vuodet ollut Matthew McConaughey. Eiköhän pidemmittä jaaritteluitta tsekata miksi elokuvaa ei pimitetty ameriikassa marras- joulukuulle jolloin perinteisesti ne isoimmat palkintoja rohmuavat elokuvat lasketaan liikkeelle.

Hyvää


Sota on aina karseaa, raadollista, surullista ja järjetöntä. Mutta jotenkin tämä välimaasto modernimman ja keskiaikaisen sodankäynnin välillä on erityisen tylyä. Siellä marssittiin tiukassa muodostelmassa kyynärpäät kyynärpäitä vasten, useassa linjassa ja kun hyökättiin niin lähinnä rynnäköitiin kohti pelkän massan voimalla. Ja kun oli jo tykkejä, sekä hiiiitaaaasti ladattavia kivääreitä, niin porukkaahan kaatui aivan tolkuttomalla tahdilla. Kuten Tanssii susien kanssa -leffassakin, niin tässäkin näytettiin taistelun ohella kenttäsairaaloita. Puulattialla lainehtii veri, lakanoita/rättejä yritetään epätoivoisesti pestä, mutta ne ovat jo enemmän punaisia kuin valkoisia. Haavoittuneita on paljon enemmän kuin lääkärit ehtivät hoitamaan ja upseerit paikataan ennen sotilaita, jolloin heikomminkin haavoittuneet tavalliset jalkasotilaat ehtivät menehtyä hoitamattomina.

Ja kun päähenkilömme taistelee Etelän puolella, niin tilanne on erityisen koruton. Köyhät taistelevat "puuvillasotaa" rikkaiden miesten puolesta, jotka haluavat säilyttää orjuuden. Kaiken lisäksi nämä samat rikkaat tilalliset keplottelevat rahalla ja vaikutusvallalla ulos omasta asepalveluksestaan. Ja kun miehet taistelevat rintamalla, niin kotopuolessa armeija laillisesti varastaa naisten ja lasten sadot, sekä ruoat. Sekä ties mitä muuta kuten esim. The Patriotin katsojat muistavat. Toisaalta elokuvan loppupuolella syyttävä sormi osoittaa myös Pohjoisen suuntaan. Kaikille vapautetuille orjille luvattiin populistisesti 40 eekkeriä maata ja muuli, jäi saamatta. Vielä pahempaa on kuitenkin se mitä siellä tapahtui jälleenrakennuksen aikana, tai siis annettiin tapahtua. Mutta jätettäköön se palstatilan säästämiseksi esim. elokuvan kerrottavaksi.


Audiovisuaalisesti leffa on hyvinkin nätti. Löytyy syksyn kylmiä värejä, havumetsiä, suota. Pysäyttävät sisällissotakohtaukset. Kelpo musiikkia eritoten kohtaus, missä käytettiin piano + viulu komboa. Mutta jos ajatellaan palkintojen rohmuamista, niin siitä puuttuu rahtunen paatosta ja eeppisyyttä. Tai ehkei ihan eeppisyyttä, mutta kuitenkin sellaista tietynlaista suuruutta.

Newton Knightin tarina on mielenkiintoinen ja elokuva on ottanut aikalailla vapauksia sen suhteen. Knightista tulee tavallaan legenda kuin vahingossa. Hän kyrpiintyy sotaan kun miehen nuori serkku(kohan) kuolee rintamalla ja päättää kuljettaa pojan ruumiin takaisin kotiin. Eli täten miehestä tulee sotilaskarkuri. Kotona hän taas huomaa miten armeija kohtelee ja riistää avuttomia perheitä, joiden miehet ovat lähteneet sotimaan. Joten Newton päättää tehdä asialle jotain hissukseen piilossa elelemisen sijaan ja pian hän joutuukin pakenemaan suolle. Siellä mies taas tapaa karkuriorjia ja tämä joukko sitten kasvaa myös muista sotaan kyrpiintyneistä valkoisista miehistä. Aletaan harrastaa Robin Hood -touhua, ryövätään armeijalta ja rikkailta. Ja elokuva, sekä Newton jatkavat valkokankaalla matkaansa sodan jälkeisiinkin aikoihin. Joten varsin uniikki ja kiinnostava tarina on kyseessä. Etenkin kun mies tavallaan vain ajelehti ainakin elokuvan mukaan tilanteesta/vääryydestä toiseen kuin mikäkin vapaustaistelija. Ihan mielenkiintoisesti meille ei jää myöskään epäselväksi, että Newton oli republikaani. En tunne jenkkien politiikkaa ja historiaa niin hyvin, että osaisin reagoida tähän, mutta ei se tai muut leffan poliittiset heitot vahingossa tule ilmoille.

McConaughey (todella vaikea nimi muuten kirjoittaa) laittaa pääroolissaan kaiken intensiivisesti peliin ja ei valittamista. Silti kuitenkin sivuroolista Mahershala Ali tulee ja varastaa spottivalon Moses -nimisenä orjana. Kun miehet tapaavat ensi kertaa suolla, Mosesilla on metallihökötys kaulansa ympärillä. Hänen vaimo ja lapsensa myytiin uudelle omistajalle eri osavaltioon, joten mies päätti paeta ja yrittää nyt epätoivoisesti etsittynä miehenä päästä perheensä luo. Sodan loputtua Moses työskentelee eräänlaisena poliittisena organisoijana, joka kerää vapautetuilta orjilta perustietoja äänestysoikeutta varten.

Huonoa 


Juonessa on pari pientä ihmetystä herättävää yksityiskohtaa. Miten tällä yhdellä naispuolisella sisäorjalla on aikaa olla jokavälissä suolla auttamassa näitä karkulaisia. Esimerkiksi tuomassa ruokaa ja muita tarvikkeita. Mistä hän ne repii, sekä eikö isäntäväki ihmettele neidin rapaisia ja märkiä vaatteita. Ja kun nuo karkulaiset eivät ihan ihmisten ilmoilla ja maailman helppokulkuisimmassa paikassa majaile, niin varmasti neidin pelkkä matka kestää jo toista tuntia. Toinen taas on Tommy Lee Jonesmainen Etelän armeijan eversti. Miten hahmo voi olla niin tyhmä ja kärsimätön, että kun lupaa näille suolla majailevilla kapinoitsijoille/ryöstelijöille armahduksen, niin ukko sitten hirttää julkisesti heti ekat pari-kolme antautujaa. No ehkei everstillä sodan kääntyessä tappioksi ja moraalin ollessa alamaissa toisaalta ole aikaa enää odottaa. Mutta pitämällä sanansa olisi aiheuttanut eripuraa suolle jäävien keskuudessa sen sijaan, että meni nyt hitsaamaan joukon yhteen.

Ihmeen kitkattomasti tulivat valkoiset ja mustat toimeen tuossa suon sissitoiminnassa, vaikka 100 vuotta myöhemminkin samoilla alueilla esteltiin näitä Martin Luther Kingin protestikävelyjä ym. pahempaakin. Muodon vuoksi sinne oli yksi pieni kitkatilanne väkerretty, joka alleviivasi katsojalle pinnan alla kyteviä jännitteitä. McConaugheyn hahmo purki sitten tämän tilanteen lakonisesti toteamalla "we're all somebodys nigger", jonka olen kyllä kuullut aiemminkin. Se kuulostaa äkkiseltään ihan hyvältä heitolta, mutta on aika tyhmä lausunto valkoisen miehen toteamana ja sitä eroa elokuva itsekin tulee myöhemmin alleviivanneeksi. Nimittäin kun Moses ja Newton ovat menossa hakemaan ensiksi mainitun poikaa, niin Newton itse toteaa että otetaan rauhallisesti. Koska jos tulee ongelmia, niin "minä joudun vain vankilaan, mutta sinut hirtetään samantien".


Kässäri haroo vähän joka suuntaan ja vain luoja yksin tietää paljonko materiaalia on jäänyt leikkaushuoneen lattialle, sillä tässä olisi ollut kevyesti juonellisia aineksia ja hahmoja vaikka TV-minisarjaan. Useammin kuin kerran Newton käy syvällistä ja tunteikasta kasvokkain keskustelua jonkun hahmon kanssa, joka on ruudulla vasta ensimmäistä kertaa ja jonka nimeäkään ei katsojalle mainita. Eikä tuota hahmoa sitten enää tuon keskustelun jälkeen näy kuin maksimissaan vilaukselta taustalla jossain. Vielä enemmän hämmennystä kuitenkin herättävät 1960-luvulle sijoittuvat pari kohtausta, jossa yksi Newtonin jälkeläisistä on oikeudessa laittoman avioliiton vuoksi. En oikein tiedä mikä funktio noilla parilla lyhyellä kohtauksella on. Lähinnä kai vain näyttävät, että asiat jätettiin polkemaan paikalleen periaatteessa sadaksi vuodeksi. Mutta kun elokuvassa on ihan liikaa materiaalia, niin nuo olisi pitänyt leikata kokonaan pois tai vastaavasti yrittää tiivistää järkevämmin Newtonin osuutta ja laittaa noille 1960-kohtauksille lisää aikaa. Tai sitten vain tehdä pidempi elokuva. Nytkin elokuvan jaksoi katsoa kiinnostuneena loppuun saakka ja kyllähän tuonne sen verran mausteita olisi ollut heitettävissä lisää, että kolmekin tuntia olisi mennyt. Olisi pitänyt joko keskittyä tiiviimmin johonkin, tai sitten kylmästi lisää kestoa. Nyt hieman kärjistäen rotuerottelu ja mustaihoiset jäävät taka-alalle kun valkoinen pelastaja heiluu ruudulla alusta loppuun. Jäin kaipaamaan kattavampaa kuvausta siitä millaista oli elämä mustaihoisena sisällissodan aikana ja heti sen päättymisen jälkeen. Tähän olisi tarvittu selvä musta pääosa Newtonin oheen. Nyt elokuvasta on taivutettu tekijöiden toimesta pelkkä valkoisen miehen ristiretki vääryyttä vastaan ja se on väärin, että Newton esitetään jopa jonkinlaisena modernina Jeesuksena. Mitä vikaa olisi ollut faktoissa, siitäkin saisi yhtä hienoa tarinaa aikaan.

Jos nyt tartutaan noihin artistisiin vapauksiin Knightin tarinassa. Ihan ekana Knightin pääsyy rintamalta karkaamiseen ei ollut mikään serkkupojan ruumiin kuskaaminen kotiin. Nuo aiemmin mainitsemani asiat pitävät kutinsa ja siihen lisäksi vielä Knight sai selville, että hänen siskonsa aviomies pahoinpiteli Newtonin lapsia. Saavuttuaan paikalle Newton sitten ampui tämän. Pian tuon jälkeen Knight joutui vankilaan ja kidutetuksi karkuruudesta, sekä Newtonin kotitila poltettiin varoittavana esimerkkinä. Ilmeisesti mies ei vankilassa kauaa virunut, koska pian hän ja muut karkurit alkoivat ryöstellä, sekä polttaa taloja. Myös normaalien kansalaisten, jotka he joko ajoivat pois, tai ampuivat. Armeija lähetti pienen joukon pysäyttämään tuon, mutta karkurit pääsivät vetäytymään suolle. Siinä sivussa Knightin huhutaan salamurhanneen tuon joukon johtajan majuri McLemoren. Suolta karkurit löysivät lisää karkureita, sekä myös paenneita orjia. Siellä tuosta porukasta sitten muodostui Etelän armeijaa vastaan taisteleva sissijoukko ja paikalliset naiset, sekä orjat toimittivat heille ruokaa ja tarvikkeita, sekä varoittivat etsintäpartioista. Sitten aletaankin jo mennä aikalailla elokuvan mukaan. Mitä nyt orja, jonka Newton nai, oli ollut Newtonin isoisän omaisuutta aikanaan. Isoisä oli seudun isoimpia orjanomistajia, mutta menetti omaisuutensa sodan alettua. Newtonin isä, tai Newton itse eivät omistaneet orjia ja Newton oli muutenkin vahvasti orjuutta vastaan poikansa mukaan.

Tuomio


Harvemmin joutuu toteamaan, että leffassa on liikaakin juonta ja materiaalia. Siitä olisi pyöräyttänyt helposti minisarjan. Samaten vähän liikaa kaunistellaan faktoja päähahmon osalta ja itselläni heräsikin elokuvaa katsoessa epäluulo, että miten noin hieno mies on voinut elää tuolla aikakaudella ja miksen ole kaverista ikinä kuullut mitään. Silti Free State of Jones kertoo kiehtovan tarinan kiinnostavasta miehestä, sekä sijoittuu niin kiinnostavaan historialliseen aikaan, että hieman horjuvasta ja kyseenalaisesta lopputuloksesta huolimatta se ansaitsee tulla nähdyksi.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7
Uudelleenkatseluarvo 6
Legenda-arvo 5,5
Viihde 7

Arvio 6,8

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Lunastettu maa, Glory, Kansakunnan synty, Paholaisen satulassa. Lincoln, 12 Years a Slave, Päämääränä Cold Mountain, Gettysburgin taistelu, Tuulen viemää