31.1.2016

The Revenant (2016) - Arvostelu

Ihan ensimmäiseksi Revenant tarkoittaa Merriam-Websterin mukaan jotain, joka palaa joko kuoleman, tai pitkän poissaolon jälkeen. Eli tuo ensimmäinen määritelmä varmastikin pitää sisällään, sekä uudelleen syntymisen, tai esim. aaveena/henkenä palaamisen. Sana on tullut englannin kieleen ranskan kielestä, jossa sana tarkoittaa palaamista. Suomennettuna (sanakirja.org) Revenant tarkoittaa esim. kostajaa, rauhatonta sielua, tai aavetta/henkeä yms.

Viime vuonna Alejandro G. Inarritun, joka silloin oli vielä Alejandro Gonzalez Inarritu, putsasi Birdmanilla oleellisimmat Oscar-pystit pelkkää leffaa ajatellen. Mukaan tarttui paras leffa, käsikirjoitus, kuvaus (Emmanuel Lubezki) ja tietenkin ohjaus. Voittamatta jäi viisi pystiä, joista kolme oli näyttelijöiden ehdokkuuksia ja kaksi ääniosaston.

Tänä vuonna olennaisilta osiltaan sama gängi on kasassa taustalla ja he tarjoilevat meille The Revenantin. Tarina sijoittuu v. 1823 Montanaan, sekä Etelä-Dakotaan ja pohjautuu osin Michael Punken saman nimiseen kirjaan. Ja tarina on pohjimmiltaan tosi, vaikka sitä onkin hieman väritetty lisää ja muokattu elokuvaa varten. Tarina kertoo turkismetsästäjä Hugh Glassista (Di Caprio), joka on palkattu yhdessä erinäisten muiden miesten kanssa hankkimaan turkiksia/vuokia. Porukka on keskellä villiä luontoa kaukana sivistyksestä. Iltana eräänä he joutuvat Ree -intiaanien hyökkäyksen kohteeksi ja pääsevät vain vaivoin pakoon kärsien raskaat miestappiot. Intiaanit yhä perässään, he piilottavat saaliinsa pakonsa nopeuttamiseksi. Mutta sitten luonto lyö vuorostaan kapulaa rattaisiin ja Glass joutuu karhun raatelemaksi. Hän on aivan henkihieverissä ja porukka jättää kolme miestä jälkeen huolehtimaan tästä. Yksi on Hawkin puoliksi intiaaniverta oleva pawneepoika Hawk, toinen kokematon nuorukainen Bridger (Will Poulter) ja kolmantena on itsensä ensimmäiseksi asettava, sekä rahan perään oleva Fitzgerald (Tom Hardy). Kolmikon ohje on helpottaa Glassin tuskia ja jollei ihmeparantumista tapahdu, niin taata tälle kunnolliset hautajaiset. Draamaa seuraa ja erinäisten käänteiden jälkeen Glass jätetään yksin henkihieveriin, mutta kosto onkin voimakas motivaatio. Tarinassa on parissa kohtaa käytetty isompaa tussia oikeisiin tapahtumiin verrattuna. Glassilla ei ollut tiettävästi intiaanipoikaa, vaikka hän pawneeden kanssa elikin ja sai sieltä vaimon itselleen. Oikealla tarinalla oli myös kristillisempi loppu.

12 Oscar ehdokkuutta on plakkarissa, eikä syyttä suotta. Leffa on tehty ensinnäkin aika vaikeasti, sillä se on kuvattu paikan päällä ja luonnonvalolla. Lukuunottamatta yhtä öistä nuotiokohtausta, jossa nuotion valo ei vain toiminut riittävän ennakoitavasti. Ja koska operoitiin luonnonvalolla, niin päivässä oli vain muutama hassu tunti jolloin voitiin kuvata. Kaiken piti olla pitkälle suunniteltua, että itse kuvausaika voitaisiin hyödyntää tehokkaasti. Kuvauksesta vastaa yksi maailman parhaista, Emmanuel Lubezki. Mikä on jälleen yksi syy myös sille, että tämä leffa hieman nostaa esiin Terrence Malickia, sekä hänen elokuvansa Thin Red Line, sekä New World. Nämä kolme muistuttavat isoilta kaavoiltaan hieman toisiaan ja Lubezki operoi molemmissa. Leffaa on kuvattu pääosin Kanadassa ja Argentiinassa, joista jälkimmäiseen siirryttiin siksi kun lumi alkoi vaahteralehtimaasta sulaa. Lisäksi kuriositeettina mainittakoon, että leffan lopussa pyöritään tasan samalla vuorella Kanadassa kuin Inceptionin lumikohtauksissa.

Inarritu itse kommentoi leffan tekotapaa sillä, että toki voitaisiin filmata sisätiloissa greenscreenin edessä kahvikupit kourassa, jolloin kaikilla olisi kivaa, mutta että lopputulos olisi tällöin paskaa. Joten haastavissa olosuhteissa kun on menty luonnon ehdoilla, niin paitsi budjetti on paisunut viivytysten myötä kepeällä 40 miltsillä lisää, myös pinnat on olleet kireänä ja porukkaa on potkittu pihalle kesken kaiken. Etenkin kun Inarritu ei itsekään ole kuulemma leppoisin mahdollinen kaveri ja kantaa perfektionistin leimaa.

Lopputulos on kaunis, mystinen ja viihdyttävä. Leffassa Glass esimerkiksi näkee vaimonsa muutamissa kohdissa, tai kuulee tämän äänen. Niissä kohdissa tuuli pari kertaa selvästi. Astun nyt hieman vieraalle alueelle, mutta eikös yleensä monissa intiaaniheimoissa uskottu tuulen olevan eräänlainen jumalhahmo. Sekä tuuli saattoi saman heimon sisällä merkitä montaakin eri asiaa samanaikaisesti. Eli esimerkiksi tuuli edusti myös kommunikaatiota ja edusti/symboloi hengittämistä. Monissa kielissä tuuli -sanalla on sama alkuperä kuin esim. sanoilla sielu ja henkäys. Lisäksi intiaanienkin uskomuksissa kuoltuamme päädymme osaksi jumaluutta, eli tuulta tässä tapauksessa. Myös kun Glass makasi henkihieverissä ja ei pystynyt puhumaan, niin tämän intiaanipoika piti kättä Glassin suun yläpuolella ikään kuin yrittäen sitä kautta ottaa vastaan Glassin puhetta. Joka tosin saattoi vain vahtia herkeämättä sitä, ettei isänsä vaan lakkaisi hengittämästä. Glassin näyissä ja unissa oli sekä kristillisiä elementtejä, että intiaanien uskomuksiin viittaavia luontoelementtejä. Voisi jopa sanoa, että Glassin vaimon haamu ohjasi häntä. Tai ainakin vähintään ajoi eteenpäin.

Kameratyöskentely oli Birdmanista tuttua. Teemaan takertuakseni leijuimme tällä kertaa mukana kuin henki. Jotenkin etherealilla/yli-inhimisellä tavalla kamera vain leijui ja oli 90% - 95% ajasta liikkeessä jotenkin. Toki se on myöskin edellytys, jos meinaat pitkiä kohtauksia ottaa. Taistelukohtaukset olivat toodella pitkiä ottoja, joissa kamera kuvasi toiminnan keskeltä. Milloin lensi rapaa,vettä,verta,sylkeä linsiin. Esimerkiksi myös lähes paikallaan ollut kamera hyppäsi kesken myllytyksen kovaa vauhtia ohi ratsastaneen intiaaniratsastajan kyytiin, kunnes ratsastaja ammuttiin alas ja kamera tippui ruumiin mukana maihin. Aivan tolkuttoman nättiä ja ainakaan ruudulta ei leikkauksia erottanut, jos sellaisia oli jouduttu käyttämään noissa. Eihän tuollainen tyylittely nyt ole reilua muita kohtaan.

Leffassa on aimo annos eräjormailua kun vaikeasti loukkaantuneen Glassin on raahattava itsensä sivilisaation pariin. Muutenkin maistui sellainen ennen oli miehet rautaa -fiilis ja menoa ei hirveästi siloitella. Stuntit ovat sanalla sanoen kovin realistisen oloisia ja painuin syvemmälle tuoliini suu auki kun Glass koki nuo vammansa. Heppahomma ei tullut yllätyksenä, mutta mietin lähinnä missä hemmetissä olen tuon ratkaisun pariin aiemmin törmännyt. Tuskin sitä kuitenkaan kukaan on minulle opettanut. Vielä realismista puheen ollen Di Capriohan on vegaani ja se maksa, mitä se veti raakana oli aito. Josta toki internet on repinyt huumoria pohtimalla mitä muuta Di Caprio söisi Oscarin eteen.

Äänipuoli on aika jännä. Kamera kun jatkuvasti liikkuu miten tahansa, niin hahmot ovat harvoin missään perinteisissä closeupeissa ja täten äänen voimakkuuskin elää jatkuvasti kun yritetään simuloida esim. etäisyyttä puhujaan. Samaten pitkään länsimaisesta elokuvasta taukoa pitänyt Ryuichi Sakamoto on saatu vastaamaan sävellyksestä yhdessä elektronisen musiikin Alva Noton kanssa ja tuloksena on varsin mieleenpainuva saundi, joka antaa samalla tilaa imeä sisään rikkaita luontoääniä. Sävellys ei kuitenkaan ole Oscar kelpoinen, koska ilmeisesti siinä on ollut mukana/vaikuttamassa kaksi muutakin säveltäjää ja täten se rikkoo sääntöjä. Olisi ollut aika kova ehdokas.

Mielenkiintoani vei myös kevennys, jossa Fitzgerald kertoi hänen isänsä tapaamisesta Jumalan kanssa, joka paljastui oravaksi. Isä nälissään pisti sen poskiinsa. Ehkä se summaa ihmisyyttä ja ainakin summasi tuota ajanjaksoa. Toki vaikka intiaanit kunnioittivat luontoa, niin kuulemma nekin iloisesti biisoneita tiputtelivat. Eikä tuo ole ainoa kohta, missä näitä näkökulmia tarjotaan pienellä huumorilla kevennettynä.

En ole vielä muita isoja Oscar-ehdokkaita nähnyt, mutta olihan tämä elokuva vaikuttava ja tällä kertaa myös varmasti enemmän massoihin uppoava kuin Birdman. Eittämättä pitää olla vähän hullu, tai helvetinmoinen itseluottamus, että tämmöistä on lähtenyt tekemään. Enkä oikein keksi tästä mitään kritisoitavaakaan, ehkä se puheäänellä tyylittely olisi voinut olla vähän hillitymmällä skaalalla. DiCapriolle kovasti povataan viimein sitä Oscaria ja vaikkei nyt puhetta ole paljoa, niin rooli oli näyttävä ja epä-DiCapriomainenkin. Tom Hardy eittämättä hoiti myös hyvin roolinsa pahiksena ja ehkä olisi voinut yltää sivuosassa ehdolle, mutta toisaalta hahmo jäi vähän turhan torsoksi. Joku pieni rypistys sieltä jäi puuttumaan. Siihen kun vielä tiedostetaan sivuosaehdokkaiden taso, niin kova pitää olla jo mahtuakseen ehdolle.

Ai niin, taas se hieman hämärä lopetus Inarritun leffalle. Eli Leo kääntää katseen kohti kameraa ja suoraan katsojaan. Näitähän voimma perata loputtomasti ja vain mielikuvitus on rajana. Se oli juuri kostonsa saaneen miehen katse. Se saattoi olla sellainen don't you dare judge me -katse. Tai sitten jos haluaa tota kameraa ajatella esim. Glassin vaimon sieluna, niin Glass avoimesti tunnusti sen, että jokin suurempi on ollut sillä matkassa koko ajan ja auttanut eteenpäin. Koska siinä yhdessä kohtaahan kun Glass oli joutua väijytetyksi, niin sen vaimo unessa ikäänkuin herätti sen ja sitten Glass havahtui oksan rasahdukseen.

9/10

27.1.2016

Viikon leffakatsaus 28.1 - 3.2

Järven tarina tuli tiirailtua, mutta päätin jättää arvostelematta kun se liikkuu (luonto)dokumenttina hieman liian vieraalla alueella, enkä osaa vertailla sitä mihinkään. Ihan ok ja viihdyttävä. Flunssassa kun koko viikon vietin, niin oli hyvä purkaa TV-puolella kertynyttä leffajonoa.

Viikon valinnaksi voisin tyrkyttää Pitkän päivän ilta, joka tulee 31.1 Frii -kanavalta klo 13.30. Kyseessä on sellainen hieman yläluokkainen brittielokuva jossa, kuten yleensä brittikomediassakin, on olennaisessa osassa se, että arvokkuus/etiketti on säilytettävä tilanteessa kuin tilanteessa, sekä luokka yhteiskunnassa on tiedostettava. Eli kyseessä on sinne maailmansotien väliin sijoittuva kahdeksan Oscar-ehdokkuuden stoori, jossa englantilaisen kartanon hovimestarin (Anthony Hopkins) oma pieni maailma järkkyy kun taloon saapuu uuden maailman kasvattama sisäkkö (Emma Thompson). Tarjolla on siis brittinäyttelijöiden kermaa ja elokuva, joka on 90-luvun parhaimmistoa ja ehkä hieman unohdettukin ehdokkuuksistaan huolimatta, koska vuotta '93 dominoi niin vahvasti Schindlerin lista.

Lauantaina 30.1 klo. 17.50 Kutonen näyttää The Imaginarium of Dr. Parnassus -elokuvan ja jos se on jotenkin lipsahtanut ohi, niin jälleen kannattanee tiirata. Ensinnäkin tarina on uniikki ja jää mieleen, toisena Heath Ledger kuoli kesken elokuvan kuvausten ja homma vietiin loppuun varsin ihailtavasti. Ledgerin roolihahmon saappaisiin kun astuivat ikäänkuin jopa tribuuttimielessä Johnny Depp, Jude Law ja Colin Farrell. Itse elokuvahan on tietenkin itsensä Terry Gilliamin ohjaama ja kuten yleensä Gilliamin elokuvat, niin se on kiinnostava, mutta jokseenkin jää vajaaksi ja/tai sekavaksi. Tässä tapauksessa se ei tosin ole ihme ja leffa on todellakin saatettu ihailtavalla kekseliäisyydellä loppuun.

Torstaina 27.1 voi valita kahdesta. Teema esittää 21.50 Mika Kaurismäen hieman kevyemmän mallin komedian Cha, cha, cha. Siinä koditon sillan alla asusteleva mies saa suuren perinnön rikkaalta sukulaiseltaan, mutta siinä on yksi ehto. Miehen pitää tietyn aikarajan puitteissa saada elämänsä kuntoon, eli tässä tapauksessa asunto, työ ja vaimo. Tässä kohtaa kodittoman miehen ystävä sitten tarjoaa apuaan, korvausta vastaan tietenkin.

Toinen torstain leffa on tietenkin Darren Aronofskyn v. 2010 kovin leffa, eli Black Swan. Trilleri baletista tarjoiltuna mainstream -otteella. Natalie Portmanin roolihahmo Nina saa pääosan Joutsenlampi -esityksestä, mutta hänen on todistettava pystymään muuntautumaan intohimoiseksi ja vietteleväksi mustaksi joutseneksi. Samaa roolia kärkkyy kaunis ja valmiimmalta vaikuttava Lily. Joten kurinalainen ja päämäärätietoinen Nina aloittaa entistä rajumman täydellisyyden tavoittelun, jolloin terveys järkkyy ja todellisuuden, sekä fantasian rajat katoavat.

Teatterien puolella 29.1 ensi-illastaan nauttivat Anna mulle lovee, joka kertoo suomalaisen Love Recordsin tarinan. Viikon nimekkäin leffa on kuitenkin Oscar-ehdokkuuksia tusinan verran kahminut The Revenant. Vielä kolmantena samana päivänä yleisöä kosiskellaan Spotlightilla, joka sekin on Oscar-kilvassa mukana. Varmaankin päivää ennen Oscareita, tai juuri ennen heitän omat veikkaukset kehiin kunhan olen saanut kaikki suurimpien kategorien ehdokkaat katsottua. Isosta osasta myös arvostelua.

20.1.2016

Viikon leffakatsaus 21.1 - 27.1

Denzel Washington palkittiin elämäntyöstään DeMille -palkinnolla Golden Globeissa 1,5 viikkoa sitten. Tällä viikolla on tarjolla kaksi rautaista Denzelin actionpläjäystä, jotka molemmat ovat jo edesmenneen Tony Scottin ohjaamia. Elokuvassa Unstoppable - pysäyttämätön (to. 21.1 MTV3) myrkyllisiä kemikaaleja täynnä oleva juna lähtee omille teilleen ja se olisi ihan kiva saada pysäytettyä ennen raskaasti asutetulla alueella tulevaa jyrkkää mutkaa, josta se suistuisi raiteilta. Kaappaus metrossa (su. 24.1 TV5) on puolestaan uudelleenfilmatisointi '74 purkitetusta klassikosta, joka on toistaiseksi itseltäkin vielä näkemättä. Kuten nimestä voi päätellä aseistetut miehet kaappaavat metrojunan ja ottavat matkustajat pannttivaksi lunnaiden toivossa. Passeli ja viihdyttävä trilleri, jonka arvosanoissa epäreilusti näkyy tietenkin vertaaminen siihen alkuperäiseen.

Lauantaina 23.1 klo. 23:35 tarjolla on ihan mielenkiintoinen ja harvinaisehko makupala. Vieläpä Neloselta. Nimittäin elokuva sieltä Brad Pittin uran alkuajoilta, eli Kalifornia. Ei ole niin kauaa kun ihan töllöstä tuli Pittin eka päärooli '88 elokuvassa Valon pimeä puoli. Tuon ja Kalifornian väliin mahtuu pari isoa elokuvaa; Thelma & Louise, sekä Ja keskellä virtaa joki. Tosin sinne mahtuu myös TV-elokuvia ja pienen budjetin vaatimattomia tekeleitä. Ja sitten tuli Kalifornia, tarina jossa murhaajia tutkiva journalisti yhdessä tyttöystäväkuvaajansa kanssa lähtee roadtripille tutkimaan erinäisiä murhapaikkoja. Matkaseuraksi lyöttäytyy Pittin esittämä whitetrash pikkurikollinen oman tyttöystävänsä kanssa ja matkan aikana alkaa hiljalleen paljastua, ettei Pittin hahmolla ole kaikki inkkarit kanootissa...

En nyt äkkiseltään tiedä onko Kalifornia se viimeinen kunnon läpimurto ja oliko sillä mitään osaa siihen, että jo samana vuonna Pitt pääsi True Romanceen. Leffassa on aivan jumalaton tähtikaarti, Tarantinon kässäri. Ja häpeäkseni on katsomatta, mutta eipä ole töllöstä tullut vuosiin. '94 Pittiltä tuli sitten ulos Intohimon tuulet ja Veren vangit. Vuotta myöhemmin Se7en ja 12 apinaa. Ja siitä se nimekkäiden leffojen, sekä roolien lista jatkuu tasaisen tappavasti joka vuosi. Eli kaipa sitä näin jälkikäteen voi sanoa, että se läpimurto tapahtui ainakin filmographian perusteella 1993.

Teeman klassikon slotilla sunnuntaina tarjolla on Bogeyta ja Katea. John Hustonin ohjaama klassikko Afrikan kuningatar ja pääosissa tosiaan Bogart, sekä K. Hepburn. Leffa sijoittuu saksalaisten tuolloin hallitsemaan Itäiseen Afrikkaan. Ensimmäinen maailmansota syttyy ja täten brittiläiset saarnaajasisarukset ovat yhtäkkiä ei toivottua väkeä, joten pois olisi ihan kiva päästä ettei henki mene. Ainoa tapa poistua alueelta on jokilaiva "Afrikan kuningatar", jota operoi äreä ja juomaan menevä Bogeyn äijähahmo. Bogart nappasi Oscarin, Hepburn oli ehdolla kuten myös ohjaus ja käsikirjoitus.

Niin ikään sunnuntaina (TV2, 19.10) tarjolla on hieman vanhemmille sopivaa animaatiota, nimittäin Coraline ja toinen todellisuus. Ei ole suomidubbausta, joten alkuperäisillä äänillä mennään. Onneton pikkutyttö löytää oven rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki asiat vaikuttavat olevan paremmin. Leffa on samaan aikaan nätti, hauska, jännittävä. Oli ehdolla parhaan animaation Oscarille, joka olisi kenties irronnut jonain toisena vuonna, mutta kun Up - Kohti korkeuksia oli tehty samana vuonna...

Viikon timanttina tiistaina 26.1 Nelonen iskee eetteriin Coenin veljesten elokuvan nimeltä Menetetty maa, perustuen Cormac McCarthyn saman nimiseen romaaniin. Varmaan toki kaikki on jo tämän nähneet, mutta kuten kunnon mestariteos niin tämä kärsii useita katsomiskertoja tiputtamatta tasoaan. Köyhä metsästäjä törmää metsästysreissullaan joukkoon ruumiita ja löytää sieltä myös rahasalkun. Se tarttuu tietenkin matkaan, mutta pahaksi onneksi salkkua etsii toinenkin kaveri; hyytävä Anton Chigurh, jonka tukkatyylistä ei jostain syystä tullutkaan villitystä ( hymiö ). Alkaa verinen kissa - hiiri jahti. Samoja tapahtumia tutkii myös pikkukaupungin lakoninen sheriffi, joka kaipaa vanhoja hyviä aikoja. Todellinen moderni klassikko jos mikä ja katsoin sen kolmisen kertaa viikon sisään. Ensimmäiset kaksi peräkkäisinä päivinä.

Leffateatterin puolella 22.1 ensi-iltansa saa neljä elokuvaa. Mielenkiintoisin on Talvivaaran tarinan kertova Jättiläinen, mikä on ainakin itsessäni herättänyt poikkeuksellisenkin suurta kiinnostusta trailerin perusteella. Saa nähdä onko miten paljon vaikutteita imetty esim. näistä USA:n pankkikriisiä käsitelleistä leffoista. Muut leffat ovat Steve Jobs, espanjalainen Suosurmat, sekä islantilainen Pässit.

15.1.2016

Vuoden 2015 parhaat elokuvat

Voin toki puhua ja sisällyttää vain ne, jotka olen nähnyt. Vielä on muutamia potentiaalisia nimikkeitä katsomatta, joten jos joku puuttuu, niin siinä on ehkä todennäköisin syy. Sisällytän tähän kaikki v. 2015 ensi-iltansa Suomessa saaneet elokuvat, enkä edes yritä saattaa niitä kummemmin parhausjärjestykseen. Tai no kolme ensimmäistä olen arvottanut yseiksi ja loput on kaseja. Pari vahvaa seiskaa otin myös jokereina mukaan. Tämän aloitin ennen Oscar-ehdokkaiden julkistusta ja tässä vierähtikin kaksi istumaa kun lista oli yksinkertaisesti kovin pitkä. Luonnollisesti mitä aikaisemmin 2015 olen leffat nähnyt, niin yleensä sitä hatarammat muistikuvat tuppaa olemaan. Olen monesti katunut, etten vain kirjoita jonnekin muutamaa riviä ajatuksia aina per. elokuva. Toki nyt ollaan jo raakasti myöhässä, mutta olisi juuri jotain vipuvartta muistille, mitä kautta leffat palaisivat paremmin mieleen.

Inside Out - Mielen sopukoissa

Kiukku, Inho, Ilo, Pelko ja Suru vauhdissa ohjaamassa ihmistä
Jos joku kysyisi minulta vuoden 2015 parasta elokuvaa nyt, niin vastaukseni olisi tämä Pixarin animaatio. Se
vienee parhaan piirroselokuvan Oscarin, venyy kenties ehdolle myös parhaan alkuperäiskässärin  -kategoriaan, mutta suurin jännityksen aihe on kuitenkin yltääkö se parhaan elokuvan ehdokaslistalle. Ennenkuulumatonta se ei ole, sillä siellä on aiemmin ollut Kaunotar ja kulkuri, sekä Up ja Toy Story 3. Mielestäni se kuuluisi sinne. Voittoon se ei kuitenkaan yllä, koska myös Oscarit valitaan massoja miellyttämällä. Äänestäjät ovat kypsäikäisiä alan ihmisiä ja niitä on paljon. Että perusihmisdraama on kova sana. Fantasialeffa on voittanut kerran (arvatkaa mikä), supersankarileffat eivät ole tainneet olla edes ehdolla ja (kevyt)komedia voitti viimeksi 70-luvulla. Toki todettakoon, että toisen esimerkin kohdalla potentiaalia omaavat on olleet hyvin vähissä.

Star Wars: The Force Awakens 

Vuoden kovin viihde-elokuva. Odotukset olivat infernaaliset ja Abramsin ohjaama laiva on vastannut niihin maistuen sekä yleisölle ja kriitikoille. Itse kävin varmuuden vuoksi kaksi kertaa katsomassa ja elokuva oli yhtä hyvä toisellakin kerralla. Daisy Ridleylla on tulevaisuus.

Birdman
Menneisyyden paino / ego liihottaa ja kuiskuttelee

Viime vuoden Oscar -rohmu. Silkkaa kamerapornoa ja kiehtova käsikirjoitus, joka on vähän kaikkea olematta selvästi mitään. Luotu illuusio siitä, että elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla otolla ja jälki on kaunista. Lisämausteensa tuovat myös näyttelijät, jotka näyttelevät versiota itsestään. Otti myös kaikessa tohinassa kantaa nykyelokuviin ja näyttelijöihin. "You're not an
actor, you're a celebrity".

Wild Tales

Road Rage!
Argentiinalainen ja ronskia mustaa huumoria sisältävä elokuva tarjoilee meille tukun normielämän sävyttämiä
tarinoita, joiden yhteenpunovana teemana on kosto. Miltä kuulostaa tarina äärimmilleen menevästä road ragesta, tai morsian jolle kesken häidensä selviää, että sulho on pettänyt häntä ja morsian tahtoo tietenkin tasata tilin välittömästi. Olen toistaiseksi törmännyt vain toiseen hieman samankaltaiseen leffaan, japanilaiseen Survive Style 5+:n, mikä taas on kaikessa outoudessaan yksi ehdottomia suosikkejani.

Mad Max: Fury Road

Haastaa Star Warsin vuoden kovimman viihdeleffan tittelistä, mutta ainakin omissa kirjoissani jäi kuitenkin kakkoseksi. Kromi kiilsi, moottorit pauhasivat, hiekka maistui suussa ja bensankatkun pystyi haistamaan. Oli ehdoton kesän leffakohokohta. Juonikin tässä taisi olla, mutta en nyt enää hirveästi muista ja jossain kohtaa ilmestyi vähäpukeisia mallinaisiakin sinne, jotka tietenkin pelastettiin. Mutta oli menoa ja meininkiä. Pitänee tiirata töllöstä uudelleen, vaikka tuskin HDTV ja hifikuulokkeet yltävät teatterikokemuksen tasolle.

Elämältä kaiken sain 

Vuoden laadukkain kotimainen. Meillä on hieman leikkisästikin todettu aina, että Peter Franzen on parhaimmillaan uunon roolissa, eikä tämä elokuva todistanut sitä vääräksi huomioksi. Siihen päälle luonnollisesti Loiria ja muutenkin ihan hienosti kynäilty kypsä komedia, jossa pysyy järkikin mukana. Esimerkiksi teinityttö kahden rakastuneen vanhemman välissä automatkalla on hinnatonta. Tunsin sen kivun istua tuollaisessa seurassa tuntikaupalla, mutta en voinut olla röhönauramatta.

Napapiirin sankarit 2

Kreisikomedia joka ylsi aikalailla ykkösosan tasolle. Ykkösessä oli muistaakseni enemmän tarinaa ja järkeä, mutta kakkonen keskittyi tarjoamaan tiheämmin naurunpuuskia. Eikä siinä mitään niin kauan kun se toimii ja ei ihan pelkällä tissi, kakka, lerssi -linjalla mennä. Nautin.

Henkesi edestä

Petri Kowican leffa, joka herätti mielenkiintoisia ajatuksia ja oli tilanteensakin puolesta ainakin suomalaisissa leffoissa ihan uniikki. Eli pappi ja pelkääjän penkillä istunut vaimo ajavat erinäisten tapahtumien jälkeen syyspimeällä jonkin yli. Luulivat peuraksi, mutta kyseessä oli tietenkin ihminen. Siitä alkaa pieni kissa-hiiri leikki parillakin rintamalla. Leffa ontuu hieman ja on ehkä melodramaattinenkin, mutta tarina ja tilanne on hyvinkin kiehtova ja pientä jännitystäkin leijuu ilmassa.

Ollaan vapaita

Suomalainen musikaali, näitä kahta sanaa ei kuule enää kovinkaan usein. Vanhoissa suomileffoissahan
useinkin luriteltiin, joskin en tiedä onko sielläkään ihan musikaaleja. Olen havainnut oman suhteeni musikaaleihin olevan vähän mustavalkoinen, nimittäin minä joko pidän niistä, tai en pidä. Välimuotoja ei oikein tunnu löytyvän. Tämä tuli puskista ja vaikutti joltain humanistihippiteokselta kaikin puolin. Ja kyllähän se sitä onkin, mutta maistui kuitenkin. Tarinan lähtökohta on se, että mopoikäinen poika lähtee Hesaan etsimään oikeaa äitiään. Äiti löytyy ja siinä sivussa skidi saa tuhdin annoksen elämänkokemusta. Biisit ovat kevyitä poppilurituksia ja toimivat, vaikkei mitään korvamatoja olekaan tarjolla.

Vakoojien silta

Steven Spielberg + Tom Hanks, eli sellainen turvallisen hyvä perustaso on takuuvarma. Elokuva alkaa kertakaikkisen kauniilla varjostuskohtauksella, jossa New Yorkin herkullinen äänimaailma tuodaan framille. Historiaviittauksia löytyy kivasti ja aika pysäyttävästi tuodaan myös esiin se henki, missä juuri vaurastunut Amerikan keskiluokka ja koko maa eli. Perustuu tositarinaan ja muistan omilta historiantunneiltanikin jotain juttua näistä vakoilulennoista ja vakoilukoneen tippumisesta. Mark Rylance esittää sivuroolissa venäläisvakoojaa ja olen aika varma, että Oscar-ehdokkuus tippuu sivuosasta. Sattumaa tai ei leffan suorituksen kanssa, koska hyvinhän tuo veti jo Wolf Hallissa, Christopher Nolan on pestaamassa/pestannut miehen seuraavaan elokuvaansa. Pienenä knoppina leffassa pidetään hauskaa flunssalla, joka liikkuu hahmolta toiselle ja myös Itä-Berliinin virkamiehet esitetään vähintäänkin humoristisessa valossa. En ole ihan varma yltääkö täytteeksi Parhaan leffan -kategoriaan Oscareissa, koska kovinkaan montaa tämän vuoden potentiaalista ehdokasta en ole ehtinyt nähdä. Eli ei räjäyttänyt pankkia, mutta laadukkuutta ei voi kiistää.

Kingsman: Salainen palvelu

Vuosi piti sisällään agenttielokuvia ja parodioita agenttielokuvista. Bondia, Mission Impossiblea, Vakoojien siltaa ja sitten vastapuolella Spy, Henry Cavillin ja Armie Hammerin leffa jonka nimi ei tule mieleen, sekä näiden molempien kategorioiden paras suoritus; Kingsman. Leffa olisi varmasti ollut sarjakuvamaisella, ylinäyttävällä toiminnalla, sekä niin ikään hieman "cheesy"lla dialogilla ollut paljon parempikin, jos ei Kick Ass olisi tehnyt kaikkea samaa ylittämättömästi n. viitisen vuotta aikaisemmin. Kingsman alkaa todella hyvin, mutta loppua kohti vähän lerpahtaa. Silti ansaitsee mainintansa.

Everest

Tämä voi olla vähän yksilöllisempi fiilis omalta osaltani valtavirtaan verrattuna. Mutta 3D:nä ja teatterissa kokemus oli erinomainen. Perustuu karuun tositarinaan ja tiedostan kyllä, että vähän ontui ja vähän olisi voinut lypsää enemmän tunnetta irti katsojalta, mutta silti pysäyttävä kertomus esim. unelmaansa jahdanneesta postimiehestä.

Cinderella

Chick flick, mutta tunnetusti ne toimivat myös minulle. Kenneth Branaghin ohjaama leffa, joka kertoo
Tuhkimon tarinan. Nättiä miljöötä, pukuja ja ihan hurmaava pääosanesittäjä. Pakko tosin tunnustaa, etten näin jälkeenpäin tyyliin 9 kuukautta myöhemmin muista paljoakaan.

Terminator Genisys

Kuten todettua Creedin arvostelussa, niin kasvoin mm. tämän franchisen parissa. En piittaa hirveästi Terminator-loren päälle kusemisesta, enkä jaksa metsästää aukkoja tarinasta. Alku on mahtava, kiusoitteleva, tarjoaa viittauksia vanhoihin osiin ja nuori Arska kruunaa kaiken. Emilia Clarken näytteleminen on so-so, mutta tyttö on nätti ja suloinen kuin mikä. Aivot pois päältä ja antaa mennä. Olen tehnyt sen jo kahdesti ja toimi toisellakin kerralla. En mielestäni ole väärässä jos omissa kirjoissani kasiksi arvostan, vaikka siinä on kenties sitä omaa henkilökohtaista lisää hieman.

Crimson Peak

Nätti kuin mikä.
Beware, beware. Guillermo Del Toro tarjoilee Panin labyrinttiä muistuttavan vuoristoradan, josta valitettavasti
jäädään kuitenkin lopun osalta. Kameratyö ja kaikki mahdollinen on todella, todella nättiä, sekä mielenkiintoisesti kamera on kuin tyylitellen lähes jatkuvassa liikkeessä jonnekin. Valitettavasti iso twist juonessa paistaa aivan liian selkeästi ja vielä päälle Del Toro ei peittele sitä ohjaustyöskentelyssään, vaan päin vastoin. Silti ehdottomasti yksi vuoden uniikeimpia elokuvia ja parit kokovartalosätkytkin on tarjolla, vaikka ehkä niitäkin jäi vielä vähän lisää kaipaamaan.

Ted 2 

Rääväsuinen nallekarhu tulee jälleen ja naurua riittää myös kakkososassa, jonka arvostaisin samalle askelmalle ykkösen kanssa. Tumman huumorin ystävänä tietenkin stand-up kohtaus tiputti täydellisesti. Sori Seth McFarland, mutta ainakin toistaiseksi haluan vain pelkän äänen. Kyllä, viittaan Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffaan.

Pitch Perfect 2

Pidän popista, rakastan Anna Kendrickiä ja tyttövoimaa katselee mielellään. Ykkönen kolahti, kakkonen
todellakin kolahti ja kolmonenkin toivottavasti (melko varmasti) tulee. Eli A cappellan ystävät saavat nautiskella. Leffa sisältää esim. kisatilanteissa selostuskaksikon, jossa miesselostaja laukoo yleensä naisia väheksyviä kommentteja ja naisselostaja piikittelee ironisesti/ivallisesti takaisin. Kakkososassa tämän lisäksi pidetään hauskaa esim. saksalaisen täsmällisyyden kustannuksella, sekä osallistutaan kovasti Euroviisuja muistuttavaan skabaan. Hauskaa, viihdyttävää ja leffan loputtua on hyvä mieli. Niin ja muuten tämän leffan seurauksena Hailee Steinfeld sai levytyssopimuksen. Hän lauloi coverina Flashlight -nimisen Jessie J:lle tehdyn biisin, jota olivat luomassa esim. Sia ja Sam Smith. Tai ehkä se biisi tehtiin myös osin leffaa varten, en tiedä.

Hotel Transylvania 2 

Olisikohan Adam Sandler löytänyt kutsumuksensa animaatiosta ja niiden ideoimisesta/käsikirjoittamisesta.
Ykkösosan katsoin töllöstä alkuperäiskielellä, eli kuuntelin Sandlerin possea vetämässä kliseisellä piirroselokuvista tutulla dracula-aksentilla. Ei oikein esiintynyt edukseen ja ihmettelin miten porukka oli siitä kuitenkin tykännyt. Kakkososan sain katsoa suomidubilla ja *pam*, kolahti. Sitä en kyllä pysty sanomaan, että oliko kakkonen vain paljon hauskempi kuin perustarinan varassa kulkenut ykkönen, josta komediaa tuntui ehkä hieman puuttuvan. Vai maistuiko se paremmin vähemmän ärsyttävänkuuloisesti puhuvan ääninäyttelykaartin osalta. Adam Sandlerin elokuvat toimivat ilman Adam Sandleria. Vitsailen vain puolittain.

Whiplash

J.K. Simmonsin show, joka tuo väkisin mieleen Full Metal Jacketin ensimmäisen tunnin, mikä on aika vahvoilla jos etsitään leffahistorian kovinta tunnin tykitystä. Whiplash (jazz-kappaleen nimi) kertoo kunnianhimoisesta rumpalista, joka päätyy katkeamispisteeseen päästyään mukaan musiikkiopistonsa orkesteriin ja sen vaativan johtajan alle. Intensiivinen 1,5h, vaikka musiikki ei aiheena hirveästi kiinnosta tai siitä ymmärrä mitään, tai ei ymmärrä jazzia. Ainakin kaksi vipaa pätee itseeni täysin. Leffa keräsi useita Oscar -ehdokkuuksia viime vuonna ja ainakin Simmons kävi hakemassa yhden sivuosastaan.

The Imitation Game

Toisen maailmansodan aikana britit keräävät joukon nerokkaimpia mieliä yhteen saman katon alle ja näiden tehtävänä on murtaa Natsi-Saksan Enigma-koodi, mikä käytännössä ratkaisisi sodan kohtalon liittoutuneiden hyväksi. Eli britit ovat löytäneet keinon ensinnäkin kaapata saksalaisten viestintä, mutta viestit ovat monimutkaisesti koodatut. Yksi näistä nerokkaista mielistä on matemaatikko Alan Turing, joka sitten sodan jälkeen joutui kiitokseksi sotaponnisteluistaan vankilaan syytettynä homoseksuaalisuudesta. Mutta leffa keskittyy itse koodinmurtamiseen ja pokkasi Oscareissa parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon.

Paper Towns

Varsin kiehtova roadmovie teineistä aikuisuuden kynnyksellä. Margo on koulun suosituin tyttö, jolla on
mystinen maine. Tytön naapurissa asuu poika nimeltä Quentin ja eräänä iltana nämä kaksi viettävät varsin unohtumattoman yön, ihan henkisellä tasolla. Seuraavana päivänä Margo on kuitenkin kadonnut jättäen jälkeensä vain vihjeitä, joita Quentin ystävineen sitten lähtee seuraamaan kauas kotoa. Margona heiluu malli Cara DeLavigne ja olin kovin skeptinen hänen suhteensa, mutta homma hoitui mallikkaasti. Elokuva on mukava seikkailu, jonka parissa verestää omia vastaavia muistojaan samoilta ikävuosilta, sekä leffan loputtua jäljelle jää se kiva lämmin tunne.

Kaiken teoria

Noh, Eddie Redmayne = Stephen Hawking ja Oscarista ei ollut mitään epäselvyyttä. Leffa kertoo periaatteessa Hawkingin elämäntarinan keskittyen tietenkin rakkaustarinaan tämän ja hänen ensimmäisen vaimonsa välillä, ALS-sairauteen, sekä tietenkin hänen tutkimustyöhönsä.

Foxcatcher

Kertoo tositarinan. Koomikkona tunnettu Steve Carell yllättää muuntautuen eksentriseksi miljonääriksi John
E. du Pontiksi, joka perusti tiluksilleen periaatteessa USA:n painimaajoukkueen harjoituspaikan majoituksineen. Hän houkutteli riveihinsä jo Soulin olympialaisissa menestyksekkäästi painineet Schultzin veljekset, jotka nyt treenaavat Barcelonaa varten. Mutta uudessa ympäristössä veljesten välille syntyy skismaa. Tarina on takuulla tuttu ihan täällä pohjolassa saakka ja leffassa on läsnä jatkuvasti sellainen pieni tunne, ettei kaikki ole kohdallaan. Silti loppu pääsee yllättämään. Siihen päälle kun vertaa Carellin roolisuoritusta oikean du Pontin manöövereihin Youtubesta löytyvistä dokumenttipätkistä koskien Team Foxcatcheria ja du Pontia itseään, niin arvostus elokuvaa kohden nousee vielä hieman lisää.

Mortdecai 

Itse pidän kaikenlaisesta huumorista, enkä tunne häpeää nauraa jollekin epäsovinnaiselle. Ehken sitten ajattele liikoja, miten vain. Johnny Depp tarjoilee jo esim. Rommipäiväkirjasta ja vaikkapa Jack Sparrowna tutuiksi tulleita manööverejään ja ylinäyttelee, elehtii jatkuvasti teatraalisesti. Ja se toimii vaihteeksi hyvinkin hauskasti. Pidin tästä vekkulista miljonääristä, joka on auttamaton pelkuri ja nauroin läpi elokuvan. Tervetullutta vaihtelua kaikkien Lone Rangereiden jälkeen, jotka jaksoi loppuun saakka vain kelaamalla.


Unfinished Business

En vain pääse yli nimestä Mike Pancake.
Sitten toinen komedia ja iso komplimentti. En oikein tykkää Vince Vaughnista. En vihaa ketään, mutta
joidenkin naamaa katson välillä hieman vastahakoisesti. Mutta tämä komedia oman firman pystyyn laittavasta liikemiehestä räjäytti pankin. Dan Trunkman leipiintyy työhönsä isossa yhtiössä ja ottaa näyttävät loparit. Hän laittaa pystyyn oman kilpailevan yrityksen ja saa vanhalta työpaikaltaan mukaansa vain kaksi apulaista, tai oikeastaan vain yhden. Toinen näistä on Mike Pancake (Dave Franco), jolla on hieman hidas sytytin ja joka on muutenkin kokematon vähän jokaisella elämän osa-alueella. Eräänlainen viaton mieslapsi ehkäpä. Trunkman saa vietyä vanhan työpaikkansa nenän edestä ison diilin, mutta se pitäisi vain käydä vielä klousaamassa kasvokkain Berliinissä. Ja siellähän sitä vasta alkaakin tapahtua.

Edelleen Alice

Julianne Moore on arvostettu lingvistiikan professori, joka nauttii työstään ja joka on naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Elämä kuitenkin alkaa mullistua kun Mooren hahmo alkaa unohdella sanoja ja pikkuasioita. Lopulta on käytävä lääkärin pakeilla ja diagnoosi on nopeasti etenevä Alzheimerin tauti. Siinä sitten seuraamme taudin etenemistä ja Alicen kamppailua minuutensa säilyttämiseksi, samalla myös perhesuhteet joutuvat koetukselle. Viime vuoden näyttelijöiden Oscarit olivat tosiaan selvää kauraa ja Moore haki sieltä omansa pois.

Kaameat Pomot 2

Jatkamme samoissa merkeissä kuin ykkösosassakin ja hauskaa riittää. Pojat päättävät tällä kertaa perustaa oman yrityksen, mutta rahoittaja kusettaa heitä pahanpäiväisesti. Sitten onkin jälleen aika päästä tasoihin, mutta tietenkään homma ei mene ihan putkeen ja mukana ovat edelleen menossa myös Anistonin seksuaalisesti vilkas hammaslääkäri, sekä Jamie Foxxin Motherfucker Jones.

Big Eyes

Tim Burtonin ohjaama tositarina maalari Margaret Keanesta, joka oli eronnut yksinhuoltaja 50-luvulla San Franciscossa kunnes hän
tapasi hurmaavan ja hieman playboymaisen maalarin, Walter Keanen. Olikohan nyt eräässä yhteisessä taidenäyttelyssä kun Margaretin isosilmäinen tyttö kaappasi huomion ja taulu haluttiin ostaa. Walter Keane otti tästä kunnian itselleen ja homma lähti käsistä. Kuuluisuutta tuli, Walterille. Samalla kun Walter nautti julkisuudesta ja kunniasta, niin Margaret maalasi kotona lisää tauluja salassa jopa tyttäreltään. Stoorissa on se tietty Hollywood -tatsi, mutta itse tarina on kovinkin uskomaton ja vangitseva.

The Voices 

Tässä mustassa komediassa Ryan Reynoldsin Jerry on kuten Leevi And The Leavings lauloi; se
toimistotyttöjen salaisten unien kohde. Mitä nyt Jerry on sosiaalisesti kömpelö ja ujo. Ja ai niin, kotona hänen kissansa ja koiransa juttelevat hänelle. Ja hän tapaa säännöllisesti oikeuden hänelle määräämää psykiatria. Psykiatrin rohkaisemana Reynolds päätyykin deittailemaan näitä toimistotyttöjä ja epäonnekkaiden sattumien kautta koominen sarjamurhaaja on syntynyt.



Jokerit: Bunny The Killer Thing, The Martian, Spectre, Ex Machina.

Hateful Eight (2016) - Arvostelu

hrrrr
Olisin mielelläni katsonut tämän toiseenkin kertaan ennen kuin alan mitään rustaamaan, koska kun kyseessä on Tarantino, niin on olemassa tietyt odotukset ja kun se ei todennäköisesti sovi siihen muottiin, niin siitä jää valheellinen maku. Kunniattomat paskiaiset on ehkäpä omissa kirjoissani 2000-luvun paras elokuva. Olen nähnyt sen 3-4 kertaa ja jokaisella kerralla elokuva on tuntunut paremmalta kuin edellisellä ja siitä on toistaiseksi tuntunut löytyvän aina jotain uutta. Mutta sekin tuntui pettymykseltä ekalla kerralla jostain syystä. Django Unchained taas oli periaatteessa samanlainen poikamainen kostofantasia, joka nojasi juonensa puolesta hyvinkin vahvasti Mandingo-elokuvaan. Django ei ollut mielestäni yhtä monisyinen kuin Kp ja täten omalla kohdallani Djangon toisella katsomiskerralla en löytänyt enää mitään lisäriemua, piilotettua lisäkerrosta tai viittauksia. Tasonsa se kuitenkin piti. Relevanttia myös mainita Hateful Eightin kohdalla, että Reservoir Dogsin olen nähnyt vain kerran elokuvainnostukseni alkupäässä ja se ei ollut omalla kohdallani napakymppi. En rehellisesti täysin käsittänyt miksi ihmiset sitä pitivät niin suuressa arvossa. Itse arvostin sen kasiksi, eli hyvä muttei aivan erinomainen. Nyt kun olen vuosikaudet kypsytellyt ja leffoja on vyön alla tuhansia, niin ehkä alkaisi olla hiljalleen paikka vierailla uudelleen RD:n parissa. Olen aika varma, että se maistuu paremmin. Ja silloinkin oli toki Pulpit, Kill Billit jne. nähtynä ja RD oli kovin erilainen niihin verrattuna. Odotukset.

Johdanto kaksi. Tarantino on yllättävä elokuvantekijä, jota on aikalailla mahdoton kopioida ja joka ei taivu ihmisten odotusten alla. Olisikohan tämä jo tarkoituksellista katsojan nenästä vetämistä. Ensimmäisenä nimen puolesta odotamme Peckinpah'n tyylistä länkkäriä (Magnificent seven), mutta saamme Agatha Christieta. Sitten kun naftaliinista kaivetaan 70MM laajakuvaformaatti (+ sen aiheuttama v-mäinen levitys), joka koki suosionsa joskus 60-70 luvulla, niin emme odota leffan sijoittuvan neljän seinän sisälle ja muistuttavan näytelmää. Saman toki teki jo aiemmin Paul Thomas Anderson The Masterin kanssa, ihmiskasvo on paras maisema. Sitten säveltäjäksi on viimein saatu houkuteltua 87-vuotias lajityypin legenda Ennio Morricone, mutta leffa ei tarjoa Leonemaista materiaalia millä revitellä. Samalla Tarantinon repertuaarista on poissa yksi vahva signature. Nimittäin iskemättömällä tyylitajulla valittu musiikki jo olemassaolevista biiseistä. Mutta onneksi jotkin asiat eivät muutu. Elokuva yhdistää edelleen mielenkiintoisella tavalla karkeutta ja sivistystä sisältäen sitä tuttua purevaa dialogia. Hahmoistakin löytyy se tuttu piirrettymäinen liioittelu, joka kenties tekee niistä juuri niin kiehtovia ja kun väkivaltaa tapahtuu, niin veressä ja vahinkojen yksityiskohdissa ei liikaa jarrutella. Katujen Shakespeareksikin Quentinia on kai nimitetty.

Leffa sijoittuu siis sisällissodan jälkeiseen, lumiseen, Wyomingiin. Palkkionmetsästäjä John "The Hangman" Ruth kuljettaa vankkureilla lumimyrskyssä Daisy Domergueta, kohti etsintäkuulutetun naikkosen elämän päätepistettä, eli tässä tapauksessa Red Rockin hirttolavaa. Ruth on kytkenyt varmuuden vuoksi itsensä käsiraudoilla vankiinsa, ettei tämä 10 000 dollarin arvoinen saalis vahingossakaan karkaa. Ruth on siitä erikoinen palkkionmetsästäjä, että hän haluaa toimittaa saaliinsa aina elossa. Lumimyrskystä vankkurit poimivat kyytiin kahteenkin eri otteeseen yhden lisämatkustajan. Ensimmäisenä saapuu Sam. Jacksonin lee van cleefmainen majuri Marquis Warren, joka taisteli sisällissodassa ja on hänkin nykyään palkkionmetsästäjä. Myös hän on menossa Red Rockiin lunastamaan palkkiota kolmesta nappaamastaan rosmosta, mutta hän ei nappaa näitä elävänä. Viimeisenä vankkureihin astuu Red Rockin uudeksi sheriffiksi itseään väittävä luopiomainen Chris Mannix.

Things are about to get cozy in Minnies haberdashery
Myrsky äityy niin pahaksi, että vankkurit joutuvat pysähtymään palkkionmetsästäjille tutun Minnien puotiin ja matkustajat joutuvat linnoittautumaan sinne myräkkää vastaan. Mutta Minnie ja hänen miesystävänsä eivät olekaan paikalla, vaan sieltä löytyy joukko varsinaisia persoonia ja kaikki ei tunnu olevan täysin kohdallaan....

Jo trailer(e)ista korviini pisti kaksi linea, jotka eivät olleet siellä painotettuina vahingossa, joten leffan iso kuvat ei tulleet täytenä yllätyksenä. 1: Let's slow it down, let's slow it waaayyyy down. 2: One of them fellas is not what he says he is. Elokuva alkaa kiusoitellen näteillä maisemashoteilla, Morriconen The Thingin työtä muistuttavalla pahaenteisellä sävellyksellä ja lumeen peittyneen Jeesus-veistoksen kuvaamisella. Siitä siirrytään kuitenkin pian vankkurien sisälle, josta pian lukkiudutaan pitkälti lopullisesti yksihuoneiseen kauppaan.

Kun vankkurit saapuvat kaupalle, niin meille ikäänkuin tarjoillaan Agatha Christien klassikko Eikä yksikään pelastunut Tarantinon tyylillä. Mieleeni tuli myös toinenkin elokuva, jossa joukko ihmisiä joutui myrskyn seurauksena eristyksiin olikohan jonnekin bensa-asemalle/hotelliin/motelliin aavikolla tai jossain. En todellakaan muista elokuvan nimeä ja kun en muista yhtään näyttelijääkään, niin on paha etsiä. Leffasta muistin tykänneeni ja tuli mieleen tässä tapauksessa, ehkä se palautuu. Toki sekin perustui Christien klassikkoon, mutta aika varmasti Tarantino on nähnyt molemmat ja siitäkin voisi olla jotain viitteitä, lainauksia jos vain muistaisin sitä yhtään...

Leffa kestää lähes 3 tuntia, sisältää penteleesti päläpätystä, eikä ihan onnistu tekemään hahmoistaan riittävän rikkaita. Poikkeuksena Sam. Jackson. Se ei kuitenkaan haittaa liikoja ja dialogikin on kiinnostavaa purkaen esim. sisällissodan aikaista kahtiajakautumista. Yhdellä tasolla leffan voi ottaa vastaan pintapuolisena ja vetää herneen nenään. Daisya, eli naista, hakataan ja se esitetään hieman koomisena. Kaikki suhtautuvat erittäin rasistisesti Jacksonin hahmoon ja N-sana lentää jälleen. Alussa sanat ovatkin aseita. Elokuvan puolivälissä puolestaan kuulemme hieman hämmentävän monologin, jossa Jackson puhuu isosta mustasta johnsonistaan ja kertoo iloisesti raiskaustarinan. Se koettelee kieltämättä rajoja ja ennenkaikkea sanojen ulosanti on jotenkin lapsellisen yksinkertaista. Siinä kai tavoiteltiin koomisuuden ja karkeuden yhdistymistä, mutta epäonnistuneesti. Seuraava lainaus ebert.comista on erittäin ilkeästi muotoiltu, mutta ehkä ihan kuvaavakin "The bit where Warren describes his prodigious member ..... you're left with a white filmmaker draping himself in a black leading man's mystique, like a kid putting on an Iron Man costume and running around the house telling everyone he can fly. " Tuo kuvaus on siinä mielessä relevantti, että nämä viimeaikaiset Tarantinon -leffat ovat olleet hieman sellaisia poikamaisia kostofantasioita. Mutta tässä leffassa palataan jälleen sinne 90-luvulle lähemmäs Reservoiria ja Jackie Brownia.
Kaksi vasenta ovat välillä kuin vanha aviopari.

Jennifer Jason Leigh'n alikirjoitettua hahmoa kohdellaan kovalla kädellä ja koomisesti. Eikä tämä kai eka kerta ole kun misogynisti-kortti vilahtaa. Olen kai naiivi kun yritän ensisijaisesti pitää elokuvan elokuvana. Ja kyllähän tässä tehdään monia lievennyksiä, koska Daisy ei ole todellakaan mukava hahmo ja itseasiassa mikään muukaan päähahmo ei ole alkuunkaan miellyttävä, joten on turha etsiä sankareita. Karskeja miehiä, etsintäkuulutettu naismurhaaja, miljöönä villi länsi. JJL:ltä vahva suoritus ja hän tarjosi ehkä itselleni kaksi pysäyttävintä hetkeä. Ensin laulaa luritti kauniin laulun Jim Jones of Botany Bay ja myöhemmin elokuvassa naamavärkki näytti täydelliseltä pahuuden ruumiillistumalta. Noitamaiselta, demoniselta.

Olin poimivinani leffasta pientä kannanottoa nykytilanteeseenkin. Jacksonin hahmo vetää jossain kohtaa monologia, jossa hän toteaa mustien olevan turvassa vain silloin kun valkoisilta on otettu aseet pois. Toki kuvaahan se leffan ajanjaksoa, mutta ehkä tuo ei ole vahinko että se sopii myös nykyaikaan. Eivätkä ne tähän varmasti jääneet, jormastoorikin sopii tähän. Ja yksi toinenkin sieltä muistaakseni pisti selvästi esiin, mutta olen sen jo ehtinyt unohtaa.

Itse pidän teatterityylisiä elokuvia kiinnostavina, mutta se vaatii hahmot, dialogia ja sopivaa draamaa. Tämä nyt ei ole esimerkiksi Polanskin Carnagen tasoa, mutta toisaalta tämä on ainakin puolet pitempi. Siitä syystä myös sieltä löytynee sitä juonellista kikkailuakin tuomaan lisäsysäystä. Mutta kaikkinensa minut elokuva imi ihan vahvasti mukaansa ja yritin ahmia kaiken kerralla sisääni, mutta jo dialogi on kuitenkin sen verran rikasta, että epäonnistuin. Jos yhdellä adjektiivilla täytyisi tätä kuvailla, niin elokuva on kiinnostava. Ei erityisen jännittävä, ei erityisen hauska (vaikka ääneen lipsahtikin hihitys kun voivoteltiin pallien kohtaloa) jne. Vaan ennen kaikkea kiinnostava.

Ymmärrän miksei Tarantino ollut Golden Globeissa ehdolla käsikirjoituksesta, koska siinä oli ehkä viilattavaa. Ongelmiksi tässä nousivat hahmot, jotka ovat toki värikkäitä, mutta jäävät suppeiksi. Taustat on kunnossa ja sinne on saatu hieman kuin koko Amerikka tiivistettynä neljän seinän sisään, mutta ainoastaan Jacksonin Warrenille annetaan tila kunnolla astua esiin. Toisena sitten kun alkaa tapahtumaan, niin jotenkin vain jännitys puuttui. Tarantinon touchia löytyy, mutta ehkä nyt kurotettiin jo rajojen yli omallakin kohdalla kun ei nuo samanaikaisesti koomiset ja raakat kuvaukset herättäneet oikein hilpeyttä. Kolmantena jo edellistä virkettä sivuten kun kyse ei ole kostofilmistä, niin ehkä ne herneet painuivat syvälle nenään kaikista näistä väkivaltafantasioinnilta tuoksahtavista tilanteista, sekä kielenkäytöstä. Minäkin pysähdyin pariinkin otteeseen vetämään henkeä.

Tämä nyt levisi täysin käsiin, mikä sopii blogin otsikkoon (tuotan yhdellä istumalla) ja myös kuvaa omaa leffakokemustani ja siksi haluan elokuvan nähdä toisenkin kerran vielä. Heti leffan jälkeen päässä ei liikkunut kovinkaan paljoa. Joko heti tiirata tyyliin viikonloppuna, tai sitten vasta jostain DVD:ltä. Nyt kun tietää mitä odottaa ja juoneen ei tarvitse uhrata energiaa, eikä myöskään enää mieltään pahoittaa.

Alustavasti 8, ei tule ainakaan tippumaan. Sen verta varovainen.

13.1.2016

TV-tarjonta 14.1 - 20.1

Heti torstaina tarjolla on kaikin puolin tyylikäs Matkalla Perditioniin, joka sijoittuu USA:n lama-aikaan v. 1931. Juuri luen yhtä monista kirjoista tuosta modernista villin lännen ajasta, jolloin esimerkiksi pankkiryöstäjät elivät viimeisiä vuosia kulta-ajastaan, koska taustalla J. Edgar Hooverin johtama Bureau of Investigation alkoi muotoutua FBI:ksi ja saada toimivaltuuksia puuttua eri rikoksiin jotka aiemmin olivat olleet yleensä huonosti varustellun paikallispoliisin vastuulla. Mutta tämä nyt ei tähän leffaan suoranaisesti liity. Tässä Tom Hanks esittää irlantilaismafian muskelia/palkkamurhaajaa ja eräänä sateisena, sekä pimeänä iltana Hanksin hahmon poika todistaa kun Hanks, sekä pääpomo raivaavat tieltä pari kilpailijaa. Ja tästä alkaa pienehkö kissa-hiiri leikki.

Viikonlopun voisi perjantaina toivottaa tulleeksi joko Jurassic Parkin, The Debtin, ihka ekan Transporterin, tai legendaarisen Rocky 3:sen parissa. Toki sitten jos tykkää huonoista elokuvista, niin Hero tarjoilee aamupäivällä '93 uudelleenfilmatisoinnin Jättiläisnaisen hyökkäyksestä. Paitsi että on uudelleenfilmatisointi, niin se on myös TV-elokuva. En muista ulkoa heti vastaavaa yhdistelmää.

Huonoista leffoista puhuen lauantai muodostaa kaavaa... Duplicity, Jack & Jill, Gulliverin matkat. Voisin ehkä tuon keskimmäisen uskaltautua katsomaan, ainoa mitä en ole ikinä aloittanut vielä katsomaan. Tietää mitä ja mihin iskee, tai sitten huomaa että on liioiteltu. Tosin katsoin juuri Ridiculous Sixin, joten... Repeilytti myös IMDB:ssä leffan keskusteluissa löytynyt otsikko "Somebody stop Adam Sandler!" Mikä oli sopiva heitto kerrassaan tuon Netflix original -leffan kohdalle. Toki Sandlerilta löytyy turvallisen keskinkertaisia ja ihan hyviäkin leffoja, mutta kyllähän tuota heikompaakin osastoa löytyy jota ei ukon rautainen näyttelijärutiini paranna. Mutta onneksi Teema on elokuvaystävän kanava ja eetteriin isketään Fellinin Cabirian yöt, jossa seurataan roomalaista "yön leidiä".

Sunnuntailta löydämme ihan kohtuullisen kotimaisen mustan komedian Isänmaallinen mies, jossa harvinaista verta omaavasta Toivosta tehdään Suomen hiihtomaajoukkueen salainen ase. TV5 heittää illalla kelpo toimintaleffan Roninin muodossa ja Teema jatkaa venäläisklassikoiden näyttämistä klo 18 slotilla.

Maanantaina ammutaan kohtuu kovilla. Stephen Kingin teokseen pohjautuva klassikkoelokuva Stand By Me - Viimeinen kesä lyödään eetteriin TV5:sen toimesta. Hero yrittää kontrata Viettelyksen oppitunneilla, Sub kosiskelee Last King of Scotlandilla ja Nelonen yrittää räpiköidä virrassa mukana Beverly Hillsin kytällä. Stand By Messa neljä 12-vuotiasta lähtee retkelle metsään etsiäkseen kadonneen pojan ruumiin. LKoS perustuu tositapahtumiin ja siinä vastavalmistunut skottilääkkäri jättää kotimaansa ja lähtee Ugandaan, jossa hän ajautuu diktaattori Idi Aminin henkilääkäriksi. Viettelyksen oppitunnit on puolestaan 60-luvulle sijoittuva hieman yläluokkainen "coming of age" -stoori 16-vuotiaasta Emilystä, jonka ainoa elämäntavoite on päästä Oxfordin opinahjoon vanhempiensa toiveiden mukaisesti. Emilyn elämä kuitenkin mullistuu kun tämä tapaa 35-vuotiaan hurmurin, Davidin.

Tiistailta silmiin osuu suurimpana kauhugenren klassikoita Wes Cravenin Screamin merkeissä. Samaan aikaan toiselta kanavalta pyöräytetään myös käyntiin Antoine Fuquan Brooklyn's Finest, jossa kolmen poliisin kohtalot kietoutuvat yhteen Brooklynissa.

Viikon kuluttua voi katsoa kelpo trillerin 8MM, jossa Nicolas Cagen esittämä etsivä palkataan selvittämään erään snuff-elokuvan aitous. Ja snuff-filmihän on semmoinen, jossa ruudulla tapahtuvat murhat ja kidutukset jne. on tehty oikeasti. 8MM taitaapi olla se kaikkein kuuluisin leffa, joka käsittelee näitä. Tämän lisäksi voi fiilistellä legendaa nimeltä David Bowie kun Kutonen esittää elokuvan Mies toisesta maailmasta. Bowie esittää alienia/humanoidia, joka saapuu Maahan hakemaan vettä pelastaakseen kuolevan kotiplaneettansa.

Teattereiden puolella tällä viikolla ensi-iltansa 15.1 saa suomalaiseen kansantarinaan kiedottuna esitettävä luontoelokuva/dokumentti Järven tarina, jonka sisarteos Metsän tarina tehtiin vuonna 2012. Samana päivänä tarjolla on myös ruotsalainen Mies, joka rakasti järjestystä. Perustuu 2012 julkaistuun kirjaan ja stoori vaikuttaisi olevan mallia As Good as It Gets / ruotsalainen versio Mielensäpahoittajasta. Kärttyinen vanha mies ystävystyy ja löytää elämänilon. Ja aikoihin sopivasti ystävystyminen tapahtuu Parvanehin kanssa, joka nimen perusteella on Lähi-idästä. Mutta kirja ja elokuva ovat saaneet kiitosta, joten täytyy laittaa molemmat korvan taakse. Meinasin itseasiassa kirjan ostella joululahjaksi ja toinen vaihtehto oli Satavuotias, joka karkasi ikkunasta ja katosi (leffaversio v. 2013), mutta päädyin lopulta kolmanteen vaihtoehtoon. Se jääköön salaisuudeksi.

8.1.2016

Kunnon Dinosaurus (2016) - Arvostelu

Tausta on nättiä.
Disneyn ja Pixarin aika jälkeen kekseliään Inside Outin (varma Oscar) korkattiin siis Kunnon dinosauruksella. Oma katsomishistoriani on kovin suppea piirroselokuvien osalta ja ehdottomasti joku päivä täytyy ryhdistäytyä. Ongelmana vain on se striimauspalveluiden kannalta, että jossain on yksi leffa ja toinen leffa on muualla; eli missään ei tunnu olevan isoa kasaa läheskään kaikkia merkittäviä animaatioita/piirrosleffoja. Sekä nuo tuppaavat säilyttämään fyysisissä kaupoissa hintansa varsin ylväästi. Mutta kovastihan tämä toi mieleen Leijonakuninkaan ripauksella Dumboa, joskin on tarkennettava heti ettei yltänyt kuitenkaan em. tasolle. Siihen päälle läsnä oli mielenkiintoinen, hieman sellainen western/wild frontier -leffojen tunnelma tyyliin Jeremiah Johnson. Eli pitkiä aikoja ollaan hiljaa ja mennään luonnon, sekä sanattoman viestinnän kautta. Ja sitten on vielä eräskin leffa kuin Maa aikojen alussa...

Akkarista luin, että tekijätiimi oli hakenut innostusta reissaamalla muistaakseni Wyomingin ja Länsi-Virginian luonnossa. Ilmeisesti oli kaunista, koska leffan luonto/taustat on mallinnettu erittäin eläväiseksi ja välillä tuntui 3D:nä kuin olisi katsonut lasien läpi toiseen maailmaan. Hetkittäin sitä jopa unohti katsovansa animaatiota, vaan äityi luulemaan ihan perinteiseksi leffaksi.

Juonen suhteen leikitellään ajatuksella, että mitä olisi tapahtunut jos asteroidi miljoonia vuosia sitten olisikin mennyt maan ohi ja dinot täten jääneet henkiin. Päähahmomme on dinoperheen kolmas lapsi, arka ja kaikkea pelkäävä Arlo. Leffassa dinosaurukset ovat kuin ihmisiä, eli esim. tämä dinoperhe viljelee maata ja taas vastaavasti ihmiset ovat periaatteessa kuin koiria/susia. Juoni tosiaan muistutti noita kahta em. piirrosklassikkoa, eli Arlo joutuu käänteiden kautta omilleen, tapaa ystävällisiä ja vähemmän ystävällisiä hahmoja, sekä oppii ylittämään pelkonsa. Perinteistä Disney-settiä kuten myös jatkuvasti läsnä oleva musiikki.

Leffa ei sovi ihan pienimmille lapsille, koska se kuvaa elämää villin luonnon keskellä ja
Pientä esimerkkiä sivuhahmokaartista.
täten ei täysin peittele elämän raadollisuutta. Tai tylymmin muotoiltuna perusasioita. Se sisältää samaten muutamia melko jännittäviä kohtauksia, eivätkä kaikki hahmot ole aina kovin suloisia. Ameriikoissa leffa pokkasi PG-ikärajan, eli ei alle 10-vuotiaille ilman vanhempien suostumusta. Suomessa leffa pokkasi ikärajan 7.

Mutta mitäs olin tästä itse mieltä... Mielestäni tämä oli paluu siihen peruskonseptiin. Sama tarina, eri ympäristössä. Lainasi muutamat kohtaukset vähän liiankin suoraan. Leijonakuninkaan katsoneet varmasti todellakin huomaavat ne, vaikka ko. leffa olisi viimeksi katsottuna joku 15 vuotta sitten kuten täällä. Päähahmollakaan ei ollut oikein mitään positiivista ominaisuutta omiin silmiini, ärsyttävyyttä vain alleviivasi se että tuon hahmon ääninäyttelijän kaikki tekeminenkin oli vielä miksattu jotenkin hennon ja ujon kuuloiseksi. Yksinkertaisesti summattuna yksinkertainen tarina, hahmot. Huumoria on hieman, mutta ei mahdottomasti ja se on pitkälti fyysistä komediaa. Leffasta löytyy kuitenkin parikin timanttista hetkeä kuten T-Rexien ison pomon pari stooria, sekä esim. psykedeelinen kohtaus pilaantuneiden marjojen kera.

Leffa on ollut tuotannossa kuutisen vuotta, julkaisu on lykkääntynyt pariinkin otteeseen, sekä ohjaajakin on vaihtunut siinä matkalla. En voi puhua miten lapset elokuvan kokevat, voisin kuvitella että nauttivat. Paljon fyysisiä sattumuksia, normaalia intensiivisempää jännitystä ja kiva viesti. Mutta näin aikuisena ja tuhansia, tuhansia leffoja vyön alla, niin tämä ei nyt vain toiminut sisällön osalta, vaikka tekninen puoli onkin eittämättä kovaa tasoa. Paljon oli taas sellaista vähän päätöntäkin sekoilua ja melskettä. Sekä sitten leffa ikäänkuin loppui vähän seinään vailla mitään kunnollista kliimaksia. Ehkä muutenkin crescedomme vähän yski. Kun ajauduttiin kauas kotoa, niin oikein missään vaiheessa ei ollut tietoa kuinka kaukana oltiin ja kuinka paljon lähemmäs aina tultiin.

 612

5.1.2016

TV-tarjonta 7.1 - 13.1

Loppiaisen seurauksena voisi vilkaista jo nyt tulevaa leffatarjontaa. Torstaina tarjolla on Sin City, joka on Frank Millerin ja Robert Rodriguezin yhteistyön hedelmä. Se oli jotain uniikkia aikanaan. Täytyisi itsekin revisiteerata kun tuo jatko-osa A Dame To Kill For vaikutti niin suurelta pettymykseltä. Jotenkin teennäiseltä ja väkisin aiemman raameihin sovitetulta. Toki löytyisihän tuo alkuperäinen DVD:näkin, mutta olen hieman huono katsomaan niitä. Tuntuu, että ostan vain hyllyn koristeeksi. Jotkut ovat vieläkin muoveissa. Kiitos TV ja streamauspalvelut (Netflix, Viaplay).

Perjantaina Luihin ja ytimiin kuuluu näihin harvoihin viime vuosien Oscareissa, tai Golden Globeissa pyörineisiin leffoihin, joiden kanssa tieni ei vain ole kohdannut. Siihen vaihtoehtona on esimerkiksi A Good Year - Mainio Vuosi, eli Russell Crowe näyttelee känkkäränkkähahmoa, joka perii viinitilan. Oppii arvostamaan sitä ja ranskalaista pikkukylää, jossa se sijaitsee + kokee romantiikkaa. Sisältää myös penteleen hienoa musiikkia. Omana kohokohtanani Alizeen - Moi Lolitalla ryyditetty kohdaus. Toisena voisi nostaa esiin yleensäkin hienoa ja pitkää uraa kotimaassaan tehnyt timantti, Johnny Hallyday.

Lauantaina mennään Zero Dark Thirtyn tähdittämänä. Kolmoselta tulisi myös esim. animaatio Legenda suojelijoista, mutta itse olen ainakin vähän sellainen että haluaisin katsoa ne yleensä alkuperäisellä kielellä. Vaikka suomidubbaajat tekevätkin hyvää työtä.

Sunnuntaina Teema tarjoilee jälleen Klassikkona venäläisen rakkauselokuvan. Sen ohella ykkösellä ysiltä Dome Karukosken Leijonasydän ja sen kanssa päällekkäin tulee myös mainio romanttinenkomedia Forgetting Sarah Marshall. Ihanainen Mila Kunis, ihanainen Kristen Bell, hauska Russel Brandt ja Jason Segel menettelee siinä ohessa.

Maanantaina tarjolla on aikas tasainen ja ehkä hieman harmaakin kattaus. Löytyy The Kingdom, Maailman Laidalla, Rautarouva, 28 päivää myöhemmin ja Lonely Hearts. Noista kun katsoi omia arvosanoja, niin ainoa kasi löytyy Kuninkaan mies: Maailman laidalla -leffasta. Eli sijoittuu Napoleonin aikakaudelle, Russel Crowen näyttelemä brittikapteeni jahtaa ranskalaista sota-alusta ympäri Etelä-Amerikkaa.

Tiistaina saa valita kahdesta tositarinasta. Yksinhuoltajaäiti Erin Brockovich, joka päätyy apulaiseksi asianajotoimistoon ja ympäristörikoksen jäljille. Tai sitten Donnie Brasco, jossa tämä Johnny Deppin esittämä etsivä/poliisi onnistuu soluttautumaan mafian sisäpiiriin.

Keskiviikon kattauksessa on eksoottisempi romanialainen leffa Teemalla, Yli vuorten, joka kertoo kahden orpokodissa kasvaneen naisen välisestä rakkaudesta. Toinen on päätynyt elämään Saksaan ja toinen on liittynyt luostariin Romaniaan. Saksassa baarissa työskentelevä kaipaa sitten tätä toista niin paljon, että päätyy matkustamaan Romaniaan ja yrittää saada vanhat liekit jälleen roihuamaan. Sekä sitten löytyy myös muilta kanavilta sellainen klassikko kuin Jackie Brown.

Tällä kuluvalla viikolla leffateattereissa tulee ensi-iltaan esimerkiksi Kunnon dinosaurus, joka on Pixardin/Disneyn uusin tuotos jälkeen loistavan Inside Outin. Paolo Sorrentinon Youth pyörähtää niin ikään käyntiin, mutta eiköhän se odotetuin ole kuitenkin Quentin Tarantinon The Hateful Eight. Jota toki on jo joulukuusta pyöritetty teattereissa, joissa on nuo nuo... 70 millimetrin vehkeet. Mutta viikon päästä keskiviikkona siis pyörähtää käyntiin normaaleissakin teattereissa.

4.1.2016

Creed (2016) - Arvostelu

Kersana kovimmat leffahahmot oli Terminaattori, Rambo ja Rocky. Kaikki tuli tiirailtua useampaan kertaan. Sitten ne jäivät taakse ja väliin tuli vuosikymmen taukoa. Välissä toki väijyttiin uusimmat osat kaikista ylläolevista. Sitten puri leffakärpänen urakalla ja nyt vain vanhat Terminaattorit ovat "katsomatta" (näyttäkää nyt herranjumala ne kaikki kolme peräkkäisinä päivinä!). Rambot ja Rockyt on fiilistelty uudelleen töllöstä, joista jälkimmäiset sopivasti muutamia kuukausia sitten. Elokuvallisesti ne ovat vähän vaihtelevia tasoltaan, mutta kaksi-kolme asiaa sieltä edelleen kosketti. Ikoniset kappaleet ja kenties se elokuvahistorian paras treenimontage ennen Drago-ottelua. Siihen päälle isketään vielä maanläheiset ja rikkaat henkilöhahmot kaikkine puutteineen ja rikkauksineen. 70-luku oli leffahistoriassa antisankarien aikaa (Taksikuski, Yksi lensi yli käenpesän, Midnight Cowboy, Serpico jne.), mutta sitten tuli sankarien sankari, Rocky. Leffanteko maksoi vain miljoonan ja se tuotti yli 100 miljoonaa + Oscareita.

Rockyt, Adrianit, Pauliet... Kaikki ovat ihan taviksia. Rocky on persaukinen, heittelee hanttihommia ja ottelee pienissä tapahtumissa pienistä palkkioista. On kömpelö ilmaisemaan itseään, hieman vanhanaikainenkin. On aavistuksen ujo, mutta rohkea. Yksinäinen. Rocky on kenties joillakin mittareilla tyhmäkin, mutta toisaalta hän on "katuviisas". Olen myös muistaakseni lukenut, tai katsonut dokumenttia, jossa kehuttiin tuota Rockyn pallonheittelyäkin ylivertaisena inhimillistäjänä/character traittina. Adrian on ujo ja hiljainen, todennäköinen vanhapiika, joka asuu häntä alistavan veljensä, Paulien, kanssa yhdessä saman katon alla. Paulie taas on karski, mutta luotettava ystävä jne. Mielestäni kertakaikkiaan hienoja hahmoja, joiden kehitystä ja elämää oli hienoa seurata kun sai nuo kaikki leffat katsoa putkeen. Suurimmat hienoudet lymyilivät kehän ulkopuolella.

Mutta miksi pitkä vuodatus noista hahmoista, niin Creedissähän meinasi jumalauta tulla itku silmään. Sain juuri ja juuri pidäteltyä, ja olin hieman yllättynyt, että mitä täällä tapahtuu. Koska kiitos ihmeellisen kakkostrailerin, niin iso juonikuviokin oli tiedossa. Traileria en toki nähnyt, mutta tieto kiri muuten vain korviin. Jotenkin vain Rocky on ja oli koskettavan nöyrä. Toki tässä sairaudessa siellä sekoittui sekaan myös pelkoa, epäitsekkyyttä ja kenties myös iän tuomaa yksinäisyyttä kun ihmiset Rockyn ympäriltä ovat siirtyneet jo iäisyyteen. On vaikea uskoa, että joudun kehaisemaan Stallonen näyttelijäntyötä, mutta näin se vain on ja Golden Globe ehdokkuus sivuosasta taskussa. Oscarit? En tiedä... Ei jää ainakaan kauas ehdokkuus. Ehkä Rocky on aina ollut se Syltyn omin rooli, joka kenties vastaa Stallonea parhaiten ihmisenä, jolloin homma sujuu vähän kuin luonnostaan. Ja kuolemaa kun päästän sivuamaan, niin se laittaa aina miettimään jotain loputonta mustaa tyhjyyttä, jossa aika on pysähtynyt. Snäp, filmi katkeaa ja tietoisuus kaikkoaa. Onhan se vähän ahdistava ajatus, joten toivottavasti on olemassa jotain muuta. Siihen ajatukseen mielellään tukeutuisi, vaikka tarkastelenkin mielestäni asioita kylmän realistisesti.

Niin Creed. Leffan ohjaajana on indie-draama Fruitvale Stationilla säväyttänyt Ryan Coogler, jolla jälleen näppinsä pelissä myös kässärissä. Kaveri on kasvanut Rocky-leffoja ja hahmoa ihaillen, joten elokuva on ollut hyvissä käsissä kun Stallonekin on siihen oman inputtinsa saanut luoda esim. hahmonsa osalta. Kulunut fraasi "it's like visiting an old friend" sopii täydellisesti. Pääosassa Michael B. Jordan, joka siis näyttelee Apollo Creedin syrjähypystä syntynyttä poikaa, joka lähtee seuraamaan isänsä jalanjälkiä nyrkkeilymaailmaan. Tosin hän haluaa tehdä sen omillaan ilman, että sukujuuret aukaisisivat ovia ja täten hän ottelee äitinsä nimen alla. Tämä on kieltämättä ihailtavaa ja oikean maailman esimerkkejä tästä löytyy pilvin pimein molemmin puolin. Toki tässä nykymedian kulttuurissa nyt on melkeinpä ihan sama, että jos vaikka otat eri näyttelijänimen, niin kuitenkin iso osa tietää kuka olet ja mistä tulet. Eikä se identiteetti leffassakaan kovin kauaa pysy salassa.

Aikaisemmin kun kehuin aiempien leffojen ikonnisia musiikkeja, niin tästä se jää tyystin uupumaan. Coogler on pestannut ruotsalaisen luottosäveltäjänsä ja he ovat ennemminkin tutkineet Phillyn musiikkikulttuuria ja sen pohjalta kehitelleet yhdessä Biancaa näyttelevän Tessa Thompsonin kanssa jotain biisejä, joista en ainakaan itse muista enää mitään. Oli siellä sitten seassakin ihan isoilta Rap ja Hip-Hop nimiltä muutamia biisejä. Ei valitettavasti mitään korvamatoja, tai tajunnanräjäyttävää. Parhaimmillaanhan hyvä elokuvamusiikki tekee kohtauksista unohtumattomia, korvat vuotaa hunajaa ja iho on kananlihalla. Esimerkkeinä vaikkapa Saksikäsi Edwardin lumiveistoskohtaus, Okuribiton sellonsoittomontaasi ja vaikkapa yksi vuoden 2014 suosikkejani, eli kasarikauhua nostalgisoivan The Guestin loppukohtaus. Lisäksi myös todettava kun näitä aina olen mahdollisuuksien mukaan keräillyt talteen, niin ne ovat silti kaikkein vaikuttavimmillaan osana kokonaisuutta, eli elokuvaa.

Jotain juttua on liikkunut, että Creedistä lähdettäisiin tekemään lisääkin leffoja. Se ei tulisi toimimaan ilman Rockya ja minun on rajoittuneella mielikuvituksellani vaikea nähdä, että mitä draamallisesti järkevää tuohon voisi edes kehittää. Tällä elokuvalla oli vain yksi tähti. Minua ei Apollon hahmo
oikein lämmittänyt. Ei se sentään huono ollut, mutta aikas tavallinen valkokankailla nähty kaiffari rakkaustarinansa kanssa. Ja oikeastaan tuo tarina peilasi Rockyn tarinaa sieltä ekasta leffasta.

Leffa sisälti naurua ja surua. Fighting montagea hieman yritettiin viritellä, mutta rima oli asetettu aivan korkealle kun odotin jotain Drago-leffan montagen veroista. Sen sijaan tuossa nyrkkeilyottelussa oli yksi hieno otossarja, missä kuvattiin aika paljonpuhuvasti millaisia sotureita siellä kehässä on. Mitä siinä nyt oli, verta vedettiin kehän reunalta lastalla johonkin ämpäriin yms. Ja itseasiassa leffassa oli muitakin hienosti aseteltuja otoksia. Sekä siihen päälle Sylvester Stallone ihan oikeasti loistaa hyvän ohjaajan alaisuudessa.

7+

Edit: Itseasiassa nyt kun leffan katsoin toisen kerran läpi, niin olisin valmis nostamaan arvosanan jopa kahdeksikkoon. Todellakin teknisesti mahtava, nyrkkeilykohtaukset aikalailla parasta mitä toistaiseksi nähty ja leffan keskiosilla on kenties paras vajaa kymmenen minuuttia mitä olen vähään aikaan nähnyt. Eli alkaen kohtauksesta jonka päätteeksi Rocky lyyhistyy kehään ja loppuen kun Rocky jää yksikseen toteamaan "why'd you go and say something like that" tjs. Se summaa niin täydellisesti paitsi hahmoa, niin myös ainakin osittain ihan oikeaakin elämää. Edelleen vähän tuli herkistyttyä.

8

2.1.2016

Nuotin Vierestä (2016) - Arvostelu

Tunkkipossu maistuu?
Välillä on vaan pakko heittäytyä. Jooh... Riku Niemisen hahmolla on ollut heittäytyvät vanhemmat, poika on hävennyt sitä ja hänestä on tullut ujo, sekä sisäänpäin kääntynyt. Poika on lukenut itsensä kemianalan diplomi-insinööriksi ja kas kummaa kun samalla työpaikalla kollegoina ovat myös lapsuuden kiusaajat. Siihen päälle poika on nainut vieläpä kontrollifriikin vaimon. Tästä sitten erinäisten käänteiden kautta poika ja hänen äitinsä päätyvät matkustamaan Kotkaan karaoken SM-kisoihin, jossa sitten tietenkin tapahtuu elämää mullistavia asioita.

Koin elokuvan ihan hauskaksi, vaikka välillä menikin pitkiä hetkiä, jolloin sai puhallella syvään henkeä. Faktahan taitaa olla se, että karaokea kuuntelee ja laulaa parhaiten tuiterissa. Nyt sitä tarjoiltiin ihan riittävästi jo tälle koko alkaneelle vuodelle. Niitä olisi voinut vain leikata taustalle ja samalla viedä juonta eteenpäin, mutta meidät pakotetaan seuraamaan muutamia näitä esityksiä. Välillä tuli hieman sellainen TV-sarjamainen fiilis mieleen kokonaispaketista. Hahmot on viritetty hieman yksipuolisiksi karikatyyreiksi. Ja näköjään käsikirjoittaja J. Hartikainen ainakin on rustannut Kotikatua, joskin tehnyt myös Petri Kowican kanssa ihan hyvän Henkesi edestä trillerin viime vuodelta.

Viime vuosihan oli kova kotimaisen leffan vuosi. Oli Elämältä kaiken sain, Napapiirin Sankarit 2 ja yleisöä kerännyt Luokkakokous. Sen päälle oli lyödä vielä ihan kelvollisia tuotoksia kuten juurikin Henkesi Edestä, Ollaan vapaita. Siihen päälle vielä Kätilöä. En tiedä mitä tänä vuonna onkaan tulossa, mutta ei varmaan ole kovinkaan epätodennäköistä arvata, että vähän hiljaisempaa saattaa olla kotimaisen elokuvan puolella. Saa nähdä. Ainakin tässä ekan neljänneksen aikana on tulossa Jättiläistä, Tappajan näköistä miestä jne. Mutta ehkei ainakaan löydy ihan heti samantasoisia kassamagneetteja kuin nuo kolme ensiksi mainittua kappaleen alussa.

Nuotin vierestä toi hieman mieleen Luokkakokousta ja Cedar Rapidsia. Mutta en kyllä ulkomuistista pysty mitään karaokeen näin vahvasti nojaavaa leffaa äkkiseltään mainitsemaan. Luokkakokouksessa yksi hissukka päätyy irroittelemaan ja pääsee hetkeksi irti tavanomaisesta elämästään. Muistaakseni taas Cedar Rapidsissa kaavoihin kangistunut liikemies/myyjä tulee jonnekin messuille ja vaimoke on hieman samaa ilonpilaajalaatua kuin tässä. Mutta joo, aika vähän on oikeasti sanottavaa tästä leffasta. Kyllähän tämän kerran katsoo.

6