27.2.2016

2016 Oscarit

Kaikki isojen kategorioiden ehdokkaat olen kahlannut läpi, joten nyt on veikkausten aika perusteluineen.

Parhaan elokuvan ehdokkaat (veikkaus: The Revenant)


Spotlight - Rankkaisin toiseksi haastajista. Tositarina kertoo Boston Globe -lehden tutkivan journalismin tiimistä, Spotlightista, joka toi päivänvaloon katolisen kirkon lasten hyväksikäytön, sekä sen miten kirkko peitteli sitä. Vaikka leffa on eittämättä kaikkinensa erittäin hyvä, niin sen voittomahdollisuuksia heikentänevät pari seikkaa. Se on perinteinen parhaan elokuvan ehdokas, eli mainstream Hollywoodia. Se julkaistiin jo marraskuun alussa ja tätä tarinaa on myös aiemmin ruodittu jo erinomaisesti dokumenteissä, joista muistettavin ja kenties paras on Mea Maxima Culpa. Äänestäjäthän koostuvat Hollywoodin alan ihmisistä ja elokuva saa varmasti vanhemmalta siiveltä ääniä, mutta veikkaisin että tämän siiven äänet kenties jakautuvat jopa kolmelle eri elokuvalle.

The Big Short - Tässä on kenties se yksi potentiaalinen äänensyöjä edellä mainitulta. Elokuva kertoo asuntomarkkinoiden romahduksesta ja sitä seuranneesta finanssikriisistä. Tarkemmin se kertoo neljästä hylkiöstä, jotka havaitsevat ennalta tämän romahduksen ja päättävät hyötyä siitä pankkien kustannuksella. Itselläni vain iski ongelma elokuvaa katsoessa. Se ei peittele, tai vältä monimutkaisuutta ja vaikeita sanoja. Sanoja joiden merkitystä itse tuskin ymmärtäisin suomeksi, saati sitten englanniksi. Toisaalta se yrittää selittää kaiken auki ja mielestäni minulla on paljonkin kattavampi kuvaus tapahtuneesta kuin ennen elokuvan katsomista. Ja vaikka elokuva yrittää kieli poskessa selventää ja selittää asioita, niin oli varsin työlästä pysyä mukana. Tuntui kuin tässä olisi saarnattu päivänselvää asiaa tyhmille katsojille tyyliin: "Koska ette ole tätä vielä tajunneet, teemme tästä elokuvan". Aihe olisi sopinut paremmin dokumentiksi. Eittämättä elokuva on kunnianhimoinen, koska se kertoo koko tarinan sieltä mistä tämä maailmanlaajuinen paskavyöry lähti liikkeelle. Mutta ymmärrän nyt, miksi aiemmat aihetta käsitelleet leffat ovat rajanneet aihealueensa. The Big Short on kiinnostava elokuva, mutta mielestäni se on liian persoonaton ja siitä jää turhan omahyväinen maku. Toinen seiskaksi arvostamistani elokuvista, eli kahdesta huonoimmasta tässä seurassa.

Mad Max: Fury Road - Summer blockbuster, joka ylitti odotukset moninkertaisesti. Muistillani on hieman vaikeuksia kantaa jotain 8 kuukautta taaksepäin. Mutta muistan palloilleeni turhankin ankarasti päädynkö antamaan elokuvalle ysin, vaiko kasin. Lopulta vaihdoin sen yhdeksäisestä kasiin. Hiekkamyrskykohtaus leffan alkupuolella sai aikaan jonkinlaisen mental orgasmin kuvan ja äänen yhdistelmällä. Bensan pystyi lähes haistamaan, hiekka kuivatti katsojankin suun, moottorin jylinä ja tietenkin autossa rämpyttelevä kitaristi ämyreineen, joka jäänee elämään popkulttuuriin. Tosin henkilökohtaisesti esitän pienen vastalauseen ja totean, että oma kovin aivot narikkaan elokuvani oli Star Wars tältä Oscar-kaudelta. Mutta kenties siinä sitten tuli henkilökohtaisetkin tuntemukset peliin ja loppuarvosanasta tuli auttamatta ei-objektiivinen. Mutta on todella harvinaista, että tulee toimintaelokuva, josta pitävät sekä toimintafanit, että ns. hieman elitistisemmät katsojat. Ja sellainen mielestäni Mad Max oli ja siksi sen paikka löytyy tältä listalta ihan ansaitusti.

The Martian / Yksin Marsissa - Toinen näistä seiskan elokuvistani listalla. Suurin ongelma omissa silmissäni oli se, että siitä maistui liian ilmiselvä massoihin vetoaminen. Eli periaatteessa että koskettava, sekä harvinaisen epätoivoinen tilanne/tarina päätettiin vetää pinnallisella ja kevyellä otteella. Mukana oli myös useita sivuhahmoja ja nimekkäitä näyttelijöitä pelkästään koristeena, koska vuorosanoja niillä oli merkityksettömissä rooleissa vain pari hassua kappaletta. Lisäksi se epätoivon ja yksinäisyyden fiilis katosi kokonaan, kun kuva poukkoili jatkuvasti sekä Maassa, että Marsissa. Katsokaapa vaikka Moon. Odotin sellaista ja ehkä sen vuoksi pettymykseni oli liiankin suuri. Joo, tämä oli nätti ja avaruudessa/Marsissa homma oli realistista. Kiva, kiva. Olen kuitenkin eniten tarinoiden perässä ja se oli mielestäni hieman ryssitty. Eli olen yllättynyt, että löytyy tältä ehdokaslistalta, vaikka onkin pelkkää täytettä.

Bridge of Spies / Vakoojien silta - Tämä oli Mad Maxin ohella ainoa tästä kategoriasta, jotka katsoin ennen kuin ehdokkuudet julkaistiin. Eikä ollut vaikea arvata, että tämä pätkä olisi täällä täytteenä. Steven Spielberg ei isoja huteja ammu ja Tom Hanks vieläpä pääosassa. Tavallinen asianajaja ajautuu suurvaltojen pelinappulaksi käytännössä keskelle Kylmää sotaa, eli Saksoihin. Avauskohtaus on jotain todella mahtavaa kun mies astuu ovesta New Yorkin elämään ja saamme muutaman minuutin hiljaisuudessa seurata tätä miestä, sekä hänen varjostajiaan. Näissä toisen maailmansodan jälkeisten vuosien tarinoissa on vain jotain todella mielenkiintoista. Leffa sijoittuu juuri niille vuosille kun sotalamasta on noustu ja vauras keskiluokka syntyy, nuorisokulttuuri syntyy ja televisiokin saadaan huusholleihin. Kaikki alkaa mullistua ja muotoutua kohti nykyistä. Vanha kohtaa uuden. Itse elokuva on ihan mukiinmenevä vakoojajännäri, jossa istutaan ja jutellaan hämärissä huoneissa, sekä saadaan maistiaisia millaista oli elää arkea ydinsodan uhkassa.

Brooklyn - Kolahti kovaa, vaikka tiedostan että periaatteessa elokuva on perinteisiä polkuja asteleva feelgood -leffa oman paikkansa löytämisestä maailmassa. Mutta kukapa ei tykkäisi inspiroivasta, ajattomasta ja elämänmakuisesta tarinasta, joka jättää katsojalle sen kivan lämpimän tunteen ja ehkä vuodattaa pari kyyneltäkin matkan varrella. Leffa sijoittuu 50-lukuun ja kertoo irlantilaistytön muutosta Amerikkaan paremman tulevaisuuden toivossa. Henkilökohtaisesti tämä oli toiseksi paras elokuva tästä joukosta.

Room - Tässä on mielestäni se toinen potentiaalinen haastaja Spotlightin ohella. Elokuva alkaa kertakaikkisen kiusoittelevasti. Nainen ja pieni poika vaikuttavat ensinäkemältä elävän kohtuu onnellista ja rutiinien sävyttämää elämää pienessä ja rähjäisessä huoneessa. Miksi? Mitä on tapahtunut? Hetki hetkeltä paljastuu pieniä tiedonmurusia lisää, joista kiusoittelevasti katsoja muodostaa omia teorioitaan. Kuvion paljastuttua kyyneleet virtaavat ja elokuva ei ole ylittänyt edes puoliväliään. Alku oli järkyttävän hyvä ja totesin siinä itsekseni, että tämähän voi voittaa. Tässä vaiheessa minulla oli enää yksi muu ehdokas katsomatta. Mutta kun mainitsin että jo ennen puoliväliä elokuva menee katsojan tunteisiin, niin samanlainen kyyneltenherutus uhkaa jatkua loppuun saakka. Tämä indiedraama valuu yli. Okei, loppupuolen tapahtumat ovat varmasti todennäköisiä. Mutta jokin menee jossain vikaan ja en enää jaksa välittää loppuun saakka. Sormeni kääntyy kässärin ja ohjaajan puoleen. Se on harmi, sillä leffan puolivälissä omissa kirjoissani Room oli voittamassa tämän kategorian. Siihen päälle vielä leffalla on pari rajoitetta tähän skabaan. Se on indieleffa ja lisäksi ne em. elokuvat kenties syövät osan tämänkin pätkän äänistä.

The Revenant - Ja sitten se voittaja. Ainoa uhkakuva on se, että saman miehen tekele tyhjäsi pöytää jo viime vuonna. Jos viime vuonna kamerapornoa harrastettiin sisätiloissa, niin nyt nostettiin vaikeustasoa pykälällä ylöspäin ja siirryttiin kuvaamaan ulos luonnonvalolla. Siitäkin huolimatta kameratyöskentely on edelleen jumalallista ja elokuvan alun taistelukohtaus on yksi parhaita ikinä. Minkä kaikki varmaan huomaavat viimeistään silloin kun kamera hyppää vauhdissa ohi menevän ratsastajan kyytiin ja hetkeä myöhemmin tippuu kuolleen ratsastajan mukana maahan, sekä "kömpii" sieltä ylös. Elokuva myös kertoo poikkeuksellisen ja aika unohdetun tositarinan. Tosin se pohjautuu mieheen, joka ilmeisesti tykkäsi lisätä hieman värikynää juttuihinsa. Myös elokuvantekijät ovat ottaneet vapauksia tarinan suhteen ja en yleensä ymmärrä siitä vinkumista, jos se parantaa (huom. ei helpota!) lopputulosta elokuvallisesti. Ennen oli miehet miehiä ja en enää uskonut, että voisin jotain shokeeraavaa nähdä valkokankaalla, mutta olin jälleen väärässä. Ja tarkoitan juuri Sitä kohtausta. Painauduin syvemmälle penkkiin, olin hengittämättä ja tuijotin myötätunnosta kurtistetuin kulmin tilannetta. En sitten tiedä varmasti mitä näillä kaikilla taiteellisimmilla kohdilla yritettiin ajaa takaa, mutta se ei erinomaisessa leffassa vähennä ainakaan elokuvan mielenkiintoa. Lisäksi kuten hyvä elokuva aina, niin tämä oli jopa hieman parempi toisella katsomiskerralla, jolloin silmä on herkempi yksityiskohdille ja pystyy ehkä ajattelemaankin vähän paremmin kun ei tarvitse niin intensiivisesti juonta enää seurata.

Paras ohjaaja (Alejandro G. Inarritu, Revenant)


Löytyykö maailmasta ketään toista yhtä hullua ohjaajaa, joka lähtee yli sadan miljoonan dollarin budjetin elokuvaa kuvaamaan luontoon ja vaatii sen kuvattavan luonnonvalossa? Ei löydy. Varmasti osin myös siksi, ettei kenenkään muun annettaisi tuollaista tehdä. Toki Revenantin budjetti oli alunperin jotain 60 miltsiä, mutta se vähän kasvoi tämän perfektionistin käsissä ja kesken kuvausten useampi kuvausryhmän jäsen sai kenkääkin. Milloin oli lumesta pulaa (lenneltiin sen perässä Kanadasta Argentiinaan) ja milloin puhtaasti ei vain ehditty sitä muutaman tunnin optimaalista päivänvaloa käyttää hyväksi. Tuon kuvausajan vuoksi myös kaikki otokset oli suunniteltu etukäteen erittäin tarkasti, ettei kuvausaikaa valuisi hukkaan. Eli tässä on ollut niin eeppinen kokonaisuus hallittavana, että eiköhän tuo viimeisen päälle hiotulta näyttävä lopputulos kerro kaiken oleellisen ja ole paras perustelu. Ja siihen päälle vielä taiteellinen elokuva, joka on kassamagneetti ja kelpaa sekä elitisteille, että massalle.

Tähän löytynee haastajaksi Mad Maxin George Miller, joka on 70-vuotiaana ekan kerran ehdolla ja ohjasi luonnollisesti aiemmatkin Mad Maxit. Joten kuten elokuva, niin taso tuli täysin puskista. Mitä lähemmäs Oscareita menty, niin sitä kovemmin vielä Roomin Lenny Abrahamson on tehnyt nousua. Hän teki taikojaan eritoten Roomin ensimmäisessä puolikkaassa kun operoitiin ahtaassa, rajatussa tilassa. Mutta mielestäni Inarritu ottaa tästä varmemman voiton kuin Revenant parhaasta elokuvasta. Kuuluisia viimeisiä sanoja. Toki ihmiset äänestävät ja kuten todettua viime vuonna jo Inarritun pätkä tyhjäsi pöytää. Koska alkaa naama väsyttää? Ei näissä ihan aina välttämättä ne parhaat ole juhlineet.

Paras miespääosa (Leonardo DiCaprio, Revenant)


Netissä on hassuteltu "Things Leo would eat to win an Oscar" -topiikeilla. Elokuvassa ovat pääosassa kamera ja Leo. Suurin asia mikä on erona tässä DiCaprion aiempiin suorituksiin on, että hän poistuu tietynlaiselta mukavuusalueeltaan. Hugh Glassin rooli on ehkä enemmänkin rankka fyysinen koettelemus kuin pelkkää puhdasta näyttelemistä. Aiemmin DiCaprion roolit ovat olleet kivoja sisäsiistejä osia, joissa hän on saanut loistaa omalla poikkeuksellisella luonnonlahjakkuudellaan, joista täydellisin esimerkki on Great Gatsbyn/Kultahatun Jay Gatsbyn rooli. On kuin F. Scott. Fitzgerald itse olisi kirjoittanut sen hahmon DiCaprioon pohjautuen. The Revenantin tekeminen tuskin oli kivaa, mutta nyt Jack Dawson saa viimein palkintonsa.

Eddie Redmayne veti mekon päälle, mutta ei irtoa back-to-back voittoa. Bryan Cranston jatkoi tasaista suorittamistaan Trumbossa. "Kovin" haastaja on kuitenkin Michael Fassbender, joka esitti egoistista visionääriä Steve Jobsia hieman näytelmämäisessä elokuvassa, joka nojasi Fassbenderin ja Rose De... Kate Winslettiin.

Paras naispääosa (Brie Larson, Room)


Elokuva oli rakennettu siten, että avainasemassa kaiken nerokkuuden toimimiseen, eritoten leffan alussa, olisi puhtaasti naispääosan suoritus. Brie Larson ei ollut alkuperäinen valinta, mutta hän oli oikea valinta. Hänellä on melko poikkeuksellinen kyky pystyä ilmaisemaan monimutkaisetkin tunteen vähäeleisesti ja luonnollisesti. Ja siihen päälle vielä niinkin tavalliset kasvot, että välillä unohdin katsovani elokuvaa ja täysin fiktiivistä hahmoa.

Charlotte Rampling oli kova ennakkosuosikki jostain minulle ymmärtämättömästä syystä, mutta hänen mahdollisuutensa taisivat kuivua siihen kun hän suorassa radiohaastattelussa jo tovi sitten kritisoi Oscar -valitsijoita siitä kun joukossa oli niin vähän ei-valkoisia ehdokkaita. Muilla ehdokkailla puolestaan rooli ei ollut tarpeeksi lihaisa, että olisivat päässeet kunnolla erottumaan. Jennifer Lawrencen ei ehkä olisi pitänyt olla mukana tänä vuonna, mutta ehkei parempiakaan enää löytynyt eikä minullakaan ole sellaisia ehdottaa näin yhtäkkiä.

Paras naissivuosa (Alicia Vikander, The Danish Girl)


Näiden pippaloiden ehkäpä parhaasta näyttelijäsuorituksesta vastasi tämä Ruotsin tyttö. Samaa perustelua kuin Brie Larsonin kohdalla. Näyttää käsittämättömän helpolta. Ennakkoon leffan sanottiin petaavan Eddie Redmaynelle toista peräkkäistä Oscaria, mutta Alicia varastaa huomion joka kohtauksessa, vaikka Redmayne olisi kuinka nätiksi naiseksi saatu puettua ja meikattua. En tiedä sääntöjä, mutta jostain syystä studio ilmoitti Vikanderin hyväksytysti sivuosakategoriaan, vaikka Vikander saa elokuvassaan eniten ruutuaikaa. Sama homma tosin Rooney Maran kohdalla. Okei, tavallaan eivät ole juonen kannalta keskeisimmässä asemassa, mutta sitten taas joku Jennifer Jason Leigh Hateful Eightissa saa paljon vähemmän ruutuaikaa ja omaa jo tämän seurauksena vähemmän aikaa tehdä vaikutuksen valitsijoihin. Etenkin kun Tarantinon kässäri jättää hahmon vielä yksiulotteiseksi, vaikkakin vaikuttavaksi ilmestykseksi.

Paras miespääosa (Sylvester Stallone, Creed)


Ensimmäisellä katsomiskerralla ajattelin, että jumankauta kyllä se Stallone vaan osaa näytellä!! Toisella katsomiskerralla olin varma, että A) mies voittaa Oscarin, vaikkei ehdokkuuksia oltu edes julkaistu ja B) elokuva sisältää kymmenisen minuuttia parasta näyttelyä mitä olen nähnyt vuosiin. Ja nimenomaan siis Stallonelta. Creed elokuvana olisi voinut olla täytteenä Parhaissa leffoissa siinä missä Martiankin. Stallonellehan Rockyn osa on ollut aina se omin rooli. Ehkä koska hän kirjoitti siihen niin paljon itseään kun hän ohjasi, käsikirjoitti ja näytteli ensimmäisessä osassa 70-luvulla. Tuolloin hän sai Oscar -ehdokkuuden muttei voittanut. Sen sijaan elokuva voitti Parhaan elokuvan -palkinnon ja näppejään jäi nuolemaan semmoinen kevyt ja mitätön leffa kuin Taksikuski. Joka taas on varmaankin omassa alltime top-3:ssa. Mutta tulee olemaan hieno hetki kun Stallone pääsee pystinsä pokkaamaan ja on sääli, että ihmiset sanovat että se tulee osaksi elämäntyöstä. Mielestäni sen pitäisi irrota jo puhtaasti suorituksen perusteella. Tämä shokki ja elämäntyöosa vain varmistaa äänivyöryn. Golden Globeissa pystinhaku tapahtui standing ovationien kera. Rocky on hemmetin hieno hahmo nuo kaikki leffat joskus marraskuussa putkeen katsoneena. Leffojen taso vaihtelee isosti, mutta hahmo on kirjoitettu hienoksi average Joeksi.

Paras alkuperäiskäsikirjoitus (Inside Out)


Uskoin Inside Outin jopa yltävän Parhaan elokuvan ehdokkaaksi ollen muistaakseni vasta neljäs animaatio, joka siihen pystyisi. Mutta pienehkö aliarvostus jatkuu sillä saralla. Inside Out täytti erinomaisen piirroselokuvan tunnusmerkit ja sen parissa viihtyivät lapset, sekä aikuiset. Idea oli kerrassaan nerokas ja elokuva täytti, sekä ylitti odotukset. Se oli hauska, opettavainen ja fiksu. Kombo mikä on valitettavan harvinainen lastenleffojen saralla. C.S. Lewis sanoi aikanaan tyyliin, että "lasten tarina, josta vain lapset nauttivat, ei ole alkuunkaan hyvä lasten tarina". Ja luulen että aikuiset nauttivat tästä jopa enemmän kuin lapset.

Spotlight on tosin ennakkosuosikki voittamaan tämän palkinnon ja voi hyvinkin niin tehdä. Mutta toivon yllätystä.

Paras sovitettu käsikirjoitus (The Big Short)


Monimutkaisen asian ja numeroiden kietominen ymmärrätteväksi elokuvaksi. Toivoisin Brooklynin voittoa, mutta se vaikuttaa todella epätodennäköiseltä. Tämä on ehkäpä kovin ja tasaisin kategoria. Enkä yllättyisi mistään lopputuloksesta.

Paras animaatio (Inside Out)


Paras kuvaus (Emmanuel Lubezki, Revenant)


Loput menevätkin sen verran kovaksi veikkailuksi, ettei viitsi lähteä semmoista harrastamaan. Voi olla äänestäjienkin suhteen kovaa hajontaa.

24.2.2016

Viikon leffakatsaus 25.2 - 2.3

YleTeemalla vietetään Oscar-viikkoa (gaala tulee suorana su-ma yönä vain Teemalta!), joten sieltä tulee useampikin Oscar-voittaja ja sunnuntain klassikon paikalla jopa vähän harvinaisempikin pätkä 40-luvulta, johon tuskin törmää ihan joka päivä. Mutta koska nuo Teeman leffat täyttäisivät jälleen koko listan, niin nostan sieltä esiin vain kaksi.

Perjantaina klo. 21.00 Teemalla on television ensiesityksessä 12 vuotta orjana, joka v. 2014 Oscareissa voitti Parhaan elokuvan, sovelletun käsikirjoituksen ja naissivunäyttelijän patsaat (Lupita Nyong'o). Elokuva perustuu Solomon Northupin samannimiseen omaelämäkertaan. Leffa sijoittuu aikaan ennen USA:n sisällissotaa, jolloin Solomon (Chiwetel Ejiofor) elelee vapaana miehenä perheensä kanssa New Yorkin osavaltiossa. Auvo ei jatku elokuvassa kauaakaan, vaan Solomon kaapataan ja myydään etelään orjaksi plantaasille. Plantaasin isäntänä toimii ankara Edwin Epps (Michael Fassbender), joka esitetään varsinaisena pahuuden ruumiillistumana. Elokuva kuvaa plantaasin elämää ja Solomonin kamppailua selviytyä hengissä, sekä sitä kuinka hän kaiken kurjuuden keskellä onnistuu säilyttämään omanarvontuntonsa.

Elokuvan on ohjannut Steve McQueen, jolta löytyy CV:stään myös pari muuta kovaa työnäytettä; nimittäin Shame ja Hunger. Kaikissa näissäkin pääosasta löytyy erinomainen Michael Fassbender. Näistä Shame on helpommin sulateltava ja Hunger taas on hitaampi ja vaativampi kertomus IRA-vangeista, jotka ryhtyvät nälkälakkoon. Mutta palatakseni vielä tähän 12 vuotta orjana, niin se on vaikuttava ja tunteikas kertomus. Mitä nyt arvostin sen itse "vain" kasiksi ja en oikein muista miksi se ei yltänyt yhdeksäiseen saakka, eli mistä päädyin verottamaan. Ansaittu Oscar-voitto kuitenkin, vaikka henkilökohtaisesti pidin Spike Jonzen elokuvasta Her eniten, mutta tiesin nimenomaan että se kolahti niin hyvin henkilökohtaisella tasolla itseeni.

"You're trying to seduce me, aren't you, Mrs. Robinson?"
Heti seuraavaksi perjantai-ilta jatkuu Teemalla legendaarisen ja ajattoman Miehuuskoe -elokuvan merkeissä. Elokuva
voitti v. 1968 Oscareissa mielenkiintoisesti vain parhaan ohjauksen (Mike Nichols) palkinnon. Collegesta valmistunut parikymppinen Benjamin Braddock (Dustin Hoffman) palaa kotiin Kaliforniaan ja etsii elämälleen suuntaa. Hänellä ei ole mitään hajua, mitä hän haluaa seuraavaksi tehdä ja tilannetta ei helpota tippaakaan sukulaisten utelu, tai neuvot. Eli mikään ei ole muuttunut n. 50 vuoteen ja leffassa on tietynlainen mainio musiikkikohtaus aiheeseen liittyen kun Hoffman kelluu yksin altaassa itsesäälissä, sekä taustalla soi Simon & Garfunkelin The Sound of Silence. Juoneen palatakseni itsesäälissä vellova Benjamin on helppoa saalista varttuneemmalle rouva Robinsonille (Anne Bancroft), joka on Benjaminin isän liikekumppanin vaimo. Tämä suhde ei tietenkään helpota yhtään nuorukaisen vaikeaa tilannetta ja tilanne muuttuu vieläkin mahdottomammaksi kun rouva Robinsonin tytär Elaine astuu kuvioihin...Turha kai tästä sen kummempia on kirjoitella kuin että elokuva on legendaarinen ja tämä oli Dustin Hoffmanin läpimurtorooli. Vuotta myöhemmin hänen tähteytensä sementoi Midnight Cowboy ja sitten alkaakin tippua lähes vuosittain kovaa settiä: Little Big Man, Straw Dogs, Papillon, Lenny jne. Anne Bancroft puolestaan oli jo tähti ja Oscar-voittaja kun hän '63 voitti Oscarin roolistaan elokuvassa Miracle Worker, joka kertoo Helen Kellerin koskettavan tarinan. Nimen, johon varmasti monet ovat törmänneet huomaamattaankin esim. biisien lyriikoissa. Taannoin ainakin oli 3Oh!3:llä kova hitti nimeltä Don't touch me.

Lauantaina TV5 tarjoaa klo. 21.00 vähän kevyempää viihdettä populaarimusiikin ystäville Pitch Perfectin merkeissä ja suosittelen lämpimästi heittämään ennakkoluulot romukoppaan ja tutustumaan. Lyhyesti summattuna Beca (Anna Kendrick) aloittaa opinnot Bardenin yliopistossa ja päätyy vastahakoisesti liittymään Barden Bellas -nimiseen A capella -ryhmään. A capellahan on laulamista ilman säestystä ja tätähän on viime aikoina nostattanut uudelleen pinnalle näiden leffojen lisäksi Ameriikan markilla ryhmä nimeltä Pentatonics, joka on esiintynyt niin Grammy -gaalassa kuin muistaakseni olikohan American Music Awardseissakin. Eli leffa tarjoaa tyttöenergiaa, silmäniloa, komediaa, hieman romantiikkaa, sekä hyvää musiikkia. Kukapa ei noista pitäisi ja kun tämän leffan löysin pari vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, niin upposi kuin sulaan voihin. Kakkososa tuli ulos 2015 ja se oli vähintäänkin yhtä hyvä, sekä lisää on tulossa 2017.

Tiistaina klo. 23.00 Nelonen tarjoilee tositarinan nimeltä The Iceman. Se kertoo tarinan perheellisestä Richard Kuklinskista, joka toimi yli kolmekymmentä vuotta palkkatappajana perheensä tietämättä. Pääosassa isokokoisena Kuklinskina (oli 196/115) häärii mm. Boardwalk Empiresta tuttu Michael Shannon, joka on usein hyvinkin mielenkiintoisissa elokuvissa mukana. Esimerkiksi v. 2014 elokuva 99 Homes, mikä kertoi asuntomarkkinoiden romahduksesta, jota Shannonin näyttelemä asuntovälittäjä käytti häikäilemättä hyväkseen rikastuakseen muiden kurjuudella.

Leffateattereissakin ammutaan kovilla sillä perjantaina putkahtaa paljon laatua tarjolle. Esimerkiksi kaksi Parhaan elokuvan Oscar-ehdokasta Room, sekä Brooklyn. Roomissa äiti ja poika näyttäisivät elävän pienessä ja rähjäisessä yksiössä yrittäen elää normaalia rutiinien sävyttämää elämää. Katsojaa luonnollisesti kiinnostaa mistä tässä oikein on kyse, mihin ja miten tähän on ajauduttu. Miksi he ovat kaiken päivää sisällä, pakenevatko he jotakuta. Elokuva pitää kiusoittelevasti parinkymmenen minuutin ajan katsojan arvailemassa kunnes iskee todellisuudella päin näköä ja seuraavan puolen tunnin aikana kyyneleitä tirahtelee ulos katsojien silmäkulmista. Valitettavasti oma draamamittarini tuli täyteen leffan loppupuolella ja se yritti lypsää ehkä turhankin paljon tunnetta ulos katsojastaan. Ilman sitä elokuva olisi voinut olla iso suosikki Parhaan leffan -Oscarille. Mutta nykyiselläänkin Brie Larsonilla puolestaan on hyvä sauma korjata naispääosapysti.

Brooklyn puolestaan on sekin lähes täydellinen elokuva. 1950-luvulla Eilis Lacey (Saoirse Ronan) lähtee Irlannista kohti Amerikkaa ja ruusuisempaa tulevaisuutta, mutta kotimaahan jäävät taakse äiti, sekä sisko. Sopeutuminen Amerikkaan ja Brooklyniin ei kuitenkaan ole vaivatonta huolimatta tiiviistä irlantilaisyhteisöstä, vaan koti-ikävä ja kulttuurierot iskevät kovaa. Mutta tukiverkosto on kunnossa ja asiat alkavat sujua. Lopulta löytyy poikaystäväkin ja tulevaisuutta suunnitellaan. Kunnes Eilis joutuu matkustamaan hetkeksi kotiin Irlantiin, jossa aiemmin hänelle ei ollut mitään, mutta nyt "mystisesti" siellä olisi hänelle kaikki se tarjolla, joiden puuttumisen vuoksi hän alunperinkin päätti Amerikkaan lähteä.

Brooklyn oli viime vuoden Sundance elokuvafestivaalien hitti ja se onkin todella mainio ja inspiroiva feel good -elokuva nykyihmisellekin tutuista ongelmista. Ja kaiken keskiössä on tietenkin rakkaus. Kyyneleiltä ei säästytä tässäkään ja lopputulemana itse arvostin elokuvan Revenantin kanssa ainoana yhdeksiköksi näistä Parhaan leffan -ehdokkaista. Tai no, yksi ehdokas on vielä näkemättä ja se epäkohta on ehdittävä korjaamaan ennen sunnuntaita. Heitän vielä tänne veikkauksetkin voittajista ennen gaalan alkua.

Näiden kahden lisäksi samana päivänä avaavat myös Sacha Baron Cohenin erittäin hauskalta ja todella rivolta vaikuttava toimintakomedia Grimsby, sekä kotimainen komedia Äkkilähtö. Jossa siinäkin ilmeisesti sattumalta on kateissa olevalla lapsella rooli juonessa kuten oli Napapiirin Sankarit 2:ssa.

19.2.2016

Viikon leffakatsaus 18.2 - 24.2

Flunssassa päässyt vähän lipsahtamaan rutiinit. Kun katselen noita viikon TV-leffoja, niin siellä on ilmiselviä valintoja Sin Cityn, Skyfallin, Collateralin, Atonementin, Vaaleanpunaisen pantterin, Million Dollar Babyn, The Artistin, Veteen piirretyn viivan ja vaikkapa American Hustlen merkeissä. Sivuutetaan nuo tällä kertaa.

Tiistaina aamuyöllä kannattaa nauhoitukset laittaa päälle kun 3.50 TV5 näyttää Gus Van Santin mainion leffan höystettynä aina vaikuttavalla, ja roolista riippumatta paksulla skottiaksentilla vääntävällä, Sean Connerylla. Finding Forrester on perinteinen feel good -stoori siitä kun jollakulla epätodennäköisellä kaverilla onkin erityistä lahjakkuutta eli vaikkapa tyyliin Good Will Hunting. Finding Forresterin tapauksessa Bronxista löytyy koripallossa lahjakas Jamal Wallace, joka osaa myös kirjoittaa. Hän on keskinkertainen oppilas ja koulukin haluaa Jamalin keskittyvän vain koripalloon. Kunnes päivänä eräänä Jamal törmää Conneryn esittämään kirjailijaerakkoon ja päätyy tämän mentoroitavaksi kirjoituksen saralla. Siinä sitten murretaan ennakkoluuloja ja haetaan molempien elämälle uutta suuntaa.

Sunnuntaina Hero tarjoilee 21.50 Last Nightin, joka on hieno ja aliarvostettu parisuhdedraama. Säröjä liitossaan omaava pariskunta joutuu vuorokaudeksi erilleen ja ennen tätä hajaantumista syntyy sopivasti iso riitakin vielä. Mies kun lähtee työmatkalle naispuolisen kollegansa kanssa, jota kohtaan mies tuntee vetoa ja siitähän sitä sitten riideltiin. Tilanteesta mustasukkainen ja pettämistä epäilevä nainen vastaavasti törmää samana päivänä vanhaan rakkauteensa, joka ei ole sammunut. Vahvistuuko liitto, vai tuhoutuuko se. Mitä ylipäänsä tulee tapahtumaan ja eteneekö uskottomuus mahdollisesti henkisestä fyysiseksi? Pääosassa säväyttää iki-ihana Keira Knightley ja hänen aviomiestään näyttelee mukiinmenevästi Sam Worthington. "Ulkopuolisina uhkina" toimivat Eva Mendes ja ranskalainen Guillaume Canet, joten kiusausta todellakin riittää.

Näiden kahden vastavoimaksi voisi sitten tarjoilla tuplamäärän hikeä ja verta, joskin myös substanssia, nimittäin Neloselta tiistaina 22.00 päräytetään ilmoille Unthinkable. USA:n hallitukselle lähetetään video, jossa on kolme huonetta ja että yhdessä niistä on ydinpommi, joka räjäytetään muutaman päivän kuluttua. FBI pidättää nopeasti epäillyn, jolta pitäisi tietoa saada puristettua pikatahtiin. Paikalle saapuu mystinen konsultti "H" (Samuel L. Jackson), joka sitten alkaa kiduttamaan epäiltyä ja sitä on tutkimuksen johdossa olevan FBI-agentti Helen Brodyn (Carrie-Anne Moss) vaikea sulattaa. Epäillyllä on omat vaatimuksensa ja mikäli USA:n hallitus niihin myöntyy, niin hän puhuisi suunsa puhtaaksi. Mutta A) onko heillä oikea mies? B) Onko järkeä pitää periaatteista (emme neuvottele terroristien kanssa) kiinni kaikissa tilanteissa? Ja sitten se perussetti, eli C) onko (eettisesti) oikein tehdä yksilölle tämmöisessä tilanteessa mitä tahansa. Joten leffa on raaka ja oman arvosanani mukaan vähän liikaa tekemällä tehty. Mutta ajatuksia tämä psykologinen jännäri silti herättänee. Huono puoli tässä on siinä, että elokuvan skenaario on yksinkertaisin ja extremein mahdollinen ja nuo "kysymyksetkin" lätkäistään vailla hienouksia suoraan katsojan nenän eteen.

Teatteripuolella ainoa avaava leffa näyttäisi olevan Risto Räppääjä, jonka levityksestä pohjoismaissa vastaa jälleen Disney. Tai tarkentaen sen pohjoismaiden osasto. Silti kertoo jotain.

14.2.2016

Deadpool (2016) - Arvostelu

Jo juliste kertoo oleellisen.
Jälleen yksi Marvelin universumin supersankarielokuva. Mutta Deadpool ei olekaan perinteinen supersankari. Deadpool/Wade Wilson kommunikoi katsojan/lukijan kanssa ja laukoo vitsejä suurinpiirtein jokaisella puheenvuorollaan, eikä ota itseään tai ylipäätään yhtään mitään kovinkaan tosissaan. Taistelut ovat näyttäviä ja melko raakoja, mutta myös humoristisia. Koska leffa on kuulemma hyvin onnistunut Deadpoolin hengen vangitsemaan, niin näin on ilmeisesti myös sarjakuvan puolella.

Juonella ei paljoa juhlita. Poika tapaa tytön, poika saa syövän. Hämärästä baarista löytyy mysteerimies, joka ohjaa pojan tohtorin luo. Tohtori pystyy tekemään pojasta supersankarin ja samalla syöpäkin parantuu. Tohtori paljastuu kuitenkin pahaksi tohtoriksi ja lopputulos jättää esteettisessä ja eettisessä mielessä toivomisen varaa. Pojasta tulee kuitenkin supersankari ja ensitöikseen poika haluaa kostaa tohtorille.

Deadpool ei väistele genrensä kliseitä, vaan suorittaa ne ja nauraa tietoisesti päälle ennen ja jälkeen. Leffan markkinointi on ollut elokuvansa näköistä, eli kieli poskessa on menty. Huumoria riittää penteleesti ja se on nimenomaan sellaista sarjakuvahuumoria rivouksilla höystettynä, mutta myös fyysistä huumoria ja naurettavia skenaarioita löytyy. Itselleni ei ole ihan omin huumorin laji tämä jatkuva pikkuvitsien sarjatuli, jotka lipsautetaan puolihuomaamatta ulos. Ihan hyviä heittoja silti ja todella paljon. Mutta mukana on tosiaan myös perusteellisempaa repeilyä aiheuttavaa ainesta ja muutamaan otteeseen ei auttanut kuin käpertyä naurusta kaksin kerroin.

Ihmiset käytännössä mahdollistivat tämän leffan tekemisen ja se jatkaa Guardians Of The Galaxyn viitoittamalla huumoripitoisella supersankarielokuvien tiellä. Mielenkiintoista nähdä siirtyisikö Avengers -joukonkin leffat hieman enemmän tälläiseen suuntaan trendin mukana ja missä vaiheessa Hollywood imee tämänkin genren kuiviin. Itsellä ainakin tahtoo olla jo ähky noiden perus supersankarileffojen kanssa ja reippaan kuukauden päästä olisi Batmanin ja Teräsmiehen yhteisleffa... En tiedä mitä odottaa, mutta hieman pelottaa.

Turha kai tässä kummempia jaaritella. Viihdettä ja huumoria on tarjolla yllin kyllin, sekä neljäs seinä paukkuu kun Deadpool kommentoi jopa sitä miksei elokuvassa ole enempää/merkittäviä X-Maneja. Ja kyllä, lopputekstienkin jälkeen on vielä klippiä tarjolla. Kaksi kertaa tuli katsottua läpi.

7,5 / 10

10.2.2016

Viikon leffakatsaus 11.2 - 17.2

Mikäli näihin aiempiin täkyihin on tartuttu, niin samaa teemaa noudatetaan myöskin tällä viikolla. Eli perjantaina 21.00 Teemalta näemme aina mielenkiintoisen Wim Wendersin ohjaaman ja käsikirjoittaman version Tom Ripleysta, jonka pääosissa nähdään Dennis Hopper, sekä Bruno Ganz. Tähän väliin voisin todeta kuriositeettina, että vain Wim Wendersin leffassa olen nähnyt paskomista ja olisikohan ollut aito tilanne. Toisaalta en todellakaan ole kovinkaan paljoa mitään arthouse leffoja, tai pienemmän budjetin projekteja katsonut. Mutta se tuntui jonkinlaiselta merkkipaalulta omassa leffakatseluhistoriassani. Semmosta. Tässä leffassa Tom Ripley (Hopper) myy taideväärennöksiä, mutta eräänä päivänä hänen mafiatuttavansa haluaisi tilata Ripleyltä murhan. Ripley ei halua tehdä sitä itse, vaan värvää kuolemansairaan kehystäjän, Zimmermannin (Ganz), murhamieheksi. Zimmermann suostuu, koska se takaa hänen perheensä tulevaisuuden rahamielessä. Myös Yhdysvaltojen kulttuuri, sekä Saksan sodanjälkeinen kulttuuri ovat suurennuslasin alla. Pikkurooleissa nähdään mielenkiintoisesti erinäisiä ohjaajia kuten Samuel Fuller ja Nicholas Ray.

Sunnuntaina sitten klassikon tontilla Teemalla 18.00 jatketaan 1930-luvun gangsterimeininkiä. Nimittäin Yhteiskunnan vihollinen ja kyse ei ole John Dillingerista. Leffan päähahmona on Chicagon alamaailmassa tietään ylöspäin raivaava Tom Powers (James Cagney), jonka esikuvana ilmeisesti taitaa olla irlantilaisgangsteri Dion O'Banion.

Tätä ennen lauantaina tykitetään kovilla, koska 21:08 Teema työntää eetteriin illan piristykseksi tanskalaisen Lars Von Trierin mestariteoksen Melankolia, joka oli minun kirjoissani vuotensa (2011) paras elokuva. Leffa oli jaettu kahteen osaan ja se aloitettiin kahden ihmisen elämän onnellisimmasta päivästä, eli häistä. Mutta morsian ei olekaan onnellinen, eikä jaksa teeskennellä sellaista. Häntä vaivaa masennus. Samaan aikaan planeetta nimeltä Melankolia on törmäyskurssilla Maan kanssa ja se näkyy taivaalla kirkkaana punaisena tähtenä. Kakkosassa puolestaan setvitään ihmissuhteita ja seurataan miten uhka mahdollisesta maailmanlopusta otetaan vastaan. Ja kyllä, leffassa on pirusti tavaraa pinnan alla ja siitä saisi helposti lihavan, sekä mehukkaan arvostelun irti. Keskusteltavaa ja metaforia riittää. Elokuva itsessään on myös meditatiivinen kokemus kauniine kuvineen ja hiljaisine hetkineen. Tunnelma on elokuvan nimeen sopien kauniin alakuloinen. Pitääpi itsekin katsoa tämä kuulokkeiden kera uudelleen jossain kohtaa lähitulevaisuudessa.

Ja sitten viikon päästä keskiviikkona Teemalta 21.45 yksi vuosikymmenensä kovimmista elokuvista, eli itsensä Luis Bunuelin ohjaama Kamarineidon päiväkirja. Pariisin tyttö Celestine (kaunis Jeanne Moreau) on kamarineito, joka saapuu maalle uuteen työpaikkaansa Monteil -perheen pariin. Perheen vaimo on frigidi, hänen aviomiehensä välttää kotona olemista ja metsästää jatkuvasti riistaa ynnä naisia, sekä aviomiehen isällä puolestaan on kenkäfetissi. Perheessä renkinä työskentelevä Joseph taas on fasisti. Naapurissa asuu ex-poliisi, joka puolestaan harrastaa ilkivaltaa Monteilleja kohtaan rikkoen ikkunoita ja viskelemällä muistaakseni roskia näiden tontille. Ja kaikki nämä miehet ovat enemmän tai vähemmän Celestinen perään. Tässä on jopa sellaista pientä romcom -meininkiä ja elokuva on Bunuelin leffaksi melko yksinkertainen ja vailla mitään kummempia ihmeellisyyksiä. Jälleen toki piikitellään yläluokkaa. Summaten hemmetin hieno elokuva ja on ainakin toistaiseksi omalla 60-luvun parhaiden leffojen Top-10 listalla. Sijalla 9 oli viimeksi kun mietin.

Leffateattereissa ensi-illoistaan tällä ajanjaksolla nauttivat mainittavimpina Marvelin supersankarikomedia Deadpool, jonka juliste on kieltämättä hauska. Lisäksi kulttikomedia Zoolander saa jatko-osansa Zoolander 2:sen muodossa. Molemmat avaavat 12. päivä. En oikein päässyt alkuperäiseen Zoolanderiin sisään, mutta olen luottavaisin mielin ainakin sen suhteen, että tämä kakkososa maistuisi ykköstä paremmin. Deadpoolista tulossa arvostelua sitten kun sen olen käynyt katsomassa ja on aikaa hetkeksi istahtaa alas. Zoolander saattaapi lipsua DVD/Netflix -osastolle.

7.2.2016

Alvin ja pikkuoravat reissussa (2016) - Arvostelu

Ennakkoluulot tätä leffasarjaa kohtaan oli valtavat. Jostain syystä omaan päähäni on iskeytynyt, että live actionia ja animaatiota sekoittava leffa + dubbaus vielä päälle tarkoittaisi automaattisesti sietämätöntä leffaa. Tämä oli siis eka osa minkä katsoin.

Alvin, Simo ja Tero, eli pikkuoravat, uskovat "isänsä" Daven kosivan uutta tyttöystäväänsä Miamin reissulla. Pikkuoravat eivät tule toimeen Daven tyttöystävän pojan Milesin kanssa ja lisäksi he pelkäävät Daven hylkäävän heidät takaisin metsään. Näistä syistä pikkuoravat ja Miles päättävät reissata kohti Miamia ja missiona on estää kosinta. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä missään vaiheessa.

Juoni on siis ihan yksinkertainen kuten yleensä lastenleffoissa ja elokuvan kestoksi tulee n. tunti ja 25 minsaa ennen kuin lopputekstit pärähtävät ruudulle. Elokuvaa on täytetty useammalla musiikkiperformanssilla, joista useimmissa pikkuoravat coveroivat tuttuja hittejä viime ajoilta. Myönnettäköön, että toimi ihan hyvin ja pienemmillä katsojilla raajat heiluivat. Suomeksi kaikkien heittojen kääntäminen oli ehkä vähän hapuilevaa hetkittäin, mutta uskoisin ettei alkuperäisessäkään painoksessa kaikkien hassujen heittojen taso ollut kovin korkea. Joukkoon kuitenkin mahtui myös muutamia timanttisia hetkiä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lihavin pörröhäntä herää kuolon partaalta ja toteaa ensimmäisenä hieman suomalaisesti muunnettuna, että haiseeko täällä lihapiirakka.

Aikuisen silmin tämä oli ihan passelia ja harmitonta viihdettä, jossa aivot voi kääntää hetkeksi offille. Voisin jopa tämän rohkaisemana tiirata aiempiakin osia, jos joskus TV:stä tulee ja ajankohta on sopiva. Sen sijaan lapsille tämä uppoaa takuuvarmasti ja arvosana olisi varmaan niiden silmin läpi katseltuna pari paunaa korkeampi. Aiheuttaahan se pientä hymyä kun jotkut lapset poistuivat suurinpiirtein tanssien salista ulos. Eli internetin ahdasmielinen sopulilauma on jälleen hieman väärässä.

6+

Tappajan näköinen mies (2016) - Arvostelu

Elokuva perustuu Matti Röngän dekkariin Tuliaiset Moskovasta. Lisäksi elokuvaa on edeltänyt kahdeksanosainen Tappajan näköinen mies TV-sarja, joka puolestaan perustuu Röngän muihin Viktor Kärppä -tuotoksiin ja sarjan oikeudet on myyty esim. Kanadaan ja Yhdysvaltoihin. Mutta ei tarvitse kantaa huolta mikäli hyppää Kärpän maailmaan mukaan vasta tässä elokuvassa, sillä leffa toimii vallan mainiosti itsenäisenäkin tuotoksena. Tosin se sai allekirjoittaneen kiinnostumaan myös TV-sarjan katsomisesta. Leffan itsenäisyydestä kertonee myös se, että vasta jälkikäteen tajusin tuon TV-sarjan olemassaolon.

Mutta juonen lähtökohdat... Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) on toiminut Neuvostoliitossa Spetsnaz joukkojen sotilaana, mutta on sittemmin muuttanut Suomeen ja Helsinkiin. Kärppä haluaisi keskittyä olemaan perheenisä ja pyörittämään rakennusyritystään, mutta Viktor tuntee liikaa merkittäviä ihmisiä lain molemmilta puolilta. Joten kun Venäjän uusi naispresidentti saapuu Suomeen vierailulle ja hänen henkeään uhataan, niin Kärppä joutuu tahtomattaan niin Supon kuin Venäjän mafiankin pyöritykseen. Pelastaakseen päivän Kärpän on turvauduttava ystäviensä apuun, eli vitsikkääseen rikospoliisiin Teppo Korhoseen (Martti Suosalo), sekä veljeensä Alekseihin (Ville Haapasalo).

Traileri ei ollut mahdottoman vakuuttava, etenkin kun se päättyi "dramaattisiin" sanoihin "Kärppä on terroristi". Se ei sarjaa seuraamattomalle toiminut alkuunkaan. Mutta itse elokuva yllätti positiivisesti. Siinä oli kansainvälistä otetta, joten voisi kuvitella että sen oikeudet kelpaavat myös ulkomaille. Suosalon ehkä hieman elämään kyllästynyt poliisi sitten oli se perinteinen suomalaisissa sarjoissa oleva komedian lähde viisastelullaan, vitseillään ja huomioillaan.

Etsin leffaa mihin tätä voisi verrata, mutten oikein äkkiseltään keksi ja en viitsi alkaa ihan etsimään. Mutta sanotaanko näin päin, että voisin nähdä Kärpän roolissa aika helposti Liam Neesonin. Ehkä se olisi hieman auttanutkin, sillä leffa jäi parissa avainkohdassa turhan pliisuksi. Nimittäin ainoa kunnon tappelukohtaus Edelmannin osalta jäi vähän kömpelöhkön näköiseksi ja siihen päälle stoorin ratkaisussa on dramaattiset ainekset olemassa paperilla, mutta jotenkin se vaan jäi vajaatehoiseksi. En yleensä liikaa vaivaa päätäni näillä, mutta Haapasalon näytteleminen on siinä rajoilla meneekö läpi ja sekin sitten varmaan osaltaan vaikutti. Eikä elokuva myöskään ehdi uskottavaa tunnesidettä muodostaa veljesten ja katsojan välille, mikä on ihan ymmärrettävääkin.

Mutta noiden pointtien vuoksi vastentahtoisesti tipautin seiskan haituville, sillä tosiaankin tykkäsin leffasta ja ehdottomasti seuraavalla kerralla kun sarja tulee töllöstä, niin tiiraan sen. Voi myös huoletta suositella tutuille.


7+

3.2.2016

Viikon leffakatsaus 4.2 - 10.2

Perjantaina 21.00 YleTeema tarjoilee Lahjakas herra Ripley -elokuvan alkuperäisen ranskalaisversion, joka on 1960 tehty Kuuma Aurinko.  Eli isä-Greenleaf lähettää 5k dollarin palkkiota vastaan Tom Ripleyn hakemaan isän pojan, Philippe Greenleafin kotiin Roomasta. Philippellä ei ole aikomusta palata kotiin ja jättää morsiantaan Margea, eikä mukavasti ystäviensä siivellä elämästä nauttiva Tomkaan painosta Philippeä lähtemään. Lopulta asiat kuitenkin eskaloituvat ja lahjakas huijari Tom Ripley ottaa tilanteesta kaiken irti.

Lauantaina vietetään Christopher Lee -iltaa. Ensin tarjoillaan Dracula ja sen jälkeen 22.18 YleTeema näyttää heti perään klassikon The Wicker Man. Ja nyt ei puhuta siitä paskasta Nicolas Cagen uudelleenfilmatisoinnista, jossa ei ole mitään järkeä. Eli 1973 valmistuneessa brittileffassa konstaapeli matkustaa eristäytyneelle saarelle tutkimaan nuoren tytön katoamista. Kaikki ei ole kohdillaan ja asukkaat käyttäytyvät oudosti, eivätkä ole lainkaan avuliaita. Täten konstaapeli haluaa kahta kauheammin selvittää mistä oikein on kyse, mitä on tapahtunut.

Sunnuntaina klassikon slotilla klo. 18.00 YleTeema ja Pikku Caesar, joka polkaisi gangsterielokuvien buumin liikkeelle Hollywoodissa ja esim. vuotta myöhemmin 1932 tuli Scarface. Toki osansa buumiin oli myös sillä, että elettiin viimeisiä vuosia pankkiryöstäjien kulta-ajasta. Lehdet kirjoittivat ja kansa luki nimistä kuten: John Dillinger, Baby Face Nelson, Bonnie & Clyde, Machine Gun Kelly, Barkerit ja takuulla unohdankin vielä joitakuita.

Leffateatterin puolella ensi-illoistaan nauttivat mm: Tappajan näköinen mies, The Danish Girl, sekä Alvin ja pikkuoravat reissussa. Eka ja vipa eivät vakuuttaneet trailereillaan. Danish Girlistä povattiin jonkinlaista Oscar-kahmijaa, mutta isoissa vain Eddie Remayne, sekä ruotsalainen Alicia Vikander mahtuivat ehdolle. Elokuvan on ohjannut Tom Hooper, joka tätä ennen ohjasi Les Miserablesin, Kuninkaan puheen ja Brian Cloughin legendaarisesta 48 päivän Leeds-pestistä kertovan The Damned Unitedin. Arvosanojen puolesta Danish Girl alittaa tämän kolmikon aika selvästi, joten on mielenkiintoista nähdä miksi itse elokuva ei ole loistanut.