31.12.2016

2016 parhaat elokuvat - Lista

Listaan on sisällytetty pääasiassa vuonna 2016 Suomen leffateattereissa ensi-iltansa saaneet elokuvat. Jos elokuva ei ole teatterilevitykseen päässyt, niin sitten on tarkasteltu tapauskohtaisesti.

Yhtenä ihmisenä kaikkea ei ole ehtinyt vielä nähdä, joten siinä yksi syy miksi jokin voi puuttua. Eritoten loppuvuoden filmeistä aina jää paljon väliin kun ne ovat vain teattereissa nähtävillä ja kaikki leffat eivät pyöri kaikissa teattereissa. Tänä vuonna katsomieni elokuvien, lyhytelokuvien, dokumenttien ja TV-sarjojen määrä on 779. Elättelin toiveita 800 rikkomisesta, mutta joulukuun viimeisellä kolmanneksella olen katsonut vain kuutisen elokuvaa.

Kunniamaininnat: Hymyilevä miesLa pazza gioiaKubo ja samuraiseikkailuSon of SaulLand of Mine, Luokkakokous 2: Polttarit

Mainittakoon, että listan viimeiset neljä elokuvaa olen arvostellut omalla IMDB-sivullani 9/10. Eli ei kymppejä kuten ei muistaakseni viime vuonnakaan. Kaikki leffat arvostellaan samalla janalla genreen katsomatta.

40.


Veloce come il vento (The Italian Race)


Draama / Urheilu
Ohjaus & käsikirjoitus: Matteo Rovere
Päätähdet: Stefano Accorsi, Matilda De Angelis

Giulia De Martino on nuori ja lahjakas teini-ikäinen ammattikilpa-ajaja, joka ajaa isänsä omistamassa pikkutallissa Italian GT-sarjaa. Tytön isän kuollessa äkillisesti Giulialle jää selvitettäväksi kaksi ongelmaa. Giulia ja hänen pikkuveljensä ovat molemmat alaikäisiä, joten valtio haluaa ottaa heidät huostaansa. Tämän lisäksi myös tallin rahoitus on vaakalaudalla ja ellei kilpakautta ajeta riittävällä menestyksellä loppuun saakka, velkojat vievät perheen kotitalon. Ongelmat ovat ratkaistavissa vain perheen mustan lampaan avulla. Ja se on Giulian huumeisiin koukussa oleva isoveli Loris, joka on entinen rallimestari.

Englanninkieliseltä nimeltään The Italian Racen tarina on semmoista perushyvää Hollywoodin hengessä tehtyä mättöä, jossa autetaan, annetaan anteeksi ja täten kasvetaan ihmisinä. Mutta listalle sen nostavat todella hienosti ja jännittävästi kuvatut kisaosuudet, sekä Giuliaa näyttelevä Matilda De Angelis, jota voisi äkkiseltään kuvata italialaiseksi Jennifer Lawrenceksi. Jos vain englannin kieli tarttuu, niin Hollywoodin ovet avautuvat takuuvarmasti.

39.

The Brand New Testament


Komedia / Fantasia
Ohjaus: Jaco Van Dormael
Käsikirjoitus: Van Dormael & Thomas Gunzig
Päätähdet: Pili Groyne, Benoit Poelvoorde, Catherine Deneuve

“Don’t get any crazy ideas like your brother”

Kulttiohjaaja Jaco Van Dormaelin käsialaa on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Mr. Nobody. Tässä elokuvassa kuitenkin leikitellään ajatuksella, mitä jos Jumala olisi kärttyinen keski-ikäinen mies joka hallitsee maailmaa tietokoneella. Jumala on elokuvassa itsekäs ja kiroileva öykkäri, joka terrorisoi perhettään tyrannin lailla. Vaimo on täysin alistettu ja tytärkin pidetään kurissa, sekä nuhteessa vyön voimalla. Perheessa oli myös veli "JC", mutta hän karkasi jo aikoja sitten kooten itselleen 12 seuraajaa ja kirjoituttaen Uuden Testamentin. Nyt perheen tytär päättää tehdä samoin. Elokuva on ainutlaatuinen, hauska ja kekseliäs satiiri, joka käsittelee raamatullisia teemoja surrealistisella ja absurdilla otteella.

Assassins Creed (2016) - Arvostelu



Halki vuosisatojen temppeliherrat ovat etsineet Eedenin omenaa ja assassiinit ovat suojelleet sitä. Callum Lynch joutuu tämän varjoissa käydyn taistelun keskiöön, koska hän on viimeisenä omenan nähneen mestariassassiinin jälkeläinen ja hänen kauttaan omenan piilopaikka on selvitettävissä.



Genre: Toiminta / Sci-Fi
Ohjaus: Justin Kurzel
Käsikirjoitus: Michael Lesslie, Adam Cooper, Bill Collage perustuen Patrick Désiletsin, Corey Mayn ja Jade Raymondin luomaan videopelisarjaan
Päätähdet: Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Charlotte Rampling, Michael Kenneth Williams, Brendan Gleeson
Kesto: 115 min.

"You're about to enter the Animus. What you're about to see, hear and feel are the memories of your ancestor, who has been dead for five hundred years."

Odotukset, vangitsevuus ja teema


Assassins Creed on ranskalaispeliyhtiö Ubisoftin yksi kruununjalokivistä. Se ei suinkaan ole pelitalon ensimmäinen valkokankaalle tuotu videopeli, vaan se kunnia meni Prince of Persialle, jolla oli takanaan tuottajistossa kesäelokuvien kultasormi Jerry Bruckheimer. Se näkyi lopputuloksessa, sillä Prince of Persia oli kieli poskessa tehtyä poppariviihdettä, joka ei ottanut itseään vakavasti. Siksi se on yksi parhaita videopelien pohjalta tehtyjä live action elokuvia, mutta niistä lisää legendaosiossa.

Mikä on Assassins Creed pähkinänkuoressa ja miksi se on ollut niin suosittu videopeli? Se on hieman kuin Da Vinci koodi, mutta "aikamatkailulla", parkourilla ja salamurhilla höystettynä. Da Vinci koodi vertaus mielestäni toimii, sillä myös AC:ssa raamattu, taide ja historialliset tapahtumat ovat avainosassa. Assassins Creedissa temppeliherrat ja assassiinit ovat olleet sodassa keskenään vuosisatoja ja tuo sota jatkuu edelleen nykyaikanakin. Temppeliherrat etsivät Raamatusta tuttua Eedenin omenaa, joka on muinainen artefakti joka pelisarjassa pitää sisällään jonkinlaisia jumalallisia voimia. Assassiinit taas suojelevat omenaa. Nykyajan temppeliherrat ovat kehittäneet Animus-nimisen laitteen, jonka kautta he voivat nähdä ihmisen geneettisten jälkeläisten muistoja, jotka ovat ilmeisesti jotenkin jääneet DNA:han periytyen sukupolvelta toiselle. Älkää kysykö miten. Joten temppeliherrat etsivät käsiinsä omenaa suojelleiden assassiinien suoria geneettisiä jälkeläisiä löytääkseen tuon myyttisen omenan, jota heitä on piiloteltu useita satoja vuosia.

Ensimmäisessä pelisarjan osassa pyörimme kolmannen ristiretken aikaisessa Lähi-Idässä. Peli alkaa Salomonin kaivoksista ja se huipentuu kun Rikhard Leijonamieli saapuu armeijoineen Pyhälle maalle. Pelisarjalle ominaiseen tyyliin mukana tapahtumissa ovat lisäksi muita tuon tapahtuma-ajan suuria nimiä kuten Saladin, Guy de Lusignan ja muistaakseni myös Barbarossa. Kaikki nämä suuret, myyttiset hahmot ovat kiedottu tarinaan mukaan jollain keskeisellä tavalla. Ja tuo tarina on kiedottu historiallisten faktojen ja tapahtumien ympärille. Pelialueena ovat tuonaikaiset kaupungit kaikkine nähtävyyksineen, joista pelaajalle tarjoillaan knoppitietoa pelin aikana. Pelisarjan toisessa ja kolmannessa osassa taas seikkaillaan Renessanssin aikaisessa Italiassa ja silloin sotkeudutaan huolella Borgioiden uskomattomiin käänteisiin. Kolmas osa huipentuu varsin eeppisesti kun Borgioiden suvun päämiehestä tulee oikean historian malliin Paavi ja pääosassa oleva assassiinimme Ezio pääsee häneen viimeinkin Vatikaanin Pietarinkirkossa käsiksi.


Nyttemminhän pelisarjassa on jo miljoona osaa, ja mielestäni se on kadottanut juuriaan ja täten hohtoaan. Pelejä on puskettu joka vuosi ulos kauan aikaa ja olen valmis omalta kohdaltani viheltämään pelin poikki. Elokuvaa odotin jännittynein ja pelonsekaisin tuntein. Näyttelijät olivat jopa poikkeuksellisen hyvää tasoa, mutta kameran ulkopuolelle jäävät avaintekijät eivät aiheuttaneet kovinkaan optimistisia tuntemuksia. Valitettavasti olin oikeassa.

On vaikea arvioida miltä elokuva näyttää normaalin katsojan silmin. Ja en myöskään osaa sanoa vaikuttiko pelisarjan tuntemiseni yltiönegatiivisesti katsomiskokemukseeni. Vaikka olen pelisarjan kaikki merkittävät osat pelannut läpi, niin en siltikään tahtonut olla aina ihan täysin kärryillä. Toki tuota tarinaa ei ole ihan tuollaisenaan nähty missään pelissä.

Näyttely


Elokuvan julisteessa seisovat nimet Fassbender, Cotillard, Irons ja jokaisen yläpuolella teksti "Oscar-voittaja". Fassbender oli tänäkin vuonna ansaitusti ehdolla Steve Jobsista. Kaikki ovat kovia ammattilaisia ja urilta löytyy lukuisia erittäin hyviä elokuvia, sekä henkilökohtaisia suorituksia. En tiedä miten läheinen pelisarja on Fassbenderille, joka on elokuvan tuottajia, mutta samat ajatukset leijuivat kuin Christian Balen kohdalla Exoduksessa. Yritystä on, mutta todennäköisesti sisimmässä näyttelijän itsensäkin on jossain vaiheessa tiedostettava, että ei tämä nyt taida ihan putkeen mennä. Jeremy Ironskin tekee hyvää työtä semmoisessa kovin geneerisessä pahiksen roolissa.


30.12.2016

Passengers (2016) - Arvostelu


Tuhansia ihmisiä kuljettavalla avaruuslennolla kaksi matkustajaa herää horroksesta kymmeniä vuosia etuajassa ja he huomaavat jotain olevan vialla aluksessa.


Genre: Sci-Fi / Draamakomedia
Ohjaus: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Jon Spaihts
Päätähdet: Chris Pratt, Jennifer Lawrence, Michael Sheen, Laurence Fishburne
Kesto: 116 min.

"Somethings wrong, something big"

Odotukset, elokuvan vangitsevuus ja sen teema


Passengers sai jenkkilässä ensi-iltansa 21.12 ja Suomessa päivää ennen joulua. Vaikka yleensä loppuvuodesta tulevat parhaat elokuvat, niin en odottanut tätä kovinkaan innokkaasti. Kaksi tämän hetken ehkäpä kuuminta näyttelijää/nimeä elokuvassa, jossa ovat periaatteessa vain he kaksi. En ole niin vakuuttunut heidän näyttelijäntaidoistaan, että uskoisin kaksikon pystyvän kannattelevan parituntista draamaa. Onneksi kyseessä on enemmänkin draamakomedia kuin puhdas vakavamielinen draama ja heitä auttavat lisäksi mahtavat puitteet, sekä taitava ohjaaja.

En automaattisesti pidä sci-fi -elokuvista, sillä niissä on aina yhtenä vaarana, että elokuvasta tulee tylsää ja paikallaan vellovaa teknisellä sanastolla pätemistä. Sama vika oikeastaan mereilyyn/sukellusveneilyyn liittyvissä elokuvissa. Molemmissa kun ollaan juututtuna siihen yhteen ja samaan alukseen, jolloin on vaarassa että visuaalinen anti on yksitoikkoista ja tarina seisoo liikaa. Tai ehkä se todellinen vaara ovat sittenkin tekijät, jotka haukkaavat näissä liian ison palan, koska kyllä minulle Roman Polanskin Carnagen tapaiset teatterimaiset tuotannot maistuvat. Jopa Suomessakin on tässä onnistuttu ihan mukavasti ainakin Armi Elää! -elokuvan myötä.

Mutta asiaan palatakseni Passengers oli erittäin mieluisa yllätys, joka piti mukavasti otteessaan ja ylitti ennakko-odotukseni heittämällä.

Näyttely


26.12.2016

Sing (2016) - Arvostelu



Veijarimainen koala Buster Moon yrittää palauttaa velkoihin hukkuvan teatterinsa entiseen loistoonsa järjestämällä maailman mahtavimman laulukilpailun.



Genre: Animaatio / Komedia
Ohjaus: Christophe Lourdelet & Garth Jennings
Käsikirjoitus: Garth Jennings
Päätähdet: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Seth MacFarlane, Scarlett Johansson, John C. Reilly, Taron Egerton, Tori Kelly / Sami Uotila, Anna-Maija Tuokko, Antti Lang, Yasmin Yamajako etc.
Kesto: 108 min.

“Singing Competition? Who wants to see one of those? Buster, that’s a terrible idea.” 

Sing on Illumination studiosin käsialaa, jonka aiempia tuotoksia ovat esim. Itse ilkimys -elokuvasarja, Kätyrit ja viime ajoilta aika käsiin levinnyt Lemmikkien salainen elämä. Siinä idea oli loistava, mutta sillä ei lopulta osattu tehdä oikein mitään perushötöstä poikkeavaa. Nyt olemme toisen hyvän idean äärellä, sillä kukapa nyt ei musiikista pitäisi ja laulukilpailun ympärille saa luotua jos jonkinmoisia mielenkiintoisia ja viihdyttäviä tilanteita.

Ohjauksesta vastaa kaksi miestä. Christophe Lourdelet on tähän saakka toiminut aiemmin muutamissa animaatioissa ympäripyöreästi taide- ja animaatio-osastoilla. Garth Jennings on puolestaan vastannut ihan nokkelasta brittileffasta Son of Rambow, sekä ohjannut Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan. Mutta tämä on ensimmäinen kerta Jenningsille animaation parissa tekijänä, joten siinä mielessä pariuttaminen animaation teosta enemmän tietävän Lourdelet'n kanssa on loogista ja ihan rutiinia animaatioiden saralla.

Sukelletaanpa heti ytimeen, sillä fokusta olisi tarvittu. Hahmoja on todella paljon, mikä paljastuu katsojalle heti elokuvan alussa kun liitävä kamera etsii ja esittelee yksi kerrallaan kaikki päähahmot katsojalle. Ja kuten ylläolevasta näyttelijöiden nimilistan tähtiloistosta voi päätellä, niin kaikille on väännetty yhtä merkittävät ja ruutuajaltaan tasaiset roolit. Ja se on tapahtunut tosiaan hieman tarinan kustannuksella. Leffa keskittyy rakenteellisesti luikurimaisen koalan Buster Moonin ympärille. Hänen omistamansa teatteri on peeaa ja hän keksii järjestää amatöörien laulukilpailun yrittäen täten välttyä konkurssilta. Mutta kun meillä on tosiaan samaan aikaan muissa yhtä merkittävissä rooleissa meksikolainen sika Rosita, joka haluaa elämälleen muutakin sisältöä kuin perheen äitinä toimimisen. On isänsä rikollisjengiin kuuluva gorilla, joka haluaisi vain laulaa. Löytyy teinityttöpiikkisika, joka haluaa todistaa kykynsä biisintekijänä veljelleen. On Frank Sinatramainen hiiri, joka viihtyy alamaailman, uhkapelien ja naisten parissa. Ja homman kruunaa esiintymiskammoinen elefantti, jonka ääni on suorastaan enkelimäinen ja nostaa ihokarvat pystyyn. Kukapa muukaan kuin satumaisen ihana ja lahjakas Tori Kelly on esittäjänä.

Gunnar-possu oli leffan hauskimpia hahmoja

Toinen fokusta kaipaava osa-alue: musiikki. Singiin on ahdettu jumalaton määrä pääosin liian lyhyitä katkelmia vähän kaikenlaisista biiseistä. Ilmeisesti niitä on peräti 85, mikä on sikapaljon. Onneksi edes leffan lopussa saadaan esitysten myötä musiikki ensinnäkin kunnolla framille volyymin osalta ja toiseksi saamme kuunnella biisit aikalailla kokonaan pienten katkelmien sijaan. Elokuvan budjetti on "vain" 75 miljoonaa dollaria, joten onkohan olemassa jokin porsaanreikä, että jos esität biisistä x vaikkapa alle 15 sekuntia, niin ei tarvitse maksaa siitä tekijänoikeusmaksuja. Nimittäin kuvittelin elokuvan budjetin olevan lähempänä 200 miljoonaa kuin satasta, eikä alle sata miljoonaa käynyt mielessäkään. Olisin kuitenkin kaivannut Trollsmaista fokusta niihin biiseihin. Eli vähemmän, mutta kunnolla ja pysäyttävämpiä biisejä. Kuten vaikkapa John Legendin All of Me joka laittaa melkeinpä vieläkin kyyneltä tulemaan silmäkulmasta. Joten oli aika rikollista kun siitä ei kuultu kunnolla kuin se 15-20 sekuntia.

Trailerien ja ennakkokäsitysten ongelma on myös se, että odotin niiden myötä vähän erilaista rakennetta juonelle. Odotin ehdotonta keskittymistä idolsmaisen laulukilpailun ympärille. Eli olisi käsittänyt alkukarsinnat ja sitten erinäisiä pudotuspelivaiheita matkalla kohti finaalia. Siinä olisi ollut monia mielenkiintoisia aiheita, joita tutkiskella ja samalla olisi saatu kunnolla nauttia musiikistakin. Ihan ekana nyt tulee mieleen tavallisen tallaajan nouseminen yhdessä yössä superkuuluisaksi, sekä tietysti erinäistä bäkkäridraamaa ainakin keskinäisen kilpailun muodossa. Nykyisellään elokuva otti aika oudonkin käänteen ja loppu tuli vastaan yhtäkkiä. Loppu on itseasiassa melko kummallinen kun sitä alkaa ajattelemaan. Samoin kuin nämä hahmojen tarinat ja ongelmat ratkesivat ihan tuosta vain. Jos gorilla olisi vaan sanonut isilleen, että se haluaa laulaa, niin isi ei istuisi vankilassa. Enkä taida edes liioitella. Myös sellainen selvä kliimaksi jäi puuttumaan, vaikka nuo lopun esitykset olivatkin selvästi parasta antia tässä elokuvassa.


Mutta kaiken kaikkiaan Sing on kuitenkin passelia ja kevyen harmitonta viihdettä hyvän musiikin tahdissa. Odotin yhtä vuoden parhaista animaatioista, mutta ei tällä kyllä meikäläisen 2016 parhaiden pätkien listalle ylletä alkuunkaan. Lopputulos on melko unohdettava, keskitasoa. Se toi lähtökohdiltaan hieman mieleen Mel Brooksin The Producersia. Ja jälleen Illuminationin poikien idea on rikollisen hyvä, mutta ehkäpä se vain yrittää liikaa olla vauhdikas, viihdyttävä ja hieman sekopäinen. Ei ole uskallettu poiketa studion perinteisestä kaavasta, ei ole luotettu katsojaan? Minulta jäi ihan pimentoon miksi teatteri oli Buster Moonille niin tärkeä. Se liittyi isään, mutta en tainnut tajuta sitä täysin ja nyt en enää muista. Se summannee tämän elokuvan. Kivaa ja ihan viihdyttävää pintapuolista perussettiä vailla mitään muistamisen arvoista. 3D ei tuonut lisäarvoa elokuvalle ja suomidub oli ihan okei. Hahmot jäävät todella ohuiksi ja pääosassa onkin ehkäpä eniten itse musiikki, mikä kieltämättä sai jalan melko useinkin vipattamaan tahdissa.


Näyttely 7
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6
Odotukset, vangitsevuus ja teema 6
Uudelleenkatseluarvo ja legenda-arvo 6
Viihde 7

Arvio 6,6

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Trolls, A Corny Concerto, Perfect Blue, Frozen - Huurteinen seikkailu, Itse ilkimys 2

16.12.2016

Rogue One: A Star Wars Story (2016) - Arvostelu



Kapinalliset varastavat Kuolemantähden piirustukset.



Genre: Seikkailu, Sci-Fi
Ohjaus: Gareth Edwards
Käsikirjoitus: Chris Weitz & Tony Gilroy (kässäri), John Knoll & Gary Whitta (tarina)
Päätähdet: Felicity Jones, Diego Luna, Donnie Yen, Alan Tudyk, Ben Mendelsohn, Mads Mikkelsen, Forest Whitaker, Riz Ahmed, Wen Jiang
Kesto: 133 min.


"There is a ninety-seven point six percent chance of failure."

Disney goes Marvel. Ymmärtääkseni näitä Star Wars -universumiin sijoittuvia elokuvia on tarkoitus puurtaa tulevaisuudessa näiden perinteisempien ja keskeisempien Star Warsien ohessa. Rogue Onella on kevyt 200 miljoonan dollarin arvioitu budjetti ja se täyttää episodien 3, sekä 4 väliin jäävän narratiivisen aukon. Eli summattuna lyhyesti se näyttää miten Kuolemantähden piirustukset päätyivät kapinallisten käsiin.

Tämä on ohjaaja Gareth Edwardsin vasta kolmas kokoillan elokuva. Aiemmat ovat vuoden 2014 remake Godzilla ja scifi-elokuva Monsters. Kumpaakaan en ole nähnyt ja arvosanat vaikuttavat hyvin keskinkertaisilta. Yleensä IMDB:ssä näistä tyyliin 6,5 keskiarvonkin elokuvista voi joskus harvoin paljastua erittäinkin hyviä pätkiä (The Guest!!), mutta selvästi yli 90% ajasta huomaa arvosanan pitävän kutinsa ja sitä miettii että maailmassa on oikeasti vielä klassikoita joita en ole nähnyt. Miksi tuhlaan aikaani keskinkertaisuuteen, jota en enää parin kuukauden päästä muista edes katsoneeni. Pointti oli kai se, että aika ohuilla näytöillä kaveri saanut kultaisen mahdollisuuden. Ja helvetisti paineita.

Kässäriosastolla Chris Weitz on rustaillut Pähkähullu Professori 2:sen ja Kultaisen kompassin, mutta vastapainoksi myös mainiot Poika, sekä Cinderella. Toki väittäisin tarkistamatta, että kaikissa näissä Weitz on ollut osa tiimiä, tai ainakin noissa paremmissa elokuvissa. Tony Gilroy on jo tutumpi nimi ja mies on tunnettu trillereistään kuten Jason Bourne -elokuvat pl. viimeisin, sekä State of Play. Jälleen tosin kyseessä ryhmäeläin. John Knollille tämä on eka käsikirjoituskrediitti, sillä mies on aiemmin hankkinut kannuksensa erikoistehosteiden puolella, jossa ura alkoi Star Warsista 1977 ja sieltä löytyy niin Avataria, Pirates of The Caribbeania kuin Potteria jne. Elokuva on lähtöisin hänen ideastaan. Gary Whitta puolestaan on rustaillut Book of Elin ja ollut mukana videopelipuolella kiitosta keränneessä Telltalen The Walking Deadissa. Tosin meni rustaamaan Smith-perheen projektin, After Earthin. Ja oli mukana myös tuon videopelin kakkoskaudessa, joka oli jo huomattavasti ykköstä heikompi ja väsyneempi.

Hyvää 


Nostaa viime vuotisen Star Warsin arvoa entisestään, sillä se oli kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän vuosien jälkeen uudestaan. Värilasit ja odotustaso olivat Rogue Onen kohdalla luonnollisesti jumalattoman suuret, joten toinen katsomiskerta oli hieman analyyttisempi ja rauhallisemmalla mielellä suoritettu. Ensimmäisellä kerralla oikeastaan luovutin jo kun ryhmä poistui Jedhalta ja kirosin tämän alimpaan helvettiin. Tai no keskinkertaiseksi roskaksi, mutta olin hieman turhan negatiivinen. Tai ehkä se tokan katsomiskerran positiivisempi fiilis johtui siitä kun toisella kerralla tiesin tarkalleen missä kohdin mennään tässä Star Wars kaanonissa ja miksi minun pitää välittää tästä keskinkertaisuudesta.

Mutta ihmettelen silti mikä ihmiskuntaa vaivaa koska IMDB-arvosana on kirjoittamishetkellä 8,3. Se on siis parempi kuin Ben-Hur. Se 1959 versio. Katsoin muutama päivä sitten ja laitoin seuraavana päivänä 2016 remaken pyörimään. Ihmetteleekö Hollywood oikeasti mikseivät uskontoteemaiset elokuvat myy kun tuokin oli floppi? Johtuisiko siitä että nämä kaikki Exodukset ja Nooat ovat olleet enemmän tai vähemmän huonoja. Ja ennen kaikkea ne kertovat tarinat, jotka kaikki ovat kuulleet useaan kertaan. Ben-Hur on nerokkaasti kirjoitettu raamatullisten tapahtumien ympärille ja siinä oli tyylitajua. Eli Ben-Hurilla oli oma erillinen tarinansa, joka välillä törmäsi samassa maailmassa samaan aikaan omaa tarinaansa toteuttavaan Jeesukseen. Sitä samaa fiilistä haluaisin näiltä Star Warsin sivuprojekteilta. Nyt maailmassa ei tuntunut olevan mitään muuta eloa.


Vaikka näyttelijät saavat osansa jäljempänä ekan katsomiskerran jäljiltä, niin ei tuo nyt toisella kerralla enää niin häiritsevää ollut. Felicity Jones on ihan passeli sankaritar tämmöiseen mitättömämpään sivuelokuvaan, joskin kaukana Daisy Ridleyn lumovoimasta ja preesensistä.

Toisaalta on pakko arvostaa kuitenkin sitä fiilistä mitä tähän on yritetty luoda. Siellä on seassa paljon hienovaraisia viittauksia ja tuttuja, toki harmittavan mitättömiä, hahmoja. Lisäksi yleisessä ilmeessä on pysytty aika uskollisena alkuperäiselle Star Warsille. Niin ja muutamat cameot laittavat ihon huolella kananlihalle. En nyt viitsi spoilata näitä merkittävimpiä, vaikka niiden mukanaolo nyt onkin julkinen salaisuus. Ehkä sen verran pitää paljastaa kun sitä tuskin moni huomaa, että Hammer Films legenda Peter Cushing on herätetty CGI:n avulla takaisin henkiin kävelevänä ja puhuvana Grand Moff Tarkinina. Mikä kieltämättä herättää kysymyksiä, että voiko tulevaisuudessa menehtyneen näyttelijän tekijänoikeussuojata ja kaupata. Ja onko se miten oikein. Tätä on toki harrastettu Gladiaattorissa ja The Crowssa jo aiemmin. Sekä uusi trendi on digitaalisesti nuorentaa näyttelijät kuten viimeisimmässä Terminaattorissa, sekä TV-sarja West Worldissa Anthony Hopkins. Benjamin Buttonhan tämän trendin taisi melkeinpä aloittaa. Martin Scorsesehan kuulemma puuhaa The Irishman nimistä elokuvaa, jossa mukana olisi DeNiro, Pacino, Keitel ja kovasti Joe Pesciakin yritetään saada eläkkeeltä. Tässä olisi tarkoitus kertoa useita vuosikymmeniä kattava tarina ja nuorentaa nämä näyttelijät.

Huonoa 


On harmittavan vailla perinteisiä Star Warsiin liitettyjä ominaisuuksia, joten tämä on hieman kuin mikä tahansa keskinkertainen sci-fi elokuva. Toki mainoksissakin jo todettiin kyseessä olevan stand alone -elokuva. Eli käsittäisin tuon niin, että tämä on yksittäinen elokuva jolle ei ole jatkoa tulossa. Eikä sille voikaan tehdä, koska se on jo tehty. Tämä nimittäin täyttää sen episodien 3 ja 4 väliin jäävän narratiivisen aukon.

Edellisen kappaleen avaukseen liittyen myös juoni on ihan hemmetin monimutkainen ja vaikea seurattava. Siinä on osansa kässärin lisäksi myös ohjauksella. Etenkin nämä ihan alkuperäiset kolme Star Warsia olivat äärimmäisen yksinkertaisia ja lineaarisia elokuvia, niitä voisi positiivisella tavalla nimittää jopa lapsellisen yksinkertaisiksi mitä tulee rakenteeseen ja dialogiin. Niiden tapahtumapaikat, hahmot, heimot tuli kaikki opeteltua, koska ne vaikuttivat ison kokonaisuuden tärkeiltä osasilta.

Rogue Onea kun tarkastelee ja miettii näin jälkikäteen, niin ei tämän pitäisi noilla aineksilla olla näin monimutkainen ja vaikea seurattava. Joten syy on mielestäni yksinomaan tekijöistä ja huhuthan tietävät kertoa, että elokuvasta kuvattiin uusiksi jopa 30-40%. Eritoten tällä sateisella soraplaneetalla ja lopputaistelussa homma leviää hetkittäin aika rumasti käsiin. Meillä on niin monia seurattavia osasia ja koko ajan leikataan sinne tänne kymmeneksi sekunniksi. Olin toisellakin kerralla välillä hukassa missä nyt oikein mennään.


Näyttelijäkaarti on todella... rikas. Koska tämä sijoittuu sinne 3. ja 4. episodien väliin, niin on aika haastavaa tuoda mukaan liian tuttuja hahmoja, koska kolmosestakin on aikaa jo se kymmenisen vuotta. Joten sinne on rahdattu filmi täyteen uusia, parhaimmillaankin vain keskinkertaisia hahmoja, joiden puuhista pitäisi kyetä välittämään. Aikamoinen haaste katsojalle, etenkin kun hahmot eivät tee mitään kiinnostavaa missään vaiheessa elokuvaa. Lisäksi Kiinan pojilla, sekä Lunalla on suuria vaikeuksia englannin kielen kanssa. Parissa kohden sai olla tyytyväinen, että löytyy tekstitys. Toki eri aksentit ovat ihan luonnollista laajassa SW-universumissa, joten ei siinä sinänsä mitään. Mutta kun markkinoinnilliset syyt ja raha haiskahtavat. Toki kylmät väreet lähtivät siinä kohtaa kun Donnie Yen pääsi toimintakohtaukseen, mutta kun tuota erityisosaamista ei hyödynnetty sen jälkeen enää ollenkaan.

Suurin floppi hahmojen saralla on viisasteleva ja sarkastinen robotti K-2SO. Jos tämä pyörivä pallo viime vuonna valloitti katsojien sydämet, niin K-2SO:n huumori ei osunut alkuunkaan maaliinsa. Olin läsnä kahdessa eri näytöksessä ja en kuullut edes hörähtelyä. Elokuva on vakava ja se olisi kaivannut ripauksen kevennystä, joten tämmöinen hahmo tarvittiin. Mutta kun sen heitot eivät tahtoneet toimia kuin korkeintaan hymyn arvoisesti pariin otteeseen ja loput menivät huolella metsään. Robotti myös kuvaa aika osuvasti tätä kaavamaista Lego-palikoilla leikkimistä mitä kässäristit sortuvat harrastamaan. Oliko sen viehättävän viihdehahmon ihan pakko olla robotti jälleen kerran. Universumsta kun kuitenkin löytyy monenlaisia mörököllejä.

Ohjaajavalintaa voi vain ihmetellä. Ihmettelin sitä jo ennen leffan näkemistä ja ihmettelen sitä edelleenkin. Edwards tarvitsee paljon turhia leikkauksia kertoakseen tarinansa ja viedäkseen elokuvaa eteenpäin. Missään vaiheessa elokuvaa ei synny modernia jouhevuuden tunnetta (a'la Inarritu), vaan ruudulla on aina vain muutama ihminen kerrallaan tiukasti rajatussa kuvassa ja otosten keskipituus on todella, todella lyhyt. Ja esimerkiksi avauskohtauksessa kun olisi ollut viime vuotisen Star Warsin tapaan laajaa aluetta ja tilan tunnetta tarjolla, niin jumankauta lähdetään ohjaamaan katsojan katsetta ja taustamaisema sumennetaan kokonaan. Perinteinen tekniikka, joka toimii todella tökerösti 3D-elokuvissa siinä missä 2D:ssä siihen ei tule kiinnittäneeksi tietoista huomiota.


Yhtälailla käsikirjoituskin kompastelee, koska ruudulla lässytetään joka ikinen asia ja käänne puhki todella kehnolla ja mielikuvituksettomalla dialogilla. Kliseistä puhumattakaan. Ja jos ainoa temppu jolla kyetään Star Wars-fiilistä luomaan ovat ylikäytetyt vuorosanat Voimasta, sekä pari lyhyttä cameota niin ei se nyt ihan nappiin mennyt. Meillä on liikaa hahmoja, liikaa pomppimista paikasta toiseen, liikaa pseudopoliittista lässytystä ja perinpohjaista juonen selittelyä. Joku on joskus todennut, että jos vain mahdollista niin näytä se. Yhteen ainoaan kuvaan voi tiivistyä monta riviä tekstiä.

En ole tyytyväinen miksaukseenkaan. Riz Ahmedin näyttelemän kapinallispilotin ääni on jatkuvasti liian hento ja välillä sitä on vaikea kuulla. Laserpyssyt jäävät kaikenlaiset muun mökän ja musiikin alle liian usein. Lempirobottiduomme cameossa R2-D2:n piipitys ei kuulu riittävällä volyymilla ja välittömästi sadasosalleen kun se loppuu, niin sukelletaan jo muun rähinän pariin antamatta katsojalle sekuntiakaan nauttia tuosta rauhassa. Lisäksi pettymys oli myös se kohtaus, jossa matkalaisemme jalkautuvat Jeddan kaupunkiin. Yleensähän näissä on ollut tapana tarjota rikasta ja eksoottista äänimaailmaa, jossa on elävä meininki ja jos jonkinnäköisiä hahmoja. Tosin kovimmat fanit bongaavat kaksi tuttua ääliötä alkuperäisestä Star Warsista, joihin kapteeni Andor ja Jyn Erso törmäävät.

Ja viimeiseksi Michael Giacchino on tainnut jokaisen J.J. Abramsin elokuvaan säveltää musiikin paitsi Force Awakensiin. Se oli oikea päätös. Ainoa osa soundtrackista mikä jäi soimaan päähän oli lopputeksteissa viimeinkin ilmoille pärähtävä ikoninen Star Warsin tunnusmusiikki. Giacchino hieman yritti jäljitellä John Williamsia pääsemättä lähellekään samaa kaunista ja melodista mahtipontisuutta, jossa soinnut sopivat niin saumattomasti yhteen, ja jotka soivat päiväkaupalla päässä kun ne jostain kuulee.


Tuomio


Tämä on ainakin parempi elokuva kuin mitä edellä nähtyjen hyvien ja huonojen puolien listaus antaa olettaa. Mutta mielestäni jos ihmiset eivät tietäisi katsovansa Star Warsia, niin tämä olisi vain keskinkertainen sci-fi elokuva. Olen hämmentynyt Rotten Tomatoesinkin 85% approval ratesta, vaikka Disney kuinka olisi ennakkoon lähettänyt hienovaraisia kehotuksia käsitellä tätä silkkihansikkain, että "voitte jatkossakin olla mukana kanssamme tällä matkalla". Tässä oli aineksia parempaan, mutta ohjaus ja käsikirjoitus ovat kömpelöitä, sekä tylsiä. Eikä 3D:stäkään saada yhtä asteroidia lukuunottamatta oikeastaan mitään ekstraa irti.

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5
Juoni/käsikirjoitus 6,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo ja legenda-arvo 6,5
Viihde 7

Arvio 6,9

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Serenity, Moon, The Fifth Element, Akira, Guardians of the Galaxy, Alien

6.12.2016

Swiss Army Man (2016) - Arvostelu


Autiolle saarelle juuttunut mies ystävystyy rantaan huuhtoutuneen ruumiin kanssa.



Genre: Komedia / Draama
Ohjaus ja käsikirjoitus: Dan Kwan & Daniel Scheinert
Päätähdet: Paul Dano, Daniel Radcliffe, Mary Elizabeth Winstead
Kesto: 97 min.

"If you don't know Jurassic Park, you don't know shit."

Pienemmän budjetin indieleffoista kaksi on toistaiseksi aiheuttanut melkoista hypeä ja kiinnostusta ihan mainstream-medioidenkin puolella. Ne molemmat nähtiin R&A festareilla Suomessakin syyskuussa. Eka on uusi-seelantilainen Hunt for the Wilderpeople, joka on "vampyyridokumentin" What we do in the Shadowsin tekijän, Taika Waititin käsialaa. Ja toinen puolestaan on tämä "The Danielsien" ensimmäinen koko illan elokuva; Swiss Army Man, jonka budjetiksi on arvioitu 3 miljoonaa dollaria. On se hämmentävää mitä osaavissa käsissä tommosella summalla voi saada lopputulokseksi. Tosin ei ole kovinkaan tavatonta, että tunnetut Hollywood-nimet, joilla on vielä tikkaita kiivettävänään kohti niitä isoimpia liigoja, käyvät näissä pikkutuotannoissa hyvin edullisesti pyörähtämässä jos rooli on helvetin hyvä ja tekijät osaavat hommansa. Etenkin kun näiden leffojen kuvaukset on paketissa yleensä tyyliin kolmessa viikossa.

Hyvää 

 

Jos tykkäsit Castawaysta, niin Swiss Army Man vaihtaa Wilson-lentopallon tilalle ruumiin ja keskittyy täydellisesti tähän äärimmäisestä yksinäisyydestä/eristäytyneisyydestä syntyvään ystävyyteen. Kaikki tämä on toki kuorrutettu raskaalla mustalla huumorilla ja suoranaisella outoudella, jossa katsojakaan ei aina tiedä mitä helvettiä tapahtuu. Mitä lie sieniä siellä käsikirjoitussessioissa on vedelty. Nimittäin jos jo elokuvan yltälöytyvät synopsis ja lainaus hämmentävät, niin spoilattakoon vielä sen verran että mies pääsee saarelta pois käyttämällä pierevää ruumista vesiskootterina. Tuo kun on pressikiertuillakin jo jaettu. Eikä tuo todellakaan ole oudointa mitä tekijöillä on tarjottavanaan, vaan ihmisten ilmoille pyrkivä, Paul Danon esittämä, Hank käyttää ruumista vähintään yhtä kekseliäästi kuin MacGyver jesaria.

Mutta ei tämä kuitenkaan ole pelkkää piereskelyä, tai South Parkin "Cock magic"-henkistä huumoria. Periaatteessa elokuva tarjoaa kaikki vulgaarit ideansa alkupuolella ja lähtee siitä sitten rakentamaan hyvinkin koskettavaa ja kaunista tarinaa. Kuinkahan paljon tuli gag reelille materiaalia kun kohtaukset ovat järjestäinsä aika intensiivisia ja intiimejä. Siis sillä tavalla intiimejä, että ties kuinka monta kertaa ovat aivan kasvokkain jumalattoman oudossa skenaariossa ja siinä pitäisi sitten naama peruslukemilla ladella aika absurdeja repliikkejä.

Editointi ja kameratyö, sekä ohjaus on aika hienoa. Eritoten yksi musiikin tahtiin leikattu ja näytelty kohtaus on uskomattoman nätti pumpaten hetken aikaa seisoneeseen elokuvaan ihan uudenlaista sähköä ja tunnelmaa.  Myöskään mätänevää ruumista näyttelevän Radcliffen maskeerauksessakaan ole valittamista. Kuvauksiinhan teetettiin Radcliffestä pari aidon kokoista ruumisnukkea, joista yhtä Radcliffe tykkäsi pitää mukanaan omilla pressikiertuieillaan ja jonka hän muistaakseni otti itselleen. Lopulta noille nukeille ei ollut hirveästi käyttöä, koska Radcliffe halusi itse näytellä jokaisen kohtauksen. Nukeille ei sitten jäänyt kuin stunttikohtaukset.


Tämä on kahden miehen show ja Paul Dano loistaa kuten tavallista. Mies ei ole ulkonäkönsä puolesta todellakaan Hollywoodin perinteistä pääroolimateriaalia ja onkin usein isoissa tuotannoissa saanut toistaiseksi lähinnä näytellä sitä limaista, halveksittavaa pikkupahista. Ellei ikä tuo charmia, niin uran katto saattaa olla tämmöisten Ruby Spark -henkisten romanttisten komedioiden rakkaudessa kömpelönä ja hieman nörttimäisenä päämiehenä. Mitä Radcliffeen tulee, niin ainakin omissa papereissani mies on jo onnistunut karistamaan Harry Potter-leiman otsaltaan. On ollut jos jonkinmoista roolia Rudyard Kiplingin pojasta uusnatsiin ja kyllä siitä kelpo näyttelijä on tullut. Pottereissahan Emma Watson oli ihan omalla tasollaan ja vastaavasti Rupert Grint oli kolmikon kolmanneksi paras ja tämän järjestyksen käsikirjoittajatkin mielestäni tuolloin tiedostivat.

Elokuvan syvempiä viestejä taitaa olla kaksi, tai sen verran bongasin. Pierut ovat ei kovinkaan hienovarainen tai tyylikäs metafora sille, että ihmisen kuuluu saada ilmaista itseään ja olla oma itsensä. Se vähän syvempänä pinnan alla oleva tarkoitus koko elokuvalle on se, että Danon Hank on erittäin yksinäinen hahmo, joka haluaa tuntea rakkautta ja ei haluaisi olla yksin. Ja Hank häpeää tilannettaan, sekä näitä tunteita. Tätä kun on jatkunut tarpeeksi kauan, niin jokunen muumi on karannut laaksosta. Fantasia ja todellisuus sekoittuvat. Tästä kaavasta saa johdettua tyydyttävän selityksen kaikkeen.

Huonoa


Swiss Army Man yrittää olla hetkittäin liian syvällinen siihen nähden, että elokuvan viestiksi katsojalleen muodostuu se perinteinen carpe diem. Se myös hakee hieman tietoisestikin jonkinlaisen kulttielokuvan statusta ja takuulla saakin sen. Tätä on vaikea suositella laajalle joukolle ihmisiä, koska joku pitää tätä roskana ja jättää kesken. Toinen toteaa että ihan kiva pikku indiehöttö, joka vaipuu viikon - parin päästä unholaan. Kolmas sitten toteaa, että parhaita leffoja mitä tänä vuonna olen nähnyt. Sundance-festivaaleilla porukkaa kuulemma käveli ulos elokuvan näytännöstä, mutta leffa pokkasi ohjauksesta palkinnon.


Tekijöiden haastattelujen perusteella kaverit ovat saaneet tämmöisen idean ja ovat pitäneet siitä tinkimättömästi kiinni. Ihan sama mitä lopputuloksesta ajatellaan, niin tekijöiden nimet on tuotantoyhtiöiden listalla takuulla alleviivattu paksulla tussilla. Jälki on nättiä ja pitääkin olla, koska mitään liian selvää juonta ei ole, vaan leffa on enemmänkin sarja erinäisiä hetkiä ja sattumuksia ilman selvää päämäärää/tarkoitusta. Se ei oikeastaan yritä edes olla mikään perinteinen unimainenkaan elokuva kuten vaikkapa Terrence Malickin viimeisin elokuva Knight of Cups. Swiss Army Man vain näyttää tarinansa ja se siitä. Se on ennen kaikkea fiilistelyelokuva. Sen toki voi myös analysoida puhki. Tekijät eivät kuitenkaan lähde juurikaan avaamaan elokuvan tarkoitusta, tai oikeastaan juuri edes kannusta miettimään siitä. Jää aikalailla täysin katsojan vastuulle etsiä tälle kaikelle järkiperäinen selitys, jos siis sellaista ylipäänsä kaipaa.

Tuomio


Tämä on uniikki kokemus, johon on hankala pureutua ja avata. Muistivihkokin jäi aika tyhjäksi. Ei nyt mikään Koyaanisqatsi mutta kuitenkin. Kuten yltä näkee siinä on erittäin paljon hyvää ja vähän nokan koputtamista. Eli kenties näillä eväillä ei vain ollut juuri tehtävissä parempaa elokuvaa, eikä toisaalta taas henkilökohtaisesti ihan kolahtanut vaikka mustasta huumorista ja hämmentävistä elokuvista sinänsä pidänkin paljon. Mutta hypeä ja kiinnostusta nämä eväät synnyttivät. Suomessakin elokuva tuodaan vielä leffateatterikiertueelle tammikuun alussa. Jenkkiläs(s/t)ä on saatavilla jo levynä, tai streamingina. Ei sovi kaikille, mutta jos haluat jotain erilaista niin tässä olisi yksi uniikki puolitoistatuntinen tarjolla. Ja jos kaipaat lisää tyylikästä, sekopäistä ja outoa meininkiä, niin alla olevien suosittelujen eka leffa on yksi henkilökohtaisia suosikkejani. YLE, herätys. Suomesta tuota ei taida olla saatavilla edelleenkään DVD:nä, tai suomiteksteillä, mutta on pienen vaivan arvoinen kulttiklassikko.

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 8
Juoni/käsikirjoitus 7,5
Odotukset, vangitsevuus ja teema 7,5
Uudelleenkatseluarvo 7
Legenda-arvo 7
Viihde 7

Arvio 7,4

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Survive Style 5+, Harold ja Maude, The Brass Teapot, Kauan eläköön Bernie, The Voices, The Science of Sleep, Castaway on the Moon