Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Muut sarjan osat löydät täältä.
Trilleri / Kauhu
Jatketaan pienten ja unohdettujen elokuvien parissa kun kerta sellainen mieleeni pulpahti sopivana jatkona. Tässä itävaltalaisessa elokuvassa henkisesti epävakaa murhamies vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi metsästää uutta satunnaista uhria tyydyttääkseen tarpeensa tappaa. Elokuva on erittäin häiritsevä ja sairaalloisen mielenkiintoinen, sillä tapahtumia seurataan ainoastaan murhamiehen vinkkelistä ja pitkälti ainoana dialogina kuullaan miehen ajatuksia, sekä tunteita. Gerald Kargl tarttui kameraan 14-vuotiaana ja ohjasi ennen Angstia vain yhden lyhytdokumentin. Angstin vastaanotto oli kauniisti sanottuna niin negatiivinen, että Karglin ura ja intohimo tyssäsivät siihen. Toinen käsikirjoittaja, puolalainen Rybczynski on pysytellyt lyhytelokuvien parissa, joista hän on voittanut yhden Oscarinkin lyhytanimaatiollaan Tango (1981).
Angst on elokuva jollaista et ole ennen nähnyt, etkä välttämättä edes halua nähdä. Se on nihilistinen, armottoman realistinen ja shokeeraava. Angst ei kaunistele mitään, se ei anna armoa valkokankaan uhreille saati katsojilleen. Elokuva on jossain määrin epämiellyttävä, mutta kiehtova sukellus ihmisen mielen synkimpiin sopukoihin. Mainitsinko jo sen kaikkein häiritsevimmän faktan? Elokuva perustuu tositapahtumaan. Werner Kniesek pidätettiin Salzburgissa 1980 ja hän tunnusti tekemänsä kolmoismurhan. Syy tähän oli se, että hän oli koukussa uhriensa silmistä heijastuvaan aitoon pelkoon.
Elokuvan valmistumisen jälkeen mikään yhtiö ei halunnut levittää tätä elokuvaa, koska he pelkäsivät niin sensuuria kuin myös imagoaan. Angst joutui esityskieltoon ympäri maailmaa. Kargl periaatteessa uhrasi koko uransa elokuvien parissa ja varallisuutensa siihen, että hän sai tämän elokuvan tehtyä. Elokuvan valmistumisen jälkeen Kargl oli niin veloissa, että hänen oli hankittava tuottavampi työ. Toisaalta voisin myös kuvitella, että kun maailma torppaa intohimoisen ja laadukkaasti tehdyn elokuvan, johon tekijä on ladannut kaiken mahdollisen, niin eiköhän siinä intohimokin ota ison kolauksen.
Kargl oli aikaansa edellä ja Angstin innovatiivinen, epätavallinen kamerankäyttö, sekä pääosassa olevan Erwin Lederin intensiivinen suoritus ovat kertakaikkiaan loistavia. Elokuvassa käytetään avainhetkinä paljon ensimmäisen persoonan kuvakulmaa ja se luo muun naturalismin kanssa pelottavan dokumentaarisen tunnelman, jossa katsoja on intiimisti läsnä tapahtumissa. Jälleen kerran elokuvan käsiinsä hankkiminen on pienen työn takana ja televisiosta tätä tuskin tullaan koskaan näkemään. Mutta jälleen pieni vaivannäkö on sen arvoista. Tämä elokuva nimittäin on piilotettu timantti, joka yksinkertaisesti sanoen ansaitsisi laajempaa arvostusta.
Yhdysvalloissa sisällissotaa käsittelevät aiheet taitavat olla edelleen vähän arka paikka, mutta Tuulen viemää -elokuvan tekohetkellä nuo haavat eivät olleet ehtineet vielä edes kunnolla arpeutua. Kaiken lisäksi elokuvaa lähdettiin tekemään 30-luvun pula-ajan päätteeksi ja tuottaja David O. Selznick ilmoitti julkisuuteen vaatimattomasti, että elokuvasta tulisi kaikkien aikojen suurin. Suuruuden pohjana oli Margaret Mitchellin samanniminen teos, joka oli vuosikymmenen kirjoitustyön tulos. Tuon romaanin ilmestymisvuonna 1936 Selznick maksoi kirjan filmatisointioikeuksista 50 000 dollaria, mikä oli ennätyksellinen summa noina aikoina, sillä koskaan aiemmin ei esikoisromaanista oltu vastaavaa pulitettu.
David O. Selznick itse oli toisen sukupolven elokuvatuottaja, jonka mykkäelokuvia tuottanut isä Lewis J. Selznick kuuluisasti aikanaan totesi, että "elokuva-alalla tarvitaan vähemmän aivoja kuin missään muualla". David oli kuitenkin eri maata, sillä hänelle elokuva oli hienovaraista taidetta. Vaikka miehellä onkin ristiriitainen maine osaltaan elokuvia huonompaan suuntaan vievänä jokapaikan päällepäsmärinä, niin hän on eittämättä merkittävin ja suurin voima tämän sekalaisen, useita ohjaajia ja käsikirjoittajia käyttäneen elokuvan takana. Tämä on eniten David O. Selznickin elokuva, joka kaivoi puolet leffan rahoituksesta itärannikon pankkiireilta, jotka halusivat mukaan elokuvabisnekseen. Loput rahat tulivat Selznickin appiukolta, Louis B. Mayerilta, joka johti MGM-studiota. Historia tietää kertoa Mayerin arvioineen Tuulen viemää -romaanin kasaksi roskaa ennen kuin kirjan myyntiluvut pakottivat titaanin muuttamaan mieltään.
Selznick piti elokuvaa pinnalla kenties historian loistavimmalla mainoskampanjalla. Tiedotteita ja uutisia sikisi väsymättömään tahtiin milloin mistäkin ja Selznick myös noudatti kansan ääntä. Nimittäin Mitchell suositteli Rhett Butlerin rooliin englantilaista Basil Rathbonea, mutta Selznick valitsi pääosaan yleisön ykkösratsun ja suuren sydäntensärkijän; Clark Gablen. Tässäkin oli oma pieni kiemuransa, koska Gablella oli sopimus MGM:n kanssa. Joten Selznick joutui neuvottelupöytään luunkovaa Mayeria vastaan ja vastineeksi Gablesta, sekä puolikkaasta budjetista Mayer kahmi lopulta itselleen puolet tuotoista ja yksinoikeuden elokuvan levitykseen.
Scarlett O'Haran näyttelijän ympärille järjestettiin kaikkien aikojen kilpajuoksu, joka villitsi niin Yhdysvalloissa kuin maailmallakin ja saattoi hyvinkin joissain piireissä kerätä enemmän kiinnostusta kuin potentiaalinen uusi maailmansota. Scarlettin rooliin tarkasteltiin joidenkin arvioiden mukaan jopa 1400 ehdokasta ja kaikki Hollywoodin suurimmat naistähdet joutuivat alentumaan koekuvauksiin: Bette Davis, Katherine Hepburn jne. Elokuvan kuvausten alkaessa Scarlett O'Hara oli edelleen löytämättä. Elokuvan ensimmäinen kuvattava kohtaus oli Atlantan suurpalo, jossa muuten poltettiin useiden elokuvien kuten King Kongin vanhoja rakennelmia, Selznickin agenttiveli Myron toi mukanaan Laurence Olivierin ja Vivien Leigh'n seuraamaan päivän kuvauksia. Sieltä maineikkaan miehensä mukana Yhdysvaltoihin tullut Leigh päätyi George Cukorin koekuvauksiin, jotka varmistivat Scarlett O'Haran löytyneen viime tingassa. Ensimmäisen päivän kuvausten jälkeen muuten elokuvasta oli purkissa 1,5 kohtausta arvioidusta 692:sta ja kustannukset olivat jo tuolloin 1 081 465 dollaria 2 843 000 dollarin budjetista.
Ensimmäinen ohjaajavalinta elokuvaan oli loistavana naisten ohjaajana mainetta niittänyt George Cukor. Hän osallistui tosiaankin näyttelijöiden valintaan ja käsikirjoitusprosessiin. Mutta sekä Cukor, että käsikirjoituksen nimiinsä saanut Sidney Howard saivat projektin aikana kenkää. Cukor halusi Selznickin mukaan näprätä liikaa mitättömiä yksityiskohtia ja tuon hitailun seurauksena kustannukset kohoaisivat taivaisiin alta aikayksikön. Cukorin mukaan taas Selznick räpelöi jatkuvasti käsikirjoitusta ja usein huonompaan suuntaan. Nuo samat sanat tulivat myös projektiin yhdessä vaiheessa viikoksi kiinnitetyn, legendaarisen käsikirjoittajan Ben Hechtin suusta. Jopa Kultahatun kirjoittanut F. Scott Fitzgerald osallistui käsikirjoituksen muokkaamiseen yhdessä kymmenien muiden nimien kanssa. Cukor kulutti elokuvaan kolme vuotta elämästään ja suurinosa hänen kuvaamastaan aineistosta jäi elokuvaan. Selznick taipui myös lopulta toteamaan, että Cukorin kädenjälki eritoten Scarlettin ympärillä olevissa kohtauksissa oli lyömätöntä. Lisäksi lienee syytä mainita, että Cukorin potkujenkin jälkeen sekä Leigh, että de Havilland kävivät kysymässä mieheltä säännöllisesti neuvoja ja ohjausta.
Yleisesti ottaen George Cukorin materiaalia on elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa luodaan vahva emotionaalinen perusta kaikelle myöhemmin seuraavalle suurelle melodraamalle. Cukorin jälkeen ohjaajan pestin sai Gablen ryyppy- ja metsästyskaveri Victor Fleming, joka oli tullut tunnetuksi vähän miehisempien elokuvien saralla. Hän ei tiettävästi koskaan vaivautunut lukemaan kirjaa, vaan ohjasi suoraan käsikirjoituksesta sitä mukaa kun papereita hänen eteensä tuotiin. Samoin teki tiettävästi myös Flemingiä tovin tuurannut Sam Wood.
Elokuvasta järjestettiin 1939 syyskuussa koekatselu Riversidessa. Yleisö oli tullut katsomaan aivan toista elokuvaa ja sai tietää nelituntisesta lisästä ohjelmaan vasta sisällä. Kun yleisö oli paikoillaan salissa, teatterin ovet lukittiin. Elokuvan loputtua yleisö tiettävästi puhkesi raivoisiin aplodeihin ja suosionosoituksiin. Sieltä tekijöiden oli helppo jatkaa kohti elokuvamaailman odotetuinta ensi-iltaa 15.12.1939 Atlantassa. Läsnä olivat kaikki merkittävimmät elokuvassa mukana olleet tekijät lukuunottamatta mustaihoista Hattie McDanielia, joka oli kyllä kaupungissa. Ilmeisesti Atlanta oli niin syvällä etelässä, että oli parempi jos O'Haran perheen uskollista palvelijaa Mammya esittänyt McDaniel ei saanut kutsua ensi-iltaan. Mene ja tiedä onko tällä osaa sille, että McDaniel sai roolistaan ansaitun sivuosa-Oscarin ja hänestä tuli ensimmäinen mustaihoinen voittaja.
Ja jos jostain Tuulen viemää -elokuvaa voi kritisoida, niin se siloittelee monien muiden elokuvien tavoin historiaa. Se kuvaa ohimennen Ku Klux Klanin toimintaan osallistuvaa Ashleyta sankarillisessa valossa ja lisäksi elokuvan orjat ja palvelijat ovat selvästi rooleihinsa tyytyväisiä. Toisaalta Mammyn tapauksessa stereotypiaa rikkoo se, että tämän lisäksi hänessä on harvinaista hahmon eräänlainen auktoriteettiasema perheen sisällä, sekä hänen syvä viisautensa ja inhimillisyytensä.
Tuulen viemää oli jättimenestys alusta alkaen ja sen voittokulkua onnistui jarruttamaan hetkellisesti vain toinen maailmansota. Lontoossa elokuvaa esitettiin läpi toisen maailmansodan, mutta muualle Eurooppaan se rantautui kunnolla vasta rauhan laskeuduttua. Tosin Suomessa sitä päästiin ihastelemaan vasta 1950 ja tuohon olisi kuulemma syynä elokuvan liian kalliit oikeudet. Triviana muuten ensimmäinen Washingtonissa pidetty elokuvan näytös oli järjestetty "Kärsivän Suomen kansan hyväksi". Ohjelma sisälsi aluksi 5 minuuttisen tervehdyksen Suomelle, Maamme-laulun ja Suomen edustajan Hjalmar Procopen esittelyn. Sen jälkeen klo 8.30 näytettiin ajalle ominaisesti kahteen osaan jaettu Tuulen viemää.
Lisäksi elokuva tuotiin 1967 teattereihin uutena 70-millisenä versiona ja stereo-äänellä. Sitä esitettiin esimerkiksi New Yorkissa vuoden ajan ja se löi laudalta siellä katsojaluvuissa Stanley Kubrickin uunituoreen mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailu.
Muistan ikuisesti ja melko eläväisesti kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Kyseessä oli sunnuntai, vuosi oli 2010. Sitä en muista näytettiinkö elokuva jo päivällä, vai esitettiinkö se perinteisellä YleTeeman klassikkoslotilla klo. 18.00. Tässä vaiheessa minulla ei oikeastaan ollut vielä kiinnostusta vanhoja elokuvia kohtaan. Ajattelin vain katsastaa onko tuosta yli 70-vuotiaasta elokuvasta yhtään mihinkään, kun minulla oli jo muutamia positiivisia kokemuksia esimerkiksi Orson Wellesin ja Humphrey Bogartin elokuvista. Ihan ensimmäisenä tietysti yllätyin tietämättömänä, että Tuulen viemää oli väreissä. "Positiivinen alku", ajattelin. Seuraavien tuntien ajan tuijotin kuin liimattuna vanhaa Finluxin halpaa ja harmaata kuvaputkitelkkaria sängyllä makoillen, enkä poistunut sen äärestä mihinkään. Muistan kutakuinkin ajatelleeni, etten ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja miten tälläisen elokuvan tekeminen nykyaikana olisi mahdotonta. Yli 70 vuotta myöhemminkin elokuva tuntui elämää suuremmalta ja muutamat sen kohtauksista, kuten juuri edellä mainittu Atlantan palo, ällistyttäviltä. Tuulen viemää on elokuva, johon on helppo rakastua edelleen. Nyt ja tulevaisuudessa.
Angst (1983)
Trilleri / Kauhu
Ohjaus: Gerald Kargl
Käsikirjoitus: Kargl & Zbigniew Rybczynski
Tähdet: Erwin Leder, Renate Kastelik, Silvia Ryder
"The fear in her eyes and the knife in the chest. That's my last memory of my mother. That's why I had to go to prison for four years, even though she survived. "
Angst on elokuva jollaista et ole ennen nähnyt, etkä välttämättä edes halua nähdä. Se on nihilistinen, armottoman realistinen ja shokeeraava. Angst ei kaunistele mitään, se ei anna armoa valkokankaan uhreille saati katsojilleen. Elokuva on jossain määrin epämiellyttävä, mutta kiehtova sukellus ihmisen mielen synkimpiin sopukoihin. Mainitsinko jo sen kaikkein häiritsevimmän faktan? Elokuva perustuu tositapahtumaan. Werner Kniesek pidätettiin Salzburgissa 1980 ja hän tunnusti tekemänsä kolmoismurhan. Syy tähän oli se, että hän oli koukussa uhriensa silmistä heijastuvaan aitoon pelkoon.
Elokuvan valmistumisen jälkeen mikään yhtiö ei halunnut levittää tätä elokuvaa, koska he pelkäsivät niin sensuuria kuin myös imagoaan. Angst joutui esityskieltoon ympäri maailmaa. Kargl periaatteessa uhrasi koko uransa elokuvien parissa ja varallisuutensa siihen, että hän sai tämän elokuvan tehtyä. Elokuvan valmistumisen jälkeen Kargl oli niin veloissa, että hänen oli hankittava tuottavampi työ. Toisaalta voisin myös kuvitella, että kun maailma torppaa intohimoisen ja laadukkaasti tehdyn elokuvan, johon tekijä on ladannut kaiken mahdollisen, niin eiköhän siinä intohimokin ota ison kolauksen.
Kargl oli aikaansa edellä ja Angstin innovatiivinen, epätavallinen kamerankäyttö, sekä pääosassa olevan Erwin Lederin intensiivinen suoritus ovat kertakaikkiaan loistavia. Elokuvassa käytetään avainhetkinä paljon ensimmäisen persoonan kuvakulmaa ja se luo muun naturalismin kanssa pelottavan dokumentaarisen tunnelman, jossa katsoja on intiimisti läsnä tapahtumissa. Jälleen kerran elokuvan käsiinsä hankkiminen on pienen työn takana ja televisiosta tätä tuskin tullaan koskaan näkemään. Mutta jälleen pieni vaivannäkö on sen arvoista. Tämä elokuva nimittäin on piilotettu timantti, joka yksinkertaisesti sanoen ansaitsisi laajempaa arvostusta.
Tuulen viemää (1939)
Draama / Rakkaus / Historia
Ohjaus: Victor Fleming
Käsikirjoitus: Sidney Howard
Tähdet: Clark Gable, Vivien Leigh, Olivia de Havilland, Hattie McDaniel
8 Oscaria, 13 ehdokkuutta
"Frankly, my dear, I don't give a damn. "
David O. Selznick itse oli toisen sukupolven elokuvatuottaja, jonka mykkäelokuvia tuottanut isä Lewis J. Selznick kuuluisasti aikanaan totesi, että "elokuva-alalla tarvitaan vähemmän aivoja kuin missään muualla". David oli kuitenkin eri maata, sillä hänelle elokuva oli hienovaraista taidetta. Vaikka miehellä onkin ristiriitainen maine osaltaan elokuvia huonompaan suuntaan vievänä jokapaikan päällepäsmärinä, niin hän on eittämättä merkittävin ja suurin voima tämän sekalaisen, useita ohjaajia ja käsikirjoittajia käyttäneen elokuvan takana. Tämä on eniten David O. Selznickin elokuva, joka kaivoi puolet leffan rahoituksesta itärannikon pankkiireilta, jotka halusivat mukaan elokuvabisnekseen. Loput rahat tulivat Selznickin appiukolta, Louis B. Mayerilta, joka johti MGM-studiota. Historia tietää kertoa Mayerin arvioineen Tuulen viemää -romaanin kasaksi roskaa ennen kuin kirjan myyntiluvut pakottivat titaanin muuttamaan mieltään.
Selznick piti elokuvaa pinnalla kenties historian loistavimmalla mainoskampanjalla. Tiedotteita ja uutisia sikisi väsymättömään tahtiin milloin mistäkin ja Selznick myös noudatti kansan ääntä. Nimittäin Mitchell suositteli Rhett Butlerin rooliin englantilaista Basil Rathbonea, mutta Selznick valitsi pääosaan yleisön ykkösratsun ja suuren sydäntensärkijän; Clark Gablen. Tässäkin oli oma pieni kiemuransa, koska Gablella oli sopimus MGM:n kanssa. Joten Selznick joutui neuvottelupöytään luunkovaa Mayeria vastaan ja vastineeksi Gablesta, sekä puolikkaasta budjetista Mayer kahmi lopulta itselleen puolet tuotoista ja yksinoikeuden elokuvan levitykseen.
Scarlett O'Haran näyttelijän ympärille järjestettiin kaikkien aikojen kilpajuoksu, joka villitsi niin Yhdysvalloissa kuin maailmallakin ja saattoi hyvinkin joissain piireissä kerätä enemmän kiinnostusta kuin potentiaalinen uusi maailmansota. Scarlettin rooliin tarkasteltiin joidenkin arvioiden mukaan jopa 1400 ehdokasta ja kaikki Hollywoodin suurimmat naistähdet joutuivat alentumaan koekuvauksiin: Bette Davis, Katherine Hepburn jne. Elokuvan kuvausten alkaessa Scarlett O'Hara oli edelleen löytämättä. Elokuvan ensimmäinen kuvattava kohtaus oli Atlantan suurpalo, jossa muuten poltettiin useiden elokuvien kuten King Kongin vanhoja rakennelmia, Selznickin agenttiveli Myron toi mukanaan Laurence Olivierin ja Vivien Leigh'n seuraamaan päivän kuvauksia. Sieltä maineikkaan miehensä mukana Yhdysvaltoihin tullut Leigh päätyi George Cukorin koekuvauksiin, jotka varmistivat Scarlett O'Haran löytyneen viime tingassa. Ensimmäisen päivän kuvausten jälkeen muuten elokuvasta oli purkissa 1,5 kohtausta arvioidusta 692:sta ja kustannukset olivat jo tuolloin 1 081 465 dollaria 2 843 000 dollarin budjetista.
Ensimmäinen ohjaajavalinta elokuvaan oli loistavana naisten ohjaajana mainetta niittänyt George Cukor. Hän osallistui tosiaankin näyttelijöiden valintaan ja käsikirjoitusprosessiin. Mutta sekä Cukor, että käsikirjoituksen nimiinsä saanut Sidney Howard saivat projektin aikana kenkää. Cukor halusi Selznickin mukaan näprätä liikaa mitättömiä yksityiskohtia ja tuon hitailun seurauksena kustannukset kohoaisivat taivaisiin alta aikayksikön. Cukorin mukaan taas Selznick räpelöi jatkuvasti käsikirjoitusta ja usein huonompaan suuntaan. Nuo samat sanat tulivat myös projektiin yhdessä vaiheessa viikoksi kiinnitetyn, legendaarisen käsikirjoittajan Ben Hechtin suusta. Jopa Kultahatun kirjoittanut F. Scott Fitzgerald osallistui käsikirjoituksen muokkaamiseen yhdessä kymmenien muiden nimien kanssa. Cukor kulutti elokuvaan kolme vuotta elämästään ja suurinosa hänen kuvaamastaan aineistosta jäi elokuvaan. Selznick taipui myös lopulta toteamaan, että Cukorin kädenjälki eritoten Scarlettin ympärillä olevissa kohtauksissa oli lyömätöntä. Lisäksi lienee syytä mainita, että Cukorin potkujenkin jälkeen sekä Leigh, että de Havilland kävivät kysymässä mieheltä säännöllisesti neuvoja ja ohjausta.
Yleisesti ottaen George Cukorin materiaalia on elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa luodaan vahva emotionaalinen perusta kaikelle myöhemmin seuraavalle suurelle melodraamalle. Cukorin jälkeen ohjaajan pestin sai Gablen ryyppy- ja metsästyskaveri Victor Fleming, joka oli tullut tunnetuksi vähän miehisempien elokuvien saralla. Hän ei tiettävästi koskaan vaivautunut lukemaan kirjaa, vaan ohjasi suoraan käsikirjoituksesta sitä mukaa kun papereita hänen eteensä tuotiin. Samoin teki tiettävästi myös Flemingiä tovin tuurannut Sam Wood.
Elokuvasta järjestettiin 1939 syyskuussa koekatselu Riversidessa. Yleisö oli tullut katsomaan aivan toista elokuvaa ja sai tietää nelituntisesta lisästä ohjelmaan vasta sisällä. Kun yleisö oli paikoillaan salissa, teatterin ovet lukittiin. Elokuvan loputtua yleisö tiettävästi puhkesi raivoisiin aplodeihin ja suosionosoituksiin. Sieltä tekijöiden oli helppo jatkaa kohti elokuvamaailman odotetuinta ensi-iltaa 15.12.1939 Atlantassa. Läsnä olivat kaikki merkittävimmät elokuvassa mukana olleet tekijät lukuunottamatta mustaihoista Hattie McDanielia, joka oli kyllä kaupungissa. Ilmeisesti Atlanta oli niin syvällä etelässä, että oli parempi jos O'Haran perheen uskollista palvelijaa Mammya esittänyt McDaniel ei saanut kutsua ensi-iltaan. Mene ja tiedä onko tällä osaa sille, että McDaniel sai roolistaan ansaitun sivuosa-Oscarin ja hänestä tuli ensimmäinen mustaihoinen voittaja.
Ja jos jostain Tuulen viemää -elokuvaa voi kritisoida, niin se siloittelee monien muiden elokuvien tavoin historiaa. Se kuvaa ohimennen Ku Klux Klanin toimintaan osallistuvaa Ashleyta sankarillisessa valossa ja lisäksi elokuvan orjat ja palvelijat ovat selvästi rooleihinsa tyytyväisiä. Toisaalta Mammyn tapauksessa stereotypiaa rikkoo se, että tämän lisäksi hänessä on harvinaista hahmon eräänlainen auktoriteettiasema perheen sisällä, sekä hänen syvä viisautensa ja inhimillisyytensä.
Tuulen viemää oli jättimenestys alusta alkaen ja sen voittokulkua onnistui jarruttamaan hetkellisesti vain toinen maailmansota. Lontoossa elokuvaa esitettiin läpi toisen maailmansodan, mutta muualle Eurooppaan se rantautui kunnolla vasta rauhan laskeuduttua. Tosin Suomessa sitä päästiin ihastelemaan vasta 1950 ja tuohon olisi kuulemma syynä elokuvan liian kalliit oikeudet. Triviana muuten ensimmäinen Washingtonissa pidetty elokuvan näytös oli järjestetty "Kärsivän Suomen kansan hyväksi". Ohjelma sisälsi aluksi 5 minuuttisen tervehdyksen Suomelle, Maamme-laulun ja Suomen edustajan Hjalmar Procopen esittelyn. Sen jälkeen klo 8.30 näytettiin ajalle ominaisesti kahteen osaan jaettu Tuulen viemää.
Lisäksi elokuva tuotiin 1967 teattereihin uutena 70-millisenä versiona ja stereo-äänellä. Sitä esitettiin esimerkiksi New Yorkissa vuoden ajan ja se löi laudalta siellä katsojaluvuissa Stanley Kubrickin uunituoreen mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailu.
Muistan ikuisesti ja melko eläväisesti kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Kyseessä oli sunnuntai, vuosi oli 2010. Sitä en muista näytettiinkö elokuva jo päivällä, vai esitettiinkö se perinteisellä YleTeeman klassikkoslotilla klo. 18.00. Tässä vaiheessa minulla ei oikeastaan ollut vielä kiinnostusta vanhoja elokuvia kohtaan. Ajattelin vain katsastaa onko tuosta yli 70-vuotiaasta elokuvasta yhtään mihinkään, kun minulla oli jo muutamia positiivisia kokemuksia esimerkiksi Orson Wellesin ja Humphrey Bogartin elokuvista. Ihan ensimmäisenä tietysti yllätyin tietämättömänä, että Tuulen viemää oli väreissä. "Positiivinen alku", ajattelin. Seuraavien tuntien ajan tuijotin kuin liimattuna vanhaa Finluxin halpaa ja harmaata kuvaputkitelkkaria sängyllä makoillen, enkä poistunut sen äärestä mihinkään. Muistan kutakuinkin ajatelleeni, etten ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa ja miten tälläisen elokuvan tekeminen nykyaikana olisi mahdotonta. Yli 70 vuotta myöhemminkin elokuva tuntui elämää suuremmalta ja muutamat sen kohtauksista, kuten juuri edellä mainittu Atlantan palo, ällistyttäviltä. Tuulen viemää on elokuva, johon on helppo rakastua edelleen. Nyt ja tulevaisuudessa.
Kommentit
Lähetä kommentti