Kulunut vuosi on ollut hankala. Elokuvateatterit menivät säppiin maaliskuussa ja tulevia julkaisuja hyllytettiin hamaan tulevaisuuteen. Hiljalleen kesän ja syksyn aikana pääsimme jälleen teattereihin, ja Christopher Nolanin Tenetkin sinne tuli. Se vain jäi tappiolle lippuluukuilla ja säikäytti loput ulkomaiset ja isot kotimaiset elokuvat hyllylle. Sitten tulikin jo toinen aalto, teatterit laittoivat jälleen oviaan kiinni ja joulunpyhiksi teattereihin kaavailtuja elokuvia siirrettiin vähintään kuukaudella eteenpäin.
Omassakaan vuodessa ei ole ollut hurraamista, sillä maailman epävarmuus sai hylkäämään elokuvapäiväkirjan pitämisen hetkeksi aikaa huolimatta lisääntyneestä vapaa-ajasta. Elokuvien katsominen ei kuitenkaan jäänyt, vaan kiitos suoratoistopalveluiden, niitä tuli edelleen katsottua paljon. Sitä kuitenkin kaipasi teatterin ihmisjoukon katselukokemukseen tuomaa energiaa ja magiikkaa. Elokuvastudiot ovat sopeutuneet tilanteeseen julkaisemalla joitain teatterilevitykseen tarkoitettuja elokuviaan suoratoistopalveluissa. Esimerkiksi Tenetin takana ollut Warner Bros suunnittelee omien elokuviensa julkaisemista yhtaikaa HBO Max-suoratoistopalvelussaan ja vielä avoinna olevissa teattereissa. Huono puoli? Koskevat vain Yhdysvaltoja ja me muut joudumme odottamaan rahojemme kanssa. Hyvä puoli? Sitten kun nämä kaikki hyllytetyt elokuvat päästetään irti, niin saa käydä kuluttamassa penkkejä ja kaikille löytynee katsottavaa. Saapa nähdä, miten ne porrastetaan. Sitten. Joskus.
Omassakaan vuodessa ei ole ollut hurraamista, sillä maailman epävarmuus sai hylkäämään elokuvapäiväkirjan pitämisen hetkeksi aikaa huolimatta lisääntyneestä vapaa-ajasta. Elokuvien katsominen ei kuitenkaan jäänyt, vaan kiitos suoratoistopalveluiden, niitä tuli edelleen katsottua paljon. Sitä kuitenkin kaipasi teatterin ihmisjoukon katselukokemukseen tuomaa energiaa ja magiikkaa. Elokuvastudiot ovat sopeutuneet tilanteeseen julkaisemalla joitain teatterilevitykseen tarkoitettuja elokuviaan suoratoistopalveluissa. Esimerkiksi Tenetin takana ollut Warner Bros suunnittelee omien elokuviensa julkaisemista yhtaikaa HBO Max-suoratoistopalvelussaan ja vielä avoinna olevissa teattereissa. Huono puoli? Koskevat vain Yhdysvaltoja ja me muut joudumme odottamaan rahojemme kanssa. Hyvä puoli? Sitten kun nämä kaikki hyllytetyt elokuvat päästetään irti, niin saa käydä kuluttamassa penkkejä ja kaikille löytynee katsottavaa. Saapa nähdä, miten ne porrastetaan. Sitten. Joskus.
Isojen teatterijulkaisujen puuttuminen oli tekijä, joka innosti minua vielä koostamaan tämän listan huolimatta olemattomasta valmistautumisesta aikanaan näitä elokuvia katsoessa. Olen katsonut vuoden aikana hienoja pieniä elokuvia, jotka muunlaisessa maailmantilanteessa olisivat saattaneet lipua ohitseni. Minusta on ehkä jopa tullut parempi ja kärsivällisempi katsoja.
Kuten tavallista, elokuvat on laitettu järjestykseen lähinnä vain lukijan iloksi ja rakenteen selkeyttämiseksi. Listan tarkoituksena on vain esitellä lukijalle 50 kiinnostavaa elokuvaa kuluneelta vuodelta. Ei sen kummempaa, vain jakaa rakkautta elokuvia kohtaan. Tuttuun tapaan kelpuutettuna ovat vuonna 2020 streamingissä, teattereissa - tai sellaisten julkaisujen puuttuessa - dvd:nä julkaistut elokuvat. Sound of Metalin olisin halunnut ehtiä katsoa, mutta se ei ollut mahdollista. Parasite puolestaan oli jo viime vuotisella listalla.
Eiköhän aloitella:
Kunniamaininnat: Queen & Slim, A Rainy Day in New York, The Hater, The Outpost, Young Ahmed, Big Time Adolescence
Kunniamaininnat: Queen & Slim, A Rainy Day in New York, The Hater, The Outpost, Young Ahmed, Big Time Adolescence
50.
Käsikirjoitus: Ruben Santiago-Hudson
Päätähdet: Viola Davis, Chadwick Boseman, Jeremy Shamos, Colman Domingo, Glynn Turman
"I know what I'm doin'. Let me handle them my way."
Ma Rainey's Black Bottom on uskollinen filmatisointi August Wilsonin samannimisestä näytelmästä. Se kertoo bluesin äidiksi kuvatusta Ma Raineysta ja hänen bändistään. Tarina sijoittuu muutaman tunnin ajanjaksolle kesäiseen chicagolaiseen levytysstudioon, jossa bändi ja Ma Rainey äänittävät levyä valkoisen studiojohtajan pihin silmän alla. Teatterimaisuutensa vuoksi tämä on näyttelijöiden elokuva ja nimikkoroolissa oleva Viola Davis, sekä bändin trumpetinsoittajaa näyttelevä edesmennyt Chadwick Boseman tekevät muiden ohella rautaista työtä, eikä edes epäpätevä ohjaus pysty himmentämään lahjakkuutta ja alkuperäismateriaalin purevuutta.Päätähdet: Viola Davis, Chadwick Boseman, Jeremy Shamos, Colman Domingo, Glynn Turman
"I know what I'm doin'. Let me handle them my way."
Muutaman vuoden takainen ja kyseisen vuoden eliittielokuviin kuulunut Fences oli loistava August Wilson -adaptaatio valkokankaalle. Kyseisen elokuvan ohjannut Denzel Washington toimii Ma Rainey's Black Bottomin tuottajana ja hän on pestannut maineikkaan teatteriohjaaja George C. Wolfen elokuvan ohjaajaksi, jonka edellinen teos; tv-elokuva Henrietta Lacksista oli kestämättömän kehno. Wilsonin näytelmä on päätetty siirtää sellaisenaan elokuvan muotoon, sillä on haluttu olla mahdollisimman uskollisia näytelmälle jokaisessa käänteessä. Täten joukossa on muutama vaivaannuttavan pitkä menneisyyteen sukeltava monologi, jotka vaikuttavat kömpelöiltä elokuvaformaatissa, jossa parasta on näyttää eikä kertoa. Ja jos kertoo, niin kerrontaan on löydettävä tällöin muilla keinoilla kineettisyyttä. Pelkkä pitkäkestoinen ja hitaasti sisään zoomaava lähikuva Bosemanin kasvoista, tai teatralisoitu liikehdintä vailla tarkoitusta ei riitä elokuvaruudulla. Se ei pidä sisällään samaa teatterin kaikuvan ukkosmaista voimaa ja live-esityksen energiaa.
Elokuva sijoittuu 20-luvun chicagolaiseen äänitysstudioon. Se alkaa kellarista, jossa bändijäsenet käyvät keskenään nasevaa dialogia ja kamera pyörii kuin vauhkoontunut pässi ympäriinsä välittämättä mistään säännöistä. Teatteriohjaajaksi Wolfe viihtyy hämmentävän paljon lähikuvissa. Lähdemateriaalia tuntemattomana minun oli vaikea saada elokuvasta ja hahmoista kiinni alussa, koska jatkuva kameran pyöriminen vailla järkeä luo hämmentävän ja epämukavan tunnelman katsojalle alitajuisesti. Teatterissa katsojan näkökentässä on koko näyttämö, joten kohtauksen geografia ja hahmojen asemat toisiinsa nähden ovat aina selvät, oli liikehdintää kuinka paljon tahansa. Täten tuossa elokuvan kohtauksessa oli vaikea kunnolla keskittyä hahmojen käymään dialogiin, mikä oli harmillista siksikin, että karakterisaatio ja elokuvan ensimmäisen teeman ilmoille tuonti tapahtuivat pitkälti sen keskustelun kautta juuri tuossa vaiheessa. On hämmentävää, miten Wolfe yrittää luoda kinetiikkaa irrallisesti pelkän muodon kautta vailla minkäänlaista funktiota. Kun hän kerran haluaa olla uskollinen lähdemateriaalille, niin miksi kummassa ei vain vedetä staattisilla otoksilla laajoissa kuvissa ja anneta materiaalin, sekä näyttelijöiden kantaa huoletta elokuvaa.
Nyt kun tuo on saatu pois sydämeltä, niin voimme jatkaa. Valkoinen manageri on houkutellut Ma Raineyn bändeineen äänitysstudioon äänittämään uutta levyä. Äänitysprosessi toimii symbolina, sillä ennen laulujen äänitystä, nämä laulut ja äänet kuuluvat Ma Raineylle, sekä hänen bändilleen. Äänityksen jälkeen ne siirtyvät rasistisen levystudion johtajan (osa)omistukseen, eivätkä ne enää ole bändin hallinnassa. Ja Ma Raineylla ja bändillä on tässä äänitysprosessissa kaikki valta niin kauan, kun levy ei ole valmis. On huvittavaa katsoa managerin ja studiojohtajan pokkurointia ja matelua diivamaisen Ma Raineyn vaatimusten edessä.
Nyt kun tuo on saatu pois sydämeltä, niin voimme jatkaa. Valkoinen manageri on houkutellut Ma Raineyn bändeineen äänitysstudioon äänittämään uutta levyä. Äänitysprosessi toimii symbolina, sillä ennen laulujen äänitystä, nämä laulut ja äänet kuuluvat Ma Raineylle, sekä hänen bändilleen. Äänityksen jälkeen ne siirtyvät rasistisen levystudion johtajan (osa)omistukseen, eivätkä ne enää ole bändin hallinnassa. Ja Ma Raineylla ja bändillä on tässä äänitysprosessissa kaikki valta niin kauan, kun levy ei ole valmis. On huvittavaa katsoa managerin ja studiojohtajan pokkurointia ja matelua diivamaisen Ma Raineyn vaatimusten edessä.
Tarinan toinen päähenkilö on Bosemanin esittämä trumpetinsoittaja Levee, joka on nuori ja suulas naistenmies. Hän pitää huomiosta, on kunnianhimoinen ja haluaa varastaa huomion joka käänteessä. Hän kylvää konfliktia ympärilleen ja hänen erilaisuutensa muuhun bändiin tulee selväksi jo elokuvan kellarin avauskohtauksessa. Kun bändinjäsenet puhuvat mustan miehen asemasta ja solidaarisuudesta, sooloileva Levee on kiinnostuneempi omasta navastaan ja menestymisestään. Häntä eivät kanssaveljien ja -siskojen ongelmat hetkauta, vain hänellä itsellään on merkitystä. Spike Lee:n Da 5 Bloods käsitteli sekin osaltaan tätä samaa jakautumista.
Syy Leveen oman navan tuijotteluun on, että äänitysstudion johtaja on tilannut häneltä kappaleita ja luvannut, että hän saa perustaa oman bändinsä ja äänittää oman levynsä. Levee on vain liian naiivi tajuamaan, miten koko yhteiskunta on kasattu häntä vastaan, eikä hänellä ole mahdollisuuksia voittaa. Pienikin takaisku voi olla katastrofaalinen henkilölle, jonka perusselviytyminen riippuu suuresta menestyksestä. Studiojohtaja ottaa Leveen biisit vastaan ja hetken kuluttua tulee takaisin toteamaan, etteivät ne ole ihan sitä mitä hän halusi. Mutta hän voi kyllä ottaa ne pois Leveen käsistä pyörimästä viiden dollarin kappalehintaan. Leveelle ei periaatteessa anneta vaihtoehtoa, joko hän ottaa ne viisi dollaria per. liuska, tai hän ei saa niistä mitään. Tunneissa Levee menettää kaiken. Elokuva loppuu paljon puhuvaan lyhyeen kohtaukseen, jossa valkoinen orkesteri äänittää virkamiesmäisesti säveltäjän johdolla Leveen mustasta kulttuurista ja eletystä elämästä kumpuavia bluessovituksia.
Syy Leveen oman navan tuijotteluun on, että äänitysstudion johtaja on tilannut häneltä kappaleita ja luvannut, että hän saa perustaa oman bändinsä ja äänittää oman levynsä. Levee on vain liian naiivi tajuamaan, miten koko yhteiskunta on kasattu häntä vastaan, eikä hänellä ole mahdollisuuksia voittaa. Pienikin takaisku voi olla katastrofaalinen henkilölle, jonka perusselviytyminen riippuu suuresta menestyksestä. Studiojohtaja ottaa Leveen biisit vastaan ja hetken kuluttua tulee takaisin toteamaan, etteivät ne ole ihan sitä mitä hän halusi. Mutta hän voi kyllä ottaa ne pois Leveen käsistä pyörimästä viiden dollarin kappalehintaan. Leveelle ei periaatteessa anneta vaihtoehtoa, joko hän ottaa ne viisi dollaria per. liuska, tai hän ei saa niistä mitään. Tunneissa Levee menettää kaiken. Elokuva loppuu paljon puhuvaan lyhyeen kohtaukseen, jossa valkoinen orkesteri äänittää virkamiesmäisesti säveltäjän johdolla Leveen mustasta kulttuurista ja eletystä elämästä kumpuavia bluessovituksia.
49.
Päätähdet: John David Washington, Robert Pattinson, Kenneth Branagh, Elizabeth Debicki
"I'll see you in the beginning, friend."
Christopher Nolan on loistavien ideoiden mies, joka on elokuvissaan useimmiten käsitellyt aikaa ja nämä molemmat pitävät paikkansa Tenetin kohdalla. Vähemmän huomiota on saanut hänen veljensä Jonathan Nolan, joka on usein loppujalostanut nämä ideat monikerroksiseksi, sekä tiiviin elegantiksi käsikirjoitukseksi. Jopa Inceptionissa ja Dunkirkissa - joissa Jonathan ei ole ainakaan virallisesti ollut mukana - näkyy Jonathan Nolanin kädenjälki. Hänen läsnäoloaan olisi kaivattu kipeästi Tenetiin, mutta Jonathan Nolan on lähtenyt luomaan omaa itsenäistä uraansa."I'll see you in the beginning, friend."
John David Washington on Tenetin pääosassa jonkinlaisen terrorisminvastaisen organisaation agenttina, joka lähetetään seuraamaan johtolankoja, jotka johdattavat hänet ympäri maapalloa Mumbaista, Lontooseen, Osloon ja vaikka minne. Matkalla hän saa apuvoimia Robert Pattinsonin muodossa, kohtaa nemesiksensä Kenneth Branagh'n venäläisen asekauppiaan myötä ja saa femme fatalensa tämän vaimosta Elizabeth Debickista.
Tenet oli kesän odotetuin elokuva, jonka piti olla "elokuvateattereiden pelastaja". Sen jälkeen kun Tenet jäi lievästi tappiolle lippuluukuilla, studiot hyllyttivät loputkin isot julkaisunsa hamaan tulevaisuuteen. Tenet on iso, äänekäs ja pitkä huolimatta selkeästi näkyvistä lyhennyksistä. Se on erittäin kekseliäs ja rikas, mutta samalla aivan liian sekava ja hengetön. Se vaikuttaa hetkittäin huonolta James Bond -imitaatiolta vaivaannuttavalla dialogilla - erityisesti kun Washington on veneellä illallistamassa pahiksen kanssa "valepuvussa" ja kaksikko käy keskustelussaan "kissa hiiri" -leikkiä. Elokuvan suurin puute lienee hienostuneisuus, jota kohti se niin kovasti yrittää pyrkiä alkaen isosta konseptistaan, jota elokuva ei vaivaudu avaamaan tavallisille kuolevaisille. Hahmot aivan oikeasti iskevät silmää katsojalle, että "älä edes yritä ymmärtää". No en ymmärtänyt ja en pysynyt kärryillä ihan siinä perusjuonessakaan, jonka seurauksena kokemus jäi viileäksi. Mihin on elokuvan sydän unohtunut näiden hienojen masinaatioiden keskeltä?
Huolimatta narratiivin sekavuudesta, elokuvan juonenkäänteet ja yllätykset olivat jo niin varhain hallussa, että melkein olisi voinut lähteä heti elokuvan alkamisen jälkeen kotiin. Enkä edes pidä itseäni nokkelana twistien arvailijana, lähinnä siitä syystä kun ei ole tapana karata narratiivin edelle. Mutta kun elokuvaan ei päässyt sisään oikein millään tasolla, eikä mitään toimivaa emotionaalista panosta elokuvasta löytynyt, niin noita asioita ehti pyöritellä.
Paikka paikoin elokuva on erittäin nautittava ja olin hetkittäin ruudun vankina. Onhan nämä nykypäivän elokuvat ihmeellisiä, kun Tenetin kaltaisia temppuja odottaisi näkevänsä lähinnä japanilaisessa animessa, eikä ihmisten täyttämässä elokuvassa. Tähän päälle kun miettii vielä, missä mittakaavassa noita kohtauksia on nolanmaisella tinkimättömyydellä oletettavasti kuvattu. Ei voi kuin hattua nostaa.
Yksi elokuvasta jäänyt huomio sen katsomisen jälkeen oli, että Elizabeth Debicki on todella pitkä: 191 cm. John David Washington taas on näyttelijälle tyypillisemmin 175 cm korot kengissä. Kummatkaan eivät yltäneet vaaditulle lumoamisen ja charmin tasolle, vaikka Washington oli pääosan ajasta ihan hyvä katsojan sijaisroolissa ihmettelemässä, että mitä hemmettiä täällä tapahtuu. Toki syy on myös elokuvantekijän, joka jättää jälleen hahmot toissijaisiksi elementeiksi. Silti kaikesta huolimatta elokuvassa on riittävästi loistavia aineksia ja aihioita, että sen voi nostaa tälle listalle - erityisesti tällaisena vuotena.
48.
Päätähdet: Rashida Jones, Bill Murray, Marlon Wayans, Jenny Slate
"It must be very nice to be you."
On the Rocks on tarina niin avioliiton dynamiikasta, kuin isästä ja tyttärestä. Rashida Jones on nykiläinen kirjailija, joka kärsii kirjoittajan blokista. Se johtuu tukahduttavasta kotielämästä ja avio-ongelmista. Jonesin hahmo uskoo erinäisten johtolankojen perusteella, että hänen miehellään on suhde toisen naisen kanssa. Bill Murrayn esittämä playboy-isä saapuu tyttärensä avuksi paljastamaan tämän salasuhteen. Huolimatta siis siitä, ettei tyttären ja naisiin menevän, sekä edelleen tytärtään lapsen tavoin kohtelevan isän suhde ole paras mahdollinen."It must be very nice to be you."
Sofia Coppolan elokuvissa avioliitot eivät ole tavanneet olla kovinkaan ongelmattomia, ja ne ovat toimineet lähinnä kiirastulena, jonka läpi kulkiessa Coppolan sankarittaret ovat löytäneet itsensä. Läpi On the Rocksin, Coppola sirottelee kysymyksiä miesten kyvystä olla uskollinen ja uhrauksista, joita naisten odotetaan tekevän toimivassa avioliitossa. Bill Murrayn esittämä arkaainen mieshahmo on eräänlainen joka miehen fantasia, yhdenlainen versio oikean elämän James Bondista. Rikas, charmantti, elegantti ja sulavan sosiaalinen maailmaa nähnyt seurapiirieläin, joka on "pelimies" vielä vanhallakin iällä nuorempien naisten keskuudessa. Se on juurikin isä, joka lopullisesti iskostaa tyttärensä takaraivoon ajatuksen aviomiehen potentiaalisesta pettämisestä, koska isä peilaa aviomiestä itseensä - kuten tytärkin. Isällä on elokuvan aikana jaettavaksi monenlaisia kultaisia ajatuksia mies- ja naismalleista, lieneekö hän nyt sitten sellainen boomeri.
Elokuva on omanlaisensa oodi sykkivälle Manhattanille, joka tuo mieleen Woody Allenin teokset. Se on myös harvinainen Sophia Coppola -elokuva siinä mielessä, että hänen elokuvissaan on usein jotain hieman unenomaista ja coolia. On the Rocks on kuitenkin tiukasti juurtunut oikeaan maailmaan. Se on hellä, intiimi ja erittäin hauska kuivalla, ironisella ja vilpittömällä tavalla. Jones ja Murray näyttelevät roolinsa lähelle täydellisyyttä.
47.
Käsikirjoitus: Moll & Gilles Marchand
Päätähdet: Denis Ménochet, Laure Calamy, Nadia Tereszkiewicz, Damien Bonnard, Valeria Bruni Tedeschi
"Love is giving what you don't have."
Ranskalaisen Dominik Mollin Rashomonia henkivässä rikostrillerissä kaikki teeskentelevät olevansa jotain mitä he eivät ole. Hahmot ovat emotionaalisesti yksinäisiä ja tyytymättömiä nykyiseen elämäänsä. On aviopari, joka esittää olevansa onnellisesti yhdessä, samaan aikaan kun molemmat hakevat aktiivisesti avioliiton ulkopuolisia suhteita. Keski-ikäinen vaimo pitää homoseksuaalisuutensa kaapissa, koska hän pitää rikkaasta yläluokkaisesta elämästään. On kuolleeseen äitiinsä oudon kiintynyt maanviljelijä, joka on täysin rakastajattarensa ohjailtavana, vaikkei edes vaikuta pitävän naisesta. Sitten hypätään Ranskasta Norsunluurannikolle, jossa nuori afrikkalainen mies tekeytyy netissä kauniiksi ranskalaiseksi tytöksi huijatakseen hyväuskoisilta ja himokkailta miehiltä rahaa. Viimeisenä on nuori tarjoilijatar, joka on ainoana hahmona rehellinen siitä, kuka hän on ja mitä hän haluaa. Se onkin juuri hän, joka tahtomattaan panee liikkeelle näihin toisiinsa yhdistyvissä ihmiselämissä melkoisen tapahtumaketjun, joka johtaa murhaan ja muunlaiseen kärsimykseen kahdella eri mantereella.Päätähdet: Denis Ménochet, Laure Calamy, Nadia Tereszkiewicz, Damien Bonnard, Valeria Bruni Tedeschi
"Love is giving what you don't have."
Moll on jakanut elokuvansa viiteen kappaleeseen, jotka kaikki keskittyvät eri hahmoon ja ne hyppivät narratiivisella aikajanalla edestakaisin jakaen tietoa ja vihjeitä, jotka saavat katsojan arvailemaan loppuun saakka, mitä näissä toisiinsa kytkeytyvissä tarinoissa tapahtuu. Hienon tarinan, kuvauksen ja kerronnan ohella Mollin valttikorttina on liuta loistavia näyttelijöitä.
46.
Päätähdet: Evan Rachel Wood, Richard Jenkins, Debra Winger, Gina Rodriguez
"When a man gives you wood, anything made of wood, he's saying, "You give me wood.""
Miranda Julyn ensimmäinen elokuva yhdeksään vuoteen kertoo huijariperheestä, joita on viime vuosina elokuvakankailla Parasiten ja Shopliftersin johtamina riittänyt. Kajillionaire kertoo pikkuhuijauksia tekevästä introvertista perheestä, joiden elämä mullistuu ymmärtävän muukalaisen myötä. Se on myös kertomus ihmisen tarpeesta läheisyydelle ja lämmölle, olla yhteydessä ympäröivään maailmaan."When a man gives you wood, anything made of wood, he's saying, "You give me wood.""
Kajillionairen pääosassa on kolmihenkinen perhe; vanhemmat Robert (Jenkins) ja Theresa (Winger), sekä teini-ikäinen tyttö Old Dolio (Wood). En ala edes selittämään nimen alkuperää... Tytär on pukeutunut yli-isoon vihreään verkkaripukuun ja hän vaikuttaa ääntään ja ruumiinkieltään myöten kuin teinipojalta. Emotionaaliselta kehitykseltään Old Dolio lienee jossain esiteinin tasolla. Hänen on lähes mahdotonta ottaa silmäkontaktia kenenkään kanssa, ja hän pitääkin katseensa jatkuvasti maassa.
Tyttärellä ei ole tippaakaan itsenäisyyttä, vaan perhe hallitsee hänen elämänsä jokaista sekuntia. Nyt perheen tilanne on kuitenkin muuttumassa käytännössä ja kuvainnollisesti, sillä heillä on viikko aikaa maksaa vuokra, tai muuten heidät potkitaan kadulle. Ihan kuin heillä ei olisi jo yksi jalka kadulla valmiiksi, sillä he asuvat karmeassa varastossa, jota lipevinkään kiinteistömyyjä ei nimittäisi persoonalliseksi ja omalaatuiseksi.
Perhe aikoo ansaita vuokrarahat kuinkas muutenkaan kuin huijauksella, johon liittyy lentoyhtiö, vakuutus ja matkalaukut. Huijauksen aikana he tapaavat ymmärtävän, mutta omalla laillaan myös oudon muukalaisen Gina Rodriguezin Melanien muodossa. Melanie liittyy heidän "jengiinsä", jolloin perheen dynamiikka ja keskinäiset suhteet alkavat muuttaa muotoaan. Hiljalleen Melanie ottaa tehtäväkseen Old Dolion saamisen ulos kuorestaan itsenäiseksi ja tuntevaksi ihmiseksi sisäänvetäytyvän introvertin sijaan, joka antaa perheensä määritellä itsensä.
Elokuvan outous ja hidas muotoutuminen vaatii katsojalta kärsivällisyyttä, joka palkitaan avokätisesti kun valloittava Melanie saapuu kuvaan järkyttämään huijariperheen identiteettiä. Kajillionaire on epätavallinen ja outo aikuistumistarina, josta löytyy rikosta, komediaa, romanssia ja hieno subteksti aikuistumisesta. Silti kaikesta tästä huolimatta se on elokuva, jota en uskaltaisi suositella kenellekään varauksettomasti. Se ei tarkoita, etteikö tällä vähän liiankin näppärällä ja kekseliäällä elokuvalla olisi annettavaa, laatua, charmia ja sanottavaa. Pakkaus on vain niin abstrakti.
45.
Käsikirjoitus: Shannon Bradley-Colleary
Päätähdet: Kara Hayward, Liana Liberato, Jordana Spiro, Shea Whigham, Malin Akerman
"I don't care if people like me."
Martha Stephensin To the Stars sijoittuu 1960-luvun alun pittoreskiin, mutta tukahduttavaan oklahomalaiseen pikkukaupunkiin. Se on tuttu asetelma lukemattomista elokuvista, mutta harva niistäkään kuuluisimmista elokuvista on ollut aivan tämänkaltainen. Oikeastaan äkkiseltään vain Terry Gilliamin Tideland tulee jossain määrin mieleen, mutta se sijoittuikin jo täysin jumalan selän taakse pikkukaupungin sijaan. To the Stars eroaa siinä mielessä edeltäjistään, että poikien sijaan se kertookin tämän 60-lukulaisen pikkukaupungin tytöistä ja naisista, heidän näkökulmistaan ja kaipauksesta kohti jotain suurempaa.Päätähdet: Kara Hayward, Liana Liberato, Jordana Spiro, Shea Whigham, Malin Akerman
"I don't care if people like me."
Elokuva alkaa aamiaispöydästä, jossa äiti valmistelee ystävättärensä seurassa tyttärelleen Irisille tanssiaismekkoa, että tämä saisi viimein napattua itselleen pojan. Ujolla tyttärellä, joka on lukiossa ajautunut hylkiön asemaan, ei ole minkäänlaista aikomusta osallistua kyseisiin tanssiaisiin. Äiti tykkää alkoholista ja on katkeroitunut elämäänsä maatilalla, sekä siihen, että hänen miehensä (Whigham) on aina töissä. Hän purkaa pahaa oloaan usein ivallisin sanankääntein epätyypillistä tytärtään kohti, joka ei ole samanlainen kuin muut ikäisensä, tai äitinsä nuorenpana. Voi Jordana Spiron esittämä äiti on melkoinen pakkaus, sillä hän tyrkyttää itseään häpeilemättömän avoimesti maatilan töissä apukätenä toimivalle kiltille nuorelle pojalle, johon Iris on salaa ihastunut.
Pian yksinäinen ja kiusattu Iris saa kaipaamansa ystävän elämänvoimaa täynnä olevasta uudesta tulokkaasta Maggiesta, joka on muuttanut isosta kaupungista pikkukaupunkiin. Hänen isänsä on maailmaa kiertävä kuvaaja ja journalisti, jonka työt ovat tuoneet perheen kaupunkiin. Kuin vapautta ja erilaisuutta alleviivaten, Maggie kulkee koulussa ikiomalla autollaan, joita tuona aikana ei ihan joka tytöltä tai pojalta löytynyt. Elokuvan aikana kuitenkin käy ilmi, että myös Maggien rohkean pinnan alla kytevät häpeä ja epävarmuus.
Sekä Iris että Maggie kapinoivat elokuvassa tuon ajan naisihanteita ja odotuksia vastaan. Miltä näyttää, miten puhua, miten käyttäytyä, mikä on soveliasta ja mikä ei. Tärkeimpänä on kuitenkin se, mitä on lupa haluta ja mistä unelmoida. Tyttöjen kapina herättää paheksuvia katseita ja selän takana tapahtuvia ivallisia puheita ympäri kaupunkia, erityisesti toisilta naisilta; kotiäideiltä ja koulutovereilta. Ja kuten Irisin äidin tapauksessa, tuo reaktio kumpuaa tietynlaisesta surullisuudesta, katkeruudesta ja ahtaasta ajattelusta. Huolimatta kaikista elokuvan käänteistä - yhdestä vuoden sydäntä särkevimmistä tapahtumista, joka kohtaa kampaajana esiintyvää Adelaide Clemensiä - elokuvan päällimmäinen tunne on toivo.
Alexis (Lefebvre) ja hänen työläisvanhempansa ovat hiljattain muuttaneet Treportin merenrantakaupunkiin, jossa nuori teinipoika ei tunne juuri ketään. Eräänä päivänä, kun Alexis on vaikeuksissa, hänen sankarikseen rientää muutaman vuoden vanhempi David (Voisin). David elää elämäänsä sataprosenttisesti joka hetki. Alexis ihastuu häneen ja pojat viettävät unohtumattoman kesän. Me katsojat kuitenkin tiedämme jo poikien ensitapaamisen aikana asioiden päättyvän huonosti, koska elokuva alkaa käsiraudoissa olevan Alexisin kertojanäänellä. Hän toteaa olleensa aina kiinnostunut kuolemasta ja että tämä on kertomus ruumista. Lopulta Davidin ilmestyessä elokuvaan, Alexis kertoo välittömästi Davidin olevan se ruumis. Jäämme odottamaan mitä tapahtuu.
44.
Päätähdet: Félix Lefebvre, Benjamin Voisin, Valeria Bruni Tedeschi, Philippine Velge
"The truth is you loved a face and a body into which you put the person you wanted."
Ozonin nuoresta, naiivista ja intohimoisesta rakkaudesta kertova kesäinen romanssi on tyylillinen paluu hänen uransa alkuaikojen tuotantoon."The truth is you loved a face and a body into which you put the person you wanted."
Alexis (Lefebvre) ja hänen työläisvanhempansa ovat hiljattain muuttaneet Treportin merenrantakaupunkiin, jossa nuori teinipoika ei tunne juuri ketään. Eräänä päivänä, kun Alexis on vaikeuksissa, hänen sankarikseen rientää muutaman vuoden vanhempi David (Voisin). David elää elämäänsä sataprosenttisesti joka hetki. Alexis ihastuu häneen ja pojat viettävät unohtumattoman kesän. Me katsojat kuitenkin tiedämme jo poikien ensitapaamisen aikana asioiden päättyvän huonosti, koska elokuva alkaa käsiraudoissa olevan Alexisin kertojanäänellä. Hän toteaa olleensa aina kiinnostunut kuolemasta ja että tämä on kertomus ruumista. Lopulta Davidin ilmestyessä elokuvaan, Alexis kertoo välittömästi Davidin olevan se ruumis. Jäämme odottamaan mitä tapahtuu.
Elokuvan narratiivi jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen on nykyhetki, jossa Alex odottaa tuomiotaan tapahtumista. Toinen on tietysti menneisyys. Sen tekee mielenkiintoiseksi, että menneisyyden tapahtumat koetaan nykyhetken Alexin kirjoittaman tekstin kautta, jota hän kirjoittaa selvityksenä oikeusistuinta varten. Se mahdollistaa osaltaan Ozonille paluun yksinkertaisempaan ja vähemmän hienovaraiseen tyyliin, jota hän käytti uransa alkuaikoina. Tarinan kerronta yksinomaan Alexisin näkökulmasta selittää kaikki karkeudet ja vajavuudet flashback-narratiivissa, koska kaikki värittyy ensimmäistä kertaa elämässään ihastuneen teinin muistojen kautta katsojalle. Siksi tarina on hieman kömpelö, mutta samalla myös vilpittömän aito. Kaiken kruunaa elokuvan nostalginen 80-luvun ajankuva.
Elisabeth Mossin päähahmo on juuttunut pahaan parisuhteeseen kontrolloivan, sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa harjoittavan miljardööri- ja keksijämiehensä (Jackson-Cohen) kanssa. Suhteita suuntaan jos toiseen omaava mies ei ikipäivänä sallisi vaimonsa jättävän häntä, joten naisen ainoa vaihtoehto on paeta. Nainen majoittuu siskonsa ja tämän poliisimiehen luokse. Pian uutismedioissa pyörivät otsikot, miten miljardööri- ja keksijämies on tappanut itsensä. Lakimies löytää naisen ja ilmoittaa kuolleen miehen jättäneen tälle viisi miljoonaa dollaria testamentissaan. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pian naisen tavaroita alkaa kadota ja muita outoja asioita tapahtuu. Voisiko olla, että keksijämies on elossa ja keksinyt tavan muuttaa itsensä (*dramaattinen kertojanääni*) NÄKYMÄTTÖMÄKSI MIEHEKSI.
43.
Päätähdet: Elisabeth Moss, Oliver Jackson-Cohen, Harriet Dyer, Aldis Hodge
"He said that wherever I went, he would find me, walk right up to me, and I wouldn't be able to see him."
Saw-elokuvien toisen luojan, Leigh Whannellin, elokuvan viesti ei voisi olla selkeämpi. Ehkä juuri siksi sitä arvostaa tiettyyn rajaan saakka. The Invisible Man on Universalin vanhoja nimikkeitä, joita he ovat halunneet viime vuosina monien muiden studioiden tapaan työstää uusintaversioiksi. Tämä uusi "näkymätön mies" ei jaa 40-luvun esikuvansa kanssa mitään muuta kuin nimen, jonka se on tuonut kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti osaksi tarinaa."He said that wherever I went, he would find me, walk right up to me, and I wouldn't be able to see him."
Elisabeth Mossin päähahmo on juuttunut pahaan parisuhteeseen kontrolloivan, sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa harjoittavan miljardööri- ja keksijämiehensä (Jackson-Cohen) kanssa. Suhteita suuntaan jos toiseen omaava mies ei ikipäivänä sallisi vaimonsa jättävän häntä, joten naisen ainoa vaihtoehto on paeta. Nainen majoittuu siskonsa ja tämän poliisimiehen luokse. Pian uutismedioissa pyörivät otsikot, miten miljardööri- ja keksijämies on tappanut itsensä. Lakimies löytää naisen ja ilmoittaa kuolleen miehen jättäneen tälle viisi miljoonaa dollaria testamentissaan. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pian naisen tavaroita alkaa kadota ja muita outoja asioita tapahtuu. Voisiko olla, että keksijämies on elossa ja keksinyt tavan muuttaa itsensä (*dramaattinen kertojanääni*) NÄKYMÄTTÖMÄKSI MIEHEKSI.
Elokuva kuvaa, millaiset arvet henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa sisältävä parisuhde jättää kärsivälle osapuolelle. Tässä tapauksessa näkymätön mies on aina läsnä, saaden naisen olon tuntumaan haavoittuvalta ja ahdistuneelta. The Invisible Man käyttää paljon aikaa tehden päähahmon ja hänen siskonsa perheen katsojalle tutuksi, mitä edesauttaa taitava näyttelijäkaarti. Näin kun katsoja on emotionaalisesti mukana tarinassa, sitten vasta sopii alkaa ruuvata jännitystä tiukemmalle ja tiukemmalle. Whannell on aina ollut käsikirjoittaja, jolla on loistavia ideoita ja hän on kerta toisensa jälkeen todistanut osaavansa toteuttaa hyvärytmisen kauhukohtauksen. The Invisible Man on tähän saakka hänen paras ja ehjin elokuvansa. Kauhuelokuvan voisi sanoa olevan erityisen onnistunut silloin, kun katsoja muistaa elokuvasta jonkin ajan kuluttua muutakin kuin ne pelottavat osuudet.
42.
Käsikirjoitus: Alice Austen & Kirill Mikhanovsky
Päätähdet: Chris Galust, Lauren Spencer, Maxim Stoyanov, Arkady Basin
"Vic, are we gonna be late?"
Yhdysvaltalaisen Mikhanovskyn kineettinen Give Me Liberty kuuluu yhtä hektistä päivää kuvaavien elokuvien genreen. Se kertoo venäläisamerikkalaisesta palvelutaksin kuljettajasta, Vicistä, joka kaahaa läpi Milwaukeen jatkuvien vastoinkäymisten ja yksinkertaisten asioiden monimutkaistumisen luomassa kaaoksessa. On riemastuttavaa ja ei-kadehdittavaa seurata, miten Vicin päivä ja suunnitelmat vain muuttuvat huonompaan ja huonompaan suuntaan, sekä miten kaaoksen kasvaessa epätoivo kasvaa kasvamistaan. Viciä siivittää eteenpäin raudanluja tahto vain selvitä tästä päivästä ja tehdä se mielellään edelleen työn omaavana palvelutaksin kuljettajana.Päätähdet: Chris Galust, Lauren Spencer, Maxim Stoyanov, Arkady Basin
"Vic, are we gonna be late?"
Give Me Liberty on tummasävytteinen komedia, joka vajoaa kutittelemaan kafkamaisen hulluuden rajoja ja suomalaisenkin elokuvan ystävät löytänevät myös joitain löyhiä kotimaisia verrokkeja. Jotain tällaista olisi voinut syntyä Hotakaisen tai Paasilinnan kynästä mahdollisesti. Matkan edetessä Vicin taksi muuttuu välineeksi, jolla katsoja pääsee tutustumaan tavallisen amerikkalaisen kaupungin erilaisiin etnisiin yhteisöihin ja niiden välillä vallitseviin jännitteisiin, tavallisten työläisten haasteisiin, toimintarajoitteisten ihmisten arkeen ja sosioekonomisiin rajoitteisiin. Eikä tässä ole edes kaikki, sillä elokuvalla on paljon lautasellaan ja vauhti on sen mukaista. Voisi sanoa, että elokuvassa on vähän kaikkea hieman liikaa, sillä sen vetovoima kärsii hieman loppua kohti katsojan väsymyksen seurauksena. Mutta siitä huolimatta tämä levoton elokuva on ilahduttavan hullu, erilainen, hauska, dramaattinenkin ja juuri riittävän realistinen. Kaikki nimittäin tapahtuu täysin mahdollisuuksien rajoissa. Michael Douglas olisi ainakin menettänyt hermonsa, Vicillä ei ole siihen varaa.
41.
Päätähdet: Tallie Medel, Norma Kuhling, Caroline Luft, Scott Friend, Evan Davis
"If he thinks that was holding a knife on someone, he's got a lot to learn on the subject."
Fourteen on newyorkilaisen kriitikon ja elokuvaohjaajan, Dan Sallitin, ensimmäinen elokuva seitsemään vuoteen. Se kertoo elliptisessä muodossa kahden hyvin erilaisen naisen pitkän ystävyyden viimeisistä vuosista ja elokuva saakin nauttia kahden vahvan näyttelijättären hienoista suorituksista."If he thinks that was holding a knife on someone, he's got a lot to learn on the subject."
Uusi ja kaunis kasvo Norma Kuhling - jonka luulisi olevan etenevä kohti nimekkäämpiä tuotantoja - on Jo. Hän on kauniisti sanoen boheemi hedonisti, rumasti sanottuna itsekäs ja tarvitseva. Hän tarvitsee jatkuvasti ihmisiltä jotain, ei anna koskaan takaisin ja hän on hyvin arvaamaton äärimmäisten tunteiden ihminen. Elokuvan alussa Jo:lla on vaikeuksia säilyttää osa-aikainen työnsä sosiaalialalla.
Alaskalainen Tallie Medel taas on vanha Sallit-tuttu, joka esittää Jo:n parasta ystävää Maraa. Hän on Jo:n täysi vastakohta, hieman hiljainen ja varautunut, mutta täysin kokonainen ja tasapainoinen ihminen. Lastentarhan opettajana työskentelevä Mara lienee ainoa ihminen joka ymmärtää Jo:ta, koska hän on nähnyt tämän taistelevan mielenterveytensä kanssa teini-ikäisyydestä saakka. Maran puoleen Jo kääntyy aina ongelmatilanteissa, oli sitten kyse vain pelkkien byrokratiakaavakkeiden täyttämisestä opetusluvan uusimista varten.
Periodimaisesti kerrottu tarina koetaan Maran silmien kautta ja kaikki Jo:n "episodit" sekä vastoinkäymiset jäävät kameralta piiloon. Me näemme Maran tavoin vain fiksun, karismaattisen ja optimistisen Jo:n, jota on vaikea kuvitella itsetuhoiseksi ja väkivaltaiseksi henkilöksi, josta kuulemme tarinoita. Kuhling ja Sallitt kehittävät valkokankaalle poikkeuksellisen hienon kolmiulotteisen henkilöhahmon ja Medel säestää välittävänä henkilönä, jonka jaksaminen hiljalleen venyy kohti katkeamispistettä.
Ainoat kauneuspilkut ovat elokuvan lievä sekavuus, koska yksi leikkaus saattaa viedä jopa vuosia eteenpäin ja siinä menee jonkin aikaa ennen kuin katsoja käsittää tämän ja pääsee jälleen samalle sivulle. Elokuva sisältää myös valtavasti dialogia, jota Sallitt käyttää määrittämään henkilöhahmonsa katsojalle tekojen sijaan. Kun kirjamaisesta kerrontatavasta pääsee yli, elokuvan huomaa olevan kirkkaasti loistava raakatimantti.
Erittäin mustaa huumoria sisältävä tragikomedia tuo mieleen muutaman vuoden takaisen ruotsalaisen Oscar-ehdokkaan Mies joka rakasti järjestystä, jossa siinäkin vaimonsa kuoleman vuoksi äreämmäksi muuttunut vanha mies karkotti ihmiset ympäriltään, koska hän ei osannut käsitellä menetystään. Suomalaisena päähahmon traagista tilannetta on helppo ymmärtää ja yleisesti suruprosessin lähiperheessä läpikäyneenä sitä alkaa myös miettimään ja peilaamaan omia kokemuksiaan. Aihepiiriltään raskaanlainen elokuva löytää ihan hyvän balanssin sävyssään, soljuu eteenpäin mukavasti ja sisältää muutamia mielenkiintoisia metaforia.
40.
Päätähdet: Peik Stenberg, Martin Paul, Lena Labart, Sara Arnia
"Miten ihmisen saaminen hautaan kestää niin kauan?"
Ruotsinkielinen elokuva pohjautuu Klaus Härön omaan elämään. Peik Stenbergin mainiosti esittämä Nisse on vanhanaikainen mies, joka asuu syrjässä sijaitsevassa vanhassa omakotitalossa. Miehen vaimo on juuri kuollut, mutta hän haluaa kaiken pysyvän pilkulleen samoin kuin ennenkin. Hän pyrkii pitämään itsensä kiireisenä, eikä halua ympärilleen mitään ylimääräistä hössötystä osaaottavien sukulaisten ja tuttavien muodossa. Niinpä kotiin isäänsä tukemaan saapunut poika joutuu nöyryyttävästi soittelemaan sukulaisille, ettei heidän toivota saapuvan hautajaisiin. Niistä halutaan mahdollisimman pienet ja ne järjestetään vain perhepiirissä. Tämä tietenkin herättää kränää, kun surevilta sukulaisilta ja ystäviltä käytännössä kielletään surut ja muistelot. Myös kutsumatta Nissen luo saapuva Elsa-täti kärjistää entisestään tilannetta."Miten ihmisen saaminen hautaan kestää niin kauan?"
Erittäin mustaa huumoria sisältävä tragikomedia tuo mieleen muutaman vuoden takaisen ruotsalaisen Oscar-ehdokkaan Mies joka rakasti järjestystä, jossa siinäkin vaimonsa kuoleman vuoksi äreämmäksi muuttunut vanha mies karkotti ihmiset ympäriltään, koska hän ei osannut käsitellä menetystään. Suomalaisena päähahmon traagista tilannetta on helppo ymmärtää ja yleisesti suruprosessin lähiperheessä läpikäyneenä sitä alkaa myös miettimään ja peilaamaan omia kokemuksiaan. Aihepiiriltään raskaanlainen elokuva löytää ihan hyvän balanssin sävyssään, soljuu eteenpäin mukavasti ja sisältää muutamia mielenkiintoisia metaforia.
39.
Käsikirjoitus: Alison Brie & Jeff Baena
Päätähdet: Alison Brie, Debby Ryan, John Reynolds, Molly Shannon
"My mom used to say that I have an overactive imagination."
Jeff Baenan elokuvia on vaikea kategorisoida, koska ne ovat sekoitus useita eri genrejä. Hänen edellinen elokuvansa The Little Hours sijoittui miljöössään 1300-luvulle kertoen kovin nykyaikaisen oloisista nunnista ja papeista. Elokuvassa esiintyivät mm. Aubrey Plaza, Alison Brie, Dave Franco, John C. Reilly ja Nick Offerman. Se oli eräänlainen moderni parodia ja rakkaustarina olematta kuitenkaan täysin sellainen. En oikeasti tiedä mitä hemmettiä katsoin silloin.Päätähdet: Alison Brie, Debby Ryan, John Reynolds, Molly Shannon
"My mom used to say that I have an overactive imagination."
Baenan neljäs täyspitkä elokuva Horse Girl sen sijaan alkaa romanttisena indiekomediana, josta se muovautuu häiritseväksi ja kiehtovaksi kuvaukseksi mielenterveydestä.
Heppatyttö Sarah (Brie) on ujo, avulias ja kohtelias kaikkia kohtaan, joihin hän törmää työpaikallaan käsityötarvikkeita myyvässä kaupassa, tai hevosharrastuksensa parissa. Pinnan alla velloo kuitenkiin yksinäisyys, sillä hänellä ei ole ystäviä, eikä minkäänlaista tukiverkkoa. Lähimpänä ystävän statusta ovat hänen työtoverinsa (Molly Shannon), sekä hänen kauniimpi ja sosiaalisempi kämppiksensä (Debby Ryan). Sarah viettääkin päivänsä joko töissä, hevostallilla, tai yksin kotona katsellen lempisarjaansa Purgatorya ("Kiirastuli") uudelleen ja uudelleen. Tuo kliseinen roskasarja on täysin fiktionaalinen ja ö-luokkaa.
Kun Sarah aikoo viettää syntymäpäivänsäkin yksin sarjaansa katsellen, kämppis viheltää pelin poikki ja kutsuu poikakaverinsa ja tämän kämppiksen (Reynolds) juhlimaan Sarahin synttäreitä. Sarahilla ja Reynoldsin hahmolla synkkaa nihkeän alun jälkeen ja he alkavat tapailla. Pian Sarah alkaa nähdä outoja unia, menettää ajantajun ja herätä oudoista paikoista vailla mitään hajua, miten hän on sinne päätynyt. Sarahin perheessä on historiaa mielisairauksista, mutta Sarah itse uskoo tämän olevan suurempien voimien aikaan saannosta ja että kaiken takana on jokin suuri tarkoitus - kuinkas muutenkaan! Joten onko Sarah oikeassa?
Tämä Netflix-elokuva alkaa romanttisena indiekomediana, jonka jälkeen se saa synkempiä sävyjä karistaen stereotypiat harteiltaan. Se on hyvin hauska, eikä se kadota tätä ominaisuutta sävyn muuttuessa vakavammaksi. Elokuvalla on kiitettävästi kurinalaisuutta jättää tulkinnanvaraa ja sisällyttää symbolismia vailla selkeitä vastauksia. Itse asiassa elokuva alkaa kompastella vasta loppupuolella, kun se erehtyy tarjoamaan katsojalle joitain vastauksia. Lopetus on aina vaikein osuus tällaisissa elokuvissa, sekä kauhun puolella. Jos kysytään William Friedkiniltä, niin edes Manaaja ei siinä onnistunut, joten mitä mahdollisuuksia muilla on?
Suurin ominaisuus, joka imee katsojan elokuvaan sisään ja tekee siitä loppukädessä niin intiimin paljastaen meille mitä Sarahin päässä liikkuu, on elokuvaa käsikirjoittamassa olleen Alison Brien mahtava roolisuoritus. Hän on niin herttainen, sympaattinen, vaatimaton ihmisolento häivähdyksellä herkkyyttä ja haavoittuvuutta, että hänelle yksinkertaisesti toivoo kaikkea hyvää. Joten kun hänen mielenterveytensä alkaa ilmeisesti murentua, se huolestuttaa katsojaa ja herättää aidosti surullisia tunteita. Sarahin käyttäytyminen harhaisimpina jaksoina on aidosti pelottavaa, koska me tunsimme hänet ja millainen hän oli aiemmin. Brie ja Baena tekevät loistavaa työtä saattaessaan katsojan Sarahin pään sisään, koska me ymmärrämme myös sekavien jaksojen aikana, mitä hänen päässään liikkuu. Siksi onkin herkullista arvuutella, onko Sarah hullu, vai onko tässä todellakin jotain muuta tekeillä.
God's Own Countryn kovatöisen maatilan tilalle vaihtuu karski merenrantakaupunki. Päähahmoksi on valikoitunut vähän tunnettu historiallinen hahmo Mary Anning (Winslet), joka oli tavallinen kouluttamaton työläinen, jonka paleontologiset löydökset olivat koulutettuihin korkealuokkaisiin kollegoihinsa nähden vertaansa vailla. Elokuva perustuu Anningin ja tämän ystävättären väliseen intohimon sävyttämään kirjeenvaihtoon ja tarinan tapahtumat ovat puhtaasti spekulatiivisia.
38.
Päätähdet: Kate Winslet, Saoirse Ronan, James McArdle, Alex Secareanu, Gemma Jones
"You don’t understand me."
Erinomaisen debyyttielokuvansa God's Own Countryn jälkeisessä teoksessa, Francis Lee jatkaa samoilla linjoilla kertoen tarinan kahdesta eri yhteiskuntaluokkaan kuuluvasta naisesta, jotka jakavat intohimoisia hetkiä 1800-luvun harmaassa Englannissa."You don’t understand me."
God's Own Countryn kovatöisen maatilan tilalle vaihtuu karski merenrantakaupunki. Päähahmoksi on valikoitunut vähän tunnettu historiallinen hahmo Mary Anning (Winslet), joka oli tavallinen kouluttamaton työläinen, jonka paleontologiset löydökset olivat koulutettuihin korkealuokkaisiin kollegoihinsa nähden vertaansa vailla. Elokuva perustuu Anningin ja tämän ystävättären väliseen intohimon sävyttämään kirjeenvaihtoon ja tarinan tapahtumat ovat puhtaasti spekulatiivisia.
Mary etsii päivittäin tuuliselta ja karulta rannalta fossiileja, joita hän myy pienessä kaupassaan. Samassa talossa sijaitsee kaupan lisäksi hänen asuntonsa, jonka hän jakaa vanhan leskiäitinsä (Jones) kanssa. Maryn kädet ovat kuluneet, karkeat ja työn turvottamat, ne näyttävät kovaa työskentelevän miehen käsiltä. Toimeentulo on niukkaa huolimatta siitä, että Mary on löytänyt aikansa merkittävimpiin fossiileihin kuuluvan kokonaisen Ichtyosauruksen. Mary myi sen ruoan ja vaatteiden tarpeessa. Elokuvassa fossiili pitää majaansa British Museumissa, jossa sitä koristaa fossiilin miespuolisen ostajan nimi alkuperäisen löytäjän päälle liimattuna. Maryn elämä on kovaa, niukkaa ja kaukana helposta, mutta hän pitää työstään. Se kuitenkin tuo leivän pöytään, vaikkakin ohuen.
Pian Maryn maailmaan saapuu väriä Charlotte Murchisonin (Ronan) myötä, joka alkuun vaikuttaa yläluokkaisen miehensä käsipuolen koristeelta. Pian selviää, että mies on tuonut vaimonsa merenrantakaupunkiin lääkärin määräyksestä nauttimaan raikasta meri-ilmaa, sillä Charlotte kärsii alakuloisuudesta. Paleontologiasta kiinnostuneella aviomiehellä onkin Marylle ehdotus. Mitä jos hän katsoisi Charlotten perään pari viikkoa ja opettaisi hänelle asian taikka pari paleontologiasta, josta ilmeisesti vaimonkin pitäisi olla kiinnostunut miehensä tavoin. Omissa oloissaan viihtyvä Mary ei oikein lämpene ajatukselle, mutta mies on valmis maksamaan Maryn ajasta avokätisesti ja rahalle on aina tarvetta. Tästä kaksi naista, jotka ovat toistensa vastakohtia, alkavat yhteisen ystävyytensä.
Pian Maryn maailmaan saapuu väriä Charlotte Murchisonin (Ronan) myötä, joka alkuun vaikuttaa yläluokkaisen miehensä käsipuolen koristeelta. Pian selviää, että mies on tuonut vaimonsa merenrantakaupunkiin lääkärin määräyksestä nauttimaan raikasta meri-ilmaa, sillä Charlotte kärsii alakuloisuudesta. Paleontologiasta kiinnostuneella aviomiehellä onkin Marylle ehdotus. Mitä jos hän katsoisi Charlotten perään pari viikkoa ja opettaisi hänelle asian taikka pari paleontologiasta, josta ilmeisesti vaimonkin pitäisi olla kiinnostunut miehensä tavoin. Omissa oloissaan viihtyvä Mary ei oikein lämpene ajatukselle, mutta mies on valmis maksamaan Maryn ajasta avokätisesti ja rahalle on aina tarvetta. Tästä kaksi naista, jotka ovat toistensa vastakohtia, alkavat yhteisen ystävyytensä.
Elokuvan kerronta on Lee:lle tyypillisesti hyvin taloudellista ja vähäeleistä, sekä maisemat harmaan karuja. Tämä kuvien, kerronnan ja hahmojen stoalaisuus saa pinnan alla sykkivän intohimon vaikuttamaan kouriintuntuvalta. Kuvauksessa ja kerronnassa ei ole hienoa kikkailua, vaan kamera pysyy tiukasti hahmoissa ja yhdessä a-rivin näyttelijöiden kanssa se paljastaa pidättyvien henkilöiden sisäisen sielunelämän ja pinnan alla tapahtuvan tunteiden myllerryksen. Ammonitessa on valtava määrä emotionaalista voimaa vailla melodraamaa, tai väkisin lypsettyä sentimentaalisuutta. Winslet ja Ronan ovat loistavassa vedossa täysin sitoutuneina elokuvaan ja hahmoihinsa, eikä kumpikaan pidättele elokuvan temaattisiin avainkohtauksiin kuuluvissa fyysistä rakkautta kuvaavissa kohtauksissa.
Kate Winslet sai hieman samantyyppisestä elokuvasta, The Readerista, Oscarin. Tietysti en ole tätä meneillään olevaa elokuvakautta ehtinyt kokonaisuutena hirveästi vielä miettiä - millaista kilpailua on ollut ja järjestetäänkö koko gaalaa - mutta hän on ehdottomasti joukossa, josta ehdokkaat valitaan. Winslet tarjoilee yhden uransa parhaista suorituksista, mikä sanonee jotain. Miten hänen kasvonsa muuttuvat karskeista helliksi ilman erityisiä ilmeitä. Miten hänen aiemmin tylyistä silmistään näkee, että Marynsa saa juuri ja juuri pidettyä itsensä kurissa Charlotten seurassa. Kaikki ne vaihdetut katseet ja kosketukset, sekä kasvoissa ja silmissä näkyvät viitteet oman identiteettinsä kieltämiseen ja sen aiheuttamiin tuskiin...
Ehkä Winslettin suoritus on erityisen vakuuttava siksi, että elokuva itsessään kertoo hänen hahmostaan hyvin vähän dialogin muodossa. Niin valtavasti Maryn karakterisaatiosta välitetään katsojalle hienovaraisesti Winslettin näyttelyn kautta ja siihen toimeen ei olisi voinut löytää parempaa näyttelijää. Toisaalta asiaa auttaa valtavasti myös Maryn ja Winslettin peilinä toimiva Saoirse Ronan, joten näyttelijät eivät puhu tyhjiä kohteliaisuuksia kiitospuheissaan siitä, miten kanssanäyttelijä siivittää toisen uusiin korkeuksiin. Ammonitessa tämä näkyy kirjaimellisesti ja harvinaisen suoraan ruudulla.
37.
Käsikirjoitus: Owen McCafferty
Päätähdet: Lesley Manville, Liam Neeson, David Wilmot
"When this all started I though that, if I made it through, the experience would somehow change me. I don't think it has. I don't think I want it to."
Tämä hiljainen, vähäeleinen ja luonnollinen irlantilaiselokuva kuvaa tavallisen varttuneen parin elämää mahdollisen syöpädiagnoosin pelon alla. Tarkemmin tämä tasoltaan kaikkea muuta kuin tavallinen elokuva kuvaa kahden ihmisen välistä jokapäiväistä rakkautta, sekä hiljaista kamppailua surun ja epävarman tulevaisuuden varjossa.Päätähdet: Lesley Manville, Liam Neeson, David Wilmot
"When this all started I though that, if I made it through, the experience would somehow change me. I don't think it has. I don't think I want it to."
Jos pääosissa ovat Lesley Manville ja Liam Neeson, niin tarvitseeko näyttelyä edes erikseen kehua. Se on häikäisevää ja niin lähellä täydellistä luonnollisuutta ja kokonaisia ihmisiä kuin olla voi. Heidän hahmojensa välillä käydään usein lempeää vinoilua, mikä tietenkin on merkki valtavasta kiintymyksestä, sanattomasta rakkaudesta, mukavuudesta toisen seurassa ja lukemattomista yhdessä vietetyistä vuosista.
Ordinary Love sisältää universaalin tarinan, johon on helppo samaistua. Se tarjoaa hienovaraisesti tunteiden kirjon vailla tippaakaan ylidramaattisuutta. On kuin seuraisi hetken verran kahden aidon ihmisen välistä elämää, jolla on valtavasti yhteistä elettyä historiaa. Tämä on siinä mielessä vähän kuin Mike Leigh'n elokuva ja siitä jos mistä on vaikea enää pistää kehua paremmaksi.
Ensimmäinen elokuva vuonna 2006 oli paljastusretki, jossa esiteltiin Yhdysvaltojen pimeää puolta ja siellä vellovaa rasismia. Elokuva on ajaton klassikko. Jatko-osa taas on laskelmoidun ajankohtainen, mistä syystä se ei säily yhtä ikivihreänä. Siinä nimittäin nousevat presidenttikilpa ja covid pääosaan.
Elokuvassa on selkeän agendan vuoksi vähän enemmän rakenteellista juonta ympärillä kuin ykkösosassa. Boratin mukaan Jenkkilän reissulle lähtee hänen tyttärensä, jota esittää häikäisevä uusi tulokas Maria Bakalova. Hän onnistuu hämmästyttävällä tavalla kaikesta raskaasta parodiasta huolimatta kutittamaan katsojan sydänalusia tarinan juonenkäänteissä. Borat 2 tekee jälleen vedättämisestä taidetta. Baron Cohen on mestari lypsämään haluamansa reaktiot muukalaisilta, sekä saamaan rehelliset entiset pormestarit ja nykyiset poliittiset neuvonantajat laittamaan paitaa housuihin vaakatasossa sängyllä yksityissviitissä nuoressa naisseurassa.
36.
Käsikirjoitus: Sacha Baron Cohen, Anthony Hines, Dan Swimer, Peter Baynham, Erica Rivinoja, Dan Mazer, Jena Friedman, Lee Kern & Nina Pedrad
Päätähdet: Sacha Baron Cohen, Maria Bakalova, Dani Popescu, Rudolph Giuliani
"I found a new book which only tells the truth. It's called Facebook. I learn so many facts there."
Alkukesästä alkoi kantautua huhuja, että Sacha Baron Cohen oli nähty eri hahmoissa kuvaamassa materiaalia. Ensin tätä luultiin Who Is American huhutuksi kakkoskaudeksi, mutta pian ihmiset ilahtuivat vieläkin enemmän, kun selvisi kyseessä olevan jatko-osa Boratille.Päätähdet: Sacha Baron Cohen, Maria Bakalova, Dani Popescu, Rudolph Giuliani
"I found a new book which only tells the truth. It's called Facebook. I learn so many facts there."
Ensimmäinen elokuva vuonna 2006 oli paljastusretki, jossa esiteltiin Yhdysvaltojen pimeää puolta ja siellä vellovaa rasismia. Elokuva on ajaton klassikko. Jatko-osa taas on laskelmoidun ajankohtainen, mistä syystä se ei säily yhtä ikivihreänä. Siinä nimittäin nousevat presidenttikilpa ja covid pääosaan.
Moni asia on repinyt Yhdysvaltoja kahti viime vuosien aikana presidentinvaalien ja mellakoiden myötä, joten Borat 2 on ajatusmaailmaltaan sovitteleva ja yhdistävä. Elokuva näyttää, miten mielipide-eroista ja demonisoinnista huolimatta, sieltä vastapuolen leiristä löytyy pohjimmiltaan kunnollisia ja kilttisydämisiä ihmisiä. Että miten meitä ihmisiä ajavat erilleen kaiken maailman johtajat ja vaikuttajat, jotka istuttavat kaikenlaisia tyhmiä ajatuksia itämään ajaessaan omia etujaan.
Elokuvan sanoma tiivistyy kahteen hullun oloiseen etelän republikaaniin, joiden mielestä Clintonit ovat koronaviruksen takana ja heidät pitäisi "hoidella". Sitten he ottavat Boratin kotiinsa eristäytymään ja auttavat tätä vilpittömän hyväsydämisesti ratkaisemaan omat ongelmansa. Tässä sitä miettii "kunnollisena ja järkevänä ihmisenä", että en ikinä olisi ottanut tuntematonta kattoni alle ja ongelmaansa olisin vastannut lähinnä voivottelemalla, ja sitten jatkanut päivääni normaalisti.
Elokuvassa on selkeän agendan vuoksi vähän enemmän rakenteellista juonta ympärillä kuin ykkösosassa. Boratin mukaan Jenkkilän reissulle lähtee hänen tyttärensä, jota esittää häikäisevä uusi tulokas Maria Bakalova. Hän onnistuu hämmästyttävällä tavalla kaikesta raskaasta parodiasta huolimatta kutittamaan katsojan sydänalusia tarinan juonenkäänteissä. Borat 2 tekee jälleen vedättämisestä taidetta. Baron Cohen on mestari lypsämään haluamansa reaktiot muukalaisilta, sekä saamaan rehelliset entiset pormestarit ja nykyiset poliittiset neuvonantajat laittamaan paitaa housuihin vaakatasossa sängyllä yksityissviitissä nuoressa naisseurassa.
35.
Päätähdet: Leah Lewis, Daniel Diemer, Alexxis Lemire, Collin Chou
"Is this really the boldest stroke you can make?"
Alice Wun toinen pitkä elokuva - Netflix elokuva - The Half of It on jokseenkin tutuista osasista koostuva teinirakkaustarina, joka on vain niin energinen, persoonallinen, hyvin näytelty, hauska ja kirjallisuutta rakastava, että sen pauloihin on vaikea olla lankeamatta."Is this really the boldest stroke you can make?"
The Half of It lainaa ytimensä Cyrano de Bergeracista, jossa kaksi kaveria rakastaa samaa naista. Cyrano epäilee kuitenkin suuren nenänsä olevan este naisen rakkaudelle häntä kohtaan, joten Cyrano päättää auttaa kilpakosijaansa saamaan tytön. Cyranon roolia tosin esittää tässä elokuvassa 17-vuotias kiinalaisamerikkalainen roolihahmo Ellie Chu, joka suostuu kirjoittamaan rakkauskirjeitä puupäisen luokkakaverinsa Paul Munskyn puolesta suositulle Aster-tytölle, johon sekä Ellie että Paul ovat salaa ihastuneita.
Elokuvan varastaa kuitenkin Ellien ja Paul Munskyn välinen ystävyyssuhde, joka tekee itse pääjuonesta hämmentävän merkityksettömän. Ellie on tyttöihin kallellaan oleva kirjanörtti, joka sivubisneksenään kirjoittaa muiden koululaisten esseitä rahaa vastaan. Paul Munsky on vanhoillisesta perheestä tuleva puupäinen amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka haaveilee makkarabisneksestä. Paul pystyy hädin tuskin muodostamaan kokonaisen järjellisen lauseen - oli kyse sitten kirjoitetusta tai puhutusta sanasta. Huolimatta näistä ja muista eroista, Elliestä ja Paulista tulee bestiksiä, eikä se vaikuta missään määrin pakotetulta tai laskelmoidulta, vaan aidolta ja orgaaniselta. Tämä ystävyyssuhde ja tarinan kekseliäät persoonalliset silaukset tekevät Alice Wun elokuvasta ikimuistoisen. On tosin syytä myös muistaa vielä kehua erikseen, kuinka oivallisesti tarina on rytmitetty. Hymy pysyy korvilla alusta loppuun saakka.
34.
Päätähdet: Cooper Raiff, Dylan Gelula, Amy Landecker, Logan Miller
"I have zero friends."
Alex (Raiff) on hiljainen ensimmäisen vuoden opiskelija losangelesilaisessa opinahjossa. Hän on ulospäin täysin normaalin oloinen kaveri, mutta sisimmässään hän kaipaa väkevästi takaisin kotikonnuille perheensä luo, koska hänellä ei ole Losissa yhtään ystävää. Alexin huonekaveri on kova bilettäjä ja vähemmän innokas opiskelija Sam (Miller), eikä kaksikko juurikaan pidä toisistaan. Alex on valmis lyömään pillit pussiin ja palaamaan kotiin, kunnes hän tapaa Maggien (Gelula). Maggie flirttailee Alexille ja käytännössä johdattaa pojan kädestä pitäen sänkyynsä, koska hönö mutta halukas poika ei ymmärrä hienoja vihjailuja. He viettävät ikimuistoisen illan ja yön, mutta seuraavana aamuna Maggie ei enää halua olla missään tekemisissä Alexin kanssa, joka taas on rakastunut tai vähintäänkin ihastunut korviaan myöten."I have zero friends."
Voisin vaikka lyödä vetoa, että elokuva perustuu Raiffin omakohtaisiin kokemuksiin, kuten niin usein esikoiselokuvilla on tapana, koska Raiff kaivautuu niin syvälle hahmon herkkään sieluun vailla minkäänlaisia vippaskonsteja. Elokuva ymmärtää Alexia niin täydellisesti ja kaikessa on rehellisyyden, sekä kokemuksen tuomaa makua - olkoonkin, että tekijä on juuri ja juuri yli kaksikymppinen. Maggie taas on hahmona vaikeampi tapaus ja hänen käytöstään tuskin on mahdollista täysin ymmärtää, koska elokuvan perusteella hahmo itsekään ei sitä täysin ymmärrä. Hahmot ovat toistensa vastakohtia. Alex odottaa seksin johtavan automaattisesti parisuhteeseen. Maggien mielestä sitä taas voi tapahtua kahden muukalaisenkin välillä, jonka jälkeen molemmat jatkavat omia elämiään erillään tapaamatta uudestaan.
Elokuva on universaali tarina pesän jättämisestä, opiskelemaan lähtemisestä ja aikuisuuden ensiaskelista.
New Yorkiin sijoittuva, levotonta energiaa henkivä elokuva on kuvattu kauniin mustavalkoisena ja se tuntuu aidolta. Blankin matka kohti uuden näytelmän kirjoittamista sisältää monia viihdyttävä kurveja ja käännöksiä, joiden päätteeksi Blankin hahmo löytää henkisen pakopaikkansa hip hopin parista (kuten oikeastikin kävi). Karvan verran yli kaksi tuntia kestävä elokuva on hieman pitkänpuoleinen, mutta toisaalta elokuva on hauskan tarkkaavainen, hahmot ovat niin kiehtovia ja Blank on näyttelijänä niin valloittava, että todellista vaaraa katsojan kyllästymisestä ei ole. Elokuva kuuluu vuoden persoonallisimpiin tapauksiin.
Tämän coming of age -tarinan ohjauksesta vastaa dokumentintekijänä paremmin tunnettu Alma Har'el ja hänen narratiivinsa vaihtelee kahden eri ajanjakson välillä. Se kertoo aikuisesta Otisista (Lucas Hedges LaBeoufina), joka vieroitukseen päädyttyään avautuu terapeutille lapsuudestaan yrittäen ymmärtää sitä ja sen vaikutuksia. Hiljainen paikka -elokuvaa tähdittänyt Noah Jupe tekee briljantin roolin lapsi-Otiksena, joka järkkymättömällä itseluottamuksella uskaltaa nousta vastustamaan isänsä julmaa luonnetta. Lähes yhtä loistava on myös LaBeouf machomaisena isänään, jonka koko profiili ja historia paljastuu katsojalle hiljalleen elokuvan edetessä.
Honey Boy on tarinansa tutuista käänteistä huolimatta täynnä pieniä hienoja hetkiä Otisin lapsuudesta. Lisäksi aikuisen Otisin tarkkailu ja peilaaminen LaBeoufiin itseensä tarjoaa metatasolla sekin purtavaa katsojalleen. Elokuva on myös kiehtova kurkistus yhden mystisimmän, oikukkaimman ja eristäytyneimmän elokuvatähden elämään, jonka ajatusten juoksua on monien tempausten johdosta arvuuteltu takavuosina. Honey Boy on aito ja rehellinen henkilökohtaiseen katharsikseen tähtäävä tutkielma LaBeoufilta.
33.
Päätähdet: Radha Blank, Peter Kim, Oswin Benjamin, Reed Birney
"I just wanna be an artist."
Radha Blankin omaelämäkerrallinen esikoiselokuva kiteytyy kohtaukseen, jossa Blankin esittämä omaversio nyyhkyttää pienen asuntonsa nurkassa ja vaikeroi, että hän vain haluaa olla taiteilija. Hän haluaa ihmisten ottavan hänet vakavasti, että hän saisi mahdollisuuden käyttää ääntään ja toteuttaa näkemystään. Ongelmat ovat seuraavat: hän on 40-vuotias musta sinkkunainen vailla rahaa ja osa-aikatyössä opettajana. Elämä on ajamassa hänen ohitseen jokaisella rintamalla. Ainoat hänelle tarjotut käsikirjoitustyöt ovat kliseisiä ja stereotyyppisiä tarinoita mustista ihmisistä, jotka on suunnattu valkoiselle massalle. Kaiken huipuksi Blankin hahmo ei saisi edes ohjata niitä. Kieltäytyminen näistä projekteista alkaa olla aina vain vaikeampaa rahallisen tilanteen vuoksi, minkä ohella hänen nimensä alkaa vaipua pois tuottajien mielestä."I just wanna be an artist."
New Yorkiin sijoittuva, levotonta energiaa henkivä elokuva on kuvattu kauniin mustavalkoisena ja se tuntuu aidolta. Blankin matka kohti uuden näytelmän kirjoittamista sisältää monia viihdyttävä kurveja ja käännöksiä, joiden päätteeksi Blankin hahmo löytää henkisen pakopaikkansa hip hopin parista (kuten oikeastikin kävi). Karvan verran yli kaksi tuntia kestävä elokuva on hieman pitkänpuoleinen, mutta toisaalta elokuva on hauskan tarkkaavainen, hahmot ovat niin kiehtovia ja Blank on näyttelijänä niin valloittava, että todellista vaaraa katsojan kyllästymisestä ei ole. Elokuva kuuluu vuoden persoonallisimpiin tapauksiin.
32.
Käsikirjoitus: Shia LaBeouf
Päätähdet: Shia LaBeouf, Lucas Hedges, Noah Jupe, Maika Monroe
"How do you think it feels to have my son paying me? How do you think that feels?
- You wouldn't be here if I didn't pay you."
Hollywoodin outolintu Shia LaBeouf käsikirjoitti tämän omaelämänkerrallisen elokuvansa päihdekuntoutuksessa. Se kertoo entisen lapsitähden haastavasta lapsuudesta ja hankalasta suhteesta isäänsä, jota LaBeouf itse näyttelee. LaBeouf ei ole isäänsä kovinkaan suurella lämmöllä haastatteluissa kuvaillut vuosien varrella ja tästäkin elokuvasta käy osaltaan ilmi, miten isä halusi olla läsnä pojan elämässä hyötyäkseen tämän rahoista ja kuuluisuudesta. Tämä on yksinkertainen kuvaus tapahtumista, mutta elokuva itse kehottaa jatkuvasti katsojaansa katsomaan pintaa syvemmälle.Päätähdet: Shia LaBeouf, Lucas Hedges, Noah Jupe, Maika Monroe
"How do you think it feels to have my son paying me? How do you think that feels?
- You wouldn't be here if I didn't pay you."
Tämän coming of age -tarinan ohjauksesta vastaa dokumentintekijänä paremmin tunnettu Alma Har'el ja hänen narratiivinsa vaihtelee kahden eri ajanjakson välillä. Se kertoo aikuisesta Otisista (Lucas Hedges LaBeoufina), joka vieroitukseen päädyttyään avautuu terapeutille lapsuudestaan yrittäen ymmärtää sitä ja sen vaikutuksia. Hiljainen paikka -elokuvaa tähdittänyt Noah Jupe tekee briljantin roolin lapsi-Otiksena, joka järkkymättömällä itseluottamuksella uskaltaa nousta vastustamaan isänsä julmaa luonnetta. Lähes yhtä loistava on myös LaBeouf machomaisena isänään, jonka koko profiili ja historia paljastuu katsojalle hiljalleen elokuvan edetessä.
Honey Boy on tarinansa tutuista käänteistä huolimatta täynnä pieniä hienoja hetkiä Otisin lapsuudesta. Lisäksi aikuisen Otisin tarkkailu ja peilaaminen LaBeoufiin itseensä tarjoaa metatasolla sekin purtavaa katsojalleen. Elokuva on myös kiehtova kurkistus yhden mystisimmän, oikukkaimman ja eristäytyneimmän elokuvatähden elämään, jonka ajatusten juoksua on monien tempausten johdosta arvuuteltu takavuosina. Honey Boy on aito ja rehellinen henkilökohtaiseen katharsikseen tähtäävä tutkielma LaBeoufilta.
31.
Käsikirjoitus: Weekes, Felicity Evans & Toby Venables
Päätähdet: Sope Dirisu, Wunmi Mosaku, Malaika Wakoli-Abigaba, Matt Smith
"Your ghosts follow you. They never leave. They live with you. It's when I let them in, I could start to face myself."
Netflixissä julkaistu Remi Weekesin debyyttielokuva His House nostattaa lupauksia englantilaista elokuvantekijää kohtaan. Se sisältää mukavasti rakennettuja pieniä ja kekseliäitä kauhukohtauksia puettuna pakolaisuuden viittaan.Päätähdet: Sope Dirisu, Wunmi Mosaku, Malaika Wakoli-Abigaba, Matt Smith
"Your ghosts follow you. They never leave. They live with you. It's when I let them in, I could start to face myself."
Bol (Dirisu) ja Rial (Mosaku) ovat tehneet pitkän pakomatkan sodan repimästä Etelä-Sudanista Välimeren yli aina Englantiin saakka, josta he nyt hakevat turvapaikkaa ja uutta alkua elämälleen. Elokuva ei juurikaan näytä, mitä heille matkan varrella tapahtui, mutta he ovat selvästi traumatisoituneita. Mikä tahansa paikka on kuitenkin heidän lähtöpistettään parempi. Täten heitä ei hetkauta pakolaiskeskuksen kylmä ihmisten prosessointi. Ei heidän saamansa rempan tarpeessa oleva väliaikaisasunto keskellä vihamielistä naapurustoa. Ei pieni kuukausiraha, jonka turvin pitäisi elää. Ei kielto ottaa vastaan työtä. Ei epätoivo, koska jotenkin pitäisi näistä kielloista huolimatta assimiloitua yhteiskuntaan vieraassa kaupungissa ja osoittaa mallikkuutensa, että väliaikainen oleskelulupa vaihtuu pysyvään. Paljon kokenutta pariskuntaa ei ensi alkuun edes hetkauta heidän uudessa asunnossaan öisin vieraisille tuleva henki, mikä sekin kuvaa heidän järkkynyttä mielentilaansa.
Kuten arvata saattaa, henkipäs ei katoa mihinkään ja muuttuu aina vain uhkaavammaksi. Ensimmäisten kohtaamisten aikaan elokuva jopa tekee sen harvinaisen tempun, että päähahmo ottaa jalat alle ja juoksee ulos kummitustalosta huutaen kutakuinkin "ei helvetissä". Samoin siis kuin tavallinen ihminen asiaan reagoisi. Mutta kun pakolaispariskunnalla ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä, joten haamulle ja näyille on pakko koittaa tehdä jotain.
Arthouse-kauhulla menee hyvin ja Weekes vaikuttaa kaverilta, jonka nimi on syytä painaa mieleen. Odottelemme innolla seuraavaa elokuvaa.
30.
Päätähdet: Roman Griffin Davis, Scarlett Johansson, Thomasin McKenzie, Sam Rockwell
"You're not a Nazi, Jojo. You're a ten-year-old kid who likes dressing up in a funny uniform and wants to be part of a club."
What We Do In The Shadowsin ja Thor Ragnarokin ohjannut sekä käsikirjoittanut Taika Waititi toimittaa jälleen tyylilleen ominaisesti kukkakedolla auringonvalossa tanssivan komedian, jonka aiheena ovat Adolf Hitler ja natsit. Komedia aiheen ympärillä ei ole mitään uutta, sillä mieleen tulee mm. mainio saksalaiselokuva Täällä taas (Er ist wieder da), joka sekin oli omanlaisensa vastaus nouseville viharyhmille."You're not a Nazi, Jojo. You're a ten-year-old kid who likes dressing up in a funny uniform and wants to be part of a club."
Waititin elokuva ei tosin tarkkaan ottaen kerro Hitleristä. Se kertoo Hitler-nuoriin kuuluvasta saksalaispojasta Jojosta, joka on kuvitellut Führerin omaksi mielikuvitusystäväkseen. Samalla toisen maailmansodan Natsi-Saksa ja siellä piilleet kauhut sekä ideologiat koetaan lapsen silmien läpi, joka pitää kaikkea ympärillään tapahtuvaa normaalina, koska hän ei tiedä muusta. Jojon maailmankuva järkkyy, kun hän törmää piileskelevään juutalaisteiniin, Elsiehin, joka ei näytäkään rahalle persolta isonenäiseltä paholaiselta sarvineen, tai muilta stereotypioilta. Tosi kumma juttu.
Waititin elokuva on rohkea, kekseliäs, hauska ja pureva. Se tekee valtavasti asioita oikein ja Griffin Davis, McKenzie, sekä erityisesti Jojon äitiä näyttelevä Scarlett Johansson ovat rautaisia rooleissaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan onnistu yhdistämään komediaa painokkaaseen draamaan yhtä tyydyttävällä tavalla, kun Waititilta on aiemmin urallaan nähty, mihin kenties pienenä osasyynä ovat sketsimäiset sivuhahmot piirroselokuvamaisine aksentteineen. Tässä yhteydessä onkin maininnanarvoista, ettei Waititi saanut Oscar-ehdokkuutta ohjauksesta. Hän voitti Oscarin parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, mikä taas ei ollut kenellekään yllätys.
29.
Käsikirjoitus: Jack Fincher
Päätähdet: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Charles Dance, Arliss Howard
"You cannot capture a man's entire life in two hours. All you can hope is to leave the impression of one."
Netflixin Mank kertoo Central Parkin Voltairesta, käsikirjoittaja Herman Mankiewiczista, ja hänen uransa kruununjalokivestä, eli Citizen Kanen käsikirjoituksesta. Elokuva näyttää, miten käsikirjoitus syntyi ja mitkä olivat vaikuttimet sen takana. Samalla se on myös energisen jazzin täyteinen kuvaus 30- ja 40-lukujen Hollywoodista sisältäen lukemattomia viittauksia, minkä lisäksi elokuva myös kuvaa ihanalla tavalla elokuvanteon arkisuutta. Tarinan huipennus koetaan vaaleissa, jossa liberaalit kamppailevat kapitalistista ahneutta vastaan, mutta mammona ja disinformaatio tulevat kamppailusta ulos voittajina.Päätähdet: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Charles Dance, Arliss Howard
"You cannot capture a man's entire life in two hours. All you can hope is to leave the impression of one."
Elokuvan on käsikirjoittanut David Fincherin jo edesmennyt isä Jack Fincher parikymmentä vuotta sitten. Se on kuvattu aikalaiselokuvien tavoin ja noudattaa tyylissään erityisesti Citizen Kanea. Mustavalkoinen, pitkä polttoväli, dramaattinen valaistus, tuonaikaisen näyttelytyylin imitointia ainakin sivuhahmojen keskuudessa, taustaprojisointia, paljon dialogia ja poukkoileva kerrontatyyli, joka tosin ei Kanen tapaan vaihtele eri näkökulmien välillä, vaan lähinnä syventää inspiraatiota ja syitä Kanen käsikirjoituksen takana, sekä esittelee Mankia hahmona. Orson Wellesiä elokuvassa ei hirveästi näy. Hänet kuvataan myyttisenä suurena hahmona, sillä kamera kuvaa häntä hieman alaviistosta, mikä on ihan sopivaa.
Mankiewicz (Oldman) kuvataan elokuvamaailmassa ulkopuolisena outolintuna ja oman tien kulkijana, joka ei halua sopia osaksi bisnestä ja rattaistoa. Hän on alkoholisti, joka sanoo kaiken, mitä mieleen tulee. Ehkä sen vuoksi hän tuntee samanlaisuutta mediamoguli Randolph Hearstin (Dance) nuoren vaimon, näyttelijär Marion Daviesin (Seyfried) kanssa, joka on myöskin hieman ulkopuolinen ja jota kukaan ei ota tosissaan. Hetkittäin Martti Suosalolta näyttävä Oldman on roolissaan vakuuttava, mutta karkealla brooklynin aksentilla operoiva Seyfried varastaa show'n ja tarjoilee uransa parhaan roolisuorituksen.
Itse elokuva on hieman kaksijakoinen, sillä se keskittyy kovin paljon kaikkiin pinnallisiin asioihin ja rakastaa omaa käsikirjoitustaan. Elokuvassa Mank kirjoittaa vuoteenomana Kanen käsikirjoitusta, josta flashbackeilla mennään taaksepäin hetkiin, jotka toimivat polttoaineena käsikirjoituksen syntymiselle. Elokuvan nykyhetki, eli tuo kirjoitusprosessi hahmoineen, ei lisää mitään elokuvaan, vaan se on ainoastaan kerronnallinen kikka saada muuten katkonaiseen tarinaan raamit. Mankin kaatokännit ja itsensä nolaaminen Hearstin illallisjuhlissa karkaa kiusallisen ylinäyttelyn ja -draaman puolelle. Jotenkin elokuva ei missään vaiheessa oikein pääse pintaansa syvemmälle, mutta samaan aikaan elokuvan ystävälle kyseessä on ilahduttava aarreaitta, joka henkii tuon ajan elokuvabisnestä realistisesti. Yleensähän nämä on kuorrutettu romanttisen linssin läpi, mutta Fincherin Mank ei siloittele, vaan näyttää bisneksen ja MGM:n isokenkäisen perustajan Louis B. Mayerin sellaisena kuin hän minullekin on kirjoista ja dokumenteista välittynyt.
28.
Käsikirjoitus: Jonathan Raymond & Reichardt
Päätähdet: John Magaro, Orion Lee, Toby Jones, Ewen Bremner
"I've got you."
Kelly Reichardt on tutkinut urallaan monin tavoin elokuvissaan sitä, mitä tarkoittaa olla amerikkalainen. Nyt hän tekee paluun Meeks Cutoffin hengessä 1800-luvulle kertoen tarinan kahdesta kaveruksesta etsimässä paikkaansa maailmassa lähes koskemattoman luonnon keskellä.Päätähdet: John Magaro, Orion Lee, Toby Jones, Ewen Bremner
"I've got you."
Prologin jälkeen hyppäämme turkismetsästäjien ryhmässä kokkina toimivan Cookien kelkkaan (Magaro). Eräänä iltana metsässä luonnonantimia kerätessään, hän törmää kiinalaiseen mieheen nimeltä King-Lu (Lee). Myöhemmin miehet törmäävät uudelleen toisiinsa kauppa-asemalla ja kun Cookien pesti on juuri loppunut, he päättävät lyödä hynttyyt yhteen ja punkata saman katon alla. He miettivät keinoa lyödä rahoiksi ja pian loistava bisnestilaisuus ilmenee seudun ensimmäisen lehmän muodossa, jonka varakas maanomistaja (Jones) on hankkinut aamuteetään varten - hän näet haluaa siihen lorauksen maitoa. Pojat alkavat käydä yön pimeyden suojissa lypsämässä lehmästä maitoa, että he voivat pyöräyttää maukkaita leivonnaisia ja myydä näitä luksustuotteita kauppa-aseman läpi kulkeville matkalaisille.
First Cow on kiireetön ja ajaton tarina ahneudesta, epätoivosta ja amerikkalaisesta unelmasta. Kahdesta ihmisestä etsimässä menestystä ja vakautta kovassa maailmassa, jossa mahdollisuudet ovat heidän kaltaisilleen harvassa. Se on myös kaverielokuva. Tarina ihmisen vaistonvaraisesta tarpeesta löytää kumppanuutta ja ystävyyttä. Siksi elokuvan aloittava prologi loppuu William Blaken lainaukseen: Linnulle pesä, hämähäkille verkko, ihmiselle ystävyys. Itse elokuva taas päättyy lohdullisiin sanoihin: "I've got you".
Henkilökohtaisesti minulle jäi myös elokuvasta sellainen lisämuisto, että nukahdin ensimmäisellä katsomiskerralla keskellä päivää vain n. 15-20 minuutin jälkeen ja torkuin läpi elokuvan kunnes luovutin 90 minuutin kohdalla. Ei muuta kuin lenkille ja sen jälkeen uudestaan alusta. En tiedä, mistä on tullut tuollainen negatiivinen konnotaatio, että katsoin jotain ja nukahdin. Sitten pitää selittää erikseen, että kyllä se siis hyvä oli, mutta ei vain pysynyt hereillä. Seitsemän samuraita, Kauriinmetsästäjä, Ilmestyskirja Nyt, Mantsurian kandidaatti, mitä näitä nyt omaan historiaan mahtuu. Kun väsyttää niin väsyttää, tällaisella mittarilla en olisi vielä koskaan tavannut oikeasti kiinnostavaa kirjaa.
27.
Käsikirjoitus: Danny Bilson, Paul De Meo, Kevin Willmott, Spike Lee
Päätähdet: Delroy Lindo, Clarke Peters, Isiah Whitlock jr., Norm Lewis, Jonathan Majors
"We fought in an immoral war that wasn't ours for rights we didn't have."
Päätähdet: Delroy Lindo, Clarke Peters, Isiah Whitlock jr., Norm Lewis, Jonathan Majors
"We fought in an immoral war that wasn't ours for rights we didn't have."
Netflixin Da 5 Blood on Spike Lee -elokuva Vietnamin sodan haamuista ja arvista. Se on rosoinen ja payoffit eivät aina toimi toivotulla tavalla, mutta läsnä on niin valtavasti sitä Spike Leen tuttua intohimoa, pöyhkeyttä, tyyliä ja taitoa. Sisältä löytyy melkoinen määrä syvyyttä ja ajatuksia laidasta laitaan oli sitten kyse sodasta, mustan miehen kokemuksesta, rasismista ja muusta. Elokuvan ensimmäinen puolisko on aarteenetsintää Sierra Madren aarteen viitoittamana ja viimeinen puolisko vaihtuu puhtaan liioitelluksi 70-luvun blacksploitaatioksi. Siinä välissä elokuvassa vilahtaa myös Jasper Pääkkönen miinoja viidakosta raivaavana aktivistina yhdessä Melanie Thierryn ja Paul Walter Houserin kanssa.
Kansan parissa hieman ristiriitaisen vastaanoton saaneessa Da 5 Bloodissa on läsnä niin paljon Spike Leetä, että jo sen vuoksi tästä on vaikea olla jollain tasolla pitämättä. Kuka muu muka rajaa elokuvansa Muhammad Alilla puhumassa aseistakieltäytymisestään ja Martin Luther Kingin salamurhalla värittäen sen täyteen näin vahvaa paatosta ja yhdistää menneisyyden selkein viivoin nykypäivään. Unohtamatta pian Alin puheen jälkeen elokuvassa tulevaa Marvin Gayea, jonka koko elokuvassa mainittu albumi käsitteli Vietnamin sotaa. Ehkä eniten elokuvassa pidän siitä, miten voit aloittaa katsomaan sitä sokkona mistä tahansa kohtaa ja tietää muutaman minuutin jälkeen varmuudella, kuka tämän elokuvan takaa löytyy. Sitä on vaikea lyödä mihinkään laatikkoon paitsi Spike Lee -laatikkoon.
Elokuva alkaa jossain määrin leppoisana sotamuistojen verestämisenä vietnamilaisen hotellin aulassa, mutta saa askel askeleelta tummempia sävyjä, kun erinäiset henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset haamut nostavat päätään. Tämä Delroy Lindon punaista Trump-lippistä pitävä hahmo, jolla on poika, on antanut vihan jäytää sisintään siihen malliin, että toimii lopulta sodassa menehtyneen ryhmänjohtaja Normanin (musta ikoni Chadwick Boseman kuvattuna alaviistosta horisonttia kohti) opetuksia vastaan. Lindon näyttelemä hahmo pettää sotaveljensä sekä isomman mustan aatteen puhtaasti itsensä vuoksi. Tällaisilla miehillä mikä tahansa sota, on hävitty sota. On hämmentävää seurata, miten paljon hän on täynnä vihaa, joka kohdistuu jopa hänen omia veljiänsä kohtaan.
Osa elokuvan tietynasteisesta tarinallisesta toimimattomuudesta johtunee siitä, että alun perin leffan piti olla Apocalypse Now -henkinen suoraviivainen seikkailuelokuva, mistä onkin lukemattomia viittauksia elokuvassa. Siitä sitä muokattiin Sierra Madren aarteen suuntaan, mihin kuuluu tämä kullan etsintä ja sankareiden sisäiset erimielisyydet, jotka nostavat päätään (Lindo = Bogart). Loppuun vielä tämän elokuvan kohdalle tarjoan huomautuksena, että suomitekstien varassa katoaa aika paljon elokuvan dialogin purevuudesta ja rytmistä. Haastava työ yleisessä mielessä, jota vaikeuttaa urakkaluontoisuus ja vähäinen arvostus, kun kuitenkin pitää suoran käännöksen sijaan ajatella merkitystä sanojen takana ja peilata niitä roolihahmoon, minkä lisäksi niiden pitää olla vielä älykkäästi tiivistettyjä ja helposti luettavia. Oikeastaan aika tekemätön paikka tällaisten elokuvien kohdalla kääntäminen kotimaan kielelle, kun se ei vain taivu.
26.
Päätähdet: Kacey Rohl, Amber Anderson, Martin Donovan, Thomas Olajide
"I won't lie, I promise. I won't be sick anymore."
Lahjakkaan Kacey Rohlin esittämä nuori Katie on punonut ympärilleen valtavan valheiden verkon tässä mainiossa kanadalaiselokuvassa. Katie nimittäin teeskentelee omaavansa syövän ja käyttää sitä hyväkseen hamutakseen huomiota, sympatiaa, sääliä ja rahallisia avustuksia. Hän on paikallinen pienen piirin julkkis ja luonut itselleen urhean nuoren naisen roolin, joka kamppailee potentiaalisesti terminaalista syöpää vastaan. Tähän saakka hän on pelannut kärsivän roolinsa virheittä ja on sairautensa johdosta saamassa jopa merkittävän opiskelustipendin ja muita rahallisia avustuksia. Tällaiset viralliset tuet vaativat kuitenkin lääkärin lausuntoa ja täyttä hoitokertomusta, joita ei tietenkään ole olemassa. Ne olisi jotenkin joltakin hankittava, mikä maksaa paljon rahaa. Sitä taas olisi jotenkin nyhdettävä ympärillä olevilta ihmisiltä. Aina vain kasvavan valheiden verkon ja stressin myötä Katie alkaa kompastella roolissaan ja ihmiset alkavat osoittaa skeptisyyden merkkejä tätä "nuorta urheaa taistelijaa" kohtaan."I won't lie, I promise. I won't be sick anymore."
Ohjaaja- ja käsikirjoittajaduo Lewisin & Thomasin hätkähdyttävä, sekä eittämättä viime vuosina ilmestyneistä vastaavanlaisista oikean elämän huijaritarinoista pontta saanut jännittävä ja panoksekas henkilötarina on hieno pieni indie-elokuva. Tekijöiden ja erityisesti Kacey Rohlin ehkä hienoin saavutus on onnistua tekemään Katiesta pidettävä ja sympaattinen hahmo, mutta samalla hänen vastenmielisiä valheitaan ei yritetä lieventää tai selitellä paremmaksi. Tämä antisankari on sanalla sanoen ihminen kaikkine harmaan sävyineen ja monimutkaisuuksineen.
25.
Päätähdet: Thomas Jane, Bridget Moynahan, David Krumholtz, Josh Hopkins
"You're out on patrol, there's the world inside this squad car, then there's everything else outside of it. The only thing keeping you from what's out there is a couple of thin pieces of metal and glass. You gotta respect it."
"You're out on patrol, there's the world inside this squad car, then there's everything else outside of it. The only thing keeping you from what's out there is a couple of thin pieces of metal and glass. You gotta respect it."
Kun isot elokuvat ovat joutuneet hyllylle, pienemmän profiilin elokuvat ovat nousseet esiin ja tarjonneet monia hienoja yllätyksiä. Crown Vic tosin ehti ilmestyä koronaa edeltävässä maailmassa. Kyseessä on David Ayer -henkinen realistinen pieni katujen poliisielokuva, jossa seurataan keltanaamaista LAPD-poliisia iltana, jolloin kaksi poliisintappajaa liikkuu öisessä kaupungissa vapaalla jalalla.
Elokuvassa on nasevaa katudialogia, kovaa meininkiä, moraalin punnintaa, filosofisia pohdintoja ja sitä synkähköä "dokumentaarista" realismia, jotka Ayerin teoksissa ovat yleensä läsnä. Esimerkiksi Ayerin mainio End of Watch, eli Poliisit, menee täydestä isoveliteoksesta tälle Joel Souzan ohjaamalle ja käsikirjoittamalle elokuvalle, jota tähdittää aina laadukas Thomas Jane.
Elokuva koostuu tutuista poliisielokuvien kliseistä, mutta esimerkiksi Martin Scorsesen Mafiaveljet käyttää kertojaa, jota oli pidetty jo 90-luvullakin vuosikymmeniä kliseenä. Nyt elokuva on kuuluisa ja muistettava nimenomaan kertojastaan ja elokuvan avaussanoista: "Niin kauan kuin muistan, olen aina halunnut olla gangsteri". Crown Vic nyt ei ole samaa tasoa, vaan tarkoitan etteivät kliseet ole aina automaattisesti negatiivisia, vaan se riippuu täysin siitä, kuka niitä käyttää ja miten. Joel Souza on käsikirjoittanut ja ohjannut erittäin onnistuneen tunnelmallisen elokuvan, ja täyttänyt sen vahvoilla näyttelijöillä.
Dialogi on puhdasta kultaa. Se on terävää, autenttisen kuuloista, rytmikästä, viihdyttävää ja sopivissa määrin hauskaa. Elokuva on tunnelmallinen ja dynaaminen, täynnä nousevaa jännitettä ja intensiteettiä. Pienehköstä budjetistaan huolimatta se sisältää hienoja toimintakohtauksia ja tunnelma, sekä sävy on lähes virheetöntä. Minulle henkilökohtaisesti tämä on yksi vuoden suosikeista.
24.
Päätähdet: Natalia Dyer, Francesca Reale, Alisha Boe, Allison Shrum, John Henry Ward
"I thought I was gonna go to Hell for rewinding Titanic back to the sex scene... three times."
Karen Maine on tottunut tekemään komediaa vaikeista aiheista, sillä hänen ensimmäinen käsikirjoittamansa elokuva oli abortista kertova komedia Obvious Child. Yes, God, Yes puolestaan on Mainen debyytti ohjaaja-käsikirjoittajana ja se kertoo vannoutuneen katolilaisen koulutytön seksuaalisesta ja intellektuaalisesta herätyksestä chathuoneiden aikakaudella. Mainen elokuva on hauska, älykäs ja myötätuntoinen."I thought I was gonna go to Hell for rewinding Titanic back to the sex scene... three times."
Stranger Thingsistä tuttu hieno nuori näyttelijätär Natalia Dyer näyttelee pääroolin ujona ja uteliaana Alicena, joka joutuu inhottavan huhun kohteeksi. Hänen kauniimpi, suositumpi ja tuomitsevampi paras kaverinsa Laura (Stranger Thingsin Francesca Reale) kertoo koulussa kiertävästä huhusta, jonka mukaan Alice olisi eräissä juhlissa "hivellyt" pojan nimeltä Ward "ruusunnuppua". Lauran käyttämä sanamuoto on slangitermi toss (someones) salad ja kuten tietäjät tietävät, niin tämähän on tässä tapauksessa mahdoton yhtälö. Näiden ankaran katolisen kasvatuksen saaneiden teinien tietämättömyys huvittaa katsojaa, mutta kuten kaikki kouluvuosiltaan muistavat, niin tällaiset toisten levittämät perättömät huhut ovat kamalia ja ne leviävät kulovalkean tavoin eteenpäin. Näin käy myös Alicen tiukassa katolilaisessa lukiossa, mikä vasta onkin huono juttu. Asiaa ei auta edessä oleva neljän vuorokauden retriitti, jossa on määrä päästä "lähemmäs Jumalaa". Se vissiin saavutetaan jakamalla esimerkiksi syvästi intiimejä salaisuuksia seksuaalisuudestaan teinijoukon ja papin edessä - huh huh! Alice alkaa hiljalleen kaiken tämän diibadaaban seurauksena kiinnostua seksuaalisuudestaan ja värähtelevä Nokian kännykkä löytää käyttöä ikuisesta kadotuksesta huolimatta.
Hiljalleen neljän päivän retriitin aikana Alice alkaa kypsyä ja hän herää ympärillä vallitsevaan ristiriitaisuuteen ja tekopyhyyteen. Ystävät ja ohjaajat puhuvat toista, mutta tekevät toisin ja jopa papit antautuvat kiusaukselle. Alice alkaa hiljalleen oivaltaa kasvuelokuvien tärkeimmän opetuksen; ei hänessä ole mitään vikaa, vaan hän on täysin normaali yksilö. Lisäksi Alicen terve uteliaisuus ja asioiden kyseenalaistaminen johdattaa hänet kokonaan uudenlaisen maailman äärelle, joka saattaa olla enemmän hänelle tehty.
Proxima kertoo äitiydestä ja siitä työlään haastavasta yhdistelmästä, joka on työura ja perheen kasvattaminen. Proximan tapauksessa haastavampaa - ja silti täysin aitoa, koska myös äidit matkustavat avaruuteen - skenaariota on mahdotonta kuvitella, sillä Eva Greenin esittämä äiti on poistumassa koko planeetalta vuodeksi ja hänen seitsenvuotias tyttärensä (loistava Boulant) on jäämässä Greenin ex-miehen hoitoon.
23.
Käsikirjoitus: Winocour & Jean-Stéphane Bron
Päätähdet: Eva Green, Matt Dillon, Sandra Hüller, Zélie Boulant
"I think you oughta ask them to lighten up your load."
Päätähdet: Eva Green, Matt Dillon, Sandra Hüller, Zélie Boulant
"I think you oughta ask them to lighten up your load."
Elokuva kuvaa Greenin intensiivistä fyysistä ja henkistä valmistautumista avaruusmatkaan, sekä miten hän ja hänen tyttärensä valmistautuvat ja käsittelevät tätä pian koittavaa fyysistä eroa. Elokuvaa on kuvattu aidoissa harjoitusfasiliteeteissa aina Kölnistä Moskovan ulkopuolella sijaitsevaan Space Cityyn, mikä auttaa tätä sydämeltään hämmästyttävän intiimiä perhedraamaa tuntumaan niin aidolta, oli kyse sitten ihmissuhteista tai avaruuspuolen asioista ja tekniikasta. Elokuva on kuin dokumentti ja kenties se onkin koostettu jollain tavalla lopputeksteissä kuvien kera mainittujen äitiastronauttien tarinoista. Proxima pyyhkii täydellisesti Lucy In The Skyn aiheuttaman pettymyksen muiston tämän arvostelijan mielestä.
Eva Green on täydellinen roolissaan perfektionistina, joka yrittää täydellisenä ammattilaisena pitää tunteensa kurissa työpaikalla ja todistaa, että hän on valmis ja että hän kuuluu tälle avaruusmatkalle miesten tavoin. Yksi näistä miehistä on Matt Dillonin vaivattomasti esittämä amerikkalainen cowboy Mike, jonka seksistinen ja itsevarma ulkokuori kätkee sisäänsä aivan jotain muuta.
Eva Green on täydellinen roolissaan perfektionistina, joka yrittää täydellisenä ammattilaisena pitää tunteensa kurissa työpaikalla ja todistaa, että hän on valmis ja että hän kuuluu tälle avaruusmatkalle miesten tavoin. Yksi näistä miehistä on Matt Dillonin vaivattomasti esittämä amerikkalainen cowboy Mike, jonka seksistinen ja itsevarma ulkokuori kätkee sisäänsä aivan jotain muuta.
Elokuvan teemana on kodin ja työn yhdistäminen. Tytär samanaikaisesti sekä aiheuttaa Greenin hahmolle ylimääräistä ahdistusta ja stressiä, mutta toimii tälle myös vaikeina aikoina liikkeelle panevana voimana ja motivaattorina. Täten Proximan emotionaalinen koukku on todella yksinkertaisen universaali ja äärimmäisen tehokas tässä yli-ihmisyyttä vaativassa avaruusmiljöössä.
22.
Käsikirjoitus: Lisandro Sanchez, Jayro Bustamante
Päätähdet: María Mercedes Coroy, Julio Diaz, Sabrina De La Hoz, Margarita Kenéfic
"Did you hear someone crying?"
Guatemalalaisen Jayro Bustamanten versiolla Itkevän naisen legendasta ei ole nimellistä aihetta lukuun ottamatta sen kummempaa tekemistä James Wanin kauhuimperiumiin kuuluvan Itkevän naisen kirous -elokuvan kanssa. Legendaa Itkevästä naisesta kerrotaan ympäri Latinalaista Amerikkaa. Taru kertoo nuoresta äidistä, joka joutuu aviomiehensä hylkäämäksi, sekoaa murheesta, hukuttaa kaksi lastaan ja sen jälkeen tappaa itsensä.Päätähdet: María Mercedes Coroy, Julio Diaz, Sabrina De La Hoz, Margarita Kenéfic
"Did you hear someone crying?"
Ixcanulin ohjannut Bustamante on tehnyt legendan adaptaation kanssa taikojaan. La llorona kertoo vanhuuden heikosta entisestä diktaattorista Enrique Monteverdesta, joka on hulppeassa presidentin palatsissaan kotiarestissa odottaen perheensä ympäröimänä oikeudenkäyntiä kansanmurhasta valtion vähemmistökansaa vastaan. Monteverde on tarkoituksellisen huonosti peitelty versio kenraali Efrain Rios Monttista, joka hallitsi Guatemalaa ja joka tuomittiin kansanmurhasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta jonka tuomio kumottiin myöhemmin kansan tyrmistykseksi. Itkevä nainen on menneisyyden haamu, joka vainoaa ex-diktaattorin syyllisyyttä potevaa omatuntoa. Jännitystä lisää entisestään maalta presidentin palatsiin saapuva uusi mystinen palvelija Alma, jossa on jotain perin outoa...
La llorona on kaunis, hidas, elegantti ja jännittävä yhteiskunnallinen kertomus, jonka mielikuvituksekas ja lihaisa toteutus tuo tutulle tarinalle aivan uudenlaisen merkityksen. Se saa parhaimmissa kohdissa ihon kananlihalle odottavalla tunnelmallaan ja suggestiivisella kamerankäytöllään. Missään vaiheessa ei voi olla varma, mihin asiat lopulta johtavat ja mitä taustalta paljastuukaan.
Yhdysvaltojen kilteimmäksi mieheksikin joskus leikkisästikin sanottu Tom Hanks on täydellisesti roolitettu Fred Rogersina, jonka tapaaminen saakin Rhysin hahmon tarkastelemaan omaa elämäänsä, ihmissuhteitaan ja elämänvalintoja. Elokuva kuulostaa melko standardinomaiselta ja sellaisena se myös alkaa, mutta kun elokuva on saanut lähtökohdat pohjustettua, se hiljalleen vaihtaa rytmiään ja syventyy syventymistään, kun reportteri ja Rogers vaihtavat näkemyksiään maailmasta, sekä jakavat henkilökohtaisia kokemuksia. Tässä mielessä elokuva muistuttaa vahvasti elokuvaa The End of the Tour, jossa reportteri lähti tekemään yksinkertaista profiilia David Foster Wallacesta, mutta kohtaaminen ja käydyt keskustelut tämä pop-filosofin kanssa muuttivat reportterin elämän täydellisesti.
Taitavasti rakennettu ja kerrottu elokuva tekee katsojalleen saman kuin kyyniselle lehtimiehelle 20 vuotta sitten. Se kutsuu ja tukee katsojan halua tarkastella tarinaa arkisen kyynisestä näkökulmasta, ja sitten se hiipii varpaisillaan pikkuhiljaa iskuetäisyydelle ja tukahduttaa sinut kiltteydellä. Sitten pyyhitään kyyneliä silmäkulmasta.
21.
Käsikirjoitus: Andy Siara
Päätähdet: Andy Samberg, Cristin Milioti, J.K. Simmons
"Today, tomorrow, it's all the same."
Palm Springs tuo uudenlaisen mausteen aikasilmukka -genreen, jonka nimekkäimpiä tuotoksia ovat Päiväni murmelina, Sandler/Barrymore helmi Aina eka kerta, Nacho Vigalondon Timecrimes, Doug Limanin ohjaama ja vuosituhannen parhaimpiin toimintaelokuviin kuuluva Edge of Tomorrow, sekä viimeisimpänä televisiosarjojen puolella Juhlat.Päätähdet: Andy Samberg, Cristin Milioti, J.K. Simmons
"Today, tomorrow, it's all the same."
Ironisen Palm Springsin lisäys genreen on, että aikasilmukkaan ei joudukaan vain yksi henkilö, vaan että ikuisuus on jaettava toisen henkilön kanssa. Niin, tämä silmukkaelokuva on osin eräänlainen metafora avioliitolle. Se eroaa myös rakenteeltaan siinä, että Andy Sambergin päähenkilö Nyles on jo ennen elokuvan alkua ehtinyt limboilla ajassa pienen ikuisuuden ja on hemmetin tylsistynyt kaikkeen. Etenkin kun hänen uudelleen ja uudelleen elämänsä päivä on tuttavan hääpäivä. No, pian hän saa seuraa Cristin Miliotin esittämästä Sarahista, joka pohtii, miten hän pääsisi pois tästä aika-ansasta. Nyles kuitenkin sanoo, ettei se ole mahdollista, vaan heidän on opittava kestämään olemassaolon tuskaa tässä oravanpyörässä.
Hersyvän komediansa ohella komediaryhmä The Lonely Islandin tuottamalla kekseliäällä Palm Springsillä on monia, monia muitakin näkemyksiä elämästä. Kun Sarah purkaa tuskaansa ympärillä oleviin ihmisiin, Nyles pyytää häntä harkitsemaan uudelleen. Vaikkeivat Sarahin uhrit muista hänen ilkeyttään enää seuravana "uutena" päivänä, Sarah itse muistaa, eikä se tee hänen elämästään yhtään helpompaa.
20.
Käsikirjoitus: Micah Fitzerman-Blue & Noah Harpster
Päätähdet: Tom Hanks, Matthew Rhys, Chris Cooper, Maryann Plunkett
"I hope you know that you made today a very special day by just your being you. There's no one in the whole world like you, and I like you just the way you are."
Marielle Hellerin elokuva on tarina legendaarisesta amerikkalaisesta lastenohjelman vetäjästä Fred Rogersista, jonka kiltteys, hellyys ja aito uteliaisuus lumosivat lapsia ympäri Yhdysvaltoja useiden sukupolvien ajan. Samalla mies itse pysyi eräänlaisena suurena arvoituksena, koska eihän kukaan ihminen voi oikeasti olla noin kiltti, hyvätahtoinen, kärsivällinen ja epäitsekäs. Kuten mm. journalistit ja näyttelijät ensimmäisenä ajattelevat; missä on lika? Tätä on tutkittu vuosikymmenten saatossa useita kertoja ja samalla tavalla elokuvassa myös Matthew Rhysin esittämä kyyninen lehtimies lähtee paljastamaan oikeaa miestä hymyilevän maskin takaa. Elokuva perustuukin tositarinaan, jossa Esquire-lehden reportteri Tom Junod lähti n. 20 vuotta sitten murtamaan Fred Rogersin mysteeria. Aiheesta kiinnostuneille katsojille löytyy myös parin vuoden takainen Morgan Nevillen kiitelty dokumentti "Won't You Be My Neighbor?".Päätähdet: Tom Hanks, Matthew Rhys, Chris Cooper, Maryann Plunkett
"I hope you know that you made today a very special day by just your being you. There's no one in the whole world like you, and I like you just the way you are."
Yhdysvaltojen kilteimmäksi mieheksikin joskus leikkisästikin sanottu Tom Hanks on täydellisesti roolitettu Fred Rogersina, jonka tapaaminen saakin Rhysin hahmon tarkastelemaan omaa elämäänsä, ihmissuhteitaan ja elämänvalintoja. Elokuva kuulostaa melko standardinomaiselta ja sellaisena se myös alkaa, mutta kun elokuva on saanut lähtökohdat pohjustettua, se hiljalleen vaihtaa rytmiään ja syventyy syventymistään, kun reportteri ja Rogers vaihtavat näkemyksiään maailmasta, sekä jakavat henkilökohtaisia kokemuksia. Tässä mielessä elokuva muistuttaa vahvasti elokuvaa The End of the Tour, jossa reportteri lähti tekemään yksinkertaista profiilia David Foster Wallacesta, mutta kohtaaminen ja käydyt keskustelut tämä pop-filosofin kanssa muuttivat reportterin elämän täydellisesti.
Taitavasti rakennettu ja kerrottu elokuva tekee katsojalleen saman kuin kyyniselle lehtimiehelle 20 vuotta sitten. Se kutsuu ja tukee katsojan halua tarkastella tarinaa arkisen kyynisestä näkökulmasta, ja sitten se hiipii varpaisillaan pikkuhiljaa iskuetäisyydelle ja tukahduttaa sinut kiltteydellä. Sitten pyyhitään kyyneliä silmäkulmasta.
19.
Päätähdet: Sidney Flanigan, Talia Ryder, Ryan Eggold, Théodore Pellerin
"If it's positive, is there any way it could be negative?"
Never Rarely Sometimes Always on amerikkalaisten teinien seksuaalista elämää elokuvissaan kuvaavan Eliza Hittmanin ensimmäinen studioelokuva ja se on myös hänen paras elokuvansa tähän saakka."If it's positive, is there any way it could be negative?"
Uusia kasvoja elokuvissaan käyttävän Hittmanin uusimman elokuvan pääosassa on ajatusmaailmaltaan ahtaassa Pennsylvanialaisessa pikkukaupungissa asusteleva tyttö nimeltä Autumn (Flanigan). Elokuva alkaa lukion talent-kilpailusta, jossa kornit esitykset seuraavat toistaan. Autumn kuitenkin kipuaa lavalle vain akustisen kitaransa kanssa ja laulaa The Excitersin laulun "He's got the power", joka kirjaimellisen käännöksen ohella kertoo myös rakkauden seurauksista. Joku huutaa yleisöstä: "lutka", ja heittää roskia Autumnia kohti.
Autumnilla on ollut seksuaalinen kohtaaminen ja hän on kauhukseen raskaana. Perheelleen hän ei uskalla asiasta kertoa ja poikaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä "sille" tapahtuu. Autum painii omatuntonsa ja tilanteensa kanssa, sillä hän ei ole valmis äidiksi. Abortti ei ole laillinen Pennsylvanian osavaltiossa, joten sitä varten pitäisi matkustaa New Yorkiin. Bussimatka on pitkä ja kallis, operaatio maksaa, yöpyminen ja ruoka maksaa. Sisäänpäin varautunut Autumn avautuu asiasta eläväiselle serkkutytölleen Skylerille (Ryder), joka varastaa tarvittavat rahat ja lähtee mukaan tueksi ja turvaksi. Reissulla tytöt kohtaavat emotionaalisen myllerryksen ohella lisää absurdeja byrokraattisia kiemuroita.
Autumnilla on ollut seksuaalinen kohtaaminen ja hän on kauhukseen raskaana. Perheelleen hän ei uskalla asiasta kertoa ja poikaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä "sille" tapahtuu. Autum painii omatuntonsa ja tilanteensa kanssa, sillä hän ei ole valmis äidiksi. Abortti ei ole laillinen Pennsylvanian osavaltiossa, joten sitä varten pitäisi matkustaa New Yorkiin. Bussimatka on pitkä ja kallis, operaatio maksaa, yöpyminen ja ruoka maksaa. Sisäänpäin varautunut Autumn avautuu asiasta eläväiselle serkkutytölleen Skylerille (Ryder), joka varastaa tarvittavat rahat ja lähtee mukaan tueksi ja turvaksi. Reissulla tytöt kohtaavat emotionaalisen myllerryksen ohella lisää absurdeja byrokraattisia kiemuroita.
Toisiaan täydentävää kaksikkoa on ilo katsella ja nämä kaksi nuorta kykyä ovat hienoja kypsyviä näyttelijöitä. Heidän hahmonsa ovat universaalisti samaistuttavia ja kun Pennsylvanian avoimet tilat vaihtuvat New Yorkin likaiseen ja ahtaaseen ihmisvilinään, tyttöjen puolesta alkaa pelätä ja potentiaalinen vaara tuntuu piilevän joka nurkan takana. Etenkin kun tytöillä ei ole muuta kuin aborttiklinikan osoite ja matkakin maksoi arvioitua enemmän. Elokuvan varrella katsoja tapaa eriasteista toksista maskuliinisuutta alkaen Autumnin isästä, kulkien tyttöjen työpaikan pervon pomon kautta aina heidän tapaamaansa nuoreen poikaan, joka on kaikkein hienovaraisin ja hurmaavin versio. Silti hänenkin seurassaan tytöt alkavat hiljalleen tuntea olonsa erittäin epämukavaksi ja hyvästä syystä.
Never Rarely Sometimes Always on kertomus aborttilaeista ja se vetoaa naisen oikeuteen päättää omasta kehostaan. Elokuva on paljon muutakin, se on sydäntä lämmittävä kertomus ystävyydestä, solidaarisuudesta, rohkeudesta ja jaetusta ymmärryksestä, jossa kommunikointiin ei aina vaadita edes sanoja. Ennen kaikkea se tulee myös kuvanneeksi, millaista on olla teinityttö nykypäivänä.
18.
Käsikirjoitus: Mike Makowsky
Päätähdet: Hugh Jackman, Allison Janney, Ray Romano, Annaleigh Ashford
"My problem is you. It's the people who trot their poor children out like race horses at Belmont."
Lahjakkaan Cory Finleyn toinen täyspitkä elokuva perustuu tositarinaan, jossa julkisen koulualueen johtaja onnistui vuosien saatossa kavaltamaan hieman yli 11 miljoonaa dollaria koulun varoja. Tämän HBO:n televisioelokuvan on käsikirjoittanut kyseisen koulun tuolloinen oppilas Mike Makowsky ja mainiosti onkin.Päätähdet: Hugh Jackman, Allison Janney, Ray Romano, Annaleigh Ashford
"My problem is you. It's the people who trot their poor children out like race horses at Belmont."
Ihminen pystyy perustelemaan itselleen vaikka mitä. En ole tavannut ihmistä, joka ei pitäisi itseään huumorintajuisena. Samalla tavalla hyvin harva ihminen näkee itsensä huonona ihmisenä, koska sellainen ajatus päässä saattaisi olla suurimmalle osalle liian iso taakka kannettavaksi. Sitten on ihmisiä, jotka eivät ole tässä tapauksessa ahneita, vaan uskovat olevansa erityisiä ja oikeutettuja johonkin. Bad Educationin päähahmo uskoi olevansa oikeutettu hyväosaiseen luksuselämään, koska hän oli koulun julkiset kasvot ja hän teki niin hemmetin hyvää työtä vuosikymmenien ajan hoitaen kaikki asiat viimeisen päälle mallikkaasti, sekä koulu oli kaikilla mittareilla maan parhaita joukossaan. Joten miksi ei vetää vähän välistä kun riski on olematon, hän ansaitsi kaiken sen rahan ja se auttoi häntä olemaan parempi edustushenkisessä työssään. Ansaittu pieni bonus, kuka niitä rahoja kaipaa ja niin edelleen. Kun teet jotain väärin - mietit tekosyytä. Kun toinen ihminen tekee jotain väärin - mietit motiivia = ahneus. Bad Educationin taitava kerronta tasapainoilee taitavasti näiden kahden näkemyksen välillä ja katsojana haluaa samaan aikaan heittää päähahmon selliin, sekä päästää hänet varoituksella. Suomeksi sanottuna ymmärrät päähahmoa ja hänen sielun elämäänsä, mutta tunnet myös vihaa kaikkia asianosaisia kohtaan siitä, miten jotain tällaista on edes voinut tapahtua.
Satiirisesti kerrottu tarina sijoittuu New Yorkin lähiössä sijaitsevaan Roslyniin, jonka koulualue on Yhdysvaltojen neljänneksi paras. Tästä kiitos kuuluu lähes yksinomaan jumalan asemassa olevalle ja kaikkien keskuudessa poikkeuksetta suositulle ylitarkastaja Frank Tassonelle (Jackman). Hänen ovensa on aina auki, sillä kiireydestään huolimatta hänellä on kaikille aikaa. Hän tekee kaiken mahdollisen oppilaidensa puolesta taatakseen heille paikan mahdollisimman hyvään yliopistoon. Tiivistettynä Frank vaikuttaa täydelliseltä ihmiseltä ja hän herättää jopa sympatiaa ihmisissä, koska hän on jäänyt jo aikaa sitten leskeksi, mutta hän pitää edelleen vihkisormusta sormessaan.
Frankin kakkosena, eli varaylitarkastajana, toimii hänen pitkäaikainen luottonaisensa Pam Gluckin (Janney), joka huolehtii budjetista ja arkisemmista johtotehtävistä. Valtakolmikon täydentää johtokunnan presidentti Bob Spicer (Romano), jolle edellä mainittu kaksikko on vastuussa toimistaan. Roslyn on matkalla kohti kansallista ykköstilaa koulualueiden vertailussa, mikä tietäisi kasvavaa rahoitusta koululle, rahallisia bonuksia asianomaisille, sekä paikkakunnan asuntojen arvon nousua. Pitkän aikaa kaikki on hyvin, kunnes erinäiset väärinkäytökset alkavat ikävällä tavalla pulpahdella päivänvaloon ja pian helvetti on irti.
Nykypäivänä on harvinaista, että elokuvat jaksavat kärsivällisesti rakentaa tunnelmaa. Finley malttaa lähes tunnin verran tarjota katsojille arkista aherrusta, rakentaa ja syöttää tarvittavaa informaatiota vihjaten vain pienistä virka-aseman väärinkäytöistä. Sitten lumipallo lähtee pyörimään ja kasvaa herkulliseksi katastrofiksi, jossa Frank juoksee sammuttamassa tulipaloja siellä ja täällä kuvitellen selviytyvänsä kaikesta kuivin jaloin - ettei väärinkäytösten virta johtaisi alkulähteelle.
Hugh Jackman tekee valtavan hienon ja humaanin pääroolin, mikä saattaa olla jopa hänen uransa paras. Loistavaa tulitukea tulee jo I, Tonyassa vastaavan tyylisessä elokuvassa loistaneelta Allison Janneylta. Jo Thoroughbredsilla vakuuttanut Cory Finley taas ohjaa hienovaraisen tarinan, joka uhmaa odotuksia. Tiedämme tasan tarkkaan minne tarina tulee johtamaan, mutta silti se onnistuu yllättämään katsojansa joka käänteessä. Elokuvan on ohjannut määrätietoinen ohjaaja, joka näkee tarinan valmiina päässään, tietää mitä haluaa, miten sen saavuttaa elokuvan kielellä ja hallitsee erityisesti tunnelman sekä sävyn mestarillisesti.
17.
Päätähdet: Jessie Buckley, Jesse Plemons, Toni Collette, David Thewlis
"It's tragic how few people possess their souls before they die. Nothing is more rare in any man, says Emerson, than an act of his own. And it's quite true. Most people are other people. Their thoughts are someone else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation. That's an Oscar Wilde quote."
Elokuvan nimen mukaisesti nuori nainen (Buckley) ajattelee lopettavansa "asian", tai "tämän jutun", miten tuo nyt mahdollisimman salaperäisesti suomennetaan. Nainen on juuri lähtenyt autoreissulle poikakaverinsa (Plemons) kanssa, ja he ovat olleet yhdessä kuutisen viikkoa. Autossa vallitsee kiusallinen hiljaisuus, ja sama kiusallisuus leimaa parin keskustelua. Auton edetessä kohti pojan vanhempien kotia pimeydessä ja lumisateen keskellä, nuori nainen pyörittelee em. ajatusta edelleen päässään. Mutta minkä hän ajattelee lopettavansa? Suhteen, oman elämänsä, vai jonkin muun?"It's tragic how few people possess their souls before they die. Nothing is more rare in any man, says Emerson, than an act of his own. And it's quite true. Most people are other people. Their thoughts are someone else's opinions, their lives a mimicry, their passions a quotation. That's an Oscar Wilde quote."
Asiat eivät muutu yhtään vähemmän oudoksi tai kiusalliseksi poikakaverin kotona, sillä hänen äitinsä ja isänsä ovat hekin hyvin kummallisia. Äiti (Collette) nauraa väärille asioille väärissä kohdissa aivan liian pitkään ja isällä (Thewlis) on mystinen laastari päässään, ja hänkin käyttäytyy kuin kaikki autot eivät olisi lähtöruudukossa. Mitä hemmettiä on meneillään, katsoja kysyy toistuvasti läpi elokuvan.
Tämä on tietenkin Charlie Kaufmanin elokuva, joka on tutun surrealistinen, unenomainen, täynnä symboliikkaa ja freudilaisuutta. Synecdoche, New Yorkin tapaan olemassa ei ole oikeita vastauksia, vaan tämä on vuoropuhelu, johon katsoja osallistuu omien elokuviin mukanaan tuomien kokemustensa ja ajatustensa kanssa. Näkemys elokuvasta ja sen tapahtumista voi vaihdella vierustoverin kanssa paljonkin.
Elokuva on kaunis ja outo, se kutsuu meidät seuraamaan tapahtumia kameran linssin läpi ja pohtimaan, mitä pinnan alla tapahtuu. Hauska, karmiva, viisas, ihastuttava, Kaufman on ihan oma käsitteensä nykyelokuvissa ja hän on jälleen kerran huippuvedossa. Niin on näyttelijäkaartikin, Jesse Plemons ja Jessie Buckley ovat joitain parhaita työskenteleviä näyttelijöitä nykypäivänä ja on mahdoton kuvitella keitään muita tähän elokuvaan. Erityisesti Buckleyn reilu viimeinen vuosi on ollut rakettimainen; Wild Rose, Judy, Chernobyl, I'm Thinking of Ending Things ja Fargo. Irlantilaisnäyttelijättären totaalisen räjähdyksen ja Oscarin pitäisi olla vain ajan kysymys. Plemons puolestaan on tehnyt jo pitkän aikaa hissukseen rautaista työtä erinäisissä sivurooleissa vailla isompaa huomiota, jonka hän ansaitsisi.
16.
Käsikirjoitus: Sergio Casci, Severin Fiala, Veronika Franz
Päätähdet: Riley Keough, Jaeden Martell, Lia McHugh, Richard Armitage, Alicia Silverstone
"Everyone committed suicide except her."
Goodnight Mommyn ohjannut itävaltalaiskaksikko jatkaa erinomaista debyyttielokuvaansa jännityselokuva The Lodgella, joka sekin käsittelee samoja teemoja; etunenässä äidin ja lasten suhdetta, sekä uskoa. Tällä kertaa kyse on tosin äitipuolesta ja lapsipuolista.Päätähdet: Riley Keough, Jaeden Martell, Lia McHugh, Richard Armitage, Alicia Silverstone
"Everyone committed suicide except her."
Aidanin ja Mian rakastama äiti (Silverstone) taisteli aikansa masennuksen kanssa, mutta uupui ja tappoi itsensä. Nimeämättömän ajan kuluttua leskimies Richard (Armitage) on tavannut uuden rakkaan Gracen (Elviksen lapsenlapsi Riley Keough) muodossa ja he aikovat mennä naimisiin. Grace ei vain ole tämän pikaromanssin aikana ehtinyt tavata Richardin lapsia, jonka on määrä tapahtua talvisella lomalla perheen syrjässä sijaitsevalla huvilalla. Gracen kauhuksi Richardin on kuitenkin oltava vielä ylimääräisen viikonlopun verran töissä, joten isä kuskaa lapsensa ja heidän tulevan äitipuolensa huvilalle liittyen näiden seuraan myöhemmin työvelvoitteidensa jälkeen. Jos tässä ei ole tarpeeksi herkkua, niin Richard on ammatiltaan terapeutti ja Grace on hänen potilaansa. Grace joutui vanhempiensa mukana osaksi tiukkaa evankelista kulttia, jonka jäsenet suorittivat joukkoitsemurhan muutama vuosi takaperin. Kultissa koetut asiat jättivät Graceen suuria henkisiä arpia ja saivat hänet kammoamaan kristinuskoon liittyviä objekteja ja symboleita.
Skenaario on jo herkullisen arkipäiväisyytensä vuoksi kutkuttava, mihin vielä Gracen kysymysmerkkinä oleva fragiili henkinen tila tuo oman jännitysmomenttinsa. Etenkin kun lapset eivät aio antaa Gracelle minkäänlaista mahdollisuutta, vaan ovat tyrmänneet hänet jo etukäteen. Kaiken lisäksi Grace ja lapset alkavat kokea huvilalla perin kummallisia ja selittämättömiä tapahtumia. Elokuvan voisi sanoa olevan tietyllä tavalla hiihtomökkiin sijoittuva Hohto, kun lumimyrsky vielä eristää huvilan/mökin täydellisesti ympäröivästä maailmasta.
Riley Keough loistaa tämän intiimitunnelmaisen tarinan pääosassa, jota ei ole hyppysäikäytyksillä pilattu. Ohjaajakaksikko luo kärsivällisesti rauhallisilla otoksilla ahdistavan hiljaisen tunnelman, jota ei pääse pakoon. Jännitystä rakennetaan ja rakennetaan äitipuolen, sekä lasten välisellä sanattomalla kommunikaatiolla ja katsoja odottaa jännittyneenä tuolinsa reunalla Hitchcockin kuvailemaa pöydän alla olevan pommin räjähdystä, joka on tässä tapauksessa katsojan mielessä Gracen mielenterveys.
The Lodgella on paljon sanottavaa ihmisen psyykestä, heikkouksista, luottamuksesta ja perhesuhteista. Se on loistava kauhuelokuva ja menee samaan joukkoon kuin viime vuosien klassikot It Follows, Hereditary, The Witch, Babadook, Get Out ja Midsommar. Kauhu voi hyvin, ainakin indietasolla.
15.
Päätähdet: Kotaro Daigo, Nana Mori, Shun Oguri, Sei Hiraizumi
"Dear God, if you exist, please don't take anything more and don't give anything more."
Makoto Shinkai on astunut Hayao Miyazakin saappaisiin parhaimpana ja mielikuvituksellisimpana animaatioiden tekijänä. Olkoonkin, että Shinkain teokset ovat maagista realismia, kun taas Miyazaki tarjosi usemmiten täyttä fantasiaa. Vaikkei Weathering with You ole mikään uusi Your Name. ja vaikka se kirjoissani menee Shinkain animaatioiden pohjaosastolle (taso on kova), se on silti yleisellä tasolla erinomainen, visuaalisesti häikäisevän kaunis, yksityiskohtainen ja tietysti koskettava animaatioelokuva. Mitä muuta Shinkailta voisi odottaakaan."Dear God, if you exist, please don't take anything more and don't give anything more."
Elokuva kertoo Tokioon karanneesta kokemattomasta pojasta, joka yrittää selviytyä Tokion kaduilla harvinaisen sateisena kesänä. Pian poika ystävystyy neuvokkaan ja salaperäisen tytön kanssa, joka näyttäisi pystyvän manipuloimaan säätä. Jälleen kerran liikumme Shinkaille tyypillisesti nuorten aikuisten/teinien maailmassa ja jälleen kerran nämä teinit joutuvat olosuhteiden pakosta kantamaan liian suurta vastuuta eeppisiin mittasuhteisiin kasvavassa tarinassa. Elokuvassa teiniromanssi yhdistyy sosiaalisen kommentaarin kautta huoleen ilmastonmuutoksesta ja se sisältää vahvoja kuvia, jotka eivät välttämättä sijoitu kovinkaan pitkälle tulevaisuuteen.
Gloria Mundi on vähän kuin kaurismäkeläinen työläiselokuva ja tämän vuotisista elokuvista se tuo mieleen Metsäjätin ilman komediaa ja väkinäistä onnellista lopetusta.
14.
Käsikirjoitus: Guédiguian, Serge Valletti
Päätähdet: Ariane Ascaride, Anaïs Demoustier, Gérard Meylan, Jean-Pierre Darroussin
"In a cave I entered
I came out shaking the dust
Päätähdet: Ariane Ascaride, Anaïs Demoustier, Gérard Meylan, Jean-Pierre Darroussin
"In a cave I entered
I came out shaking the dust
That's what I got out of it."
Ranskalaiselokuva alkaa Gloria-lapsen syntymällä. Tyttölapsen vanhemmat ovat työväenluokkaiset marseillelaiset Nicolas ja Matilda. Isä ajaa itsenäisesti taksia, jonka hän on pankkilainalla ostanut ja maksaa sitä pois. Äiti-Matilda työskentelee osa-aikaisena vaateputiikissa työssä, jota hän vihaa sisintään myöten pomonsa vuoksi, joka kellottaa työntekijöidensä vessatauotkin - koska onhan senkin nyt oltava nyky-yhteiskunnassa tehokasta ja suoritettava ilman mitään turhaa viipyilyä!
Matildan äiti Sylvie (ohjaajan vaimo Ascaride) työskentelee öisin laivojen siivoojana, koska yötyöstä saa suuremman palkan, mikä on elintärkeää. Sylvien nykyinen mies (Darroussin) on bussinkuljettaja ja Matildan isä, sekä Sylvien ex-mies (Meylan) istuu vankilassa pahoinpitelystä. Sylviellä on nykyisen miehensä kanssa myös aikuisikäinen tytär Aurore (Lola Naymark), joka omistaa eräänlaisen panttilainaamon lipevän öljytukkaisen miehensä kanssa.
Tuoreet vanhemmat joutuvat rahahuoliensa vuoksi koville. Matilda joutuu ottamaan toisen työn ja isoäiti joutuu venymään raskaiden töidensä ohessa myös säännöllisesti lapsenvahdiksi. Aurore-siskopuolen ja hänen miehensä yrityksellä menee sen sijaan hyvin. He aikovat avata toisen toimipisteen, jonka johtajaksi Matilda haluaisi - onhan hänellä siihen ihan sopiva koulutuskin. Siskopuolet eivät vain ole keskenään kovinkaan lämpimissä väleissä. Matildan stressiä lisää entisestään isän pääseminen vankilasta, joka joutui lukkojen taakse Matildan ollessa sylivauva. Vankilassa haikuja harrastamaan alkanut isä haluaa tutustua tyttäreensä ja on innostunut lapsenlapsestaan, mutta Matilda suhtautuu häneen kylmästi. Samalla kutakuinkin jokaisella perheenjäsenellä ilmenee jos jonkinlaisia työelämästä johtuvia ongelmia, mikä mutkistaa uusperheen dynamiikkaa perinpohjaisesti.
Kokeneen Guédiguian elokuva on herkullinen perhedraama, jonka käänteet aiheuttavat innostuneita riemunkiljahduksia katsojassa, kun jännitteet ja teot risteävät lopussa kauniisti. Kolikon kääntöpuolella Gloria Mundi on kuitenkin ennen kaikkea alakuloinen elokuva, joka kuvaa tavallisen työläisen karua todellisuutta nykyaikaisessa saatanallisessa keikkatyöyhteiskunnassa Ken Loachin Sorry We Missed Youn hengessä.
13.
Käsikirjoitus: Nan Chen, Wing-Sum Lam, Yuan Li, Yimeng Xu, Jiuyue Li
Päätähdet: Dongyu Zhou, Jackson Yee, Fang Yin, Jue Huang
"If you pay me, I can give you protection."
Better Daysissa Kiinan jo ennestään kovan kilpailunsa vuoksi ahdistavaan koulumaailmaan sijoittuva kiusausdraama kohtaa suuren rakkaustarinan ja lopputulos saa ihon kananlihalle.Päätähdet: Dongyu Zhou, Jackson Yee, Fang Yin, Jue Huang
"If you pay me, I can give you protection."
Chen Nian (Zhou) on ikäluokkansa huippuoppilaita huolimatta köyhästä taustastaan. Loppukokeisiin on vain pari kuukautta aikaa - ja nämä loppukokeet tulevat määrittämään ihmisen tulevaisuuden - kun Chen Nian joutuu pienen myötätuntoisen eleen myötä armottomien kiusaajien henkisen ja fyysisen väkivallan kohteeksi. Chen Nianin suojelijaksi ilmaantuu pikkurikollinen Xiao Bei (pop-tähti Jackson Yee) ja elokuva muovautuu herkäksi rakkaustarinaksi.
Derek Tsangin hienosti ohjattu ja Yu Jing-Pingin mestarillisesti kuvaama sähköinen tarina tarjoaa rikkaan kattauksen yhteiskunnallisesta kritiikistä aina kutkuttaviin trillerimäisiin elementteihin saakka. Mikä parasta, tarinan kliimaksi ei tuota pettymystä, vaan se nostaa entisestään elokuvan tasoa. Empaattinen Dongyu Zhou loistaa pääroolissa ja tekee sivulla melko arkkityyppisestä hahmosta aidon, eikä poptähti Yee kalpene tämän rinnalla ollenkaan tulevaisuudettomana katujen kasvattina.
12.
Päätähdet: Atsuko Maeda, Ryo Kase, Shota Sometani, Adiz Rajabov
"If we don't talk to each other,
we can't get to know each other."
To the Ends of the Earth on tuotteliaan japanilaisen auteurin Kiyoshi Kurosawan (Tokyo Sonata) elokuva naiivista ja varautuneesta japanilaisesta naisreportterista, joka tekee miehistä koostuvan japanilaisen kuvausporukan kanssa matkailuohjelman jaksoa Uzbekistanissa. Elokuva on tilattu 25-vuotisjuhlatuotos, joka juhlistaa Keski-Aasiassa sijaitsevan Uzbekistanin ja Itä-Aasian saarivaltio Japanin välistä diplomaattista suhdetta. Näistä lähtökohdista huolimatta Kurosawa on onnistunut tekemään ihka oikean elokuvan, joka käsittelee niin yksinäisyyttä ja eksistentiaalista ahdistusta, kuin yhteiskunnallisesti ja sosiologisesti ehdollistettua käyttäytymistä, kulttuurieroja ja nykypäivän turismia."If we don't talk to each other,
we can't get to know each other."
Pääroolia naisreportteri Yokona esittää J-Pop -tähti Atsuko Maeda, jolla on jo aiempaa yhteista historiaa Kurosawan kanssa esimerkiksi mysteerijännäristä Seventh Code. Yoko haluaa edetä reportterin urallaan, mutta hän on juuttunut pienen tv-matkailuohjelman juontajaksi ja on tympääntynyt tilanteeseensa. Asiaa ei auta, että hän löytää itsensä vieraasta maasta ja kulttuurista miesporukan ympäröimänä, sekä pomottavan ohjaajan alaisena. Yoko kuitenkin puree huultaan ja täyttää vastentahtoisesti kaikki velvollisuutensa ja enemmän. Kameran käydessä Yoko hukuttaa nyrpeytensä ja omaksuu iloisen ja innostuneen tv-persoonan roolinsa. Mutta kuvaukset eivät vain ota sujuakseen. Jo elokuvan alussa olevalla epäonnistuneella kuvausreissulla paikalliset kalastajat sanovat Yokon tuovan huonoa onnea, koska hän on nainen. Ohjaaja kokee Yokon tarpeet ja huolet jatkuvasti toissijaisiksi, eikä Yokon omaa mielipidettä edes kysytä. Ei murjottava Yoko sitä toisaalta edes yritä tarjotakaan.
Näistä asetelmista alkaa Yokon matka kohti tasapainoa, mielenrauhaa ja vapautumista. Hän kokee turismin jännittäviä ja pelottavia puolia vieraassa maassa, jossa hän ei hallitse paikallista kieltä. Hän astuu bussiin peläten osaako hän astua oikealla pysäkillä ulos ja säntää juoksuun kohdattuaan syrjäisellä kujalla joukon muukalaisia. Hän astuu innokkaasti kuhisevalle torille, jossa paikalliset ihmiset tinkaavat innokkaasti ja käyvät kauppaa jos jonkinmoisista itsetehdyistä ja -viljellyistä tuotteista. Yoko ei kuitenkaan lopulta uskalla ostaa sieltä mitään, vaan lampsii kulmakauppaan ja ostaa sieltä tuttua turvallista teollista apetta.
To the Ends of the Earth on hellä ja samaistuttava kuvaus ihmisistä, itsensä löytämisestä ja matkailusta. Se ei kuitenkaan sorru eräiden amerikkalaisten verrokkiensa kaltaiseen liioitteluun, vaan on huomattavasti hienovaraisempi, tyynempi ja realistisempi menettämättä silti yhtään mitään empatiapuolella, vaan päinvastoin. Se on ihmisen kokoinen ja ihmisen oloinen elokuva.
11.
Käsikirjoitus: Ly, Giordano Gederlini, Alexis Manenti
Päätähdet: Damien Bonnard, Alexis Manenti, Djebril Zonga, Issa Perica
"People around here just fear you."
Ladj Lyn lyhytelokuvan täyspitkäksi elokuvaksi laajentava Les Miserables sijoittuu samaan Pariisin Montfermeil'n kaupunginosaan, jossa Victor Hugo näki aikanaan poliisin pidättämässä surkean näköistä varasta likaisissa vaatteissa, joka oli näpistänyt palan leipää. Tapahtuma toimi merkittävänä inspiraationa Hugon klassikkoteokselle Kurjat. Lyn elokuva näyttää, etteivät asiat ole juurikaan muuttuneet 150 vuoden aikana. Nimestä huolimatta inspiraatio Lyn elokuvalle löytyy vuoden 2005 Pariisin mellakoista, jotka lähtivät käyntiin lähes elokuvantekijän etuovelta. Elokuvallisia vaikutteita Les Miserablesissa löytyy kosolti aina La Hainesta, Do The Right Thingiin, Training Dayhin ja The Wireen.Päätähdet: Damien Bonnard, Alexis Manenti, Djebril Zonga, Issa Perica
"People around here just fear you."
Elokuva alkaa prologilla kesästä 2018, jolloin kaikki sosioekonomiset erot unohdettiin ja hurmoksessa olevat ranskalaiset iloitsivat yhdessä kaduilla kantaen Ranskan lippua, Trikoloria, ylpeästi harteillaan Les Bleusin pelipaitaan sonnustautuneina. Lahjakas, siirtolaistaustaisia ja betonilähiöiden kasvattamia pelaajia täynnä oleva Ranska oli voittanut jalkapallon maailmanmestaruuden. Kamera löytää väkijoukosta iloa pursuavan nuoren muslimipojan, Issan (Perica), josta on tuleva yksi elokuvamme päähenkilöistä.
Riemukasta päivää seuraa paluu arkeen ja elokuvan varsinaiseen juoneen, joka tapahtuu yhden ainoan päivän aikana. Juoni seuraa kolmen miehen siviilipoliisipartiota partioimassa Montfermeilin vaarallisia katuja, jonka eri alueita hallitsevat eri rikollisryhmät tiukkoine hierarkioineen.
Poliisikolmikkoa johtaa Chris (Manenti), joka on kauniisti sanottuna toksista maskuliinisuutta ilmentävä rasisti ja joka käyttää lain suomia oikeuksiaan mielivaltaisesti hyväkseen. Mutta hän hoitaa hommansa ja ehkä näillä seuduin täytyy välillä operoida harmaalla alueella selviytyäkseen tässä betonihelvetissä. Toiseksi kokenein ryhmästä on Chrisin pitkäaikainen pari Gwada (Zonga), joka on itsekin Montfermeilin kasvatti. Hän on hellä ja hyväsydäminen, mutta seuraa Chrisin käskyjä mutisematta pitäen henkilökohtaiset tuntemukset ja mielipiteet sisällään. Kolmas hahmo on ensimmäistä päivää alueella partioiva Stephane (Bonnard), jonka rooli on toimia yleisön sijaisena ja omatuntona.
Ly käyttää aikaa esitelläkseen Montfermeiliä ja siellä vaikuttavia ryhmittymiä sekä henkilöitä. Lopulta juonen polkaisee liikkeelle sirkuksesta varastettu leijona, mikä uhkaa johtaa jengisotaan. Edellä mainitun poliisikolmikon mukaantulo rauhoittamisen sijaan uhkaa polkaista liikkeelle toisinnon Pariisin 2005 mellakoista. Montfermeilin asukkaat kun on jätetty omiin oloihinsa omien ongelmiensa keskelle pois kunnon kansalaisten silmistä ja mielestä, minkä vuoksi näiden unohdettujen sielujen keskuudessa kytee viha, jota poliisin machomaiset ja ylikovat otteet vain ruokkivat lisää.
Les Miserablesin loppu on suorastaan eeppinen, sen sisältämät kuvat syöpyvät katsojan mieleen ikuisesti ja elokuvan viesti on kaikessa laajuudessaan ajankohtainen ympäri maailmaa. Lopputeksteissään elokuva kieltäytyy vierittämättä syytä vihanpidoksi muuttuneesta rakkaudesta yksittäisille ryhmittymille tai ihmisille. Elokuva päättyy Victor Hugon lainaukseen: "Ei ole olemassa huonoja siemeniä, tai huonoja ihmisiä. On vain huonoja viljelijöitä".
10.
Päätähdet: Laura Birn, Emmi Parviainen, Eero Milonoff, Christian Hillborg, Paula Vesala
"Yhtäkkii te alatte käyttäytyy ku mä oisin taas 15."
Seurapeli on käsikirjoittajana tähän saakka enemmänkin toimineen Jenni Toivoniemen esikoisohjaus. Hän saattaa olla myös tuttu hienosta antologiaelokuvasta Tottumiskysymys, johon hän ohjasi ja käsikirjoitti Juhlatunnelma -nimisen hauskan kuvauksen kirjanpitofirman pikkujouluista. Vilpittömästi toivon, että hän saa tulevaisuudessa lisää mahdollisuuksia käsikirjoittaa ja ohjata omia elokuviaan, sillä Seurapeli on kokonaisuudessaan vuosikymmenen parhaita kotimaisia draamakomedioita."Yhtäkkii te alatte käyttäytyy ku mä oisin taas 15."
Elokuvassa hiljalleen keski-ikäistyvä kaveriporukka lähtee vielä kerran synttäreiden (ja juhannuksen) viettoon saaristossa sijaitsevalle mökille tavoitteenaan viettää yhtä unohtumattomat pirskeet kuin viime kokoontumisella, jolloin he olivat kaksvitosia. Tällä 5-6 kaveruksen porukalla on ollut aikanaan paljonkin säpinää keskenään, mutta nyt kaikki tulevat paikalle nykyisten puolisoidensa kanssa. Juuri eronneella Mitzillä (Parviainen) ja vankkumattomalla naistenmiehellä Härdellä (Milonoff) ei kuitenkaan sellaisia ole, mikä osaltaan laukaisee kutkuttavan "tuolileikin". Nostalgian nälkä nimittäin kasvaa joillakin aivan liian suureksi kostean viikonlopun aikana ja parisuhteet joutuvat testiin monellakin eri tapaa, sekä vanhoja haavoja revitään auki. Oman mausteensa tuo aina täydellisen Veronikan (Birn) nykyinen miesystävä, kansainvälinen elokuvatähti ja ruotsalainen lihaskimppu Mikael (Christian Hillborg).
Suomalaisilla standardeilla elokuva on kahden tunnin kestollaan pitkänpuoleinen, mutta jäin haluamaan lisää, vaikkakin järjellä ajateltuna elokuva kesti juuri niin pitkään kuin pitikin. Se tarjoaa nauruja kerjäämättä, dialogi tuntuu luonnolliselta ja vaikkei kaikkien hahmojen nimiä opi elokuvan aikana tuntemaan, niin he erottuvat kuitenkin toisistaan melko selkeästi ja tuntuvat suurimmalti osin ajattelevilta, tuntevilta ihmisiltä. Elokuva löytää nopeasti sopivan sävyn ja rytmin tarjoilla kevyempiä sekä hieman vakavampia hetkiä, eikä se kaadu täysin rähmälleen suhteiden eskaloituessa. Sen tarkkanäköisyys yleisesti ihmisistä ja ihmissuhteista sai minut hymyilemään läpi elokuvan, sekä poskea pitkin saattoi vierähtää kyynel tai kaksi. Se vierähti T.A.T.U:n musiikin ihokarvat nostattavan purevalla käytöllä ja biisin nimi oli paljonpuhuva: It's all about us. Koskakohan viimeksi kotimaisessa elokuvassa on yhdistetty musiikkia ja kuvaa yhtä tehokkaasti.
9.
Käsikirjoitus: Billy Ray
Päätähdet: Paul Walter Hauser, Sam Rockwell, Kathy Bates, Jon Hamm, Olivia Wilde
"I'm sorry the world has gone insane."
Viime toukokuussa 90 vuotta täyttäneen Clint Eastwoodin tahti se ei vain hidastu. Tänäkin vuonna hänellä oli meille elokuva. Se on tositarinaan perustuva tragikomedia (puhun totta!) Atlantan 1996 olympialaisten pommi-iskusta ja vartijasta, joka löysi pommin ja jota epäiltiin pommittajaksi. Tämä epäily vuosi median tietoon aiheuttaen melkoisen sotkun. Voin mainita nämä siksi, ettei elokuva missään vaiheessa edes leikittele mahdollisella syyllisyydellä. Tämä on elokuva 24/7 uutisvirrasta ja sitä kautta se heijastaa ajankohtaisella tavalla sosiaalisen median aikakautta - ihmisten nopeutta tuomita ja kysyä kysymyksiä myöhemmin, sekä sen herkän tuomitsemisen aiheuttavaa pysyvää jälkeä ja yksilöiden elämien tuhoa. Se perää vastuullisuutta. Samalla se on toki myös toisesta ilmiselvästä syystä ajankohtainen.Päätähdet: Paul Walter Hauser, Sam Rockwell, Kathy Bates, Jon Hamm, Olivia Wilde
"I'm sorry the world has gone insane."
Richard Jewell on tyypilliseen Eastwoodin tapaan suoran avoin ja laadukas elokuva väärinymmärretystä sankarista. Pääosaa näyttelee ensimmäisessä pääroolissaan Paul Walter Hauser, joka on esiintynyt esimerkiksi I, Tonyan toisena rikollistunarina ja Da 5 Bloodsissa Jasper Pääkkösen rinnalla miinoja raivaamassa. Standup taustaa omaava Hauser näyttelee vuonna 2007 kuollutta Jewelliä naiivina ja rehellisenä peräkamaripoikana, joka haluaa vain olla reilu ja suoraselkäinen kaveri, mutta joka ei hahmota maailman harmaita sävyjä ja kärsii sen seurauksena. Kathy Bates oli Oscar-ehdokkaana roolistaan Hauserin huolehtivana äitinä ja Sam Rockwell on myös mainio valtaapitäviä vastustavana lakimiehenä.
8.
Käsikirjoitus: Mario Correa & Matthew Michael Carnahan
Päätähdet: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Pullman, Bill Camp
"The system is rigged. The want us to believe that it'll protect us, but that's a lie. We protect us. We do. Nobody else. Not the companies, not the scientists, not the government. Us."
Peitelty totuus saa veren kiehumaan. Itse elokuva on tyypilliseen tapaan rakennettu laadukas salaliittoelokuva Presidentin miehet ja The Insider - Sisäpiirissä -elokuvien, tai hiljattain ilmestyneen Adam Driverin tähdittämän The Reportin, tyyliin. Se on elokuva, jonka muodon me kaikki osaamme ulkoa. Löydetään poliitikkojen ja korporaatioiden suhmurointia ja tietoista piittaamattomuutta. Sitten rohkea yksilö haastaa järjestelmän, synkät salaisuudet vuotavat julki, oikeus käy toteen. Peitelty totuus ei keksi pyörää uudelleen, mutta silti se onnistuu shokeeraamaan katsojansa. Se saa tuntemaan avuttomaksi isojen korporaatioiden ja järjestelmän alla, jotka eivät näytä omaavan ripaustakaan ihmisyyttä tallaten armotta pienten ihmisten päälle. Tätä voisi väittää jopa kauhuelokuvaksi. Ainakin se on mukaansa tempaava ja sopii nykyiseen maailman menoon. Erityisesti kun elokuvan ensi-illan aikaan ja tätä kirjoitettaessa Trumpkin vielä istuu presidenttinä.Päätähdet: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Pullman, Bill Camp
"The system is rigged. The want us to believe that it'll protect us, but that's a lie. We protect us. We do. Nobody else. Not the companies, not the scientists, not the government. Us."
Elokuvan kertoo, miten kemikaalijätti DuPont on 50-luvulta saakka käyttänyt tietoisesti myrkyllisiä materiaaleja tuotteissaan tietäen täysin, mikä vaikutus näillä materiaaleilla on ihmiseen pitkässä juoksussa. Mark Ruffalo näyttelee pääosassa puolustusasianajaja Robert Bilottia, jonka silmät avautuvat ja hän siirtyy ironisesti kemikaaliyhtiöiden palveluksesta vastapuolelle käymään epätoivoista oikeustaistelua näitä samaisia jättiläisiä vastaan.
Todd Haynesin ohjaama ja New York Timesin artikkeliin pohjautuva elokuva hyökkää paitsi korporaatioiden ahneutta vastaan, se myös kritisoi kuluttajia, jotka ovat toimineet tämän kaiken kurjuuden, korruption ja myrkyn mahdollistajina vuosikymmeniä. Me palvomme elokuvaan liittyen Teflonin kaltaisia tuotteita, jotka tekevät elämästämme helpompaa sopuhintaan ja emme pysähdy miettimään miksi, miten ja millä hinnalla ne tuovat elämäämme marginaalista helpotusta. Tämä on kylmäävä elokuva, joka jää mieleen pyörimään kauaksi aikaa ja saattaa jopa muuttaa yksilön ajattelua. Ei huonosti tyypillisen muodon omaavalta genretuotokselta.
7.
Päätähdet: Saoirse Ronan, Emma Watson, Florence Pugh, Timothée Chalamet, Laura Dern
"I can't get over my disappointment at being a girl."
Little Women, eli Pikku naisia, on monesti filmatisoitu klassikko, jonka roolitus ja kerronta ei liene koskaan ollut parempi kuin Gerwigin "moderneja" kerrontatapoja hyödyntävässä elokuvassa Saoirse Ronan keskuksenaan."I can't get over my disappointment at being a girl."
Louisa May Alcottin ajaton omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä klassikkotarina julkaistiin yli 150 vuotta sitten ja nyt Marchin sisarukset saavat uutta elämää siipiinsä elliptisellä kerronnalla ja rautaisen joukon massiivisella ammattitaidolla. Elokuva alkaa Marchin sisarusten lapsuuden päätyttyä ja tarina kerrotaan pääosin toiseksi vanhimman sisaren, Jon (Ronan), näkökulmasta alkaen hänen vaatimattomasta kirjailijanurastaan New Yorkissa. Pian Gerwig kuitenkin alkaa vaihdella luontevasti eri aikojen, paikkojen ja sisarusten välillä.
Gerwigin kerronta poukkoilee menneisyyden ja nykyisyyden välillä vaivattomasti, ja näiden ajankohtien erilaiset väripaletit, sekä Jo:n muuttuva kampaus auttavat katsojaa pysymään kärryillä. Eläväinen Saoirse Ronan loistaa Jo:n roolissa. Roolihahmo on hyvinkin erilainen kuin Winona Ryderin vastaava Gillian Armstrongin mainiossa 90-luvun sovituksessa, mutta molemmat näyttelijät ja ohjaajat tavoittavat hahmon sielun, vaikka käyttävätkin siihen erilaisia reittejä. Ja hahmoista puhuttaessa normaalisti vihatuin sisar Amy (Pugh) ei ole koskaan filmatisoinneissa ollut yhtä monikerroksinen ja humaani kuin Florence Pugh'n esittämänä, mikä lienee suurin Gerwigin kosketuksista.
6.
Käsikirjoitus: Krysty Wilson-Cairns & Sam Mendes
Päätähdet: Dean-Charles Chapman, George MacKay, Colin Firth, Benedict Cumberbatch
"They're walking into a trap. Your orders are to deliver a message calling off tomorrow morning's attack. If you fail, it will be a massacre."
Aloitan lainaamalla itseäni Oscar-keskusteluista: "1917 on valtavan hieno spektaakkeli, tuottamisen ja teknisen puolen riemuvoitto. Liityn kuitenkin niiden kitisijöiden joukkoon, joiden mielestä elokuva oli hieman tylsä. Pitkälle koreografioitu ja liikaa detaljeja näkyvästi alleviivaava kameratyö vetää huomiota puoleensa antamatta ihan hirveästi takaisin. Näyttely on pitkälti reagointia, pojat kävelevät paikasta toiseen selkeästi rytmitetyissä hetkissä ja katsoja odottaa josko jotain tapahtuisi. Dokurealismi on toki huipussaan kun ei leikata mihinkään, mutta se myös vähien hahmojen ja muiden kanssa aiheuttaa em. lievän tylsyyden sekä monotonian. Elokuvan saumat näkyvät liikaa, vaikka se haluaa selkeästi olla saumaton. Mutta se on erittäin hieno elokuva ja nämä ovat eittämättä ylikovia sanoja. Ehkä jopa vastareaktio ylikovaan hypeen ja selkeän Oscar-ennakkosuosikin viittaan, joka oli jo ehditty elokuvan harteille tukevasti asettaa ennen omaa ensimmäistä katselukertaani."Päätähdet: Dean-Charles Chapman, George MacKay, Colin Firth, Benedict Cumberbatch
"They're walking into a trap. Your orders are to deliver a message calling off tomorrow morning's attack. If you fail, it will be a massacre."
Olen sittemmin ehtinyt elokuvan katsoa toisenkin kerran ja eipä tuosta hirveästi tarvitse ottaa takaisin. Taistelulähetit on häikäisevä muodon riemuvoitto, jonka saumat, rakenne ja lievät huijaukset näkyvät hetkittäin vähän liian selvästi läpi. Elokuva pohjautuu löyhästi Mendesin isoisän kokemuksiin "Suuresta sodasta" ja se on hieman yllättäen ensimmäinen Mendesin käsikirjoittama elokuva - yhdessä Krysty Wilson-Cairnsin kanssa. Tämä on Penny Dreadfulin kirjoitustiimiin kuuluneen skotlantilaisen Wilson-Cairnsin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja hänen uransa on rakettimaisessa kiidossa, sillä hän tekee kirjoitushetkellä yhteistyötä Edgar Wrightin kanssa Last Night in Soho elokuvan merkeissä ja Taika Waititin kanssa koskien Star Warsia.
Taistelulähettien tarina on yksinkertaisen herkullinen. Brittiarmeijan osasto on aloittamassa aamun valjetessa massiivisen hyökkäyksen perääntyviä saksalaisia vastaan, mutta saksalaiset ovatkin virittäneet heille salaa ansan. Kaksi brittisotilasta saa tehtäväkseen toimittaa peruutuskäskyn tälle etäiselle brittiosastolle ennen kuin he hyökkäävät surman suuhun. Ai niin, näiden viestinviejien on ylitettävä kaksistaan verinen ja pelätty ei-kenenkään-maa, jonka takaa kaikki saksalaiset ovat luultavasti vetäytyneet, mutta johto ei ole asiasta täysin varma. Ehkä siellä on tarkka-ampujaa, miehistöä, tai ansoja - kukaan ei tiedä, mikä kaksikkoa siellä odottaa. Stiff upper lip, lads ja godspeed! Toivottavasti selviätte hengissä ja ajoissa toimittamaan viestin ja estämään tuhansien brittisotilaiden verilöylyn. Ja klassinen (isompi) emotionaalinen/henkilökohtainen yhteys saavutetaan vielä siten, että tuossa tuhansien brittisotilaiden hyökkäävässä joukossa on toisen viestinviejän velipoika.
1917 - Taistelulähetit omaa raakaa voimaa ja immersoi suurimmaksi osaksi katsojansa mukaan sotaan. "Yhden otoksen" tyyli alleviivaa sodan arvaamattomuutta ja pelkoa. Koskaan ei voi tietää, mitä kameran/näkökentän ulkopuolella on, ja mitä saattaa minäkin hetkenä tapahtua. Paradoksaalisesti tämä tyyli pitää katsojan tiukasti varpaillaan läpi elokuvan, mutta samalla sen lievä keinotekoisuus myös etäännyttää katsojaa elokuvasta ja sen intensiteetistä, koska tämä ratkaisu kutsuu väistämättä huomiota puoleensa. Se asettaa myös vaikeuksia rytmitykselle, kun ei voi leikata muualle, mikä toimintaelokuvassa lisää erittäin helposti keinotekoisen pakotuksen makua. Käsikirjoituksessa kauhua ja jännitystä seuraa välittömästi tyynempiä ja rauhallisempia otoksia, joista useimmat verottavat tarinaa eteenpäin ajavaa jännitystä ja kiireellisyyden tunnetta. Nämä tarpeellisiksi koetut hengähdystauot useimmiten katkaisevat tarinan propulsion totaalisesti. Poikkeuksiakin löytyy ja elokuvan lopun metsäkohtauksen tuottama katharsis on yksi elokuvavuoden hienoimpia hetkiä, ja tunnustan itkeneeni siinä molemmilla katsomiskerroilla. Puhumattakaan öisestä kaupunkisodasta, joka on elokuvan kuvanneen ja siitä Oscarin voittaneen Roger Deakinsin loisteliaan uran hienoimpia yksittäisiä kohtauksia.
5.
Käsikirjoitus: Zoe Howard & Rashaad Ernesto Green
Päätähdet: Zora Howard, Joshua Boone, Michelle Wilson, Imani Lewis
"What did I know of my heart before you gave it shape."
Premature on intiimi ja autenttinen rakkaustarina yhdistettynä aikuistumistarinaan, sekä kertomukseen nuorista mustista miehistä ja naisista etsimässä tietään nykypäivän Bronxissa. Se on herkkä elokuva, joka näyttää millaista on olla nuori, musta ja rakastunut New York Cityssa Ayannan (Howard) ja Isaiahin (Boone) suhteen kautta.Päätähdet: Zora Howard, Joshua Boone, Michelle Wilson, Imani Lewis
"What did I know of my heart before you gave it shape."
Ayanna on omia intiimejä tuotoksiaan tarkasti vartioiva kirjailijan alku, joka on teini-iän ja aikuisuuden välisellä kynnyksellä. On hänen viimeinen kesänsä Harlemissa ennen kuin hän muuttaa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Ayanna on suunnitellut viettävänsä kesän kavereidensa kanssa hengaillen nauttien "vanhasta" elämästään ja teini-iästä ennen kuin kaikki mullistuu. Suunnitelmat hieman muuttuvat, kun samoille kulmille muuttaa hieman vanhempi, musiikkiurasta haaveileva tuottajanalku Isaiah, joka iskee silmänsä Ayannaan.
Juonikuvaus kuulostaa kliseiseltä, mutta Premature onnistuu olemaan toteutuksessaan niin tuore, aito, hienovarainen ja kaunis, että se on suosikkielokuviani tältä vuodelta. Ohjaaja Green ja elokuvan käsikirjoittanut, sekä sitä tähdittävä Howard ovat taitavia vangitsemaan parisuhteen pieniä hetkiä, jotka synnyttävät intiimiyttä. Tämä on ehkä hienoin rakkaustarina valkokankaalla sitten La La Landin.
Erityisesti Zora Howard ansaitsee tulla nostetuksi esiin, sillä hänen suorituksensa pääosassa on hämmästyttävän kypsä. Hän sanoo paljon ilman sanoja ja oikein huomaa, kuinka eri ajatukset liikkuvat Ayannan päässä kunakin hetkenä. Lisäksi Howard omaa karismaa ja taitoa kannatella elokuvaa, mikä on harvinaista näin nuoressa ja kokemattomassa näyttelijässä - tämä on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Myös esikoiselokuvansa ohjannutta Greeniä on syytä pitää silmällä, sillä tässä elokuvassa ei pitäisi olla mitään originaalia, mutta niin vain se tuntuu täysin ainutlaatuiselta ja on enemmän kuin osiensa summa.
4.
Päätähdet: August Diehl, Valerie Pachner, Matthias Schoenaerts, Bruno Ganz, Michael Nyqvist
"...the growing good of the world is partly dependent on unhistoric acts; and that things are not so ill with you and me as they might have been, is half owing to the number who lived faithfully a hidden life, and rest in unvisited tombs. - George Eliot"
Terrence Malick on palannut ryminällä tarinalla miehestä, joka kamppailee säilyttääkseen uskonsa ja humaaniutensa ympäröivän maailman syöksyessä pahuuteen. Tarina alkaa vuodesta 1939 ja se kertoo tositapahtumien inspiroiman tarinan idyllisessä itävaltalaisessa vuoristomaisemassa asuvasta uskonnollisesta maanviljelijästä, joka kieltäytyy liittymästä natsiarmeijaan ja vannomasta uskollisuutta Führerille."...the growing good of the world is partly dependent on unhistoric acts; and that things are not so ill with you and me as they might have been, is half owing to the number who lived faithfully a hidden life, and rest in unvisited tombs. - George Eliot"
Vaikka kuvauspuolella tuttu Malick-elokuvien kuvaaja Emmanuel Lubetzki on vaihtunut Joerg Widmeriin, se ei ole muuttanut mitään. Elokuva on taattua Malickia ja hänen tapansa käyttää kameraa, sekä leikata on edelleen uskomattoman kiehtova ja latautuneen rytmikäs, poeettinen. Välillä kamera on staattinen, välillä se seuraa hahmojaan näkymättömän ja lentävän tirkistelijän tapaan. Kamera ei poimi useinkaan täydellisesti hahmoja kuvaan ja sitten saatetaan zoomata tai leikata epätavalliseen, mutta kiehtovan voimakkaan vaikutuksen luoviin lähikuviin. Esimerkiksi miehen halatessa naista saatetaan leikata miehen käsiin naisen vyötäröllä korostaen läsnä olevaa tunnetta. Malickin elokuvien audiovisuaalisuudesta ja rytmistä tulee surrealistinen fiilis, jossa kaikki on kuin unta, tai katkeilevia muistikuvia eletystä elämästä.
A Hidden Life on runollinen, etsivä ja kaunis elokuva, joka eroaa Malickin viime aikaisista tuotoksista esimerkiksi sillä tavalla, että nyt kahmalokaupalla materiaalia kuvaavalla ja ikuisuuksia niitä leikkaavalla Malickilla on jonkinlainen selkeä seurattava narratiivi. Silti kaikki määräävän tyylin johdosta tarinan valtavasta dramaattisesta potentiaalista valuu hieman hukkaan, joskin elokuvan narratiivi on enemmän moraalinen kuin emotionaalinen. Enää ei jääty kauas Tree of Lifesta.
3.
Käsikirjoitus: Judd Apatow, Pete Davidson, Dave Sirus
Päätähdet: Pete Davidson, Marisa Tomei, Bill Burr, Bel Powley, Steve Buscemi
"Can I just tell you something? But can you like not tell anybody? Well, people probably know, but there’s like something wrong with me. Like mentally. Like I’m not okay up there. You know? Like I get all mad, acting like crazy, and I make really insane, impulsive decisions. And I’m scared of myself, and I don’t want to like scare you, or me, or like hurt anyone, you know?"
The King of Staten Island on elokuva masennuksesta, menetyksestä ja kamppailusta olla normaali. Valtaosalla ihmisistä on epätoivoisissa tilanteissa automaationa päälle kytkeytyvä henkiinjäämisvaisto; se taistele tai pakene -moodi, joka vahvistaa ihmisen tahtoa ja kykyä pysyä hengissä. Joillakin ihmisillä se kytkin on jumiutunut pois päältä. Siihen on monia syitä: masennus, trauma, syyllisyyden tunne, mielenterveydelliset ongelmat ja lukemattomia muita. Lopputuloksena on piste, jolloin kuolema tuntuu ratkaisulta kyseisiin ongelmiin, tervetulleelta vaihtoehdolta elämisen jatkuvaan tuskaan. Nämä itsetuhoiset tuntemukset saattavat ilmaantua, vaikka olisikin samaan aikaan asioita, joiden vuoksi oikeasti haluaisi elää ja vaikka kokisikin lamaannuttavaa pelkoa kuolemaa kohtaan. Nämä tunteet ovat yksinkertaisesti olemassa, koska se kytkin on off-asennossa ja sille faktalle ei voi mitään. Se on brutaalia, aihe on tabu ja monet juntit niputtavat itsemurhan tehneet pelkureiksi, mikä on sitä kuuluisaa toksista maskuliinisuutta par excellence. Näistä tuntemuksista ei osata ja uskalleta puhua riittävästi, mikä olisi tärkeää. Maailmassa tuskin on montaakaan muuta tuntemusta, jotka saavat ihmisen tuntemaan olonsa yksinäisemmäksi ja eristäytyneemmäksi ympäröivästä maailmasta.Päätähdet: Pete Davidson, Marisa Tomei, Bill Burr, Bel Powley, Steve Buscemi
"Can I just tell you something? But can you like not tell anybody? Well, people probably know, but there’s like something wrong with me. Like mentally. Like I’m not okay up there. You know? Like I get all mad, acting like crazy, and I make really insane, impulsive decisions. And I’m scared of myself, and I don’t want to like scare you, or me, or like hurt anyone, you know?"
Itsetuhoisuus on kuitenkin vain yksi asia, jota Apatow'n mainio The King of Staten Island koskettaa. Pääteema on kamppailu olla läsnä elämässä. Päähahmo, nuori aikuinen Scott (Davidson), ei halua työskennellä, mennä mihinkään, tehdä mitään, tai olla parisuhteessa. Hän ei halua sanella omaa elämäänsä, vaan haluaa tulla jätetyksi nurkkaan omiin oloihinsa. Hän haluaa olla tuntematta mitään ja vain antaa asioiden tapahtua ympärillään. Jos olen jotain oppinut elämästä, niin sinun on oltava itse aktiivinen sen sijaan, että odottaisit asioiden maagisesti tapahtuvan, mihin on lapsena ja teininä helppo tuudittautua.
Scott onnistuu menestyksekkäästi olemaan tuntematta mitään, kunnes hänen äitinsä (Tomei) alkaa tapailemaan miestä (Burr). Kun haluaa olla tuntematta mitään ja on siten pitkään, silloin saattaa olla hankala suhtautua oikein ja oikealla mittakaavalla asioihin, jotka saavat sinut tuntemaan jotain. Uusi mies kuvioissa järkyttää Scottin tunnemaailmaa perinpohjaisesti ja nostaa esiin hänen traumojensa ytimen; isän kuoleman, joka tapahtui Scottin ollessa 7-vuotias.
Olen saanut elokuvan kuulostamaan raskaalta ja vakavalta, mitä se ei ole. Nauroin todella kovaa ja todella usein. Hauskuuden ohella elokuva on samalla vaivattoman syvällinen ja itsevarma. Se osaa vitsailunsa ohella antaa hetkien muhia ja upota. Tämä on elokuva ihmisestä, joka hiljalleen oppii tuomaan itsensä maailmaan ja oppii ohjaamaan itseään kohti parempia aikoja. Se tapahtuu askel askeleelta pienten asioiden kautta.
Tämä on myös eräänlainen puolielämänkerrallinen elokuva Saturday Night Live- ja koomikkotähti Pete Davidsonin elämästä. Hänen palomiehenä työskennellyt isänsä kuoli WTC-iskuissa pelastaessaan muita, mikä jätti jälkensä nuoreen poikaan. King of Staten Islandin ja Big Time Adolescence -elokuvien perusteella Davidsonilla on aineksia lupaavan oloiseen elokuvauraan päätähtenä puhtaissa draamoissa saakka oikein roolitettuna.
2.
Päätähdet: Kelvin Harrison jr., Taylor Russell, Alexa Demie, Sterling K. Brown, Lucas Hedges
"You have so much love to share with the world and so much life yet to live."
Waves on perheitä elokuvissaan käsittelevän Trey Edward Shultsin (It Comes at Nigh, Krisha) kolmas elokuva ja nyt alkaa olla aika sanoa, että tässä on lahjakas mies, jonka uraa kannattaa seurata. Miten se sanonta menee, että kolmanteen elokuvaan mennessä ohjaajalla on homma hanskassa ja silloin häneltä viimeistään on lupa odottaa hyvää elokuvaa. Okei, kaikki Shultsin elokuvat ovat olleet hyviä, mutta ne eivät ole mitään Wavesiin verrattuna. Se on poikkeuksellisen vahva ja moderni audiovisuaalinen kokemus, joka huokuu jyskyttävää elämänvoimaa tarjoillen vinjetteinä koskettavan intiimin perhetarinan, joka on yhtä aikaa hellä ja raaka. Mikäli pidät Alejando G. Inarritun ja Terrence Malickin kaltaisista elokuvan muotoa taivuttavista ja eteenpäin puskevista nykyelokuvantekijöistä, niin rakastut tähän elokuvaan."You have so much love to share with the world and so much life yet to live."
Elokuva kertoo Etelä-Floridassa asustavasta täysin tavallisesta Williamsin afroamerikkalaisesta perheestä. Tyler (Kelvin Harrison jr, loistava nuori näyttelijä) on lukio-opiskelija ja koulunsa painitähti, jolla on mahdollisuus voittaa osavaltion mestaruus ja täysi stipendi valitsemaansa yliopistoon. Hänen isänsä (Sterling K. Brown, parhaita näyttelijöitä nykypäivänä) vaatii pojalta todella paljon, koska he ovat mustia ja täten he eivät voi olla keskinkertaisia, mikäli he aikovat menestyä elämässä. Isä on hyperläsnä poikansa elämässä ja välittää tästä todella, mutta ei osaa tuoda rakkauttaan ulospäin selkeällä hellällä tavalla, vaan hän on kuin kova isoveli. Renee Elise Goldberry esittää superkärsivällistä äitipuolta, joka on perheen yhdessä pitävä liima ja järjen ääni, mutta joka näkee itsensä hetkittäin hieman ulkopuolisena. Nelihenkisen perheen täydentää Taylor Russelin ujo pikkusisko Emily, joka on isoveljensä varjossa.
Wavesissa hahmojen toimet vaikuttavat muihin hahmoihin ja heidän tekemisiinsä, mikä tuo etäisesti mieleen Paul Haggisin elokuvat - ilman kohtalon alleviivausta. Williamsin perheen korttitalo alkaa kaatua Tylerin kautta, jonka unelma painimestaruudesta uhkaa livetä käsistä, mikä aiheuttaa mielenkiintoisia asioita ja tapahtumaketjuja perheen sisällä. Eikä tämä elokuva muuten noudata mitään tyypillistä "sankarin matkaa", jossa Tyler nousisi vastoinkäymisistä huolimatta mestariksi. Ehei, tämä on elämää ja elämä on joskus raakaa sekä arvaamatonta. Ylämäkeä ja alamäkeä reiluilla pohjakosketuksilla, joissa isot mahdollisuudet katoavat ikuisiksi ajoiksi silmänräpäyksessä. Elämässä teoilla on usein seurauksia, joita emme vain pysty ennakoimaan. Pohjimmiltaan Wavesissa on kuitenkin kyse anteeksiannosta, hyväksynnästä ja perheen tärkeydestä.
1.
Käsikirjoitus: Ronald Bronstein, Benny & Josh Safdie
Päätähdet: Adam Sandler, Julia Fox, LaKeith Stanfield, Idina Menzel, Keith William Richards
"This is me! This is how I win."
Safdien veljesten rauhattomaan New Yorkiin sijoittuvien elokuvien sarja jatkuu hypnoottisen kaoottisella tarinalla hämärästä jalokivikauppiaasta, joka on ahneuksissaan kaivanut itselleen kuopan ja yrittää selviytyä siitä tekemällä lisää huonoja valintoja. Se on tyypillinen Safdie-elokuva, äänekäs ja kineettinen nuorallatanssi, jossa päähahmo yrittää määrätietoisesti selviytyä seuraavaan päivään ja seuraavaan tuntiin seurauksista välittämättä.Päätähdet: Adam Sandler, Julia Fox, LaKeith Stanfield, Idina Menzel, Keith William Richards
"This is me! This is how I win."
Päähahmo Howard Ratneria esittää Adam Sandler parhaassa roolisuorituksessaan sitten Paul Thomas Andersonin Punch-Drunk Loven. Koomikkoikonin roolistaan saama suitsutus on täysin ansaittua, sillä suoritus on hämmästyttävä - Sandlerin reilun 30-vuotisen uran kruunu. Näätämäisessä ja ahneessa huijarissa ei pitäisi olla hirveästi hurrattavaa, mutta Sandler saa lähes välittömästi sisäisellä humaaniudellaan ja pidettävyydellään katsojan Ratnerin puolelle. On hermoja raastavaa seurata, selviääkö tämä pikavoittoja tavoitteleva puheautomaatti vaarallisesta pelistään kuivin jaloin, sillä hän ratkaisee välittömän ongelman luomalla luontevasti kaksi uutta. Joko kaaoksen keskellä viihtyvällä Ratnerilla on äärettömästi itseluottamusta, tai hän on vain hyvä kätkemään epätoivonsa falskin itseluottamuksen ja tyynen ulkokuoren alle. Synkän huumorin ystävillä riittää hihiteltävää ensin Ratnerin härskiydessä ja limaisessa neuvokkuudessa, sekä myöhemmin räpiköinnissä kohti pintaa. Mutta kaikesta naurusta huolimatta todennäköisesti haluat Ratnerin selviytyvän naarmuitta.
Sivurooleissa Idina Menzel tekee suuren yleisön mielikuvan vastaisen roolin Ratnerin vihaisena aviovaimona. Playboyllekin poseerannut Julia Fox tekee läpimurtoroolinsa Ratnerin rakastajattarena ja hän on säkenöivä, vaikkei hänellä ole aiempaa näyttelijäkokemusta. Foxissa tuntuisi yhdistyvän klassisen Hollywood-tähden kasvot ja luonnollisen esiintyjän lahjakkuus. Tästä pääsemme toiseen Safdie-veljesten tavaramerkkiin; heillä on tapana roolittaa elokuviinsa ihmisiä, joilla ei ole aiempaa näyttelykokemusta - mutta jotka säteilevät jonkinlaista sähköä ja omaavat yhdistävän tekijän hahmonsa kanssa - ja tämän kautta Safdie-elokuvien autenttisuus lisääntyy moninkertaisesti. Esimerkiksi elokuvassa esiintyvä FedEx -kuriiri vastaa oikeastikin juuri kyseisestä New Yorkin alueesta.
Hiomattomat timantit on tragikoomisin kosketuksin rakennettu synkkä ja energinen tarina ahneesta miehestä, joka haluaa itselleen niin paljon kuin mahdollista niin nopeasti kuin mahdollista. Mutta kuten yleinen viisaus riskien ottamisesta kuuluu; älä riskeeraa, mitä et ole valmis menettämään. Addiktiossa järki saa kuitenkin harvoin riittävän tukevaa jalansijaa ennen pohjakosketusta, jonka jälkeen voi jo olla myöhäistä.
Kommentit
Lähetä kommentti