Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Alkupuheena totean, että tarkoituksestaan huolimatta elokuvien arvottaminen mittareilla on melko hölmöä puuhaa, sillä se synnyttää helposti loputtomia väittelyitä subjektiivisista asioista, kuten miksi joku elokuva sai vain kolme tähteä neljän sijaan. Mittareilla on myös tapana ohjata keskustelu helposti sivuraiteille ja pinnalliseksi itse elokuvasta ja sen sisällöstä puhumisen sijaan.
Erityisesti tällaiset sijoituslistat ovat viihdyttävyydestään huolimatta höhliä, mikä käy ilmi siinä vaiheessa, kun huomaa sijoittaneensa peräkkäisille sijoille maineikkaan ohjaajan vakavan teoksen ja sijaa ylemmäksi kepeän viihde-elokuvan. Sitten sitä alkaa miettimään, että eihän ne nyt tuossa järjestyksessä voi olla. Toinen on kliinisen laadukas teos, josta on vaikea sanoa pahaa sanaa. Toinen on sielultaan kertakäyttöviihdettä, jota voisi hyvinkin kritisoida pidemmältikin, mutta joka kuitenkin tuotti minulle huomattavan paljon valtavaa nautintoa.
Elokuvia tehdään niin monenlaisia ja niillä on erilaisia tarkoitusperiä. Joten miten voi sanoa absoluuttisesti jonkun elokuvan olevan jotain toista parempi; onko hidas ja humaani draama jo lähtökohtaisesti parempi kuin hauska komedia?
Elokuvaa ei voi tarkastella kuin listaa, josta on löydyttävä x, y ja z, että siitä muodostuu hyvä elokuva. Ei ole myöskään mahdollista objektiivisesti laskea elokuvan, tai jonkin sen osa-alueen suhteellista "hyvyyttä".
Tämä johtuu siitä, miten elokuvanteossa erilaiset rajalliset elementit yhdistetään ennen näkemättömäksi kokonaisuudeksi, josta onnistuessaan muodostuu jotain osiensa summaa suurempaa. Jotain elävää ja elinvoimaista, joka puhuttelee katsojia, vangitsee heidän mielenkiintonsa. Joka kommunikoi heille, tai heidän kanssaan. Joka antaa katsojille jotain sanoin kuvaamatonta, jota he halusivat, tai eivät edes tienneet tarvitsevansa. Elokuva voi saavuttaa tällaisia asioita lukemattomilla eri tavoilla ja tyyleillä, eikä siihen ole varmaa kaavaa huolimatta siitä, mitä joku kirja voi vannoa.
Me katsomme elokuvia kokeaksemme jotain suurempaa, emme arvostaaksemme sen taiteellisia tai teknisiä osa-alueita, sen virheetöntä toteutusta. Me haluamme enemmän. Oli kyse sitten liikuttumisesta, elokuvan tematiikan pureskelusta, tai "vain" täydellisestä immersiosta ja ohi sujahtaneesta kaksi tuntisesta.
Tällainen listaus on siis täysin subjektiivinen. Nämä eivät ole kirjaimellisesti vuoden parhaita elokuvia, vaan nämä ovat yksinkertaisesti minun suosikkejani kuluneelta elokuvavuodelta. Listaus antaa minulle mahdollisuuden juhlia näkemiäni elokuvia ja kenties sivuta niiden ansioita. Lisäksi saan esitellä peräti 50 elokuvaa perusteluineen. Ehkä joukossa on sinulle joitain uusia tuttavuuksia, ehkä johdatan sinut jonkin elokuvan pariin, tai ehkä johonkin kohtaan on raapustettu jotain mielenkiintoista vaihteeksi.
Lähinnä haluan vain jakaa rakkautta elokuvia kohtaan.
Tavallaan viime vuoden listauksen piti olla viimeinen, koska tämä on nykyisessä koossaan melko pitkä prosessi. Onneksi minulla oli jälleen ylimääräistä aikaa, joten aloitin listan koostamiseen marraskuun alussa ja valmista tuli juuri ennen jouluaattoa.
Alla olevan listaukseen olen tuttuun tapaan kelpuuttanut kaikki 2019 teatterilevityksessä olleet ja dvd:nä, tai streaming-palvelussa julkaistut elokuvat. En ole ehtinyt katsoa sellaisia elokuvia kuin Veitset esiin, Ford vs. Ferrari ja The Lighthouse, jotka olisivat melko varmasti listalla. Lisäksi 20. joulukuuta Netflixiin ilmestyi Fernando Meirellesin The Two Popes, jota en myöskään ehdi ottaa huomioon listauksessa.
On varmasti myös muita hyviä elokuvia, jotka ovat lipuneet ohitseni. Se on väistämätöntä, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Kuten sanoin aiemmin, homman juju on siinä, että tässä on esiteltynä 50 elokuvaa.
Eiköhän aloiteta:
Kunniamaininnat: Ad Astra, El Camino: A Breaking Bad Movie, Gloria Bell, Good Boys, Isn't It Romantic, Kultainen hansikas, Mestari Cheng, Queen of Hearts, The Chambermaid, Wild Rose
50.
Feast of the Seven Fishes herättää henkiin kokonaisen pikkukaupungin kiehtovine asukkaineen ja se perustuu ohjaajakäsikirjoittaja Robert Tinnellin omiin lapsuudenmuistoihin 80-luvulta. Elokuvan tapaan hän varttui Länsi-Virginiassa sijaitsevan työläiskaupungin amerikanitalialaisessa korttelissa ja amerikanitalialaisessa perheessä. Näistä kokemuksista Tinnell on jo aiemmin tehnyt mm. samannimisen kirjan, joka on osaksi kasvukomedia ja osaksi jouluruokia sisältävä kokkikirja. Nyt fantasia- ja kauhutöistään tunnettu kirjailija/elokuvantekijä on tehnyt tarinasta ainutlaatuisen elokuvaversion.
Työläispoika Tony (Gisondo) tapaa jouluaattoa edeltävänä iltana serkkunsa järjestämillä tuplatreffeillä yläluokkaisen Bethin (Iseman). He haluavat tutustua toisiinsa paremmin, joten Tony kutsuu Bethin jouluaterialle perheensä luo. Tony on amerikanitalialainen, joten juhlaillallisella tulee olemaan paljon ihmisiä, paljon ruokaa ja paljon kovaäänistä puhetta. Italialaisilla on jouluperinne, joka on elokuvan nimenäkin, eli jouluaterian tulee sisältää seitsemää eri kalalajia. Täten ateria vaatii pitkän valmistelun, jossa kaikki kynnelle kykenevät auttavat ja se sisältää jo emämaasta saakka suvussa olleita reseptejä. Elokuvaa katsoessa tulee nälkä ja se saa jopa hetken verran ajattelemaan lämmöllä omia sukujuhlia - mutta vain hetken.
Ymmärrän, ettei tämä välttämättä kuulosta erityisen hyvältä joten luottakaa minuun, koska elokuvan vangitsevaa tunnelmaa ei pysty sanoin ilmaisemaan. Tunnelma syntyy lukuisista aidon ja eletyn tuntuisista yksityiskohdista. Karun ja tyhjän oloinen kaupunki, kylmä ja pimeä sää, jonka vastakohtana toimivat lämpimästi tervetulleeksi toivottavat baarit ja niiden asiakkaat, jotka tuntevat kaikki toisensa vuosien takaa.
Samanlaista säteilevää lämpöä kovan ulkokuoren alta hehkuu myös Tonyn työläisperhe. Se on täynnä isoja persoonallisuuksia, suoraa puhetta ja loistavia näyttelijöitä kuten Joe Pantoliano ja Lynn Cohen. Tämän ohella myös elokuvan nuoren näyttelijät ovat erittäin hyviä - realistisia ja pidettäviä.
Feast of the Seven Fishes on mieleen jäävä palanen elettyä elämää hyppysellisellä nostalgiaa, mikä huokuu läpi ja tekee elokuvasta vastustamattoman. Tuo rakas tunnelma, dialogi, yksityiskohdat ja henkilöhahmot näyttelyineen nostavat elokuvan osiensa summaa suuremmaksi. Tämä on hyvä elokuva ja erinomainen jouluelokuva, jollaisia ei ole liikaa viime vuosina näkynyt.
49.
The Silent Revolution sisältää kourallisen Saksan parhaita nuoria näyttelijöitä. Se osoittaa tehokkaasti kuinka rautaisen käden alla kansalaiset Itä-Saksassa elivät toimien käypänä historiantuntina ja herättäen runsaasti tunteita. Nuorukaiset muuttuvat tapauksen paisuessa huolettomista nuorukaisista maailman painoa olkapäillään kantaviksi aikuisiksi, kun opetusministeri raivoaa, ettei kukaan oppilaista tule saamaan päästötodistustaan mistäänpäin Itä-Saksaa, ellei syyllisiä ja protestin syytä saada selville. Tämä tarkoittaa sitä, ettei nuorukaisilla ole mahdollisuutta heidän hamuamaansa korkeampaan koulutukseen, vaan heistä tulee fyysisen työn tekijöitä ja valtio tulee huolehtimaan, että ne työt myös ovat raskaita.
Elokuva ei ratsasta niinkään hahmoilla, vaan loistavalla painostavalla tunnelmallaan. On pelottavaa kuinka avuton kokonainen joukko ihmisiä voi olla totalitaarisen valtion edessä ja kuinka pienestä asiasta oma elämä ja läheisten elämä voi olla peruuttamattomasti pilalla. Periaatteessa valtionjohto tulee tuonne kouluun harjoittamaan terrorismia jättäen jälkeensä savuavia raunioita, kun he yrittävät vimmaisesti manipuloida ja saada selville idean isän. Joten The Silent Revolution on erittäin tunteisiin menevä ja hienosti rakennettu elokuva, joka näyttää millaista olisi ollut elää jaetussa Saksassa ennen muuria ja ennen kuin Stasin kauhukoneisto löi isoa vaihdetta silmään.
48.
Lennokkeihin liittyneen vakoilujännäri Eye In The Skyn ohjanneen Gavin Hoodin uusin elokuva on trilleri vakoilusta ja hallituksista, niiden vallan väärinkäytöstä, kansalaisten luottamuksen pettämisestä, totuuden johdonmukaisesta peittelystä ja omien faktojen kehittelystä. Kuulostaa ajankohtaiselta... Tavallisesta ja mutkattomasta kerronnasta huolimatta Official Secrets on sähköistävä ja pelottava tositarina, joka saa katsojan kihisemään raivosta.
Se kertoo tarinansa luonnollisesti ainoastaan päähahmonsa näkökulmasta aloittaen hetkestä, kun Gunin sähköpostiin tulee muistio, joka sisältää käskyn käyttää laittomia keinoja YK:n painostamiseksi hyväksymään invaasio Irakiin. Nopeaan tahtiin etenevä tarina seuraa Katherinen moraalista painia; pitäisikö hänen yrittää estää perusteeton ja valhein läpi runnottu sota, jolla olisi massiivisia globaaleja seurauksia? Mutta jos hän vuotaa tietoja, häntä tullaan syyttämään maansa pettämisestä ja siitä tulee pitkä kakku muiden henkilökohtaisten seuraamusten ohella. Katharine päätyy välittämään tietonsa lehdistölle salaa, jonka jälkeen seuraamme vuodon aiheuttamia vaikutuksia Katharinen elämässä ja hallitustasolla aina hulabaloon loppumiseen saakka. Elokuva tulee myös kertoneeksi, miksi Katharinen vuoto on jäänyt pelkäksi historian alaviitteeksi, josta itse en edes muista aiemmin kuulleeni.
Henkilökohtaisesti elokuva jäi minulle mieleen aiheen ohella vahvoista näyttelysuorituksista. Merkityksellinen ja edelleen ajankohtainen tarina on houkutellut paikalla melko kadehdittavan näyttelijäkaartin, joka onnistuu rajallisesta materiaalista ja suurpiirteisistä henkilöhahmoista huolimatta sävähdyttämään. Keira Knightleyn harteille kelpaa luoda elokuva, jonka onnistuminen riippuu siitä, välittääkö katsoja päähahmosta ja tämän dilemmasta. Häntä tukevat mm. Ralph Fiennes asianajajan roolissa, Matt Smith paljastuksen julkaisseena reportterina ja Rhys Ifans sekä Matthew Goode niin ikään toimittajina.
47.
Elokuvassa myös kerrotaan sivulauseissa kahdesta eri naissukupolvesta ja heidän asemansa kehityksestä. Minuuttaan ei tarvitse enää rakentaa perheroolien kautta, ei tarvitse pyrkiä nuorena naimisiin ja hankkia lapsia, vaan naisenkin on ookoo olla sinkku. Leffassa ja lopun kliimaksissa voi nähdä myös selvää symbolismia. Esimerkiksi miten ihmiset eivät halua kohdata ja käsitellä epämukavia asioita, vaan ne pyritään sulkemaan ulos mielestä ja elellään autuaassa tietämättömyydessä oman kuplan sisällä. Että kun kääntää selän ja sulkee korvat, niin kaikki on hyvin. Lisäksi Batal näyttää elokuvassaan, miten vahvoja perhesiteet ovat, erityisesti äidin side lapseensa.
46.
Elokuva alkaa "muutaman vuosi nykyhetkestä eteenpäin" ja se sijoittuu kuvitteelliseen, syrjäiseen ja köyhään brasilialaiskylään nimeltä Bacurau. Kylää asuttaa melkoinen joukko persoonia, joihin kuuluvat mm. juoppo lääkäri (Braga), kitaraa soittava ja vuorosanansa laulava köyhän miehen Santana, entinen roisto (Aquino) ja kylän aukiolla radiokanavaa kyläläisille pyörittävä tiskijukka. Kylään saapuu myös siellä varttunut Teresa (Colen), joka on palannut maailmalta kotiin isoäitinsä hautajaisiin. Matkatessaan kotiin sivuteitä pitkin, Teresa on jo törmännyt ruumisarkkuihin ja saanut kuulla, että hänen kotikylänsä vedentulo on katkaistu palkattujen roistojen toimesta, jotka ovat myös eristäneet kylän tukkimalla valtatien.
Elokuvaan liittyy myös kyseisen maakunnan pormestari, joka saapuu kylään kampanjoimaan uudelleenvalintansa puolesta. Hän näyttää epäluotettavalta roistolta saapuen kylään vapahtajan elkein tuomaan kirjoja, lääkkeitä ja tarvikkeita. Kirjat ovat repaleisia, tarvikkeet ovat jopa puoli vuotta vanhoja ja lääkkeet ovat kylän tohtorin mukaan kipulääkkeiksi naamioituja psyykelääkkeitä, joiden on tarkoitus pitää ihmiset iloisina ja estää liika ajattelu. "Miljoonat ihmiset käyttävät niitä", toteaa tohtori. Kyläläiset suhtautuvat kampanjoivaan pormestariin erittäin epäluuloisesti ja lopulta hän joutuu poistumaan paikalta nöyryytettynä. Pian tämän jälkeen kylä katoaa yhtäkkiä kartalta (google maps) ja kaikki signaalit ulkomaailmaan on katkaistu. Jotain on meneillään, etenkin kun kylän ulkopuolella puskissa ja pimeydessä liikkuu gringoja aseineen.
Bacurau alkaa ihailtavalla määrätietoisuudella ja rauhallisuudella. Tekijät tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, minne he elokuvaa vievät ja mitä sinne pääsemiseksi vaaditaan. Elokuvan ensimmäisen puoliskon perusteella olisin sijoittanut sen eittämättä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista, sillä se lupasi kiehtovien henkilöhahmojen ohella kihelmöivää sekoitusta, jossa Seitsemän samuraita yhdistyy Mad Maxiin ja päälle ripotellaan spagettiwesterniä. Elokuva kiusoittelee alussa esimerkiksi sillä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi ja mitä maailmassa sekä kylässä on tapahtunut. Udo Kierin tultua mukaan kuvioihin, leffa kuitenkin muuttuu "vain" veriseksi kostoelokuvaksi, joka alkaa turhan tiukasti seurata hänen johtamaansa asejoukkoa hyläten kylän kiehtovat persoonat ja puristaen jännitystä tulevista tapahtumista ulos.
Ohjaajalle tyypillisten teemojen mukaan Bacurau korostaa perinteiden ja menneisyyden vaalimista. Meidän on oltava ylpeä omasta historiastamme, muistettava ja pidettävä sitä yllä. Bacuraun kylässä sijaitsee esimerkiksi kylän historiasta kertova museo, jossa tuskin koskaan on käynyt vieraita. Se on kuitenkin siellä olemassa ja kyläläiset itse ovat siitä ylpeitä. Koko vanhanaikainen, tiivisyhteisöinen kylä muotoutuu isoksi symboliksi, joka puolustaa historiaa ja perinteitä nykyajan elämäntapaa sekä kapitalismia vastaan, jotka puskutraktorin lailla uhkaavat jyrätä vanhan unohduksiin. Mutta ei elokuva kannusta ihmisiä varsinaisesti elämään jumalan selän takana savimajoissa vaan se muistuttaa, että meidän on otettava kaikki irti elämästä niin kauan kuin meillä sellainen on. Opiskeltava haluamiimme ammatteihin, pidettävä rakkaat lähellä ja muistettava myös nauttia elämästä. Kuulostaa kovin brasilialaiselta.
45.
Tummia pilviä ilmestyy kuitenkin auvon ylle, kun Lucen yhteiskuntaopin ja historian opettaja (Spencer) ottaa yhteyttä adoptiovanhempiin. Luce on kirjoittanut huolestuttavan esseen Che Guevaraakin inspiroineesta Frantz Fanonista, jossa Luce ylistää tämän antikolonialistisen ajattelijan näkemyksiä väkivallan tarpeellisuudesta vapauden saavuttamiseksi (jotain sellaista). Opettaja on löytänyt Lucen kaapista myös jotain muuta, joka aiheuttaa syytä huoleen ja pyytää vanhempia juttelemaan pojan kanssa. Onko kyseessä pelkkä väärinkäsitys, onko Luce jonkinlainen väkivaltaisia taipumuksia hautova sosiopaatti, vai mitä hemmettiä on meneillään?
Mysteerielementtien ohella Luce on myös hienovireinen tarina yhteiskuntaluokista ja rodusta, yksityisyydestä, vastuunkannosta ja seksuaalisuudesta. Onah vie tarinaa pääosin eteenpäin mukavasti ja pysyttelee tukevasti tarinan teatterijuurissa. Tämä psykologista sodankäyntiä sisältävä elokuva onkin näyttelijöiden elokuva ja voi pojat, millainen kaarti tähän on saatu koottua. It Comes at Nightissa elokuvayleisön tietoon murtautunut Kelvin Harrison jr. on erinomainen nimikkoroolissa Lucena, joka läpikäy sisäisesti identiteettikriisiä, mutta huokuu ulospäin karismaa ja varmuutta, jonka rikkovat ainoastaan konfliktitilanteissa ensin olemuksen äkkinäinen jäykistyminen ja pian seuraavat yllättävät vihanpurskahdukset. Vähemmän yllättäen myös äitiä esittävä Naomi Watts ja opettajaa esittävä Octavia Spencer ovat vahvassa vedossa, ja heidän hahmojensa väliset kohtaamiset ovat kenties tämän hieman hiomattomaksi jääneen, mutta timanttisen sisällön omaavan elokuvan parasta antia.
44.
Elokuva käsittelee kuuluisuuden raskasta taakkaa ja minuuden katomiasta tähtipersoonan alle. Kaikki haluavat Judy Garlandin, tähden, välittämättä sen takaa löytyvästä ihmisestä; Frances Ethel Gummista. On tuskallista seurata Judyn yksinäisyyttä ja vaikeutta muodostaa suhteita muiden ihmisten kanssa. Se kulminoituu kohtauksessa, jossa Judy lähtee yökerhokeikkansa jälkeen häntä takaovella odottaneiden kahden fanin kanssa jatkoille päätyen lopulta kokkaamaan kaksikolle ruokaa.
Addiktiot ovat vahvasti läsnä, sillä Judy oli tunnetusti koukussa kaikenlaisiin pillereihin lapsuudestaan saakka. Tästä syystä Zellwegerilla on läpi lähes koko elokuvan lasittunut katse ja ihmeellinen olemus. Kenties tästäkin syystä Zellwegerin suoritus tuntuu alussa hieman suurieleiseltä ja jopa parodiselta, mutta hän toden totta muuntuu omaksi versiokseen Judy Garlandista elokuvan aikana. Kuulemma hän tavoittaa Garlandin hengen ja maneerit erinomaisesti, kuten nykypäivän henkeen usein tuntuu kuuluvan oikeita henkilöitä esitettäessä. Judy sisältää myös useita musiikkiesityksiä, jotka jo musikaalielokuva Chicagossa aikanaan loistanut Zellweger vetää vavahduttavalla tunteella. Äänikin riittää hänellä mainiosti, vaikka pienen Garlandin vahvaan ääneen Zellweger ei tietenkään yllä.
Elokuva sauvoo melko perinteisillä laduilla, mutta siitä huolimatta se maalaa kiehtovan kuvan päähahmostaan. Uppouduin elokuvaan intensiivisesti ja se oli minusta matkalla kohti jonkinlaista suuruutta. Surullisen ja väsyneen Judyn puolesta empatisoi. Kunpa hän vielä ehtisi löytää ohikiitäväksi hetkeksi onnen elettyään elämänsä lasihäkissä kaikkien nähtävillä ja kärsittyään epävarmuudesta sekä pelosta, ettei hän olisi riittävän hyvä. Elokuva tuo hienosti esiin näitä lapsuudesta kumpuavia ongelmia flashbackien muodossa studioajalta, kun esimerkiksi Louis B. Mayer käyttää valtaansa nuorta Judya kohtaan tavoin, jonka vaikutukset ovat kauas kantoiset.
Edellä jo vihjaamiini töyssyihin kuuluu esimerkiksi, miten elokuvan ohjannut Goold pyrkii hieman väkisinkin hetkittäiseen suureellisuuteen ja yksittäisten hetkien estottomaan ylilypsämiseen. Lopetuskin on hieman outo, vaikka se edustaakin jonkinlaista universaalia humaaniutta. Näistä huolimatta Zellwegerin tähdittämä Judy on oiva ja kiehtova luonnekuva, joka omaa kovaa katsojan tunnehermoihin iskeviä hetkiä herättäen aitoa empatiaa sekä kiinnostusta päähahmoaan kohtaan.
Yhdysvaltain televisiossa esitettiin lokakuussa uusi dokumentti Sid & Judy, joka keskittyi Garlandin elämän viimeiseen kahteen vuosikymmeneen. Se maalaa Garlandista melko kattavan kuvan ihmisenä kartoittaen hänen luonnettaan ja myös hänen lapsuuttaan, jolloin erityisesti vaudeville-taustainen äiti halusi Judysta tähden keinolla millä hyvänsä.
43.
The Death of Dick Long on fargomaisia elementtejä omaava rikoskomedia alabamalaisen pikkukaupungin tyhmistä punaniskoista, jotka alkoholinhuuruisen illan päätteeksi ovat syyllistyneet rikokseen ja yrittävät parhaansa mukaan peitellä sitä ollen kuin ei mitään olisi tapahtunut. Katsoja pääsee arvailemaan, mitä illan aikana tapahtui ja myös nauramaan, kun älyn jättiläiset hommaavat itsensä aina vain suurempaan nesteeseen yrittäessään epätoivoisesti selvitä tapauksesta kuivin jaloin. He ovat luultavasti maailman huonoimmat rikolliset.
Hitaasti mutta varmasti mustan komedian ja stereotyyppien sekaan hiipii myös aimo annos tunnistettavaa ihmisyyttä sekä emotionaalisia panoksia. Ne saavat tarkastelemaan hahmoja uudessa valossa ja opimme rakastamaan näitä elokuvan pääosassa olevaa kahta luuseria, sekä heidän välillään vallitsevaa syvää ystävyyttä. Pohjimmiltaan tämä jo nimensä puolesta epäkypsää huumoria sisältävä tarina on kertomus erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä.
42.
Kahteen osaan jaettu elokuva kertoo rakkaudenkipeästä yksinhuoltajaäidistä, Sheilasta (Jean-Baptiste), joka työskentelee pankkivirkailijana ja aikoo astua takaisin deittailun maailmaan. Kotona hänellä on teini-ikäinen poika, jonka röyhkeä tyttöystävä (Christie) on asettunut hieman liian kodikkaasti Sheilan kotiin. Vielä yhden alijuonen - tai distraktion - Sheilan tarinassa muodostavat hänen homot ja passiivis-aggressiiviset esimiehensä, jotka parodioivat isojen yritysten keskikerroksen pomoja. Sheilalta mekko kulkeutuu pesukoneita korjaavalle miehelle ja hänen tulevalle aviovaimolleen, joiden avioliitto uhkaa kariutua ennen kuin se ehtii edes alkaa. Ja pesukoneista on tuskin elokuvan historiassa saatu irti yhtä paljon jännitystä ja komediaa. Lisäksi todella outo kauppa, josta mekko ostetaan, omaa todella oudon myyjättären (Mohamed), joka puhuu paksulla itä-eurooppalaisella aksentilla absurdeja pseudoshakespearelaisia lauseita, joiden kanssa menee sormi suuhun ilman tekstitystä. In Fabric on outon tyydyttävä ja ainutlaatuinen elokuva.
41.
American Womanin ohjannut Jake Scott on elokuvan tuottaneen Ridley Scottin poika ja junnu on saanut melko vahvan tiimin ympärilleen. Esimerkiksi kuvauksesta vastaa kaksinkertainen Oscar-ehdokas ja Gladiaattorin kuvannut John Mathieson. Leikkaajana taas toimi Moonlightista Oscar-ehdokkuuden saanut ja myös If Beale Street Could Talkin editoinut Joi McMillon. Elokuva vaikuttaa päällisin puolin indie-elokuvalta, mutta sillä on takanaan harvinaisen vahva ryhmä lahjakkaita ihmisiä, mikä näkyy ruudulla alusta loppuun saakka. Tarina itsessään ei ole mikään uusi tai ihmeellinen, mutta elokuvan rautainen toteutus, viesti, realistisuus vailla paatosta ja Millerin roolisuoritus tekevät tästä ehdottomasti katsomisen arvoisen.
40.
The Mule on oiva joutsenlaulu Eastwoodin uralle kameran edessä. Se on itsepohdiskeleva elokuva armottoman työmoraalin omaavasta vähäpuheisesta cowboysta, joka ei pysty lopettamaan työntekoa edes 88 vuoden iässä. Ehkä syynä on kapitalistisen yhteiskunnan opettama oman arvonsa mittaaminen rahan avulla, tai hän vain pitää siitä mitä tekee. Tuo ehtymätön työmoraali on tuonut hänelle paljon, mutta se on myös toiminut kaksiteräisenä miekkana vieden häneltä myös asioita. Hän on esimerkiksi pahoillaan, ettei kyennyt koskaan laittamaan perhettään etusijalle ja kuten elokuvassa, niin nyt saattaa olla liian myöhäistä.
The Mulessa päähahmo käy näiden seikkojen ohella läpi kutkuttavan breakin badmaisen muodonmuutoksen. Kaiken jännityksen, draaman, tiukkojen tuijotusten ja irvistysten ohella saamme nauttia myös komedisista kosketuksista, kun teknisesti kivikaudella elävä vanhan koulukunnan kansalainen joutuu tutustumaan uuden työnsä puolesta atk:n maailmaan. Kyllä ei ole helppoa kaiken maailman hipaisupuhelinten käyttö ja lättähatuilta käskyjen vastaanottaminen. Uusi työkin on vaarallisempaa kuin Kinnusen, Stöden ja elukka-Nousiaisen kanssa sökörinkiin astuminen.
Myönnetään, ettei elokuvan käsikirjoitus ole ihan kaikilta saumoiltaan sileäksi hiottu tapaus, minkä ohella Eastwood on elokuvantekijänä aina ollut hyvin käytännöllinen ja tehokas. Kun kohtauksen keskeisin tunne on saavutettu ja kohtaus ajaa asiansa osana kokonaisuutta, niin ei siinä jäädä enää hirveästi näpertelemään, hiomaan tai peittelemään. Se voi johtaa hetkittäiseen sävylliseen tönkköyteen, mutta se on myös tietyllä tapaa rehellistä. Kun se toimii, tai sen antaa toimia, niin se pyyhkäisee sinut mukanaan ja pian huomaat harmiksesi lopputekstien pyörivän. The Mule on viihdyttävä ja pettävän syvällinen elokuva niin vanhuudesta, yhteiskunnasta, perheestä kuin katumuksesta ja toisista mahdollisuuksista.
39.
Iranilainen Darian (Escandari) taas on yksinhuoltajaisä, joka on Suomessa väliaikaisella pakolaisstatuksella ja tahtoo pysyvän oleskeluluvan tyttärelleen keinolla millä hyvänsä. Darian tapaa humalaisen Auroran rovaniemeläisessä pikaruokapaikassa pikkutunneilla ja tästä tapaamisesta alkaa pitkä tie kohti pelastusta molemmille.
Mimosa Willamo omaa karismaa ja suloisuutta, joka auttaa tekemään ensisilmäyksellä pintapuolisesti hieman luotaantyöntävästä Aurorasta nopeasti todella rakastettavan mokailijan ja alisuorittajan, joka pohjimmiltaan haluaa muille ihmisille kaikkea hyvää. Darian taas on puheliaan Auroran vastakohta, jolla on kaikki maailman huolet ja paino olkapäillään. Darian on vieraassa maassa, jonka asukkaat suhtautuvat häneen epäluuloisella varovaisuudella ja tästä Tervo löytää Mika Kaurismäen Mestari Chengin tapaan paljon kuivaa komediaa.
Elokuva on erittäin hauska, hurmaava ja yllättävän kompleksi romanttinen komedia erehtyväisistä ihmisistä, jotka haluavat elämältä enemmän, mutta eivät aina oikein tiedä mitä. Se käsittelee niin alkoholin väärinkäyttöä, rasismia, maahanmuuttoa kuin jossain määrin yhteiskunnan kelkasta pudonneita nuoria aikuisia. Kaikesta tästä huolimatta elokuva onnistuu säilyttämään kepeän tyylinsä alusta loppuun. Talvisen harmaa ja kylmä Rovaniemi, sekä lämmin emotionaalinen tarina kontrastoituvat todella viehättävällä, hetkittäin jopa maagisella tavalla.
38.
Beirutilainen Zain Al Rafeea näyttelee (itseään ja taustaansa muistuttavaa) 12-vuotiasta Zainia, jonka suurperheen päivittäinen elämä on kurjaa. Vanhemmat ovat äärimmäisen ankaria ja kova elämä ei jätä sijaa minkäänlaiselle pehmeydelle ja rakkaudelle. Heikosta toimeentulosta huolimatta perheessä on silti useita lapsia ja lisää on tulossa. Zainilla ei ole henkilöllisyyspapereita ja hän on joutunut aikuistumaan todella varhain, sillä tämä ikäistään vieläkin nuoremmalta näyttävä lapsenkasvoinen hahmo puhuu kuin vanha mies ja kantaa oman kortensa kekoon perheen toimeentulon puolesta. Zainin ja hänen perheensä lisäksi elokuvan tarinaan liittyy myös laiton etiopialainen pakolainen ja hänen lapsensa. Jälleen näidenkin hahmojen näyttelijöiden taustat muistuttavat hahmojaan.
Kapernaum on tunteiden vuoristorata, joka ylittää rajoitteensa ja virheensä; joihin kuuluvat pääasiassa tarinan keskeyttävät ja moralisoivat oikeudenkäyntikohtaukset.
37.
Rosie (Greene) on neljän lapsen äiti ja hänen miehensä John Paul (Dunford) työskentelee ravintolan keittiössä. He asuivat onnellisesti vuokratalossa, kunnes heidän vuokranantajansa päätti myydä talon ja he saivat lakien puitteissa lähteä nopeassa tahdissa. Nyt perhe etsii asuntoa tai taloa, jota vuokrata, mutta vuokrat ovat korkeita ja ostajia riittää. Tämän vuoksi perheen on pakko väliaikaisesti majoittua hotelleissa sosiaalitoimen piikkiin. He saavat kuitenkin majoittua vain yhdeksi yöksi kerrallaan, koska majapaikat eivät mielellään ota vastaan "kodittomia" häiritsemään tavallisia asiakkaita. Joten Rosiella menee usein koko päivä, kun hän istuu autossa matkalaukkujen sekä kahden ei-kouluikäisen lapsensa kanssa ja soittaa läpi kaikki sosiaalitoimen listalta löytyvät hotellit kerjäten majoitusta seuraavaksi yöksi. Miehen ollessa töissä, siinä ei hirveästi jää aikaa vuokra-asunnon etsimiselle ja ongelmien pysyvälle ratkaisulle. Kaiken lisäksi Rosie haluaa perheensä pitävän yllä kulissia siitä, että hyvin menee. Hän ei halua, että kenellekään tutuille, tai lasten koululle, selviää perheen elävän kodittomana.
Elokuva kuvaa hienosti, miten tuollainen kodittomuuden tai vastoinkäymisten kierre voi ruokkia itseään ja uuvuttaa ihmisen, sekä miten vaikea kierteestä on päästä omin voimin ulos. Ennen kaikkea Rosie murtaa stereotyyppejä näyttäen, etteivät tällaiset asiat ja tilanteet ole useinkaan seurausta ihmisen laiskuudesta, tyhmyydestä, tai synnynnäisistä asioista. Usein syynä ovat ekonomiset voimat, jotka ovat ajaneet tavallisia ja onnellisesti eläneitä ihmisiä tällaisiin mahdottomiin tilanteisiin. Kaiken tämän ohella Rosie on myös universaali ja yksinkertainen tarina äitiydestä.
36.
Shadow sijoittuu Kolmen valtakunnan aikaiseen Kiinaan ja elokuvan päähahmona toimii Pei-valtakunnan nerokas armeijakomentaja Zi Yu (Chao Deng). Vuosien brutaalit taistelut ovat vaatineet raskaan fyysisen veronsa Yu:n keholta. Yu ei halua näyttää heikolta ja menettää poliittista valtaansa tai kunnioitusta valtakunnan sisällä saati sitten ulkopuolella, joten Yu on keksinyt korvata itsensä "varjolla", eli identtisellä kaksoisolennolla nimeltä Jing Zhou (myös Deng).
Pei-valtakunnan naapurivaltio on miehittänyt Pei:lle kuuluvan kaupungin, mutta vastoin odotuksia Pein nuori kuningas (Zheng) haluaa solmia rauhan tämän naapurivaltion kanssa sotimisen sijaan. Nuori kuningas aikoo tarjota vastentahtoisen sisarensa vaimoksi naapurivaltion päämiehelle rauhan saavuttamiseksi ja syntyneen konfliktin ratkaisemiseksi. Yu sen sijaan tahtoisi vallata kaupungin takaisin sotimalla. Myös varjona toimivalla Jing Zhoulla alkaa olla omia ajatuksia tilanteesta.
Ensimmäisenä elokuvassa on tietenkin häikäisevästi koreografioituja ja kuvattuja taistelukohtauksia, joista vastaa Yimoun ohella esimerkiksi Quentin Tarantinon Kill Billien toimintakohtauksia ohjannut ja suunnitellut Dee Dee. Niitä saa hieman odotella, mutta ne ovat heittämällä näkemisen ja kaiken ihailun arvoisia. Shadow on myös ehkä hieman puhelias elokuva ja se yhdistettynä kiinalaiseen historiaan, sekä trillerimäiseen juoneen tekee elokuvasta rehellisesti hieman hankalan seurattavan.
Shadow on sen luokan visuaalista silmäkarkkia, että tämä saattaa olla sillä saralla vuoden vaikuttavin elokuva. Satoja miehiä sotisovissa taistelemassa kuunvalossa vesipisaroiden tippuessa, terien välähtäessä ja veren sekä mudan lentäessä. Kuten alun kuva osoittaa, niin Shadow'ssa on huikea monokromaattinen värimaailma, joka muistuttaa kiinalaisella musteharjatekniikalla piirrettyä sarjakuvaa. Ja millä tavalla elokuva rakentaa ja ylläpitää jännitystä esimerkiksi alun palatsikohtauksessa on mestarillista. Shadow on kaunis ja jännittävä trilleri yhdeltä elokuvan mestareista.
35.
Lähtökohdiltaan The Dead Don't Die on kuin mikä tahansa zombie-elokuva: uninen Yhdysvaltoja symboloiva Centervillen pikkukaupunki löytää itsensä hiljalleen leviävän zombie-epidemian kynsistä. Elokuva ei ole järin kekseliäs ja tarjoa uutta, eikä se aina edes tunnu Jim Jarmuschin elokuvalta.
Minulle oli hetken epäselvää, halveksiiko Jarmuschin elokuva kauhua genrenä. Vastaus on ei, se halveksii laiskoja kauhuelokuvia ja kunnioittaa genren merkkiteoksia. Se myös iskee jabin kauhuelokuvia vasemmalla aivopuoliskolla seuraavan katsojakunnan poskipäähän, sillä elokuvassa on pari toistuvaa logiikkaan ja teknologiaan liittyvää vitsiä. The Dead Don't Diessa on lukuisia viittauksia eri kauhuelokuviin, niiden yleiseen kuvastoon ja hahmogalleriaan. Tuntui myös siltä, että piittaamattoman tyylin omaava elokuva olisi lähes minä tahansa hetkenä voinut lähteä moneen eri suuntaan, mikä ehkä osaltaan ruokkii monien pettymystä ja tuntui hukatuilta mahdollisuuksilta.
Mutta tuo piittaamaton tyyli on koko elokuvan idea ja viesti. Koko hahmokaarti on vieraantunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Kukaan ei suoranaisesti osoita välittävänsä mistään, tai kenestäkään, ei edes omasta tuhostaan. Kaikilla on ironisen välinpitämätön, "ihan sama" -asenne. "Totta kai täällä on zombeja ja me kaikki kuolemme", mitä seuraa epäuskon sävyttämä räkäinen naurunpuuska. "Eikö sinun pitäisi sanoa kaiken järjestyvän parhain päin?". Johon tyyni ja tunteeton vastaus kuuluu: "Voisin, mutta en usko niin käyvän". Metahuumorin ohella tämä siis liittyy elokuvan pääviestiin (muita on maahanmuutto, valeuutiset, konsumerismi/materialismi ja ihmisten lammasmaisuus)...
Tämä elokuvan pääviesti toimitetaan elokuvan lopussa katsojan syliin rusettiin käärittynä. Ihmiskunta on myynyt sielunsa vastineeksi Game Boysta ja muista uutuustavaroista, jotka vievät huomiomme pois tärkeistä asioista. Olemme olleet järjettömiä, ohjailtavia zombeja kaiken aikaa. Elokuvan ihmishahmojen tapaan, me emme välitä mitä ympärillä ja maailmassa tapahtuu, koska jostain syystä koemme olevamme omassa kuplassamme erillään todellisuudesta, josta seuraamme tapahtumia välinpitämättömällä ironialla... Aivan kuten metahuumoria ja neljättä seinää useampaan kertaan rikkova elokuva tapahtumista etäällä olevalla hahmokaartilla suoraan osoittaa. Emme välitä maapallon ja sitä myötä ihmiskunnan tuhoutumisesta. Elokuvan viimeinen repliikki onkin suoranainen vetoomus katsojille: "Emme varmaankaan (enää) onnistu, mutta yritetään tosissamme, vaikka kaikki päättyisikin huonosti."
34.
Elokuvan täydellinen pariskunta (Wahlberg & Byrne) haluaa innokkaana adoptoida, koska maailmassa on liikaa lapsia ilman vanhempia. Pariskunta selvittää eri vaihtoehtoja ja he päätyvät hankkimaan kasvattilapsen. Eikä vain yhtä kasvattilasta, vaan kolme ulkoapäin täydelliseltä näyttävää sisarusta, joista vanhin on jo teini-iässä ja nuorin on reippaasti alle kymmenen. Näin yli-innokkaat ja hieman lapselliset vanhemmat saavat heti kokea kaikki vanhemmuuden haasteet samaan aikaan. Urakkaa ei helpota se, että kasvattilasten taustalta löytyy usein traumoja, jotka ovat jättäneet heihin jälkensä ja saaneet rakentamaan puolustusmekanismeja. Lisää vahinkoa tuottaa kasvatti- ja adoptiosysteemi, joka voi olla raastava kokemus kaikille osapuolille. Kasvattivanhemmat saattavat vain päättää luovuttaa ja palauttaa lapset takaisin systeemiin. Jotkin kasvattivanhemmat saattavat hakea vain ylimääräisiä tuloja. Lisäksi on vielä biologiset vanhemmat. Elokuva näyttää ja kertoo tämän kaiken yksityiskohtaisella ansiokkuudella sortumatta kuitenkaan ylitse pursuavaan paatokseen.
Hienon tarinan ja taitavien tekijöiden ohella Instant Familyn luksuksena ovat loistavat näyttelijät. Naapureista tuttu Rose Byrne on yksi parhaista komedianäyttelijöistä, joita maa päällään kantaa. Jo Daddy's Home -elokuvia tähdittänyt Mark Wahlberg tuo mukaan oman testosteronisysäyksensä toimeliaana ja käsistään taitavana isänä. Yhdessä he muodostavat tavallisen tuntuisen pariskunnan, joka pyörittää omaa pientä kunnostusfirmaa. Teinitytärtä näyttelee Dora The Explorer -elokuvaa tähdittänyt Isabela Merced, joka on huolehtinut nuoremmista sisaruksistaan jo vuosia ja torjuu kaiken kasvattivanhempiensa rakkauden sekä hellyyden. Keskimmäistä ja erittäin alhaisen itsetunnon omaavaa kasvattilasta, jolla on erityinen taito loukata itsensä kaikkialla, esittää Gustavo Quiroz. Ja nuorimmaista pikkuprinsessaa näyttelee Julianna Gamiz, joka vastaanottaa kaiken rakkauden, mitä Byrnella ja Wahlbergilla on antaa.
Instant Family on herttainen ja kasvoja satuttavan hauska elokuva, joka on fiksu ja hyvällä asialla. Elokuvan hahmot ovat erittäin pidettäviä ja erityisesti vanhemmat löytävät itsensä jopa mahdottoman tuntuisista, silti arjessa täysin tunnistettavista tilanteista, joista heidän on vain parhaansa mukaan yritettävä letkeällä huumorilla selvitä eteenpäin. Vastoinkäymisiä ja haasteita riittää, mutta englantilaisen sananparren teurastaakseni perhe tarkoittaa sitä, ettei koskaan luovuteta. Tai sitten olen kuullut tuon jostain Fast and Furiousista...
33.
Elokuva alkaa sairaalasta, jossa lääkäri selittää Duplassin hahmolle löytäneensä tämän maksasta syövän ja vihjaa sen olevan terminaalinen. Henkisenä tukena mukana oleva Ray Romanon hahmo suuntaa lääkärille tukun kysymyksiä, joka saa lääkärin tiedustelemaan näiden kahden vanhanpojan välistä suhdetta. Se ei jää viimeiseksi kerraksi, kun tämä kysymys esitetään, koska he käyttäytyvät juuri niin kuin vanha aviopari. Se johtuu niin hienosta käsikirjoituksesta kuin loistavasta Romanon ja Duplassin välisestä kemiasta. Katsojana suorastaan näkee, kuinka valtavasti jaettua yhteistä historiaa näillä kahdella hahmolla on, koska he ovat niin vähäenergisellä tavalla luonnollisia toistensa seurassa.
Tämä pieni ja kepeä kaverielokuva kätkee sisäänsä myös painavamman puolen. Duplassin hahmo kamppailee kuolettavan diagnoosinsa kanssa ja kaverukset viettävät paljon aikaa yrittäen parhaansa mukaan olla puhumatta elefantista huoneessa. Itsekäs ja huonosti tunteita käsittelevä sekä osoittava Romanon hahmo pyrkii seisomaan vakaana kalliona masentuneen ystävänsä tukena. Paddleton on humaani elokuva vahvoilla roolisuorituksilla. Sen vapaamuotoinen tyyli tekee siitä hieman pidemmänpuoleiselta tuntuvan elokuvan ja alussa ihmettelee, että lähteekö tämä liikkumaan mihinkään. Mutta kärsivällisyys kantaa hedelmää ja elokuva hiipii hiljalleen katsojansa sydämeen tarjoten katkeransuloisen kuvauksen elämästä, sekä parhaan elokuvan syövästä ja kuolevaisuuden kohtaamisesta sitten häikäisevän 50/50:n.
32.
Kunilla on vaikeuksia sopeutua perheen uuteen marssijärjestykseen ja hän saa raivokohtauksia saattaen jopa heittää pikkusiskoaan leluilla. Tämä käytös johtaa siihen, että hän alkaa Ebeneezer Scroogen tapaan saada vieraita menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Hänen maailmankatsomustaan käyvät muovaamassa niin toisessa maailmansodassa sankarillisesti taistellut isoisä, hänen äitinsä nuorempi versio kuin myös perheen koira, joka muuttuu ihmisprinssiksi. Suurimman vaikutuksen nuoreen poikaan tekee kuitenkin hänen pikkusiskonsa teini-ikäinen versio tulevaisuudesta.
Hosodan ystäville tulee yllätyksenä, miten pienen mittakaavan elokuva tämä on verrattuna hänen vauhdikkaampiin, seikkailun ja mysteerin elementtejä omaaviin aiempiin elokuviinsa. Suurimmaksi osaksi tarina tapahtuu perheen arkkitehti-isän suunnittelemassa modernistisessa talossa, sekä sen pienellä pihalla. Tämä on osin mahdollistanut sen, että jokainen pieni yksityiskohta on suunniteltu huolella merkitykselliseksi. Tämä kaikki saattaa saada elokuvan kuulostamaan melko vakavalta ja kuivalta, mutta kaikessa on läsnä kepeän leikkisä kosketus ja mukaan mahtuu tuttua huumoriakin. Kekseliään ja sympaattisen elokuvan tarina koskettanee sekä aikuisia että lapsia, mutta eri tasoilla.
Mirai oli ensimmäinen ei Studio Ghiblin tekemä animaatioelokuva, joka ylsi Oscar-ehdokkuuteen. Mitä se kertoo Oscar-akatemiasta, onkin sitten eri tarina, sillä Japani on animaation mekka ja Studio Ghiblilläkään ei loppupeleissä ehdokkuuksia ole riittävästi.
31.
Työssä käyvä mies odottaa Elpidan huolehtivan hänen jokaisesta tarpeestaan välittömästi ("tuo työkenkäni") ja miehellä on ylin päätäntävalta kaikissa asioissa "yhteisiä" rahoja myöten, joten pulinat pois. Lopulta Elpida ei kestä enää enempää, vaan hän alkaa haaveilla erilaisista tavoista kostaa, nousta vastarintaan ja kenties vapautua tästä vankilaksi muuttuneesta liitosta. Pohjimmiltaan Elpida haluaa vain nauttia itsenäisyydestä, arvostuksesta ja lämmöstä; elämästä ja sen iloista.
Elokuva lukee kuin kreikkalaisen uuden aallon teos. Masentavaa draamaa ja ripaus puhdasta outoutta sekoitettuna mustaan huumoriin. Frances McDormandin mieleen tuova Fyrogeni luo monikerroksisen ja koskettavan hahmon, jonka säikyn, alistuneen ja surkean ulkokuoren alta löytyy periksiantamaton ja vahva nainen, joka tahtoo elämältään enemmän. Andreas Vasileiou taas näyttelee Costas-aviomiestä, jonka kivikautinen asenne ja käytös tuntuu erityisen pelottavalta, koska sitä on edelleen läsnä ympäri maailmaa.
Sisimmässään Elpida haluaa vapautua, mutta sen halun on ilmettävä ulospäin sanoina ja tekoina ennen kuin mitään tapahtuu. Pystyykö Elpida keräämään rohkeutensa? Nuijiiko Costas sen riekaleiksi? Yrittääkö Elpida pitää kaiken tuskan sisällään? Mitä tässä oikein tulee tapahtumaan? Jo surrealistisia vivahteita omaavan elokuvan ensiminuuteista saakka jännityselementit kiehuvat pinnan alla rakentuen kohti jotain. Iso osa elokuvan viehätystä onkin sen loppuratkaisun arvuuttelu ja odottaminen.
30.
Päällimmäisenä mieleen jäi elokuvan hieno visuaalinen tarinankerronta, jossa tuntui löytyvän tarinan motivoima syy jokaiseen ratkaisuun. Monia yksityiskohtia ja asioita tuotiin esiin, sekä alleviivattiin hienovaraisesti lähikuvilla, dialogilla ja jo hahmon olemuksella. Lisäksi kutakuinkin jokaisesta "asettelusta" (set-up) tuli ns. payoff tyydyttävällä tavalla myöhemmässä vaiheessa tarinaa. Toki käytännöllisessä mielessä esimerkiksi lopun huipennus Steinfeldin hahmon osalta oli hieman hämmentävä, mutta tarinankerronnallisesta näkökulmasta se oli silti äärimmäisen tyydyttävä henkilökohtaisten haavojen sulkeutuminen. Myös John Cenan agenttihahmo koki hienon matkan paljolti rivien välissä.
Mielestäni (mukana olevat) robotit olivat pienempiä kuin aiemmin. Elokuvantekijöillä ei ollut vaikeuksia sovittaa näitä robotteja ruudulle, vaikka niitä toki oli melko vähän mukanakin. Jokaista kohtausta ei oltu turboahdettu täyteen tavaraa ja katsoja oli osaavan ohjaajan turvallisissa käsissä, Esimerkiksi seuraavaan otoksen katseen kiintopiste oli katsojalla aina samoilla haituvilla edeltävän otoksen kanssa ja näin kaikkea aivokapasiteettiaan ei tarvinnut käyttää ruudun tapahtumista selvää ottamiseen. Täten kaiken näkemänsä sai myös sisäistettyä ja ajattelullekin jäi tilaa. Eli siis monipuolisesti rakennettu ja rytmitetty, eikä jokaisesta kuvasta yritetty tehdä elokuvan näyttävintä.
Ensimmäinen Bayn Transformers-elokuva oli tietysti tarkkaan katseltu Bumblebeen tekijöiden taholta ja itselläni tuli elokuvasta myös eräänlainen nykysukupolven E.T. mieleen, vaikkei tietysti Spielbergin virtuositeettiin yllettykään - ja kukapa yltäisi. Aikanaan elokuvaharrastusta aloittaneena pidin paljon ensimmäisestä Bayn Transformers-elokuvasta, mutta en ole sitä sen jälkeen nähnyt. Muut sarjan elokuvat ovat ennemmin tai myöhemmin jääneet kesken, ellen ole olosuhteiden pakosta joutunut katsomaan niitä loppuun saakka. Bumblebee onkin mielestäni paras Transformers-elokuva, jonka ainoa konkreettinen kauneusvirhe lienee se, että tämähän on periaatteessa hieman eri tavalla sävytetty versio juuri siitä ensimmäisestä elokuvasta. Toki tämähän on itsenäinen spin-off, tai jopa eräänlainen löysä esiosa, sillä elokuva sijoittuu aikaan ennen ekaa Bayn Transformersia, mikä Bumblebeen lopussakin tehdään katsojalle viimeistään selväksi.
Bumblebee oli myös hauska elokuva, joka onnistui mukavasti yhdistämään kepeää sekä vakavampaa ainesta. Vähän enemmän, tai isommin sävyin, olisi ehkä materiaalista vielä emotionaalisesti ollut otettavissa irti ja sitä jäin rahtusen kaipaamaan. Mutta hyvin piti otteessaan ja Haylee Steinfeld suoriutui hyvin, sekä meni vielä iästään huolimatta kohtalaisesti angstaavasta teinistä. Tietysti soundtrack oli 80-luvulle sijoittuvana elokuvana nautittava ja luonnollisesti mukana oli muitakin hauskoja viittauksia suoraan, tai vähän epäsuoremmin tuolle ajanjaksolle. Mistähän esimerkiksi mahtoi perheen pikkuveljen karateharrastus johtaa juurensa... Wax off, wax on.
Minulta meni hieman ohi, että oliko tämä Michael Bayn pyörivä -trademark otos elokuvassa mukana. Ainakin Bad Boysin ja muiden Bay-elokuvien tapaan kamerakuvaan noustiin myös Bumblebeessa kertaalleen pystyyn sillain siististi, sekä oli helikopterilentelyä ja joitain tuttuja tarinallisia elementtejä. Voisi sanoa elokuvan imeneen niin vahvasti mukaansa, että unohdin vähän jopa seurata.
Toki saa taas nähdä mitä tulevissa elokuvissa keksitään ja mitä niissä tapahtuu. Jos robotit nousevat tarinassa jälleen päähenkilöiksi, niin minun on heihin kovin vaikea samaistua. Ei auta vaikka heistä yrittäisi tehdä kuinka ihmismäisiä. Tämä on erityinen ongelma esimerkiksi toimintakohtauksissa, joissa katsojan pitäisi kyetä eläytymään ja kuvittelemaan, miltä esimerkiksi ne isoimmat iskut tuntuvat. Mutta aika vähän on kokemusta metallisena robottina olemisesta ja rakennusten läpi paiskautumisesta. Tässä elokuvassa toiminta rajoittui melko samaistuttavalle tasolle.
29.
Elokuva lataa kerronnallisen draamansa pieniin hetkiin ja paljon puhuviin ilmeisiin, joita James Laxtonin laadukas sekä värikäs kameratyö ja Nicholas Britellin huikea sävellys ryydittävät. Barry Jenkins käsittelee jälleen elokuvassaan mustien ihmisten jokapäiväistä elämää Yhdysvalloissa tuttuun epätavalliseen kerrontatyyliinsä, joka tällä kertaa pienestä horjumisesta huolimatta on silti kertakaikkisen vangitseva ja hahmojaan vilpittömällä rakkaudella seuraava kokemus. Regina King voitti melko pienestä sivuosaroolistaan Tishin äitinä Oscarin, jonka voi minusta ylpeästi laittaa yhden kerrassaan häikäisevän avainkohtauksen ansioksi.
28.
Tällä kertaa pelkän arcade-pelimaailman visualisoimisen sijaan Räyhä-Ralf 2 lähtee Internetin valtateille. Kilpaa ajava prinsessa Vanellope von Schweetz aka. Nelli Karamelli janoaa elämälleen jotain suurempaa tarkoitusta, kuin vain ajella samoja tylsiä kilparatoja yhä uudelleen ja uudelleen. Mukana elokuvassa on myös nykyisille Disney-elokuville tyypillistä itseironiaa ja metahuumoria. Esimerkiksi lukemattomista Disney-klassikoista tutut prinsessat opettavat Vanellopelle Internetissä, miten käyttäytyä ja olla kuin prinsessa sekä moderni nainen. Kohtaukset kuuluvat vuoden hauskimpiin. Elokuvan jokaisessa ruudussa riittää ällisteltävää ja tapahtumia ruudun etualan ohella, mikä kertoo osaltaan paneutumisesta, vaatimustasosta ja rakkaudesta animointia kohtaan. Ei ole menty aidan matalimmasta raosta, vaan myös tausta näyttää syvältä, yksityiskohtaiselta sekä kolmiulotteiselta.
Räyhä-Ralf 2 on kekseliäs, eloisa ja sydämellinenkin elokuva, joka on hauska niin lasten kuin ei-teknologisten vanhempienkin näkökulmasta. Enempää on paha pyytää.
27.
Marielle Hellerin ohjaama hurmaava ja melankolinen draamakomedia Voitko ikinä antaa anteeksi kertoo kirjailija Lee J. Israelin tarinan, joka väärensi satoja kuuluisuuksien muka kirjoittamia kirjeitä ja myi niitä keräilijöille, kunnes FBI nappasi naisen. Energisistä ja ulospäin suuntautuneista roolihahmoistaan tunnettu McCarthy asettaa itsensä tällä kertaa erakkomaisen Israelin kenkiin, joka suhtautuu ihmisiin kylmästi ja ilkeäksi. Meillä katsojina ei pitäisi olla mitään syytä pitää Israelista, mutta sympaattisen otteen omaava elokuva ja McCarthyn sisäinen pidettävyys, sekä hänen rautainen näyttelijäntyönsä tuovat eteemme monitahoisen ja sosiaalisia tilanteita pelkäävän ihmisen, jota ymmärrämme ja empatisoimme.
Oscar-ehdokkaana ollut aliarvostettu pitkän linjan brittinäyttelijä Richard E. Grant taas näyttelee Israelin vastakohdan muodostavaa Jack Hockia, joka on hurmaava, hauska ja värikäs persoona. Nuo adjektiivit tuntuvat täysin riittämättömiltä kuvaamaan Hockia, en voi uskoa tällaisen henkilön olleen oikeasti olemassa. Voitko ikinä antaa anteeksi on yhtä paljon veikeä kaverikomedia kuin kiehtova tosielämän rikostarina yksinäisestä ja epävarmasta naisesta.
26.
Banderas esittää Salvador Malloa, joka on merkittävä espanjalainen elokuvaohjaaja. Hän on elänyt vuosia lukuisten fyysisten ja henkisten vaivojen kanssa, jotka ovat lopulta laittaneet stopin hänen luomistyölleen. Henkisiä vaivojaan hän kuvaa sielun kipuiluna ja ne ovat arkisemmin ilmaistuna vakava masennus ja ahdistus. Kun Salvadorin maineikkain elokuva restauroidaan, hän päättää ottaa yhteyttä kyseisen elokuvan tähteen, Alberto Crespoon (Etxeandia). Kaksikko riitautui pahasti elokuvan valmistuttua, mutta nyt ohjaaja on valmis sopimaan vuosikymmeniä vanhat erimielisyydet. Näin Salvador tulee osaksi heroiinia käyttävän ja edelleen luomisvimmaisen Alberto Crespon elämää, minkä johdosta myös Salvador alkaa itsekin käyttää heroiinia. Hiljalleen alkaa käydä ilmi, että ohjaajan menneisyydellä on jotain tekemistä hänen nykyisen tilansa kanssa ja ohjaajan onkin katsottava syvälle menneisyyteensä päästäkseen eteenpäin.
Kärsimys ja kunnia on tunteikas elokuva, ja se pitää sisällään Almodovarille ominaisia teemoja ja tyylejä. Se on rikas väreissään, melodramaattinen, hetkittäin lähes tahattoman komedinen ja se kätkee sisäänsä niin himokasta seksiä ja pyhyyttä kuin myös kärsimystä ja kuolemaa. Elokuva on eräänlainen itsetutkiskeleva mysteeritarina, jonka myllertävä emotionaalinen voima, sekä tekijänsä omaelämäkerralliset säväykset tarjoavat elokuvan ystävälle vavahduttavan kokemuksen.
25.
Tämä on subjektiivinen elokuva, joka ehdottaa nerouden ja taiteen luomisen olevan enemmänkin olotila, jota tässä tapauksessa Van Goghin on mahdotonta vastustaa tai hallita. Hänellä on maaninen tarve luoda ja tuoda oma ainutlaatuinen näkemyksensä maailmasta muiden nähtäville. Willem Dafoe herättää Van Goghin henkiin kokonaisvaltaisena ihmisenä ja vaikka Dafoen ympärillä on loistava joukko näyttelijöitä - kuten Paul Gauguinia esittävä Oscar Isaac - niin elokuvan keskittynyt kerronnallinen tyyli ja Dafoen virtuoosimainen esitys tekevät elokuvasta yhden näyttelijän show'n. Tämä saattaa olla definitiivinen Vincent Van Gogh -elokuva, joka välittää kokemuksen siitä, millaista oli olla Van Gogh, millaista oli elää hänen ympärillään, millaista oli maalata kuten hän ja millaisena maailma näyttäytyi hänelle liikkuvana audiovisuaalisena aistikokemuksena. Se on myös kertomus taiteelle omistautumisesta ja henkilökohtaisista uhrauksista, joita Van Goghin kuluttava prosessi vaati. Yksinäisyys, rahalliset ongelmat, erakoituminen, kehon ja mielen sairaudet, sekä myös taiteelliset kamppailut ja epätoivon hetket.
24.
Us suorastaan pursuaa informaatiota ja vihjeitä siitä, mitä Peele elokuvallaan yrittää viestiä. Se etenee kuitenkin niin vauhdikkaasti ja jännittävästi, että katsoja todennäköisesti ehtii kokoamaan palapeliään vasta kun lopputekstit alkavat pyöriä ruudulla. Us on täynnä lumoavia kuvia ja kädet nyrkkiin puristavaa jännitystä. Yli puoli vuotta myöhemmin huomaan edelleen Michael Abelsin mahtavan sävellyksen tahtien kumpuavan pintaan tajunnastani, vaikka olen nähnyt elokuvan vain kerran. Lupita Nyong'o loistaa pääosassa ja on mielenkiintoista nähdä miten joulu-tammikuussa Oscar-ehdokkaat julkaiseva komitea muistaa elokuvaa, vai muistaako. Joka tapauksessa Jordan Peelen kupla ei puhjennut, vaan tällä toisella elokuvallaan hän todistaa olevansa yksi nykyajan jännittävimpiä ja luovimpia ohjaajia, joka Ari Asterin kanssa lähes kaksin virkistää kaavoihinsa kangistunutta kauhugenreä.
23.
Hitto muuten sitä kakkososan metroammuskelua vaimennetuilla pistooleilla ihmisjoukossa kenenkään huomaamatta, vaikka kai sen tarkoitus oli olla hauska. Mutta kun John Wick-sarjassa pidetään kuitenkin aika paljon huolta aseisiin ja taisteluihin liittyvistä realistisista yksityiskohdista, tai jotka ainakin tavalliselle katsojalle näyttävät olevan realismin rajoissa, niin onhan tuollainen nyt outoa. Ei sitä oikein voi laskea edes elokuvallistetuksi realismiksi. Toki kyllähän John Wick -elokuvissa on osattava sulkea logiikka pois yhtälöstä loppukädessä. Ja ylipäänsä elokuvissa on aina kyse katsojan tietoisesta valehtelusta itselleen, uskottelusta että ruudulla tapahtuvat asiat ovat totta. Joidenkin leffojen parissa on valmis ummistamaan silmänsä tiukemmin kuin toisten, mihin tietysti liittyy elokuvan laatu, tarina ja tarjottu viseraalinen viihdyke.
On tässä kolmosessakin omat töksäyksensä. Elokuva on 20 minuuttia liian pitkä ja kokonaistarina ei liiku oikeastaan mihinkään lähtöasetelmasta. Silti elokuvan itseironinen ote ja mahtavat toimintakohtaukset saivat painamaan kaiken villaisella. Mukana on myös ilahduttavia kasvoja muista toimintaelokuvista. Pitkään mietin, kuka oli se orientaalisia piirteitä omaava pahis, joka Wickin perään tässä kolmannessa elokuvassa palkattiin. Hän oli niin mahdottoman tutun näköinen kaveri, mutta kasvoille ei löytynyt nimeä ennen kuin seuraavana aamuna avasin imdb:n. Sehän oli Mark Dacascos höpsöstä, mutta tunnelmallisesta ja viihdyttävästä Brotherhood of the Wolfista, jossa hän esitti taistelulajit hallitsevaa intiaania. Sivuroolissa vilahtaa myös Mad Dogg elokuvasta Raid Redemption, joka puolestaan on vain yksi kaikkien aikojen parhaita toimintaelokuvia.
On yksinkertaisesti hienoa, että vielä tänäkin aikana tehdään isolla budjetilla ja suurella taidolla tällaisia perinteisiä toimintaelokuvia, joissa on vain henkilöitä taistelemassa toisiaan vastaan eri lokaatioissa ja sekaan ripotellaan vielä vähän takaa-ajokohtauksia. Ei mitään valtavan mittakaavan myllyjä ja räjähtäviä rakennuksia, tai muitakaan cgi edellä suunniteltuja toimintakohtauksia. 80- ja 90-luvun alun toimintaelokuvista pitävä luolamies antaa Parabellumille hyväksyntänsä.
22.
Elokuvassa on läsnä kiusaamista, erilaisuuden pelkoa ja se korostaa, miten tärkeää on löytää samalla aaltopituudella olevia ihmisiä ympärille, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Lisäksi elokuva kuvaa myös varttumisen myötä muuttuvia kaverisuhteita. Kaikki vannovat lapsena olevansa bestiksiä ikuisesti, mutta lapsuuden ja aikuisuuden välinen matka sisältää paljon kasvamista ja muuttumista ihmisenä, joka tapahtuu yksilölliseen tahtiin. Siinä on helppoa sekä huolimattomasti hukata ystävyyksiä, kuin myös kasvaa rajummin erilleen. Toki tietyllä tavalla lapsena ystäväpiiri määrittyy myös maantieteellisen sijainnin mukaan, eli on valittava kaverinsa hyvin rajoitetusta määrästä ihmisiä - ketä nyt samalla kadulla esimerkiksi sattuu asemaan. Mutta tiedoksi lapsuudenkavereilleni, että minusta tuo on hyvin kyyninen ajatus. Uudet kaverisuhteet muodostuvat aikuisenakin usein edelleen melko pienten fyysisten piirien kautta, vaikka periaatteessa tarjolla onkin koko maailma.
Mutta Giant Little Ones pitää siis sisällään arkisen samaistuttavaa materiaalia, joka tarjoaa varmasti katsojalle kuin katsojalle mukavan matkan muistojen valtatielle miettimään omia nuoruuden ystävyyssuhteitaan. Nuoret näyttelijät tekevät hyvää työtä ja heitä tukevat mm. 80 ja 90-lukujen taitteen elokuvatähti Kyle MacLachlan sekä aina loistava Maria Bello.
21.
Pidin Far From Homesta todella paljon, varmaankin enemmän kuin olisi pitänyt, sillä hymyilin lähes koko elokuvan läpeensä. En oikein tiedä pidänkö vain niin paljon Hämiksestä (ja teinielokuvista!)... Siitä miten hän joutuu suojelemaan henkilöllisyyttään ajautuen koomisiin tilanteisiin. Kaikesta elokuvan sisällään pitämästä kömpelöstä ja energisestä teinimeiningistä, kuten pikkuromansseista, yleisestä epävarmuudesta ja kehnosta itseluottamuksesta erityisesti tuntemattomien asioiden parissa. Tämä vielä yhdistettynä siihen, miten Hämis kasvaa ihmisenä ja supersankarina (vai kasvaako?) säilyttäen ihmismäisyytensä muita supersankareita paremmin ja täten hän on helpommin samaistuttava hahmo. Peter Parker opiskelee ikuisesti Ben-sedän ilmoille laukomaa suuren voiman mukanaan tuomaa suurta vastuuta.
En voinut olla nauramatta ääneen, kun heti Far From Homen alkuun tulee odotusten vastaisesti - edeltäjänä ylidramaattinen End Game - herkkää Whitney Houstonia ja siitä se sitten lähti. Hymy naamalla viipyi yhtäjaksoisesti elokuvan puoleen väliin, jolloin katsojilta vetäistiin nerokkaasti matto jalkojen alta niin että nenään sattui. Elokuvan pressikiertueella katsojille syötettiin puuta heinää, että tuo saatiin alustettua ja sitä kautta siihen reagoi katsojanakin erityisen voimakkaasti. Toki tämä ei ollut ensimmäinen kerta laatuaan, sillä Marvel johdattaa katsojia harhaan sekä piilottelee yksityiskohtia trailereissa parhaansa mukaan. Nyt savuverhon luomisessa otettiin pajunköyttä syöttäviä trailereitakin suurempi askel ja nautin siitä. Mutta tekijän täytyy tuntea yleisönsä kun tälle tielle lähtee, sillä katsojan vihastuminen on myös aina vaihtoehto. Trailereilla ja markkinointikiertueilla kuitenkin myydään elokuvaa: "kun käytät 15 euroa, saat kaiken tämän ja enemmän". Kun luvattu kinkku paljastuukin kalkkunaksi ja kaikki huippukohdat olivat jo trailerissa, niin ei se nyt voi olla hyvä asia. Silti jälkimmäinen tuntuu olevan yleinen käytäntö.
Sivupolulta asiaan palatakseni, Jon Wattsin toinen Spider-Man -elokuva on villi hauskuuden vuoristorata, jonka sielussa on enemmän hurmaavaa teinikomediaa ja road movieta kuin eeppistä supersankarielokuvaa. Jake Gyllenhaal selkeästi nauttii roolistaan ja supersankarielokuvien laajasta tunteiden skaalasta jota näytellä, ja myös CGI-artistit ovat innostuneet saadessaan käyttää luovuuttaan elokuvan painajaiskohtauksia varten tavallisen toiminnan ja toimintaympäristön sijaan.
20.
Humanissa rinnasta alaspäin halvaantunut ja syvästi masentunut entinen rakennustyöntekijä (Wong) saa hoitajakseen filippiiniläisen kotiapulaisen (Consunji). Kotiapulainen ei ole aiemmin ollut ulkomailla, eikä puhu sanaakaan kiinaa. Vaatimattomasti elävällä kärttyisällä rakennustyöntekijällä taas ei ole varaa palkata parempaa apua. Ei liene epäselvää mitä kohti juoni alkaa kulkeutua, mutta se on se matka ja sen herättämät tuntemukset, ei määränpää. Matkaseurana on kaksi elävää ja hengittävää ihmistä. Pääsemme myös kurkistamaan filippiiniläisen työvoiman arkeen ulkomailla ja miten he eristäytyvät omiin piireihinsä, ja kuinka vahva yhteenkuuluvuus heidän kesken vallitsee.
Halvaantunutta miestä esittää loistavasti Anthony Chau-San Wong, joka on erityisesti Hong Kong -toimintaelokuvien legenda. Hän on rutinoitunut esittämään kovaksi keitettyjä etsivä- ja gangsterirooleja, mutta on aina osannut myös näytellä hienosyisempää draamaa. Tämä on hänen uransa parhaita roolisuorituksia ja hän todellakin saa niin paljon ilmaistua niin vähällä.
19.
Katsoin ensimmäisen elokuvan ennen reissua ensi-iltaan ja hyvä niin, koska se vain lisäsi nautintoa. Osasin nauraa kaikille elokuvan hienovaraisemmillekin vitseille ja viittauksille koskien ykkösosaa, hahmoja ja heidän välistensä suhteiden historiaa. Ennen kaikkea olin elokuvassa alusta lähtien täysin mukana, vailla kysymyksiä tai epätietoisuutta ja täten valmis vastaanottamaan. Toki hyvä elokuva pystyy seisomaan omilla jaloillaan itsenäisenä teoksena ja sen on saatettava uusi katsoja perille aiemman osan tapahtumista. Zombieland Double Tap tekee sen kenties kohtuu hyvin, mutta teet itsellesi palveluksen tankkaamalla ykkösosan ensin. Komedia kun keskittyy osin melko paljon myös siihen, miten hahmot eivät ole muuttuneet ja miltä osin ehkä ovat pikkiriikkisen.
Hahmokomedia toimii Double Tapissa edelleen, eikä näyttelijöiden välinen kemia ei ole kadonnut mihinkään. Kuvauksissa ja mainoskiertueella on ollut hauskaa. Elokuvan kuvaavin näky on ehkäpä reaktiokuva Emma Stonesta pidättelemässä silmät loistaen nauruun purskahtamista oletettavasti jonkun pienen improvisaation seurauksena. Uuden mausteensa sarjaan tuo todella taitava komedianäyttelijä Zoey Deutch. Hän näyttelee jatkuvasti kohtauksia varastavaa arkkityyppistä blondia, jonka naiiviuteen, iloisuuteen ja vilpittömyyteen on mahdotonta olla rakastumatta. Hänen hahmonsa vastaa lukuisten naurujen ja hymyjen ohella myös elokuvan koskettavimmista hetkistä.
Kymmenen vuoden odotus ja lukemattomien eri käsikirjoitusluonnosten torjuminen ei ole mennyt hukkaan, vaan Zombieland on saanut ansaitsemansa jatko-osan.
18.
Elokuvan päähahmo Ben (Hedges) palaa takaisin perheensä luo lumiseen Westchesterin pikkukaupunkiin vietettyään useamman kuukauden vieroituksessa. Perhe on tavallinen amerikkalainen lähiöperhe. Benin äitiä näyttelee Julia Roberts, isäpuolta Courtney B. Vance ja herttaista pikkusiskoa Kathryn Newton. Lisäksi Benin perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen liitosta syntyneet kaksi sisarpuolta ja Ponce-koira.
Joten kun Ben palaa perheensä pariin ilmoittamatta jouluaattona, niin tämän uusioperheen väliset suhteet alkavat herkullisesti nostaa päätään tiukan isäpuolen johdolla. Epäilevän isäpuolen näkökanta on erittäin helppoa ymmärtää Beniin ja hänen menneisiin "saavutuksiinsa" tutustuessa. Luottamusta on periaatteessa mahdotonta palauttaa täysin ennalleen, sillä ihmiset ovat nopeita kaivamaan vanhat luurangot kaapista. Yhtä lailla elokuva myös maalaa koskettavasti, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lapsensa eteen ja millaisen varjon addiktio luo niin addiktin itsensä kuin hänen lähimmäistensä ylle. Paluu on kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällisen osuva ja universaalisti samaistuttava elokuva, jossa Amerikan kullannuppu Julia Roberts lyö pöytään kenties parhaan roolisuorituksensa sitten Erin Brockovichin.
17.
K-12 -elokuvassa teini-ikäinen tyttö lähtee jonkinlaiseen sisäoppilaitokseen, jota johdetaan tiukan traditionaalisella otteella ankaran miesrehtorin toimesta. Symboleita vilisevässä elokuvassa nämä ovat helpoimmasta päästä, sillä koulu on kahlitseva yhteiskunta ja miesrehtori edustaa sitä johtavaa patriarkaattia.
Sisäoppilaitoksessa itsensä ilmaiseminen ja veneen keikuttaminen on kiellettyä. Henkilökohtainen identiteetti tukahdutetaan, sukupuoliroolit ovat voimassa ja oppilaat ängetään selkeihin mies- ja naismuotteihin kouluasuista alkaen. Tytöille iskostetaan yhteiskuntaa edustavan koulun toimesta myrkyllistä kaksinaismoralismia klassisen mahdottoman madonna/huora -kompleksin hengessä ja pojille kehittyy tapa tarkastella naista seksuaalisena objektina. Tytön on näytettävä hyvältä ja haluttavalta, mutta samaan aikaan toruja tulee esimerkiksi liian lyhyestä hameesta. Jos joku poika alkaa käydä tyttöön käsiksi, niin sehän on luonnollisesti häntä kiihottaneen ja harhaan johdattaneen tytön vika, jota haukutaan ties miksi, kun taas pojat ovat poikia.
Ulkonäköpaineet ovat teoksessa vahvasti esillä, suuri sosiaalinen paine näyttää täydelliseltä. Barbielta, vaimolta, äidiltä. Elokuva jopa tuo esiin Yhdysvalloissa tapetilla olleet tamponitkin ja sanoo, että niitä pitäisi saada ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla. Kyseessä on naiselle välttämätön tarvike, jota kuitenkin Yhdysvalloissa verotetaan "luksustarvikkeena". Samaan aikaan Viagra luokitellaan "välttämättömäksi tarvikkeeksi", josta veroa ei makseta tai se on paljon pienempi.
Elokuvan vanhoillisessa koulussa nuorten naisten päähän iskostetaan tunne siitä, että he ovat alempiarvoisia, eikä heidän saisi loistaa miesten(sä) kustannuksella. Ei saisi olla viisaampi, korkeammin koulutettu jne. Elokuvassa näillä pääosassa olevilla tyttöhahmoilla on jonkinlaisia taikavoimia - kipinä - joka sitten eräässä vaiheessa elokuvaa katoaa, kun yhteiskunnan rattaat ovat suorittaneet tehtävänsä ja tehneet niin tytöistä kuin pojista robotteja. Robottiuden voi elokuvan kehyksissä esimerkiksi nähdä symboloivan vaikka elämänilon, vapauden ja minuuden kuolemista.
Melanie Martinezin K12 on järisyttävän hieno ja epätavallinen musikaalielokuva, joka on täynnä "ariana grande" -kuvastoa, eli värikästä ja pörröistä teinipoppimusavideoiden kuvastoa. Kaiken kruunaa todella hieno viesti: "Tytöt, opetelkaa rakastamaan itseänne ilman, että tarvitsette (ensin/siihen) muiden hyväksyntää".
Elokuva on jo julkaistu virallisesti myös Youtubessa, jossa se oli ilmaiseksi katsottavissa useamman kuukauden. Kirjoitushetkellä elokuvan katsominen palvelusta kuitenkin vaatii Youtuben Music Premium jäsenyyden. Elokuva löytyy myös virallisesti ja ainakin toistaiseksi ilmaiseksi esimerkiksi Vimeosta.
Antoisaa elokuvailtaa.
16.
Isoäidin pojista toinen asuu perheineen Japanissa ja toinen Yhdysvalloissa. Perheet päättävät yli kahden vuosikymmenen jälkeen palata yhtäaikaiselle vierailulle Kiinaan viettääkseen aikaa isoäidin kanssa ennen kuin on liian myöhäistä. Tällainen yhtäkkinen ilmaantuminen herättäisi kuitenkin heidän mukaansa isoäidissä epäilyksiä. Japanilaisen perheen poika on onneksi tapaillut japanilaista tyttöä jo kolme kuukautta, joten he päättävät järjestää näille kahdelle lavastetut häät ja palata sen varjolla takaisin Kiinaan isoäidin luo.
Komediennena ja räppärinä tunnettu Awkwafina näyttelee ensimmäisessä pääroolissaan amerikkalaistuneen kiinalaisperheen tytärtä Billiä, joka perheen ensimmäisenä syntyperäisenä amerikkalaisena kamppailee kiinalaisten perinteiden ja länsimaisen kulttuurin ristitulessa. Kun Billi saa kuulla mumminsa syövästä, siitä ettei mummolle kerrota ja lavastetuista häistä, Billi suuttuu vanhemmilleen tästä valheesta. Tämä viha yhdistettynä Billin sentimentaalisuuteen, saa hänen vanhempansa päättämään, että Billi saa jäädä Yhdysvaltoihin ettei hän paljasta asioiden tolaa mummilleen. Mutta kovapäinen Billi matkustaa "häihin" kiellosta huolimatta ja käy läpi elokuvan jatkuvaa sisäistä taistelua tunteidensa kanssa, kun mummi on niin onnellinen kaikkien ollessa kotona ja pojanpoikansa naimisiin menosta.
Lulu Wangin toinen täyspitkä elokuva sisältää raskaita kysymyksiä, mutta tämä katkeransuloinen draamakomedia säilyttää kuitenkin kepeytensä ja vastoin odotuksia ei suostu polvistumaan sentimentaalisuuden alttarille. Wangin yksinkertaiset kompositiot ja ihmisyyden, ihmissuhteiden ja tunteiden paljastaminen sekä kehittäminen yksinkertaisten pienten asioiden kautta on todella vakuuttavaa. The Farewell on poikkeuksellinen, henkilökohtainen ja tyydyttävä elokuva, joka tuntuu aidolta ja vilpittömältä.
15.
The Art of Self-Defense on mestarillinen musta komedia, jonka viimeisen päälle niin kuvaustyössä kuin lavastuksessa hallittu sävy muistuttaa tummempaa ja hillitympää versiota Wes Andersonista. Elokuvan kivikasvoinen huumori, absurdin ja realismin välimaastossa taitavasti tasapainotteleva sävy, sekä kuiva dialogi saavat nauramaan niin kippurassa, että seuraavanakin päivänä sattuu naamaan. Alessandro Nivola loistaa esittäen dojon testosteroninkatkuista senseitä, joka laittaa ujon päähahmon elämäntaparemonttiin ja yrittää kasvattaa tästä koomista machosoturia neuvomalla häntä kuuntelemaan esimerkiksi metallimusiikkia ja opiskelemalla saksaa. Oman mausteensa soppaan luo maskuliinisen dojon ekosysteemi, johon kuuluu esimerkiksi Imogen Pootsin esittämä tyttö ja senseinsä hyväksyntää epätoivoisesti metsästävä tavallinen perheenisä.
Elokuva on hersyvän hauskan komedian ohella hienosti myös dramaattisen painonsa säilyttävä tarina maskuliinisuudesta ja sen myyteistä, ulos kuoresta tulemisesta ja itsensä, sekä hallinnan löytämisestä tässä sekavassa maailmassa.
14.
Never Look Away on Florian Henckel von Donnersmarckin kolmas pitkä elokuva. Hänen toinen elokuvansa oli The Tourist, joka oli saksalaisen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva. Monen muun taiturin tapaan työskentely studiojärjestelmän paineen, politiikan ja jatkuvien kompromissien kanssa johti rajuun mahalaskuun, jossa melko varmasti von Donnersmarckista katsoen ulkopuolisilla tekijöillä oli kätensä vahvasti läsnä lopputuloksessa. Saksalaisohjaajan ensimmäinen elokuva sen sijaan vie edelleen ihoni kananlihalle, kun vain ajattelenkin sitä. Se on Muiden elämä, jossa Stasin agentti vakoilee kirjailijan ja hänen rakastajattarensa yksityiselämää. Kyseinen elokuva on kaikkien aikojen suosikkejani enkä ole mielipiteessäni yksin, sillä elokuva on sijalla 53 imdb-sivuston käyttäjien arvioissa. Tokikaan sivuston käyttäjien arvosana ei ihan suoranaisesti kerro elokuvan absoluuttisesta laadusta, vaan näkisin sen toimivan enemmänkin mittarina elokuvan kolahtamisesta laajalle katsojakunnalle. Yhtä kaikki, huolimatta Never Look Awayn massiivisesta kolmen tunnin kestosta ja katastrofaalisesta turistielokuvasta, odotin von Donnersmarckin uusinta suurella innolla. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan otettu Suomen elokuvateattereihin - kenties kestonsa vuoksi. Siitä ei myöskään taida olla pohjoismaista dvd/blu-ray -julkaisua vieläkään olemassa. Se on hämmentävää näinkin nimekkään tekijän elokuvaksi, joka vieläpä keräsi kaksi Oscar-ehdokkuutta. Mutta ellei englanti tai saksa taitu, niin eiköhän YleTeema elokuvan ystävät ennen pitkää pelasta.
Never Look Away seuraa taiteilijaksi haluavaa Kurtia (Schilling) ja hänen elämänvaiheitaan. Kurt vietti lapsuutensa natsi-Saksassa ja nuoruutensa opiskelijana Itä-Saksan Dresdenissä. Aikuisena Kurt loikkasi Länsi-Saksaan. Elokuva kertoo myös Kurtin lapsuuden perheestä, hänen Itä-Saksassa tapaamastaan suuresta rakkaudesta Elliestä (Beer) ja tämän perheestä. Vaikeasti niputettava, monta genreä sisäänsä supistava Never Look Away pyrkii kertomaan saksalaisen perheen ja yhteiskunnan tarinan läpi kolmen sukupolven. Miten nujerrettu ja keinotekoisesti kahdeksi jaettu kansakunta etsii identiteettiään ja yrittää unohtaa kivuliaan menneisyyden, joka kuitenkin seuraa mukana varjon lailla.
Never Look Away tuo valkokankaalle myös Sebastian Kochin esittämän natsitohtorin muodossa yhden kaikkien aikojen inhottavimmista hahmoista. Elokuva tekee hänestä ymmärrettävän ihmisen tapaisen ja melko täyteläisen hahmon, mikä vain lisää katsojan tohtoria kohtaan tuntemaa halveksuntaa ja vihaa. Etenkin kun tietää, ettei elokuvan ole tarvinnut liioitella tapahtumissaan. Sitä luuli nähneensä jo kaiken tämän aiheen ympäriltä, mutta olinkin väärässä. Never Look Away tarjoaa koko tunteiden ja elämän kirjon vihasta onnen kyyneliin.
13.
Opettajalla on aviomies ja lapsia, joilla ei open mielestä monien nykynuorten tapaan ole kunnianhimoa ja jotka ovat henkisesti köyhiä. Opettaja ei pidä siitä, miten nyky-yhteiskunta ajaa ihmiset jo lapsena samaan muottiin tuhoten luovuuden ja yksilöllisyyden, sekä väheksyen taiteen merkitystä kasvatuksessa. Joten opettaja päättää alkaa suojella ja kehittää tämän runoilevan tarhapojan lahjakkuutta, saaden samalla mahdollisuuden elää ja toteuttaa omia unelmiaan pojan kautta. Opettaja on siis periaatteessa liikkeellä oikeassa tarkoituksessa, mutta täysin väärin keinoin. Hän asettaa oman itsekkään motiivinsa lapsen hyvinvoinnin ja omien halujen yläpuolelle.
Tarina saa todella karmivia muotoja siinä vaiheessa kun tiedostaa, miten opettajan ja oppilaan suhdetta esitetään romanttisen elokuvan tavoin. Opettaja alkaa suhtautua aina vain pakkomielteisemmin poikaan ja iilimadon tavoin hän imee tästä oppilaasta itselleen, kun tilanteen pitäisi olla toisinpäin. Luottamusta ja valtaa käytetään väärin. Pidin erityisesti, miten kouriin tuntuvasti kohtausten valtadynamiikat tulevat esiin kohtausten mise-en-scenessa. Arkisen oloiset kohtaukset saavat todella karmivat raamit, eikä missään vaiheessa voi olla varma, mihin suuntaan tarina tulee kehittymään. Myös lapsen psyyke ja toiminta näyttäytyvät realistisina ja elokuvan lopetus on loistava. Maggie Gyllenhaal on häikäisevä, mutta sen ei pitäisi olla yllätys.
12.
Kultaisella palmulla Cannesissa palkittu Koreedan Shoplifters kertoo perheestä ja asioista, jotka kirjaimellisesti pitävät ne yhdessä ja jakavat ne erilleen, sekä miltä tuntuu kun ei kuulu minnekään. Se on hitaasti palava humaani elokuva, joka tuo ruudulle elävän ja hengittävän perheen. Siitä kuuluu kiitos Koreedan mestarillisen herkän kerronnan kiireettömyydelle, joka imee katsojan sisään perheen arkeen antaen samalla aikaa ensemble-kaartille löytää hahmonsa ja herättää ne henkiin elokuvan edetessä. Shoplifters on hurmaava ja sydänalasta kouraiseva sinfonia, joka saattaa näpistää muutaman kyyneleenkin.
11.
Matkan varrella tähtikaksikon väliseen ystävyyteen tuli säröjä ja heidän elokuvauransa pysähtyi kuin seinään hieman ennen 40-luvun puoliväliä, sillä yhtäkkiä kukaan ei halunnut enää tuottaa ikääntyneen kaksikon kepeitä, vanhanaikaiseksi leimattuja b-elokuvia. Ohukainen ja Paksukainen tippuivat suosionsa huipulta tyhjän päälle reilussa viidessä vuodessa. Rahallisesti heillä oli tiukkaa erityisesti elämiensä loppua kohden, koska Hollywoodin korppikotkat omistivat ja omistavat edelleen oikeudet kaikkeen mahdolliseen. Kun Stan Laurel sai kunnia-Oscarin vuonna 1961, hän eli sosiaalitoimen varassa asuen 60 dollarin kuukausivuokran asunnossa Kalifornian Santa Monicassa.
Mutta tämän elokuvan tarina sijoittuu vuoteen 1953, kun maailman jo lähes unohtama komediakaksikko lähtee teatterikiertueelle sodanjälkeiseen Isoon-Britanniaan yrittäen kerätä rahaa vielä viimeisen elokuvan tekemiseen. Stan & Ollie (pääosissa loistavat Coogan ja Reilly) herättää Ohukaisen ja Paksukaisen henkiin 98 minuutin ajaksi näyttäen maailmalle jälleen heidän ajattoman komediansa nerouden, sekä paljastaa kaksikon leikkisän ja helponnäköisen esiintymisen takaa löytyvän valtavan työmoraalin ja lannistumattomuuden. Stan & Ollie kietoo sisäänsä niin naurua kuin muutaman kyyneleenkin ollen rakastava kertomus kahdesta aliarvostetusta mestarista ja ystävyksestä, jotka tekivät maailmasta onnellisemman paikan.
10.
Elokuvan tarinassa toksiseen parisuhteeseen jämähtänyt Dani (Pugh) matkustaa poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Ruotsin maaseudulla sijaitsevaan perinteikkääseen pikkukylään viettämään paikallista juhannusjuhlaa. Pienen kylän juhannusperinteet muuttuvat kuitenkin askel askeleelta oudommiksi. Juonessa tuskin on kenellekään Wicker Manin, tai vastaavanlaisia elokuvia nähneelle luvassa mitään yllättävää ja katsoja ehtiikin jo odotella kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Se on tarkoituskin ja katsojana kokee jännityksen ohella pirullista iloa seuratessaan tapahtumien etenemistä kohti vaikuttavaa huipennusta.
Midsommarista riittää keskusteltavaa elokuvan päätyttyä. Erityisesti elokuvan loppupuoli on täynnä mielenkiintoisia allegorioita ja symbolismia. En ole täysin varma sopivatko ne saumattomasti yhteen elokuvan alussa luotuun tematiikkaan menetyksestä ja toksisesta parisuhteesta. Hereditaryn tavoin tuo läheinen ihmissuhde on enää pelkkä kulissi, jota vain pidetään yllä konfliktinpelossa ja aiheutetaan molemmille osapuolille tuskaa. Ihmisillä on jälleen liikaa sanomattomia sanoja ja ilmaisemattomia tunteita, koska he eivät kykene kommunikoimaan toistensa kanssa vaadittavalla rehellisyydellä. Jälleen mukana menossa on myös pakanauskonto.
Danin juhannusreissu on eräänlainen henkisen kasvun matka. Elokuvan ja Danin matkan pysäyttävässä huipennuksessa kylmät väreet menivät selkääni pitkin teatterin pimeydessä. Huipennuksessa on vaikeaa olla näkemättä kommentointia sukupuolirooleista, niiden historiasta ja psyykestä, sekä naisten voimauttamisesta. Jo Lady Macbethissä kokeneen veteraanin tapaan säväyttänyt nuori Florence Pugh sementoi asemaansa yhtenä Hollywoodin parhaista nuorista näyttelijättäristä. Myös Will Poulterin roolitukselle vihattavaksi mulkuksi valtavaa peukkua. Jo Kathryn Bigelow'n Detroit sen näytti, miten täydellisesti Poulter tuollaiseen rooliin sopii.
9.
Toy Storyn neljännellä osalla Pixar osoittaa jälleen, miksi se on niin erityinen, laadukas ja kekseliäs animaatiostudio. Miljardiluokan elokuvasarjan päätähdeksi pomppaa Forky/Kahveli, joka on muovinen haarukka/lusikka -yhdistelmä, jolla on kierot silmät, oudot kädet, jäätelötikut jalkoina, ja joka kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Kahveli on poisheitettävistä roskista koottu kammotus, jonka pieni Bonnie-tyttö väkersi rakkaudella lastentarhan käsityötunnilla ja kirjoitti sen jalkaan nimensä. Tämä Bonnien osoittama kiintymys herätti elottoman esineen eloon ja antoi sille nimen, uuden tarkoituksen sekä paikan jonne kuulua, kodin.
Vaikka muut lelut Woodyn johdolla yrittävät vakuuttaa hämmentyneen Kahvelin olevan nyt Bonnien lelu, Kahveli itse kokee olevansa edelleen pelkkä poisheitettävä roska ja kuuluvansa roskikseen. Woody puolestaan huomaa, ettei Bonnie enää oikein tahdo leikkiä hänellä. Kahveli on roska, joka ei halua olla lelu ja Woody pelkää tulevansa arvottomaksi roskaksi. Matkan varrella tavataan myös samankaltaisten ongelmien keskellä painiva vanha 60-luvun nukke Gabby Gabby, sekä saamme nauttia alkuperäiskielellä kanadalaista hurjapäätä esittävästä Keanu Reevesistä ja epätavallisia pehmoleluja esittävästä komediaduo Key & Peelestä. Tämä elokuva on yksinkertaisesti fiksu, tyylikäs, hauska ja kaunis modernin tietokoneanimaation mestariteos. Kaikki väreistä, valosta, varjosta, taustoista ja niiden huolitellusta syvyydestä alkaen on sellaisella paneutumisen ja rakkauden tasolla, jota tapaa harmittavan harvoin.
8.
The Place on teatterituotantomainen mysteeridraama, jossa samassa kuppilassa istuu joka päivä samalla paikalla keski-ikäinen mies (Mastandrea), joka huhujen mukaan kykenee täyttämään minkä tahansa toiveen. Jujuna on, että toiveen toteutumiseksi toivojan tulee suorittaa miehen antama tehtävä. Annan esimerkin välittömästi elokuvan alusta. Vanha rouva haluaa miehensä alzheimerin taudin katoavan ja rouvan tehtäväksi tulee rakentaa pommi ja räjäyttää se julkisella paikalla tappaen mahdollisimman monta viatonta ihmistä. Tavallaan siis menemme sellaisten nuorisoelokuvien jäljissä kuin Nerve ja 13 Sins, mutta sukellamme paljon syvemmälle moraalikeskusteluihin, ihmisen kyltymättömään haluun saada enemmän ja onnellisuuden paradoksaaliseen metsästykseen.
Elokuva on hienosti tehty ja pantu kokoon, erityisesti roolituksen suhteen on tehty rautaista työtä. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin sen materiaali, teemat ja elokuva hallitsikin ajatuksiani usean päivän ajan. Siitä huolimatta en ole täysin varma, mistä The Placessa on lopulta kysymys. Onko kyseessä metafora kirjailijasta? Onko elokuva vertauskuva hedonistisesta nyky-yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita kapuamaan kohti onnellisuutta ja menestystä talloen samalla muita syvemmälle mutaan. Pyrkiikö elokuva vain näyttämään, miten kuka tahansa ihminen voi riittävän epätoivoisessa tilanteessa olla valmis tekemään mitä tahansa? Viestiikö elokuva, miten ihmiset haluavat pakonomaisesti hallita kohtaloaan, miten he etsivät kyltymättömästi oikoteitä ja takuita onneen? Ehkä elokuva kertoo ihmisistä arjen oravanpyörässä, jossa meidän on pakko luoda jatkuvasti tavoitteita ja unelmia, että meillä olisi jokin tarkoitus nousta aamulla sängystä. Nämä jaksamiseen tarkoitetut tavoitteet ja unelmat voivat kuitenkin muuttua saavuttamattomina ansaksi, joka tekeekin meistä onnettomia. Yksi asia on kuitenkin varmaa; tämä on hyvin vaikuttava elokuva.
7.
Joaquin Phoenix on kuulunut suosikkeihini kauan aikaa, koska häneltä saa harvoin jos koskaan mitään tavanomaista. Elokuvan ja Phoenixin ympärillä on puhuttu paljon Oscareista, mutta minä keskitin energiani enemmän elokuvan sisältöön sekä tuntemuksiini ja täten en halua arvioida, onko Phoenixin vahvalla suorituksella voittajapotentiaalia. Ainakin roolisuoritus sisälsi paljon näyttelyä erinomaisella tasolla ja minäkin olen jo sen verran kyyninen sika, että alleviivaan sanan "paljon" merkittävyyttä tässä yhteydessä. Varmasti Joaquin on ehdokkaana ja siitä ei pitäisi olla kysymystä, vaikka toki jo viiden ehdokkaan joukkoon pääseminen vaatii yleensä kovaakin seulontaa.
Todd Phillipsiä on jo kauan kritisoitu hänen elokuviensa kantamista viesteistä, sosiaalisesta vastuuttomuudesta, ihmisvihasta, miesfantasioista ja vaikka mistä. Hänen on summattu tekevän äijien elokuvia, movies for dudes/bros, eli elokuvia, jotka vetoavat erityisesti nuoriin miehiin. Tämän kaiken perusteella Joker ei näyttäydy millään tavalla vieraana hänen muiden elokuviensa joukossa, vaan se tuntuu täysin luonnolliselta Hangovereitakin ohjanneen Todd Phillipsin filmografiassa. On puhuttu paljon siitä, että ymmärtääkö Phillips elokuviaan temaattisella tasolla riittävän monipuolisesti ja että mitä hänen elokuvansa lopulta sanovat katsojilleen. Jokerissa se ongelma on tuskin koskaan ollut yhtä selkeästi läsnä.
Yritän seuraavaksi parhaani mukaan kiertää yksityiskohtaisia juonipaljastuksia, mutta spoilerfoobikot siirtykööt eteenpäin, koska se on mahdotonta. Elokuvassa Joker muuttuu arvottomasta luuserista sosiaalisen vallankumouksen symboliksi, jolla kaupunkia ja yhteiskuntaa hallitsevaa itsekästä rahaeliittiä lähdetään kampeamaan nurin. Jokerista tulee tekojensa ansiosta ihailtu "yhteiskunnallista epätasa-arvoa vastaan kamppaileva esikuva", joka jättää merkkinsä historiaan. Kaikki tämä tapahtuu vain, koska hän toteuttaa henkilökohtaisen kostonsa häntä sortaneita ja kiusanneita ihmisiä kohtaan, eli tappaa heidät. Eikö tuo kuulosta moraalisesti vastuuttomalta? Etenkin kun elokuva ei malta pysyä etäällä seuraamassa tätä hulluuteen vajoamista, vaan se tuo katsojan Arthur Fleckin aka. Jokerin pään sisään. Joten me tunnemme sympatiaa, ehkä jopa empatiaa tätä väärinkohdeltua hahmoa kohtaan. Pahinta on, ettei elokuva näytä Jokerin tappavan ketään viatonta, vaan jättää sen täydellisen arvailun varaan. Jos elokuva näyttänyt Jokerin tappavan yhden viattoman ihmisen, tai tuonut esiin hänen tappojensa negatiivisia seurauksia, niin sen kautta Jokerin toiminta elokuvassa olisi näyttäytynyt edes hetken vääränä ja täysin halveksittavana. Nyt tuo tekojen vääryys ja halveksittavuus riippuu katsojasta, hänen moraalistaan ja maailmankäsityksestään.
Koin katsojana elokuvaa seuratessani Jokerin tapot oikeutettuina tuntien jopa mielihyvää jonkinlaisen karmisen oikeuden täyttymisen puolesta, sillä tappoihan Joker häntä julmasti sortaneita ja kusettaneita ihmisiä. Vasta myöhemmin elokuvaa pohtiessani tajusin, että hetkinen... Ei tässä mitään oikeutettuja tappoja ja pahoja miehiä teilattu, vaan tavallisia kavereita, jotka yrittivät kukin tavallaan setviä onnellisesti eteenpäin elokuvan koruttomassa maailmassa. En viitsi kirjoittaa jokaista tappoa auki, sillä se on ilmiselvää kun asiaa havahtuu ajattelemaan. Elokuva ei vain anna sille hirveästi aihetta ja aikaa.
Taitelija on periaatteessa aina vastuussa viestistä, jonka hänen työnsä maailmalle esittää. Ei voi itkeä Phillipsin tapaan jostain ajojahdista, tai herisyttää sormea ja huutaa että taiteilijan vapaus. Tämä elokuvan ympärillä vellova keskustelu ei ole mitään tyhjää kukkahattuilua, tai tyhjästä nyhjäistyä höpö-höpöä, vaan mielestäni täysin ymmärrettävää.
Mutta elokuva on todella hyvä, se luo keskustelua ja ajatuksia. Se on rohkea, sillä nykyaikana 70-luvun antisankareita ei ole enää ruuduilla hirveästi nähty. Tosin mielestäni Travis Bicklen hulluudella Taksikuskissa ja Jokerin hulluudella tässä elokuvassa on ero siinä, miten huolellisesti ohjaaja ja käsikirjoitus sitä käsittelee. Tai voin olla väärässäkin, sillä elän muistini varassa ja en ole Taksikuskia saanut katsotuksi vertailun tekemiseksi.
Mutta Taksikuskia katsoessa hoin mielessäni, että Travis tule järkiisi ja älä tee sitä. Taksikuskissa teon suunnittelu vei aikaa ja Scorsese täten antoi katsojalle ja hahmolle aikaa ajatella tilannetta eri kanteilta. Jokerissa väkivalta on yllättävää ja äkkinäistä, sen ei näe tulevan ja teon jälkeen ei jätetä aikaa miettiä, mitä tapahtui. Täten katsojan on lokeroitava ja yhdistettävä simppeleitä pisteitä nopeaan tahtiin, että hän on valmis vastaanottamaan elokuvalta lisää informaatiota pysyen sen tahdissa. Tätä kautta sitten syntyy tuo illuusio, että kaverit saivat ansaitsemansa, etenkin kun kaikkia tekoja edelsi tuore negatiivinen kokemus ja koimme tapahtumat vahvasti Jokerin näkökulmasta.
Kiitos ja anteeksi. Mennään eteenpäin.
6.
Pieruelokuvien tekijänä tunnettu toinen veljes Peter Farrelly kertoo Green Bookissa rakastettavan tositarinan kovasta, New Yorkin Bronxissa koko elämänsä asuneesta italialais-amerikkalaisesta (Mortensen), joka joutuu vastentahtoisesti kyyditsemään kuuluisaa mustaihoista pianistia (Ali) tämän konserttikiertueelle, joka suuntautuu vuoden 1962 Yhdysvaltojen eteläosiin. Eli keskelle sitä kaikkein kovinta ja vihamielisintä rotuerottelua ja -jännitystä kansalaisliikkeiden aikana.
Green Book on koskettavan pysäyttävä katsaus rotuun ja yhteiskuntaluokkiin Yhdysvalloissa. Se on myös klassiseen tyyliin tehty rehellinen ja optimistinen hyvän mielen elokuva, jollaisia nyky-Hollywood tekee turhan harvoin tällaisella kunnianhimolla - ainakaan onnistuneesti. Elokuvalla ja katsojalla on onni nauttia kahdesta huippuluokan näyttelijästä, kun pohjoismaalaisille vanhemmille New Yorkissa syntynyt Viggo Mortensen ja True Detectiven mainiota kolmoskautta hartioillaan kannatellut Mahershala Ali miehittävät pääosia. Sivurooleista löytyy esimerkiksi viimeinkin nelikymppisenä kukoistustaan elokuvanäyttelijänä elävä, entinen Freaks and Geeks -tähti, Linda Cardellini ja koomikkona toistaiseksi enemmän tunnettu Sebastian Maniscalco, jotka täyttävät pienet roolinsa erinomaisesti.
5.
The Irishman kertoo mafian palkkamurhaajana toimineen Frank Sheeranin (De Niro) tarinan ja sen kautta paljastuu, mitä tapahtui Jimmy Hoffalle (Pacino) - ainakin Sheeranin mukaan. Elokuva tasapainoilee kolmella eri ajanjaksolla liikkuvan tarinan välillä. Elokuva alkaa vanhainkodista, jossa pyörätuolissa istuva Sheeran alkaa muistella tarinaansa ja elokuvan kerronta omaa vanhan miehen muisteluiden mukaisen rytmin. Sheeran aloittaa tarinalla pitkästä ajomatkasta mafia-asianajaja Bill Bufalinon tyttären häihin. Mukana matkalla ovat Frankin vaimo ja Frankin vaikutusvaltainen mafiatuttava Russell Bufalino (Pesci) vaimoineen. He matkustavat autolla, koska Russell ei pidä lentämisestä, minkä lisäksi hänellä on paljon bisneksiä hoidettavana matkan varrella. Tämä muistoja herättävä matkatarina saa Frankin myös muistelemaan laajemmin rikollista uraansa ja nousua mafian sisällä. Sheeranin rikollinen ura sijoittui Yhdysvaltain mafian verisimmälle "kulta-ajalle" ja kätkee sisäänsä raakoja murhia, poliittisia salaliittoja ja historiallisia tapahtumia. Onko tämä kuolinvuoteella annettu tunnustus/muistelu sitten miltä osin totta? Kuka tietää ja ei sillä ole tässä tapauksessa mitään väliä. Elokuva ja sen tunteet, teemat ja ihmissuhteet ovat aitoja - muulla ei ole väliä.
Näyttelijät esittävät kasvojen nuorennustekniikan avulla roolihahmojaan kaikissa näissä eri vuosikymmenille sijoittuvissa tarinoissa. Se on hieman häiritsevää aluksi kun etsii ihmistä bittien alta, mutta pian sen hyväksyy ja siihen ei kiinnitä huomiota. Periaatteessa cgi toimii tässä tapauksessa maskeerauksena ja se on hyväksyttävä samalla tavalla kuin hyväksytään näyttelijöiden iän tai ulkonäön muuntelu perinteisen maskeerauksen avulla. Eri-ikäisten ihmisten esittäminen vaatii myös näyttelijöiltä paljon työtä. Esimerkiksi ryhdin on oltava suorempi, liikkeiden vauhdikkaita, lennokkaita ja itsevarmoja vailla vanhuudelle omaista varovaisuutta ja harkintaa. Samoin myös puhetyylin on oltava tässä tapauksessa nopeampi, sillä usein ihmisen ikääntyessä puhetahti muuttuu rauhallisemmaksi. Varmasti asiaan liittyy vieläkin enemmän hienouksia.
Robert De Niron esittämä päähahmo Frank Sheeran on toisen maailmansodan veteraani, joka hiljalleen tutustuu alamaailman kuvioihin ja alkaa hyödyntää "kaduilla" sotilaana oppimiaan taitoja perheensä elättämiseksi. Tämä osa elokuvasta on periaatteessa kuin Goodfellasia, vaikka tietysti esimerkiksi yli kolmen tunnin kesto ja kerrontatyylin kumpuaminen tarinallisista tarpeista ei mahdollista yhtä dynaamista kerronta- ja leikkaustyyliä. De Niro lyö pöytään hienoimman roolisuorituksensa varmaankin neljännesvuosisataan, vaikka siihenkin ajanjaksoon mahtuu mielestäni useita ihan hyviä rooleja, mikä saattaa olla vastoin yleistä mielipidettä.
Parodian rajoilla näyttelevä Al Pacino on Jimmy Hoffana loistava ja lienee lähimpänä Oscar-ehdokkuutta. Hoffa on kuuluisa mies, joka on luonut itse oman menestyksensä. Hän on aggressiivinen ja rajattoman itseluottamuksen omaava persoona, joka on tottunut siihen, että ihmiset tanssivat hänen pillinsä mukaan. Hoffa on Yhdysvaltojen toiseksi voimakkain mies presidentin jälkeen, sillä Hoffa johtaa kuljetusalan liittoa (maan suurin) ja hallitsee sen valtavaa 8 miljardin dollarin eläkekassaa. Kiireinen ja kärsimätön Hoffa on tottunut olemaan vaikutusvaltaisin mies huoneessa ja hänellä on tarve dominoida tilanteita. Se ei ole terveellinen piirre, kun tekee bisneksiä alamaailman kanssa. Kaikesta tästä huolimatta elokuva esittää hänet hyvin karismaattisena, lojaalina ja pidettävänä miehenä, erityisesti siviilissä. Mutta elokuvassa lähes jokainen hänen tekemänsä siirto on katastrofi, jolla hän kaivaa omaa kuoppaansa. Häntä yritetään varoittaa useaan kertaan asettumasta mafian suunnitelmien tielle, mutta Hoffa ei vain kuuntele.
Eläkkeeltä takaisin suostuteltu Joe Pesci on niin ikään erinomainen huipulla mafian hierarkiassa olevana Russell Bufalinona. Hän on epätyypillinen Pesci-hahmo, koska Russell omaa loputtoman kärsivällisyyden. Hän pitää korttinsa lähellä rintaa ja häneen henkilöityvät oivasti mafian kaksi puolta. Kun teet oikein, osoitat kunnioitusta ja kiitollisuutta, olet kuin perhettä. Kun mokaat, muutut riskiksi, tai olet tiellä, niin se oli siinä. "Asiat ovat niin kuin ovat", joku tulee "maalaamaan talon", toinen hoitaa "kirvesmiehen työt" ja kukaan ei menetä yöuniaan.
The Irishman tuntui yli kolmen tunnin kestostaan huolimatta kuin sulavalta kahden tunnin elokuvalta. Se ei ole kuitenkaan mikään Goodfellas jo siitä syytä, ettei Goodfellasin dynaamisuutta ole mahdollista saavuttaa millään näin pitkässä elokuvassa. Eikä Scorsese edes yritä sitä, sillä monien kohtausten musiikkiraita on silkkaa hiljaisuutta ja esimerkiksi montaaseissa soi vain unohdettavaa jazzia. Tämä muistuttaa tyylillisesti jonkin verran Scorsesen The Silencea. Tätä ei ole ohjannut enää nuori Martin Scorsese, vaan sen on ohjannut vanhempi ja viisaampi elokuvantekijä, joka saa kaiken tarvittavan aikaan vähemmällä ja hänellä ei ole tarvetta todistaa kaupallisuuttaan. Räväkkyys ja toiminta on vaihtunut viileämpään pohdiskelevuuteen tekojen seurauksista ja niiden luoman syyllisyyden kanssa elämisestä. Ja millaiseen kohtaukseen tämä elokuva loppuukaan! Yleensäkin katsoin useamman kohtauksen uudelleen jo ensimmäisen katsomiskerran aikana, koska en vain voinut hillitä itseäni.
The Irishman on kolme ja puoli tuntia kestävä gangsterieepos, jollaisia tuskin enää nähdään. Sitä tähdittää ja sen sivuosissa vilahtelee näyttelijöitä, jollaisia tuskin enää nähdään. Sen ohjasi yksi amerikkalaisen elokuvan mestareista, joka on edelleen 78-vuotiaana voimiensa tunnossa, mutta jolla oli vaikeuksia löytää rahoitusta elokuvalleen. Niin paljon kuin elokuvasta olisin halunnut nauttia iloisena, niin päällimmäinen tunne elokuvan päätyttyä oli haikeus. The Irishman tuntuu jollain tapaa aikakauden päätökseltä. Niin kauan sitä oli toivonut uutta gangsterielokuvaa tältä porukalta ja nyt sen sitten sai heräten siihen, miten vanhoja nämä mestarit ovat. Herää huoli, tullaanko tällaisia elokuvia enää näkemään, joissa aikakauden kuvaaminen on näin oivallista, koska tekijät ovat eläneet ja varttuneet tuossa samassa maailmassa.
4.
Kun Bongin Snowpiercerin miljöönä olevassa junassa köyhimmät olivat vasemmalla ja rikkaimmat oikealla, Parasitessa Kimin perhe asuu mäkisen kaupungin matalimmassa korttelissa kellariasunnossa, kun taas rikas Parkin perhe asuu korkealla kukkulalla eristyksissä muusta maailmasta. Tyypilliseen Bongin tapaan elokuva kätkee sisäänsä useita eri genrejä. Se alkaa komedisempana versiona Hirokazu Koreedan Shopliftersista, josta elokuva siirtyy heist-elokuvien kautta Driving Miss Daisy -alueelle ennen asettautumista farssin kautta synkäksi jännäriksi. Pohjimmiltaan tämä on elokuva yhteiskuntaluokista ja niiden välisistä valtavista kuiluista, yhteiskunnasta joka luo ja ruokkii tätä erottelua, sekä rahan vaikutuksesta ihmisen psyykeeseen. Elokuvan aiheeseen nähden verrattain kepeä ulkokuori ja Bongille ominaiset yksityiskohdat kätkevät sisäänsä aiempiin Bongin elokuviin nähden poikkeuksellisen käsinkosketeltavaa raivoa ja epätoivoa yhteiskuntaa, sekä sen valtaleikkejä kohtaan.
Teknisesti elokuva on puhdas mestariteos, joka liitelee saumattomasti kohtauksesta, tunteesta ja genrestä toiseen. Hong Kyung-pon kameratyö ja kompositiot ovat kaikessa vakavuudessaan ja itsehillinnässään mahtavia. Ne eivät kutsu ylimääräistä huomiota puoleensa, vaan palvelevat nöyrästi elokuvaa ja syventävät alleviivaamatta elokuvan teemoja. Myös lavastus on kenties elokuvavuoden vahvinta ja tarinalle keskeisintä. Kohtaus Kimin perheen pojasta kaatosateessa laskemassa ja laskemassa rikkaiden asunnolta takaisin köyhään kellariasuntoon on muutamien muiden hetkien ohella ikimuistoinen, koska se summaa hetkellisten tunteiden ohella elokuvan teeman paremmin kuin mikään muu voisi. Parkien valoisa moderni asunto, sen täydellinen yksityisyys ja jääkaapista löytyvä ökyluokan pullovesi ovat nekin kenties kuluneen elokuvavuoden tarinallisesti keskeisimpiä ja puhuttelevimpia tekijöitä kontrastina Kimien asuntoon.
Bong ja käsikirjoittaja Han Jin Won eivät ole valinneet sitä helpointa reittiä ja lähteneet luomaan rikkaista sekä etuoikeutetuista Parkeista selkeästi halveksittavia kusipäitä. Parkit ovat todella mukavia, mikä käy elokuvassa ilmi kerta toisensa jälkeen. He ovat paljon mukavampia ja helpommin pidettäviä ihmisiä kuin köyhä Kimin perhe. Tähän perheen pää Kim Ki-taek toteaa, että hänkin olisi mukava, mikäli hän olisi rikas. "Raha on silitysrauta, joka siloittaa kaikki elämän kurtut". Rikkaat Parkit ovat ihmisiä, joiden käytöksestä paistaa läpi ison rahakasan tarjoaman turvallisen elämän huolettomuus ja kuinka tiedostamattomia he ovat etuoikeutetusta elämästään. Tästä herännyttä mahdollista raivoa katsojan päässä tasapainottaa köyhän Kimin perheen uskomaton itsekkyys ja halveksunta parempiosaisiaan kohtaan, eli suomeksi sanoen herraviha. Elokuvan käsikirjoitus on pidemmän vuodatuksen estämiseksi siis loistava ja se ei anna katsojansa vain istua passiivisena, tai teeskentele asioiden olevan hyvin yksinkertaisia.
Parasite voitti Cannesin pääpalkinnon, jossa se myös sai ensiesityksessään kahdeksan minuutin seisovan suosionosoituksen. Elokuva alkoi keskiyöllä ja loppui vähän yli kaksi. Kun ohjaaja Bong Joon-ho saapui lavalle suosionosoitusten jälkeen, hän totesi vain: "Eiköhän lähdetä kotiin".
3.
Olen jo muutaman vuoden ajatellut olevan vain ajan kysymys, koska kreikkalainen art house -elokuvantekijä Yorgos Lanthimos voittaa Oscarin. The Favourite oli majesteettinen muskeleidennäyttö Lanthimokselta, jonka odotin sen pystin hänelle tuovan. Elokuva kuitenkin jäi ilman niin parhaan elokuvan kuin parhaan ohjaajankin pystiä ja nyt minua hieman huolestuttaa arvioni puolesta. Tästä loistavan tuotannon niin lavastusta, kuvausta, musiikkia, asustusta kuin näyttelyäkin myöten omanneesta elokuvasta on hankala pistää paremmaksi. Eiköhän kuitenkin mm. The Lobsterin ja Dogtoothin ohjannut Lanthimos siihen vielä kykene. Mutta ilmankin tuollaisia kultaisia takankoristeita Lanthimos on ja tulee olemaan toivottavasti pitkään nykyelokuvan suurimpia, kiinnostavimpia ja luovimpia nimiä.
2.
Vuoden 1969 Hollywoodiin sijoittuva kiireetön elokuva kertoo kuuluisaa television western-sarjaa tähdittäneestä näyttelijästä (DiCaprio), joka yrittää mukautua ja selviytyä rajussa murroksessa olevassa Hollywoodissa, jota hän ei enää tunne omakseen. Lisäksi se kertoo hänen stuntmiehestään (Pitt) ja vasta kaupunkiin saapuneesta, tähteyden kynnyksellä olevasta nuoresta näyttelijättärestä, Sharon Tatesta (Robbie). Elokuva on hyvin kaunis, nostalginen ja kepeähkö. Kaikkea tätä elokuvassa varjostaa näkyvästi Hollywoodin kaduilla vaaniva uhka ja katsojan elokuvaan mukanaan tuoma tieto vääjäämättömästä tapahtumasta, joka uhkaa pahaa tiedostamattomia päähahmojamme. Tarantinon elokuva on myös loistava esimerkki, kuinka hahmojen pidettävyys saavutetaan tehokkaimmin vastoinkäymisten ja erehtyväisyyden myötä.
Tarantino kutsuu sinut viettämään aikaa kultaisessa auringonvalossa kylpevään menneisyyden Hollywoodiin, ajamaan mahtavia jenkkirautoja, viettämään aikaa elokuvien kuvauksissa. Se sisältää lukemattomia viittauksia vanhoihin elokuviin ja unohdettuihin amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Se sisältää tuttua soljuvaa dialogia, pastisseja. Se saa kaiken ruudulla näkyvän näyttämään elokuvamaiselta. Katolla sätkä huulessa antennia korjaamassa paidaton Brad Pitt on ehkä tämän vuoden miehekkäin yksittäinen kohtaus missään elokuvassa. Ehkä parasta tässä elokuvassa on, miten sen edetessä elokuvamainen realismi saa fantasian reunukset. Se tuo eskapismia ja järjestystä tähän satunnaiseen maailmaan tavalla, jonka vain elokuva voi tarjota. En ole aiemmin saanut katharsista itkien kyyneliä, kun ihmisen naama hakataan muodottomaksi pöydänkulmaan. Tämän vuoksi minä katson elokuvia - siis tämän elokuvan lopetuksen ja siihen tiivistyvien asioiden vuoksi.
1.
Marriage Story sisältää useita mieleen pysyvästi piirtyviä kohtauksia. Se alkaa lempeän musiikin tahdittamana viehättävällä kertojanosuudella, jossa mies ja vaimo pääsevät molemmat ääneen. Kirjan kertojan tapaan, he molemmat antavat toisistaan luonnekuvauksen lempeällä rakkaudella, jossa kaikki ärsyttävätkin tavat kääntyvät sympaattisiksi ominaisuuksiksi. Pian musiikki ja lämpö kuitenkin loppuu, kun paljastuu heidän olevan erosovittelijan vastaanotolla, jossa he päätyvät asumuseroon ja harkitsemaan eroa. Näyttelijävaimo (Johansson) ja lapsi lähtevät Los Angelesiin, teatteria ohjaava mies jää New Yorkiin. He aikovat suhtautua asumuseroon ja potentiaaliseen eroonsa kypsien aikuisten tapaan - kuuluisia viimeisiä sanoja.
Eroa haluaa Scarlett Johanssonin hahmo, joka on avioliiton aikana kadottanut oman henkilökohtaisen identiteettinsä, hänestä on tullut pelkkä vaimo ja äiti. Hänen näyttelijän uransa oli ottamassa tuulta alleen Hollywoodissa, kunnes hän tapasi miehensä (Driver) muuttaen tämän perässä New Yorkiin, jossa Johanssonin hahmo on sittemmin näytellyt yksinomaan miehensä tuotannoissa. Taloudessa edetään miehen halujen mukaan, joka torppaa nopeasti kaiken uuden, johon kuuluu esimerkiksi vaimon lupaavan tv-pilotin kuvaaminen länsirannikolla. Mies on tyytyväinen nykyiseen elämään ja haluaa sen pysyvän samanlaisena. Nainen on ollut onneton jo pidemmän aikaa, mutta ei ole tuonut sitä kovinkaan suoraan esille. Vaimon mukaan ongelma on siinä, että kaikki keskittyy miehen ja hänen uransa ympärille, ja ettei mies pidä vaimoaan omana itsenäisenä ihmisenä, vaan näkee vaimon itsensä jatkeena. Se ja mies petti vaimoa.
Pari on sopinut siis eron koittaessa hoitavansa sen sopuisasti, mutta mukaan vedetyt lakimiehet ja lait tekevät siitä vaikeaa. Ero olisi kenties voitu välttää paremmalla kommunikaatiolla ja liitossa on selvästi edelleen paljon rakkautta. Olosuhteet ovat toki haastavat, kun kaksi kunnianhimoista ihmistä lyö hynttyyt yhteen ja haluaa tehdä omaa uraa ja juttuaan. Elokuva kuvaa tässä tapauksessa myös epäsuorasti showbisnes-avioliittoa ja sen haastavuutta. Katsoin hiljattain dokumentin, jonka mukaan Los Angelesiin ja New Yorkiin muuttaa vuosittain arviolta 127 000 ammattinäyttelijäksi hamuavaa ihmistä. Näistä noin 84 000 on naisia ja jo pelkästään seuraavan viiden vuoden aikana 83 000 heistä on luopunut unelmastaan, ja saman suuntaiset prosentit pätevät myös miehiin. Niistäkin jotka ovat jääneet, vain häviävän pieni prosentti ansaitsee riittävästi elääkseen pelkällä näyttelemisellä. Joten ehkä tästä tiedosta saa lisää taustaa Johanssonin hahmolle ja millaisen mankelin läpi hän on itsensä puskenut luodakseen uraa näyttelijänä. Siitä ei selviä läpi ilman aitoa intohimoa, kovapäisyyttä ja valtavaa onnea. Myös taidot ja keskimääräistä ihmistä kauniimpi ulkonäkö kuuluvat usein asiaan. Pauline Kaelin sanoin kauneus on näyttelijälle korvaamaton ominaisuus, koska se mahdollistaa suuremman repertuaarin ja tarjoaa enemmän mahdollisuuksia ilmaisulle. Kauneus on näyttelijälle valtava etu, koska me rakastamme katsoa heitä. Mutta Hollywood on täynnä kauniita ihmisiä, joten lopulta ne ratkaisevat asiat ovat halu, kova työ, onni ja taito.
Sivupoluilta palatakseni, periaatteessa avioparin välillä ei ole juuri minkäänlaista konfliktia kunnes laki ja asianajajat astuvat kuvaan, jolloin tilanne monimutkaistuu huomattavasti. Elokuvan hykerryttävämpiin vuorosanoihin kuuluu: "Rikosasianajajat näkevät pahat henkilöt parhaimmillaan ja avioerojuristit näkevät hyvät henkilöt pahimmillaan". Marriage Story näyttää tämän toteamuksen toteen koomisella tavalla. Yksi aiemmin mainitsemistani huippukohtauksista on, kun pariskunta keskustelee suhteestaan luonteesta ja sen ongelmista sovittelupöydässä asianajajiensa kautta. Siinä tulee miehelle ja naiselle ilmi asioita, joista ei oltu mainittu suhteen aikana - ainakaan painokkaasti. Samaan aikaan kun asianajajat väittelevät avioparin puolesta, pariskunta itse nyökyttelee hiljaa mukana ja välttelee katsekontaktia toistensa kanssa. Se kuvaa nykyaikaa oivasti ja saman kommunikaation vaikeuden ympärillä pyörivät esimerkiksi Ari Asterin kauhuelokuvat.
Avioeromenettelyn käynnistymisen myötä kaikki pariskunnan elämässä muuttuu tietynlaiseksi vastakkainasetteluksi, strategiseksi peliksi ja kilpailuksi. Sen keskiöön jää maallisen mammonan ohella lapsi, josta käydään väistämättä emotionaalista köydenvetoa. Prosessissa myös helposti unohtuu ihmisyys ja empatia. Elokuva rakentuu ennalta arvattavasti kohti pariskunnan välistä kasvokkain käytyä riitaa, jota katsojana toivoo tapahtuvaksi mahdollisimman pian. Se tulee puhdistamaan ilmaa parin välillä, mutta onko se liian vähän liian myöhään? Tuossa kyseisessä kohtauksessa kamerakulma etenee hiljalleen kohti voimakkaita lähikuvia näyttelijöiden tunteita huokuvista kasvoista.
Adam Driver ja Scarlett Johansson tekevät tämän eroamisesta ja sen vaikutuksista kertovan elokuvan pääosissa uriensa parhaimmistoon kuuluvaa työtä. Driverin järkiperäinen hahmo patoaa asioita ja tunteita sisäänsä, jotka ilmenevät hienovaraisena passiivis-aggressiivisena käytöksenä. Kun hän menettää hermonsa, läsnä on kylmäävää intensiteettiä. Johanssonin hahmo on impulsiivinen ja tunteikas, yhtaikaisesti vahva ja haavoittuva. Hänen silmiensä ilmaisema raaka tunne iskee suoraan katsojan sydämeen. Sattuu nähdä molemmat hahmot niin onnettomina.
Loistavaa työtä tekevät niin ikään tyhjän hymyn omaavaa Hollywood-asianajajaa esittävä Laura Dern ja gangsterimaista asianajajaa esittävä Ray Liotta. Näiden kahden vastapainoksi humaanin roolisuorituksen tarjoaa Parkinsonin taudista kärsivä Alan Alda pienessä, mutta koskettava sivuroolissa homssuisena ja masentuneena budjettiasianajajana. Kaikesta päätellen hahmon pitäisi olla eläkkeellä, mutta henkilökohtaiset asiat ovat sillä mallilla, ettei se ole syystä tai toisesta mahdollista.
Tämä on mestarillinen elokuva, joka kasvaa ja kasvaa vaikuttavuudessaan. Elokuva ei valitse kiistassa puolia. The Favouriten myös kuvannut Robbie Ryan tekee häikäisevää työtä kameran takana. Hänen ja Baumbachin maltilliset, kiireettömät kompositiot löytävät erinomaisesti tilanteiden absurdiuden pelaten oivasti dialogin ja näyttelijöiden kanssa yhteen. Ryan ja Baumbach tietävät prikulleen koska pysyä lähellä, koska antaa tilaa, mitä lähestymistapaa mikäkin tilanne vaatii. Oman kiitoksensa ansaitsee myös Randy Newmanin varmastikin Oscar-kilvassa oleva sävellys, joka tukee täydellisesti oikeita hetkiä sulautuen erottamattomaksi osaksi kokonaisuutta.
Se oli siinä. Kiitos lukemisesta ja hyvää elokuvavuotta 2020!
Erityisesti tällaiset sijoituslistat ovat viihdyttävyydestään huolimatta höhliä, mikä käy ilmi siinä vaiheessa, kun huomaa sijoittaneensa peräkkäisille sijoille maineikkaan ohjaajan vakavan teoksen ja sijaa ylemmäksi kepeän viihde-elokuvan. Sitten sitä alkaa miettimään, että eihän ne nyt tuossa järjestyksessä voi olla. Toinen on kliinisen laadukas teos, josta on vaikea sanoa pahaa sanaa. Toinen on sielultaan kertakäyttöviihdettä, jota voisi hyvinkin kritisoida pidemmältikin, mutta joka kuitenkin tuotti minulle huomattavan paljon valtavaa nautintoa.
Elokuvia tehdään niin monenlaisia ja niillä on erilaisia tarkoitusperiä. Joten miten voi sanoa absoluuttisesti jonkun elokuvan olevan jotain toista parempi; onko hidas ja humaani draama jo lähtökohtaisesti parempi kuin hauska komedia?
Elokuvaa ei voi tarkastella kuin listaa, josta on löydyttävä x, y ja z, että siitä muodostuu hyvä elokuva. Ei ole myöskään mahdollista objektiivisesti laskea elokuvan, tai jonkin sen osa-alueen suhteellista "hyvyyttä".
Tämä johtuu siitä, miten elokuvanteossa erilaiset rajalliset elementit yhdistetään ennen näkemättömäksi kokonaisuudeksi, josta onnistuessaan muodostuu jotain osiensa summaa suurempaa. Jotain elävää ja elinvoimaista, joka puhuttelee katsojia, vangitsee heidän mielenkiintonsa. Joka kommunikoi heille, tai heidän kanssaan. Joka antaa katsojille jotain sanoin kuvaamatonta, jota he halusivat, tai eivät edes tienneet tarvitsevansa. Elokuva voi saavuttaa tällaisia asioita lukemattomilla eri tavoilla ja tyyleillä, eikä siihen ole varmaa kaavaa huolimatta siitä, mitä joku kirja voi vannoa.
Me katsomme elokuvia kokeaksemme jotain suurempaa, emme arvostaaksemme sen taiteellisia tai teknisiä osa-alueita, sen virheetöntä toteutusta. Me haluamme enemmän. Oli kyse sitten liikuttumisesta, elokuvan tematiikan pureskelusta, tai "vain" täydellisestä immersiosta ja ohi sujahtaneesta kaksi tuntisesta.
Tällainen listaus on siis täysin subjektiivinen. Nämä eivät ole kirjaimellisesti vuoden parhaita elokuvia, vaan nämä ovat yksinkertaisesti minun suosikkejani kuluneelta elokuvavuodelta. Listaus antaa minulle mahdollisuuden juhlia näkemiäni elokuvia ja kenties sivuta niiden ansioita. Lisäksi saan esitellä peräti 50 elokuvaa perusteluineen. Ehkä joukossa on sinulle joitain uusia tuttavuuksia, ehkä johdatan sinut jonkin elokuvan pariin, tai ehkä johonkin kohtaan on raapustettu jotain mielenkiintoista vaihteeksi.
Lähinnä haluan vain jakaa rakkautta elokuvia kohtaan.
Tavallaan viime vuoden listauksen piti olla viimeinen, koska tämä on nykyisessä koossaan melko pitkä prosessi. Onneksi minulla oli jälleen ylimääräistä aikaa, joten aloitin listan koostamiseen marraskuun alussa ja valmista tuli juuri ennen jouluaattoa.
Alla olevan listaukseen olen tuttuun tapaan kelpuuttanut kaikki 2019 teatterilevityksessä olleet ja dvd:nä, tai streaming-palvelussa julkaistut elokuvat. En ole ehtinyt katsoa sellaisia elokuvia kuin Veitset esiin, Ford vs. Ferrari ja The Lighthouse, jotka olisivat melko varmasti listalla. Lisäksi 20. joulukuuta Netflixiin ilmestyi Fernando Meirellesin The Two Popes, jota en myöskään ehdi ottaa huomioon listauksessa.
On varmasti myös muita hyviä elokuvia, jotka ovat lipuneet ohitseni. Se on väistämätöntä, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Kuten sanoin aiemmin, homman juju on siinä, että tässä on esiteltynä 50 elokuvaa.
Eiköhän aloiteta:
Kunniamaininnat: Ad Astra, El Camino: A Breaking Bad Movie, Gloria Bell, Good Boys, Isn't It Romantic, Kultainen hansikas, Mestari Cheng, Queen of Hearts, The Chambermaid, Wild Rose
50.
Feast of the Seven Fishes
imdb
Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus: Robert Tinnell
Päätähdet: Skyler Gisondo, Madison Iseman, Addison Timlin, Joe Pantoliano, Lynn Cohen
“Angelo, you used to get whipped so much by Sister Vivian, I got to thinking you actually liked it a little bit.
- Hey, to tell you the truth, I used to think I could give her a heart attack.
Seriously. I thought she'd swing that paddle one too many times, boom, her heart would just pop right out of her chest.
But then, later on, I used to think, like, maybe it was a workout for her, you know, like the more that she beat me, the better shape she was getting in, so I was kinda helping her out.
It was the Christian thing to do.”
Kyllähän listalle täytyy mahtua yksi puhdas ja erityislaatuinen jouluelokuvakin. Sen narratiivi ei ole ehkä ehein ja määrätietoisin, sillä se keskittyy kuvaamaan pääasiassa tunnetta ja kokemusta. Mutta voi abbajee, miten vilpitön, iloinen ja hauskan tyylikästä dialogia viljelevä tapaus tämä sympaattinen miljoonan dollarin indie-elokuva onkaan. Se tiivistää joulun, sen hengen ja perinteet. Se on ainutlaatuinen hyvän mielen elokuva aikana, jolloin ainutlaatuisuuteen törmää harvoin ja vanhanaikaisia lämpimiä hyvän mielen tarinoita tunnutaan väheksyttävän. Yleisöä tällaisille elokuville kyllä löytyisi, mutta jostain syystä alalla tunnutaan ehkä katsottavan niitä kyynisesti alaspäin.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Robert Tinnell
Päätähdet: Skyler Gisondo, Madison Iseman, Addison Timlin, Joe Pantoliano, Lynn Cohen
“Angelo, you used to get whipped so much by Sister Vivian, I got to thinking you actually liked it a little bit.
- Hey, to tell you the truth, I used to think I could give her a heart attack.
Seriously. I thought she'd swing that paddle one too many times, boom, her heart would just pop right out of her chest.
But then, later on, I used to think, like, maybe it was a workout for her, you know, like the more that she beat me, the better shape she was getting in, so I was kinda helping her out.
It was the Christian thing to do.”
Feast of the Seven Fishes herättää henkiin kokonaisen pikkukaupungin kiehtovine asukkaineen ja se perustuu ohjaajakäsikirjoittaja Robert Tinnellin omiin lapsuudenmuistoihin 80-luvulta. Elokuvan tapaan hän varttui Länsi-Virginiassa sijaitsevan työläiskaupungin amerikanitalialaisessa korttelissa ja amerikanitalialaisessa perheessä. Näistä kokemuksista Tinnell on jo aiemmin tehnyt mm. samannimisen kirjan, joka on osaksi kasvukomedia ja osaksi jouluruokia sisältävä kokkikirja. Nyt fantasia- ja kauhutöistään tunnettu kirjailija/elokuvantekijä on tehnyt tarinasta ainutlaatuisen elokuvaversion.
Työläispoika Tony (Gisondo) tapaa jouluaattoa edeltävänä iltana serkkunsa järjestämillä tuplatreffeillä yläluokkaisen Bethin (Iseman). He haluavat tutustua toisiinsa paremmin, joten Tony kutsuu Bethin jouluaterialle perheensä luo. Tony on amerikanitalialainen, joten juhlaillallisella tulee olemaan paljon ihmisiä, paljon ruokaa ja paljon kovaäänistä puhetta. Italialaisilla on jouluperinne, joka on elokuvan nimenäkin, eli jouluaterian tulee sisältää seitsemää eri kalalajia. Täten ateria vaatii pitkän valmistelun, jossa kaikki kynnelle kykenevät auttavat ja se sisältää jo emämaasta saakka suvussa olleita reseptejä. Elokuvaa katsoessa tulee nälkä ja se saa jopa hetken verran ajattelemaan lämmöllä omia sukujuhlia - mutta vain hetken.
Ymmärrän, ettei tämä välttämättä kuulosta erityisen hyvältä joten luottakaa minuun, koska elokuvan vangitsevaa tunnelmaa ei pysty sanoin ilmaisemaan. Tunnelma syntyy lukuisista aidon ja eletyn tuntuisista yksityiskohdista. Karun ja tyhjän oloinen kaupunki, kylmä ja pimeä sää, jonka vastakohtana toimivat lämpimästi tervetulleeksi toivottavat baarit ja niiden asiakkaat, jotka tuntevat kaikki toisensa vuosien takaa.
Samanlaista säteilevää lämpöä kovan ulkokuoren alta hehkuu myös Tonyn työläisperhe. Se on täynnä isoja persoonallisuuksia, suoraa puhetta ja loistavia näyttelijöitä kuten Joe Pantoliano ja Lynn Cohen. Tämän ohella myös elokuvan nuoren näyttelijät ovat erittäin hyviä - realistisia ja pidettäviä.
Feast of the Seven Fishes on mieleen jäävä palanen elettyä elämää hyppysellisellä nostalgiaa, mikä huokuu läpi ja tekee elokuvasta vastustamattoman. Tuo rakas tunnelma, dialogi, yksityiskohdat ja henkilöhahmot näyttelyineen nostavat elokuvan osiensa summaa suuremmaksi. Tämä on hyvä elokuva ja erinomainen jouluelokuva, jollaisia ei ole liikaa viime vuosina näkynyt.
49.
The Silent Revolution
imdb
Draama / Historia
Ohjaus & käsikirjoitus: Lars Kraume
Päätähdet: Leonard Scheicher, Jonas Dassler, Lena Klenke, Tom Gramenz
“This is a counter-revolution, and I'll find out who the ringleaders are.”
Elokuva on adaptaatio Dietrich Garstkan kirjasta, joka on kertomus tositarinasta. Itä-Saksassa vuonna 1956 lukion päättöluokan oppilaat päättävät pitää salaa oppituntinsa aluksi kahden minuutin hiljaisen hetken osoittaakseen solidaarisuutta Unkarin kansannousun uhreille. Tässä on kolme ongelmaa, joita nuorukaiset eivät ihan ajattele loppuun saakka. Unkarilaiset nousivat kapinaan nimenomaan sosialismia vastaan. He kuulivat kansannoususta ja sen yksityiskohdista lännen puolelta tulevasta propagandaradiosta, mikä levitti osin väärää tietoa. Lisäksi sosialistisessa ja autoritäärisessä Itä-Saksassa tällainen hiljainen hetki on osoitus omasta poliittisesta ajattelusta ja kapinoinnista. Joten tämän sinänsä viattoman ja spontaanin teon vaikutukset karkaavat hyvin nopeasti oppilaiden ja koulun käsistä, kun Itä-Saksan opetusministeri itse tulee käskyläistensä kanssa selvittämään, mistä tapahtuneessa oli kyse ja kuka on syypää.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Lars Kraume
Päätähdet: Leonard Scheicher, Jonas Dassler, Lena Klenke, Tom Gramenz
“This is a counter-revolution, and I'll find out who the ringleaders are.”
The Silent Revolution sisältää kourallisen Saksan parhaita nuoria näyttelijöitä. Se osoittaa tehokkaasti kuinka rautaisen käden alla kansalaiset Itä-Saksassa elivät toimien käypänä historiantuntina ja herättäen runsaasti tunteita. Nuorukaiset muuttuvat tapauksen paisuessa huolettomista nuorukaisista maailman painoa olkapäillään kantaviksi aikuisiksi, kun opetusministeri raivoaa, ettei kukaan oppilaista tule saamaan päästötodistustaan mistäänpäin Itä-Saksaa, ellei syyllisiä ja protestin syytä saada selville. Tämä tarkoittaa sitä, ettei nuorukaisilla ole mahdollisuutta heidän hamuamaansa korkeampaan koulutukseen, vaan heistä tulee fyysisen työn tekijöitä ja valtio tulee huolehtimaan, että ne työt myös ovat raskaita.
Elokuva ei ratsasta niinkään hahmoilla, vaan loistavalla painostavalla tunnelmallaan. On pelottavaa kuinka avuton kokonainen joukko ihmisiä voi olla totalitaarisen valtion edessä ja kuinka pienestä asiasta oma elämä ja läheisten elämä voi olla peruuttamattomasti pilalla. Periaatteessa valtionjohto tulee tuonne kouluun harjoittamaan terrorismia jättäen jälkeensä savuavia raunioita, kun he yrittävät vimmaisesti manipuloida ja saada selville idean isän. Joten The Silent Revolution on erittäin tunteisiin menevä ja hienosti rakennettu elokuva, joka näyttää millaista olisi ollut elää jaetussa Saksassa ennen muuria ja ennen kuin Stasin kauhukoneisto löi isoa vaihdetta silmään.
48.
Official Secrets
imdb
Draama / Henkilökuva
Ohjaus: Gavin Hood
Käsikirjoitus: Gregory Bernstein, Sara Bernstein & Hood
Päätähdet: Keira Knightley, Matthew Goode, Matt Smith, Ralph Fiennes
“Someone in this building has betrayed their country.”
Official Secrets kertoo tositarinan brittitiedustelun leivissä työskennelleestä Katharine Gunista (Knightley), joka vuosi lehdistölle arkaluontoista materiaalia NSA:n laittomasta operaatiosta, jolla pyrittiin kiristämään YK:n turvallisuusneuvostolta siunaus hyökkäykselle Irakiin vuonna 2003.imdb
Ohjaus: Gavin Hood
Käsikirjoitus: Gregory Bernstein, Sara Bernstein & Hood
Päätähdet: Keira Knightley, Matthew Goode, Matt Smith, Ralph Fiennes
“Someone in this building has betrayed their country.”
Lennokkeihin liittyneen vakoilujännäri Eye In The Skyn ohjanneen Gavin Hoodin uusin elokuva on trilleri vakoilusta ja hallituksista, niiden vallan väärinkäytöstä, kansalaisten luottamuksen pettämisestä, totuuden johdonmukaisesta peittelystä ja omien faktojen kehittelystä. Kuulostaa ajankohtaiselta... Tavallisesta ja mutkattomasta kerronnasta huolimatta Official Secrets on sähköistävä ja pelottava tositarina, joka saa katsojan kihisemään raivosta.
Se kertoo tarinansa luonnollisesti ainoastaan päähahmonsa näkökulmasta aloittaen hetkestä, kun Gunin sähköpostiin tulee muistio, joka sisältää käskyn käyttää laittomia keinoja YK:n painostamiseksi hyväksymään invaasio Irakiin. Nopeaan tahtiin etenevä tarina seuraa Katherinen moraalista painia; pitäisikö hänen yrittää estää perusteeton ja valhein läpi runnottu sota, jolla olisi massiivisia globaaleja seurauksia? Mutta jos hän vuotaa tietoja, häntä tullaan syyttämään maansa pettämisestä ja siitä tulee pitkä kakku muiden henkilökohtaisten seuraamusten ohella. Katharine päätyy välittämään tietonsa lehdistölle salaa, jonka jälkeen seuraamme vuodon aiheuttamia vaikutuksia Katharinen elämässä ja hallitustasolla aina hulabaloon loppumiseen saakka. Elokuva tulee myös kertoneeksi, miksi Katharinen vuoto on jäänyt pelkäksi historian alaviitteeksi, josta itse en edes muista aiemmin kuulleeni.
Henkilökohtaisesti elokuva jäi minulle mieleen aiheen ohella vahvoista näyttelysuorituksista. Merkityksellinen ja edelleen ajankohtainen tarina on houkutellut paikalla melko kadehdittavan näyttelijäkaartin, joka onnistuu rajallisesta materiaalista ja suurpiirteisistä henkilöhahmoista huolimatta sävähdyttämään. Keira Knightleyn harteille kelpaa luoda elokuva, jonka onnistuminen riippuu siitä, välittääkö katsoja päähahmosta ja tämän dilemmasta. Häntä tukevat mm. Ralph Fiennes asianajajan roolissa, Matt Smith paljastuksen julkaisseena reportterina ja Rhys Ifans sekä Matthew Goode niin ikään toimittajina.
47.
Äiti
imdb
Käsikirjoitus: Batal & Krista Hannula
Päätähdet: Jaana Saarinen, Matti Pajulahti, Helmi-Leena Nummela
“Mä etsin mun tytärtä.”
Samppa Batalin Äiti kostautui lievästä skeptisyydestä huolimatta vangitsevaksi elokuvaksi. Elokuvassa perhesurmasta vankilaan joutunut ja nyt sieltä vapautunut äiti (Saarinen) palaa tapahtuma- ja kotipaikkakunnalleen etsimään tytärtään. Stigmatisointi on kuitenkin vahvasti läsnä pienen paikkakunnan asukkaiden keskuudessa ja ketään ei kiinnosta tietää tapahtuman taustoja, joten vastaanotto on jäinen ja vailla minkäänlaista sympatiaa. Äitiin on isketty tietty leima, joka ei pyyhkiydy pois, oli olemassa lieventäviä asianhaaroja tai ei, ja vaikka hänet todettaisiin myöhemmin syyttömäksi. Tulee mieleen tämä humoristinen ja totuuden sisäänsä kätkevä nettisanonta, oli miten oli (totta tai ei) x:n maine on nyt mennyttä.imdb
Draama
Ohjaus: Samppa BatalKäsikirjoitus: Batal & Krista Hannula
Päätähdet: Jaana Saarinen, Matti Pajulahti, Helmi-Leena Nummela
“Mä etsin mun tytärtä.”
Elokuvassa myös kerrotaan sivulauseissa kahdesta eri naissukupolvesta ja heidän asemansa kehityksestä. Minuuttaan ei tarvitse enää rakentaa perheroolien kautta, ei tarvitse pyrkiä nuorena naimisiin ja hankkia lapsia, vaan naisenkin on ookoo olla sinkku. Leffassa ja lopun kliimaksissa voi nähdä myös selvää symbolismia. Esimerkiksi miten ihmiset eivät halua kohdata ja käsitellä epämukavia asioita, vaan ne pyritään sulkemaan ulos mielestä ja elellään autuaassa tietämättömyydessä oman kuplan sisällä. Että kun kääntää selän ja sulkee korvat, niin kaikki on hyvin. Lisäksi Batal näyttää elokuvassaan, miten vahvoja perhesiteet ovat, erityisesti äidin side lapseensa.
46.
Bacurau
imdb
Mysteeri / Toiminta
Ohjaus & käsikirjoitus: Kleber Mendonça Filho & Juliano Dornelles
Päätähdet: Bárbara Colen, Sônia Braga, Udo Kier, Thomas Aquino
“Man is judged by the evil he does, not the good.”
Kleber Mendonça Filho on yhdistänyt voimansa viime elokuvassaan Aquariuksessa lavastajana toimineen Juliano Dornellesin kanssa ja tuloksena on hieman hullu brasilialainen neo-western, joka alkaa avaruudesta ja loppuu haamun sisältävänä kostoelokuvana.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Kleber Mendonça Filho & Juliano Dornelles
Päätähdet: Bárbara Colen, Sônia Braga, Udo Kier, Thomas Aquino
“Man is judged by the evil he does, not the good.”
Elokuva alkaa "muutaman vuosi nykyhetkestä eteenpäin" ja se sijoittuu kuvitteelliseen, syrjäiseen ja köyhään brasilialaiskylään nimeltä Bacurau. Kylää asuttaa melkoinen joukko persoonia, joihin kuuluvat mm. juoppo lääkäri (Braga), kitaraa soittava ja vuorosanansa laulava köyhän miehen Santana, entinen roisto (Aquino) ja kylän aukiolla radiokanavaa kyläläisille pyörittävä tiskijukka. Kylään saapuu myös siellä varttunut Teresa (Colen), joka on palannut maailmalta kotiin isoäitinsä hautajaisiin. Matkatessaan kotiin sivuteitä pitkin, Teresa on jo törmännyt ruumisarkkuihin ja saanut kuulla, että hänen kotikylänsä vedentulo on katkaistu palkattujen roistojen toimesta, jotka ovat myös eristäneet kylän tukkimalla valtatien.
Elokuvaan liittyy myös kyseisen maakunnan pormestari, joka saapuu kylään kampanjoimaan uudelleenvalintansa puolesta. Hän näyttää epäluotettavalta roistolta saapuen kylään vapahtajan elkein tuomaan kirjoja, lääkkeitä ja tarvikkeita. Kirjat ovat repaleisia, tarvikkeet ovat jopa puoli vuotta vanhoja ja lääkkeet ovat kylän tohtorin mukaan kipulääkkeiksi naamioituja psyykelääkkeitä, joiden on tarkoitus pitää ihmiset iloisina ja estää liika ajattelu. "Miljoonat ihmiset käyttävät niitä", toteaa tohtori. Kyläläiset suhtautuvat kampanjoivaan pormestariin erittäin epäluuloisesti ja lopulta hän joutuu poistumaan paikalta nöyryytettynä. Pian tämän jälkeen kylä katoaa yhtäkkiä kartalta (google maps) ja kaikki signaalit ulkomaailmaan on katkaistu. Jotain on meneillään, etenkin kun kylän ulkopuolella puskissa ja pimeydessä liikkuu gringoja aseineen.
Bacurau alkaa ihailtavalla määrätietoisuudella ja rauhallisuudella. Tekijät tuntuvat tietävän tasan tarkkaan, minne he elokuvaa vievät ja mitä sinne pääsemiseksi vaaditaan. Elokuvan ensimmäisen puoliskon perusteella olisin sijoittanut sen eittämättä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista, sillä se lupasi kiehtovien henkilöhahmojen ohella kihelmöivää sekoitusta, jossa Seitsemän samuraita yhdistyy Mad Maxiin ja päälle ripotellaan spagettiwesterniä. Elokuva kiusoittelee alussa esimerkiksi sillä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi ja mitä maailmassa sekä kylässä on tapahtunut. Udo Kierin tultua mukaan kuvioihin, leffa kuitenkin muuttuu "vain" veriseksi kostoelokuvaksi, joka alkaa turhan tiukasti seurata hänen johtamaansa asejoukkoa hyläten kylän kiehtovat persoonat ja puristaen jännitystä tulevista tapahtumista ulos.
Ohjaajalle tyypillisten teemojen mukaan Bacurau korostaa perinteiden ja menneisyyden vaalimista. Meidän on oltava ylpeä omasta historiastamme, muistettava ja pidettävä sitä yllä. Bacuraun kylässä sijaitsee esimerkiksi kylän historiasta kertova museo, jossa tuskin koskaan on käynyt vieraita. Se on kuitenkin siellä olemassa ja kyläläiset itse ovat siitä ylpeitä. Koko vanhanaikainen, tiivisyhteisöinen kylä muotoutuu isoksi symboliksi, joka puolustaa historiaa ja perinteitä nykyajan elämäntapaa sekä kapitalismia vastaan, jotka puskutraktorin lailla uhkaavat jyrätä vanhan unohduksiin. Mutta ei elokuva kannusta ihmisiä varsinaisesti elämään jumalan selän takana savimajoissa vaan se muistuttaa, että meidän on otettava kaikki irti elämästä niin kauan kuin meillä sellainen on. Opiskeltava haluamiimme ammatteihin, pidettävä rakkaat lähellä ja muistettava myös nauttia elämästä. Kuulostaa kovin brasilialaiselta.
45.
Luce
imdb
Draama
Ohjaus: Julius Onah
Käsikirjoitus: J.C. Lee & Onah
Päätähdet: Kelvin Harrison Jr., Naomi Watts, Octavia Spencer, Tim Roth, Andrea Bang
“When I first met my mother, she couldn't pronounce my name. My father suggested that they rename me. They picked Luce, which means light.”
Luce perustuu käsikirjoittaja J.C. Leen saman nimiseen näytelmään, jonka pääosassa on sodan keskeltä Eritreasta 7-vuotiaana adoptoitu poika, jonka hänen valkoiset yläluokkaiset adoptiovanhempansa nimesivät Luceksi. Tarinan alkaessa Luce (Harrison jr.) on lukioiässä oleva tähtioppilas, joka tuntuu menestyvän kaikessa mihin hän ryhtyy ja josta kaikki tuntuvat aidosti pitävän. Luce on älykäs, atleettinen ja koulun väittelyjoukkueen kapteeni, sekä keulakuva. Pojan adoptiovanhemmat säteilevät onnesta sen vuoksi, miten pitkälle poika on päässyt, kuinka loistava tulevaisuus hänellä on edessä ja ehkä myös siitä, miten hyvin he ovat onnistuneet vanhempina. Luce on sanalla sanoen täydellinen nuori mies, joka tulee tekemään suuria asioita elämässään.imdb
Ohjaus: Julius Onah
Käsikirjoitus: J.C. Lee & Onah
Päätähdet: Kelvin Harrison Jr., Naomi Watts, Octavia Spencer, Tim Roth, Andrea Bang
“When I first met my mother, she couldn't pronounce my name. My father suggested that they rename me. They picked Luce, which means light.”
Tummia pilviä ilmestyy kuitenkin auvon ylle, kun Lucen yhteiskuntaopin ja historian opettaja (Spencer) ottaa yhteyttä adoptiovanhempiin. Luce on kirjoittanut huolestuttavan esseen Che Guevaraakin inspiroineesta Frantz Fanonista, jossa Luce ylistää tämän antikolonialistisen ajattelijan näkemyksiä väkivallan tarpeellisuudesta vapauden saavuttamiseksi (jotain sellaista). Opettaja on löytänyt Lucen kaapista myös jotain muuta, joka aiheuttaa syytä huoleen ja pyytää vanhempia juttelemaan pojan kanssa. Onko kyseessä pelkkä väärinkäsitys, onko Luce jonkinlainen väkivaltaisia taipumuksia hautova sosiopaatti, vai mitä hemmettiä on meneillään?
Mysteerielementtien ohella Luce on myös hienovireinen tarina yhteiskuntaluokista ja rodusta, yksityisyydestä, vastuunkannosta ja seksuaalisuudesta. Onah vie tarinaa pääosin eteenpäin mukavasti ja pysyttelee tukevasti tarinan teatterijuurissa. Tämä psykologista sodankäyntiä sisältävä elokuva onkin näyttelijöiden elokuva ja voi pojat, millainen kaarti tähän on saatu koottua. It Comes at Nightissa elokuvayleisön tietoon murtautunut Kelvin Harrison jr. on erinomainen nimikkoroolissa Lucena, joka läpikäy sisäisesti identiteettikriisiä, mutta huokuu ulospäin karismaa ja varmuutta, jonka rikkovat ainoastaan konfliktitilanteissa ensin olemuksen äkkinäinen jäykistyminen ja pian seuraavat yllättävät vihanpurskahdukset. Vähemmän yllättäen myös äitiä esittävä Naomi Watts ja opettajaa esittävä Octavia Spencer ovat vahvassa vedossa, ja heidän hahmojensa väliset kohtaamiset ovat kenties tämän hieman hiomattomaksi jääneen, mutta timanttisen sisällön omaavan elokuvan parasta antia.
44.
Judy
imdb
Draama / Henkilökuva
Ohjaus: Rupert Goold
Käsikirjoitus: Tom Edge
Päätähdet: Renée Zellweger, Rufus Sewell, Jessie Buckley, Finn Wittrock, Michael Gambon
“I just want what everybody wants. I seem to have a harder time getting it.”
Judy kertoo Judy Garlandin (Zellweger) elämän ja uran viimeisistä vuosista Lontoossa, jonne hän rahan tarpeessa olevana Hollywood-hylkiönä päätyi esiintymään yökerholaulajana. Judy Garland oli Mickey Rooneyn ja Shirley Templen ohella suurimpia lapsitähtiä aikana, jolloin studio omisti näyttelijät. Studioilla oli mm. omat koulut studion alueella, joten lapsitähdillä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia saati edes kosketusta normaaliin elämään. Heidän työpäiviään saattoi venyttää miten pitkäksi tahansa (18 tuntia, ei ongelmaa) ja on tunnettu fakta, että studiot pitivät palkkalistoillaan henkilöitä, jotka antoivat näyttelijöille amfetamiinia piristykseksi - myös lapsille. Näyttelijöiden piti olla esimerkiksi fyysisesti vaativissa musikaalielokuvissa yhtä pirteitä viimeisen oton aikana kello 23, kuin he olivat aamulla kello yhdeksän.imdb
Ohjaus: Rupert Goold
Käsikirjoitus: Tom Edge
Päätähdet: Renée Zellweger, Rufus Sewell, Jessie Buckley, Finn Wittrock, Michael Gambon
“I just want what everybody wants. I seem to have a harder time getting it.”
Elokuva käsittelee kuuluisuuden raskasta taakkaa ja minuuden katomiasta tähtipersoonan alle. Kaikki haluavat Judy Garlandin, tähden, välittämättä sen takaa löytyvästä ihmisestä; Frances Ethel Gummista. On tuskallista seurata Judyn yksinäisyyttä ja vaikeutta muodostaa suhteita muiden ihmisten kanssa. Se kulminoituu kohtauksessa, jossa Judy lähtee yökerhokeikkansa jälkeen häntä takaovella odottaneiden kahden fanin kanssa jatkoille päätyen lopulta kokkaamaan kaksikolle ruokaa.
Addiktiot ovat vahvasti läsnä, sillä Judy oli tunnetusti koukussa kaikenlaisiin pillereihin lapsuudestaan saakka. Tästä syystä Zellwegerilla on läpi lähes koko elokuvan lasittunut katse ja ihmeellinen olemus. Kenties tästäkin syystä Zellwegerin suoritus tuntuu alussa hieman suurieleiseltä ja jopa parodiselta, mutta hän toden totta muuntuu omaksi versiokseen Judy Garlandista elokuvan aikana. Kuulemma hän tavoittaa Garlandin hengen ja maneerit erinomaisesti, kuten nykypäivän henkeen usein tuntuu kuuluvan oikeita henkilöitä esitettäessä. Judy sisältää myös useita musiikkiesityksiä, jotka jo musikaalielokuva Chicagossa aikanaan loistanut Zellweger vetää vavahduttavalla tunteella. Äänikin riittää hänellä mainiosti, vaikka pienen Garlandin vahvaan ääneen Zellweger ei tietenkään yllä.
Elokuva sauvoo melko perinteisillä laduilla, mutta siitä huolimatta se maalaa kiehtovan kuvan päähahmostaan. Uppouduin elokuvaan intensiivisesti ja se oli minusta matkalla kohti jonkinlaista suuruutta. Surullisen ja väsyneen Judyn puolesta empatisoi. Kunpa hän vielä ehtisi löytää ohikiitäväksi hetkeksi onnen elettyään elämänsä lasihäkissä kaikkien nähtävillä ja kärsittyään epävarmuudesta sekä pelosta, ettei hän olisi riittävän hyvä. Elokuva tuo hienosti esiin näitä lapsuudesta kumpuavia ongelmia flashbackien muodossa studioajalta, kun esimerkiksi Louis B. Mayer käyttää valtaansa nuorta Judya kohtaan tavoin, jonka vaikutukset ovat kauas kantoiset.
Edellä jo vihjaamiini töyssyihin kuuluu esimerkiksi, miten elokuvan ohjannut Goold pyrkii hieman väkisinkin hetkittäiseen suureellisuuteen ja yksittäisten hetkien estottomaan ylilypsämiseen. Lopetuskin on hieman outo, vaikka se edustaakin jonkinlaista universaalia humaaniutta. Näistä huolimatta Zellwegerin tähdittämä Judy on oiva ja kiehtova luonnekuva, joka omaa kovaa katsojan tunnehermoihin iskeviä hetkiä herättäen aitoa empatiaa sekä kiinnostusta päähahmoaan kohtaan.
Yhdysvaltain televisiossa esitettiin lokakuussa uusi dokumentti Sid & Judy, joka keskittyi Garlandin elämän viimeiseen kahteen vuosikymmeneen. Se maalaa Garlandista melko kattavan kuvan ihmisenä kartoittaen hänen luonnettaan ja myös hänen lapsuuttaan, jolloin erityisesti vaudeville-taustainen äiti halusi Judysta tähden keinolla millä hyvänsä.
43.
The Death of Dick Long
imdb
Komedia / Rikos
Ohjaus: Daniel Scheinert
Käsikirjoitus: Billy Chew
Päätähdet: Michael Abbott jr., Andre Hyland, Virginia Newcomb, Jess Weixler
“Y’all wanna get weird?”
Daniel Scheinert oli se toinen kaveri kaksikosta, joka ohjasi ja käsikirjoitti Swiss Army Manin, jossa Paul Dano ja ruumista näytellyt Daniel Radcliffe haaksirikkoutuivat autiolle saarelle. En tosin usko, että kyseisen elokuvan nähneitä tarvitsee muistuttaa, että niin minkäslainen leffa tuo taas olikaan, vaan se muistetaan jo pelkästä nimestä. Billy Chew'n esikoiselokuvakäsikirjoitus ei yllä samoihin outouden ja abstraktiuden sfääreihin, mutta kyllä tämän kyseisen elokuvan hengenheimolaiseksi kuitenkin tunnistaa.imdb
Ohjaus: Daniel Scheinert
Käsikirjoitus: Billy Chew
Päätähdet: Michael Abbott jr., Andre Hyland, Virginia Newcomb, Jess Weixler
“Y’all wanna get weird?”
The Death of Dick Long on fargomaisia elementtejä omaava rikoskomedia alabamalaisen pikkukaupungin tyhmistä punaniskoista, jotka alkoholinhuuruisen illan päätteeksi ovat syyllistyneet rikokseen ja yrittävät parhaansa mukaan peitellä sitä ollen kuin ei mitään olisi tapahtunut. Katsoja pääsee arvailemaan, mitä illan aikana tapahtui ja myös nauramaan, kun älyn jättiläiset hommaavat itsensä aina vain suurempaan nesteeseen yrittäessään epätoivoisesti selvitä tapauksesta kuivin jaloin. He ovat luultavasti maailman huonoimmat rikolliset.
Hitaasti mutta varmasti mustan komedian ja stereotyyppien sekaan hiipii myös aimo annos tunnistettavaa ihmisyyttä sekä emotionaalisia panoksia. Ne saavat tarkastelemaan hahmoja uudessa valossa ja opimme rakastamaan näitä elokuvan pääosassa olevaa kahta luuseria, sekä heidän välillään vallitsevaa syvää ystävyyttä. Pohjimmiltaan tämä jo nimensä puolesta epäkypsää huumoria sisältävä tarina on kertomus erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä.
42.
In Fabric
imdb
Komedia / Kauhu
Ohjaus & käsikirjoitus: Peter Strickland
Päätähdet: Marianne Jean-Baptiste, Fatma Mohamed, Sidse Babett Knudsen, Gwendoline Christie
“The hesitation in your voice, soon to be an echo in the recess in the spheres of retail.”
Peter Strickland on yksi omalaatuisimpia työskenteleviä elokuvantekijöitä ja hänen pitkään odotettu uutukaisensa on kauhukomedia In Fabric, joka kumartaa syvään italialaismaestro Dario Argentolle ammentaen kosolti tyylillisiä vaikutteita tämän Suspiriasta ja giallo-elokuvista yleensä. In Fabric on tarina oudosta kaupasta ostetusta kirotusta punaisesta mekosta, joka istuu täydellisesti kulloisenkin kantajansa ylle, mutta jolla on myös lukuisia keinoja aiheuttaa erilaista pahaa milloin raahautumalla ja milloin leijuen paikasta toiseen. Tämä on elokuva, joka kritisoi kieli poskessa konsumerismia ja juhlistaa kauniiden vaatteiden muuntavaa voimaa. Se on samaan aikaan höpsö ja vakava, kryptinen ja hauska. Siitä on hankala saada pitävää otetta narratiivisessa mielessä, mutta se ei haittaa.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Peter Strickland
Päätähdet: Marianne Jean-Baptiste, Fatma Mohamed, Sidse Babett Knudsen, Gwendoline Christie
“The hesitation in your voice, soon to be an echo in the recess in the spheres of retail.”
Kahteen osaan jaettu elokuva kertoo rakkaudenkipeästä yksinhuoltajaäidistä, Sheilasta (Jean-Baptiste), joka työskentelee pankkivirkailijana ja aikoo astua takaisin deittailun maailmaan. Kotona hänellä on teini-ikäinen poika, jonka röyhkeä tyttöystävä (Christie) on asettunut hieman liian kodikkaasti Sheilan kotiin. Vielä yhden alijuonen - tai distraktion - Sheilan tarinassa muodostavat hänen homot ja passiivis-aggressiiviset esimiehensä, jotka parodioivat isojen yritysten keskikerroksen pomoja. Sheilalta mekko kulkeutuu pesukoneita korjaavalle miehelle ja hänen tulevalle aviovaimolleen, joiden avioliitto uhkaa kariutua ennen kuin se ehtii edes alkaa. Ja pesukoneista on tuskin elokuvan historiassa saatu irti yhtä paljon jännitystä ja komediaa. Lisäksi todella outo kauppa, josta mekko ostetaan, omaa todella oudon myyjättären (Mohamed), joka puhuu paksulla itä-eurooppalaisella aksentilla absurdeja pseudoshakespearelaisia lauseita, joiden kanssa menee sormi suuhun ilman tekstitystä. In Fabric on outon tyydyttävä ja ainutlaatuinen elokuva.
41.
American Woman
imdb
Käsikirjoitus: Brad Ingelsby
Päätähdet: Sienna Miller, Christina Hendricks, Aaron Paul
“I need to know what happened to my daughter.”
Sienna Miller vetäisee kenties uransa parhaan roolin pienen kaupungin reiluna kolmekymppisenä isoäitinä, jonka teinitytär ja tämän lapsi asuvat "mummonsa" kanssa saman katon alla. Sekä Miller että hänen tyttärensä ovat yksinhuoltajia, jotka tuntuvat ajautuvan vain surkeisiin miessuhteisiin ja Millerin isoäiti on näistä kahdesta se epäkypsempi juhlijatyttö. Päivänä eräänä tytär katoaa salaperäisesti ja lapsenlapsi jää lapsellisen isoäidin kasvatettavaksi. Elokuvan varrella Miller kehittyy miesten armoilla elävästä bilehileestä itsenäiseksi ja itseään kunnioittavaksi naiseksi askel askeleelta antaen huutia niin sukupuoli- luokka- kuin ikärajoitteille. Hahmon vahvaa periksiantamattomuutta ja kasvua vastoinkäymisten kautta on hienoa seurata, ja Miller tekee todella hienoa työtä tässä inspiroivassa tarinassa.imdb
Draama
Ohjaus: Jake ScottKäsikirjoitus: Brad Ingelsby
Päätähdet: Sienna Miller, Christina Hendricks, Aaron Paul
“I need to know what happened to my daughter.”
American Womanin ohjannut Jake Scott on elokuvan tuottaneen Ridley Scottin poika ja junnu on saanut melko vahvan tiimin ympärilleen. Esimerkiksi kuvauksesta vastaa kaksinkertainen Oscar-ehdokas ja Gladiaattorin kuvannut John Mathieson. Leikkaajana taas toimi Moonlightista Oscar-ehdokkuuden saanut ja myös If Beale Street Could Talkin editoinut Joi McMillon. Elokuva vaikuttaa päällisin puolin indie-elokuvalta, mutta sillä on takanaan harvinaisen vahva ryhmä lahjakkaita ihmisiä, mikä näkyy ruudulla alusta loppuun saakka. Tarina itsessään ei ole mikään uusi tai ihmeellinen, mutta elokuvan rautainen toteutus, viesti, realistisuus vailla paatosta ja Millerin roolisuoritus tekevät tästä ehdottomasti katsomisen arvoisen.
40.
The Mule
imdb
Rikos / Draama
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: Nick Schenk
Päätähdet: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Taissa Farmiga
“For what it's worth, I'm sorry for everything.”
Valkokankaan ikoneihin kuuluva Clint Eastwood esiintyy The Mulessa todennäköisesti viimeistä kertaa pääosassa ja hänen itse ohjaamansa elokuvan käsikirjoituksesta vastaa Gran Torinonkin käsikirjoituksen laatinut Nick Schenk. The Mulessa reippaasti eläkeikäinen amerikkalaismies päätyy kuljettamaan huumeita meksikolaiskartellille ja se perustuu tositarinaan samoin kuin valtaosa Eastwoodin viime vuosien tuotannosta.imdb
Ohjaus: Clint Eastwood
Käsikirjoitus: Nick Schenk
Päätähdet: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Taissa Farmiga
“For what it's worth, I'm sorry for everything.”
The Mule on oiva joutsenlaulu Eastwoodin uralle kameran edessä. Se on itsepohdiskeleva elokuva armottoman työmoraalin omaavasta vähäpuheisesta cowboysta, joka ei pysty lopettamaan työntekoa edes 88 vuoden iässä. Ehkä syynä on kapitalistisen yhteiskunnan opettama oman arvonsa mittaaminen rahan avulla, tai hän vain pitää siitä mitä tekee. Tuo ehtymätön työmoraali on tuonut hänelle paljon, mutta se on myös toiminut kaksiteräisenä miekkana vieden häneltä myös asioita. Hän on esimerkiksi pahoillaan, ettei kyennyt koskaan laittamaan perhettään etusijalle ja kuten elokuvassa, niin nyt saattaa olla liian myöhäistä.
The Mulessa päähahmo käy näiden seikkojen ohella läpi kutkuttavan breakin badmaisen muodonmuutoksen. Kaiken jännityksen, draaman, tiukkojen tuijotusten ja irvistysten ohella saamme nauttia myös komedisista kosketuksista, kun teknisesti kivikaudella elävä vanhan koulukunnan kansalainen joutuu tutustumaan uuden työnsä puolesta atk:n maailmaan. Kyllä ei ole helppoa kaiken maailman hipaisupuhelinten käyttö ja lättähatuilta käskyjen vastaanottaminen. Uusi työkin on vaarallisempaa kuin Kinnusen, Stöden ja elukka-Nousiaisen kanssa sökörinkiin astuminen.
Myönnetään, ettei elokuvan käsikirjoitus ole ihan kaikilta saumoiltaan sileäksi hiottu tapaus, minkä ohella Eastwood on elokuvantekijänä aina ollut hyvin käytännöllinen ja tehokas. Kun kohtauksen keskeisin tunne on saavutettu ja kohtaus ajaa asiansa osana kokonaisuutta, niin ei siinä jäädä enää hirveästi näpertelemään, hiomaan tai peittelemään. Se voi johtaa hetkittäiseen sävylliseen tönkköyteen, mutta se on myös tietyllä tapaa rehellistä. Kun se toimii, tai sen antaa toimia, niin se pyyhkäisee sinut mukanaan ja pian huomaat harmiksesi lopputekstien pyörivän. The Mule on viihdyttävä ja pettävän syvällinen elokuva niin vanhuudesta, yhteiskunnasta, perheestä kuin katumuksesta ja toisista mahdollisuuksista.
39.
Aurora
imdb
Komedia / Rakkaus / Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Miia Tervo
Päätähdet: Mimosa Willamo, Amir Escandari, Miitta Sorvali, Oona Airola
“Sie oot niinkö kiskoilla kulukeva liekinheitin.”
Rovaniemeläisen Miia Tervon hieno esikoiselokuva kertoo sitoutumiskammoisesta juhlaeläimestä, Aurorasta (Willamo), joka haluaa ottaa kaiken ilon irti nuoresta elämästään kuin ei olisi huomista. Aurora on kuitenkin jo reippaasti yli kahdenkymmenen ja kun hänen alkoholisoitunut isänsä joutuu sairaalaan, sekä kaksikkoa uhkaa häätö asunnosta maksamattomien vuokramaksujen vuoksi, Aurora herää todellisuuteen. Hän on elämässään umpikujassa, vailla tulevaisuutta. Kun hänen isänsä kirjautuu jälleen vieroitukseen, Aurora muuttaa ystävänsä Kinkyn (Airola) ja tämän poikaystävän luokse. Päivänä eräänä Aurora ehdottaa kolmikolle, että mitä jos muutettaisiin Norjaan, siellä on mahdollisuuksia. Matkassa on vain yksi tenkapoo... Heillä ei ole rahaa reissua varten, joten sitä on saatava jostain.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Miia Tervo
Päätähdet: Mimosa Willamo, Amir Escandari, Miitta Sorvali, Oona Airola
“Sie oot niinkö kiskoilla kulukeva liekinheitin.”
Iranilainen Darian (Escandari) taas on yksinhuoltajaisä, joka on Suomessa väliaikaisella pakolaisstatuksella ja tahtoo pysyvän oleskeluluvan tyttärelleen keinolla millä hyvänsä. Darian tapaa humalaisen Auroran rovaniemeläisessä pikaruokapaikassa pikkutunneilla ja tästä tapaamisesta alkaa pitkä tie kohti pelastusta molemmille.
Mimosa Willamo omaa karismaa ja suloisuutta, joka auttaa tekemään ensisilmäyksellä pintapuolisesti hieman luotaantyöntävästä Aurorasta nopeasti todella rakastettavan mokailijan ja alisuorittajan, joka pohjimmiltaan haluaa muille ihmisille kaikkea hyvää. Darian taas on puheliaan Auroran vastakohta, jolla on kaikki maailman huolet ja paino olkapäillään. Darian on vieraassa maassa, jonka asukkaat suhtautuvat häneen epäluuloisella varovaisuudella ja tästä Tervo löytää Mika Kaurismäen Mestari Chengin tapaan paljon kuivaa komediaa.
Elokuva on erittäin hauska, hurmaava ja yllättävän kompleksi romanttinen komedia erehtyväisistä ihmisistä, jotka haluavat elämältä enemmän, mutta eivät aina oikein tiedä mitä. Se käsittelee niin alkoholin väärinkäyttöä, rasismia, maahanmuuttoa kuin jossain määrin yhteiskunnan kelkasta pudonneita nuoria aikuisia. Kaikesta tästä huolimatta elokuva onnistuu säilyttämään kepeän tyylinsä alusta loppuun. Talvisen harmaa ja kylmä Rovaniemi, sekä lämmin emotionaalinen tarina kontrastoituvat todella viehättävällä, hetkittäin jopa maagisella tavalla.
38.
Kapernaum - kaaoksen lapset
imdb
Draama
Ohjaus: Nadine Labaki
Käsikirjoitus: Labaki, Jihad Hojeily, Michelle Keserwany
Päätähdet: Zain Al Rafeea, Yordanos Shiferaw, Boluwatife Treasure Bankole
“I want to make a complaint against my parents. I'd want adults to listen to me. I want adults who can't raise kids not to have any.”
Libanonilaisen Nadine Labakin Oscar-ehdokkaana ollut Kapernaum on poliittisesti latautunut tarina nuoresta pojasta, joka päättää haastaa vanhempansa oikeuteen, koska he tietoisesti synnyttivät hänet kurjuuteen. Elokuva on erittäin tunteikas, sekä hyvin koruttomalla realismilla kuvattu. Melko usein päähahmoja seurataan käsivaralta docustylen tapaan kuvattuna. Kapernaumin pääosassa näyttelevillä kahdella lapsinäyttelijällä ei ole mitään kokemusta näyttelemisestä. Onkin ihmeellistä, miten he pystyvät kantamaan elokuvaa olkapäillään ja miten paljon ohjaaja Labaki on heistä saanut kuvaajansa kanssa irti. Kaksikon suoritus on historiallisen hyvä.imdb
Ohjaus: Nadine Labaki
Käsikirjoitus: Labaki, Jihad Hojeily, Michelle Keserwany
Päätähdet: Zain Al Rafeea, Yordanos Shiferaw, Boluwatife Treasure Bankole
“I want to make a complaint against my parents. I'd want adults to listen to me. I want adults who can't raise kids not to have any.”
Beirutilainen Zain Al Rafeea näyttelee (itseään ja taustaansa muistuttavaa) 12-vuotiasta Zainia, jonka suurperheen päivittäinen elämä on kurjaa. Vanhemmat ovat äärimmäisen ankaria ja kova elämä ei jätä sijaa minkäänlaiselle pehmeydelle ja rakkaudelle. Heikosta toimeentulosta huolimatta perheessä on silti useita lapsia ja lisää on tulossa. Zainilla ei ole henkilöllisyyspapereita ja hän on joutunut aikuistumaan todella varhain, sillä tämä ikäistään vieläkin nuoremmalta näyttävä lapsenkasvoinen hahmo puhuu kuin vanha mies ja kantaa oman kortensa kekoon perheen toimeentulon puolesta. Zainin ja hänen perheensä lisäksi elokuvan tarinaan liittyy myös laiton etiopialainen pakolainen ja hänen lapsensa. Jälleen näidenkin hahmojen näyttelijöiden taustat muistuttavat hahmojaan.
Kapernaum on tunteiden vuoristorata, joka ylittää rajoitteensa ja virheensä; joihin kuuluvat pääasiassa tarinan keskeyttävät ja moralisoivat oikeudenkäyntikohtaukset.
37.
Rosie
imdb
Draama
Ohjaus: Paddy Breathnach
Käsikirjoitus: Roddy Doyle
Päätähdet: Sarah Greene, Moe Dunford, Ellie O'Halloran, Ruby Dunne, Darragh Mckenzie
“Rose, are you living in your car?”
Irlannista on tällä vuosikymmenellä tullut melko paljon tarinoita kodittomuudesta, mutta mikään aiemmin näkemäni ei ole ollut näin pysäyttävä, vaivaton ja intiimi kertomus näistä hiljaa kärsivistä ihmisistä. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat tehneet erinomaista työtä, mutta heillä on myös pääosassa luksusnäyttelijä ja Tony-ehdokas nimeltä Sarah Greene, jonka pitäisi esiintyä aivan eri budjettiluokan elokuvissa meren takana.imdb
Ohjaus: Paddy Breathnach
Käsikirjoitus: Roddy Doyle
Päätähdet: Sarah Greene, Moe Dunford, Ellie O'Halloran, Ruby Dunne, Darragh Mckenzie
“Rose, are you living in your car?”
Rosie (Greene) on neljän lapsen äiti ja hänen miehensä John Paul (Dunford) työskentelee ravintolan keittiössä. He asuivat onnellisesti vuokratalossa, kunnes heidän vuokranantajansa päätti myydä talon ja he saivat lakien puitteissa lähteä nopeassa tahdissa. Nyt perhe etsii asuntoa tai taloa, jota vuokrata, mutta vuokrat ovat korkeita ja ostajia riittää. Tämän vuoksi perheen on pakko väliaikaisesti majoittua hotelleissa sosiaalitoimen piikkiin. He saavat kuitenkin majoittua vain yhdeksi yöksi kerrallaan, koska majapaikat eivät mielellään ota vastaan "kodittomia" häiritsemään tavallisia asiakkaita. Joten Rosiella menee usein koko päivä, kun hän istuu autossa matkalaukkujen sekä kahden ei-kouluikäisen lapsensa kanssa ja soittaa läpi kaikki sosiaalitoimen listalta löytyvät hotellit kerjäten majoitusta seuraavaksi yöksi. Miehen ollessa töissä, siinä ei hirveästi jää aikaa vuokra-asunnon etsimiselle ja ongelmien pysyvälle ratkaisulle. Kaiken lisäksi Rosie haluaa perheensä pitävän yllä kulissia siitä, että hyvin menee. Hän ei halua, että kenellekään tutuille, tai lasten koululle, selviää perheen elävän kodittomana.
Elokuva kuvaa hienosti, miten tuollainen kodittomuuden tai vastoinkäymisten kierre voi ruokkia itseään ja uuvuttaa ihmisen, sekä miten vaikea kierteestä on päästä omin voimin ulos. Ennen kaikkea Rosie murtaa stereotyyppejä näyttäen, etteivät tällaiset asiat ja tilanteet ole useinkaan seurausta ihmisen laiskuudesta, tyhmyydestä, tai synnynnäisistä asioista. Usein syynä ovat ekonomiset voimat, jotka ovat ajaneet tavallisia ja onnellisesti eläneitä ihmisiä tällaisiin mahdottomiin tilanteisiin. Kaiken tämän ohella Rosie on myös universaali ja yksinkertainen tarina äitiydestä.
36.
Shadow
imdb
Draama / Toiminta / Sota
Ohjaus: Yimou Zhang
Käsikirjoitus: Wei Li & Yimou Zhang
Päätähdet: Chao Deng, Li Sun, Ryan Zheng
“Have you forgotten who you are?”
Muutaman muun suuren aasialaisohjaajan tapaan (harva saa mahdollisuutta) Yimou Zhang teki ison studioelokuvan nimeltä The Great Wall, joka enemmän tai vähemmän jäi epäonnistumiseksi. Nyt visuaalinen mestari palaa takaisin puhtaasti kiinalaisen elokuvan pariin tässä jännittävässä wu xia -elokuvassa, jossa pelataan valtapelejä monella tasolla.imdb
Ohjaus: Yimou Zhang
Käsikirjoitus: Wei Li & Yimou Zhang
Päätähdet: Chao Deng, Li Sun, Ryan Zheng
“Have you forgotten who you are?”
Shadow sijoittuu Kolmen valtakunnan aikaiseen Kiinaan ja elokuvan päähahmona toimii Pei-valtakunnan nerokas armeijakomentaja Zi Yu (Chao Deng). Vuosien brutaalit taistelut ovat vaatineet raskaan fyysisen veronsa Yu:n keholta. Yu ei halua näyttää heikolta ja menettää poliittista valtaansa tai kunnioitusta valtakunnan sisällä saati sitten ulkopuolella, joten Yu on keksinyt korvata itsensä "varjolla", eli identtisellä kaksoisolennolla nimeltä Jing Zhou (myös Deng).
Pei-valtakunnan naapurivaltio on miehittänyt Pei:lle kuuluvan kaupungin, mutta vastoin odotuksia Pein nuori kuningas (Zheng) haluaa solmia rauhan tämän naapurivaltion kanssa sotimisen sijaan. Nuori kuningas aikoo tarjota vastentahtoisen sisarensa vaimoksi naapurivaltion päämiehelle rauhan saavuttamiseksi ja syntyneen konfliktin ratkaisemiseksi. Yu sen sijaan tahtoisi vallata kaupungin takaisin sotimalla. Myös varjona toimivalla Jing Zhoulla alkaa olla omia ajatuksia tilanteesta.
Ensimmäisenä elokuvassa on tietenkin häikäisevästi koreografioituja ja kuvattuja taistelukohtauksia, joista vastaa Yimoun ohella esimerkiksi Quentin Tarantinon Kill Billien toimintakohtauksia ohjannut ja suunnitellut Dee Dee. Niitä saa hieman odotella, mutta ne ovat heittämällä näkemisen ja kaiken ihailun arvoisia. Shadow on myös ehkä hieman puhelias elokuva ja se yhdistettynä kiinalaiseen historiaan, sekä trillerimäiseen juoneen tekee elokuvasta rehellisesti hieman hankalan seurattavan.
Shadow on sen luokan visuaalista silmäkarkkia, että tämä saattaa olla sillä saralla vuoden vaikuttavin elokuva. Satoja miehiä sotisovissa taistelemassa kuunvalossa vesipisaroiden tippuessa, terien välähtäessä ja veren sekä mudan lentäessä. Kuten alun kuva osoittaa, niin Shadow'ssa on huikea monokromaattinen värimaailma, joka muistuttaa kiinalaisella musteharjatekniikalla piirrettyä sarjakuvaa. Ja millä tavalla elokuva rakentaa ja ylläpitää jännitystä esimerkiksi alun palatsikohtauksessa on mestarillista. Shadow on kaunis ja jännittävä trilleri yhdeltä elokuvan mestareista.
35.
The Dead Don't Die
imdb | arvostelu
Komedia / Kauhu
Ohjaus & käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Päätähdet: Bill Murray, Adam Driver, Chloe Sevigny, Tom Waits, Steve Buscemi
“What, are we improvising here?”
Jim Jarmuschin The Dead Don't Diehin ilmeisesti sekä yleisö että kriitikot suhtautuivat yllättävän nuivasti. Elokuva on kauhukomedia, joka hylkää perinteisen kauhun ja sen huumori on todella kuivaa, eksistentiaalista huumoria, mikä ei aiheuta maha kippurassa lattialla kieriskelyä, vaan lähinnä hymähtelyä. Ja kauhu sekä komedia ovat genrejä, joiden tuotosten tason arviointi yleensä menee niin (ainakin tavallisilla katsojilla), että mitä enemmän pelotti ja mitä enemmän nauratti, sitä parempi elokuva oli ja vice versa. Kauhukomedia on vieläkin mahdottomampi arvioida tällaiselta intuitiiviselta pohjalta, koska pelottavuus ja komedia ovat toistensa täysiä vastakohtia.imdb | arvostelu
Ohjaus & käsikirjoitus: Jim Jarmusch
Päätähdet: Bill Murray, Adam Driver, Chloe Sevigny, Tom Waits, Steve Buscemi
“What, are we improvising here?”
Lähtökohdiltaan The Dead Don't Die on kuin mikä tahansa zombie-elokuva: uninen Yhdysvaltoja symboloiva Centervillen pikkukaupunki löytää itsensä hiljalleen leviävän zombie-epidemian kynsistä. Elokuva ei ole järin kekseliäs ja tarjoa uutta, eikä se aina edes tunnu Jim Jarmuschin elokuvalta.
Minulle oli hetken epäselvää, halveksiiko Jarmuschin elokuva kauhua genrenä. Vastaus on ei, se halveksii laiskoja kauhuelokuvia ja kunnioittaa genren merkkiteoksia. Se myös iskee jabin kauhuelokuvia vasemmalla aivopuoliskolla seuraavan katsojakunnan poskipäähän, sillä elokuvassa on pari toistuvaa logiikkaan ja teknologiaan liittyvää vitsiä. The Dead Don't Diessa on lukuisia viittauksia eri kauhuelokuviin, niiden yleiseen kuvastoon ja hahmogalleriaan. Tuntui myös siltä, että piittaamattoman tyylin omaava elokuva olisi lähes minä tahansa hetkenä voinut lähteä moneen eri suuntaan, mikä ehkä osaltaan ruokkii monien pettymystä ja tuntui hukatuilta mahdollisuuksilta.
Mutta tuo piittaamaton tyyli on koko elokuvan idea ja viesti. Koko hahmokaarti on vieraantunut kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Kukaan ei suoranaisesti osoita välittävänsä mistään, tai kenestäkään, ei edes omasta tuhostaan. Kaikilla on ironisen välinpitämätön, "ihan sama" -asenne. "Totta kai täällä on zombeja ja me kaikki kuolemme", mitä seuraa epäuskon sävyttämä räkäinen naurunpuuska. "Eikö sinun pitäisi sanoa kaiken järjestyvän parhain päin?". Johon tyyni ja tunteeton vastaus kuuluu: "Voisin, mutta en usko niin käyvän". Metahuumorin ohella tämä siis liittyy elokuvan pääviestiin (muita on maahanmuutto, valeuutiset, konsumerismi/materialismi ja ihmisten lammasmaisuus)...
Tämä elokuvan pääviesti toimitetaan elokuvan lopussa katsojan syliin rusettiin käärittynä. Ihmiskunta on myynyt sielunsa vastineeksi Game Boysta ja muista uutuustavaroista, jotka vievät huomiomme pois tärkeistä asioista. Olemme olleet järjettömiä, ohjailtavia zombeja kaiken aikaa. Elokuvan ihmishahmojen tapaan, me emme välitä mitä ympärillä ja maailmassa tapahtuu, koska jostain syystä koemme olevamme omassa kuplassamme erillään todellisuudesta, josta seuraamme tapahtumia välinpitämättömällä ironialla... Aivan kuten metahuumoria ja neljättä seinää useampaan kertaan rikkova elokuva tapahtumista etäällä olevalla hahmokaartilla suoraan osoittaa. Emme välitä maapallon ja sitä myötä ihmiskunnan tuhoutumisesta. Elokuvan viimeinen repliikki onkin suoranainen vetoomus katsojille: "Emme varmaankaan (enää) onnistu, mutta yritetään tosissamme, vaikka kaikki päättyisikin huonosti."
34.
Instant Family
imdb
Komedia / Draama
Ohjaus: Sean Anders
Käsikirjoitus: Anders & John Morris
Päätähdet: Mark Wahlberg, Rose Byrne, Isabela Merced, Gustavo Escobar, Julianna Gamiz
“We gotta just accept that we made a terrible mistake... And that our lives are mostly going to suck now.”
Sean Anders ja John Morris ovat parivaljakko Millereiden takaa, joka on minun kirjoissani 2000-luvun parhaita komedioita. Lisäksi heidän työnäytteisiinsä kuuluvat myös Daddy's Home jatko-osineen, Kaameet pomot 2, sekä Hot Tub Time Machine. Nyt kaksikko kertoo jälleen yhden hauskan ja sydämellisen perhedraaman.imdb
Ohjaus: Sean Anders
Käsikirjoitus: Anders & John Morris
Päätähdet: Mark Wahlberg, Rose Byrne, Isabela Merced, Gustavo Escobar, Julianna Gamiz
“We gotta just accept that we made a terrible mistake... And that our lives are mostly going to suck now.”
Elokuvan täydellinen pariskunta (Wahlberg & Byrne) haluaa innokkaana adoptoida, koska maailmassa on liikaa lapsia ilman vanhempia. Pariskunta selvittää eri vaihtoehtoja ja he päätyvät hankkimaan kasvattilapsen. Eikä vain yhtä kasvattilasta, vaan kolme ulkoapäin täydelliseltä näyttävää sisarusta, joista vanhin on jo teini-iässä ja nuorin on reippaasti alle kymmenen. Näin yli-innokkaat ja hieman lapselliset vanhemmat saavat heti kokea kaikki vanhemmuuden haasteet samaan aikaan. Urakkaa ei helpota se, että kasvattilasten taustalta löytyy usein traumoja, jotka ovat jättäneet heihin jälkensä ja saaneet rakentamaan puolustusmekanismeja. Lisää vahinkoa tuottaa kasvatti- ja adoptiosysteemi, joka voi olla raastava kokemus kaikille osapuolille. Kasvattivanhemmat saattavat vain päättää luovuttaa ja palauttaa lapset takaisin systeemiin. Jotkin kasvattivanhemmat saattavat hakea vain ylimääräisiä tuloja. Lisäksi on vielä biologiset vanhemmat. Elokuva näyttää ja kertoo tämän kaiken yksityiskohtaisella ansiokkuudella sortumatta kuitenkaan ylitse pursuavaan paatokseen.
Hienon tarinan ja taitavien tekijöiden ohella Instant Familyn luksuksena ovat loistavat näyttelijät. Naapureista tuttu Rose Byrne on yksi parhaista komedianäyttelijöistä, joita maa päällään kantaa. Jo Daddy's Home -elokuvia tähdittänyt Mark Wahlberg tuo mukaan oman testosteronisysäyksensä toimeliaana ja käsistään taitavana isänä. Yhdessä he muodostavat tavallisen tuntuisen pariskunnan, joka pyörittää omaa pientä kunnostusfirmaa. Teinitytärtä näyttelee Dora The Explorer -elokuvaa tähdittänyt Isabela Merced, joka on huolehtinut nuoremmista sisaruksistaan jo vuosia ja torjuu kaiken kasvattivanhempiensa rakkauden sekä hellyyden. Keskimmäistä ja erittäin alhaisen itsetunnon omaavaa kasvattilasta, jolla on erityinen taito loukata itsensä kaikkialla, esittää Gustavo Quiroz. Ja nuorimmaista pikkuprinsessaa näyttelee Julianna Gamiz, joka vastaanottaa kaiken rakkauden, mitä Byrnella ja Wahlbergilla on antaa.
Instant Family on herttainen ja kasvoja satuttavan hauska elokuva, joka on fiksu ja hyvällä asialla. Elokuvan hahmot ovat erittäin pidettäviä ja erityisesti vanhemmat löytävät itsensä jopa mahdottoman tuntuisista, silti arjessa täysin tunnistettavista tilanteista, joista heidän on vain parhaansa mukaan yritettävä letkeällä huumorilla selvitä eteenpäin. Vastoinkäymisiä ja haasteita riittää, mutta englantilaisen sananparren teurastaakseni perhe tarkoittaa sitä, ettei koskaan luovuteta. Tai sitten olen kuullut tuon jostain Fast and Furiousista...
33.
Paddleton
imdb
Draama / Komedia
Ohjaus: Alex Lehmann
Käsikirjoitus: Lehmann & Mark Duplass
Päätähdet: Ray Romano, Mark Duplass
“I can't be normal through all this, I just can't.”
Netflix-elokuva Paddleton on pieni ja intiimi kertomus kahdesta omalaatuisesta vanhastapojasta, jotka asuvat toistensa naapureina, mitä kautta näiden kahden sulkeutuneen sielun välille on muodostunut syvä ystävyys. Nyt toinen näistä vaatimatonta elämää viettävistä kaveruksista tarvitsee ystävää enemmän kuin koskaan.imdb
Ohjaus: Alex Lehmann
Käsikirjoitus: Lehmann & Mark Duplass
Päätähdet: Ray Romano, Mark Duplass
“I can't be normal through all this, I just can't.”
Elokuva alkaa sairaalasta, jossa lääkäri selittää Duplassin hahmolle löytäneensä tämän maksasta syövän ja vihjaa sen olevan terminaalinen. Henkisenä tukena mukana oleva Ray Romanon hahmo suuntaa lääkärille tukun kysymyksiä, joka saa lääkärin tiedustelemaan näiden kahden vanhanpojan välistä suhdetta. Se ei jää viimeiseksi kerraksi, kun tämä kysymys esitetään, koska he käyttäytyvät juuri niin kuin vanha aviopari. Se johtuu niin hienosta käsikirjoituksesta kuin loistavasta Romanon ja Duplassin välisestä kemiasta. Katsojana suorastaan näkee, kuinka valtavasti jaettua yhteistä historiaa näillä kahdella hahmolla on, koska he ovat niin vähäenergisellä tavalla luonnollisia toistensa seurassa.
Tämä pieni ja kepeä kaverielokuva kätkee sisäänsä myös painavamman puolen. Duplassin hahmo kamppailee kuolettavan diagnoosinsa kanssa ja kaverukset viettävät paljon aikaa yrittäen parhaansa mukaan olla puhumatta elefantista huoneessa. Itsekäs ja huonosti tunteita käsittelevä sekä osoittava Romanon hahmo pyrkii seisomaan vakaana kalliona masentuneen ystävänsä tukena. Paddleton on humaani elokuva vahvoilla roolisuorituksilla. Sen vapaamuotoinen tyyli tekee siitä hieman pidemmänpuoleiselta tuntuvan elokuvan ja alussa ihmettelee, että lähteekö tämä liikkumaan mihinkään. Mutta kärsivällisyys kantaa hedelmää ja elokuva hiipii hiljalleen katsojansa sydämeen tarjoten katkeransuloisen kuvauksen elämästä, sekä parhaan elokuvan syövästä ja kuolevaisuuden kohtaamisesta sitten häikäisevän 50/50:n.
32.
Mirai
imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Mamoru Hosoda
Päätähdet: Moka Kamishiraishi, Haru Kuroki, Kaede Hondo, Gen Hoshino
“It's her one day off from work. She doesn't get many and she has to spend it fighting with you.”
Nuori japanilainen poika nimeltä Kun on perheensä ainoa lapsi ja vanhempiensa silmäterä, kunnes hänelle syntyy pikkusisko, joka vie vanhempien kaiken huomion. Näin universaalin ja arkisen aiheen ympärillä pyörii japanilaisen animaation mestarin, Mamoru Hosodan (Wolf Children, Summer Wars, The Girl Who Leapt Throught Time) uusin elokuva. Hyvä on, siellä on tietenkin Hosodalle tyypillinen maaginen silaus, joka muuntaa arjen fantastiseksi.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Mamoru Hosoda
Päätähdet: Moka Kamishiraishi, Haru Kuroki, Kaede Hondo, Gen Hoshino
“It's her one day off from work. She doesn't get many and she has to spend it fighting with you.”
Kunilla on vaikeuksia sopeutua perheen uuteen marssijärjestykseen ja hän saa raivokohtauksia saattaen jopa heittää pikkusiskoaan leluilla. Tämä käytös johtaa siihen, että hän alkaa Ebeneezer Scroogen tapaan saada vieraita menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Hänen maailmankatsomustaan käyvät muovaamassa niin toisessa maailmansodassa sankarillisesti taistellut isoisä, hänen äitinsä nuorempi versio kuin myös perheen koira, joka muuttuu ihmisprinssiksi. Suurimman vaikutuksen nuoreen poikaan tekee kuitenkin hänen pikkusiskonsa teini-ikäinen versio tulevaisuudesta.
Hosodan ystäville tulee yllätyksenä, miten pienen mittakaavan elokuva tämä on verrattuna hänen vauhdikkaampiin, seikkailun ja mysteerin elementtejä omaaviin aiempiin elokuviinsa. Suurimmaksi osaksi tarina tapahtuu perheen arkkitehti-isän suunnittelemassa modernistisessa talossa, sekä sen pienellä pihalla. Tämä on osin mahdollistanut sen, että jokainen pieni yksityiskohta on suunniteltu huolella merkitykselliseksi. Tämä kaikki saattaa saada elokuvan kuulostamaan melko vakavalta ja kuivalta, mutta kaikessa on läsnä kepeän leikkisä kosketus ja mukaan mahtuu tuttua huumoriakin. Kekseliään ja sympaattisen elokuvan tarina koskettanee sekä aikuisia että lapsia, mutta eri tasoilla.
Mirai oli ensimmäinen ei Studio Ghiblin tekemä animaatioelokuva, joka ylsi Oscar-ehdokkuuteen. Mitä se kertoo Oscar-akatemiasta, onkin sitten eri tarina, sillä Japani on animaation mekka ja Studio Ghiblilläkään ei loppupeleissä ehdokkuuksia ole riittävästi.
31.
Pause
imdb
Draama
Ohjaus: Tonia Mishiali
Käsikirjoitus: Mishiali & Anna Fotiadou
Päätähdet: Stella Fyrogeni, Andreas Vasileiou, Popi Avraam
“I cook for you, I clean up after you, wash your clothes, I'm your nurse.
Am I not allowed to do something for myself?”
Kyproslaisen ohjaajan Tonia Mishialin ja käsikirjoittaja Anna Fotiadoun esikoispitkä elokuva kertoo vaihdevuosiaan elävästä kotirouvasta, joka on ansassa epäterveellisessä avioliitossa. Saksassa syntyneen kreikkalaisnäyttelijä Stella Fyrogenin esittämä Elpida on tottunut huolehtimaan miehensä jokaisesta tarpeesta kuin paraskin kotipalvelija. Avioparin rakkaudetonta ja vailla minkäänlaista kommunikaatiota olevaa liittoa kuvaa parhaiten kohtaus, jossa pariskunta katselee illalla televisiota. Mies istuu mukavassa nojatuolissa kuninkaana katsoen jalkapalloa isosta hd-taulutelevisiosta, nainen istuu jakkaralla keittiöön vievällä käytävällä katsoen omaa pientä analogista matkatelevisiotaan hiljaisella volyymilla.imdb
Ohjaus: Tonia Mishiali
Käsikirjoitus: Mishiali & Anna Fotiadou
Päätähdet: Stella Fyrogeni, Andreas Vasileiou, Popi Avraam
“I cook for you, I clean up after you, wash your clothes, I'm your nurse.
Am I not allowed to do something for myself?”
Työssä käyvä mies odottaa Elpidan huolehtivan hänen jokaisesta tarpeestaan välittömästi ("tuo työkenkäni") ja miehellä on ylin päätäntävalta kaikissa asioissa "yhteisiä" rahoja myöten, joten pulinat pois. Lopulta Elpida ei kestä enää enempää, vaan hän alkaa haaveilla erilaisista tavoista kostaa, nousta vastarintaan ja kenties vapautua tästä vankilaksi muuttuneesta liitosta. Pohjimmiltaan Elpida haluaa vain nauttia itsenäisyydestä, arvostuksesta ja lämmöstä; elämästä ja sen iloista.
Elokuva lukee kuin kreikkalaisen uuden aallon teos. Masentavaa draamaa ja ripaus puhdasta outoutta sekoitettuna mustaan huumoriin. Frances McDormandin mieleen tuova Fyrogeni luo monikerroksisen ja koskettavan hahmon, jonka säikyn, alistuneen ja surkean ulkokuoren alta löytyy periksiantamaton ja vahva nainen, joka tahtoo elämältään enemmän. Andreas Vasileiou taas näyttelee Costas-aviomiestä, jonka kivikautinen asenne ja käytös tuntuu erityisen pelottavalta, koska sitä on edelleen läsnä ympäri maailmaa.
Sisimmässään Elpida haluaa vapautua, mutta sen halun on ilmettävä ulospäin sanoina ja tekoina ennen kuin mitään tapahtuu. Pystyykö Elpida keräämään rohkeutensa? Nuijiiko Costas sen riekaleiksi? Yrittääkö Elpida pitää kaiken tuskan sisällään? Mitä tässä oikein tulee tapahtumaan? Jo surrealistisia vivahteita omaavan elokuvan ensiminuuteista saakka jännityselementit kiehuvat pinnan alla rakentuen kohti jotain. Iso osa elokuvan viehätystä onkin sen loppuratkaisun arvuuttelu ja odottaminen.
30.
Bumblebee
imdb
Toiminta / Seikkailu / Sci-Fi
Ohjaus: Travis Knight
Käsikirjoitus: Christina Hodson
Päätähdet: Hailee Steinfeld, Jorge Lendeborg jr, John Cena, Pamela Adlon
“The darkest nights, produce the brightest stars.”
Bumblebee kostautui erittäin hyväksi elokuvaksi, jota uskalsin hieman odottaakin, koska peräsimessä oli Michael Bayn sijaan kiitosta keränneen animaatioelokuvan Kubo ja samuraiseikkailu ohjannut Travis Knight.imdb
Ohjaus: Travis Knight
Käsikirjoitus: Christina Hodson
Päätähdet: Hailee Steinfeld, Jorge Lendeborg jr, John Cena, Pamela Adlon
“The darkest nights, produce the brightest stars.”
Päällimmäisenä mieleen jäi elokuvan hieno visuaalinen tarinankerronta, jossa tuntui löytyvän tarinan motivoima syy jokaiseen ratkaisuun. Monia yksityiskohtia ja asioita tuotiin esiin, sekä alleviivattiin hienovaraisesti lähikuvilla, dialogilla ja jo hahmon olemuksella. Lisäksi kutakuinkin jokaisesta "asettelusta" (set-up) tuli ns. payoff tyydyttävällä tavalla myöhemmässä vaiheessa tarinaa. Toki käytännöllisessä mielessä esimerkiksi lopun huipennus Steinfeldin hahmon osalta oli hieman hämmentävä, mutta tarinankerronnallisesta näkökulmasta se oli silti äärimmäisen tyydyttävä henkilökohtaisten haavojen sulkeutuminen. Myös John Cenan agenttihahmo koki hienon matkan paljolti rivien välissä.
Mielestäni (mukana olevat) robotit olivat pienempiä kuin aiemmin. Elokuvantekijöillä ei ollut vaikeuksia sovittaa näitä robotteja ruudulle, vaikka niitä toki oli melko vähän mukanakin. Jokaista kohtausta ei oltu turboahdettu täyteen tavaraa ja katsoja oli osaavan ohjaajan turvallisissa käsissä, Esimerkiksi seuraavaan otoksen katseen kiintopiste oli katsojalla aina samoilla haituvilla edeltävän otoksen kanssa ja näin kaikkea aivokapasiteettiaan ei tarvinnut käyttää ruudun tapahtumista selvää ottamiseen. Täten kaiken näkemänsä sai myös sisäistettyä ja ajattelullekin jäi tilaa. Eli siis monipuolisesti rakennettu ja rytmitetty, eikä jokaisesta kuvasta yritetty tehdä elokuvan näyttävintä.
Ensimmäinen Bayn Transformers-elokuva oli tietysti tarkkaan katseltu Bumblebeen tekijöiden taholta ja itselläni tuli elokuvasta myös eräänlainen nykysukupolven E.T. mieleen, vaikkei tietysti Spielbergin virtuositeettiin yllettykään - ja kukapa yltäisi. Aikanaan elokuvaharrastusta aloittaneena pidin paljon ensimmäisestä Bayn Transformers-elokuvasta, mutta en ole sitä sen jälkeen nähnyt. Muut sarjan elokuvat ovat ennemmin tai myöhemmin jääneet kesken, ellen ole olosuhteiden pakosta joutunut katsomaan niitä loppuun saakka. Bumblebee onkin mielestäni paras Transformers-elokuva, jonka ainoa konkreettinen kauneusvirhe lienee se, että tämähän on periaatteessa hieman eri tavalla sävytetty versio juuri siitä ensimmäisestä elokuvasta. Toki tämähän on itsenäinen spin-off, tai jopa eräänlainen löysä esiosa, sillä elokuva sijoittuu aikaan ennen ekaa Bayn Transformersia, mikä Bumblebeen lopussakin tehdään katsojalle viimeistään selväksi.
Bumblebee oli myös hauska elokuva, joka onnistui mukavasti yhdistämään kepeää sekä vakavampaa ainesta. Vähän enemmän, tai isommin sävyin, olisi ehkä materiaalista vielä emotionaalisesti ollut otettavissa irti ja sitä jäin rahtusen kaipaamaan. Mutta hyvin piti otteessaan ja Haylee Steinfeld suoriutui hyvin, sekä meni vielä iästään huolimatta kohtalaisesti angstaavasta teinistä. Tietysti soundtrack oli 80-luvulle sijoittuvana elokuvana nautittava ja luonnollisesti mukana oli muitakin hauskoja viittauksia suoraan, tai vähän epäsuoremmin tuolle ajanjaksolle. Mistähän esimerkiksi mahtoi perheen pikkuveljen karateharrastus johtaa juurensa... Wax off, wax on.
Minulta meni hieman ohi, että oliko tämä Michael Bayn pyörivä -trademark otos elokuvassa mukana. Ainakin Bad Boysin ja muiden Bay-elokuvien tapaan kamerakuvaan noustiin myös Bumblebeessa kertaalleen pystyyn sillain siististi, sekä oli helikopterilentelyä ja joitain tuttuja tarinallisia elementtejä. Voisi sanoa elokuvan imeneen niin vahvasti mukaansa, että unohdin vähän jopa seurata.
Toki saa taas nähdä mitä tulevissa elokuvissa keksitään ja mitä niissä tapahtuu. Jos robotit nousevat tarinassa jälleen päähenkilöiksi, niin minun on heihin kovin vaikea samaistua. Ei auta vaikka heistä yrittäisi tehdä kuinka ihmismäisiä. Tämä on erityinen ongelma esimerkiksi toimintakohtauksissa, joissa katsojan pitäisi kyetä eläytymään ja kuvittelemaan, miltä esimerkiksi ne isoimmat iskut tuntuvat. Mutta aika vähän on kokemusta metallisena robottina olemisesta ja rakennusten läpi paiskautumisesta. Tässä elokuvassa toiminta rajoittui melko samaistuttavalle tasolle.
29.
If Beale Street Could Talk
imdb
Draama / Rakkaus
Ohjaus & käsikirjoitus: Barry Jenkins
Päätähdet: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Aunjanue Ellis
“I don't want to sound foolish, but remember love is what brought you here. And if you've trusted love this far, don't panic now. Trust it all the way.”
Oscar-menestys Moonlightin ohjanneen Barry Jenkinsin runollinen If Beale Street Could Talk perustuu James Baldwinin vuonna 1974 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Se sijoittuu kansalaisoikeusliikkeen aikaiseen Harlemiin, jossa 19-vuotias Tish on raskaana ja hänen miehensä Fonny istuu vankilassa raiskauksesta, johon nuori musta mies ei todisteiden mukaan ole voinut syyllistyä. Kirjan tapaan myös elokuva kerrotaan kahden eri aikajanan välillä vaihdellen, joista ensimmäisessä kerrotaan Tishin ja Fonnyn suhteen alkutaipaleesta, ja jälkimmäisessä seurataan Fonnyn vankilatuomion luomia vaikutuksia ja haasteita Tishin, sekä molempien perheiden elämään.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Barry Jenkins
Päätähdet: KiKi Layne, Stephan James, Regina King, Aunjanue Ellis
“I don't want to sound foolish, but remember love is what brought you here. And if you've trusted love this far, don't panic now. Trust it all the way.”
Elokuva lataa kerronnallisen draamansa pieniin hetkiin ja paljon puhuviin ilmeisiin, joita James Laxtonin laadukas sekä värikäs kameratyö ja Nicholas Britellin huikea sävellys ryydittävät. Barry Jenkins käsittelee jälleen elokuvassaan mustien ihmisten jokapäiväistä elämää Yhdysvalloissa tuttuun epätavalliseen kerrontatyyliinsä, joka tällä kertaa pienestä horjumisesta huolimatta on silti kertakaikkisen vangitseva ja hahmojaan vilpittömällä rakkaudella seuraava kokemus. Regina King voitti melko pienestä sivuosaroolistaan Tishin äitinä Oscarin, jonka voi minusta ylpeästi laittaa yhden kerrassaan häikäisevän avainkohtauksen ansioksi.
28.
Räyhä-Ralf valloittaa Internetin
imdb
Animaatio / Seikkailu / Komedia
Ohjaus: Phil Johnston & Rich Moore
Käsikirjoitus: Johnston, Pamela Ribon, Moore, Jim Reardon, Josie Trinidad
Päätähdet: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson / Niko Saarela, Iina Kuustonen, Mimosa Willamo, Kaisa Hela
“Can I be a popup? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I?”
Jatko-osat ovat aina hankalia, koska kuten taikatempuissa samoin elokuvissa - erityisesti komedioissa - toisto merkitsee taian katoamista. Yleisö haluaa yhtaikaisesti vanhaa ja uutta. Liikaa jompaakumpaa saa katsojan valittamaan toisen puutteesta ja oikean balanssin löytäminen onkin lähes mahdotonta. Toisaalta elokuva saa yleensä paljon anteeksi, kun se tuntuu riittävän vilpittömältä eikä ota itseään liian vakavasti.imdb
Ohjaus: Phil Johnston & Rich Moore
Käsikirjoitus: Johnston, Pamela Ribon, Moore, Jim Reardon, Josie Trinidad
Päätähdet: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson / Niko Saarela, Iina Kuustonen, Mimosa Willamo, Kaisa Hela
“Can I be a popup? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I? Can I?”
Tällä kertaa pelkän arcade-pelimaailman visualisoimisen sijaan Räyhä-Ralf 2 lähtee Internetin valtateille. Kilpaa ajava prinsessa Vanellope von Schweetz aka. Nelli Karamelli janoaa elämälleen jotain suurempaa tarkoitusta, kuin vain ajella samoja tylsiä kilparatoja yhä uudelleen ja uudelleen. Mukana elokuvassa on myös nykyisille Disney-elokuville tyypillistä itseironiaa ja metahuumoria. Esimerkiksi lukemattomista Disney-klassikoista tutut prinsessat opettavat Vanellopelle Internetissä, miten käyttäytyä ja olla kuin prinsessa sekä moderni nainen. Kohtaukset kuuluvat vuoden hauskimpiin. Elokuvan jokaisessa ruudussa riittää ällisteltävää ja tapahtumia ruudun etualan ohella, mikä kertoo osaltaan paneutumisesta, vaatimustasosta ja rakkaudesta animointia kohtaan. Ei ole menty aidan matalimmasta raosta, vaan myös tausta näyttää syvältä, yksityiskohtaiselta sekä kolmiulotteiselta.
Räyhä-Ralf 2 on kekseliäs, eloisa ja sydämellinenkin elokuva, joka on hauska niin lasten kuin ei-teknologisten vanhempienkin näkökulmasta. Enempää on paha pyytää.
27.
Voitko ikinä antaa anteeksi?
imdb
Henkilökuva / Rikos / Komedia
Ohjaus: Marielle Heller
Käsikirjoitus: Nicole Holofcener & Jeff Whitty
Päätähdet: Melissa McCarthy, Richard E. Grant, Dolly Wells
“I'm a 51-year-old who likes cats better than people.”
Gilmoren tytöissä Sookie St. Jamesia näytellyt Melissa McCarthy tuli minulle kunnolla tutuksi vasta vuoden 2011 menestyskomedia Morsiusneidoista, joka oli kyseisen vuoden parhaita elokuvia. Sittemmin mukaan on mahtunut pientä sivuroolia St. Vincentissa ja toimintakomedian tähdittämistä Jason Stathamin rinnalla Spyssa, mutta ihan muutamana viime vuotena McCarthy on löytynyt lähinnä karmeista projekteista kuten Life of The Party, The Happytime Murders ja viimeisimpänä outoon DC-sarjakuvaan perustuva The Kitchen. Tässä on jo hieman ehtinyt unohtumaan kuinka hauska samoja rooleja näyttelevä McCarthy voi olla oikeanlaisessa materiaalissa ja oikeiden vastanäyttelijöiden kera. Mutta sitä en ole koskaan tiennyt, kuinka hyvä draamanäyttelijä Melissa myös on ja toivottavasti tämän elokuvan myötä McCarthyn on mahdollista laajentaa repertuaariaan elokuvanäyttelijänä.imdb
Ohjaus: Marielle Heller
Käsikirjoitus: Nicole Holofcener & Jeff Whitty
Päätähdet: Melissa McCarthy, Richard E. Grant, Dolly Wells
“I'm a 51-year-old who likes cats better than people.”
Marielle Hellerin ohjaama hurmaava ja melankolinen draamakomedia Voitko ikinä antaa anteeksi kertoo kirjailija Lee J. Israelin tarinan, joka väärensi satoja kuuluisuuksien muka kirjoittamia kirjeitä ja myi niitä keräilijöille, kunnes FBI nappasi naisen. Energisistä ja ulospäin suuntautuneista roolihahmoistaan tunnettu McCarthy asettaa itsensä tällä kertaa erakkomaisen Israelin kenkiin, joka suhtautuu ihmisiin kylmästi ja ilkeäksi. Meillä katsojina ei pitäisi olla mitään syytä pitää Israelista, mutta sympaattisen otteen omaava elokuva ja McCarthyn sisäinen pidettävyys, sekä hänen rautainen näyttelijäntyönsä tuovat eteemme monitahoisen ja sosiaalisia tilanteita pelkäävän ihmisen, jota ymmärrämme ja empatisoimme.
Oscar-ehdokkaana ollut aliarvostettu pitkän linjan brittinäyttelijä Richard E. Grant taas näyttelee Israelin vastakohdan muodostavaa Jack Hockia, joka on hurmaava, hauska ja värikäs persoona. Nuo adjektiivit tuntuvat täysin riittämättömiltä kuvaamaan Hockia, en voi uskoa tällaisen henkilön olleen oikeasti olemassa. Voitko ikinä antaa anteeksi on yhtä paljon veikeä kaverikomedia kuin kiehtova tosielämän rikostarina yksinäisestä ja epävarmasta naisesta.
26.
Kärsimys ja kunnia
imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Päätähdet: Antonio Banderas, Asier Etxeandia, Penélope Cruz, Leonardo Sbaraglia, Nora Navas
“The nights that coincide several pains, those nights I believe in God and I pray to him. The days when I only suffer a type of pain I'm an atheist.”
Kärsimys ja kunnia on instituution nimeltä Pedro Almodóvar tekemä, omaelämäkerrallista pohdiskelua sisältävä "muistelmateos", jonka pääroolissa Antonio Banderas tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen. Elokuva on tapahtumiltaan täysin fiktiivinen Almodóvarin mukaan, mutta silti Banderasin esittämää ikääntynyttä ohjaajaa pohtimassa omien elokuviensa merkitystä, taiteilijuutta, ystävyyssuhteita ja elettyä elämää on mahdotonta olla yhdistämättä tekijäänsä.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Pedro Almodóvar
Päätähdet: Antonio Banderas, Asier Etxeandia, Penélope Cruz, Leonardo Sbaraglia, Nora Navas
“The nights that coincide several pains, those nights I believe in God and I pray to him. The days when I only suffer a type of pain I'm an atheist.”
Banderas esittää Salvador Malloa, joka on merkittävä espanjalainen elokuvaohjaaja. Hän on elänyt vuosia lukuisten fyysisten ja henkisten vaivojen kanssa, jotka ovat lopulta laittaneet stopin hänen luomistyölleen. Henkisiä vaivojaan hän kuvaa sielun kipuiluna ja ne ovat arkisemmin ilmaistuna vakava masennus ja ahdistus. Kun Salvadorin maineikkain elokuva restauroidaan, hän päättää ottaa yhteyttä kyseisen elokuvan tähteen, Alberto Crespoon (Etxeandia). Kaksikko riitautui pahasti elokuvan valmistuttua, mutta nyt ohjaaja on valmis sopimaan vuosikymmeniä vanhat erimielisyydet. Näin Salvador tulee osaksi heroiinia käyttävän ja edelleen luomisvimmaisen Alberto Crespon elämää, minkä johdosta myös Salvador alkaa itsekin käyttää heroiinia. Hiljalleen alkaa käydä ilmi, että ohjaajan menneisyydellä on jotain tekemistä hänen nykyisen tilansa kanssa ja ohjaajan onkin katsottava syvälle menneisyyteensä päästäkseen eteenpäin.
Kärsimys ja kunnia on tunteikas elokuva, ja se pitää sisällään Almodovarille ominaisia teemoja ja tyylejä. Se on rikas väreissään, melodramaattinen, hetkittäin lähes tahattoman komedinen ja se kätkee sisäänsä niin himokasta seksiä ja pyhyyttä kuin myös kärsimystä ja kuolemaa. Elokuva on eräänlainen itsetutkiskeleva mysteeritarina, jonka myllertävä emotionaalinen voima, sekä tekijänsä omaelämäkerralliset säväykset tarjoavat elokuvan ystävälle vavahduttavan kokemuksen.
25.
Van Gogh - Ikuisuuden porteilla
imdb
Draama / Henkilökuva
Ohjaus: Julian Schnabel
Käsikirjoitus: Schnabel, Jean-Claude Carriére, Louise Kugelberg
Päätähdet: Willem Dafoe, Rupert Friend, Mads Mikkelsen, Oscar Isaac, Emmanuelle Seigner
“I paint, as a matter of fact, to stop thinking. I stop thinking, and I feel that I'm a part of everything outside and inside of me.”
Vincent Van Goghista ja hänen erakoitumisestaan on jo tehty useita hyviä elokuvia, kuten Michael Douglasin tähdittämä Hän rakasti elämää ja reilu vuosi sitten ilmestynyt animaatio Loving Vincent. Tarina alkaa siis olla enemmän kuin tuttu elokuvayleisölle. Van Gogh - Ikuisuuden porteilla elokuvan puikoissa häärää kuitenkin Julian Schnabel mikä takaa, ettei odotettavissa ole mikään perinteinen henkilökuva. Elokuvalla ei ole perinteistä tarinaa, vaan periaatteessa sitä johdattaa päähenkilönsä tarve maalata. Ikuisuuden porteilla vie katsojansa rohkeasti Van Goghin pään sisään ja Benoit Delhommen kuvaustyyli vaihtelee sen mukaisesti impressionististen ja tavallisempien kuvien välillä.imdb
Ohjaus: Julian Schnabel
Käsikirjoitus: Schnabel, Jean-Claude Carriére, Louise Kugelberg
Päätähdet: Willem Dafoe, Rupert Friend, Mads Mikkelsen, Oscar Isaac, Emmanuelle Seigner
“I paint, as a matter of fact, to stop thinking. I stop thinking, and I feel that I'm a part of everything outside and inside of me.”
Tämä on subjektiivinen elokuva, joka ehdottaa nerouden ja taiteen luomisen olevan enemmänkin olotila, jota tässä tapauksessa Van Goghin on mahdotonta vastustaa tai hallita. Hänellä on maaninen tarve luoda ja tuoda oma ainutlaatuinen näkemyksensä maailmasta muiden nähtäville. Willem Dafoe herättää Van Goghin henkiin kokonaisvaltaisena ihmisenä ja vaikka Dafoen ympärillä on loistava joukko näyttelijöitä - kuten Paul Gauguinia esittävä Oscar Isaac - niin elokuvan keskittynyt kerronnallinen tyyli ja Dafoen virtuoosimainen esitys tekevät elokuvasta yhden näyttelijän show'n. Tämä saattaa olla definitiivinen Vincent Van Gogh -elokuva, joka välittää kokemuksen siitä, millaista oli olla Van Gogh, millaista oli elää hänen ympärillään, millaista oli maalata kuten hän ja millaisena maailma näyttäytyi hänelle liikkuvana audiovisuaalisena aistikokemuksena. Se on myös kertomus taiteelle omistautumisesta ja henkilökohtaisista uhrauksista, joita Van Goghin kuluttava prosessi vaati. Yksinäisyys, rahalliset ongelmat, erakoituminen, kehon ja mielen sairaudet, sekä myös taiteelliset kamppailut ja epätoivon hetket.
24.
Us
imdb
Kauhu / Mysteeri
Ohjaus & käsikirjoitus: Jordan Peele
Päätähdet: Lupita Nyong'o, Winston Duke, Elisabeth Moss, Tim Heidecker
“There's a family in our driveway!”
Sketsikomediakaksikko Key & Peelen toisen puoliskon esikoisohjaus Get Out oli elokuvavuoden 2017 ikimuistoisimpia elokuvia, joka tuli kuin tyhjästä osaksi populaarikulttuuria yltäen aina Oscar-ehdokkuuksiin saakka. Us on Jordan Peelen toinen elokuva, joka sekin on ainutlaatuisella tavalla tuttuja genretropeja pyörittelevä ja tunnelmallinen kauhuelokuva vahvalla kulttuurillisella sekä yhteiskunnallisella viestillä Yhdysvaltojen sirpaloituneesta identiteetistä. En edes yritä summata elokuvan lähtökohtia, koska mitä vähemmän siitä tietää, sitä parempi.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Jordan Peele
Päätähdet: Lupita Nyong'o, Winston Duke, Elisabeth Moss, Tim Heidecker
“There's a family in our driveway!”
Us suorastaan pursuaa informaatiota ja vihjeitä siitä, mitä Peele elokuvallaan yrittää viestiä. Se etenee kuitenkin niin vauhdikkaasti ja jännittävästi, että katsoja todennäköisesti ehtii kokoamaan palapeliään vasta kun lopputekstit alkavat pyöriä ruudulla. Us on täynnä lumoavia kuvia ja kädet nyrkkiin puristavaa jännitystä. Yli puoli vuotta myöhemmin huomaan edelleen Michael Abelsin mahtavan sävellyksen tahtien kumpuavan pintaan tajunnastani, vaikka olen nähnyt elokuvan vain kerran. Lupita Nyong'o loistaa pääosassa ja on mielenkiintoista nähdä miten joulu-tammikuussa Oscar-ehdokkaat julkaiseva komitea muistaa elokuvaa, vai muistaako. Joka tapauksessa Jordan Peelen kupla ei puhjennut, vaan tällä toisella elokuvallaan hän todistaa olevansa yksi nykyajan jännittävimpiä ja luovimpia ohjaajia, joka Ari Asterin kanssa lähes kaksin virkistää kaavoihinsa kangistunutta kauhugenreä.
23.
John Wick: Chapter 3 - Parabellum
imdb
Toiminta
Ohjaus: Chad Stahelski
Käsikirjoitus: Derek Kolstadt, Shay Hatten, Chris Collins & Marc Abrams
Päätähdet: Keanu Reeves, Halle Berry, Ian McShane, Mark Dacascos, Anjelica Huston
“Si vis pacem, para bellum - If you want peace, prepare for war.”
John Wick 3 on älyttömän kova ja intensiivinen vanhan koulukunnan toimintapläjäys, joka jatkaa ex-palkkamurhaaja John Wickin eeposta alamaailmassa. Tällä kertaa mukana on mielestäni enemmän mustaa huumoria, tai sitten se vain toimi paremmin, minkä seurauksena naurettavuuden rajoilla tasapainoileva fantasiajuoni ei tökkinyt kakkososan lailla. Muistikuvieni varassa arvioiden myös varsinaista juonta on Parabellumissa vähemmän ja hyvin yksinkertaisten sapluunoiden varassa mentiin, mikä sekin auttoi.imdb
Ohjaus: Chad Stahelski
Käsikirjoitus: Derek Kolstadt, Shay Hatten, Chris Collins & Marc Abrams
Päätähdet: Keanu Reeves, Halle Berry, Ian McShane, Mark Dacascos, Anjelica Huston
“Si vis pacem, para bellum - If you want peace, prepare for war.”
Hitto muuten sitä kakkososan metroammuskelua vaimennetuilla pistooleilla ihmisjoukossa kenenkään huomaamatta, vaikka kai sen tarkoitus oli olla hauska. Mutta kun John Wick-sarjassa pidetään kuitenkin aika paljon huolta aseisiin ja taisteluihin liittyvistä realistisista yksityiskohdista, tai jotka ainakin tavalliselle katsojalle näyttävät olevan realismin rajoissa, niin onhan tuollainen nyt outoa. Ei sitä oikein voi laskea edes elokuvallistetuksi realismiksi. Toki kyllähän John Wick -elokuvissa on osattava sulkea logiikka pois yhtälöstä loppukädessä. Ja ylipäänsä elokuvissa on aina kyse katsojan tietoisesta valehtelusta itselleen, uskottelusta että ruudulla tapahtuvat asiat ovat totta. Joidenkin leffojen parissa on valmis ummistamaan silmänsä tiukemmin kuin toisten, mihin tietysti liittyy elokuvan laatu, tarina ja tarjottu viseraalinen viihdyke.
On tässä kolmosessakin omat töksäyksensä. Elokuva on 20 minuuttia liian pitkä ja kokonaistarina ei liiku oikeastaan mihinkään lähtöasetelmasta. Silti elokuvan itseironinen ote ja mahtavat toimintakohtaukset saivat painamaan kaiken villaisella. Mukana on myös ilahduttavia kasvoja muista toimintaelokuvista. Pitkään mietin, kuka oli se orientaalisia piirteitä omaava pahis, joka Wickin perään tässä kolmannessa elokuvassa palkattiin. Hän oli niin mahdottoman tutun näköinen kaveri, mutta kasvoille ei löytynyt nimeä ennen kuin seuraavana aamuna avasin imdb:n. Sehän oli Mark Dacascos höpsöstä, mutta tunnelmallisesta ja viihdyttävästä Brotherhood of the Wolfista, jossa hän esitti taistelulajit hallitsevaa intiaania. Sivuroolissa vilahtaa myös Mad Dogg elokuvasta Raid Redemption, joka puolestaan on vain yksi kaikkien aikojen parhaita toimintaelokuvia.
On yksinkertaisesti hienoa, että vielä tänäkin aikana tehdään isolla budjetilla ja suurella taidolla tällaisia perinteisiä toimintaelokuvia, joissa on vain henkilöitä taistelemassa toisiaan vastaan eri lokaatioissa ja sekaan ripotellaan vielä vähän takaa-ajokohtauksia. Ei mitään valtavan mittakaavan myllyjä ja räjähtäviä rakennuksia, tai muitakaan cgi edellä suunniteltuja toimintakohtauksia. 80- ja 90-luvun alun toimintaelokuvista pitävä luolamies antaa Parabellumille hyväksyntänsä.
22.
Giant Little Ones
imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Keith Behrman
Päätähdet: Josh Wiggins, Taylor Hickson, Darren Mann, Maria Bello, Kyle MacLachlan
“It felt normal at the time. It was only afterward that things got... We got scared.”
Kanadalainen indie-elokuva Giant Little Ones on eläväinen ja hauska teinidraama, jossa nuoruuden kokemukset, seksuaalisen identiteetin etsintä, itsensä hyväksyminen, maskuliinisuus ja sosiaalinen vertaispaine ovat vahvasti tarinan keskiössä. Kaikessa lyhykäisyydessään kaksi parasta ystävää - teini-ikäisiä poikia - päätyy alkoholin huuruisen illan päätteeksi intiimeihin tunnelmiin, mikä säikäyttää molemmat, eikä tuon illan jälkeen mikään ole enää entisensä heidän välillään.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Keith Behrman
Päätähdet: Josh Wiggins, Taylor Hickson, Darren Mann, Maria Bello, Kyle MacLachlan
“It felt normal at the time. It was only afterward that things got... We got scared.”
Elokuvassa on läsnä kiusaamista, erilaisuuden pelkoa ja se korostaa, miten tärkeää on löytää samalla aaltopituudella olevia ihmisiä ympärille, jotka hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Lisäksi elokuva kuvaa myös varttumisen myötä muuttuvia kaverisuhteita. Kaikki vannovat lapsena olevansa bestiksiä ikuisesti, mutta lapsuuden ja aikuisuuden välinen matka sisältää paljon kasvamista ja muuttumista ihmisenä, joka tapahtuu yksilölliseen tahtiin. Siinä on helppoa sekä huolimattomasti hukata ystävyyksiä, kuin myös kasvaa rajummin erilleen. Toki tietyllä tavalla lapsena ystäväpiiri määrittyy myös maantieteellisen sijainnin mukaan, eli on valittava kaverinsa hyvin rajoitetusta määrästä ihmisiä - ketä nyt samalla kadulla esimerkiksi sattuu asemaan. Mutta tiedoksi lapsuudenkavereilleni, että minusta tuo on hyvin kyyninen ajatus. Uudet kaverisuhteet muodostuvat aikuisenakin usein edelleen melko pienten fyysisten piirien kautta, vaikka periaatteessa tarjolla onkin koko maailma.
Mutta Giant Little Ones pitää siis sisällään arkisen samaistuttavaa materiaalia, joka tarjoaa varmasti katsojalle kuin katsojalle mukavan matkan muistojen valtatielle miettimään omia nuoruuden ystävyyssuhteitaan. Nuoret näyttelijät tekevät hyvää työtä ja heitä tukevat mm. 80 ja 90-lukujen taitteen elokuvatähti Kyle MacLachlan sekä aina loistava Maria Bello.
21.
Spider-Man: Far from Home
imdb
Toiminta / Komedia / Seikkailu
Ohjaus: Jon Watts
Käsikirjoitus: Chris McKenna & Erik Sommers
Päätähdet: Tom Holland, Zendaya, Jake Gyllenhaal, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson
“Peter Parker here to pick up a passport please!”
Toisessa Marvelin universumiin sijoittuvassa hämisfilmissä Peter Parkerin luokka lähtee End Gamen tapahtumien jälkeen luokkaretkelle Eurooppaan. Sankarilla pitää kiirettä puolustaa maapalloa mystisten ulkoavaruuden olentojen hyökkäyksiltä, etenkin kun hän yrittää pitää henkilöllisyytensä salassa ystäviltään ja maailmalta.imdb
Ohjaus: Jon Watts
Käsikirjoitus: Chris McKenna & Erik Sommers
Päätähdet: Tom Holland, Zendaya, Jake Gyllenhaal, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson
“Peter Parker here to pick up a passport please!”
Pidin Far From Homesta todella paljon, varmaankin enemmän kuin olisi pitänyt, sillä hymyilin lähes koko elokuvan läpeensä. En oikein tiedä pidänkö vain niin paljon Hämiksestä (ja teinielokuvista!)... Siitä miten hän joutuu suojelemaan henkilöllisyyttään ajautuen koomisiin tilanteisiin. Kaikesta elokuvan sisällään pitämästä kömpelöstä ja energisestä teinimeiningistä, kuten pikkuromansseista, yleisestä epävarmuudesta ja kehnosta itseluottamuksesta erityisesti tuntemattomien asioiden parissa. Tämä vielä yhdistettynä siihen, miten Hämis kasvaa ihmisenä ja supersankarina (vai kasvaako?) säilyttäen ihmismäisyytensä muita supersankareita paremmin ja täten hän on helpommin samaistuttava hahmo. Peter Parker opiskelee ikuisesti Ben-sedän ilmoille laukomaa suuren voiman mukanaan tuomaa suurta vastuuta.
En voinut olla nauramatta ääneen, kun heti Far From Homen alkuun tulee odotusten vastaisesti - edeltäjänä ylidramaattinen End Game - herkkää Whitney Houstonia ja siitä se sitten lähti. Hymy naamalla viipyi yhtäjaksoisesti elokuvan puoleen väliin, jolloin katsojilta vetäistiin nerokkaasti matto jalkojen alta niin että nenään sattui. Elokuvan pressikiertueella katsojille syötettiin puuta heinää, että tuo saatiin alustettua ja sitä kautta siihen reagoi katsojanakin erityisen voimakkaasti. Toki tämä ei ollut ensimmäinen kerta laatuaan, sillä Marvel johdattaa katsojia harhaan sekä piilottelee yksityiskohtia trailereissa parhaansa mukaan. Nyt savuverhon luomisessa otettiin pajunköyttä syöttäviä trailereitakin suurempi askel ja nautin siitä. Mutta tekijän täytyy tuntea yleisönsä kun tälle tielle lähtee, sillä katsojan vihastuminen on myös aina vaihtoehto. Trailereilla ja markkinointikiertueilla kuitenkin myydään elokuvaa: "kun käytät 15 euroa, saat kaiken tämän ja enemmän". Kun luvattu kinkku paljastuukin kalkkunaksi ja kaikki huippukohdat olivat jo trailerissa, niin ei se nyt voi olla hyvä asia. Silti jälkimmäinen tuntuu olevan yleinen käytäntö.
Sivupolulta asiaan palatakseni, Jon Wattsin toinen Spider-Man -elokuva on villi hauskuuden vuoristorata, jonka sielussa on enemmän hurmaavaa teinikomediaa ja road movieta kuin eeppistä supersankarielokuvaa. Jake Gyllenhaal selkeästi nauttii roolistaan ja supersankarielokuvien laajasta tunteiden skaalasta jota näytellä, ja myös CGI-artistit ovat innostuneet saadessaan käyttää luovuuttaan elokuvan painajaiskohtauksia varten tavallisen toiminnan ja toimintaympäristön sijaan.
20.
Still Human
imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Oliver Siu Kuen Chan
Päätähdet: Anthony Chau-Sang Wong, Crisel Consunji, Sam Lee, Cecilia Yip
“I thought there was nothing to look forward to anymore.”
"Jaha, taas joku hemmetin kopio Intouchablesista (Koskemattomat)". Se oli sopimaton, vaikkakin ymmärrettävä ensiajatus ennen elokuvan katsomista. Olinhan jo aiemmin tänä vuonna nähnyt Hollywood-version kyseisestä Olivier Nakachen ja Eric Toledanon humaanista mestariteoksesta, jonka parissa vuosia sitten itkin silmäni punaisiksi. Hautasin asenteeni ja annoin tälle Hong Kong -elokuvalle mahdollisuuden, koska suosittelujen perusteella saattaisin päästä seuraamaan hienon uuden elokuvantekijän ensiaskeleita. Totta haastoivat, sillä ensikertalaisohjaaja Oliver Siu Kuen Chan osoittaa suurta lupausta. Kohtaus kohtauksella hän saavuttaa oikeat tunteet kuljettaen katsojaa äärimmäisen hienovaraisesti läpi tämän luonnollisen ja vaivattoman kerronnan omaavan elokuvan.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Oliver Siu Kuen Chan
Päätähdet: Anthony Chau-Sang Wong, Crisel Consunji, Sam Lee, Cecilia Yip
“I thought there was nothing to look forward to anymore.”
Humanissa rinnasta alaspäin halvaantunut ja syvästi masentunut entinen rakennustyöntekijä (Wong) saa hoitajakseen filippiiniläisen kotiapulaisen (Consunji). Kotiapulainen ei ole aiemmin ollut ulkomailla, eikä puhu sanaakaan kiinaa. Vaatimattomasti elävällä kärttyisällä rakennustyöntekijällä taas ei ole varaa palkata parempaa apua. Ei liene epäselvää mitä kohti juoni alkaa kulkeutua, mutta se on se matka ja sen herättämät tuntemukset, ei määränpää. Matkaseurana on kaksi elävää ja hengittävää ihmistä. Pääsemme myös kurkistamaan filippiiniläisen työvoiman arkeen ulkomailla ja miten he eristäytyvät omiin piireihinsä, ja kuinka vahva yhteenkuuluvuus heidän kesken vallitsee.
Halvaantunutta miestä esittää loistavasti Anthony Chau-San Wong, joka on erityisesti Hong Kong -toimintaelokuvien legenda. Hän on rutinoitunut esittämään kovaksi keitettyjä etsivä- ja gangsterirooleja, mutta on aina osannut myös näytellä hienosyisempää draamaa. Tämä on hänen uransa parhaita roolisuorituksia ja hän todellakin saa niin paljon ilmaistua niin vähällä.
19.
Zombieland: Double Tap
imdb
Komedia / Toiminta
Ohjaus: Ruben Fleischer
Käsikirjoitus: Dave Callaham, Rhett Reese & Paul Wernick
Päätähdet: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch
“They’re much more afraid of us than we are of them.
- You'll be the first to die, but I like your enthusiasm.”
Syyskuussa 2009 elokuvafestivaaleilla ensi-iltansa sai kaksi kovin erilaista apokalyptista road movieta. Syyskuun alussa Venetsian elokuvafestivaaleilla päivänvalon näki vuoden verran lykättynä Cormac McCarthyn romaaniin perustuva The Road, pääosissa isää esittänyt Viggo Mortensen ja poikana Kodi Smit-McPhee. Syyskuun viimeisellä viikolla eetteriin taas pärähti Yhdysvaltojen oma zombikomedia Zombieland, jota alun perin yritettiin myydä tv-sarjaksi. Kun kukaan ei ollut kiinnostunut, siitä muokattiin elokuvakäsikirjoitus ja kysyntää riitti. Ensimmäisen pitkän elokuvansa ohjannut Ruben Fleischer sai käyttöönsä karvan verran yli 20 miljoonaa dollaria ja hauska, omalaatuinen käsikirjoitus houkutteli kasaan loistavan näyttelijäryhmän. Woody Harrelsonin ura oli tulikuuma. Nuorukaisiksi kiinnitettiin suosioidensa räjähtämisen kynnyksellä olleet nuoret tähdet Emma Stone ja Jesse Eisenberg. Lapseksi saatiin kenties kaartin isoin ja kysytyin tähti, Little Miss Sunshinesta Oscar-ehdokkaana ollut Abigail Breslin. Lopputulos oli rakastettu, hurmaava ja hauska elokuva, joka on ennen kaikkea erinomainen hahmokomedia. Se tv-sarjakin saatiin tehtyä viitisen vuotta sitten, mutta sen pilottijakson esittämisen jälkeen sarja kirjaimellisesti vihattiin elokuvan fanien toimesta nurin.imdb
Ohjaus: Ruben Fleischer
Käsikirjoitus: Dave Callaham, Rhett Reese & Paul Wernick
Päätähdet: Woody Harrelson, Jesse Eisenberg, Emma Stone, Abigail Breslin, Zoey Deutch
“They’re much more afraid of us than we are of them.
- You'll be the first to die, but I like your enthusiasm.”
Katsoin ensimmäisen elokuvan ennen reissua ensi-iltaan ja hyvä niin, koska se vain lisäsi nautintoa. Osasin nauraa kaikille elokuvan hienovaraisemmillekin vitseille ja viittauksille koskien ykkösosaa, hahmoja ja heidän välistensä suhteiden historiaa. Ennen kaikkea olin elokuvassa alusta lähtien täysin mukana, vailla kysymyksiä tai epätietoisuutta ja täten valmis vastaanottamaan. Toki hyvä elokuva pystyy seisomaan omilla jaloillaan itsenäisenä teoksena ja sen on saatettava uusi katsoja perille aiemman osan tapahtumista. Zombieland Double Tap tekee sen kenties kohtuu hyvin, mutta teet itsellesi palveluksen tankkaamalla ykkösosan ensin. Komedia kun keskittyy osin melko paljon myös siihen, miten hahmot eivät ole muuttuneet ja miltä osin ehkä ovat pikkiriikkisen.
Hahmokomedia toimii Double Tapissa edelleen, eikä näyttelijöiden välinen kemia ei ole kadonnut mihinkään. Kuvauksissa ja mainoskiertueella on ollut hauskaa. Elokuvan kuvaavin näky on ehkäpä reaktiokuva Emma Stonesta pidättelemässä silmät loistaen nauruun purskahtamista oletettavasti jonkun pienen improvisaation seurauksena. Uuden mausteensa sarjaan tuo todella taitava komedianäyttelijä Zoey Deutch. Hän näyttelee jatkuvasti kohtauksia varastavaa arkkityyppistä blondia, jonka naiiviuteen, iloisuuteen ja vilpittömyyteen on mahdotonta olla rakastumatta. Hänen hahmonsa vastaa lukuisten naurujen ja hymyjen ohella myös elokuvan koskettavimmista hetkistä.
Kymmenen vuoden odotus ja lukemattomien eri käsikirjoitusluonnosten torjuminen ei ole mennyt hukkaan, vaan Zombieland on saanut ansaitsemansa jatko-osan.
18.
Paluu
imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Peter Hedges
Päätähdet: Julia Roberts, Lucas Hedges, Courtney B. Vance, Kathryn Newton
“You don't know what you're doing. I'm not worth it. If you really knew me, you'd be done with me.”
Viime maaliskuussa Oscar-vouhotuksesta ja jälkipyykistä ei ollut ehtinyt kulua kauaa, kun astelin edelleen tuosta kaikesta väsyneenä takaisin pimeyteen. Tiesin Paluun käsittelevän huumekoukussa olevaa poikaa ja olin juuri vastaavanlaisen elokuvan katsonut pettymyksen puolelle jääneen Beautiful Boyn muodossa. Peter Hedgesin ohjaama ja tämän pojan Lucasin sekä Julia Robertsin tähdittämä Paluu ei kuitenkaan ampunut yhtä suurilla ja näyttävillä ammuksilla, vaan se oli vähäeleisempi, hellempi ja samaistuttavampi tarina nuorista aikuisista, addiktiosta ja sen vaikutuksesta koko perheeseen.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Peter Hedges
Päätähdet: Julia Roberts, Lucas Hedges, Courtney B. Vance, Kathryn Newton
“You don't know what you're doing. I'm not worth it. If you really knew me, you'd be done with me.”
Elokuvan päähahmo Ben (Hedges) palaa takaisin perheensä luo lumiseen Westchesterin pikkukaupunkiin vietettyään useamman kuukauden vieroituksessa. Perhe on tavallinen amerikkalainen lähiöperhe. Benin äitiä näyttelee Julia Roberts, isäpuolta Courtney B. Vance ja herttaista pikkusiskoa Kathryn Newton. Lisäksi Benin perheeseen kuuluu äidin ja isäpuolen liitosta syntyneet kaksi sisarpuolta ja Ponce-koira.
Joten kun Ben palaa perheensä pariin ilmoittamatta jouluaattona, niin tämän uusioperheen väliset suhteet alkavat herkullisesti nostaa päätään tiukan isäpuolen johdolla. Epäilevän isäpuolen näkökanta on erittäin helppoa ymmärtää Beniin ja hänen menneisiin "saavutuksiinsa" tutustuessa. Luottamusta on periaatteessa mahdotonta palauttaa täysin ennalleen, sillä ihmiset ovat nopeita kaivamaan vanhat luurangot kaapista. Yhtä lailla elokuva myös maalaa koskettavasti, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään lapsensa eteen ja millaisen varjon addiktio luo niin addiktin itsensä kuin hänen lähimmäistensä ylle. Paluu on kaikessa yksinkertaisuudessaan syvällisen osuva ja universaalisti samaistuttava elokuva, jossa Amerikan kullannuppu Julia Roberts lyö pöytään kenties parhaan roolisuorituksensa sitten Erin Brockovichin.
17.
Melanie Martinez: K-12
imdb
Fantasia / Musikaali / Kauhu
Ohjaus: Melanie Martinez & Alissa Torvinen
Käsikirjoitus: Martinez
Päätähdet: Melanie Martinez, Emma Harvey, Megan Gage, Toby Eddington
“Got boys acting like they ain't seen skin before
Got sent home to change 'cause my skirt is too short
It's my fault, it's my fault 'cause I put icing on top
Now, the boys want a taste of the strawberry shortcake
That's my bad, that's my bad, no one told them not to grab
Now, the boys want a taste of the strawberry shortcake.”
Melanie Martinezin saman nimisestä musiikkialbumista kuvitettu K-12 on avant-garde -henkinen musikaali, jonka löyhästi yhteen kytkeytyvissä vinjeteissä käsitellään millaisia mahdottomia haasteita nuori tyttö nykyajan yhteiskunnassa kasvaessaan kohtaa. Sen kuvissa ja lyriikoissa aukeaa millaisena maailma näyttäytyy nuoren naisen näkökulmasta. Vastaavanlaisista elokuvista takavuosien parhaimmistoa on Jeremy Saulnierin aliarvostettu Under The Skin, joka kenties tunnetaan parhaiten siitä, että Scarlett Johansson esiintyi siinä vailla rihman kiertämää. Ironista.imdb
Ohjaus: Melanie Martinez & Alissa Torvinen
Käsikirjoitus: Martinez
Päätähdet: Melanie Martinez, Emma Harvey, Megan Gage, Toby Eddington
“Got boys acting like they ain't seen skin before
Got sent home to change 'cause my skirt is too short
It's my fault, it's my fault 'cause I put icing on top
Now, the boys want a taste of the strawberry shortcake
That's my bad, that's my bad, no one told them not to grab
Now, the boys want a taste of the strawberry shortcake.”
K-12 -elokuvassa teini-ikäinen tyttö lähtee jonkinlaiseen sisäoppilaitokseen, jota johdetaan tiukan traditionaalisella otteella ankaran miesrehtorin toimesta. Symboleita vilisevässä elokuvassa nämä ovat helpoimmasta päästä, sillä koulu on kahlitseva yhteiskunta ja miesrehtori edustaa sitä johtavaa patriarkaattia.
Sisäoppilaitoksessa itsensä ilmaiseminen ja veneen keikuttaminen on kiellettyä. Henkilökohtainen identiteetti tukahdutetaan, sukupuoliroolit ovat voimassa ja oppilaat ängetään selkeihin mies- ja naismuotteihin kouluasuista alkaen. Tytöille iskostetaan yhteiskuntaa edustavan koulun toimesta myrkyllistä kaksinaismoralismia klassisen mahdottoman madonna/huora -kompleksin hengessä ja pojille kehittyy tapa tarkastella naista seksuaalisena objektina. Tytön on näytettävä hyvältä ja haluttavalta, mutta samaan aikaan toruja tulee esimerkiksi liian lyhyestä hameesta. Jos joku poika alkaa käydä tyttöön käsiksi, niin sehän on luonnollisesti häntä kiihottaneen ja harhaan johdattaneen tytön vika, jota haukutaan ties miksi, kun taas pojat ovat poikia.
Ulkonäköpaineet ovat teoksessa vahvasti esillä, suuri sosiaalinen paine näyttää täydelliseltä. Barbielta, vaimolta, äidiltä. Elokuva jopa tuo esiin Yhdysvalloissa tapetilla olleet tamponitkin ja sanoo, että niitä pitäisi saada ilmaiseksi tai ainakin halvemmalla. Kyseessä on naiselle välttämätön tarvike, jota kuitenkin Yhdysvalloissa verotetaan "luksustarvikkeena". Samaan aikaan Viagra luokitellaan "välttämättömäksi tarvikkeeksi", josta veroa ei makseta tai se on paljon pienempi.
Elokuvan vanhoillisessa koulussa nuorten naisten päähän iskostetaan tunne siitä, että he ovat alempiarvoisia, eikä heidän saisi loistaa miesten(sä) kustannuksella. Ei saisi olla viisaampi, korkeammin koulutettu jne. Elokuvassa näillä pääosassa olevilla tyttöhahmoilla on jonkinlaisia taikavoimia - kipinä - joka sitten eräässä vaiheessa elokuvaa katoaa, kun yhteiskunnan rattaat ovat suorittaneet tehtävänsä ja tehneet niin tytöistä kuin pojista robotteja. Robottiuden voi elokuvan kehyksissä esimerkiksi nähdä symboloivan vaikka elämänilon, vapauden ja minuuden kuolemista.
Melanie Martinezin K12 on järisyttävän hieno ja epätavallinen musikaalielokuva, joka on täynnä "ariana grande" -kuvastoa, eli värikästä ja pörröistä teinipoppimusavideoiden kuvastoa. Kaiken kruunaa todella hieno viesti: "Tytöt, opetelkaa rakastamaan itseänne ilman, että tarvitsette (ensin/siihen) muiden hyväksyntää".
Elokuva on jo julkaistu virallisesti myös Youtubessa, jossa se oli ilmaiseksi katsottavissa useamman kuukauden. Kirjoitushetkellä elokuvan katsominen palvelusta kuitenkin vaatii Youtuben Music Premium jäsenyyden. Elokuva löytyy myös virallisesti ja ainakin toistaiseksi ilmaiseksi esimerkiksi Vimeosta.
Antoisaa elokuvailtaa.
16.
The Farewell
imdb
Draama / Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus: Lulu Wang
Päätähdet: Awkwafina, Shuzhen Zhao, Tzi Ma, Diana Lin
“Nai Nai is very sick. She doesn't know anything about her illness.
You have to be very careful not to tell her. You will feel sad... but no matter how sad you feel, you can not tell her.”
The Farewell perustuu tosivalheeseen. Se on tarina kansainvälisestä kiinalaisesta suurperheestä ja länsimaisesta, sekä kiinalaisesta kulttuurista. Tarinan keskiössä on Shuzhen Zhaon näyttelemä kiinalainen isoäiti, joka saa syöpädiagnoosin. Kiinassa on ilmeisesti mahdollista, että perhe voi halutessaan laillisesti pimittää tämän tiedon itse potilaalta. Näin perhe kantaa tiedon mukanaan tuoman henkisen ja emotionaalisen taakan potilaan saadessa elää huoletonta ja normaalia elämää mahdollisimman pitkään. Se on heidän mielestään parempi ja jalompi vaihtoehto, sekä elokuva selittää ansiokkaasti kantansa. Kiinassa on elokuvan mukaan sanonta: "Ihmiset, jotka saavat syövän, kuolevat. Heitä ei tapa syöpä, vaan pelko". Se on näkemys klassiseen kysymykseen, että haluasitko tietää kuolinhetkesi.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Lulu Wang
Päätähdet: Awkwafina, Shuzhen Zhao, Tzi Ma, Diana Lin
“Nai Nai is very sick. She doesn't know anything about her illness.
You have to be very careful not to tell her. You will feel sad... but no matter how sad you feel, you can not tell her.”
Isoäidin pojista toinen asuu perheineen Japanissa ja toinen Yhdysvalloissa. Perheet päättävät yli kahden vuosikymmenen jälkeen palata yhtäaikaiselle vierailulle Kiinaan viettääkseen aikaa isoäidin kanssa ennen kuin on liian myöhäistä. Tällainen yhtäkkinen ilmaantuminen herättäisi kuitenkin heidän mukaansa isoäidissä epäilyksiä. Japanilaisen perheen poika on onneksi tapaillut japanilaista tyttöä jo kolme kuukautta, joten he päättävät järjestää näille kahdelle lavastetut häät ja palata sen varjolla takaisin Kiinaan isoäidin luo.
Komediennena ja räppärinä tunnettu Awkwafina näyttelee ensimmäisessä pääroolissaan amerikkalaistuneen kiinalaisperheen tytärtä Billiä, joka perheen ensimmäisenä syntyperäisenä amerikkalaisena kamppailee kiinalaisten perinteiden ja länsimaisen kulttuurin ristitulessa. Kun Billi saa kuulla mumminsa syövästä, siitä ettei mummolle kerrota ja lavastetuista häistä, Billi suuttuu vanhemmilleen tästä valheesta. Tämä viha yhdistettynä Billin sentimentaalisuuteen, saa hänen vanhempansa päättämään, että Billi saa jäädä Yhdysvaltoihin ettei hän paljasta asioiden tolaa mummilleen. Mutta kovapäinen Billi matkustaa "häihin" kiellosta huolimatta ja käy läpi elokuvan jatkuvaa sisäistä taistelua tunteidensa kanssa, kun mummi on niin onnellinen kaikkien ollessa kotona ja pojanpoikansa naimisiin menosta.
Lulu Wangin toinen täyspitkä elokuva sisältää raskaita kysymyksiä, mutta tämä katkeransuloinen draamakomedia säilyttää kuitenkin kepeytensä ja vastoin odotuksia ei suostu polvistumaan sentimentaalisuuden alttarille. Wangin yksinkertaiset kompositiot ja ihmisyyden, ihmissuhteiden ja tunteiden paljastaminen sekä kehittäminen yksinkertaisten pienten asioiden kautta on todella vakuuttavaa. The Farewell on poikkeuksellinen, henkilökohtainen ja tyydyttävä elokuva, joka tuntuu aidolta ja vilpittömältä.
15.
The Art of Self-Defense
imdb
Komedia / Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Riley Stearns
Päätähdet: Jesse Eisenberg, Imogen Poots, Alessandro Nivola, David Zellner
“Not only does it represent my black belt in karate but it also helps keep my pants up.”
Paras tunne elokuvankatsojana on, kun jokin tuntematon elokuva kulkeutuu polullesi ja vasta kun skeptisesti päätät katsoa sen vailla minkäänlaisia odotuksia, huomaat törmänneesi sattumalta timanttiin. Kulttiohjaaja Riley Stearnsin toisessa täyspitkässä elokuvassa Jesse Eisenberg näyttelee luonnerooliaan puheliaana ja neuroottisena nörttinä, jolla ei ole mitään muuta sisältöä elämässään kuin työ tilintarkastajana ja pienestä sylikoirasta huolehtiminen kotona. Yksinkertainen ja seesteinen arki kuitenkin mullistuu Eisenbergin hiirulaismaisen hahmon joutuessa myöhäisellä kauppareissulla tuntemattomien motoristien pahoinpitelemäksi. Eisenbergin hahmo alkaa pelätä lähteä kotoaan ja liikkua ulkona erityisesti iltaisin, joten hän päättää alkaa opetella karatea paikallisella dojolla tullakseen maskuliinisemmaksi ja selättääkseen pelkonsa.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Riley Stearns
Päätähdet: Jesse Eisenberg, Imogen Poots, Alessandro Nivola, David Zellner
“Not only does it represent my black belt in karate but it also helps keep my pants up.”
The Art of Self-Defense on mestarillinen musta komedia, jonka viimeisen päälle niin kuvaustyössä kuin lavastuksessa hallittu sävy muistuttaa tummempaa ja hillitympää versiota Wes Andersonista. Elokuvan kivikasvoinen huumori, absurdin ja realismin välimaastossa taitavasti tasapainotteleva sävy, sekä kuiva dialogi saavat nauramaan niin kippurassa, että seuraavanakin päivänä sattuu naamaan. Alessandro Nivola loistaa esittäen dojon testosteroninkatkuista senseitä, joka laittaa ujon päähahmon elämäntaparemonttiin ja yrittää kasvattaa tästä koomista machosoturia neuvomalla häntä kuuntelemaan esimerkiksi metallimusiikkia ja opiskelemalla saksaa. Oman mausteensa soppaan luo maskuliinisen dojon ekosysteemi, johon kuuluu esimerkiksi Imogen Pootsin esittämä tyttö ja senseinsä hyväksyntää epätoivoisesti metsästävä tavallinen perheenisä.
Elokuva on hersyvän hauskan komedian ohella hienosti myös dramaattisen painonsa säilyttävä tarina maskuliinisuudesta ja sen myyteistä, ulos kuoresta tulemisesta ja itsensä, sekä hallinnan löytämisestä tässä sekavassa maailmassa.
14.
Never Look Away
imdb
Draama / Historia / Rakkaus
Ohjaus & käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck
Päätähdet: Tom Schilling, Paula Beer, Sebastian Koch, Saskia Rosendahl
“Don't look away. Never look away, Kurt. All that is true is beautiful.”
imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Florian Henckel von Donnersmarck
Päätähdet: Tom Schilling, Paula Beer, Sebastian Koch, Saskia Rosendahl
“Don't look away. Never look away, Kurt. All that is true is beautiful.”
Never Look Away on Florian Henckel von Donnersmarckin kolmas pitkä elokuva. Hänen toinen elokuvansa oli The Tourist, joka oli saksalaisen ensimmäinen Hollywoodin studioelokuva. Monen muun taiturin tapaan työskentely studiojärjestelmän paineen, politiikan ja jatkuvien kompromissien kanssa johti rajuun mahalaskuun, jossa melko varmasti von Donnersmarckista katsoen ulkopuolisilla tekijöillä oli kätensä vahvasti läsnä lopputuloksessa. Saksalaisohjaajan ensimmäinen elokuva sen sijaan vie edelleen ihoni kananlihalle, kun vain ajattelenkin sitä. Se on Muiden elämä, jossa Stasin agentti vakoilee kirjailijan ja hänen rakastajattarensa yksityiselämää. Kyseinen elokuva on kaikkien aikojen suosikkejani enkä ole mielipiteessäni yksin, sillä elokuva on sijalla 53 imdb-sivuston käyttäjien arvioissa. Tokikaan sivuston käyttäjien arvosana ei ihan suoranaisesti kerro elokuvan absoluuttisesta laadusta, vaan näkisin sen toimivan enemmänkin mittarina elokuvan kolahtamisesta laajalle katsojakunnalle. Yhtä kaikki, huolimatta Never Look Awayn massiivisesta kolmen tunnin kestosta ja katastrofaalisesta turistielokuvasta, odotin von Donnersmarckin uusinta suurella innolla. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti koskaan otettu Suomen elokuvateattereihin - kenties kestonsa vuoksi. Siitä ei myöskään taida olla pohjoismaista dvd/blu-ray -julkaisua vieläkään olemassa. Se on hämmentävää näinkin nimekkään tekijän elokuvaksi, joka vieläpä keräsi kaksi Oscar-ehdokkuutta. Mutta ellei englanti tai saksa taitu, niin eiköhän YleTeema elokuvan ystävät ennen pitkää pelasta.
Never Look Away seuraa taiteilijaksi haluavaa Kurtia (Schilling) ja hänen elämänvaiheitaan. Kurt vietti lapsuutensa natsi-Saksassa ja nuoruutensa opiskelijana Itä-Saksan Dresdenissä. Aikuisena Kurt loikkasi Länsi-Saksaan. Elokuva kertoo myös Kurtin lapsuuden perheestä, hänen Itä-Saksassa tapaamastaan suuresta rakkaudesta Elliestä (Beer) ja tämän perheestä. Vaikeasti niputettava, monta genreä sisäänsä supistava Never Look Away pyrkii kertomaan saksalaisen perheen ja yhteiskunnan tarinan läpi kolmen sukupolven. Miten nujerrettu ja keinotekoisesti kahdeksi jaettu kansakunta etsii identiteettiään ja yrittää unohtaa kivuliaan menneisyyden, joka kuitenkin seuraa mukana varjon lailla.
Never Look Away tuo valkokankaalle myös Sebastian Kochin esittämän natsitohtorin muodossa yhden kaikkien aikojen inhottavimmista hahmoista. Elokuva tekee hänestä ymmärrettävän ihmisen tapaisen ja melko täyteläisen hahmon, mikä vain lisää katsojan tohtoria kohtaan tuntemaa halveksuntaa ja vihaa. Etenkin kun tietää, ettei elokuvan ole tarvinnut liioitella tapahtumissaan. Sitä luuli nähneensä jo kaiken tämän aiheen ympäriltä, mutta olinkin väärässä. Never Look Away tarjoaa koko tunteiden ja elämän kirjon vihasta onnen kyyneliin.
13.
The Kindergarten Teacher
imdb
Draama
Ohjaus: Sara Colangelo
Käsikirjoitus: Colangelo & Nadav Lapid
Päätähdet: Maggie Gyllenhaal, Parker Sevak, Gael García Benal
“Talent is so fragile and so rare. And our culture does everything to crush it. I mean even at four or five, they're coming into school attached to their phones, talking only about TV shows and video games. It's a materialistic culture, and it doesn't support art, or language, or observation.”
Sanon tämän heti. Maggie Gyllenhaalin tähdittämä ja Sara Colangelon toinen pitkä elokuva The Kindergarten Teacher on lähes mestarillinen teos. Elokuvassa lastentarhanopettaja (Gyllenhaal) alkaa suhtautua pakkomielteisesti 5-vuotiaaseen poikaan (Sevak), jonka hän uskoo olevan runoilun Mozart. Kyseinen opettaja on taiteiden ystävä, joka on alkanut käydä iltaisin runokurssilla yrittääkseen toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa. Hän nimittäin haluaisi yli kaiken olla runoilija, mutta melko nopeasti selviää, ettei hänellä ole siihen erityisiä lahjoja ja mahdollisuuksia. Voit olla lähes mitä tahansa, mutta jotkut junat lähtevät aikaisin asemalta, joissakin on tyly geenikatto ja ikä harvoin helpottaa asioita.imdb
Ohjaus: Sara Colangelo
Käsikirjoitus: Colangelo & Nadav Lapid
Päätähdet: Maggie Gyllenhaal, Parker Sevak, Gael García Benal
“Talent is so fragile and so rare. And our culture does everything to crush it. I mean even at four or five, they're coming into school attached to their phones, talking only about TV shows and video games. It's a materialistic culture, and it doesn't support art, or language, or observation.”
Opettajalla on aviomies ja lapsia, joilla ei open mielestä monien nykynuorten tapaan ole kunnianhimoa ja jotka ovat henkisesti köyhiä. Opettaja ei pidä siitä, miten nyky-yhteiskunta ajaa ihmiset jo lapsena samaan muottiin tuhoten luovuuden ja yksilöllisyyden, sekä väheksyen taiteen merkitystä kasvatuksessa. Joten opettaja päättää alkaa suojella ja kehittää tämän runoilevan tarhapojan lahjakkuutta, saaden samalla mahdollisuuden elää ja toteuttaa omia unelmiaan pojan kautta. Opettaja on siis periaatteessa liikkeellä oikeassa tarkoituksessa, mutta täysin väärin keinoin. Hän asettaa oman itsekkään motiivinsa lapsen hyvinvoinnin ja omien halujen yläpuolelle.
Tarina saa todella karmivia muotoja siinä vaiheessa kun tiedostaa, miten opettajan ja oppilaan suhdetta esitetään romanttisen elokuvan tavoin. Opettaja alkaa suhtautua aina vain pakkomielteisemmin poikaan ja iilimadon tavoin hän imee tästä oppilaasta itselleen, kun tilanteen pitäisi olla toisinpäin. Luottamusta ja valtaa käytetään väärin. Pidin erityisesti, miten kouriin tuntuvasti kohtausten valtadynamiikat tulevat esiin kohtausten mise-en-scenessa. Arkisen oloiset kohtaukset saavat todella karmivat raamit, eikä missään vaiheessa voi olla varma, mihin suuntaan tarina tulee kehittymään. Myös lapsen psyyke ja toiminta näyttäytyvät realistisina ja elokuvan lopetus on loistava. Maggie Gyllenhaal on häikäisevä, mutta sen ei pitäisi olla yllätys.
12.
Shoplifters - perhesalaisuuksia
imdb
Draama / Rikos
Ohjaus & käsikirjoitus: Hirokazu Koreeda
Päätähdet: Lily Franky, Sakura Ando, Kirin Kiki, Mayu Matsuoka, Miyu Sasaki, Jyo Kairi
“If someone hits you and tells you they are doing it because they love you, they are a liar.”
Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-ehdokkaana olleen Shopliftersin (ensi-ilta 28.12.2018) on ohjannut japanilainen auteur Hirokazu Koreeda. Elokuva kertoo köyhästä perheestä, joka elää pienessä ja ahtaassa hökkelissä jossain Tokion laitamilla. Perheeseen kuuluu keski-ikäinen aviopari, esiteini-ikäinen poika, vaimon nuorempi sisar ja heiveröinen isoäiti, jonka kuukausieläke on perheen pääasiallinen kivijalka. Satunnaisten hanttihommien ohella perheenjäsenillä on toimeentulonsa takaamiseksi tapana turvautua myös huijauksiin ja näpistelyyn. Yhdellä tällaisella keikalla he sitten törmäävät hylättyyn viisivuotiaaseen tyttöön, jolla on arpia ja mustelmia ympäri kehoaan, ja joka kieltäytyy puhumasta.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Hirokazu Koreeda
Päätähdet: Lily Franky, Sakura Ando, Kirin Kiki, Mayu Matsuoka, Miyu Sasaki, Jyo Kairi
“If someone hits you and tells you they are doing it because they love you, they are a liar.”
Kultaisella palmulla Cannesissa palkittu Koreedan Shoplifters kertoo perheestä ja asioista, jotka kirjaimellisesti pitävät ne yhdessä ja jakavat ne erilleen, sekä miltä tuntuu kun ei kuulu minnekään. Se on hitaasti palava humaani elokuva, joka tuo ruudulle elävän ja hengittävän perheen. Siitä kuuluu kiitos Koreedan mestarillisen herkän kerronnan kiireettömyydelle, joka imee katsojan sisään perheen arkeen antaen samalla aikaa ensemble-kaartille löytää hahmonsa ja herättää ne henkiin elokuvan edetessä. Shoplifters on hurmaava ja sydänalasta kouraiseva sinfonia, joka saattaa näpistää muutaman kyyneleenkin.
11.
Stan & Ollie - Ohukainen ja Paksukainen
imdb
Henkilökuva / Komedia / Draama
Ohjaus: Jon S. Baird
Käsikirjoitus: Jeff Pope
Päätähdet: Steve Coogan, John C. Reilly, Shirley Henderson, Nina Arianda
“Je ne regrette rien. And you shouldn't regret rien, either.”
Iho kananlihalla yritän kirjoittaa jotain tästä tunteellisesta elokuvasta ja sen tosielämän hahmoista, jotka olivat suuri osa lapsuuttani. Hersyvän hauskan mustan komedian Filthin ohjannut Jon S. Baird ja katkeransuloisen Philomenan käsikirjoittanut Jeff Pope kertovat elokuvassaan Ohukaisen ja Paksukaisen viimeisistä vuosista. Komediaduo aloitti tähtitaipaleensa Hal Roachin elokuvissa 20-luvun lopussa osoittaen välittömästi vastustamatonta keskinäistä kemiaa. Stan Laurelin esittäessä pomottavan ja pöyhkeilevän Oliver Hardyn kömpelöä ja lapsellista ystävää, kaksikon harrastama slapstick-komedia vei heidät nopeassa tahdissa Hollywoodin huipulle.imdb
Ohjaus: Jon S. Baird
Käsikirjoitus: Jeff Pope
Päätähdet: Steve Coogan, John C. Reilly, Shirley Henderson, Nina Arianda
“Je ne regrette rien. And you shouldn't regret rien, either.”
Matkan varrella tähtikaksikon väliseen ystävyyteen tuli säröjä ja heidän elokuvauransa pysähtyi kuin seinään hieman ennen 40-luvun puoliväliä, sillä yhtäkkiä kukaan ei halunnut enää tuottaa ikääntyneen kaksikon kepeitä, vanhanaikaiseksi leimattuja b-elokuvia. Ohukainen ja Paksukainen tippuivat suosionsa huipulta tyhjän päälle reilussa viidessä vuodessa. Rahallisesti heillä oli tiukkaa erityisesti elämiensä loppua kohden, koska Hollywoodin korppikotkat omistivat ja omistavat edelleen oikeudet kaikkeen mahdolliseen. Kun Stan Laurel sai kunnia-Oscarin vuonna 1961, hän eli sosiaalitoimen varassa asuen 60 dollarin kuukausivuokran asunnossa Kalifornian Santa Monicassa.
Mutta tämän elokuvan tarina sijoittuu vuoteen 1953, kun maailman jo lähes unohtama komediakaksikko lähtee teatterikiertueelle sodanjälkeiseen Isoon-Britanniaan yrittäen kerätä rahaa vielä viimeisen elokuvan tekemiseen. Stan & Ollie (pääosissa loistavat Coogan ja Reilly) herättää Ohukaisen ja Paksukaisen henkiin 98 minuutin ajaksi näyttäen maailmalle jälleen heidän ajattoman komediansa nerouden, sekä paljastaa kaksikon leikkisän ja helponnäköisen esiintymisen takaa löytyvän valtavan työmoraalin ja lannistumattomuuden. Stan & Ollie kietoo sisäänsä niin naurua kuin muutaman kyyneleenkin ollen rakastava kertomus kahdesta aliarvostetusta mestarista ja ystävyksestä, jotka tekivät maailmasta onnellisemman paikan.
10.
Midsommar - loputon yö
imdb
Draama / Mysteeri / Kauhu
Ohjaus & käsikirjoitus: Ari Aster
Päätähdet: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren, Will Poulter
“It’s fine, it’s Sweden.”
Midsommar on Ari Asterin esikoispitkän Hereditaryn tavoin hitaasti palava ja taidemainen kauhuelokuva. Se rakentaa jälleen maltilla ja lähes kirurgisella tarkkuudella normaalin julkisivun taakse kätkeytyvän jännittyneen ja painostavan ilmapiirin, jossa minä tahansa hetkenä elokuvan odottaa ottavan u-käännöksen kohti helvettiä.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Ari Aster
Päätähdet: Florence Pugh, Jack Reynor, Vilhelm Blomgren, Will Poulter
“It’s fine, it’s Sweden.”
Elokuvan tarinassa toksiseen parisuhteeseen jämähtänyt Dani (Pugh) matkustaa poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Ruotsin maaseudulla sijaitsevaan perinteikkääseen pikkukylään viettämään paikallista juhannusjuhlaa. Pienen kylän juhannusperinteet muuttuvat kuitenkin askel askeleelta oudommiksi. Juonessa tuskin on kenellekään Wicker Manin, tai vastaavanlaisia elokuvia nähneelle luvassa mitään yllättävää ja katsoja ehtiikin jo odotella kaikkea ruudulla tapahtuvaa. Se on tarkoituskin ja katsojana kokee jännityksen ohella pirullista iloa seuratessaan tapahtumien etenemistä kohti vaikuttavaa huipennusta.
Midsommarista riittää keskusteltavaa elokuvan päätyttyä. Erityisesti elokuvan loppupuoli on täynnä mielenkiintoisia allegorioita ja symbolismia. En ole täysin varma sopivatko ne saumattomasti yhteen elokuvan alussa luotuun tematiikkaan menetyksestä ja toksisesta parisuhteesta. Hereditaryn tavoin tuo läheinen ihmissuhde on enää pelkkä kulissi, jota vain pidetään yllä konfliktinpelossa ja aiheutetaan molemmille osapuolille tuskaa. Ihmisillä on jälleen liikaa sanomattomia sanoja ja ilmaisemattomia tunteita, koska he eivät kykene kommunikoimaan toistensa kanssa vaadittavalla rehellisyydellä. Jälleen mukana menossa on myös pakanauskonto.
Danin juhannusreissu on eräänlainen henkisen kasvun matka. Elokuvan ja Danin matkan pysäyttävässä huipennuksessa kylmät väreet menivät selkääni pitkin teatterin pimeydessä. Huipennuksessa on vaikeaa olla näkemättä kommentointia sukupuolirooleista, niiden historiasta ja psyykestä, sekä naisten voimauttamisesta. Jo Lady Macbethissä kokeneen veteraanin tapaan säväyttänyt nuori Florence Pugh sementoi asemaansa yhtenä Hollywoodin parhaista nuorista näyttelijättäristä. Myös Will Poulterin roolitukselle vihattavaksi mulkuksi valtavaa peukkua. Jo Kathryn Bigelow'n Detroit sen näytti, miten täydellisesti Poulter tuollaiseen rooliin sopii.
9.
Toy Story 4
imdb
Animaatio / Seikkailu / Komedia
Ohjaus: Josh Cooley
Käsikirjoitus: Andrew Stanton & Stephany Folsom
Alkuperäinen tarina: John Lasseter, Andrew Stanton, Cooley, Valerie LaPointe, Rashida Jones, Will McCormack, Folsom & Martin Hynes
Päätähdet: Tom Hanks, Tim Allen, Annie Potts, Tony Hale, Christina Hendricks, Keanu Reeves / Antti Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Sanna Majuri, Joonas Nordman, Raili Raitala, Robin Svarström
“We are all toys. Unique, beautiful toys.”
Onkohan mitään muuta elokuvasarjaa, josta on tehty neljä näin hyvää osaa. Toki pelot ennen tätä neljättä osaa olivat suuret, koska kolmas osa oli niin täydellisen tunteikas ja osuva lopetus tälle lapsuudesta sekä kasvamisesta kertovalle leffasarjalle. Me tiesimme kolmatta osaa katsomaan mennessämme, että tämä sarja on tässä ja sen vuoksi aikuiset ihmiset vollottivat kahta kauheammin teatterissa lasten ihmetellessä, että ketä varten tätä elokuvaa taas tultiinkaan katsomaan. Täten neljännen osan huono puoli tulisi jo automaattisesti siitä, miten se tavallaan tulisi muuttamaan tuon kolmannen osan lopetuksen ja sen herättämän tunneryöpyn falskiksi. Onneksi myös neljäs osa on erinomainen elokuva ja se tarjoaa uuden tunteikkaan lopetuksen lelujen saagalle, jonka parissa itkeä silmänsä punaisiksi. Nähtäväksi jää oliko tämä nyt sitten tällä kertaa tässä, kuten tekijät jälleen vannoivat.imdb
Ohjaus: Josh Cooley
Käsikirjoitus: Andrew Stanton & Stephany Folsom
Alkuperäinen tarina: John Lasseter, Andrew Stanton, Cooley, Valerie LaPointe, Rashida Jones, Will McCormack, Folsom & Martin Hynes
Päätähdet: Tom Hanks, Tim Allen, Annie Potts, Tony Hale, Christina Hendricks, Keanu Reeves / Antti Pääkkönen, Santeri Kinnunen, Sanna Majuri, Joonas Nordman, Raili Raitala, Robin Svarström
“We are all toys. Unique, beautiful toys.”
Toy Storyn neljännellä osalla Pixar osoittaa jälleen, miksi se on niin erityinen, laadukas ja kekseliäs animaatiostudio. Miljardiluokan elokuvasarjan päätähdeksi pomppaa Forky/Kahveli, joka on muovinen haarukka/lusikka -yhdistelmä, jolla on kierot silmät, oudot kädet, jäätelötikut jalkoina, ja joka kärsii eksistentiaalisesta kriisistä. Kahveli on poisheitettävistä roskista koottu kammotus, jonka pieni Bonnie-tyttö väkersi rakkaudella lastentarhan käsityötunnilla ja kirjoitti sen jalkaan nimensä. Tämä Bonnien osoittama kiintymys herätti elottoman esineen eloon ja antoi sille nimen, uuden tarkoituksen sekä paikan jonne kuulua, kodin.
Vaikka muut lelut Woodyn johdolla yrittävät vakuuttaa hämmentyneen Kahvelin olevan nyt Bonnien lelu, Kahveli itse kokee olevansa edelleen pelkkä poisheitettävä roska ja kuuluvansa roskikseen. Woody puolestaan huomaa, ettei Bonnie enää oikein tahdo leikkiä hänellä. Kahveli on roska, joka ei halua olla lelu ja Woody pelkää tulevansa arvottomaksi roskaksi. Matkan varrella tavataan myös samankaltaisten ongelmien keskellä painiva vanha 60-luvun nukke Gabby Gabby, sekä saamme nauttia alkuperäiskielellä kanadalaista hurjapäätä esittävästä Keanu Reevesistä ja epätavallisia pehmoleluja esittävästä komediaduo Key & Peelestä. Tämä elokuva on yksinkertaisesti fiksu, tyylikäs, hauska ja kaunis modernin tietokoneanimaation mestariteos. Kaikki väreistä, valosta, varjosta, taustoista ja niiden huolitellusta syvyydestä alkaen on sellaisella paneutumisen ja rakkauden tasolla, jota tapaa harmittavan harvoin.
8.
The Place - Jokainen haluaa jotain
imdb
Draama / Mysteeri / Jännäri
Ohjaus: Paolo Genovese
Käsikirjoitus: Christopher Kubasik, Genovese, Isabella Aguilar
Päätähdet: Valerio Mastandrea, Alessandro Borghi, Alba Rohrwacher, Sabrina Ferilli
“I offer you a task, you do the task, you get what you want.”
The Placen ensi-ilta Suomen teattereissa oli viime vuoden lokakuun puolivälissä, mutta tämä Paolo Genovesen ja Christopher Kubasikin jännäri ansaitsee tulla nostetuksi esiin. Elokuva perustuu tv-sarjaan The Booth at the End ja vaikka tuo Xander Berkeleyn tähdittämä sarja olikin hyvä, sekä elokuva noudattaa hyvin tarkasti sarjaa, niin Genovese on yksinkertaisesti punonut kaiken jännittävämmäksi ja ajatuksia provosoivammaksi elokuvakokonaisuudeksi.imdb
Ohjaus: Paolo Genovese
Käsikirjoitus: Christopher Kubasik, Genovese, Isabella Aguilar
Päätähdet: Valerio Mastandrea, Alessandro Borghi, Alba Rohrwacher, Sabrina Ferilli
“I offer you a task, you do the task, you get what you want.”
The Place on teatterituotantomainen mysteeridraama, jossa samassa kuppilassa istuu joka päivä samalla paikalla keski-ikäinen mies (Mastandrea), joka huhujen mukaan kykenee täyttämään minkä tahansa toiveen. Jujuna on, että toiveen toteutumiseksi toivojan tulee suorittaa miehen antama tehtävä. Annan esimerkin välittömästi elokuvan alusta. Vanha rouva haluaa miehensä alzheimerin taudin katoavan ja rouvan tehtäväksi tulee rakentaa pommi ja räjäyttää se julkisella paikalla tappaen mahdollisimman monta viatonta ihmistä. Tavallaan siis menemme sellaisten nuorisoelokuvien jäljissä kuin Nerve ja 13 Sins, mutta sukellamme paljon syvemmälle moraalikeskusteluihin, ihmisen kyltymättömään haluun saada enemmän ja onnellisuuden paradoksaaliseen metsästykseen.
Elokuva on hienosti tehty ja pantu kokoon, erityisesti roolituksen suhteen on tehty rautaista työtä. Kiehtovinta elokuvassa on kuitenkin sen materiaali, teemat ja elokuva hallitsikin ajatuksiani usean päivän ajan. Siitä huolimatta en ole täysin varma, mistä The Placessa on lopulta kysymys. Onko kyseessä metafora kirjailijasta? Onko elokuva vertauskuva hedonistisesta nyky-yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita kapuamaan kohti onnellisuutta ja menestystä talloen samalla muita syvemmälle mutaan. Pyrkiikö elokuva vain näyttämään, miten kuka tahansa ihminen voi riittävän epätoivoisessa tilanteessa olla valmis tekemään mitä tahansa? Viestiikö elokuva, miten ihmiset haluavat pakonomaisesti hallita kohtaloaan, miten he etsivät kyltymättömästi oikoteitä ja takuita onneen? Ehkä elokuva kertoo ihmisistä arjen oravanpyörässä, jossa meidän on pakko luoda jatkuvasti tavoitteita ja unelmia, että meillä olisi jokin tarkoitus nousta aamulla sängystä. Nämä jaksamiseen tarkoitetut tavoitteet ja unelmat voivat kuitenkin muuttua saavuttamattomina ansaksi, joka tekeekin meistä onnettomia. Yksi asia on kuitenkin varmaa; tämä on hyvin vaikuttava elokuva.
7.
Joker
imdb
Rikos / Jännitys / Draama
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Phillips & Scott Silver
Päätähdet: Joaquin Phoenix, Robert De Niro, Frances Conroy, Zazie Beetz
“What do you get when you cross a mentally ill loner with a society that abandons him and treats him like trash? You get what you f****n' deserve!”
Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnon voittanut Joker ei ole tavallinen hauska ja harmiton supersankarielokuva. Se on tarina yhteiskunnan hylkäämän ja mielenterveysongelmista kärsivän miehen hitaasta vajoamisesta hulluuden tilaan, jossa hän alkaa toteuttaa väkivaltaisia fantasioitaan ja kostaa sortajilleen. Kenties Warner Brosin markkinointiosasto on ratsastanut elokuvan kiistanalaisuudella ja raa'alla materiaalilla levittäen uutisia uloskävelyistä ja muista, mutta siitä huolimatta Joker kävelee todella aroilla ja kyseenalaisilla teillä. Elokuva periaatteessa kertoo modernin massa-ampujan synnystä. Siihen kun yhdistetään elokuvan sanoman huolimattomuus ja miten se saattaa helposti näyttäytyä ihmisille väärällä tavalla, niin se selittää kriitikkojen jakaantuneen vastaanoton muuten hienoon elokuvaan.imdb
Ohjaus: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Phillips & Scott Silver
Päätähdet: Joaquin Phoenix, Robert De Niro, Frances Conroy, Zazie Beetz
“What do you get when you cross a mentally ill loner with a society that abandons him and treats him like trash? You get what you f****n' deserve!”
Joaquin Phoenix on kuulunut suosikkeihini kauan aikaa, koska häneltä saa harvoin jos koskaan mitään tavanomaista. Elokuvan ja Phoenixin ympärillä on puhuttu paljon Oscareista, mutta minä keskitin energiani enemmän elokuvan sisältöön sekä tuntemuksiini ja täten en halua arvioida, onko Phoenixin vahvalla suorituksella voittajapotentiaalia. Ainakin roolisuoritus sisälsi paljon näyttelyä erinomaisella tasolla ja minäkin olen jo sen verran kyyninen sika, että alleviivaan sanan "paljon" merkittävyyttä tässä yhteydessä. Varmasti Joaquin on ehdokkaana ja siitä ei pitäisi olla kysymystä, vaikka toki jo viiden ehdokkaan joukkoon pääseminen vaatii yleensä kovaakin seulontaa.
Todd Phillipsiä on jo kauan kritisoitu hänen elokuviensa kantamista viesteistä, sosiaalisesta vastuuttomuudesta, ihmisvihasta, miesfantasioista ja vaikka mistä. Hänen on summattu tekevän äijien elokuvia, movies for dudes/bros, eli elokuvia, jotka vetoavat erityisesti nuoriin miehiin. Tämän kaiken perusteella Joker ei näyttäydy millään tavalla vieraana hänen muiden elokuviensa joukossa, vaan se tuntuu täysin luonnolliselta Hangovereitakin ohjanneen Todd Phillipsin filmografiassa. On puhuttu paljon siitä, että ymmärtääkö Phillips elokuviaan temaattisella tasolla riittävän monipuolisesti ja että mitä hänen elokuvansa lopulta sanovat katsojilleen. Jokerissa se ongelma on tuskin koskaan ollut yhtä selkeästi läsnä.
Yritän seuraavaksi parhaani mukaan kiertää yksityiskohtaisia juonipaljastuksia, mutta spoilerfoobikot siirtykööt eteenpäin, koska se on mahdotonta. Elokuvassa Joker muuttuu arvottomasta luuserista sosiaalisen vallankumouksen symboliksi, jolla kaupunkia ja yhteiskuntaa hallitsevaa itsekästä rahaeliittiä lähdetään kampeamaan nurin. Jokerista tulee tekojensa ansiosta ihailtu "yhteiskunnallista epätasa-arvoa vastaan kamppaileva esikuva", joka jättää merkkinsä historiaan. Kaikki tämä tapahtuu vain, koska hän toteuttaa henkilökohtaisen kostonsa häntä sortaneita ja kiusanneita ihmisiä kohtaan, eli tappaa heidät. Eikö tuo kuulosta moraalisesti vastuuttomalta? Etenkin kun elokuva ei malta pysyä etäällä seuraamassa tätä hulluuteen vajoamista, vaan se tuo katsojan Arthur Fleckin aka. Jokerin pään sisään. Joten me tunnemme sympatiaa, ehkä jopa empatiaa tätä väärinkohdeltua hahmoa kohtaan. Pahinta on, ettei elokuva näytä Jokerin tappavan ketään viatonta, vaan jättää sen täydellisen arvailun varaan. Jos elokuva näyttänyt Jokerin tappavan yhden viattoman ihmisen, tai tuonut esiin hänen tappojensa negatiivisia seurauksia, niin sen kautta Jokerin toiminta elokuvassa olisi näyttäytynyt edes hetken vääränä ja täysin halveksittavana. Nyt tuo tekojen vääryys ja halveksittavuus riippuu katsojasta, hänen moraalistaan ja maailmankäsityksestään.
Koin katsojana elokuvaa seuratessani Jokerin tapot oikeutettuina tuntien jopa mielihyvää jonkinlaisen karmisen oikeuden täyttymisen puolesta, sillä tappoihan Joker häntä julmasti sortaneita ja kusettaneita ihmisiä. Vasta myöhemmin elokuvaa pohtiessani tajusin, että hetkinen... Ei tässä mitään oikeutettuja tappoja ja pahoja miehiä teilattu, vaan tavallisia kavereita, jotka yrittivät kukin tavallaan setviä onnellisesti eteenpäin elokuvan koruttomassa maailmassa. En viitsi kirjoittaa jokaista tappoa auki, sillä se on ilmiselvää kun asiaa havahtuu ajattelemaan. Elokuva ei vain anna sille hirveästi aihetta ja aikaa.
Taitelija on periaatteessa aina vastuussa viestistä, jonka hänen työnsä maailmalle esittää. Ei voi itkeä Phillipsin tapaan jostain ajojahdista, tai herisyttää sormea ja huutaa että taiteilijan vapaus. Tämä elokuvan ympärillä vellova keskustelu ei ole mitään tyhjää kukkahattuilua, tai tyhjästä nyhjäistyä höpö-höpöä, vaan mielestäni täysin ymmärrettävää.
Mutta elokuva on todella hyvä, se luo keskustelua ja ajatuksia. Se on rohkea, sillä nykyaikana 70-luvun antisankareita ei ole enää ruuduilla hirveästi nähty. Tosin mielestäni Travis Bicklen hulluudella Taksikuskissa ja Jokerin hulluudella tässä elokuvassa on ero siinä, miten huolellisesti ohjaaja ja käsikirjoitus sitä käsittelee. Tai voin olla väärässäkin, sillä elän muistini varassa ja en ole Taksikuskia saanut katsotuksi vertailun tekemiseksi.
Mutta Taksikuskia katsoessa hoin mielessäni, että Travis tule järkiisi ja älä tee sitä. Taksikuskissa teon suunnittelu vei aikaa ja Scorsese täten antoi katsojalle ja hahmolle aikaa ajatella tilannetta eri kanteilta. Jokerissa väkivalta on yllättävää ja äkkinäistä, sen ei näe tulevan ja teon jälkeen ei jätetä aikaa miettiä, mitä tapahtui. Täten katsojan on lokeroitava ja yhdistettävä simppeleitä pisteitä nopeaan tahtiin, että hän on valmis vastaanottamaan elokuvalta lisää informaatiota pysyen sen tahdissa. Tätä kautta sitten syntyy tuo illuusio, että kaverit saivat ansaitsemansa, etenkin kun kaikkia tekoja edelsi tuore negatiivinen kokemus ja koimme tapahtumat vahvasti Jokerin näkökulmasta.
Kiitos ja anteeksi. Mennään eteenpäin.
6.
Green Book
imdb
Komedia / Draama / Henkilökuva
Ohjaus: Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Nick Vallelonga, Brian Currie
Päätähdet: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Sebastian Maniscalco
“So if I'm not "black" enough and if I'm not "white" enough, then tell me, Tony, what am I?”
Green Book pokkasi aika odotetusti parhaan elokuvan Oscarin (sekä alkuperäiskäsikirjoituksen), mikä jälleen kerran kirvoitti kosolti keskustelua. Mielensä pahoittamisen ydin kiteytyi siihen, että Green Book nähtiin liian turvallisena, yksinkertaistettuna ja tavanomaisena elokuvana ajankohtaisesta, sekä monimutkaisesta aiheesta. Kyse on siis pohjimmiltaan siitä, mitä elokuvalta halutaan. Tästä samasta oli kyse myös taannoisessa Scorsese (Coppola, Loach, Meirelles jne.) vs. Marvel -debatissa, johon tosin mahtuu enemmänkin. En nyt ala tähän sitä avaamaan, etenkin kun Martin Scorsesen kirjoitus New Yorkeriin tekee sen puolestani.imdb
Ohjaus: Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Nick Vallelonga, Brian Currie
Päätähdet: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Sebastian Maniscalco
“So if I'm not "black" enough and if I'm not "white" enough, then tell me, Tony, what am I?”
Pieruelokuvien tekijänä tunnettu toinen veljes Peter Farrelly kertoo Green Bookissa rakastettavan tositarinan kovasta, New Yorkin Bronxissa koko elämänsä asuneesta italialais-amerikkalaisesta (Mortensen), joka joutuu vastentahtoisesti kyyditsemään kuuluisaa mustaihoista pianistia (Ali) tämän konserttikiertueelle, joka suuntautuu vuoden 1962 Yhdysvaltojen eteläosiin. Eli keskelle sitä kaikkein kovinta ja vihamielisintä rotuerottelua ja -jännitystä kansalaisliikkeiden aikana.
Green Book on koskettavan pysäyttävä katsaus rotuun ja yhteiskuntaluokkiin Yhdysvalloissa. Se on myös klassiseen tyyliin tehty rehellinen ja optimistinen hyvän mielen elokuva, jollaisia nyky-Hollywood tekee turhan harvoin tällaisella kunnianhimolla - ainakaan onnistuneesti. Elokuvalla ja katsojalla on onni nauttia kahdesta huippuluokan näyttelijästä, kun pohjoismaalaisille vanhemmille New Yorkissa syntynyt Viggo Mortensen ja True Detectiven mainiota kolmoskautta hartioillaan kannatellut Mahershala Ali miehittävät pääosia. Sivurooleista löytyy esimerkiksi viimeinkin nelikymppisenä kukoistustaan elokuvanäyttelijänä elävä, entinen Freaks and Geeks -tähti, Linda Cardellini ja koomikkona toistaiseksi enemmän tunnettu Sebastian Maniscalco, jotka täyttävät pienet roolinsa erinomaisesti.
5.
The Irishman
imdb
Draama / Rikos / Henkilökuva
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Steven Zaillian
Päätähdet: Robert De Niro, Joe Pesci, Al Pacino, Harvey Keitel, Anna Paquin, Ray Romano, Stephen Graham, Jesse Plemons
“I heard you paint houses.”
Tähän elokuvaan liittyy yksi syy, miksi en halua tietää tulevista elokuvista yhtään mitään. Se oli varmaankin ulkomuistista 2013 kun kuulin, että tällainen elokuva on tekeillä, ohjaajana Scorsese ja näyttelijöinä De Niro sekä Pesci. Odotus oli niin pitkä, että ehdin jo luovuttaa ja unohtaa koko projektin. Viimeinkin se sitten saapui.imdb
Ohjaus: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Steven Zaillian
Päätähdet: Robert De Niro, Joe Pesci, Al Pacino, Harvey Keitel, Anna Paquin, Ray Romano, Stephen Graham, Jesse Plemons
“I heard you paint houses.”
The Irishman kertoo mafian palkkamurhaajana toimineen Frank Sheeranin (De Niro) tarinan ja sen kautta paljastuu, mitä tapahtui Jimmy Hoffalle (Pacino) - ainakin Sheeranin mukaan. Elokuva tasapainoilee kolmella eri ajanjaksolla liikkuvan tarinan välillä. Elokuva alkaa vanhainkodista, jossa pyörätuolissa istuva Sheeran alkaa muistella tarinaansa ja elokuvan kerronta omaa vanhan miehen muisteluiden mukaisen rytmin. Sheeran aloittaa tarinalla pitkästä ajomatkasta mafia-asianajaja Bill Bufalinon tyttären häihin. Mukana matkalla ovat Frankin vaimo ja Frankin vaikutusvaltainen mafiatuttava Russell Bufalino (Pesci) vaimoineen. He matkustavat autolla, koska Russell ei pidä lentämisestä, minkä lisäksi hänellä on paljon bisneksiä hoidettavana matkan varrella. Tämä muistoja herättävä matkatarina saa Frankin myös muistelemaan laajemmin rikollista uraansa ja nousua mafian sisällä. Sheeranin rikollinen ura sijoittui Yhdysvaltain mafian verisimmälle "kulta-ajalle" ja kätkee sisäänsä raakoja murhia, poliittisia salaliittoja ja historiallisia tapahtumia. Onko tämä kuolinvuoteella annettu tunnustus/muistelu sitten miltä osin totta? Kuka tietää ja ei sillä ole tässä tapauksessa mitään väliä. Elokuva ja sen tunteet, teemat ja ihmissuhteet ovat aitoja - muulla ei ole väliä.
Näyttelijät esittävät kasvojen nuorennustekniikan avulla roolihahmojaan kaikissa näissä eri vuosikymmenille sijoittuvissa tarinoissa. Se on hieman häiritsevää aluksi kun etsii ihmistä bittien alta, mutta pian sen hyväksyy ja siihen ei kiinnitä huomiota. Periaatteessa cgi toimii tässä tapauksessa maskeerauksena ja se on hyväksyttävä samalla tavalla kuin hyväksytään näyttelijöiden iän tai ulkonäön muuntelu perinteisen maskeerauksen avulla. Eri-ikäisten ihmisten esittäminen vaatii myös näyttelijöiltä paljon työtä. Esimerkiksi ryhdin on oltava suorempi, liikkeiden vauhdikkaita, lennokkaita ja itsevarmoja vailla vanhuudelle omaista varovaisuutta ja harkintaa. Samoin myös puhetyylin on oltava tässä tapauksessa nopeampi, sillä usein ihmisen ikääntyessä puhetahti muuttuu rauhallisemmaksi. Varmasti asiaan liittyy vieläkin enemmän hienouksia.
Robert De Niron esittämä päähahmo Frank Sheeran on toisen maailmansodan veteraani, joka hiljalleen tutustuu alamaailman kuvioihin ja alkaa hyödyntää "kaduilla" sotilaana oppimiaan taitoja perheensä elättämiseksi. Tämä osa elokuvasta on periaatteessa kuin Goodfellasia, vaikka tietysti esimerkiksi yli kolmen tunnin kesto ja kerrontatyylin kumpuaminen tarinallisista tarpeista ei mahdollista yhtä dynaamista kerronta- ja leikkaustyyliä. De Niro lyö pöytään hienoimman roolisuorituksensa varmaankin neljännesvuosisataan, vaikka siihenkin ajanjaksoon mahtuu mielestäni useita ihan hyviä rooleja, mikä saattaa olla vastoin yleistä mielipidettä.
Parodian rajoilla näyttelevä Al Pacino on Jimmy Hoffana loistava ja lienee lähimpänä Oscar-ehdokkuutta. Hoffa on kuuluisa mies, joka on luonut itse oman menestyksensä. Hän on aggressiivinen ja rajattoman itseluottamuksen omaava persoona, joka on tottunut siihen, että ihmiset tanssivat hänen pillinsä mukaan. Hoffa on Yhdysvaltojen toiseksi voimakkain mies presidentin jälkeen, sillä Hoffa johtaa kuljetusalan liittoa (maan suurin) ja hallitsee sen valtavaa 8 miljardin dollarin eläkekassaa. Kiireinen ja kärsimätön Hoffa on tottunut olemaan vaikutusvaltaisin mies huoneessa ja hänellä on tarve dominoida tilanteita. Se ei ole terveellinen piirre, kun tekee bisneksiä alamaailman kanssa. Kaikesta tästä huolimatta elokuva esittää hänet hyvin karismaattisena, lojaalina ja pidettävänä miehenä, erityisesti siviilissä. Mutta elokuvassa lähes jokainen hänen tekemänsä siirto on katastrofi, jolla hän kaivaa omaa kuoppaansa. Häntä yritetään varoittaa useaan kertaan asettumasta mafian suunnitelmien tielle, mutta Hoffa ei vain kuuntele.
Eläkkeeltä takaisin suostuteltu Joe Pesci on niin ikään erinomainen huipulla mafian hierarkiassa olevana Russell Bufalinona. Hän on epätyypillinen Pesci-hahmo, koska Russell omaa loputtoman kärsivällisyyden. Hän pitää korttinsa lähellä rintaa ja häneen henkilöityvät oivasti mafian kaksi puolta. Kun teet oikein, osoitat kunnioitusta ja kiitollisuutta, olet kuin perhettä. Kun mokaat, muutut riskiksi, tai olet tiellä, niin se oli siinä. "Asiat ovat niin kuin ovat", joku tulee "maalaamaan talon", toinen hoitaa "kirvesmiehen työt" ja kukaan ei menetä yöuniaan.
The Irishman tuntui yli kolmen tunnin kestostaan huolimatta kuin sulavalta kahden tunnin elokuvalta. Se ei ole kuitenkaan mikään Goodfellas jo siitä syytä, ettei Goodfellasin dynaamisuutta ole mahdollista saavuttaa millään näin pitkässä elokuvassa. Eikä Scorsese edes yritä sitä, sillä monien kohtausten musiikkiraita on silkkaa hiljaisuutta ja esimerkiksi montaaseissa soi vain unohdettavaa jazzia. Tämä muistuttaa tyylillisesti jonkin verran Scorsesen The Silencea. Tätä ei ole ohjannut enää nuori Martin Scorsese, vaan sen on ohjannut vanhempi ja viisaampi elokuvantekijä, joka saa kaiken tarvittavan aikaan vähemmällä ja hänellä ei ole tarvetta todistaa kaupallisuuttaan. Räväkkyys ja toiminta on vaihtunut viileämpään pohdiskelevuuteen tekojen seurauksista ja niiden luoman syyllisyyden kanssa elämisestä. Ja millaiseen kohtaukseen tämä elokuva loppuukaan! Yleensäkin katsoin useamman kohtauksen uudelleen jo ensimmäisen katsomiskerran aikana, koska en vain voinut hillitä itseäni.
The Irishman on kolme ja puoli tuntia kestävä gangsterieepos, jollaisia tuskin enää nähdään. Sitä tähdittää ja sen sivuosissa vilahtelee näyttelijöitä, jollaisia tuskin enää nähdään. Sen ohjasi yksi amerikkalaisen elokuvan mestareista, joka on edelleen 78-vuotiaana voimiensa tunnossa, mutta jolla oli vaikeuksia löytää rahoitusta elokuvalleen. Niin paljon kuin elokuvasta olisin halunnut nauttia iloisena, niin päällimmäinen tunne elokuvan päätyttyä oli haikeus. The Irishman tuntuu jollain tapaa aikakauden päätökseltä. Niin kauan sitä oli toivonut uutta gangsterielokuvaa tältä porukalta ja nyt sen sitten sai heräten siihen, miten vanhoja nämä mestarit ovat. Herää huoli, tullaanko tällaisia elokuvia enää näkemään, joissa aikakauden kuvaaminen on näin oivallista, koska tekijät ovat eläneet ja varttuneet tuossa samassa maailmassa.
4.
Parasite
imdb
Jännitys / Draama / Komedia
Ohjaus: Joon-ho Bong
Käsikirjoitus: Joon-ho Bong, Han Jin Won
Päätähdet: Kang-ho Song, Woo-sik Choi, So-dam Park, Yeo-jeong Jo, Sun-kyun Lee
“If I had all this I would be kinder.”
Parasite on eteläkorealaisen auteurin Bong Joon-ho:n mestarillinen komedisia mausteita sisältävä jännityselokuva, jossa köyhän Kim Ki-taekin perhe keplottelee itsensä osaksi sikarikkaan Parkin perheen elämää, minkä kautta Kimit sotkeutuvat myös osaksi erittäin kummallista kuviota.imdb
Ohjaus: Joon-ho Bong
Käsikirjoitus: Joon-ho Bong, Han Jin Won
Päätähdet: Kang-ho Song, Woo-sik Choi, So-dam Park, Yeo-jeong Jo, Sun-kyun Lee
“If I had all this I would be kinder.”
Kun Bongin Snowpiercerin miljöönä olevassa junassa köyhimmät olivat vasemmalla ja rikkaimmat oikealla, Parasitessa Kimin perhe asuu mäkisen kaupungin matalimmassa korttelissa kellariasunnossa, kun taas rikas Parkin perhe asuu korkealla kukkulalla eristyksissä muusta maailmasta. Tyypilliseen Bongin tapaan elokuva kätkee sisäänsä useita eri genrejä. Se alkaa komedisempana versiona Hirokazu Koreedan Shopliftersista, josta elokuva siirtyy heist-elokuvien kautta Driving Miss Daisy -alueelle ennen asettautumista farssin kautta synkäksi jännäriksi. Pohjimmiltaan tämä on elokuva yhteiskuntaluokista ja niiden välisistä valtavista kuiluista, yhteiskunnasta joka luo ja ruokkii tätä erottelua, sekä rahan vaikutuksesta ihmisen psyykeeseen. Elokuvan aiheeseen nähden verrattain kepeä ulkokuori ja Bongille ominaiset yksityiskohdat kätkevät sisäänsä aiempiin Bongin elokuviin nähden poikkeuksellisen käsinkosketeltavaa raivoa ja epätoivoa yhteiskuntaa, sekä sen valtaleikkejä kohtaan.
Teknisesti elokuva on puhdas mestariteos, joka liitelee saumattomasti kohtauksesta, tunteesta ja genrestä toiseen. Hong Kyung-pon kameratyö ja kompositiot ovat kaikessa vakavuudessaan ja itsehillinnässään mahtavia. Ne eivät kutsu ylimääräistä huomiota puoleensa, vaan palvelevat nöyrästi elokuvaa ja syventävät alleviivaamatta elokuvan teemoja. Myös lavastus on kenties elokuvavuoden vahvinta ja tarinalle keskeisintä. Kohtaus Kimin perheen pojasta kaatosateessa laskemassa ja laskemassa rikkaiden asunnolta takaisin köyhään kellariasuntoon on muutamien muiden hetkien ohella ikimuistoinen, koska se summaa hetkellisten tunteiden ohella elokuvan teeman paremmin kuin mikään muu voisi. Parkien valoisa moderni asunto, sen täydellinen yksityisyys ja jääkaapista löytyvä ökyluokan pullovesi ovat nekin kenties kuluneen elokuvavuoden tarinallisesti keskeisimpiä ja puhuttelevimpia tekijöitä kontrastina Kimien asuntoon.
Bong ja käsikirjoittaja Han Jin Won eivät ole valinneet sitä helpointa reittiä ja lähteneet luomaan rikkaista sekä etuoikeutetuista Parkeista selkeästi halveksittavia kusipäitä. Parkit ovat todella mukavia, mikä käy elokuvassa ilmi kerta toisensa jälkeen. He ovat paljon mukavampia ja helpommin pidettäviä ihmisiä kuin köyhä Kimin perhe. Tähän perheen pää Kim Ki-taek toteaa, että hänkin olisi mukava, mikäli hän olisi rikas. "Raha on silitysrauta, joka siloittaa kaikki elämän kurtut". Rikkaat Parkit ovat ihmisiä, joiden käytöksestä paistaa läpi ison rahakasan tarjoaman turvallisen elämän huolettomuus ja kuinka tiedostamattomia he ovat etuoikeutetusta elämästään. Tästä herännyttä mahdollista raivoa katsojan päässä tasapainottaa köyhän Kimin perheen uskomaton itsekkyys ja halveksunta parempiosaisiaan kohtaan, eli suomeksi sanoen herraviha. Elokuvan käsikirjoitus on pidemmän vuodatuksen estämiseksi siis loistava ja se ei anna katsojansa vain istua passiivisena, tai teeskentele asioiden olevan hyvin yksinkertaisia.
Parasite voitti Cannesin pääpalkinnon, jossa se myös sai ensiesityksessään kahdeksan minuutin seisovan suosionosoituksen. Elokuva alkoi keskiyöllä ja loppui vähän yli kaksi. Kun ohjaaja Bong Joon-ho saapui lavalle suosionosoitusten jälkeen, hän totesi vain: "Eiköhän lähdetä kotiin".
3.
The Favourite
imdb
Draama / Historia / Komedia
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Deborah Davis, Tony McNamara
Päätähdet: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult
“You are in favour. But favour is a breeze that shifts direction all the time.”
The Favourite on 1700-luvun Englannin hoviin sijoittuva kolmen naisen tragikomedia, joka käsittelee valtasuhteita ja valtaa; miksi tavoittelemme sitä ja miten turmelevaa, sekä oikukasta valta voi olla. Elokuva on täynnä lennokkaita vuorosanoja ja kivikasvoista huumoria, joka herättäisi Buster Keatonissa ylpeyttä. The Favourite on kirurgisella tarkkuudella suunniteltu ja kuvattu elokuva, jota tähdittää kolme häikäisevän taitavaa naista, joiden välinen kemia ja koominen ajoitus aiheuttaa herkullista kihelmöintiä kasvojen lihaksistossa. Kaikki kolme olivat Oscar-ehdokkaina, mutta ainoastaan ensimmäisen kerran brittien The Officessa näkemäni Olivia Colman nappasi parhaan naispääosan palkinnon seisovien aplodien, sekä vilpittömän hölmistyneen puheen kera. Rachel Weisz taas lienee yksi aliarvostetuimpia ison nimen näyttelijättäriä, koska hän vain sulautuu roolihahmokseen vailla mitään valtavia maneereja, tai erityisen dominoivia fyysisiä piirteitä. Kun olemme hieman epävirallisissa merkeissä liikkeellä, niin tunnustan Emma Stonella olevan ikuisesti pehmeä paikka minun sydämessäni, koska kun olen opiskellut, hän on tähdittänyt Superbadia, Easy A:ta jne. Hänen roolinsa ovat täten olleet aina hyvin samaistuttavia ja hänen varman tasaista kehitystään näyttelijänä ja roolihahmojensa valossa on ollut hieno seurata. Hän on eräänlainen "valkokankaan ystäväni" ja sen myötä The Favouritessa on yksi kohtaus tai pikemminkin hetki, josta en tykännyt. Toinen syy oli sen merkityksettömyys tarinalle ja roolihahmolle. Tiedätte, kun näette elokuvan ja muistatte lainaamani termin.imdb
Ohjaus: Yorgos Lanthimos
Käsikirjoitus: Deborah Davis, Tony McNamara
Päätähdet: Olivia Colman, Emma Stone, Rachel Weisz, Nicholas Hoult
“You are in favour. But favour is a breeze that shifts direction all the time.”
Olen jo muutaman vuoden ajatellut olevan vain ajan kysymys, koska kreikkalainen art house -elokuvantekijä Yorgos Lanthimos voittaa Oscarin. The Favourite oli majesteettinen muskeleidennäyttö Lanthimokselta, jonka odotin sen pystin hänelle tuovan. Elokuva kuitenkin jäi ilman niin parhaan elokuvan kuin parhaan ohjaajankin pystiä ja nyt minua hieman huolestuttaa arvioni puolesta. Tästä loistavan tuotannon niin lavastusta, kuvausta, musiikkia, asustusta kuin näyttelyäkin myöten omanneesta elokuvasta on hankala pistää paremmaksi. Eiköhän kuitenkin mm. The Lobsterin ja Dogtoothin ohjannut Lanthimos siihen vielä kykene. Mutta ilmankin tuollaisia kultaisia takankoristeita Lanthimos on ja tulee olemaan toivottavasti pitkään nykyelokuvan suurimpia, kiinnostavimpia ja luovimpia nimiä.
2.
Once Upon a Time... in Hollywood
imdb
Draama / Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus
Päätähdet: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Al Pacino
“It's official, old buddy. I'm a has-been.”
Once Upon a Time in Hollywood on elokuva, jonka jännitys saattaa riippua aavistuksen katsojan yleistiedosta, eli onko hän kuullut Sharon Taten kohtalosta, tai Charles Mansonin kultista. Kun ensimmäistä kertaa törmäsin uutiseen Tarantinon uuden elokuvan aiheesta, ensireaktioni oli että se kuulosti mauttomalta markkinointikikalta. Sitähän se pohjimmiltaan onkin, koska Quentin Tarantino on pulp ja eksploitaatio -elokuvien ohjaaja sekä fani, joten juuri tuollainen kiistanalainen koukku on täysin normisettiä. Hyvin härskiä ja saattaa tuntua mauttomalta, mutta sitähän se eksploitaatio on: "Yleisön houkuttelemista sensationalistisella ja/tai kiistanalaisella sisällöllä". Ei siis mitään uutta auringon alla.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus
Päätähdet: Leonardo DiCaprio, Brad Pitt, Margot Robbie, Margaret Qualley, Al Pacino
“It's official, old buddy. I'm a has-been.”
Vuoden 1969 Hollywoodiin sijoittuva kiireetön elokuva kertoo kuuluisaa television western-sarjaa tähdittäneestä näyttelijästä (DiCaprio), joka yrittää mukautua ja selviytyä rajussa murroksessa olevassa Hollywoodissa, jota hän ei enää tunne omakseen. Lisäksi se kertoo hänen stuntmiehestään (Pitt) ja vasta kaupunkiin saapuneesta, tähteyden kynnyksellä olevasta nuoresta näyttelijättärestä, Sharon Tatesta (Robbie). Elokuva on hyvin kaunis, nostalginen ja kepeähkö. Kaikkea tätä elokuvassa varjostaa näkyvästi Hollywoodin kaduilla vaaniva uhka ja katsojan elokuvaan mukanaan tuoma tieto vääjäämättömästä tapahtumasta, joka uhkaa pahaa tiedostamattomia päähahmojamme. Tarantinon elokuva on myös loistava esimerkki, kuinka hahmojen pidettävyys saavutetaan tehokkaimmin vastoinkäymisten ja erehtyväisyyden myötä.
Tarantino kutsuu sinut viettämään aikaa kultaisessa auringonvalossa kylpevään menneisyyden Hollywoodiin, ajamaan mahtavia jenkkirautoja, viettämään aikaa elokuvien kuvauksissa. Se sisältää lukemattomia viittauksia vanhoihin elokuviin ja unohdettuihin amerikkalaisiin televisiosarjoihin. Se sisältää tuttua soljuvaa dialogia, pastisseja. Se saa kaiken ruudulla näkyvän näyttämään elokuvamaiselta. Katolla sätkä huulessa antennia korjaamassa paidaton Brad Pitt on ehkä tämän vuoden miehekkäin yksittäinen kohtaus missään elokuvassa. Ehkä parasta tässä elokuvassa on, miten sen edetessä elokuvamainen realismi saa fantasian reunukset. Se tuo eskapismia ja järjestystä tähän satunnaiseen maailmaan tavalla, jonka vain elokuva voi tarjota. En ole aiemmin saanut katharsista itkien kyyneliä, kun ihmisen naama hakataan muodottomaksi pöydänkulmaan. Tämän vuoksi minä katson elokuvia - siis tämän elokuvan lopetuksen ja siihen tiivistyvien asioiden vuoksi.
1.
Marriage Story
imdb
Komedia / Draama / Rakkaus
Ohjaus & käsikirjoitus: Noah Baumbach
Päätähdet: Adam Driver, Scarlett Johansson, Laura Dern, Ray Liotta, Alan Alda
“I never really came alive for myself; I was only feeding his aliveness.”
Kun 49 elokuvaa oli valittu, tiesin, mikä viideskymmenes tulisi tulemaan. Sitä en osannut aavistaa, että se tulisi kruunaamaan koko elokuvavuoden. Noah Baumbachin (Frances Ha, Tursas ja valas) Marriage Story on myötätuntoinen ja terävä katsaus hajoavaan avioliittoon, sekä sen pinnan alla edelleen roihuavaan rakkauteen. Se on myös hauska elokuva, kuten Baumbachin tyyliin kuuluu. Suurella todennäköisyydellä se on myös henkilökohtainen elokuva.imdb
Ohjaus & käsikirjoitus: Noah Baumbach
Päätähdet: Adam Driver, Scarlett Johansson, Laura Dern, Ray Liotta, Alan Alda
“I never really came alive for myself; I was only feeding his aliveness.”
Marriage Story sisältää useita mieleen pysyvästi piirtyviä kohtauksia. Se alkaa lempeän musiikin tahdittamana viehättävällä kertojanosuudella, jossa mies ja vaimo pääsevät molemmat ääneen. Kirjan kertojan tapaan, he molemmat antavat toisistaan luonnekuvauksen lempeällä rakkaudella, jossa kaikki ärsyttävätkin tavat kääntyvät sympaattisiksi ominaisuuksiksi. Pian musiikki ja lämpö kuitenkin loppuu, kun paljastuu heidän olevan erosovittelijan vastaanotolla, jossa he päätyvät asumuseroon ja harkitsemaan eroa. Näyttelijävaimo (Johansson) ja lapsi lähtevät Los Angelesiin, teatteria ohjaava mies jää New Yorkiin. He aikovat suhtautua asumuseroon ja potentiaaliseen eroonsa kypsien aikuisten tapaan - kuuluisia viimeisiä sanoja.
Eroa haluaa Scarlett Johanssonin hahmo, joka on avioliiton aikana kadottanut oman henkilökohtaisen identiteettinsä, hänestä on tullut pelkkä vaimo ja äiti. Hänen näyttelijän uransa oli ottamassa tuulta alleen Hollywoodissa, kunnes hän tapasi miehensä (Driver) muuttaen tämän perässä New Yorkiin, jossa Johanssonin hahmo on sittemmin näytellyt yksinomaan miehensä tuotannoissa. Taloudessa edetään miehen halujen mukaan, joka torppaa nopeasti kaiken uuden, johon kuuluu esimerkiksi vaimon lupaavan tv-pilotin kuvaaminen länsirannikolla. Mies on tyytyväinen nykyiseen elämään ja haluaa sen pysyvän samanlaisena. Nainen on ollut onneton jo pidemmän aikaa, mutta ei ole tuonut sitä kovinkaan suoraan esille. Vaimon mukaan ongelma on siinä, että kaikki keskittyy miehen ja hänen uransa ympärille, ja ettei mies pidä vaimoaan omana itsenäisenä ihmisenä, vaan näkee vaimon itsensä jatkeena. Se ja mies petti vaimoa.
Pari on sopinut siis eron koittaessa hoitavansa sen sopuisasti, mutta mukaan vedetyt lakimiehet ja lait tekevät siitä vaikeaa. Ero olisi kenties voitu välttää paremmalla kommunikaatiolla ja liitossa on selvästi edelleen paljon rakkautta. Olosuhteet ovat toki haastavat, kun kaksi kunnianhimoista ihmistä lyö hynttyyt yhteen ja haluaa tehdä omaa uraa ja juttuaan. Elokuva kuvaa tässä tapauksessa myös epäsuorasti showbisnes-avioliittoa ja sen haastavuutta. Katsoin hiljattain dokumentin, jonka mukaan Los Angelesiin ja New Yorkiin muuttaa vuosittain arviolta 127 000 ammattinäyttelijäksi hamuavaa ihmistä. Näistä noin 84 000 on naisia ja jo pelkästään seuraavan viiden vuoden aikana 83 000 heistä on luopunut unelmastaan, ja saman suuntaiset prosentit pätevät myös miehiin. Niistäkin jotka ovat jääneet, vain häviävän pieni prosentti ansaitsee riittävästi elääkseen pelkällä näyttelemisellä. Joten ehkä tästä tiedosta saa lisää taustaa Johanssonin hahmolle ja millaisen mankelin läpi hän on itsensä puskenut luodakseen uraa näyttelijänä. Siitä ei selviä läpi ilman aitoa intohimoa, kovapäisyyttä ja valtavaa onnea. Myös taidot ja keskimääräistä ihmistä kauniimpi ulkonäkö kuuluvat usein asiaan. Pauline Kaelin sanoin kauneus on näyttelijälle korvaamaton ominaisuus, koska se mahdollistaa suuremman repertuaarin ja tarjoaa enemmän mahdollisuuksia ilmaisulle. Kauneus on näyttelijälle valtava etu, koska me rakastamme katsoa heitä. Mutta Hollywood on täynnä kauniita ihmisiä, joten lopulta ne ratkaisevat asiat ovat halu, kova työ, onni ja taito.
Sivupoluilta palatakseni, periaatteessa avioparin välillä ei ole juuri minkäänlaista konfliktia kunnes laki ja asianajajat astuvat kuvaan, jolloin tilanne monimutkaistuu huomattavasti. Elokuvan hykerryttävämpiin vuorosanoihin kuuluu: "Rikosasianajajat näkevät pahat henkilöt parhaimmillaan ja avioerojuristit näkevät hyvät henkilöt pahimmillaan". Marriage Story näyttää tämän toteamuksen toteen koomisella tavalla. Yksi aiemmin mainitsemistani huippukohtauksista on, kun pariskunta keskustelee suhteestaan luonteesta ja sen ongelmista sovittelupöydässä asianajajiensa kautta. Siinä tulee miehelle ja naiselle ilmi asioita, joista ei oltu mainittu suhteen aikana - ainakaan painokkaasti. Samaan aikaan kun asianajajat väittelevät avioparin puolesta, pariskunta itse nyökyttelee hiljaa mukana ja välttelee katsekontaktia toistensa kanssa. Se kuvaa nykyaikaa oivasti ja saman kommunikaation vaikeuden ympärillä pyörivät esimerkiksi Ari Asterin kauhuelokuvat.
Avioeromenettelyn käynnistymisen myötä kaikki pariskunnan elämässä muuttuu tietynlaiseksi vastakkainasetteluksi, strategiseksi peliksi ja kilpailuksi. Sen keskiöön jää maallisen mammonan ohella lapsi, josta käydään väistämättä emotionaalista köydenvetoa. Prosessissa myös helposti unohtuu ihmisyys ja empatia. Elokuva rakentuu ennalta arvattavasti kohti pariskunnan välistä kasvokkain käytyä riitaa, jota katsojana toivoo tapahtuvaksi mahdollisimman pian. Se tulee puhdistamaan ilmaa parin välillä, mutta onko se liian vähän liian myöhään? Tuossa kyseisessä kohtauksessa kamerakulma etenee hiljalleen kohti voimakkaita lähikuvia näyttelijöiden tunteita huokuvista kasvoista.
Adam Driver ja Scarlett Johansson tekevät tämän eroamisesta ja sen vaikutuksista kertovan elokuvan pääosissa uriensa parhaimmistoon kuuluvaa työtä. Driverin järkiperäinen hahmo patoaa asioita ja tunteita sisäänsä, jotka ilmenevät hienovaraisena passiivis-aggressiivisena käytöksenä. Kun hän menettää hermonsa, läsnä on kylmäävää intensiteettiä. Johanssonin hahmo on impulsiivinen ja tunteikas, yhtaikaisesti vahva ja haavoittuva. Hänen silmiensä ilmaisema raaka tunne iskee suoraan katsojan sydämeen. Sattuu nähdä molemmat hahmot niin onnettomina.
Loistavaa työtä tekevät niin ikään tyhjän hymyn omaavaa Hollywood-asianajajaa esittävä Laura Dern ja gangsterimaista asianajajaa esittävä Ray Liotta. Näiden kahden vastapainoksi humaanin roolisuorituksen tarjoaa Parkinsonin taudista kärsivä Alan Alda pienessä, mutta koskettava sivuroolissa homssuisena ja masentuneena budjettiasianajajana. Kaikesta päätellen hahmon pitäisi olla eläkkeellä, mutta henkilökohtaiset asiat ovat sillä mallilla, ettei se ole syystä tai toisesta mahdollista.
Tämä on mestarillinen elokuva, joka kasvaa ja kasvaa vaikuttavuudessaan. Elokuva ei valitse kiistassa puolia. The Favouriten myös kuvannut Robbie Ryan tekee häikäisevää työtä kameran takana. Hänen ja Baumbachin maltilliset, kiireettömät kompositiot löytävät erinomaisesti tilanteiden absurdiuden pelaten oivasti dialogin ja näyttelijöiden kanssa yhteen. Ryan ja Baumbach tietävät prikulleen koska pysyä lähellä, koska antaa tilaa, mitä lähestymistapaa mikäkin tilanne vaatii. Oman kiitoksensa ansaitsee myös Randy Newmanin varmastikin Oscar-kilvassa oleva sävellys, joka tukee täydellisesti oikeita hetkiä sulautuen erottamattomaksi osaksi kokonaisuutta.
Se oli siinä. Kiitos lukemisesta ja hyvää elokuvavuotta 2020!
Täydennystä listaan, eli ne merkittävimmät poisjäännit:
VastaaPoista- Ken Loachin Sorry We Missed You, jälleen mainio työläisten ahdingosta kertova elokuva.
- Rian Johnsonin Knives Out, odotusten mukainen loistava murhamysteeri.
- Robert Eggersin The Lighthouse, odotusten mukainen loistoelokuva.
- James Mangoldin Ford v Ferrari, autoiluelokuvien kaikkien aikojen parhaimmistoa.
Yleisimmin mainitsen vielä toimintaelokuvan Hunter Killer, joka oli mukava tuulahdus 90-luvun toimintaelokuvaa sieltä skaalan paremmasta päästä.
Ja tietysti Meirellesin Kaksi paavia, joka ei vaadi uskomista kristinuskoon ollakseen kiehtova ja filosofinen kahden erilaisen miehen kohtaaminen.
VastaaPoista