Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

Coco (2017) - Elokuva-arvostelu

coco juliste arvostelu 1

Genre: Animaatio / Seikkailu
Ohjaus: Lee Unkrich & Adrian Molina
Käsikirjoitus: Molina & Matthew Aldrich perustuen Unkrichin, Molinan, Aldrichin ja Jason Katzin alkuperäistarinaan.
Päätähdet: Anthony Gonzalez, Gael García Benal, Alanna Ubach, Benjamin Bratt
Kesto: 105 min.

"Remember Me"

Mariachi -tyyliin soitetulla Disneyn tunnusmusiikilla alkava Pixar-animaatio Coco on rakennettu Meksikon kielen, musiikin ja kulttuurin ympärille. Tarinan ytimessä on kuolleiden päivä, Dia des los Muertos, kolmipäiväinen juhla, jossa kunnioitetaan ja muistetaan kuolleita perheenjäseniä. Meidän kulttuuriimme verrattuna tästä muistojuhlasta tekee erilaisen se, että kyse on pohjimmiltaan iloisesta juhlasta. Meksikolaisperheet kokoontuvat yhteen juhlimaan, kertoen tarinoita edesmenneistä esi-isistään ja sukulaisistaan välittäen näin nämä tarinat, sekä sukulaistensa muiston seuraaville sukupolville.  Kuolleiden päivän juhlintoja varten kotiin ja haudoille pystytetään alttareita (ofrenda), johon laitetaan kuva henkilöstä, jota halutaan muistaa. Kuvan lisäksi koristellulle alttarille voidaan sitten laittaa esimerkiksi henkilön lempiruokia ja henkilökohtaisia esineitä. Uskomusten mukaan kun kuolleiden päivänä edesmenneiden ihmisten henget tulevat visiitille elävien maailmaan perheidensä luo.

Lienee myös syytä mainita heti kärkeen, ettei kyseessä ole synkkä ja masentava tarina kuolemasta ja surusta. Coco kertoo elämästä ja perheestä, ihmissuhteiden merkityksestä ja siitä, millaisen kuvan jättää itsestään muille ihmisille. Kuolema toimii vain kaiken tämän kehyksenä. Alunperin jo 2010 kytemään lähteneen elokuvan piti olla alunperin tarina amerikkalaisesta lapsesta, joka kamppailee äitinsä kuoleman herättämän kivun kanssa, minkä ohessa poika saa tietää omaavansa meksikolaisia juuria. Tekijätiimi kuitenkin ymmärsi tämän olevan väärä lähestymistapa ja mikään näistä käänteistä ei ole elokuvassa läsnä. Elämää ja kuolemaa kyllä käsitellään, mutta se tehdään erittäin lapsiystävällisellä tavalla ja elokuvan käsikirjoituksesta löytyy valtava määrä syvyyttä, joka koskettaa ja mietityttää myös aikuiskatsojia. Ja kaikki tämä tapahtuu koskettavan iloisella tavalla.


Tarinan päähenkilö on 12-vuotias Miguel Rivera, jonka suutariperheessä musiikki on kielletty sen kaikissa muodoissa. Tämä juontaa juurensa siihen, kun Miguelin muusikkona elantoaan tienannut isoisoisoisä lähti perheensä luota laittaen musiikin perheensä edelle, eikä koskaan enää palannut takaisin. Tämä esi-isä on Riveran perheen oma Voldemort, eli hänen nimeään ei mainita ja hänestä ei ole lupa keskustella. Luonnollisesti myöskään tämän kunnottoman luopion kuvaa ei perheen ofrendasta löydy.

Miguel kuitenkin pahaksi onnekseen rakastaa musiikkia intohimoisesti ja hän tahtoisi osallistua kuolleiden päivän juhlallisuuksien ohessa järjestettävään kykykilpailuun. Hän näet ei haluaisi jatkaa perheen perinnettä ja valmistaa kenkiä, vaan Miguel tahtoisi ansaita elantonsa musiikilla. Tämä tietenkin aiheuttaa perheen sisällä kuohuntaa ja näiden tiukkojen sananvaihtojen lomassa Miguel saa vihjeen isoisoisänsä henkilöllisyydestä, joka ei olekaan ihan kuka tahansa. Mutkia oikoakseni tämän vihjeen seuraaminen johdattaa uteliaan ja hieman itsepäisen Miguelin melkoiseen kiipeliin, sillä hän päätyy elävänä henkilönä kuolleiden maailmaan.

coco juliste arvostelu 2

Coco näyttää käsittämättömän kauniilta ja voin vain arvailla, mitä 3d tälle vielä tekee. Kuolleiden päivänä kynttilänvalossa kylpevä hautausmaa on loistavan musiikin säestämänä lähes käsittämättömän kaunis näky. Se on yksi parhaita yksittäisiä kokemuksia, joita tänä elokuvavuonna voi kokea. Elokuvan lukuisat yksityiskohdat alkaen valoista ja varjoista aina ääniin, sekä taustoihin paneutumiseen nostavat Pixarin edelleen selkeästi länsimaisten kilpailijoidensa yläpuolelle. Joissakin otoksissa on läsnä yli kuusi miljoonaa eri valolähdettä, mikä tietenkin myöhemmin tarinassa esiintyvien tuhansien samanaikaisten luurankojen ohella laittavat mitkä tahansa nykyajan konesysteemit polvilleen. IT-softien ja vehkeiden optimointi on kuitenkin ollut sen arvoista, sillä nimenomaan juuri nämä valot luovat sitä tekstuuria ja tuovat esiin ruudulla näkyvien rakennusten, rakennelmien ja kaikkien mahdollisten hökötysten, sekä olentojen yksityiskohtia.

Kuolleiden maailma muistuttaa toismaailmallisessa steampunktunnelmassaan jopa hieman animaatiomestari Hayao Miyazakin elokuvia. Tekijät ovat vierailleet hakemassa tarinalle inspiraatiota, sekä elokuvalle mallia Meksikosta. Ikuisesta yöstä huolimatta värikkään ja iloisen kuolleiden maailman inspiraationa on toiminut erityisesti meksikolainen kaupunki Guanajuato.

On huomattavaa miten kuolleiden maailma on kuvattu ajattomana, sillä läsnä ei ole periaatteessa mitään, joka sitoisi sen jollekin tietylle aikakaudelle. Olisi ollut liian helppoa tehdä kuolleiden maailmasta pelkkä oikean maailman peiliversio ja täten repiä irti halpaa huumoria. Uskokaa pois, että jokin muu studio olisi näin tehnyt. Sen sijaan kuolleiden maailmassa on läsnä hauskoja pieniä yksityiskohtia siinä mielessä, ettei vaikkapa kaupunkisuunnittelussa ole nähty tarpeelliseksi panostaa turvallisuuteen. Kaupungissa on esimerkiksi korkealla meneviä kävelysiltoja, joissa ei ole kaiteita estämässä tippumista. Lisäksi kuten jo 90-luvulla luurankojen asuttamaan kuolleiden maailmaan sijoittunut ironinen videopeli Grim Fandangokin tiesi kertoa, niin byrokratia on ikuista ja siltä ei säästytä kuolemassakaan.

Tarinan alkuperäisidean kehitellyt ja elokuvan toisena ohjaajana toiminut Lee Unkrich on yksi Pixarin avainhahmoja. Hän on ollut mukana studion elokuvataipaleen alusta saakka, sillä hän toimi Toy Storyssa leikkaajana, ja monien rooliensa ohella hän toimi myös Cocon leikkaajana. Unkrich luonnehtii ohjaustyyliään naturalistiseksi ja elokuvaa katsoessa pistin merkille, miten kuvaustyyli ei oikeastaan eroa ollenkaan perinteisestä ihmisten täyttämästä elokuvasta. Tekniikka on kehittynyt siihen pisteeseen, ettei rajoittavia tekijöitä enää ole. Kamera voi pyöriä ja liikkua aivan vapaasti ja kaikki näyttää ensiluokkaiselta, eikä mikään yksityiskohta riko katsojan immersiota.

Visuaalisesti ja hahmosuunnittelun puolesta ennakkoon ajatellen yksi elokuvan suurimpia ylitettäviä esteitä on ollut kuolleiden maailmaa asuttavien luurankojen suunnittelu. Nehän edustavat yleisesti pelkoa, vaaraa ja pahuutta ylipäänsä. Täten luurangoista on pitänyt suunnitella mahdollisimman ei-pelottavia ja jopa lempeitä. Sellaisia hahmoja, joihin katsojat voivat rakastua. Lisäksi heille on täytynyt luoda "ilmeikkyyttä" ja kehonkieltä, joiden kautta he voivat ilmaista tunteitaan. Kolmantena lukemattomista luurangoista on täytynyt saada riittävän persoonallisia ja erilaisia. Luurankoja onkin monella tavalla erimuotoisia, heillä on kulmakarvat, silmät ja liikkuva suu hammasrivistöineen, erilaisia olemuksia, ryhtejä, liikkumistyylejä, vaatetusta jne. Lisäksi mitä paremmin luuranko muistetaan elävien keskuudessa, sitä paremmin se voi kuolleiden maailmassa. Kaikki nämä aspektit ovat auttaneet luomaan luurangoista henkilöitä, joista on helppoa kuvitella miltä he ovat näyttäneet elossa ollessaan ja millaista elämää he ovat eläneet. On kuin heissä kaikissa sykkisi edelleen jonnekin sisuksiin piilotettuna oma sielu. Ja nämä samat sanat pätevät eläviinkin hahmoihin. Hahmot käyvät läpi inhimillisiä ajatusprosesseja, pohtivat asioita ja sulauttavat uusia asioita vanhoihin malleihinsa. Pian sitä unohtaa katsovansa keinotekoista tietokoneella luotua elokuvaa, joiden hahmot ovat pelkkiä bittejä. On hetkittäin kuin tekijät olisivat saaneet siirrettyä ihmisnäyttelijän tietoisuuden asuttamaan hahmojaan.

coco juliste arvostelu 3

Pixar on tullut tunnetuksi animaation suunnannäyttäjänä olemisen ohella tarinahautomona, jossa ideoita kehitellään huolellisesti vuosikausia. Unkrich esitteli ideansa tästä elokuvasta yhtiön johtoportaalle 2010 ja se on kutakuinkin siitä asti ollut yhtiössä kasvatettavana. Alfred Molinalla oli tässä mielessä mielenkiintoinen panos, sillä hän aloitti Pixarin leivissä 21-vuotiaana storyboard artistina Toy Story 3:ssa. Tuossa jopissa ymmärtääkseni hahmotellaan piirroksin tarinan eri otoksia ja linjoja, suunnitellaan yleisilmettä ja toimitaan yksinkertaisesti eräänlaisena ohjaajan, sekä käsikirjoittajan apulaisena. Tässä samassa luovassa roolissa Molina aloitti myös tämän elokuvan parissa. Meksikolaisamerikkalaisena hänellä oli kuitenkin niin monia loistavia ideoita, jotka ratkaisivat lukuisia kinkkisiä ongelmakohtia, että hän yleni ensin käsikirjoittajaksi ja siitä edelleen toiseksi ohjaajaksi.

Cocon tarinan alku on todella erityinen ja se sai minut miettimään yhdessä elokuvan häikäisevän ulkoasun kanssa, että saatan katsoa parasta koskaan näkemääni animaatioelokuvaa. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tarina kuitenkin valahtaa vähän tutunlaisempaan seikkailumuottiin, jossa Miguel saa mukaansa sen tutun sidekick-eläimen ja tapaa vieraassa ympäristössä salaperäisen ystävän, joka auttaa päähenkilöä saavuttamaan sen tietyn selkeän päämääränsä. Josta tietysti seuraa selkeä viimeisen kolmanneksen käänne, eli pohjalla on hyvin standardi ja helposti eroteltavissa oleva Aristoteleen oppien mukainen draamankaari, sekä perinteinen Disney-elokuvien henki.

Tekijöille onkin tuottanut ongelmia keksiä, mitä Miguel oikein voisi kuolleiden maassa tehdä ja miten hän loppukädessä pääsee sieltä pois. Huolimatta tarinan ilmiselvästä rakenteesta, sen tiedostamisen seurauksena yllätyksettömiksi muuttuvista isoista käänteistä ja keskiosan pienestä tutunlaiseen muottiin valahtamisesta, pienemmällä tasolla asioita tarkastellen tekijät ovat selvittäneet nämä solmukohdat loppupeleissä hyvinkin mukavasti. Eritoten poispääsemisen idea ei voisi olla enää parempi. Nuo edellämainitut yllätyksettömät ja vähän kliseisen puolelle nojaavat isot käänteetkin voi valita ottavansa positiivisen kautta. Ne nimittäin sopisivat meksikolaiseen saippuaoopperaan, eli telenovelaan melko osuvasti.

Tarinan lopetus lienee ollut tekijöillä jo ennakkoon mielessä alun ohella, koska se on täydellinen. Se tulee aiheuttamaan nyyhkytystä ja kosteita silmiä, koska elokuvan tematiikka ratsastaa kaikkien katsojien omilla henkilökohtaisilla kokemuksilla ja muistoilla. Itseasiassa silmät kostunevat useaan otteeseen elokuvan aikana, niin vakuuttavasti elämäntäyteinen Coco ainakin omaa sydäntäni onnistui koskettamaan. Erityisesti elokuvan käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on kauniin maanläheinen, sekä universaali ja näitä samoja ajatuksia olen itsekin pyöritellyt päässäni silloin kun olen rohjennut omaa kuolevaisuuttani pohtia. Tietyllä tavalla olet elossa niin kauan kunnes joku sinut muistaa ja sinua ajattelee, ja Cocon tekijät ovat löytäneet käsittömättömän osuvan tavan pukea nämä ajatukset, sekä tunteet elokuvatarinan muotoon. Oman koskettavuutensa tuo myös tieto siitä, miten Unkrich ehti kuin ehtikin näyttää tämän yli 8 vuotta kehitteillä olleen elokuvan isälleen sairaalassa läppäriltä ja alle viikko sen näkemisen jälkeen hänen isänsä kuoli.

Kun nyt elokuvan kypsää tarinaa on pitkälti tullut vain ylistettyä, niin siinä on kenties läsnä muutamia melko turhia koomisia silauksia, jotka nakertavat elokuvan arvokkuutta ja tarinan painokkuutta. Olen varma, että lapsikatsojatkin viihtyisivät tässä taianomaisessa ilossa ilmankin muutaman halvan yksittäisen naurun metsästämistä. Joskin on pakko myöntää, että elokuvan viimeinen heitto, joka liittyi esimerkiksi kesken pelin syötävää hakemaan lähteviin ihmisiin, kutakuinkin tiputti minut tuoliltani. Se osui jopa harmittavan hyvin nauruhermooni, sillä tuota heittoa seurannut tunteikkaampi kohtaus meni minulta puoliksi ohi.

Ihmettelen hieman miten Michael Giacchinon elokuvaan säveltämä musiikki ei ole saanut palkintoehdokkuuksia oikein mistään toistaiseksi. Rytmikäs musiikki puhallinsoittimineen ja kitaroineen on jumalaisen hyvää, ja sen kauneus nostaa jo yksistään tunteet pintaan. Lauluja elokuvaan ovat säveltäneet Germaine Franco, joka on alun Mariachi Disney-teeman ja esim. Poco Locon takana. Elokuvan Oscar-ehdokkuuteen yltäneen kappaleen "Remember Me" taas ovat sanoittaneet ja säveltäneet Kristen Anderson-Lopez ja Robert Lopez. Se on koskettavuutensa ohella erittäin monitahoinen, sillä se lauletaan elokuvassa mahtipontisena "meksikolaisena supper club" -versiona, jossa playboymainen laulaja tuntuu laulavansa sen kaikille elämänsä aikana rakastamilleen lukuisille naisille. Lopussa "Remember Me" taas esitetään huomattavasti herkempänä versiona, jolloin sen sanat saavat muuttuneen tyylin ja kontekstin vuoksi aivan erilaisen merkityksen. Tämän herkemmän version esittää elokuvan englanninkielisessä versiossa Miguelia ääninäytellyt Anthony Gonzalez, joka löydettiin pääosaan viime vuotisen Vaianan pääesittäjän Auli'i Cravalhon tapaan useiden satojen ehdokkaiden joukosta.

Jos Oscar-gaalassa on tänä vuonna yksi varma voittaja, niin se on Coco parhaan animaatioelokuvan kategoriassa. Se putsasi jo alan Annie-palkintogaalassa pöydän voittamalla 13 ehdokkuudestaan peräti 11, sekä taskussa on Golden Globekin. Tämä jopa 200 miljoonaa dollaria maksanut mammuttielokuva on tällä hetkellä internetin suosituimman elokuvasivuston, internet movie databasen käyttäjien keskimääräisen arvosanan perusteella kaikkien aikojen 51. paras elokuva. Se ei absoluuttisesti pidä paikkaansa missään nimessä, mutta toisaalta siitä on vaikea mieltään pahoittaakaan, sillä kyllähän tuollainen huomionosoitus ja rakkaus on täysin ansaittua. Kyse on kuitenkin yhdestä 21. vuosisadan kirkkaimmasta animaatioklassikosta, joka on onnistunut koskettamaan niin nuorempia kuin vanhempia katsojiaan. Kylmiltäni ja tuoreen katselukokemuksen jäljiltä sanoisin Cocon voittavan Inside Outin vuosisadan toiseksi parhaana länsimaisena animaationa. Ykkössijaa arvuutteleville tiedoksi, että rankkaan edelleen WALL-E:n kärkeen jo pelkästään elokuvan ideatasolla aivan hullun ensimmäisen puolikkaan johdosta, jossa ei puhuta sanaakaan.

Tästä nouseekin kysymys, että minne on jäänyt painava keskustelu animaatioelokuvien jatkuvasta aliarvioimisesta, mikä heijastuu Oscar-gaalassakin melko selkeästi. Minun mielessäni ei ole kysymystäkään, etteikö Coco hakkaisi useampaakin parhaan elokuvan ehdokkaana olevaa elokuvaa, joten miksei sitä ehdokkuutta ole tullut? Käsikirjoituspuolellakin voisi spekuloida ehdokkuuden puutteella, mutta vaikka Coco meneekin tunteisiin isosti, niin sen tarina ei kuitenkaan ole niin näyttävän epätavallinen ja rikollisen nokkela, kuten esimerkiksi edellä mainitulla Inside Outilla. Etenkin kun 2014 animaatio Manolon lumoava matka sijoittui myös meksikolaiseen kulttuuriin ja muistaakseni jossain määrin sivusi samoja aiheita.

Tietysti yksi syy on se, ettei vanhoillinen akatemia oikein vieläkään tiedä miten suhtautua keinotekoisiin asioihin ja osaa, tai halua vertailla näitä perinteisten elokuvien rinnalla, jossa näyttelijät ovat fyysisesti läsnä ja havaittavissa ruudulla. Pääsyynä lienee kuitenkin se, että animaatiot nähdään länsimaisessa kulttuurissa etunenässä pelkkinä lasten elokuvina. Tavallaan tälläisen kapeamielisen väitteen kanssa ollaan kutakuinkin oikeassa valtaosan ajasta, sillä perinteinen animaatioelokuva on periaatteessa harmitonta lapsenmielistä huvia yksinkertaisten aiheiden ympärillä. Mutta eikös samasta ole myös kyse perinteisen live-action blockbuster-elokuvan kohdalla, vaikka siellä pensselissä saadaankin halutessa käyttää vähän tummempiakin sävyjä. Aina välillä kuitenkin animaation parissa syntyy todella mestarillisen älykkäitä ja vivahteikkaita tuotoksia, jotka onnistuvat kepeän ulkokuorensa ohessa käärimään teemansa sellaiseen pakettiin, joka puhuttelee yksinkertaisemmalla tasolla lapsikatsojia tarjoten myös tematiikkansa osalta syvempää pohdittavaa aikuiskatsojilleen. Coco on elokuva, joka ansaitsee tulla muistetuksi.

★★★

IMDB | Vanhoja arvosteluja


Haluan vielä mainita, että Coco julkaistiin ensimmäisenä Meksikossa viikkoa ennen kuolleiden päivää. Tämä oli kolmisen viikkoa ennen Yhdysvaltain virallista ensi-iltaa, mistä taas on kolmisen kuukautta vierähtänyt Suomen ensi-iltaan. Meksikossa ja muistaakseni myös Yhdysvalloissa Cocoa edelsi yli 20 minuuttinen lyhytelokuva Olafin jäinen seikkailu. Se herätti suuresti kränää käsittämättömän yli 20 minuuttisen pituutensa vuoksi, mikä on täysin ymmärrettävää. Lisäksi mieliä pahoitti se miten huonosti tämä "typeriä" vitsejä viljelevä lyhytelokuva kuulemma sopi samaan yhteyteen Cocon koskettavan aiheen kanssa. Joten kovan negatiivisen ryöpyn vuoksi Disney ja Pixar poistivat tämän lyhytelokuvan kokonaan Cocon yhteydestä.

Kannattaa kuitenkin ehdottomasti tuo lyhytelokuva etsiä käsiinsä, sillä mielestäni kyseessä on yksi hauskimpia Disneyn lyhytelokuvia. Yleensä nämä olemassa olevaan elokuvaan perustuvat pikkuelokuvat toteutetaan vähän vasemmalla kädellä. Olafin jäiseen seikkailuun oli kuitenkin panostettu merkittävästi ja se mielestäni näkyi joka käänteessä. Se kuitenkin sai osakseen ansaitsematonta vihaa harkitsemattoman esityspaikkansa vuoksi, minkä ohella katsojat varmasti odottivat näkevänsä alkuperäisideaan perustuvan Pixar-lyhytelokuvan kuten Piper, tai Louie.

Kommentit

  1. coco oli mielestäni yksi parhaimmista elokuvista jonka olen nähnyt olisin todella iloinen jos siihen keksittäisiin jonkinlainen kakkos-osa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä aivan huikea kokemus. Jatko-osan mahdollisuutta ei voi ainakaan suorilta käsin sulkea pois laskuista ja melko varmasti ainakin jonkinlaisista Cocoon liittyvistä lyhytelokuvista saamme nauttia Frozenin tapaan.

      Disneyn ostettua Pixarin jatko-osien määrä on ainakin kasvanut. Jokaista alkuperäistä elokuvaa tuntuu seuraavan pari jatko-osaa. Varmaankin 5-6 vuotta ainakin saadaan odottaa ennen Cocon jatko-osaa, jos sellaista tulee. Kyllähän tuonne kuolleiden maailmaan seikkailun saa väsättyä kunhan vain löytää sopivan idean. Onneksi Miguelilla oli iso perhe/suku ja pikkusisko.

      Poista

Lähetä kommentti