Nykypäivän elokuvista

Viime aikoina olen kiihtyvissä määrin törmännyt keskusteluihin, joissa ihmetellään, minne ovat kadonneet isobudjettiset aikuisten elokuvat, miksi niin moni elokuva tuntuu olevan jatko-osa tai uudelleenlämmitys, ja koska elokuvayleisö herää vaatimaan uusia ideoita.

Kiekkofoorumi Jatkoajalla äänestettiin vuoden 2019 parasta elokuvaa, ja siellä oli listattu erikseen kaikki äänestyskelpoiset elokuvat, jotka olivat ilmestyneet ko. vuoden aikana Suomen elokuvateattereissa. Kyseisen listan ja siellä velloneen keskustelun mukaan karkeasti joka kolmas elokuva oli jollain tapaa remake, jatko-osa, reboot, tai jo filmatisoituun materiaaliin perustuva. Tämä melko löysällä otannalla ilman tarkempaa katsausta siihen, onko joku kirja, tapahtuma tai olemassa oleva ip jollain tavalla jo filmatisoitu. Jos joku on jossain pitänyt kirjaa näistä lukemista, niin tällaisten uudelleen kierrätettyjen elokuvien lukemat ovat varmastikin paljon, paljon suuremmat kuin 20 vuotta sitten.

Miksi asiat ovat näin?

Nostalgia

Me elämme nostalgian aikakautta, jossa maailma marssii takaperin kohti tulevaisuutta. Ylivoimaisesti ristiriitaisin elokuvakokemukseni viime vuonna oli John Favreaun cover-versio Leijonakuninkaasta, jossa pyrittiin luomaan lähinnä identtisiä kohtauksia alkuperäisen animaatioversion kanssa - kuinka suuria emotionaalisia kokemuksia tällainen elokuva voi oikein loppupeleissä tarjota? Kauas on tultu ajoista, jolloin riskien ottaja nimeltä Walt Disney mullisti animaatioelokuvat Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvallaan, jonka vaikutteet näkyvät tänä päivänäkin lähes jokaisessa animaatioelokuvassa.

Ihmiset rakastavat uuden Leijonakuninkaan kaltaisia nostalgia-nappia painavia elokuvia, koska he haluavat kokea uudelleen niitä tunteita, joita he kokivat kymmenen vanhana, 15-vuotiaana, tai tietyssä elämänvaiheessa. Maistella niitä lämpimiä muistoja, joita nämä elokuvat herättävät. Juuri samasta syystä ihmiset rakastuvat tiettyihin elokuviin katsoen niitä uudelleen ja uudelleen vuosien vieriessä, koska ne edustavat jotain tiettyä vaihetta tai tapahtumaa heidän elämästään ja elokuvan näkeminen herättää nämä muistot henkiin.

Nostalgiaelokuvat ja niiden sisällään pitämät lupaukset vanhojen muistojen verestämisestä vetävät ihmisiä puoleensa hullun lailla. Ongelma piilee siinä, että usein kun sen uusintaversion on nähnyt, sen tarjoama tyydytys on ollut aika vaihtelevaa ja ohimenevää. Uusintaversioon on myös helppo pettyä, koska katsojana ei monestikaan tiedä mitä haluaa. Haluanko vanhan tarinan uudella ulkoasulla, haluanko kokonaan uuden version, vai haluanko näiden kahden liiton ja jos, niin kuinka paljon uutta ja kuinka paljon vanhaa tämän uuden liiton pitäisi sisältää. Leijonakuningas oli puhdas cover-versio, kun taas Kaunotar ja hirviö päälleliimasi turhia kohtauksia Bellelle, joilla ei ollut mitään vaikutusta ydintarinaan.

Studiot tietysti tekevät näitä elokuvia ja pukevat kaikkia mahdollisia vanhoja asioita uuteen muotoon, koska näillä saadaan ihmiset liikkeelle teattereihin ja ne ovat varmin tulonlähde nykypäivänä. Ottaa jotain, jonka ihmiset jo ennestään tuntevat ja jota he jo valmiiksi rakastavat, mikä puetaan uuteen muotoon, tai herätetään henkiin elokuvan voimalla. Ei tässä sinänsä ole mitään huonoa, mutta tällä hetkellä tällaiset elokuvat vain dominoivat markkinoita hieman turhan vahvalla kädellä ja se vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisille elokuville studiot näyttävät vihreää valoa. Se vaikuttaa myös esimerkiksi siten, että elokuvateattereiden on otettava kaikki nämä franchise-elokuvat ja vastaavat ohjelmistoonsa, mikä jättää vähemmän tilaa ja huonompia näytäntöaikoja muille. Ja jos ajatellaan vielä, miten paljon vaikkapa tiettyjä franchise-elokuvia tehdään jopa yhden vuoden aikana, niin se tuotantotahti täyttää tavallisen elokuvakävijän vuosittaisen elokuvissa käymisen tahdin helposti ja ylikin. Siinä ei jää enää juurikaan tarvetta, kenties rahaakaan, hypätä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja ottaa elokuvavalintojensa suhteen riskejä. Jalostaa ja monipuolistaa makuaan, sekä käsityksiään elokuvasta.

Ison budjetin aikuisten elokuvat

Aloitetaan numeroilla. Parhaan elokuvan Oscarin juuri voittaneen Parasiten budjetti oli 11 miljoonaa jenkkidollaria. Muista ehdokkaista Marriage Story maksoi 18 miljoonaa, Once Upon a Time... in Hollywood 90 miljoonaa, Little Women 40 miljoonaa, 1917 - Taistelulähetit ja Ford v Ferrari 100 miljoonaa, Joker 62 miljoonaa, The Irishman 152 miljoonaa ja Jojo Rabbit 14 miljoonaa.

Noista saa jo melko hyvän kuvan, miten Hollywood-elokuvien budjetit määräytyvät. Tänä vuonna ehdokaselokuvien katras oli tosin melko kovatasoinen ja se sisälsi poikkeuksellisen isoja tuotantoja. Vuotta aiemmin luvut olivat: A Star Is Born 36 milj., The Favourite, Roma ja BlacKkKlansman 15 milj., Green Book 23 milj.,Vice 60 milj. ja Black Panther 200 miljoonaa.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen studioiden rahahanat ovat olleet tiukassa säpissä ja riskin otto on vähentynyt. On ihan utopistista kun muistelee, miten Michael Mannin tupakkateollisuudesta kertovan The Insiderin budjetiksi annettiin viime vuosituhannen lopussa peräti 70 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Ei ikinä nykymaailmassa, jossa sen budjetti olisi korkeintaan 40 miljoonaa dollaria. Vertailun vuoksi Spielberg, Hanks, Streep -elokuva ja niin ikään tositapahtumiin perustunut poliittinen trilleri The Post sai muutama vuosi sitten 50 miljoonaa dollaria budjetikseen.

David Fincher sai Fight Clubiin 63 miljoona dollaria, ei ikinä nykymaailmassa. David O. Russellin The Three Kings - Kolme kuningasta sai 48 miljoonaa dollaria tuollaisella näyttelijäkaartilla (tv-tähti Clooney, elokuvaohjaaja Spike Jonze jne.), minkä lisäksi kyseessä oli Russellin ensimmäinen iso studioelokuva. Wachovskit taas saivat hulluun filosofiseen projektiinsa nimeltä The Matrix aikanaan 60 miljoonan dollarin budjetin, koska Warner Bros. halusi tuolloin tehdä jotain erilaista, koska jatko-osat, remaket, buddy-cop -elokuvat jne. eivät enää tuntuneet toimivan tuolloiselle elokuvayleisölle. Vaikka historia osoittaa jotain muuta ja Wachovskien pienen profiilin esikoiselokuva Bound oli todella hyvä, niin se oli silti riski.

Nykyään studiot eivät halua hävitä rahaa, joten isobudjettisia aikuisten elokuvia karsastetaan. Studiot ovat laskeneet maksimikatot tietynlaisten elokuvien budjeteille ja ostohinnoille. Miljoonan verran independent-elokuville, n. 6-7 miljoonaa ison profiilin indie-elokuville ja yksinkertaiselle "low needs" genretäytteelle. Seuraava katto on n. 30 miljoonaa dollaria isoille genre-elokuville ja alimman tason blockbustereille. Tästä seuraava katto onkin jo 120 miljoonaa blockbuster-elokuville, joiden on oltava aina ikärajaltaan pg-13 elokuvia. Viimeisenä on 200 miljoonaa dollaria jo nimeä omaaville franchise-elokuville, tai sellaisiksi suunnitelluille, ja näidenkin ikärajan on oltava pg-13.

Tuosta 30 ja 120 miljoonan dollarin välisestä kuilusta löytyy ainakin osasyy, miksi niitä hyviä ja isoja aikuisten elokuvia ei tahdo enää löytyä. 60 miljoonan dollarin aikuisille suunnatut keskibudjetin elokuvat ovat kadonneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, mistä löytyy paljon artikkeleita ympäri nettiä ja asiaa esimerkiksi isojen ohjaajien suusta.

Nämä budjettikatot ovat ymmärtääkseni olemassa sen vuoksi, että studioiden finanssigurut ovat laskeneet, että noilla katoilla teattereiden lippuluukuilla flopanneet elokuvat tulevat pitkässä juoksussa tuottamaan sijoitukset takaisin toissijaisten tulomuotojen (tv, streaming, kotivideot jne.) kautta.

Vanhoina aikoina studioita yksinvaltiaan lailla hallinneet elokuvamogulit olivat elokuvamiehiä ja romantikkoja, jotka ottivat riskejä voittaakseen isosti. 70-luvun lopun blockbuster aikakauden seurauksena isot mediayhtiöt huomasivat kuinka paljon rahaa Star Warseilla ja Tappajahailla voi tehdä, jolloin hiljalleen valtavat mediakonglomeraatit alkoivat muotoutua ottaen haltuunsa elokuvastudiot.

Nykyään studioita johtavat liikemiehet, joiden työ on tuottaa voittoa osakkeenomistajille ja kirjanpitäjät, jotka niputtavat taiteen ohjaajineen ja näyttelijöineen yhtälöihin ja laskevat, että onko elokuva turvallista tehdä. Tarvitaanko osaksi tarinaa vihreitä alieneja, yhteiskunnallista kritiikkiä, vai mitä sinne soppaan lisättäisiin tulojen ja potentiaalisen katsojakunnan kasvattamiseksi.

On tietenkin hölmöä yrittää ahtaa taidetta ja satojen, jopa tuhansien ihmisten kollaboratiivista vuosien työtä yhtälöihin, mutta johonkin hallintoihmisten pitää pystyä nojautumaan, että voidaan selittää ylemmille, miksi jokin epäonnistui. "Seurasimme systeemiä pilkuntarkasti".

Se johtaa monenlaisiin mutkat suoraksi vetäviin selityksiin, joissa saattaa olla tietynlaista pohjaa, mutta jotka eivät todellakaan kerro koko totuutta. Esimerkiksi uskomus, miten uskonnollisteemaiset elokuvat eivät vaan nykypäivän pakanoille enää kolahda. Juuri tästä puhuttiin melko laajalti pari vuotta sitten Ben-Hurin totaalisesti epäonnistuneen remaken kohdalla, vaikka kyseessä oli aika tyhmä idea ja surkea elokuva, jonka haistoi alusta saakka. Ei muuta kuin seuraavaksi vaan remakea Kummisedästä keskinkertaisen fantasiatoimintahöttöohjaajan kanssa ja pääosiin näyttelijöitä, joista kukaan ei ole kuullutkaan ja viilataan tarinan sisältöä nykyaikaisempia katsojia kiinnostavammaksi, vaikka se muuttaisi itse tarinan ydintä ja viehättävyyttä. Mutta vissiin puvut päätteidensä takana toimivat yhtälöiden mukaan ja näin saavat nukkua yönsä rauhassa potkuilta.

Vanhoina aikoina kun kotivideomarkkinoita ei ollut ja tv-rahankaan varaan tuskin hirveästi laskettiin, elokuvastudioiden ainoa kunnollinen tulonlähde oli teattereiden lippuluukut. Noina aikoina hyvä elokuva saattoi pyöriä helposti jopa yli vuoden verran teattereissa, joten kannatti tehdä hemmetin hyvä elokuva, joka saa katsojien perseet penkkiin kerta toisensa jälkeen. Nykyään juostaan lyhyen tähtäimen tuottojen perässä, miellytetään osakkeenomistajia ja komistellaan neljännestuottoja strategisesti tuotetuilla ja julkaistuilla massiivisilla elokuvilla. Nykyaikana elokuvat tekevät suurimman osan bisneksestään ensimmäisten päivien aikana teatterissa ja kahden viikon kuluttua ne ovat voineet jo kadota kokonaan levityksestä. Siksi kohkataan avausviikonloppujen tuotoista ympäri medioita ja tätä studioita johtavat mediayhtiöt ovat halunneet, koska tässä mallissa tulot on helpompaa ennustaa.

Yleisön rooli

Joten milloin yleisö herää vaatimaan uusia ideoita ja originaaleja elokuvia? Isossa kuvassa asia taitaa olla valitettavasti niin, että suuri yleisö on laiskaa ja yleisesti elokuvista tietämätöntä markkinointikoneiston ohjailtavissa olevaa massaa, jotka käyvät elokuvissa muutaman kerran vuodessa. Elokuvan katsominen on heille samanlaista kertakäyttönautintoa kuin hampurilaisen tilaaminen.

Kun ei tiedetä ja jakseta ottaa selvää, niin valitaan elokuva, joka on ollut mediassa esillä ja josta koneisto on mahdollisesti jauhanut ilmiön, tai joka on jollain lailla tuttu (tunnettu IP), tai jossa on edes tunnistettavia tähtinäyttelijöitä. Ohjaajien nimet ja vaikutukset elokuvaan ovat pääosin tuntemattomia ja yhdentekeviä, vaikka Spielbergit ja muut toki tiedetäänkin. Tiettävästi myös ainakin Yhdysvalloissa porukka katselee, mikä leffa on lipputulojen - tai arvioitujen sellaisten - kärjessä ja sitten mennään katsomaan se. Ehkä koska tuon mittarin mukaan se koetaan parhaana vaihtoehtona, tai että suuri joukko ihmisiä ei voi olla väärässä ynnä muuta. Tämä siitä huolimatta, että periaatteessa nuo arvioitujen lipputulojen tiedot saattavat olla lähtöisin studioilta itseltään (ainakin joskus 90-luvulla näin oli), jolloin niitä voitaisiin paisutella markkinointikikkana.

Toki edelleen ainakin Suomessa suurin vaikute lienee lopulta vanha kunnon puskaradio, kunhan vain elokuva pyörii teattereissa niin kauan, että sana ehtii levitä. Tietysti sitä haluaisi uskoa, että yleisö tunnistaa hienon elokuvan sellaisen nähdessään, mutta ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen hienoista elokuvista poistuessa kuullut aulassa, kuinka paska ja tylsä elokuva oli kyseessä. No toisaalta mielipiteistä ei oikein voi väitellä, ainakaan tuolta pohjalta.

Robert Evans sanoi jazzista aikanaan, että sen hyvyyttä on mahdotonta selittää sanoin sitä ymmärtämättömälle, koska loppukädessä kyse on tuntemuksesta. Samalla tavalla sen vain tuntee, kun kohdalle osuu suuri elokuva. Voi selittää ummet ja lammet siitä, miksi se on hyvä, mutta jos kuulija ei jaa samankaltaista sisäistä tuntemusta elokuvan näkemisen jälkeen, niin vastaanottavaisinkin kuuntelija uskoo sanaasi vain tiettyyn rajaan saakka. Tässä skenaariossa toki toivo piilee siinä, että hän muistaa mielipiteesi ja perustelusi, sekä antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden. Olen kääntänyt kelkkaani useita kertoja muiden suosituksista, tai pelkällä omatoimisella toisella katsomiskerralla.

Tietyllä tapaa maku ja perspektiivi erilaisia elokuvia kohtaan on vain kehitettävä ajan kanssa. Kaikki lähtee uteliaisuudesta; mitä kaikkea elokuva voi olla ja tarjota. Edelleen valitettavasti elää vanha mentaliteetti erityisesti kotimaisen elokuvan parissa, että jos tietynlainen elokuva sai alhaiset tähdet arvostelussa, niin senhän on pakko olla hyvä. Samoin jos elokuva saa viisi tähteä, niin se saatetaan tietyissä tapauksissa nähdä helposti jotenkin tylsänä ja pitkäveteisenä kulttuuripiirin hömppätaiteena. Historia osaa kertoa esimerkkejä, kuinka enemmistö kriitikoista on lytännyt tulevan klassikon, tai suitsuttanut vuolaasti elokuvaa, joka ei ole kestänyt aikaa edes vähää alusta. Palkintoja on mennyt vääriin osoitteisiin, kun tulevat klassikot ovat jääneet vaille ehdokkuuksia. Eikä siinä sinänsä mitään, sillä arvostelijatkin ovat vain ihmisiä. He vain tarjoavat toivottavasti valveutuneen ja kokeneen mielipiteensä elokuvasta osaten analysoida tuntonsa, sekä elokuvan ja tämän pyrkimykset oikealla tavalla viihdyttäväksi, valistavaksi ja objektiiviseksi arvosteluksi.

Yhdysvalloissa elokuvakulttuuri ja uutisointi on todella keskittynyt tuohon kuuluisaan avausviikonloppuun, jolloin elokuva tekee siellä valtaosan bisneksestään. Tämän vuoksi studiot lukevat avausviikonlopun tuloja kuin raamattua ja ne vaikuttavat merkittävästi heidän päätöksiinsä tehdä tietynlaisia elokuvia.

Tuo on merkittävää, koska nuoremmilla ihmisillä ja teineillä on suuremman vapaa-aikansa turvin helpompaa olla elokuvayleisössä heti avausviikonloppuna. Ja kun valtaosa heistä on luultavasti katsomassa jotain ei kaikkein kypsintä elokuvaa, niin se sitten johtaa studiot tuuttaamaan ulos lisää sitä samaa. Toki kyseiset ikäryhmät ovat myös niitä aktiivisimpia elokuvakävijöitä, joten sekin auttaa suuresti. Esimerkiksi 2018 erään tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa 18 - 24 -vuotiaat ja 12 - 17 -vuotiaat kävivät elokuvissa 5,1 kertaa vuodessa, mikä oli eniten. Kakkosena seurasivat 25 - 39 -vuotiaat, joissa oli myös eniten vähintään kerran kuukaudessa elokuvissa kävijöitä (10,8 miljoonaa). Raha puhuu ja tukemalla tietynlaisia elokuvia vaikuttaa siihen millaisia elokuvia tehdään. Jos se saa sinut tuntemaan olosi hiekanjyväksi meressä, niin pienemmässä kaavassa voit yksittäisillä päätöksillä myös vaikuttaa siihen, millaisia elokuvia esimerkiksi tuodaan Suomeen, pikkukaupunkeihin ja yksittäisiin teattereihin.

Yhdysvalloissa myös ikärajat sotkevat sisältöä merkittävästi, kuten jo aiemmin budjettikatoista puhuttaessa kävi ilmi. Yleinen käytäntö on myös esimerkiksi ujuttaa elokuvaan tarvittaessa jälkikäteen yksittäinen kirosana, jolla ikärajaksi saadaan nostettua pg-13, koska muuten paikalliset teinit eivät sitä menisi katsomaan "lastenelokuvana". Väkivaltaahan noissa pg-13 elokuvissakin saa tietyssä mielessä olla hämmästyttävän paljon, kunhan se on oikealla tavalla tehty, eikä väkivallan vaikutuksiin ynnä muihin keskitytä, tai sitä ei esitetä liian graafisena. Alastomuuttakin saattaa saada olla tietyissä tilanteissa yllättävän paljon, mutta en ole siitä kovin tarkasti enää perillä. Kuitenkin jos siihen paljaaseen tissiin joku koskee, niin siitä ikärajaksi tulee automaattisesti nc-17, eli suurin mahdollinen. Lisäksi jos seksi on esimerkiksi avioliiton ulkopuolista tai pettämistä, niin jälleen elokuvalle tulee normaalia korkeampi ikäraja. Jopa työntöjen määrä vaikuttaa määräytyykö ikärajaksi r vai nc-17 ja näistä asioista käydään useasti koomissävytteisiä neuvotteluja tekijöiden ja MPAA:n välillä.

Ennen 90-lukua nc-17 ikärajaa ei ollut olemassa, vaan r-ikärajan jälkeen tuli ainoastaan x, mikä on sama ikäraja kuin pornoelokuvilla. X-ikärajan saanti merkitsi täten lähes varmaa kuolemaa lippuluukuilla tavalliselle elokuvalle ja tavallisesti elokuvateatterit eivät edes ottaneet tuon ikärajan saaneita elokuvia ohjelmistoonsa, koska x:n ikärajakseen saanut elokuva tarkoitti pornografiaa ihmisten mielissä. Kyseisiä elokuvia näyttäviä puljuja pidettiin hämärinä sekä likaisina, eikä sellaisen lähistöllä parannut kunnon ihmisen näyttäytyä kuten vaikka Scorsesen Taksikuski näyttää. Juuri tästä x-ikärajasta juontuu pornoa nykyään tarkoittava lyhenne xxx, sillä jossain vaiheessa jokin mainoshenkinen kaveri sai päähänsä lätkäistä elokuvansa kylkeen ensin ehkä xx ja myöhemmin xxx tarkoittaen elokuvan olevan niin raju, ettei yksi x enää riittänyt, vaan sille piti lätkäistä kolme x:ää "varoitukseksi". Näistä ikärajoista ja vaatimuksista on monia loistavia tarinoita sekä legendoja kautta linjan.

Nykyelokuvien ongelmia ovat myös paisuneet budjetit. 150 - 200 miljoonan dollarin budjetit ovat arkipäivää ja isot studioelokuvat eivät ole kenties koskaan olleet yhtä kalliita kautta linjan. Esimerkiksi Star Wars Pimeän uhka - joka vei koko cgi-alaa kirjaimellisesti eteenpäin - maksoi 115 miljoonaa dollaria vuonna 1999. Viime joulukuussa ilmestynyt The Rise of Skywalker maksoi 275 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria ja tämän viimeisimmän episodisarjan käynnistänyt The Force Awakens peräti 306 miljoonaa. Avengers Endgame vie kuitenkin viime aikaisista elokuvista voiton 356 miljoonalla dollarilla ja nämä luvut eivät sisällä markkinointikuluja.

Kun kustannukset ovat jättimäiset, megaelokuvien on tavoitettava mahdollisimman suuri katsojakunta. Se tarkoittaa tavallisesti, että on sanottava mahdollisimman vähän, kun on miellytettävä mahdollisimman monia. Lisäksi tarina ei saa koskaan täydellisesti sulkeutua, koska arvokkain asia joka studiolla voi olla hallussaan, on franchise eli elokuvasarja. Jatko-osa on yleisesti tilipäivä kaikille mukana oleville ja osin siksi nykyään saadaan niin hyvällä prosentilla samat avainnimet takaisin. Toki jatko-osa/franchise-elokuva voi olla myös mahtava, mutta useimmiten näitä mekaanisia ja sieluttomia komiteatuotoksia ei juuri erota toisistaan. Kaikissa on ruudun täydeltä isoa cgi-toimintaa, hauskoja one-linereita ja hengetöntä eksposition täyteistä dialogia.

Myös syyskuun 9. päivän vaikutuksesta puhutaan usein monien medioiden kohdalla. Sitä seurasivat sodat Lähi-idässä, lama, poliisien väkivalta vähemmistöjä vastaan, isojen yhtiöiden ja hallitusten väärinkäytökset sekä veronkierto. Siinä missä vielä 90-luvulla katsojat olivat tottuneet tummasävytteisiin elokuviin, jotka haastoivat heitä katsojina ja ihmisinä, niin nykyään elokuviin mennään kasvavissa määrin vain rauhoittumaan ja rentoutumaan - pakenemaan todellisuutta. Katsoja haluaa tiettyä tunnetta ja menee katsomaan elokuvan, jonka tietää tarjoavan juuri sen tietyn tunteen. Ennalta-arvattavuudesta on tullut myyntivaltti.

Yksi vaikuttava tekijä on myös Kiinan aukeaminen Hollywoodille, mikä on saanut studiot keskittymään entistä enemmän materiaaliin, joka sopii maailmanlaajuiselle yleisölle. Tämä johtaa jälleen näyttäviin, mutta suurpiirteisiin ja mekaanisiin elokuviin vailla vivahteita tai sielua.

Ennen kuin Kiinan maailman suurin markkina-alue aukesi säätelyn löystyessä, Hollywoodin ykköstuloalue oli Pohjois-Amerikka ja mahdollinen menestys Euroopassa oli vain mukava bonus. Elokuvat tehtiin siis Pohjois-Amerikan katsojat mielessä. Viime vuosilta löytyy lukemattomia elokuvia, jotka ovat menestyneet Yhdysvalloissa niin ja näin, mutta jyränneet ulkomailla. Vakioesimerkkini ulkomuistista on 2000-luvun alkupuolen toimintaelokuvasarjaa lämmitellyt jatko-osa xXx 3 vuodelta 2017, joka tienasi boxofficemojon mukaan Pohjois-Amerikan lippuluukuilta vain 44 miljoonaa 85 miljoonan budjettia vastaan. Ulkomailta xXx 3 kuitenkin tienasi peräti 301 miljoonaa ja näistä Kiinasta yksin 164 miljoonaa dollaria.

Tietysti franchise-elokuvien ongelma, tai vaikutus erilaisiin elokuviin, on myös se, että franchise-elokuviin kiinnitetään lahjakkaita tekijöitä useiksi vuosiksi eteenpäin. Heille ei jää välttämättä hirveästi aikaa, mahdollisuuksia, tai energiaa tehdä muuta. Ja sitten voidaan myös keskustella, millä tavoin komiteajohtoiset franchise-elokuvat kahlitsevat tekijöidensä luovuutta ja ääntä. Esimerkiksi The Farewellin ohjannut Lulu Wang sanoi suoraan Hollywood Reporterin pyöreän pöydän haastattelussa hiljattain, että hän on saanut isoja tarjouksia ohjata franchise-elokuvia, mutta haluaa tässä vaiheessa uraansa kehittää omaa ääntään ja tehdä elokuvia mahdollisimman tukevasti omilla ehdoillaan.

Ehkä tähän negatiivissävytteisen kirjoituksen loppuun sopii skeptisen Andrew Kevin Walkerin viesti elokuvien ystäville: "Olette onnekkaita, että teillä on eliniän verran hienoja elokuvia takanapäin, koska teillä ei ole eliniän vertaa hienoja elokuvia edessäpäin".

Mutta toisaalta näitä samoja keskusteluja on käyty eri vaiheissa läpi elokuvien historian. Ainakin tähän saakka on aina jossain vaiheessa löytynyt uusi elokuvantekijöiden sukupolvi, tai edes lyhyt vaihe, joka on tarjonnut lukuisia loistavia elokuvia. Viimeisin oli 2007, sitä edellinen 1999.

Seuraavaa kultakautta odotellessa.