Oma maa (2018) - elokuvan arvostelu

Genre: Kotimainen / Historia / Rakkaus
Ohjaus: Markku Pölönen
Käsikirjoitus: Pölönen & Antti Heikkinen
Päätähdet: Oona Airola, Konsta Laakso, Arto Heikkilä, Helmi Linnosmaa, Antti Virmavirta
Kesto: 108 min.

Oma maa on Markku Pölösen ensimmäinen elokuva yhdeksään vuoteen, mikä on harmittavaa kun kyseessä on yksi parhaisia kotimaisia ohjaajia. Elokuva sijoittuu 40-luvun sodanjälkeiseen aikaan ja kertoo suuren rakkaustarinan muodossa siitä, miten Suomessa muodostettiin asutustiloja rintamamiehille ja luovutettujen alueiden siirtoväelle, jotka tätä kautta integroitiin jälleen osaksi yhteiskuntaa. Toisaalta elokuva kuvaa myös yhteiskunnan muuttumisesta tasa-arvoisempaan suuntaan, mihin maanhankintalailla oli myös vaikutuksensa kartanoiden suurtilojen hävitessä kokonaan suomenkielisiltä alueilta.

Oma maa alkaa osuvasti lähikuvalla kartanosta, josta nuori nainen nimeltä Anni (Laakso) lähtee aamun sarastaessa pyörän selässä määränpäänään perheen suurikokoinen leipomoyritys. Matkan aikana meille näytetään tavallisia ihmisiä askareidensa parissa, mikä vie meidät tehokkaasti ja nopeasti sisään tuon aikaiseen maailmaan.

Myötätuntoinen, ymmärtävä ja kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva Anni on johtanut perheleipomoa väliaikaisesti veljensä Aarnen ollessa rintamalla. Normaalina alkaneesta kauniista kesäpäivästä tulee pian synkempi, kun rintamalta saapuu tieto Aarnen kuolemasta. Koko Annin perhe peittyy surun verhoon ja erityisesti äiti on täysin menetyksen kangistama. Isä (Virmavirta), - jonka sana on laki ja jota vastaan ei mutista, - käsittelee sitä omalla kivikasvoisella tavallaan ja häntä eittämättä huolettaa myös suuresti perheyrityksen tulevaisuus, sillä Aarne oli hänen ainoa poikansa.

Isä tuntee tarpeen ottaa leipomon johtajuuden takaisin itselleen ja lyttää vastaan panevan Annin, sekä hänen työpanoksensa siinä samassa. Anni kun ei tahdo ymmärtää, ettei nainen voi johtaa näin isoa yritystä. Etenkin kun kauppoja hierotaan usein saunan lauteilla ja siellä on miesten vuorolla naiselle sijaa ainoastaan selänpesijänä. Tämä on miesten maailma ja sukupuolten välinen epätasa-arvo tulee useaan otteeseen esiin erityisesti elokuvan alkuvaiheessa ihan kotielämää myöten.

Pian Annin posket alkavat kuitenkin jälleen hehkua, sillä Aarnen sotatoveri Veikko saapuu tuomaan Annin rintamalla palvellutta hevosta ja esittämään osanottonsa. Hevonen on kokenut kovia ja kärsii ihmisten tapaan sodan jättämistä henkisistä haavoista. Hellä ja kärsivällinen tapa, jolla suloinen Veikko puhuu hevoselle, saa Annin sydämen lyömään tiheämmin.

Elokuvan avainkohtauksiin kuuluu Annin yläluokkaisen perheen jouluateria. Rahvas kärsii pula-ajasta, mutta herrasväellä on kinkkua ja ulkomaista konjakkia pöydässä. Perheen seurassa jouluateriaa viettävät myös perheystävä Kullervo (Hannu-Pekka Björkman) ja hänen naimaikäinen poikansa Putte (Henri Tuominen). Tämän kohtauksen merkitys on luokkaerojen esiin tuomisen ja Annin hylkäämän etuoikeutetun elämän esittelyn ohella siinä, että elokuva tulee myös näyttäneeksi, millaisen miehen Annin odotetaan naivan Puten muodossa.

Putte on käytökseltään pidättäytynyt ja kylmä, sanalla sanoen vanhoillinen. Estoton, lämmin, leikkisä ja määrätietoinen Anni taas on hyvin erilainen persoona, joka on erityisesti kyllästynyt olemaan toisen luokan kansalainen. Avioliitto Puten kaltaisen yläluokkaisen miehen kanssa ei toisi asioihin muutosta, Anni ei saisi elää haluamaansa elämää ja nauttia kaipaamastaan vapaudesta. Kaiken lisäksi joulupöydässä kerrotaan, miten Putte on suhteiden avulla saatu pidettyä kaukana etulinjan vaaroista. Oletettavasti Aarnella oli mahdollisuus samaan vaihtoehtoon, mutta hän halusi asettaa yhtä paljon alttiiksi kuin muutkin. Anni on veistetty samasta puusta ja hän on kenties katsonut veljeään ylöspäin, joten Aarnen henkeä omaava reipas Veikko sopii paremmin hänen miesmakuunsa ja persoonaansa. Tietysti siinä on vielä sekin, että Anni rakastaa nimenomaan häntä ja ei ketään muuta.

Veikko ilmestyy kartanolle kesken tämän jouluaterian ja täten hänet on hyvien tapojen mukaisesti pakko kutsua liittymään seuraan. Nälkäinen ja kotia vailla oleva Veikko ei tietenkään tästä kieltäydy, vaikka isäntäväki sitä toivoikin. Rintamalla pysyvästi haavoittunut veteraani ei oikein hallitse pöytätapoja, vaan aterioi kuin tukkilaistuvassa. Anni ja hänen siskonsa pidättelevät nauruaan, kun muu turhantärkeä pöytäseurue yrittää parhaansa mukaan piilottaa kauhistustaan ja käyttäytyä normaalisti. Veikko taas ei huomaa mitään ja on aivan oma itsensä. Herkullisen kiusallisia hetkiä, joissa naurussa on pidättelemistä.

Tuona iltana elämää suurempi rakkaustarina alkaa palaa täydellä roihulla, mikä lyö kiilaa Annin ja hänen perheensä välille. Äiti kieltäytyy vieläkin uskomasta Aarnen kuolemaa ja haluaa epätoivoisesti pitää kaiken ennallaan. Hänen isänsä on raatanut koko elämänsä noustakseen ylöspäin yhteiskunnan portailla ja pedatakseen jälkikasvulleen mahdollisimman hyvän, sekä turvatun elämän. Joten kun isän hiellä ja pitkillä työpäivillä rakentama elämä ei oikein kummallekaan tyttärelle tahdo kelvata, vaan erityisesti Anni on sen valmis vaihtamaan täysin epävarmaan tulevaisuuteen juurettoman ryysyläisen kanssa, niin pystyy ymmärtämään miksi isä vetää herneen nenäänsä. Hän mitätöi Annin pankkitilin ja vie tältä kaiken nykyisen ja tulevan omaisuuden toivoen, että edes se saisi tytön pysähtymään ja miettimään mitä on tekemässä.

Reipas ja pelkäämätön Anni kuitenkin nai Veikon ja niin he suuntaavat Veikon hankkimalle kylmälle asutustilalle Pohjois-Karjalaan, jossa yhteinen elämä on raivattava ja rakennettava kovalla työllä. Asutustilassahan on ymmärtääkseni kyse siitä, että esimerkiksi rintamalla palvelleet ja luovutettujen alueiden siirtoväki saivat ostaa valtion pakkolunastamaa maata valtion takaaman lainan turvin. Ehdot olivat kuitenkin järkähtämättömät, sillä sovitut asiat oli tehtävä sovitussa järjestyksessä sovittuihin päivämääriin mennessä, tai muuten valtio lunastaa maan takaisin itselleen ja antaa sen jollekin toiselle.

Elämä on kovaa ja vastoinkäymisiä riittää, mutta keskinäinen onni ja hyvät ihmiset kannattelevat nuorta paria pinnalla. Naapurista löytyy rokkamainen Hiirosen Pertti (Heikkilä), joka on seudun viisain mies ja omaa Suomen komeimmat kulmakarvat. Hänen siipiensä alta löytyy vaimon ja jälkikasvun lisäksi Kannakselta evakuoitu sotaorpo Iivo, joka ei ole pukahtanut sanaakaan.

Kaikki eivät omaa kuitenkaan samanlaista talkoohenkeä nuorta paria kohtaan. Aatos on kultalusikka suussa syntynyt maanomistaja, jolta valtio periaatteessa pakkolunasti tämän maan, joka Veikolle ja Annille asutustilaksi myytiin. Aatos on aina pienissä ja hänellä ei ole koskaan kiire mihinkään, koska muut ihmiset ja koneet tekevät kaiken työn hänen puolestaan. Hän vain istuu perseellään, valittaa ja odottaa, että ihmiset tanssisivat hänen pillinsä mukaan. Luonnollisesti hän iskee silmänsä Anniin, harmi vain kun Veikko on tiellä.

Elokuva tosiaan onnistuu saattamaan katsojan sisään maailmaansa, sekä ajankuvaan poikkeuksellisen nopeasti ja tehokkaasti heti alussa. Kaikki sivuhahmot vaikuttavat ainakin ummikolle autenttisen vanhanaikaisilta ja Pohjois-Karjalan asukit puhuvat vahvasti murtaen. On kuin seuraisi oikeita ihmisiä pelkkien roolihahmojen sijaan ja historia heräisi henkiin silmien edessä. Sen sijaan itse pääpari on kovin nykyaikainen ja estoton, onpa mukaan lipsunut modernin kuuloista sananparttakin. Luulen, että tarkoituksena on saada katsoja nopeasti tykästymään heihin, mikä onnistuu ja onkin elintärkeää romanttisissa elokuvissa. Miten se ei voisi onnistua kun tämä nuori pariskunta säteilee tulevaisuuden toivoa ja elämäniloa, joka pursuaa ruudulta ulos ja aiheuttaa sen kivan lämpimän tunteen katsojan mahanpohjassa.

Erityisesti Oona Laakson suoritus Annina on maailmanluokkaa. Hänellä on hymy, joka karkottaa elämästä kaiken synkkyyden ja kamerakin suorastaan rakastaa häntä missä valossa ja kulmassa tahansa. Vaikka on myös näiden teknisten seikkojen suhteen tehty hyvää ja perinpohjaista työtä, eikä täten elokuvan päätteeksi metsämaiseman ylle kohoava tähtitehtaan logo ole pelkkä vitsi. Minun maailmassani naispääosan Jussin jako näyttää aika helpolta.

Suomen luontoa eri muodoissaan on tuskin vuosikymmeniin kuvattu näytelmäelokuvassa yhtä kauniina ja alkuvoimaisena. Kuvista välittyvä voimakas koskemattoman metsän ja luonnon rakkaus herättää niihin sidotussa suomalaisessa sielussa surumielistäkin vastakaikua. Maisema elää todellakin mukana elokuvassa tunnelmaa luovana, runollisena ja dramaattisena tekijänä. Enempää on mahdotonta pyytää. Tämän lisäksi myös maailman väritys ja valo muuttuvat aina kohtauksen tunnetilan mukaan. Kun tehdään kovaa työtä, tai ollaan allapäin, värimaailma on harmaampi ja aurinko on piilossa. Ilon ollessa ylimmillään värimaailma on sykähdyttävä. Ja kun Konsta Sohlbergin kuvaukseen yhdistyy Pessi Levannon herkkä, voimakas ja nostalginen musiikki, niin tunteet iskevät pintaan jo ilman mitään kummempaa dramaattista syytä.

Oman maan visuaalinen kerronta on aika erinomaista ja sitä voisi katsella vallan hyvin ilman ääniä, ja silti pysyä kärryillä juonen tapahtumista. Kuvissa on mukavasti runoutta ja niitä on selkeästi mietitty todella kokonaisvaltaisesti ja oikein viimeisen päälle. Pidin niistä valtavasti, mutta kenties aivan loppukohtauksessa mennään jo huolella ylidramaattisuuden puolelle. Jälleen ulkoiset tekijät ammentavat hahmojen sisäisiä tuntoja, eli ulkona esimerkiksi myrskyää ja värimaailma on harmaana. Kyseessä on elokuvan tunteikkain ja räiskyvin kohtaus, mutta tämä kitka on rakennettu vailla riittäviä perustoja. Romeomme ja Juliamme parisuhteessa kaikki oli ruusuilla tanssimista ennen viimeisen kolmanneksen tyhjästä kasvanutta vellovaa tunteiden koskea. Toki he kohtaavat jo aiemmin muitakin vastoinkäymisiä ja elämä on kaikkinensa kovaa, mutta kukkivan rakkautensa turvin he tanssahtelevat vaivattomasti niiden yli.

Toki tavallaan ymmärrän tuon yhtäkkisen heidät rikkovan eripuran, sillä nuori pari on voinut aina aiemmin luottaa toisiinsa. Kunnes Veikko päästää sisäisen pirunsa irti ja tuo pyhä luottamus särkyy. Silti mielestäni läpi elokuvan ongelmia kohti suorapuheisesti hyökkäävä Anni reagoi hieman kummallisesti, olkoonkin täysin mahdollisuuksien rajoissa. Pari on ehtinyt jo kokea niin paljon yhdessä, että tällainen suorilta käsin kaiken tuon hylkääminen ilman selitysten kuuntelemista ja aikaisempaa kitkaa vaikuttaa oudolta. Etenkin tuona aikana. Tosin koko elokuvan loppu on melko äkkinäisesti kaivetun maksimaalisen draaman lypsämistä vailla riittävien perustojen valamista aiemmassa vaiheessa tarinaa. Loppuhuipennuksessa tyhjässä talossa mennään tosiaan heittämällä melodraaman puolelle sateessa, mudassa, harmaudessa ja ääripäästä toiseen roihuavissa tunteissa. Kuvat jäävät tyhjiksi ja hieman naurettaviksi, kun draama ei rakennu läheskään yhtä suuriin mittasuhteisiin.

Tai ehkä olen vain harmissani näin tavallisesta loppukuviosta muuten näin erityiselle elokuvalle. Mutta ongelmia oltaisiin kuitenkin voitu muodostaa riittävästi tilusten pitämisen ja lainanmaksun suhteen, jonka kautta tilanomistaja Aatostakin oltaisiin voitu limaisena ja epämiellyttävänä hahmona tuoda konkreettisemmin esiin uhkaamaan pääparimme puhtoista onnea. Mikäpä sen raivostuttavampaa kuin itsekäs mammanpoika, joka pitää yritteliään ja sympaattisen nuoren parin kohtalon avaimia kädessään. Vanhan yhteiskunnan jäänteet jarruttamassa uuden demokraattisemman Suomen syntyä.

Joka tapauksessa Oma maa on todella pitkään kirjoissani selkeästi vuoden parasta ja vavahduttavinta kotimaista elokuvaa. Loppukuviot alkavat vaikuttaa hieman paremmilta, kun asiakokonaisuuksia ajattelee läpi ja Aatos tulemassa hattu kourassa isompaan taloon, sekä hänen ja Annin valtadynamiikan muuttuminen päälaelleen oli ja on edelleen herkullista. Lisäksi olen varma elokuvan pitävän vähintäänkin tasonsa uusilla katsomiskerroilla, joten mitäpä minä tässä liikoja napisen. Erinomainen historiallinen rakkauselokuva, joka kolahti melkoisen kovaa genren ystävälle.

★★★★

IMDb | Elonet | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen | Facebook