Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (2018) - elokuvan arvostelu

Genre: Seikkailu / Fantasia
Ohjaus: Lasse Hallström & Joe Johnston
Käsikirjoitus: Ashleigh Powell
Päätähdet: Mackenzie Foy, Keira Knightley, Morgan Freeman, Helen Mirren, Jayden Fowora-Knight
Kesto: 99 min.

"I've been expecting you."

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on pohjimmiltaan lämmittävä tarina menetyksestä ja surusta. Se sisältää satukirjojen nostalgiaa, persoonallisuutta ja viattomuutta, jota nykypäivän lasten- ja nuortenelokuvien parissa tapaa aivan liian harvoin. Tämä on elokuva niille pojille ja tytöille, jotka eivät ole menettäneet sitä hyvää tahtoa ja lapsenkaltaista mielikuvitusta lähteä mukaan mitä ihmeellisimpiin tarinoihin ja vaihtoehtotodellisuuksiin.

Tarina alkaa viktoriaanisen ajan Lontoosta, jossa ihmiset valmistautuvat valkean joulun viettoon. Liitymme nelihenkisen perheen seuraan, johon kuuluvat tiedemäisen mielen omaava teinityttö Clara (Foy), hänen isosiskonsa Louise ja kymmenvuotias veli Fritz. Tämä joulu ei ole kuitenkaan samanlainen kuin aiemmat, sillä juhlan yllä häilyy kivuliaana hiljattain kuolleen äidin muisto. Kaikki yrittävät parhaansa käsitellä menetyksen tuomaa surua omilla tahoillaan ja keinoillaan. Isä (loistava Matthew Macfadyen) yrittää pitää asiat liikkeellä vanhaan malliin kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta isän yllätykseksi tarkoittama joulukuusen koristelu saa kaikki apeaksi, koska se kuului äidin joulurutiineihin.

Ilmeisesti äidin poismeno oli odotettu, sillä hän jätti jälkeensä tarkkaan valitut joululahjat lapsilleen. Louise saa äidin lempilekon ja Fritz hienoa käsityötä olevan pähkinänsärkijäsotilaan. Claran paketista puolestaan löytyy fabergemainen koristemuna viestillä; kaikki mitä tarvitset, löydät sisältä. Pahaksi onneksi munassa on lukitusmekanismi ja avainta ei löydy mistään. Suomalaisena ottaisin tämän varmaankin itse kettuiluna ja sinne suuntaan Clarakin hieman lievemmin kallistuu turhautuneena, mutta kyseessä on eräänlainen elämänopetus.

Perheen jouluaaton rutiineihin kuuluu myös kummisetä Drosselmeyerin (Freeman) suuret tanssiaiset, jonne isä vaatii kaikkien lähtevän ja pitävän hauskaa. Kyseessä on tietenkin tärkeä seurapiiritilaisuus, jossa perheen on käytävä näyttämässä muille, että kaikki on ihan hyvin. Isä vaatii molempia tyttöjä tanssimaan kanssaan kertaalleen illan aikana ja kieltää heitä katoamasta mihinkään nurkkaan murjottamaan. Tämä kuulostaa hieman karulta, mutta sille on olemassa syvemmätkin syynsä.

Claran äidin kasvatti-isä Drosselmeyer on järjestänyt lapsille juhliin omaa ohjelmaa lahjojen etsinnän muodossa. Claran lahjanmetsästys johtaa tytön toiseen ulottuvuuteen neljän valtakunnan maailmaan, joka on hänen äitinsä nuorena tyttönä unelmoima mielikuvitusmaailma, joka heräsi henkiin kun hän sitä niin palavasti toivoi. Narnian tapaan, Clara saa huomata olevansa äitinsä perillisenä näiden valtakuntien hallitsija. Eikä siinä vielä kaikki, sillä valtakunnat ovat sotatilassa. Huvitusten valtakuntaa hallitseva, vallanhimoinen Äiti-Ginger (Mirren) uhkaa neljän valtakunnan välistä harmoniaa. Täten Claran on pysäytettävä Äiti-Ginger ja palautettava rauha neljään valtakuntaan yhdessä Makeisten maailman, Kukkien maailman ja Lumihiutaleiden maailman sijaishallitsijoiden kanssa. Tämä puolestaan tapahtuu löytämällä eräs hyvin erityinen avain, jolla on oma lukkonsa myös neljän valtakunnan puolella.

Disneyn Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti häikäisevän kaunis elokuva, olipa kyse sitten 1800-luvun siloitellusta Lontoosta, tai neljän valtakunnan taianomaisesta tunnelmasta. Menneiden vuosisatojen romanttisesti ja sadunomaisesti kuvatut tanssiaiset pukuloistoineen ovat henkeä salpaavat. Drosselmeyerin iso kartano ja neljän valtakunnan valtava linna avarine tiloineen ja runsaine yksityiskohtineen, sekä rikkaine väreineen on juuri niin näyttävää kuin voi kuvitella. Eittämättä läsnä on paljon cgi:tä, mutta siihen ei kiinnitä mitään huomiota ja minulla ei ole mitään hajua mihin lavasteet loppuivat ja mistä tietokone otti homman haltuun. Kaikki sopi niin saumattomasti yhteen ja olin lumoutunut näkemästäni. On yksityiskohtaisia koneita ja mielenkiintoisia maailmoja hahmoineen, jotka ovat kuin 8-vuotiaan lapsen mielikuvituksesta revittyjä ja vain ripauksen kypsemmäksi jalostettuja. Ei tietänyt alkuunkaan tarinoita tuntemattomana mitä seuraavaksi ilmestyy eteen.

Claran astuessa neljään valtakuntaan koin varmaankin jotain samanlaista kuin katsojat 40-luvulla Dorothyn poistuessa Kansasista. On kuin olisin ollut jälleen lapsi ja haukkonut henkeäni, kun salaperäisen vaatekaapin perältä löytyi portti Narniaan. Pähkinänsärkijä herättää henkiin kiehtovan maailman, jossa satujen sekä vanhojen Disney-elokuvien nostalginen henki on kuvien ja musiikin kautta niin kouriin tuntuvasti läsnä, että sitä alkaa elämään uudelleen mielessään niitä lukuisia taianomaisia hetkiä, joita on lapsuudessaan kokenut. Ja ajatella, että vielä joskus näin immersiivisistä vaihtoehtotodellisuuksista sai nauttia vain satukirjan sivuilla, omassa mielikuvituksessa, tai animaatioissa. Liian usein myös Disneyn omat live action remaket ovat olleet vailla tätä nostalgiaa, viattomuutta ja persoonallisuutta, mutta nyt asiat toisin ja Pähkinänsärkijän tunnelma on sen vahvin osa-alue.

Elokuvan musiikki on viimeisen päälle hiottua ja sanoisinko jopa täydellistä. Perinteiseen Disney tapaan se soittaa katsojaa ja on koko ajan selvästi kuultavana voimistamassa tunnekokemusta ja imemässä katsojaa tiiviimmin mukaan elokuvaan. Siitä joko tykkää tai ei, mutta sen tavan ovat muutkin blockbuster-elokuvat omaksuneet. Musiikin säveltänyt James Newton Howard on ottanut osia Tsaikovskin Pähkinänsärkijästä säveltäen myös uusia kappaleita, jotka Lontoon filharmoninen orkesteri on tulkinnut Lang Langin pimputellessa pianoa. Lopputekstien aikaan soi Andrea Bocellin ja hänen poikansa yhteisduetto Fall on Me. Joten elokuvan taiteelliseen puoleen on panostettu ja se on täynnä kunnianhimoisia, jopa muutamia rohkeita valintoja.

Yksi elokuvan sykähdyttävimpiä hetkiä on sen valitsema tapa kertoa neljän valtakunnan taustatarina. Tavanomaisesti se ei olisi mitään ihmeellistä, vain pelkkää dialogia yhdistettynä parhaassa tapauksessa takaumiin. Mutta Pähkinänsärkijässä tämä tavallinen pakkopulla onkin kiedottu Claralle esitettävän baletin muotoon, jonka pääosan tanssii balettitähti Misty Copeland. Hän suostui rooliin, koska hänen mielestään on hienoa, miten lapset tulevat katsomaan elokuvaa ja tuumaavat, että ahaa, tuolta siis balettitanssija näyttää. Vaikka Mistya kai voisikin luonnehtia diivaksi, niin tässä on kyse narsismin sijaan ihan vain ihonväristä. Elokuva ei myöskään heitä katsojaansa altaan syvään päähän tämän baletin suhteen, vaan Claran korvaan supatetaan aina lyhyesti, mistä baletin kohtauksessa on kyse.

Pähkinänsärkijässä naiset ottavat pääroolit ja loistavat niissä. Pääroolia esittävä 17-vuotias ja hentorakenteinen Mackenzie Foy (Interstellar, Kirottu) on kiehtova tapaus. Hän ei istu klassiseen prinsessamuottiin, vaan hänessä teräväkatseisuutta ja ripaus sellaista pientä poikatyttömäisyyttä. Foy on yhtä kotonaan tanssiaisissa kaunis mekko päällään kuin taistellessaan toimintakohtauksissa valtakuntien vihollisia vastaan. Luonnollista karismaa löytyy ja hän kykenee viestimään vähän monimutkaisempiakin tunteita ilman vuorosanoja.

Kun pääsivuosaa näyttelevä Keira Knightley oli 17-vuotias, hän näytteli romanttista pääroolia ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa varastaen miljoonia sydämiä ja se vain jatkuu edelleen. Hän ei ole menettänyt yhtään tyttömäistä charmiaan sekä ainutlaatuista energiaansa, vaan on hurmaavampi kuin koskaan ja kenties ulkonäkönsä vuoksi jopa hieman aliarvostettu näyttelijänä. Jos nyt sellaista voi kaksinkertaisesta Oscar-ehdokkaasta edes sanoa, mutta hänen viimeinen vuosikymmenensä on ollut harmittavan hiljainen, vaikka siihen liittyneekin myös perheen perustaminen.

Pähkinänsärkijässä Knightley esittää hattaratukkaista Sugar Plum -keijua, joka tuntuu olevan aina innosta ja ilosta pakahtumaisillaan. Hahmo myös puhelee oikein siirappimaisella heliumäänellä, joka on lastenohjelmista tuttua tavaraa. Ja se saa sinut vähän varpaillesi, koska hän ei vaikuta täysin aidolta, vaan vaikuttaa esittävän jotain muuta kuin oikeasti on. Hahmossa on sellaista helena bonham-carterin vastaavissa sivurooleissa usein läsnä olevaa, pinnan alla valtoimenaan vellovaa hulluutta, joka pysyy juuri ja juuri piilossa. Todella loistava roolisuoritus, joka saattaa jälleen yhden Helen Mirrenin laiskan ja puolivillaisen rahastusroolin häpeään. Joskin on myönnettävä, että jättimäinen robotti-Mirren on elokuvan mieleenpainuvimpia hetkiä.

Elokuva perustuu ilmeisesti kirjaan nimeltä Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas, josta on tehty vuonna 1990 animaatio. Olen tainnut nähdä siitä loppua lapsena, mikä on Tsaikovskin sävelmien ja Pähkinänsärkijän tarinan suurpiirteisen tuntemuksen ohella ainoita kosketuksiani sadun maailmaan.  Tämän elokuvan Hiirikuningas on sekin kaikkien muiden visuaalisten asioiden tapaan ilahduttavan ainutlaatuinen. Tapa miten se on animoitu ja miten odottamattomasti, sekä vahvasti se liikkuu herättää jatkuvaa jännityksensekaista ihastusta. Hahmon liikenäyttelystä on vastannut amerikkalainen katutanssija Lil Buck.

Olen viime aikoina tutustunut editointiin ja ihailin, miten elokuva malttoi juuri oikeissa kohdissa ottaa aikaansa ja imeä katsojaa mukaan elokuvan maailmoihin. Samaan aikaan se onnistui pitämään tarinan jatkuvasti liikkeessä ilman kiireen tai hidastelun tuntua ja kaivamaan näyttelijöistään parhaan irti. Loppua kohden alkoi kuitenkin näkyä outoa töksäyksiä. Ensinnäkin näytti, että sieltä täältä oli vähän liiankin aggressiivisen oloisesti napsittu osia pois. Sitten alkoi tuntua, että täältä kyllä puuttuu vähän enemmänkin tavaraa, jonka olisi suonut olevan elokuvassa läsnä, sillä tarina ei taivu erityisesti teemoiltaan ihan saumattomasti yhteen ja joidenkin hahmojen oudonlainen unohtuminen tarinassa kummastutti. Mutta nämä ovat kokonaisuuden kannalta hyvin pieniä tihkaisuja, joita tuskin edes huomaa. Ajattelin, että ehkä tässä on vain haluttu päästä sen maagisen sadan minuutin rajan alle. Se hieman vihastutti minua, koska elokuvan aikana parhaimmillaan etenin jo pohtimaan, että yltääkö tämä elokuva oikeasti jopa 4,5 tähteen. Se olisi melkoinen tuhkimotarina, kun kuitenkin skeptikkona tätä lähdin katsomaan.

Sitten lopputekstien alkaessa huomasin, että elokuvalla on ollut kaksi ohjaajaa: Hallström ja Johnston. Se on normaalisti punainen lippu, joka indikoi suuria vaikeuksia elokuvantekoprosessissa. Mutta ilmeisesti näin ei ollut tällä kertaa, ainakaan julkisuuteen annettujen tietojen mukaan. Kuvaukset olivat paketissa tammikuussa 2017 ja epätavallisen pitkän ajanjakson jälkeen vasta joulukuussa 2017 lähdettiin kuukaudeksi lisäkuvauksiin. Ehkä oudointa on, että Tom McCarthy (Risto Reipas ja Nalle Puh) tuotiin käsikirjoittamaan nämä lisäkuvaukset alkuperäisen käsikirjoittajan sijaan. Joe Johnston tuli ohjaajaksi, koska Hallström oli kiinni jo muiden projektien parissa. Hallströmin aloitteesta hän ja Johnston sitten sopivat jakavansa ohjauskrediitin.

Ja sen voi tavallaan aistia ja ehkä jopa nähdä, että tässä on kaksi eri ohjaajaa olleet kertomassa hyvin lievästi kahta vähän eriävää tarina omilla tyyleillään. Elokuvan narratiivi on tosiaan kokonaisuutena suurennuslasin läpi tarkastellen vähän rosoinen reunoilta ja vuotaa ehkä hieman vettä. Sitä ikään kuin alitajuisesti vähintäänkin tiedostaa, että jotain tavaraa puuttuu. Se ei kuitenkaan minua varsinaisesti haitannut, sillä elokuvan hyvin yksinkertainen, macguffinein terästetty juoni pysyy kuitenkin riittävän hyvin kasassa, vaikkei pääteema oikein näykään niin vahvasti ja selkeänä läpi elokuvan kuin voisi odottaa.

Pääviesti tulee kuitenkin läpi. Surusta huolimatta meidän on puskettava eteenpäin, sillä lopulta me löydämme tiemme ulos valoon tuosta pimeästä tunnelista vahvempina ihmisinä ja tiukempina perheinä. Nautin elokuvasta valtavasti ja vaikka leukani tipahti lattialle, kun imdb:stä noukin perustiedot linkkeineen ja näin arvosanat, niin en minä näe tässä mitään merkittäviä virheitä, jonka vuoksi tämä pitäisi kyynisesti naureskellen talloa maahan. Kuten on tullut ilmi, niin tämä on ytimeltään hyvinkin onnistunut elokuva huolimatta matkan varrella kohdatuista vaikeuksista. Järki ja asteikko sanoo 3,5 tähteä, mutta käytän henkilökohtaista valtaani ja lisään höhlänä vielä puolikkaan, sillä harvemmin näin vavahduttavia hetkiä elokuvien parissa kokee. Ja miten hieno kokemus tästä on vielä tarjolla pimeänä talvi-iltana takkatulen loimussa joulukoristeiden välkkyessä.

★★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen | Leffatuomarin Facebook

Pysykää lähettyvillä, sillä jouluaattona tuuttaan ulos jälleen kattavan listauksen vuoden parhaista elokuvista perusteluineen. Sitä on sitten mukava vilkaista illalla kinkkua sulatellessa.