Café Society (2016) - Arvostelu

Bronxilaispoika saapuu Hollywoodiin ja saa pestin vaikutusvaltaisen agentti-enonsa juoksupoikana, sekä rakastuu tämän sihteeriin.

Genre: Komedia / Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Woody Allen
Päätähdet: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell

Kesto: 96 min.

Kiistellyn Woody Allenin jokavuotinen elokuva on täällä taas ja kaikki eivät pysyneet vauhdissa mukana. Steve Carellin roolissa nimittäin oli alunperin Bruce Willis, joka sai kuitenkin kenkää. Virallisen selityksen mukaan Allen ja tiimi väsyivät miehen käytökseen, sekä kyvyttömyyteen muistaa ja oppia vuorosanojaan.

Café Society termin puolestaan lanseerasi journalisti Maury Henry Biddle Paul v. 1915 ja se tarkoittaa niitä "kauniita ja älykkäitä ihmisiä", jotka kerääntyivät juhlimaan ja sosialisoimaan New Yorkin, Pariisin ja Lontoon hienostokahviloihin, sekä ravintoloihin. Se oli sellaista puolijulkista seurustelua, joka loppui paparazzikulttuurin päästyä vauhtiin. Nimittäin siellä oli usein ei-yhteensopivilta elämänaloilta porukkaa saman katon alla, eli lähinnä rikollisia ja poliitikkoja yms. Nykyaikaisempi versio tälle lienee Jet Set ja se kulttuuri on siirtynyt varmaankin kokonaan pois tavallisten tallaajien silmien alta kohti yksityisiä lomakohteita jne. Toki myös Cafe Society niminen kahvila perustettiin Greenwich Villageen 1938 ja se oli ensimmäinen New Yorkilainen yökerho, jossa ei ollut minkäänlaista rotuerottelua. Mutta se ei tähän leffaan liity.

Hyvää

Kuvaajana kolminkertainen italialainen Oscar-voittaja Vittorio Storaro, jonka aiempia elokuvia ovat mm. Ilmestyskirja Nyt. sekä Viimeinen keisari. Mies on viettänyt hiljaiseloa pitkälti pari vuosikymmentä, sillä hän ei ole hirveästi digitalisaatiolle lämmennyt. Mutta Allen otti puhelimen käteen ja sai aktivoitua Storaron, jolla näyttää olevan nyt useampaakin projektia työn alla, esimerkiksi toinenkin Allen-leffa. Elokuva on täysin digitaalisesti kuvattu ja vanhan Hollywoodin glamouria on alleviivattu Technicolour-henkisellä värimaailmalla kuten elokuva itsekin kertojansa suulla toteaa.

Leffa siis sijoittuu 1930-luvulle ja käsittelee tuon ajan uniikkia puolijulkista seurapiirielämää. Läpi elokuvan taustalla soi jazz, sekä muutenkin ulkopuolisesti elokuva on haikeudenomainen rakkaudenosoitus Hollywoodin kulta-ajalle. Kuuluisuuksia "namedroppaillaan" jatkuvalla syötöllä ja niillä nimillä saisi lähestulkoon täytettyä yhden A4:sen: Ginger Rogers, Judy Garland, Howard Hawks, Gary Cooper, William Wyler, John Ford, Busby Berkeley jne. On gangstereita, ikonisia rakennuksia kuten Graumannin kiinalainen teatteri, Ali Baba -hotelli ja lukuisia muita aikaa henkiviä rakennuksia niin ulkoa- kuin sisältäpäin kuvattuna. Ja tämän lisäksi vietämme vielä elokuvan toisen puoliskon New Yorkissa.

The Woman in Red, en ole nähnyt.

Elokuva on tuttua ja kaavasta poikkeamatonta Woody Allenia. Meillä on kolmiodraama, dialogia riittää, on jazzia ja puhetta jumalasta, ateismista, sekä kuolemasta. Ja kuten Allenin elokuvissa aina, niin ohjaaja on tehnyt jostain hahmosta kaltaisensa. Neuroottiseksi, hieman sosiaalisesti kömpelöksi one-linerien laukojaksi tuskin löytää sopivampaa kaveria kuin Jesse Eisenberg, joka on tunnettu taidostaan toimittaa lisäksi pitkiäkin dialoginpätkiä vakuuttavasti ja intensiivisesti perille.

Café Societysta löytyy pari herkullista kohtausta, sekä muutamia pysäyttäviä heittoja. Esimerkiksi prostituutio-kohtaus on ehdottomasti elokuvan hauskimpia, absurdeimpia ja toisaalta myös häiritsevämpiä hetkiä. Eisenbergin hahmo päätyy tilaamaan "iltaseuraa" ja lopulta asetelmat kääntyvät päälaelleen kun Eisenbergin hahmo muuttaa mielensä kusipäisesti kun hän ei saakaan ammattilaista asialle, vaan paljastuu että seuralainen onkin ensimmäisellä keikallaan. Hän päätyy lopulta maksamaan herttaiselle, näyttelijänurasta haaveilevalle tytölle (Camp) siitä, että palvelua ei suoritettaisi ja tyttö vastaavasti hankaa vastaan ettei ota rahaa ilman palvelua. Eikä hän siis tässä todellakaan ajattele millään lailla tytön etua.

Toinen timanttinen revittely on keskustelu juutalaisuudesta ja kuolemasta. Olisi kuulemma juutalaisuudella enemmän asiakkaita, jos he uskoisivat kuolemanjälkeiseen elämään. Keskustelussa oli myös paljon muuta hauskoja heittoja, joita ei ehtinyt edes kirjata muistiin, tai kunnolla keskittymään. Eräässä kohtauksessa puolestaan vaimo totesi miehelleen, että näki unen jossa mies petti häntä. Mies kuittaa kaksimielisesti: "Dreams are dreams".

Naispääosasta elokuvasta löytyy Kristen Stewart, joka ei ole jäänyt Twilight -elokuviensa vangiksi. Leffasarjan päätyttyä ensin Stewart työskenteli Olivier Assayasin kanssa Clouds of Sils Mariassa, sitten oli Edelleen Alice ja nyt kelkassa 80-vuotiaan Allenin kanssa. Missähän menee Robert Pattinson. Alussa Pattinson vaikutti potentiaalisemmalta kaverilta vakavien roolien pariin. Näin sivukuriositeettina.

Huonoa

Pääosassa estradilla on oikeastaan vain 2-3 hahmoa; Eisenbergin, Carellin ja Stewartin. Eikä mikään hahmo ole kovinkaan samaistuttava ja itseasiassa kaksi ensinmainittua ovat pohjiltaan oikeastaan aika arrogantteja mulkkuja. Mutta valitettavasti tuokin piirre jää liian torsoksi. Hahmot ovat haaleita ja tylsiä. Mene ja tiedä mikä järki on myös muutamaan kohtaan leikata nopeasti Eisenbergin gangsteriveljeen ja sen laittomaan toimintaan. Veljellä on toki oma funktionsa tarinassa, eli se toimii pitkälti vain aasinsiltana tuohon pohdintaan juutalaisuudesta ja kuolemasta. Miksei sitten ottaa sitä kunnolla mukaan tarinaan, eikä vain roikuttaa turhana painolastina yhtä tarkoitusta varten.

Ihailen Allenin taitoa tuottaa ainakin jollain tavalla aina mielenkiintoisia elokuvia jatkuvalla syötöllä joka ainoa vuosi. Olen näistä 2/4 - 3/4 varmastikin nähnyt, mutta elokuvat joista oikeasti pidin ovat laskettavissa yhden käden sormin. Ainakin melkein. Ehkä en ymmärrä niitä täysin, koska sieltä kaiken seasta on hieman haastavaa havainnoida lennossa jotain kun missään vaiheessa puhe ei tahdo loppua. Tässäkin tapauksessa elokuva on kuin vaikkapa muurahaisfarmi. Paljon energiaa, vauhtia ja kohkaamista, sekä erinäisiä elementtejä. Mutta vailla kiinnostavia yksityiskohtia ja hahmoja, sekä mihinkään teemaan ei malteta kunnolla pureutua ja pysähtyä. Eivätkä ne myöskään kovin saumattomasti kietoudu yhteen. Siellä on aina jotain kiinnostavia pointteja ja letkautuksia, mutta vastaavasti samaa vanhaa Allenia myös kierrätetään uudelleen ja uudelleen. Ja tällä kertaa myös elokuva tuntui melko väsyneeltä. Osansa oli ehkä taustalla koko ajan soivalla rauhallisella jazzilla yhdistettynä mutkattomiin leikkauksiin ja ainoastaan keskusteluista koostuviin kohtauksiin. Mutta ennen kaikkea myös se tuttu, naseva dialogi oli ainakin osin poissa.

Tuomio

Elokuva on rakkauden osoitus monien ihannoimalle ajankohdalle ja se on ulkokuorensa puolesta moitteeton. Valitettavasti sisällöltään se ei ole kovin hauska ja kiinnostava se on lähinnä ajankohtansa, sekä tekijänsä ansiosta. Sillä on toki omat hetkensä ja esimerkiksi elokuvan Poikamiesboksi -henkinen lopetus kuuluu näihin. Tämä ei tarjoa peruskatsojalle juuri mitään ja sijoittuu Allenin tuotannossa jonnekin sinne keskitason alemmalle puoliskolle. Maksimissaan.

Näyttely 7,5
Audiovisuaalinen elämys 7,5

Juoni/käsikirjoitus 7,5
Lähtökohdat ja teema 6,5
Uudelleenkatseluarvo 5,5
Legenda-arvo 6
Viihde 6,5
★★★☆☆

IMDB

Muita samansuuntaisia elokuvia: Whatever Works, Midnight in Paris, The Great Gatsby - Kultahattu, Skandaalihäät, Aamiainen Tiffanylla, Casino