Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

95 (2017) - Arvostelu



95 arvostelu juliste

Genre: Draama / Historia / Komedia
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Tatiana Elf, Juha Karvanen, Joona Tena
Päätähdet: Jens Hultén, Laura Birn, Lauri Tilkanen, Frida Hallgren
Kesto: 106 min.

"No niin. Eihän se niin vaikeaa ollut".

Välittömästi jo introssa aletaan repiä vanhoja haavoja auki, kun dramaattisen musiikin säestämänä esitetään painajaismainen ja pitkä kuvakavalkadi, joka on iskostunut syvälle jääkiekkoilevan kansakunnan tajuntaan. Siinä näytetään miten kerta toisensa jälkeen jääkiekkomaajoukkueen suuret odotukset ovat vaihtuneet karvaisiin pettymyksiin. Muun muuassa Anders "Masken" Carlsson ja Mats Sundin saattelevat alkuintrossa elokuvan katsojat siihen ikuiseen isojen pelien häviäjän mielenlaatuun ja asenteeseen, joka suomalaisille oli iskostunut pysyväksi osaksi dna:ta. Tämähän on ollut ihan kansainvälinen vitsi, sillä eihän siitä ole esimerkiksi kuin viitisen vuotta, jolloin nuorten MM-kisoissa Kanadan jääkiekkoanalyytikot totesivat 3-4 maalin johtotilanteessa Venäjää vastaan pelatussa loppuottelussa pelin olevan selvä. Perusteluna studioanalyytikko totesi lakonisesti, että me emme ole Suomi. Kuuluisia viimeisiä sanoja, sillä Venäjä tuon finaalin lopulta voitti.

MM 95 -elokuvan tarina alkaa Saksan vuoden 1993 Münchenin MM-kisoista, joissa Suomi pelasi surulliset kisat tehden viidessä alkulohkon ottelussa vain 7 maalia, minkä jälkeen Kanada lähetti Eric Lindrosin johdolla Leijonat lauluun neljännesvälierissä lukemin 5-1. Jääkiekkoliiton nokkamiehet pitivät paikan päällä hätäkokouksen, jossa he pohtivat seuraavaa päävalmentajaa. Ja kuten legenda tietää kertoa ja elokuva näyttää, niin Kalervo Kummola bongasi paikallisen yökerhon tanssilattialta apuvalmentajana mm-kultaa voittaneen Curt "Curre" Lindströmin. Vodkapaukkujen ja diskomusiikin keskellä Curre piti "Rautakanslerille" myyntipuheen siitä, miksi Suomi aina epäonnistuu ja mitä pitää tehdä sen viimeisen puuttuvan askeleen ottamiseksi. Siltä seisomalta lyötiin kättä päälle ja maajoukkueen ylipapiksi kiinnitettiin ruotsalainen tarkkailuluokan opettaja, sekä taitava henkinen valmentaja. Se tietysti herätti suurta vastustusta kuten myöhemmin Doug Sheddeninkin nimityksen kohdalla kävi, mutta kun ensimmäisissä Curren luotsaamissa kisoissa yllettiin rankkarimaalin päähän kultamitalista, niin suurin möly hiljeni.

Yödiskon jälkeen alkaa tarinan varsinainen, vuoden 95 finaaliviikonlopulle sijoittuva osio, jossa on ensimmäisenä edessä semifinaali Tsekkiä vastaan. Tälläinen ratkaisu on mielestäni vähän tylsä ja liian helppo. Esimerkiksi jenkkien jääkiekon olympiakullasta kertova Miracle on Ice kuvasi joukkueen koko projektin kohti tuota historiallista finaalivoittoa tuolloin voittamattomana pidetystä Tikhonovin Punakoneesta. Sen sijaan 95 haroo vähän sinne tänne ja keskittyy enemmänkin laveasti maalailemaan kiekkomenestyksen vaikutusta laman kourissa painivaan kansakuntaan usean pienen tarinan voimin, minkä vuoksi itse sankareiden ja heidän hienon yhteisen matkansa tarkastelu jää harmittavan suppeaksi. Koppielämään ja -huumoriinkaan ei päästä muutamia yksittäisiä maistiaisia lukuunottamatta sisään ollenkaan. Pelaajiston keskuudessa ei ole läsnä riittävästi velikultamaisuutta ja hahmoina pelaajat ovat yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta etäisiä, joutavia ja yhdentekeviä. Ei sen nyt näin pitäisi olla.

95 arvostelu 1

Pelaajia esittäviä näyttelijöitä seuratessa on ensialkuun tolkuttoman outo fiilis. Vaikka koko kansan Jutikin kuulostaa ihan hyvältä ja ulkonäkökin on sinnepäin, niin ei siihen hahmoon oikein ehdi tottumaan millään tavalla, kun Jutila vilkkuu ruudulla niin harvakseltaan. Ylivoimaisesti suurimman ruudun pelaajistosta nappaa Lauri Tilkasen näyttelemä Jukka Tammi, jolla oli henkisesti kova rooli kisoissa joukkuetta tsemppaavana kolmosmaalivahtina, jolle ei peliminuutteja suotu. Positiivisena pitäisi pysyä, vaikka media yrittää luoda ongelmia tivaten muun muuassa, että eikö harmita kun olet ainoa, joka ei kisoissa ole päässyt pelaamaan ja tehnyt tänne turhan parin viikon reissun. Osuvasti myös kuvataan ohimennen sitä millaisessa kuplassa urheilijat arvokisoissa elävät. Henkilökohtainen elämä pitäisi pystyä sulkemaan vähäksi aikaa pois mielestä ja koittaa keskittyä tulevaan suoritukseen askeettisesti kalustetussa hotellihuoneessa.

Kotimaan kamaralla vaihtoruletissa pyörii kolme tarinaa. Laura Birn näyttelee rahapulassa olevaa yksinhuoltajaa, joka tekee kaikkensa jääkiekosta nauttivan poikansa onnellisuuden eteen. Samaan aikaan pojan junnujoukkueen valmentaja (Samuli Edelman) vihjaa, että olisikohan pojan jo parempi ripustaa hokkarit naulaan 12-vuotiaana, kun ei hänellä ole lahjoja liigatasolle ammattilaiseksi. Toisaalla ruotsalaiset aiheuttavat räjäytysmiehelle potkut ja vievät vielä daamitkin, minkä ohella lisää ketutusta aiheuttaa jo ennakkoon Ruotsille hävittävä mm-kulta. Mies päättää yhdessä kahden yhtä junttimaisen ystävänsä kanssa lähteä Ruotsiin kostoretkelle. Ja viimeisenä saattohoidossa oleva syöpäpotilas haluaisi vielä pysytellä elävien kirjoissa finaaliin saakka, ja katsoa sen vanhaan tapaan ystäviensä kanssa vähän kuin Saattokeikka -elokuvan hengessä.

Näiden lisäksi vielä Ruotsinkin kamaralla seurataan, miten paikallisen jääkiekkoliiton puuhanainen Birgitte järjestää jo täydellä höökillä Ruotsin joukkueen massiivisia kultajuhlia. Tilataan kultaisia kypäriä, hankitaan voitonjuhlille sponsoreita ja buukataan Sergelin toria. Puhelinsoittojen välissä liiton työntekijät irvailevat keskenään sillä, ettei Suomi ole koskaan voittanut palloilulajeissa kultaa. Lisäksi toimistolla arvuutellaan mitä finaalin jälkeen tapahtuu, sillä kaupungissa on parituhatta suomalaista, jotka ovat erittäin huonoja häviäjiä jo selvinkin päin.

Yllätyin siitä, miten vahvasti elokuva nojaa otteluita kuvatessaan yksinomaan selostukseen ja ottelutallenteisiin. Näiden kautta yritetään ilmeisesti laiskasti kaivaa esiin katsojien omia tuntemuksia ja muistoja uudelleen elettäväksi. Mutta en oikein tiedä, mitä lisäarvoa tuo nähdä tutut tilanteet jälleen kerran tv-ruudun läpi ja katsella, miten baarissa ekstrat ja sivuosanäyttelijät elävät kaljatuopit kädessään ottelutilanteiden mukana. Helppo tapa venyttää tarina elokuvan mittoihin.

95:sta ei oikein tiedä haluaako se olla draama, vaiko komedia. Tämä tiivistyy parhaiten tuohon saattohoidossa olevan syöpäpotilaan tarinaan, joka on tietenkin finaalisummerin soidessa kuollut ja katsojana en tähän osannut reagoida millään muulla tavalla kuin välinpitämättömyydellä ajattellen itsekseni: "Niinpä tietysti". Tilanteessa nauru oli itkua lähempänä. Tätä ennen puoletaan juuri kun katsoja alkaa tuntea saattohoidossa olevaa potilasta kohtaan jonkinlaista sympatiaa, niin tämä juonikuvio heittää homman läskiksi ja muuttuu kotimaiseksi veijarikomediaksi, kun potilaan kaverit yrittävät salakuljettaa huoneeseen pari korillista keppanaa. Komedian ja raskaan draaman yhdistäminen on aivan hemmetin vaikeaa, eikä asiaa ainakaan auta suurpiirteinen, sekava ja ideaköyhä käsikirjoitus, joka ei taida tietää itsekään mitä se oikein loppukädessä haluaa kertoa. Jääkiekko on merkittävä osa suomalaista itsetuntoa, joka saattaa ihmiset yhteen ja ulos kuoristaan? Kutakuinkin tuollaiseen lauseeseen näiden yksittäisten tarinoiden annin voi tiivistää ja tuo anti olisi ollut saavutettavissa vähemmälläkin häsläämisella.

Pienintäkään pelitilannetta ei ole uskallettu lähteä rekonstruktoimaan, vaan peleissä on tyydytty ainoastaan kuvaamaan pelaajia reagoimassa tilanteisiin ja kannustamassa toisiaan vaihtopenkillä. Pukukopissa vieraillaan vain ennen peliä, harjoituksissa ja pelin jälkeen. Ei siis koskaan siinä kiinnostavimmassa tilanteessa, eli erätauolla. Toki Suomen pudotuspelit etenivät melko draamattomasti kun kertaakaan erätauolle mentäessä tilanne ei ollut edes tasan, mutta kyllähän sinne jotain olisi voitu kehitellä ja löytää. Mukaan olisi voitu esimerkiksi ottaa alkusarjan avausottelu Tsekkiä vastaan, jossa Suomi palautettiin heti kättelyssä maanpinnalle tylyn 0-3 tappion myötä.

95 arvostelu 2

Pelaajia esittävät näyttelijät ovat jäällä tositoimissa vain muutamassa irtonaisesti kuvatussa harjoituskohtauksessa, joissa poikien tekeminen on melkoisen rauhallista, vaikka kameraan on kuinka yritetty poimia suosiollisia kuvakulmia. Ei oltu kavereita laitettu neuvostohenkiselle harjoitusleirille muutamaksi kuukaudeksi, kuten Louhimies varmaankin olisi tehnyt. Tietysti realistisinta olisi ollut käyttää ihan ammatikseen pelaavia kavereita pelitilannekohtausten stuntteina ja sinne joukkoon erikseen reaktiokohtaukset näyttelijöillä, mikä olisi tietysti vaatinut armotonta ennakkosuunnittelua. Halukkaita jääkiekkielijoita varmaankin olisi löytynyt, sillä ainahan puhutaan siitä kuinka monien meritoituneidenkin pelaajien on vaikeaa löytää enää pelipaikkaa.

Parasta antia elokuvassa on Hollywoodiin tiensä raivanneen Jens Hulténin suoritus Curt Lindströminä ja tähän elokuvakin malttaa jo hieman keskittyä. Kulta-Curre käy muilta salassa omaa henkilökohtaista kamppailuaan epäonnistumisen pelon ja valtavien paineiden alla, yrittäen näyttää ulospäin vahvalta ja luottavaiselta. Hultén on jossain haastattelussa puolitosissaan todennut, ettei hän oikein tiedä itsekään, miten päätyi tähän hauskalta projektilta vaikuttaneeseen elokuvaan. Mutta onneksi on päätynyt, sillä hän onnistuu loihtimaan Curresta kiehtovan ja aidonoloisen hahmon, jossa olisi löytynyt virtaa ja kiinnostavuutta jopa kokonaiseen elokuvaan.

Fokuksen sijaan 95:sta on tehty rönsyilevä koko perheen elokuva, joka tarjoilee jokaiselle vähän ja ei kenellekään riittävästi. Ruudulla vilahtelee monia mestarijoukkueen pelaajia cameoissa, soittolista on melkoinen nostalgiatrippi legendaarista diskojumputusta ja mukaan on saatu vielä nykysukupolvellekin jotain. Teknisesti elokuvassa ei ole juurikaan moittimista, sillä ajankuva on tavoitettu melko osuvan oloisesti ja kaikkinensa elokuva herättänee vanhemmissa katsojissa nostalgisia muistoja. Valitettavasti kehnon käsikirjoituksen ansiosta lopputulos on kuitenkin Suomi vs Ruotsi vastakkainasettelussaan, sekä kehnossa draamassaan hetkittäistä myötähäpeää herättävä sarja sekalaisia kuvia, joka onnistuu sentään tarjoamaan edes parit kelpo naurut. Tässä kuitenkin tehtiin suomalaista urheiluhistoriaa, joten aiheesta olisi ollut kammettavissa varmasti jos jonkinlaista näkökulmaa ja tarinaa edes hitusella mielikuvitusta.

Odotukset, vangitsevuus ja teema **
Näyttely **½
Audiovisuaalinen elämys **½
Juoni/käsikirjoitus *
Uudelleenkatseluarvo *½
Viihde **½

★★☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Red Army, Miracle On Ice, Goon, Ice Guardians

Kommentit