Muumien taikatalvi (2017) - Arvostelu

Genre: Animaatio / Perhe
Ohjaus: Ira Carpelan & Jakub Wronski
Käsikirjoitus: Carpelan, Piotr Szczepanowicz, Malgorzata Wieckowicz-Zyla
Päätähdet: Akira Takaki, Vesa Vierikko, Oiva Lohtander, Maria Sid, Diandra Flores
Kesto: 83 min.

"Mikään ei ole epäterveellisempää kuin sisällä nyhjääminen, tiedoksi vain".

Suomalais-puolalainen Muumien taikatalvi on järjestyksessään kolmas Muumien nukkeanimaatioelokuva. Se perustuu Tove Janssonin v. 1957 julkaistuun kirjaan Taikatalvi, minkä lisäksi elokuvan kuvasto on jälleen peräisin vuosina 77-82 tehdystä puolalais-itävaltalaisesta tv-sarjasta Muumien maailma. Itsehän kuulun siihen sukupolveen, joka kasvoi japanilaisen Muumilaakson tarinoita tv-sarjan, sekä sarjan esielokuvan Muumipeikko ja pyrstötähti parissa. Joten nuo ruudulla vilisevät kangasnuket eivät tuntuneet alkuun kaikkein omimmilta, mutta niihin kuitenkin tottui ja jopa omalla tavallaan tykästyi elokuvan edetessä.

Elokuva alkaa lyijykynämäisellä animaatiolla talvisesta metsästä, joka huokuu kylmästä viimasta huolimatta elämää jokapuolella. Tämän laululla höystetyn alkuintron loputtua siirrymme syksyiseen Muumilaaksoon, jossa jälleen kerran Muumipeikko vaikeroi kun hänen sydänystävänsä Nuuskamuikkunen on lähdössä talveksi pois. Tämän lisäksi Muumipeikolla on monta muutakin syytä miksei hän pidä talvesta kuten se, että Muumien kuuluu nukkua talviunta monien muiden eläinten tapaan. Samaan tapaan he myös syövät ennen nukkumaanmenoaan masun täyteen kuusenneulasia.

Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään, sillä Muumipeikko herää epämiellyttävään uneen. Pian, kiitos Hemulin ja Pikku-Myyn, on koko Muumiperhe hereillä ensimmäistä kertaa keskellä talvea. Kun he kuulevat puhuttavan joulusta, he luulevat tätä henkilöksi ja Muumitalossa alkaa armoton pohdiskelu, sekä valmistautuminen Joulun tuloa varten. Miltähän se Joulu mahtaa oikein näyttää? Mitähän se Joulu mahtaa syödä? He kuulevat miten Joulun tullessa talon pitää olla täysin siisti, pöydän notkua antimista ja metsästä nyysitty kuusikin pitää pukea. Muumimamma aikookin sovittaa kuuselle yhden mekoistaan. Eivätkä Muumien hupsut väärinkäsitykset tähän lopu.

Vesa Vierikko tunnelmoi tarinaa värittävänä kertojanäänenä, joka myös nivoo hieman irralliselta tuntuvat useat pikkutarinat yhteen. Ilmeisesti elokuva on koostettu tuon edellämainitun tv-sarjan olemassa olevasta materiaalista, joten pieni hetkittäinen irrallisuuden tuntu ei ole mikään ihme. Kertojan ohella tunnelmaa elävöittävät myös elokuvan efektit ja musiikki, joka disneymäisesti on hyvin lähellä puheen äänentasoa. Mutta dialogi on toteutettu sen verran vahvalla ja tasaisella äänentasolla, että yhdenkään sanan kuuleminen ei tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Musiikki on talvimaista ja aavistuksen juhlallista, sekä omaa pienen ripauksen magiaa. Ennen kaikkea se onnistuu omalla merkittävällä panoksellaan herättämään tarinan ja sen maailman henkiin.

Muumeissa on aina ollut annos surrealismia ja voisi sanoa, että Muumien taikatalvi vie tämän jopa pidemmälle kuin vaikkapa yksittäinen jakso Muumilaakson tarinoita. Läsnä on valtava hahmokavalkaadi. On kaikille tuttuja hahmoja, kuten pohjoisen melankolian ilmentymää/ihmisten negatiivisuutta symboloiva Mörkö. Kuinkakohan monelle tuo animesarjan Mörkö on aiheuttanut painajaisia, täältä nousee käsi ainakin ylös. Säännöllinen vieras oli. Möröstä on tehty tähän elokuvaan normaaliakin surullisempi hahmo, joka periaatteessa on tuomittu yksinäisenä ikuisesti etsimään onnea ja aina kun se on käden ulottuvilla, niin se katoaa. Varsinainen kreikkalainen tragedia siis. Läsnä on myös harvinaisempia hahmoja kuten näkymättömät päästäiset.

Muumipeikko (Takaki) on varsinainen murehtija ja kyselijä. Kuin pieni lapsi, joka yrittää ymmärtää maailmaa törmäten jatkuvasti uusiin asioihin. Useimmiten näihin kysymyksiin vastaa kärsivällisesti viisas ja pieneen filosofointiin taipuva Muumipappa, jota esittää rooliin täydellisesti sopiva Oiva Lohtander. Huomiota haluava Pikku-Myy taas tykkää härnätä herkkää ja pehmeää Muumipeikkoa, joka tarinassa ikävöi herkeämättä aurinkoa ja sen oranssin palluran mukanaan tuomaa Nuuskamuikkusta. Muumimamma (Sid) puolestaan touhuaa tutussa vanhanaikaisessa perheenäidin roolissaan huolehtien välillä muidenkin mukuloista. Vaikka maailmanloppu olisi tuloillaan, niin silti Muumimamma huolehtisi tyynesti siitä, että kaikki saavat sitä odotellessa masun täyteen herkullista ruokaa, kuten muistaakseni Pyrstötähdessä kävi.

Jouluhössötyksen ohella Muumilaakson asukkaat huomaavat kaikki talven tarjoamat lukuisat leikit ja ilot. Heidän oppaanaan tässä löytöretkessä toimii himokuntoilijana esiintyvä Hemuli, joka ensitöikseen patistaa Muumit ylös petistä, koska liika nukkuminen ja paikoillaan oleskelukin voi olla pahasta. Hemuli on kuitenkin kauhea hössöttäjä, joka ei hyvistä tarkoitusperistään huolimatta ikinä ymmärrä ottaa muita huomioon. Hän puhuu jatkuvasti ja omakehu haisee, eikä koskaan kuuntele. Sillä tavalla ja kysymyksiä kysymällä oppii, aivan kuten Muumipeikko elokuvassa tekeekin.

Mutta pääosassa on kuitenkin joulu ja tarinan erinäiset tapahtumat tulevat kertoneeksi sen, mistä kaikesta joulusta on kyse. Joulu on vuoden odotetuin ja tärkein ilta. Se on vuoden pimeintä aikaa, jota kokoonnutaan viettämään yhdessä perheen ja ystävien kanssa, eikä kenenkään sitä pitäisi joutua haluamattaan viettämään yksin. Yhdessäolon ohella joulun toinen tarkoitus on tehdä toiset onnelliseksi, sillä se todellakin on antamisen juhla, jolloin meillä on kerrankin erityinen syy ottaa ympärillämme olevat ihmiset huomioon.

Kaiken kaikkiaan Muumien taikatalvi on surrealistinen ja tunnelmallinen elokuva, joka eroaa vanhalla itäblokin tyylisellä animaatiollaan sympaattisella tavalla nykyajan kliinisistä ja hengettömistä tietokoneanimaatioista. Silti on pakko lisätä vielä tähän loppuun, että voisin kuolla onnellisena, mikäli vielä joskus näkisin uusia anime-Muumeja.

Odotukset, vangitsevuus ja teema ***½

Näyttely ***½
Audiovisuaalinen elämys ****

Juoni/käsikirjoitus **½
Uudelleenkatseluarvo **½
Viihde ***

★★★☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja