La La Land (2016) - Arvostelu

Arvostelu La La Land (2016)

Ihmiset jahtaavat unelmiaan kaupungissa, joka on rakennettu unelmien ympärille.

Traileri (Youtube)

Genre: Romanttinen musikaali

Ohjaus & käsikirjoitus: Damien Chazelle

Päätähdet: Emma Stone, Ryan Gosling, John Legend, J.K. Simmons

Kesto: 128 min. 

"Here's to the hearts that ache."

Odotukset, vangitsevuus ja teema

Tiedättekö sen tunteen kun jotain odottaa oikein paljon ja kun se odotettu hetki sitten toteutuu, niin kyynelhän siinä tahtoo tirahtaa. Nostalginen ja Hollywoodin historiaa syleilevä musikaali oli ideana sitä luokkaa, että olin myyty välittömästi. Maailma on muuttunut niin vakavaksi, että tekijät pitävät musikaaleja kuolevana genrenä, jolle ei ole enää riittävän suurta yleisöä. Toista se oli äänielokuvan alkuvuosikymmeninä ja 50-60 luvuilla, jolloin eleltiin musikaalien kulta-aikaa. Toki valitettavasti jo tuolloin Hollywood sarjatuotti elokuvia ja musikaali on juuri se genre mikä tarvitsee eniten sydäntä, intohimoa, tunnetta ja kaiken kaikkiaan aitoutta. Siksipä minulla on pieni viha-rakkaus suhde näihin vanhempiin musikaaleihin, joissa oli myöskin tarvittaessa ihan rutiinia vaikkapa käyttää puhdasäänistä laulajaa vetämään näyttelijän lauluosuudet. Luojan kiitos tämä käytäntö on kuollut.

Tuolta pohjalta ihmettelin muutama vuosi takaperin suuresti Les Miserablesin ja Russell Crowen jokapuolelta niskaansa saamaa naureskelua ja kuraa. Tuon musikaalin dialogi lauluosuuksia myöten purkitettiin suoraan kuvauspaikoilla ja sen aiheuttaman sopivan rosoisuuden tuoma inhimillisyys, persoonallisuus sekä autenttisuus tekee siitä unohtumattoman kokemuksen. Sama pätee Crowen suoritukseen. Kyllähän La La Landinkin tapauksessa kuulee etteivät Gosling ja Stone ole luonnollisia laulajia, vaikkakin he vetävät lauluosuutensa erittäin hyvin ja jokainen ulostuleva sana sekä äänne pursuaa tunteita.

La La Land tervehtii katsojaansa Cinemascopen logolla tribuuttina 50- ja 60-luvun Hollywoodin musikaaleille. Kaunis alkukohtaus myötäilee vanhaa "Tinseltownia" sekä niitä mielikuvia joita ihmisillä tästä unelmatehtaasta oli vaikkapa vielä 1950-luvulla. Silloin kaikki oli vielä kunnollista; perhearvot ja moraali olivat korostetussa asemassa ja tähdet olivat täydellisiä, ihmisyyden kermaa. Sitten tulivat mm. Marlon Brando, Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor ja ennen kaikkea paparazzikulttuuri, jolloin tuotantoyhtiöt eivät enää pystyneet hallitsemaan kaikkea ulospäin lähtevää informaatiota.

Samoihin aikoihin näyttely mullistui esimerkiksi juuri Brandon myötä, joka toi miesosiinkin haavoittuvuutta. Jokaisessa roolissa oli niin paljon häntä itseään mukana, ettei kansa enää pystynyt tekemään eroa roolihahmon, näyttelijän ja ihmisen välillä. 60-luvun loppupuolella viimein tuli Hollywoodissakin elokuvantekijöiden uusi aalto, joka toi valkokankaille vastakulttuuria ja realismia. Vanhat kankeat moraalikäsitykset ja näkemykset heitettiin huolella romukoppaan ja syntyi elokuvia kuten Miehuuskoe, Bonnie & Clyde, Keskiyön Cowboy ja Easy Rider - matkalla. Ja pian seurasivat Kummisedät, Taksikuskit jne. Mutta nyt ollaan karkaamassa jo todella kauas varsinaisesta aiheesta.

14 Oscar-ehdokkuutta ei tule vahingossa, vaikka nykypäivänä tuntuukin että kourallinen elokuvia kahmii joka vuosi kaikki ehdokkuudet. La La Land nousee jakamaan ennätystä eniten ehdokkuuksia keränneenä elokuvana yhdessä Titanicin ja Kaikki Eevasta kanssa. Ja minulla on ilo todeta, että kaikki hype ja muu hulabaloo on täysin ansaittua. Tämä on elämänmakuinen elokuva unelmoijille. Kaunis, rytmikäs ja unohtumaton.

Näyttely

Emma Stone esittää Mia Dolania, joka kuten lukemattomat ihmiset häntä ennen on muuttanut pikkukaupungista Hollywoodiin tullakseen tähdeksi. Parhaan naispääosan Oscarissa on jo Stonen nimi kaiverrettuna valmiiksi, sen uskaltaa sanoa jo edes näkemättä kaikkia ehdolla olevia suorituksia. Hän ehkä aavistuksen lipsuu ihan hetkittäin omaan makuuni yliaktiivisuuden ja ylinäyttelemisen puolelle, mutta ne silmät! Ne suuret, lumoavat silmät viestivät useita tunteita samanaikaisesti ilman, että hänen tarvitsisi edes sanoa tai tehdä mitään. Sen on ohjaajakin ymmärtänyt, joka hakee nuo kasvot ja silmät usein kuvan keskiöön. Erityinen helmi on kohtaus, jossa Mia illastaa poikaystävänsä ja tämän ystävien kanssa. Stonella ei ole dialogia. mutta hänen kasvonsa kertovat kokonaisen tarinan kohtauksen aikana. Puhumattakaan hänen koe-esiintymisistään ja kuinka helpolta hän saa erilaisista tunteista toiseen siirtymisen näyttämään.

Ryan Gosling näyttelee toisessa pääroolissa vakavaa jazzmuusikkoa Sebastiania, joka haluaa omistaa jazzklubin. Sebastian kuten Gosling itsekin on sellainen Bogartmainen hahmo, joka pyrkii ensisijaisesti kätkemään sisäänsä kaikki tunteensa olipa hän rakastunut tai haavoittunut. Hän jää ehkä hieman näyttävämmän roolin omanneen Stonen varjoon, joten parhaan miespääosan Oscarin kohtalo vaikuttaa aika avoimelta. Muistaakseni Goslingilla ja Stonella on tanssitaustaa, mikä näkyy. Gosling opetteli myös soittamaan kaikki pianokohtauksensa musiikit ulkoa, mikä on selviö siinä vaiheessa kun kamera muutamaankin eri otteeseen siirtyy miehen kasvoista käsiin vailla mitään leikkauksia.

Elokuva on kahden näyttelijän show, mutta J. K. Simmons tekee hauskan pikkuroolin jälleen nakertamassa yhden päähenkilön jazzunelmia. Toinen merkittävä pikkusivuosa kuuluu muusikkona tunnetulle John Legendille, joka on yllättävämpi veto. Näissä kohtauksissa on käytetty ehkä hieman enemmän leikkauksia, mutta lopputulos ratkaisee ja mies vetää erittäin hyvin oman osansa.

Audiovisuaalinen elämys

Elokuvan alkukohtauksessa tosiaankin arkisen päivän surkeimmalla hetkellä symbolisesti liikenneruuhkaan juuttuneet iloiset ja tähteydestä haaveilevat optimistiset nuorukaiset alkavat spontaanisti laulaa Another Day of Sun -nimistä tanssinumeroa. Se kuvaa juurikin sitä myyttistä mielikuvaa Hollywoodista, sekä juuri kaupunkiin saapuvan tulokkaan mielenlaatua, jolle jo Los Angelesiin saapuminen itsessään on eräänlainen tavoite ja unelmien täyttymys. Tässä kiiltokuvakaupungissa mikä tahansa on mahdollista ja mahdollisuuksia riittää. Ellei tänään nappaa huomenna on uusi, sama päivä.

Sitten leikataan kaiken sokerikuorrutuksen keskeltä todellisuuteen, jossa huomaamme etteivät asiat varsinaisesti eroa pinnan alla mielikuvista, tai ole pohjimmiltaan muuttuneet mihinkään sataan vuoteen. Ihmiset jahtaavat edelleen täysipäiväisesti unelmiaan ja käyvät siinä sivussa raapimassa jostain toimeentulonsa. Osa on optimistisia, osa turhautuneita. Kaiken aikaa Hollywoodin glamour on raadollisesti läsnä aivan silmien edessä ja käsien ulottuvilla. Jonain päivänä joku huomaa minut väkijoukosta, on vain pysyttävä esillä ja tavattava ihmisiä. Yritettävä ja jaksettava.

Koe-esiintymiskohtaukset ovat julmia, mitä ne varmasti ovatkin eritoten ruokaketjun alapäässä. Ihmisiä lappaa sisään ja ulos kuin karjaa. Valmistauduit koe-esiintymiseen viikkoja ja tulet torjutuksi viidessä sekunnissa kun ulkonäkö, tai olemus ei miellytäkään. Tai roolituksesta vastaavan kaverin kännykkä sattuu soimaan, tai hän on päättänyt juuri sinun vuorollasi keskittyä enemmän voileipäänsä. Annat kaikkesi ja sinua nöyryytetään. "Mikä on minussa vikana?", itsetuntoasi romutetaan vuosien ajan. Kunnes lyöt jollain tasolla läpi tai luovutat ja aloitat elämäsi alusta. Ja sekään ei ole herkkua katsella kuinka muilla ikäisilläsi on jo perhettä ja uraa, kun itse olet tyhjän päällä. Tämä kaikki pätee yleisemmälläkin tasolla elämässä joskin on vaikea kuvitella, että missään tämä prosessi on kaikkinensa yleisempi tai raadollisempi kuin Hollywoodissa.

Elokuvan kohtaukset ovat pitkiä ja monimutkaisia, ja kun jälki on noin kauniin huoliteltua ja unohtumatonta, niin Oscar-ehdokkuuksien määrä ei ole sattumaa. Esimerkiksi tuo julisteessakin näkyvä maaginen öinen tanssikohtaus Hollywood Hillsissa on silkkaa taikaa. Kohtaus alkaa jo kaukaa kun pariskuntamme vasta kävelee kohti tulevaa tanssipaikkaansa. Kamera kääntyilee kuin todistaakseen, että olemme täällä ja kaikki on aitoa. Taustamaisema on kertakaikkisen lumoava ja on vaikea uskoa, ettei se ole maalattu tai CGI:tä. Koko kohtaus kestää viitisen minuuttia ja on erittäin monimutkainen alkaen normaalista kävelystä ja vuoropuhelusta kehkeytyen rytmikkääksi laulu- ja tanssikohtaukseksi. Ei yhtään leikkausta ja kaikki on aitoa. Tekijöillä oli n. 30 minuutin ikkuna per. päivä kuvata tuo pitkä kohtaus. Joten kun yksi viisi minuuttinen oli purkissa pyyhittiin nopeasti hiet, vaihdettiin tarvittaessa kuiva asu ja juostiin hengästyneinä aloittamaan alusta. Otoksia kuvattiin kahtena päivänä kunnes tekijöillä oli mielestään riittävän laadukkaita kohtauksia purkissa joista valita sopivin.

La La Landin musiikki ja miten se yhdistyy tarinankerrontaan on vangitsevaa. Olipa kyse vanhoista retrobiiseistä, tai elokuvan alkuperäismusiikista. Elokuva imee sinut mukaansa ja saa tuntemaan, itkemään. En ymmärrä oikein mitään musiikista ja minulla ei sanoja jotka tekisivät sille oikeutta. Mutta se on poikkeuksellista ja soundi, sekä sen koukut soivat päässäsi päiväkausia. Sanoitukset ovat kekseliäitä ja monitahoisia, eikä mielestäni mikään musiikkikohtaus nouse selvästi muiden yläpuolelle. Alku on mahtava, loppu on mahtava ja välikin on täynnä helmiä. Kuten vaikkapa jo trailerissa oleva City of Stars duetto, joka näyttää ja kuulostaa sellaiselta, ettei se ole välttämättä täydellisin mahdollinen otto. Mutta siinä on juuri sitä sopivaa tunnetta ja aitoutta, mikä tekee siitä loistavan. Hattu pois päästä tekijöiden pelisilmälle, sillä näin klassikot syntyvät.

Kaiken kaikkiaan kuvaus, editointi ja musiikki tuntuu viipyilevältä. Olemme hieman kuin unessa ja kaikki avainkohtaukset tapahtuvat illalla, tai yöllä. Muutamaankin otteeseen esiintyessään päähahmot siirtyvät kuin omaan maailmaansa, mikä ehkäpä kuvaa heidän intohimoaan. Ettei sillä hetkellä mikään muu merkitse mitään, olen onnellisimmillani juuri nyt.

Ja jos alku oli ehtaa vanhaa Hollywoodia, niin sitä on lopun hypnoottisen kaunis montaasikin, joka on puolestaan tehty Amerikkalainen Pariisissa elokuvan hengessä.

Juoni/käsikirjoitus

Elokuvan yksi teemoista on nostalgia ja käsikirjoituksesta löytyy tähän elokuvaan viittaava epäilys: "onko tämä liian nostalginen, pitävätkö ihmiset tästä?". Toinen teema on jo Whiplashista tuttu. Kuvataan sitä miten paljon uhrauksia, kamppailua ja kompromisseja isot unelmat vaativat. Miten kukaan ei pärjää omillaan.

Sebastian on elokuvan alussa ottanut elämänohjeekseen Tolstoin kuuluisan sitaatin "Eagles fly alone and sparrows fly in flocks". Sebastian on liiankin ylpeä ja vastaavasti Mia taas kaipaa itseluottamusta. Päähenkilöt täydentävät ja kannustavat toisiaan eteenpäin. He mahdollistavat toistensa unelmien tavoittelun, joten on sitäkin koskettavampaa ja ironisempaa miten nuo samat unelmat uhkaavat repiä heidät erilleen. Tämähän on myös hyvin Hollywoodia ja yleensäkin elämää.

Kuten Whiplashissa, myös tässä jazz on avainroolissa. Chazelle kertoo ilmoille viestinsä Sebastianin suulla, että "jazz on kuolemassa, enkä aio sen antaa tapahtua". Aloin miettimään mitä tämä leffa olisi ilman musiikkiaan, mutta koska kyseessä on musikaali niin se olisi aika turhaa. Luonnollisesti tarinalliset paukut on ladattu musiikkikohtausten ympärille. Toki aihe on pohjimmiltaan niin universaali, että kyllä tästä olisi kirjoitettavissa ja on tehtykin erinomaisia elokuvia.

Yksi erityisen hieno piirre elokuvan tarinankerronnassa on se, ettei kaikkea kerrota paperilla tai näyttelijöiden suusta. Paljon kerronnasta tapahtuu myös editoinnin, kameratyön, näyttelijöiden kasvojen ja eleiden, sekä musiikin kautta. Jos dialogin rivien takaa löytyy rikkaita merkityksiä ja vivahteita, niin sama toistuu musiikin kohdalla. Kuinka esimerkiksi Sebastian laitetaan soittamaan Flock of Seagullsin hittiä I Ran, mikä siis sisältää syntetisaattorilla soitettuja osuuksia ja on aika kova aallonpohja itseään vakavana pianistina pitävälle kaverille.

Pääteema on tosiaan unelmien tavoittelu, mutta haluaisin nostaa siihen rinnalle sen luoman sivutuotteen, jota elokuvassakin ohimennen sivutaan. Se on universaali ja ruma ihmisyyden piirre. Eli jos joku unelmoi tai on vain intohimoisesti kiinnostunut jostain, niin liian monen ihmisen ensimmäinen reaktio on tylysti talloa tämän unelman päälle. Tai muuten vain vähätellä. Tähän varmastikin perustuu elokuvan mainoslause ja yksi sen biiseistä: "Here's to the fools that dream".

La La Landista löytyy symbolismia alkaen tarinan rakenteesta vuodenaikojen ympärille, jolloin talvi on luonnollisesti onnettominta aikaa. Se sisältää myös lukuisia valtavia ja pienempiä viittauksia aina Casablancasta lukuisiin musikaaleihin saakka. Esimerkiksi Singin' In the Rain, Malja morsiamelle, Amerikkalainen Pariisissa ja Funny Face. Puhumattakaan tietysti tuosta Hollywood Hillsin tanssikohtauksesta, joka myötäili Fred Astairen ja elokuvahistorian kalleimmat sääret/jalat omanneen Cyd Charissen koreografiaa musikaalista Iskelmäkaruselli.

Uudelleenkatseluarvo

En ole nähnyt toista vastaavaa elokuvaa, joka herättäisi näin valtavan halun katsoa leffa uudestaan ja mahdollisimman nopeasti. Enkä ole pikaisen silmäyksen perusteella mielipiteessäni yksin. Jo avauskohtauksen jälkeen olisin halunnut kelata taaksepäin ja katsoa sen uudelleen. Enkä yleensä katso elokuvia toiseen kertaan oikeastaan koskaan. Poikkeuksena tietysti klassikot ja omissa papereissani tämä on sellainen jo syntyessään. Ikään kuin jatke Hollywoodin kultakaudelle.

Ensimmäinen katsomiskerta on aina erityinen ja toisessa kerrassa ei ole enää läsnä samanlaista tunnelatausta. Siitä huolimatta olen varma, että en välty tunnekuohuilta seuraavallakaan katsomiskerralla. Tai sitä seuraavalla. Elokuva huokuu laatua ja yksityiskohtia. Esimerkiksi leffan aikana ja parkkipaikalla sain kuusi muistilehtiönsivua täyteen hajanaista tajunnanvirtaa elokuvaan liittyen. Puhumattakaan elokuvan mukanaan vievästä musiikista, joka laittaa jalan vipattamaan ja soi päässä päiväkausia. Olen ollut huono arvaamaan parhaan musiikin Oscar-voittajia, mutta kyllä minä tämän ykkössijalle laittaisin ohi mm. aiemmin hehkuttamani Passengersin, joka on myös ehdolla parhaista musiikeista.

Elokuvan paikka historianlehdillä on selviö ja se on matkalla hyvää vauhtia yhdeksi kaikkien aikojen tuottavimmista musikaaleista. Tosin googlettamalla en löytänyt lipputuloja kuin vuodesta 1975 eteenpäin ja sehän ei kerro sitten yhtään mitään, sillä valtaosa isoista klassikoista on tuota vanhempia. Jokatapauksessa voinen kai tässä kohtaa todeta, että tämä on paras näkemäni musikaali.

Viihde

Kyseessä on myös vahvin elokuvakokemukseni ikinä ja nostan elokuvan myös heittämällä suosikkieni terävimpään joukkoon. Musiikki ja kohtaukset pyörivät päässä päiviä. Kannattaa ottaa nenäliinoja mukaan. Silloin tällöin saattaa tulla vetisteltyä kerran jonkin elokuvan aikana, ehkä joskus jopa kahdesti. Kolmasti ja koko lopun läpi on jo uusi, hälyttäväkin kokemus. Puhumattakaan siitä, ettei koko loppuiltana tahtonut pystyä muodostamaan edes ajatustasolla kovinkaan järkeviä lauseita. Ehkäpä siksi tuon ajatusvyyhdiin purkamiseen ja tämän tekstin tuottamiseen vierähtikin kokonaisuudessaan kuutisen tuntia.

Toivottavasti olen tehnyt tälle elokuvalle oikeutta, sillä vieläkin se aiheuttaa kirjoittajassa hallitsemattomia tunteenpurkauksia. Edellisen kerran annoin imdb:ssä kympin vuoden 2013 elokuvalle Rakkautta ennen keskiyötä. Sekin kolahti henkilökohtaisesti, mutta samalla sen rautaista laatua ja poikkeuksellisuutta oli mahdotonta kiistää, vaikka asioita kuinka pyöritteli päässään. Samat sanat pätevät La La Landiin, jonka on vaikea kuvitella jäävän ilman esimerkiksi Parhaan elokuvan Oscaria.

Odotukset, vangitsevuus ja teema 10

Näyttely 9,5
Audiovisuaalinen elämys 10

Juoni/käsikirjoitus 9,5
Uudelleenkatseluarvo 10
Viihde 10

★★★★★

IMDB

Katsomisvinkit: Laulavat sadepisarat, Tähti on syttynyt, Iskelmäkaruselli, Sweeney Todd: Fleet Streetin paholaisparturi, Viulunsoittaja katolla, Dancer in the Dark