Se mieletön remppa (2020) - arvostelu

Genre: Komedia
Ohjaus: Taneli Mustonen
Käsikirjoitus: Mustonen & Aleksi Hyvärinen
Päätähdet: Sami Hedberg, Kiti Kokkonen, Rea Mauranen, Kari Ketonen, Hannu-Pekka Björkman
Kesto: 90 min.

Pari päivää sitten kävin katsomassa Luokkakokous-elokuvien tekijöiden uuden remppakomedian, joka pohjautuu norjalaiseen klassikkoon Norske byggeklosser (1972, uusintaversio 2018). Taneli Mustosen elokuva on konventionaalinen ja ohut tarina finanssiloukussa elävästä pariskunnasta, joka perii vanhan talon nähden sen taivaalta tippuneena tilaisuutena saavuttaa keskiluokkaiset haaveensa. Talo vaatii kuitenkin pientä laittoa, samoin kuin heidän parisuhteensa. Haluaisin tosin tietää, kuka kuittasi perintöveron?

Kiti Kokkonen esittää karikatyyristä jokanaista Maijaa, joka on helposti asioista innostuva optimisti. Sami Hedberg taas on karikatyyri kädettömästä nykymiehestä Jalmarina, joka on pessimismiin taipuva realisti. Hän on ehkä muuttunut tällaiseksi epäonnistuneen lastenkirjaprojektin myötä, joka söi pariskunnan kaikki säästöt. Ennen sarjakuvamaisesti saapuvaa perintötaloa, he asuvat "vankeina" Jalmarin tomeran äidin (Mauranen) valvovan silmän alla.

Taneli Mustonen ja Aleksi Hyvärinen eivät ole olleet tekemässä tulevaa Jussi-voittajaa ja he tietävät sen. Ellei siis Yleisö-Jussia lasketa, mikä sekin näyttää epätodennäköiseltä Teräsleidien suosion vuoksi. Se mieletön remppa kantaa ylpeänä kevyen populaariviihteen leimaansa, vai mitä muutakaan pitäisi päätellä b-elokuvamaisista erikoistehosteista ja kliseistä. Klassisen musiikin säestämänä lentävä kivi ei ole ihan vaikuttavuudessaan Kubrickia, mutta siinä on oma pieni kotikutoinen ja roskainen viehätyksensä. On ollut myös varmasti hauska päivä kuvata autoelokuvien kliseitä, joihin liittyy hedelmämyyjä puisine laatikoineen ja rikkoutuvaa lasia. Vielä kun Hedberg olisi muistanut olla edes kääntävinään rattia autonlasien taka- ja sivuprojektioiden mukaan - tai ehkä se vain lisää viehättävyyttä.

Erikoistehosteista puheen ollen, Hedberg pitää hauskaa ilveilemässä useissa parodisissa sivurooleissa. Se toimii kohtalaisesti suurimman osan ajasta. Useiden hahmojen esittäminen samaan aikaan on kunnianhimoinen haaste niin näyttelijälle kuin elokuvantekijöille, mutta tuntuu kuin elokuvantekijät olisivat jättäneet suurimman osan vastuusta Hedbergin harteille. Hän joutuu esittämään suurpiirteisiä hahmojaan yksinkertaisella tekniikalla, jossa hän ei muistaakseni näy koskaan ruudulla samaan aikaan kahtena eri hahmona, jotka kommunikoisivat näkyvästi samassa otoksessa toistensa kanssa. Olkapään takaa kuvattua dialoginvaihtoa ja sijaisia (stand-in) pidemmälle ei ole uskaltauduttu.

Hedberg on hauska hieman kummelimaisissa sivurooleissaan, jo näky hänestä ilveilemässä tekoviiksissä riittää herättämään hilpeyttä. Elokuva on myös pienoinen haaste hänelle näyttelijänä. Hän käyttää hieman suureellisia ja esimerkkimäisiä eleitä puhuessaan "itselleen" kaivaten selkeästi oikeaa vastanäyttelijää, josta hän voisi imeä energiaa ja improvisoida hetkessä (bounce off). Ne hetket kun hän kommunikoi sivurooleissaan Kiti Kokkosen Maijan kanssa, toimivat parhaiten.

Kitistä puheen ollen hänet olisi mielenkiintoista nähdä dramaattisessa roolissa, jossa hän peittäisi surullisuutta positiivisen ulkokuorensa taakse. Tämä elokuva tarjoaa siitä pari välähdystä, mutta elokuva on niin kiinnostunut komedisten tilanteiden, parodian ja visuaalisen komedian rakentamiselle, että se ei tee dramaattisella aineksellaan mitään.

Tässä elokuvassa on tarina, vaikka sen unohtaa melko nopeasti. Se muistuttaa alun jälkeen olemassaolostaan vain Rempan (lyhenne) lopussa pariskunnan pakollisen hetkittäisen eron myötä, joka vain tapahtuu yhtäkkiä.

Toki Jalmarin ja Maijan suhteessa kytee lupaava konflikti elokuvan alussa. Jalmari on tuhlannut pariskunnan yhteiset säästöt hölmöön kirjaprojektiinsa ja vaikuttaa hetkittäin lamaantuneelta totaalisen epäonnistumisensa vuoksi. Maijaa taas varoitettiin monien suulla koskaan naimasta Jalmaria. Maija haluaisi olla keskiluokkainen äiti, mutta pariskunta elää lähes nelikymppisinä miehen äidin kotona kuin teini-ikäiset rakastavaiset. Ennen kuin parisuhteen alkavat säröt kasvavat, he saavat oman talonsa tarjottimella ja mahdollisuuden saada ikätoverinsa kiinni saavuttaen unelmansa. Jalmari tosin on vastahakoinen tarttumaan tilaisuuteen. Hän ei usko, että vanhasta talosta saa asumiskelpoista heidän taidoillaan ja budjetillaan. Maija ihmettelee Jalmarin herkkyyttä aina luovuttaa, elämässä on otettava riskejä edetäkseen ylemmäs. "Ainakin me eletään, eikä vaan puhuta", on Maijan kommentti Jalmarille lainarahojen kolahtaessa tilille, kun mies jälleen epäilee ovatkohan he haukanneet liian ison palan. Sitä en tiedä, miten he ajattelivat massiivisen lainansa maksaa nykyisessä elämäntilanteessa ja kuka epäonninen henkilö takasi lainan. Millä he aikovat maksaa noin ison talon lämmityksen? Toki he eivät selvästikään ole kovinkaan käytännöllisiä ihmisiä, kuten eivät olleet Tom Hanks ja Shelley Longkaan vuoden '86 elokuvassa Rahareikä.

Minä näen Maijan ja Jalmarin tilanteen päättyvän eroon ilman kohtalon oikun tuomaa perintötaloa, joten rempassa on kyse talon lisäksi parisuhteen paikkaamisesta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Elokuvantekijät ilmeisesti uskovat tosirakkauteen, tai arastelevat draamaa. Vaikka panin merkille suhteen tilan, niin parin pakollinen hetkittäinen ero tuli silti outona yllätyksenä, joka ei tuntunut sopivan edeltäviin kohtauksiin. Parisuhteen draamalla ja yleensäkin koko elokuvalla on käypä alku ja irrallinen loppu, mutta ei mitään välissä (paitsi löyhästi tarinaan nivoutuvia remppasketsejä ja montaaseja). Tarina ja hahmot antavat hieman ristiriitaisia viestejä.

Samoin tekee remppatalon suomenruotsalainen naapuri Folke Seppälä (Kari Ketonen), joka on ensikohtaamisella valmis ostamaan toivottoman röttelön pois remppaajien käsistä. Tontillakaan ei mietinnän jälkeen kuulemma ole mitään arvoa heteikön vuoksi, jonka tosin voi ehkä kuivattaa - ei kun ei voikaan. Katsoja saa naapurin sanoista ja olemuksesta käsityksen huijausyrityksestä. Että naapurilla olisi jokin suunnitelma talolle, tai että se onkin salaa arvokas. Ilmeisesti talo ja tontti eivät ole mitään näistä ja tämä sylkäisymatkan päässä elävä naapuri katoaa tämän jälkeen elokuvasta lähes tyystin. Onhan Ketonen elokuvassa rakennustarkastajana esiintyvän Hannu-Pekka Björkmanin (välähdyksiä, mutta väärän tyyppisessä elokuvassa) ohella komea ja vetävä nimi, joten miksi ei kiinnittää heitä tuotantoon päiväksi tai kahdeksi.

Palatakseni Hedbergin tuplaroolitukseen, leikkaus vaivasi minua tietyssä kohdassa elokuvaa. Kun arkkitehti-Hedberg esittelee innostuneelle Maijalle suunnitelmiaan taloremppaa varten ja kun he ovat edenneet talon pihalta ullakolle, niin näytetään, miten pihalle jäänyt Jalmari-Hedberg astuu sisään taloon alakerrassa. Sitten leikataan takaisin ullakolle, mistä leikataan hetken kuluttua Jalmariin astelemassa portaikossa ja sama kuvio toistuu vielä ainakin kerran. Tämän myötä tuota tuplaefektiä oikein alleviivataan ja esitellään. Jalmariin leikkaamisella ei ole juuri mitään merkitystä - me tiedämme hänen olevan jossain lähistöllä - ja hänen äkillinen ilmestymisensä ullakolle olisi ollut hauskempaa sopivassa kontekstissa. Mutta ehkäpä komedialle ominainen tahti on jotenkin pidettävä yllä. Elokuva on täynnä lyhyitä otoksia, standardia kamerankäyttöä ja blokkaukseen on "tylsissä kohdissa" kuten dialogissa käytetty yhtä paljon mielikuvitusta kuin ala-asteen joulujuhlassa.

Samaan kohtaukseen liittyy myös toinen negatiivinen huomio. Elokuvassa käytetään melko paljon pelkkiä reaktio-otoksia yksittäisestä ihmisestä esimerkiksi pyöräyttämässä silmiään. Usein vielä reaktioon leikkaamisen jälkeen menee silmänräpäyksen verran ennen kuin näyttelijä aloittaa reaktionsa ja reaktio viedään alusta loppuun saakka ennen kuin leikataan pois. Juuri tässä arkkitehdin ensitapaamisessa tämä pisti silmään, koska ääniraita tässä kohtauksessa ison ja aution talon sisällä on melko mykkä. Ei ole hirveästi ääntä, jota käyttää leikkaamisen apuna kun dialogikaan ei ole järin keskustelevaa tai lennokasta. Ei ole myöskään liikettä kameran tai näyttelijöiden taholta, eikä erityistä kehollista ilmaisua, mikä jenkkikomedialle on niin ominaista. Kaikki kolme hahmoa on eristetty pääosin seisomaan suorana omiin otoksiinsa paikkamerkkiensä päälle, jolloin lopputulemana tästä kaikesta fiilis on oudon kömpelö. Vasta tämän kohtauksen jälkeen loistavan lainanhakureissun avittamana elokuva alkaa rullata.

Iskin silmäni harvinaisesti lavastukseen, vaatteisiin ja maskeeraukseen, joista viimeisimmästä nauttivat kaikki, sillä elokuvan isoimmat naurut ja mieleenpainuvimmat kuvat ovat myös heidän ansiotaan. Mutta siis lavastus... Usein kotimaisissa elokuvissa on tottunut kylmään ja siivoon jälkeen avarissa tiloissa, jotka tuovat enemmän mieleen kuvat sisustuslehdestä. Jalmarin huone äitinsä kotona on pieni, sotkuinen ja se sisältää useita kosketuksia hänen elämästään ja persoonastaan. Se näyttää eletyltä ja auttaa samaistumaan Jalmarin sekä Maijan tilanteeseen enemmän kuin mikään pätkä dialogia. Sama koskee myös vaatteita, huopia ja aamutakkeja, jotka näyttävät tavallisilta ja käytetyiltä.

Huumori on subjektiivista, mutta niin on kritiikkikin. Tietyllä tavalla pidin elokuvasta, sillä se on ihan hauska ja aiheensa puolesta samaistuttava. Isoon remppaan kun ryhtyy, niin siinä helposti alkaa epäilemään, että mitenkä me tästä selvitään ja se luo ylimääräistä stressiä sekä jännitystä parisuhteeseen. Mutta olisiko Remppa voinut olla hauskempi: kyllä. Sen loistavassa aiheessa on paljon hukattua komediapotentiaalia esimerkiksi byrokratian ja naapureiden saralla. Narratiivisessa ja dramaattisessa mielessä lienee turha edes esittää samaa kysymystä.

Kuulin ulos tullessa katsojan sanovan toiselle, että se loppui yllättävän nopeasti - ikään kuin kesken. Se tarjosi muutamat hyvät naurut ja vei kerran katsomon melkein pyörimään lattialle kippurassa. Silti se jätti minullekin hieman oudon maun. Ehkä se johtui hapuilevasta rakenteesta ja pakotetusta sekä irrallisesta lopusta, joka ilmensi minä-kulttuuristamme katoamassa olevaa me-henkeä hieman oudolla tavalla. Tai ehkä se johtui olemattomista hahmoista, jotka ovat Rahareiän tavoin ajattelemattomia idiootteja. Mitä neuvokkaampia hahmot ovat, sitä hauskempaa on yleensä seurata heidän ongelmiaan. Remppa ei kuitenkaan juurikaan välitä hahmoistaan ja heidän ajatuksistaan, he ovat olemassa lähinnä ajautuakseen laput silmillä kommelluksesta toiseen.

Remppa on kevyt ja helposti kulutettava elokuva, joka tarjoaa muutamat naurut ja suurin osa katsojista näytti poistuvan hymyillen ulos. Jos pohdit jo ennestään tämän elokuvan katsomista etsien naurua, saat todennäköisesti kohtuullisen vastineen rahoillesi, vaikka Remppa jääkin Luokkakokouksista ja trailerinsa lupauksista. Tosin jos pohdit tämän elokuvan katsomista, niin arvosteluilla ei todennäköisesti ole mitään vaikutusta päätökseesi.

Huolimatta Rempan monista heikkouksista, viihdyin kohtalaisesti teatterissa sen 90 minuutin keston ajan. Mutta ihmisjoukko onkin tunteiden vahvistin, josta heikompikin komedia hyötyy sitä enemmän, mitä suurempi ja erilaisempi joukko on kasassa. Siksi tykkään käydä teatterissa katsomassa erityisesti komedioita, sillä kevyt tunnelma ja nauru tarttuu. Kun viihtyy ja on mukana elokuvassa jollain tasolla, se saa antamaan paljon anteeksi. Silti en pääse siitä yli, että Remppa on elokuvana niin keskeneräinen ja hatara. Siinä mielessä se muistuttaa elokuvan perintötaloa ennen remonttia. Tosin jos elokuva olisi talo, niin perustukset olisivat hyvät, mutta melkein kaikessa muussa olisi remppavaraa.

★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja | Arvosanan muodostuminen