Paddington 2 (2017) - Arvostelu

Genre: Komedia / Seikkailu / Animaatio
Ohjaus: Paul King
Käsikirjoitus: King & Simon Farnaby
Päätähdet: Ben Whishaw, Hugh Grant, Sally Hawkins, Hugh Bonneville, Brendan Gleeson / Paavo Kerosuo, Jukka Rasila, Eeva Soivio, Markus Bäckman, Santeri Kinnunen
Kesto: 103 min.

"Tuollakin partapaviaanilla tuossa keskellä on varmasti vain kaksi aivosolua, ja nekin etsii toisiaan."

Michael Bondin luoma, marmelaadilla herkutteleva Karhuherra on täällä taas. Kyse on jatko-osasta vuonna 2014 ilmestyneelle brittielokuvalle, joka yllätti elokuvamaailman positiivisesti lämpimän vilpittömällä tarinallaan. Tällä kertaa Paddington aikoo ostaa 100-vuotissyntymäpäivälahjan Lucy-tädilleen ja kaikki menee pahemman kerran mönkään, sillä Paddington joutuu lukemaan tiilenpäitä.

Paul King on jatkanut Paddingtonin ohjaksissa ja ennen näitä elokuvia mies oli ohjannut ja käsikirjoittanut vain pienehköjä brittiläisiä tv-tuotantoja, sekä elokuvia. Kingin kanssa elokuvaa on ollut tiiviisti käsikirjoittamassa myös Simon Farnaby. Hänen debyyttikäsikirjoituksensa elokuvien saralla oli viime vuonna ilmestynyt Netflix-elokuva Mindhorn, joka on höpsö toimintakomedia kuvitteellisesta 80-luvun kulttisarjan tähtietsivästä, Mindhornista. Farnaby käsikirjoitti sen yhdessä nimikkoroolia esittäneen Julian Barrattin kanssa ja elokuva oli kiteytettynä riittävän hauska ja tyhmä, että sen jaksoi katsoa loppuun saakka. Se oli kuitenkin sellainen väliinputoaja, joka ei täysin tiennyt mitä se haluaisi olla. Onkin helppo kuvitella, että nyt Farnabyn satiirinen tilannekomedia on yhdistynyt Kingin lempeään visioon.

Paddington 2 saa ilahduttavan paljon irti todella yksinkertaisesta juonesta. Lucy-täti on aina halunnut nähdä Lontoon, mutta juuri kun hänen oli tarkoitus lähteä matkalle nuoruudessaan, niin hänen käpäliinsä tarttui joessa kohti vesiputousta ajelehtinut Paddington. Nyt vuosia myöhemmin Brownien kotiin ja Lontooseen mukavasti asettunut Paddington etsii kaukana Lontoosta asuvalle Lucy-tädilleen syntymäpäivälahjaa. Paddington törmää antiikkikaupassa kaikki Lontoon nähtävyydet sisältävään pop-up-kirjaan, mutta se maksaa tietenkin maltaita. Joten ostaakseen lahjan Paddingtonin on luovuttava elämästään oloneuvoksena ja hakeuduttava työmarkkinoille. Valitettavasti juuri kun pikkukarhu on saamassa tarvittavan kauppasumman kokoon, entinen näyttelijäsuuruus nimeltään Phoenix Buchanan varastaa kirjan omiin itsekkäisiin tarkoitusperiinsä.

Elokuva on isommista ja pienemmistä sattumuksista muodostuva hyvän mielen komedia. Se on kuin vierivä lumipallo, joka kasvaa mitättömän pienestä asiasta ilahduttavan kekseliääksi seikkailuksi. Ja mikä parasta, koko ajan pyöritään visusti arkisten asioiden ja realismin ympärillä jalat visusti maassa. Tai siis realistisen ja realistisen kun Paddington kuitenkin sijoittuu jokseenkin fantasioituun versioon Lontoosta, jossa kaikki asuvat valtavissa lukaaleissa. Meno vaikuttaisi olevan nykyaikaista, mutta siitäkään huolimatta kenelläkään ei ole kännykkää. Brownin perheen poika taas pukeutuu sosiaalisen paineen seurauksena jonkinlaiseen hiphop-vaatetukseen ja käyttää lempinimeä J-Dawg, joten kyllä elokuvan pitäisi 2000-luvulle ja lähelle nykyaikaa sijoittua.

Toisaalta kukapa tuommoisesta jaksaa välittää kun pääosassa on kuitenkin puhuva ja kahdella jalalla tepasteleva pikkukarhu sinisessä duffelitakissa ja punaisessa hatussa. Eikä satukirjan sivuilta karannut Paddington Lontoon katukuvaan saumattomasti sopisi, ellei itse miljöössäkin olisi hallittuja pieniä fantasiakosketuksia ja väriä. Elokuvan ulkoasu on mielestäni häikäisevä ja esimerkiksi lavastesuunnittelu tuskin jää kovin kauas Oscar-ehdokkuudesta. Valitettava fakta on se, että kun siihen vierelle aletaan lyödä Dunkirkia ja muita isoja yksityiskohtaisia spektaakkeleita, niin valitettavasti niihin verrattuna melko hillityllä arkisuudella ei juhlita.

Elokuva nojaa pitkälti sattumuksista ja vastakohdista rakentuvaan tilannekomediaan. On ällistyttävää huomata elokuvan kuluessa, ettei se juurikaan pilaile ihmisten kustannuksella ja jos pilailee, niin se ei pilaile ilkikurisesti vaan lempeästi.  Ja jos jatketaan vertailua amerikkalaiseen komediaan, niin elokuvaan ei ole ahdettu erikseen vitsejä lapsille ja aikuisille. Kaikenikäiset katsojat nauravat lähimain tasan samoille vitseille ja täten elokuva tuntuu oikeasti perhekomedialta sanan täydessä merkityksessä. Valtavan ilmeikäs ja eläväisen oloinen Paddington harrastaa erityisen paljon fyysista komediaa, etenkin elokuvan alkupuolella. Otsolle käy ensimmäisessä jopissaan parturin lattianlakaisijana lähes identtisessä hengessä samoin kuin Uuno Turhapurolle armeijassa. "Siistikää vähän sivuilta." Sen sijaan ikkunanpesu alkaa alkutakeltelun jälkeen sujua, kiitos karhuille suodun luonnollisen avun.

Visuaalinen komedia on kertakaikkisen täydellistä. King kuvaajineen onnistuu aina löytämään kaikkein herkullisimman kuvakulman ja komedian huipennuksen ajoitus on juuri oikea. Mieleen tulee erityisenä kohokohtana Paddingtonin päähän kaatuva vesisanko, jonka tippumista odotutetaan katsojaa kiusoitellen juuri sopivasti. Samoin Paddingtonin asteleminen vankilan ruokalaan pienen pesumokan jälkeen on kohtaussarja, jota tuskin olisi voinut enää paremmin toteuttaa. Vierailupäivän kommervenkeissa jo kuvien rajaus ja asettelu pakottaa suupielet ylöspäin.

Elokuvan kuluessa Paddington tosiaan joutuu vankilaan ja käytännössä hänestä tulee ohikiitäväksi hetkeksi Brendan Gleesonin näyttelemän Rystyn vankilavaimo, mikä on ilahduttavasti kierretty todella viattomaan asiayhteyteen, joka aukeaa vain aikuisen katsojan mielessä. Muutenkin kaikki vankilaan sijoittuvat kohtaukset ovat heittämällä muutenkin viihdyttävän ja sydämellisen elokuvan parasta materiaalia. Paddington vankilataival alkaa lähes yhtä karusti kuin missäkin muussa vankilaan liittyvässä elokuvassa, tai tv-sarjassa. Ei jäänyt puuttumaan kuin sellikaveri, joka olisi yöllä käpertynyt karhu kainalossaan nukkumaan. Ehkä se olisi jotain, jonka amerikkalaisveljet olisivat ehdottomasti toteuttaneet. Lopulta kuitenkin koko perheen elokuvalle sopivasti, kova ja väritön vankila muuttuu Paddingtonin kosketuksesta kuin 10-vuotiaan tytön pinkiksi mielikuvitusvankilaksi. Ja kun se on täytetty karun rumilla miehillä, niin tässä tarjoillaan taas sitä vastakohtien huumoria.

Katsoin dubatun version ja Paavo Kerosuo on aivan loistava ääni Paddingtonille. Hänen äänensä kuulostaa luonnolliselta ja se on sopivan hento, mutta päättäväisen innokas ja viattoman hyväsydäminen. Ennen kaikkea Kerosuo myös kuulostaa lähimain täysin samanlaiselta kuin Paddingtonin alkuperäisäänenä toimiva Ben Whishaw, jonka äänestä paistavat tasan samanlaiset Paddingtonin hahmolle sopivat ominaisuudet.

Sen sijaan dubatun version kokemuksen suurin miinus on Jukka Rasila, joka ei sovi alkuunkaan ikonisen Hugh Grantin ääneksi. Rasila käytännössä tappoi täysin hengettömäksi valtaosan Grantin suureellisin elein näyttelemän Phoenix Buchananin camp-henkisistä kohtauksista. En tiedä kenen mielestä tämä on ollut sopiva roolitus ja miten ihmeessä tälläiseen ratkaisuun on päädytty. Buchanan nimittäin on melko peittelemätön versio Hugh Grantista, eli entinen suuri ja egoistinen näyttelijä, jonka ura on aallonpohjassa. Grantin urahan suli täysin 2000-luvulla hiljalleen Poika-elokuvan jälkeen ja Grantin yksityiselämääkin riepoteltiin surutta tabloideissa. Grant taisi jossain välissä ilmoittaa näyttelijänuransakin olevan ohi, mutta onneksi mies on palaillut hiljalleen viime vuosien aikana takaisin valkokankaille ja menestyksekkäästi.

Asian ytimeen takaisin palatakseni Rasilan vahva ja melko ainutlaatuinen ääni ei ole yhtään keimaileva, suureellinen, lipevä, saati elegantti. Yksinkertaisesti ei näytä tippaakaan siltä, että tuollainen ääni voisi missään maailmassa Grantin ruudulla heiluvalle hahmolle kuulua. Se on suuri ongelma, eritoten kun Grantin suoritusta hehkutetaan aivan varauksetta ja elokuva on kerännyt jopa viittä tähteä merkittäviltä julkaisuilta. Tämä suomenkielisen dubin yksittäinen ääninäyttelijävalinta käytännössä rampautti elokuvaa merkittävästi ja haluaisin sakottaa siitä isosti vielä erikseen, mutta eiköhän se jo tapahtunut ihan elokuvaa katsoessa. Jos yhden merkittävän roolisuorituksen pettäessä arvosana on edelleen tätä luokkaa, niin kyllä nuo alkuperäisversion viiden tähden arvostelut kuulostavat ihan ansaituilta.

★★★★☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Pete ja lohikäärme Elliott, Iso kiltti jätti, Stuart Little, Riemukas Robinsonin perhe, Babe - urhea possu, Wallace & Gromit: Kanin kirous