BlacKkKlansman - elokuvan arvostelu

The Shape of Water - Elokuva-arvostelu


shape of water arvostelu 1
Genre: Draama / Fantasia
Ohjaus: Guillermo Del Toro
Käsikirjoitus: Del Toro & Vanessa Taylor
Päätähdet: Sally Hawkins, Michael Shannon, Octavia Spencer, Michael Stuhlbarg
Kesto: 123 min.

"Decency; we export it, we sell it, but we don't use it."

The Shape of Water alkaa osuvasti taianomaista tunnelmaa ja helliä sävyjä sisältävällä musiikilla, jonka seassa kuullaan vedenalaisia ääniä.  Sitä seuraa kiehtova alustus kertojalta (Richard Jenkins), joka pohtii miten kertoa näin tavattoman uskomaton tarina. Hänen puheistaan voimme päätellä katselevamme satua "rakkaudesta ja menetyksestä", "prinssistä valtakautensa lopussa", "prinsessasta ilman ääntä" ja "hirviöstä, joka yritti tuhota kaiken". Periaatteessa kertojan avaussanat ovat lyyrinen vastine tutulle sadun avaavalle sanaparille "olipa kerran", joilla vapautetaan elokuvan katsoja nauttimaan tarinasta ja kehotetaan häntä olemaan tuomitsematta näkemäänsä epärealistiseksi tai jopa naurettavaksi. Samankaltaista ratkaisua käytti kuuluisasti myös Jean Cocteau Kaunotar ja hirviö -elokuvansa alussa, jossa hän ruudulla näkyvällä tekstillä pyysi katsojaa omaksumaan lapsenkaltaisen uskon siihen, että elokuvassa esitettävät asiat olisivat mahdollisia.

Hiljalleen eteemme valottuu vihreäsävytteinen kuva, jonka tiedostamme kiitos äänien ja elokuvan aiheen olevan välittömästi (trooppisen) veden alta. Kamera liikkuu eteenpäin löytäen vedenalaisen rakennelman. Etenemme pitkää vankilamaista käytävää, joka on huonosti valaistettu luoden erittäin uhkaavan vaikutelman saaden katsojan jännittyneeksi ja mielikuvituksen laukkaamaan välittömästi skenaarioilla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mistä oikein on kyse. Mutta loputtoman käytävän päässä odottaa näkymä, jota oli mahdoton arvata etukäteen. Eteemme avautuu täysin tavallinen huone valoineen, pöytineen ja tuoleineen. Itseasiassa katosta roikkuvat valot ovat muistaakseni päällä, vaikka koko huone on selkeästi täydellisesti veden alla. Katsojan ihmetellessä edelleen mitä kummaa oikein on meneillään, havahdumme herätyskellon pirinään. Se olikin vain uni, jonka Sally Hawkinsin näyttelemä mykkä Elisa oli uneksinut. Tuo uni saa elokuvan edetessä monenlaisia merkityksiä, mutta niiden esitteleminen avaisi juonenkäänteitä, joten pidättäydyn tässä arvostelussa parhaani mukaan pelkässä lähtökohtien pohjustamisessa.

Havahduttuaan hereille Elisa alkaa suorittaa joka-aamuisia rutiinejaan, joista eräs sijoittuu jälleen merkityksellisesti kylpyammeeseen, enkä minä tarkoita pelkkää kylpemistä. Elokuvassa vesi on läsnä eri muodoissaan toistuvina visuaalisina ja verbaalisina viittauksina. Yksi näistä on elokuvan värimaailmaa hallitsevat vihreän eri sävyt, joita elokuvan kuvannut tanskalainen Dan Laustsen on tuntunut löytävän loputtomasti ja ne kaikki sulautuvat lähimain huomaamattomasti toisiinsa kauniina sinfoniana. Tuo hallitseva vihreä muistuttaa elokuvan olevan fantasiaa. Lisäksi sen voisi ajatella symboloivan vettä ja miten mykkä Elisa elää ikään kuin omassa valtavirrasta irrallisessa ja lähes eristetyssä todellisuudessaan. Hän ei pysty kunnolla kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa ja on pakotettu elämään omaa rajoitettua elämäänsä, johon kuuluvat vain työ ja koti. Hän on hiljalleen hukkumassa yksinäisyyteensä. Elokuvan voisi myös ajatella olevan eräänlainen päinvastainen tarina Pienestä merenneidosta ottaen huomioon Elisan historian ja elokuva pitääkin sisällään useampia viittauksia eri satuihin.

shape of water arvostelu 2

Tuhkimon tapaan Elisa toimii siivoojana valtion salaisessa tutkimuslaitoksessa ja haaveilee rakkaudesta, mitä tunnetta ruokkivat hänen katsomansa vanhat ja muodista poistuneet elokuvat, sekä musikaalit. Elisalla on vain kaksi ystävää ja he molemmat ovat Elisan tapaan yhteiskunnan hylkiöitä. Richard Jenkinsin esittämä naapuri Giles on vanhempi herrasmies, joka on syntynyt näkökulmasta riippuen liian aikaisin, tai liian myöhään. Hän on ammatiltaan mainospiirtäjä, josta aika on ajanut ohi siinä mielessä, että mainoksissa on alettu mieluummin käyttämään valokuvia. Liian aikaisin syntyminen taas viittaa enemmänkin hänen homoseksuaalisuutensa.

Työpaikalla puolestaan Zelda toimii ystävän ohella eräänlaisena äitihahmona orvolle Elisalle. Zeldaa esittää Octavia Spencer, joka on tyypillisessä roolissaan puheliaana, tarmokkaana ja arvokkaalla tavalla tavallisena mustana naisena. Zelda taitaa olla tutkimuslaitoksen ainoa musta siivooja, joten hän tuntee olonsa Elisan tavoin ulkopuoliseksi. Luultavasti kaksikko on juuri tästä syystä ajautunut yhteen ja todennäköisesti Zelda on Gilesin tapaan opiskellut amerikkalaista merkkikieltä ihan vain Elisan vuoksi. Merkkikieltä (on tekstitetty) näkyy elokuvassa paljonkin, sillä myöhemmässä vaiheessa se on ainoa kommunikaation väline Elisan ja "prinssin" välillä, minkä ohella elokuvan ilmaisukuvastossa käytetään myös mykkäelokuvan aikakaudella vakiintuneita eleitä tunteiden kuvaamiseen sanattomasti. Ei toki kuitenkaan samaan tapaan liioitellen, koska kuvaustekniikka on kehittynyt katsojien tulkitsemiskyvyn ohella. Itseasiassa samoin elokuvan kieli on muotoutunut ja itsenäistynyt siinä missä mykkäaikakaudella se vielä nojasi vahvemmin teatteriin, sekä pantomiimiin ja vaudevilleen.

Päivänä eräänä tutkimuslaitokselle tuodaan veden täyttämä metallinen putki, joka sisältää oudon olennon. Sen mukana laitokselle saapuu myös erittäin ikävän oloinen ja karski, armeijataustan omaava herra Strickland, joka on raahannut oliota mukanaan aina Amazonilta saakka, josta hän sen omakätisesti kiskoi ylös. Elokuvan alussa pysyttelemme pitkälti yksinomaan siivoojien näkökulmassa, jolloin emme näe tai tiedä mitään, mitä hekään eivät. Siivoojat ovat kuitenkin muiden silmissä näkymättömiä, kenties johtuen arvostuksen puutteesta, ja täten he kuulevat, sekä näkevät enemmän kuin riittävästi. Elokuvan edetessä näkökantamme kokonaisuudesta laajenee ja koemme, sekä näemme asioita ja tarinanpalasia myös muiden hahmojen näkökulmista kuten elokuvissa yleensä on tapana.

Kuten jo trailereista sekä elokuvan julisteesta voimme päätellä, mykän Elisan ja olennon välille syntyy kiintymyksellinen suhde. Olentoa esittää jälleen kerran ohjaaja Guillermo Del Toron luottomies, miimikkotaustaa omaava Doug Jones, joka esitti jo Panin labyrintissä esimerkiksi Faunaa, sekä Kalpeaa miestä. Jo tämän olennon vakuuttavaa ulkonäköä katsoessa on selvää, että innoitus elokuvalle on lähtöisin Universalin kauhuklassikosta Mustan laguunin hirviö. Del Toroa oli nuorena koskettanut, miten kauniisti suunniteltu laguunin hirviö oli selvästikin rakastunut Julie Adamsin esittämään naishahmoon ja täten Del Toro oli toivonut, nähdessään kenties itsensä tarinan hirviönä, onnellista loppua, jossa hirviö ja tyttö olisivat saaneet toisensa. Noinhan elokuvassa ei tietenkään käynyt. Nyt kun Universal oli laittamassa käyntiin omaa "Monsterverseaan" isolla tohinalla, Del Toro oli käynyt keskusteluja Mustan laguunin hirviön filmatisoinnista. Mutta Del Toro olisi halunnut kertoa tarinan monsterin näkökulmasta ja haluamallaan onnellisella lopulla, mistä Universalin väki ei ollut järin innostunut. Viime kesän alussahan ilmestynyt The Mummy oli ensimmäinen osa tuota tulevaa monsterien universumin sarjaa, mutta se elokuva floppasi niin täydellisesti, että elokuvasarjan isot suunnitelmat ja suuntaviivat menivät samantien täysin uusiksi ja toistaiseksi jäihin.

Kylmän sodan trilleriä, film noiria, fantasiaa, hirviöelokuvaa, rakkauselokuvaa ja jopa pienen palasen musikaalia samassa paketissa tarjoileva The Shape of Water on käsittämättömän rikas teemoissaan, joista arvostelun alussa mainitsin jo osan. Näiden lisäksi mukana on raamatullisia elementtejä ja elokuvan sivujuonteissa taas on läsnä kosolti viittauksia hyvinkin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Esimerkiksi tarinan 60-luvun Amerikka näyttäytyy tietenkin vahvasti miehen maailmana. Lisäksi se tavallaan kuvastaa miten tekopyhä ihmiskunta on kohdellut ja kohtelee edelleen asioita, jotka näyttäytyvät heille vieraina ja eivät sovi heidän ajatusmaailmaansa. Niihin valmiiksi työstettyihin muotteihin ja dogmiin.

shape of water arvostelu 3

Juuri tuohon liittyen Michael Shannonin jälleen kerran loistavasti näyttelemä pelottava auktoriteettihahmo Strickland toteaa eräässä elokuvan kohtauksessa, jossa hän keskustelee oliosta Michael Stuhlbargin esittämän tutkijan kanssa: "Voit luulla, että tuo olio näyttää ihmiseltä. Seisoohan se kahdella jalalla. Mutta meidät luotiin Jumalan kuvaksi. Et kai väitä, että Jumala näyttää tuollaiselta? Siivoojiemme ollessa myös kuvissa, meille väritetään kuva siitä, että Strickland tarkoitti Jumalan olevan normaali valkoinen mies. Mikä on tietenkin väärin tulkittu, koska Jumalalla ei ole muotoa kuten ei vedelläkään ja kuten ei myöskään rakkaudella. Ne kaikki ottavat Del Toron mukaan sen muodon, mitä ne milloinkin asuttavat/täyttävät. Tai no, Del Toro puhui haastattelussaan vain vedestä ja rakkaudesta. Mutta mielestäni on melkoisen selvää, että The Shape of Waterissa Jumala = vesi. Se ylläpitää ja luo elämää ollen läsnä kaikkialla, minkä lisäksi ihminen on lähtöisin merestä jne. Tämä olio on sitten joko Jumalan ruumiillistuma kuten palava puska, tai sitten jonkinlainen lähetti. Tämä Del Toron tulkinta jumaluudesta ei ole yhtään pöllömpi, vaan päinvastoin hyvinkin kiehtova näkökulma.

Del Toron elokuvaksi The Shape of Water tuntuu melko pieneltä ja tietyllä tavoin jopa hillityltä, mutta siihenkin nähden elokuvan 19,4 miljoonan dollarin budjetti näyttäytyy yllättävän pienenä. Muistaakseni Del Torolla taisi olla alunperin vaikeuksia jopa löytää rahoittajaa elokuvalleen ja hän käytti isoja summia omia rahojaan elokuvan ennakkotyöstämiseen, sekä olion puvun konsepteihin. Tietyllä tavalla The Shape of Water on ytimeltään läpikohtaisin yllätyksetön genre-elokuva, jonka kuitenkin ohjaajan tasapuolinen rakkaus ja empatia kumpaakin päähenkilöitään kohtaan nostaa korkeuksiin, joita on mahdoton sanoin kuvata. Kaikkien näiden edellämainittujen elokuvan rikkaiden subtekstien esiin tuominen tapahtuu erittäin hienovaraisesti ja täysin luonnollisena osana tarinan narratiivia. Kutakuinkin ainoa poikkiteloinen sana on se, miten nopeasti elokuva hyppää itse asiaan saattaen päähahmonsa yhteen. Ja sekin ehkäpä johtuu siitä, että odotin ohjaajan taustan huomioiden läsnä olevan edes pienenlaisia kauhuelokuvan elementtejä, joissa ensin vähän härnätään ja kiusataan.

Ehkäpä eniten pidin siitä, miten leffa tuo mitättömimmätkin ruudulla esiintyneet yksityiskohdat yllättävillä tavoilla osaksi tarinaa myöhemmässä vaiheessa. Yleensä tälläistä taloudellista tarinankerrontaa, jossa ei näytetä mitään ylimääräistä, osaa odottaa. Jokin yksityiskohta vaikuttaa liian luonnottomalta, jolloin ihmettelee miksi se on mukana ja sitä merkityksetöntä yksityiskohtaa todennäköisesti alleviivataan liikaa kuvauksessa tai käsikirjoituksessa. Mutta nyt minut yllätettiin kerta toisensa jälkeen. Ehkä olin niin keskittynyt tarinan muihin ulottuvuuksiin, että nämä ilmiselvyydet jäivät panematta merkille. Tai sitten avauskohtaus lopetti intoni ryntäillä tarinan edelle. Tai sitten kyseessä vain on sen tason ohjausta ja tarinankerrontaa, jolla pokataan maaliskuun alussa Parhaan ohjaajan Oscar-palkinto.

Elokuvan romanssilla oli ja on edelleen vastaanottajasta riippuen kova uhka näyttäytyä naurettavana ja mielestäni The Shape of Water tarjoaisi hedelmällisen maaperän Scary Movie -henkisen parodiaelokuvan rungoksi. Haluan tällä vain huomauttaa siitä, miten hiuksenhienolla rajalla Del Toron elokuva taiteilee. Olion ja Elisan väliset romanttissävytteiset ainekset yhdistettynä elokuvan synkkään realismiin ja sadunomaiseen fantasiaan muodostavat tästä keitoksesta haastavan tarjoiltavan, sekä kenties myös nieltävän. Joskin en tiedä kertooko se loppukädessä enemmänkin jotain vastaanottajasta kuin elokuvan epäonnistumisesta, mikäli elokuvan näkee läpikotaisin naurettavana. Ohjaajan pallilla on tehty käsittämätön määrä asioita oikein, että kahden mykän ja eri lajeja edustavan päähenkilön näin epäkonventionaalinen, tai suoremmin sanoen täysin outo rakkaustarina voi nykypäivänä herättää näin vahvoja tunteita katsojassa. Ei Del Toroa syyttä pidetä modernin elokuvan ykkösmiehenä mitä tulee fantasiaelokuviin.

Hillitympi The Shape of Water ei yllä minun kirjoissani ja makumaailmassani näyttävän ja suureellisen Panin labyrintin tasolle. Harva yltää, eikä mielestäni Shape of Waterissa ole yhden katsomiskerran perusteella samanlaista aikaa kestävää klassikkoainesta, vaan se ratsastaa hämmästyttävän hyvin juuri nyt pinnalla olevilla kuumilla yhteiskunnallisilla asioillaan. The Shape of Water on kuitenkin heittämällä Del Toron uran toiseksi paras elokuva ja sitä ei käyne kiistäminen. Vailla mahdollisuutta toiseen katsomiskertaan ennen virallista julkaisua, se saa minut jälleen kerran toivomaan puolikkaiden tähtien mahdollisuutta, koska kumpaankaan suuntaan pyöristäminen ei tunnu aivan täysin ansaitulta. En usko elokuvan pokkaavan Parhaan elokuvan Oscaria, joskin kaikkia ehdokkaita en tietenkään ole nähnyt, ja vaikka tämä vuosi tuntuukin ehdokkaiden tason suhteen vähän heikonlaiselta. Läsnä on ehdokkaita, jotka eivät kaikki tunnu edes nyt loistavilta ja joista lähes kaikki varmasti vaipuvat unohdukseen vuosien kuluessa. The Shape of Water on kuitenkin heittämällä tämän joukon terävintä eliittiä ja päädyn pyöristämään sen arvosanaan, joka kuvastaa sitä.

★★★

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Kommentit