Ammutaanhan hevosiakin (1969)


Ohjaus: Sydney Pollack

Rooleissa: Jane Fonda, Michael Sarrazin, Susannah York, Gig Young & Red Buttons

Kesto: 129 min.







USA:n lamavuosina 30-luvulla tanssimaratonit olivat suoranainen villitys. Jos niitä nyt tanssimiseksi edes voi sanoa. Ihmisten tuli pysyä jaloillaan ja jonkinlaisessa jatkuvassa liikkeessä mahdollisimman pitkään, joten nämä maratonit saattoivat pahimmillaan kestää jopa kuukausia. Osallistujille kun taattiin säännöllinen määrä lämpimiä aterioita päivässä, niin sellaiseen osallistuminen oli tuona pula-aikana houkutteleva vaihtoehto. Jotkut myös osallistuivat ihan vain kuuluisuuden tavoittelemisen toivossa, sillä nämä kilpailut keräsivät yleisöä ja luonnollisesti myös kuuluisuudet mielellään näyttäytyivät kyseisissä tapahtumissa.

Poika tapaa tytön


Uransa huipulla olleen Jane Fondan näyttelemä Gloria on osallistumassa Hollywoodissa pidettävään tanssimaratoniin, mutta tanssipaikalla hänen parilleen ei anneta osallistumislupaa, sillä tämä on sairaana. Paikalle on kuitenkin sattumalta eksynyt Robert (Michael Sarrazin), joka sitten päätyy ensimmäisenä sopivan ikäisenä ehdokkaana Glorian tanssipariksi. Myös kaksi muuta paria nostetaan esiin. Hollywood-läpimurrosta haaveileva näyttelijäpariskunta, sekä vanha merikarhu joka väärentää ikänsä päästäkseen kilpailuun mukaan. Harmaatukkainen mies ei ole selvästikään 31-vuotias, mutta kukaan järjestäjistä, mukaanlukien seremoniamestari Rocky (Oscarin sivuosastaan voittanut Gig Young), ei asiasta sen suuremmin välitä.

Suoraan kuin 30-luvulta?


Jotenkin häiritsevää, että varsinaisesti mistään henkilöhahmosta ei saada selville juuri mitään ja ainoa selkeä hahmonkehitys koskee ainoastaan Gloriaa. Ja hänkin muuttuu masentuneesta vielä masentuneemmaksi, tosin traagisin seurauksin.

Varsinaisessa pääosassa onkin itse maratontanssikilpailu ja ohjaaja Sydney Pollack tuntuu saaneen sen tunnelman hyvin vangittua. Osanottajilla on yksi kymmenen minuutin lepotauko aina kahden tunnin välein. Tänä aikana siis kisailijat peseytyvät, vaihtavat vaatteita, syövät tai koittavat levähtää edes hetkeksi. Nukkumisen joutuu hoitamaan tanssiessa, jolloin toinen parista tukee. Tanssin lomassa kilpailijat saavat mahdollisuuden esitellä esimerkiksi erikoiskykyjään. Ja mikäli yleisö pitää tästä numerosta, he heittelevät taskunpohjalta muutaman kolikon ja kilpailijapari sitten saa noukkia nämä pennoset lattialta itselleen.

Kisan pidentyessä ja pidentyessä, osanottajat muuttuvat aina vain likaisemmiksi ja väsyneiksi. Ja puolestaan katsomo on aina vain täydempi ja innolla odottamassa koska joku tipahtaa kuolemanväsyneenä maahan ja jaksaako tämä nousta sieltä ylös vielä ennen kuin tuomari laskee tämän ulos. Kuten elokuvan, ja sen pohjana olleen kirjan, nimi antaa ilmi niin kilpailijoita kohdellaan kuin eläimiä, ellei jopa vielä surkeammin.

Lopputuomio


Päällimmäisenä tämä filmi tulee jäämään kauaksi aikaa mieleen tämän järjettömän kilpamuodon ja kisailijoiden armottoman kohtelun myötä. Aika harvinaista että 1969 tehty elokuva voi nykykatsojaa vielä jotenkin järkyttää. Henkilöiden puolelta tosiaan homma jäi aika mitäänsanomattomaksi, jos ei tästä sitten ole olemassa jotain täydempää versiota kuin tuo mikä YleTeemalta viimeksi tuli. Kärsivälliselle katsojalle vähän hidastempoisempi elokuva, joka tarjoaa vilauksen menneistä ajoista.

★★★☆☆

Kommentit