Amour (2012)

Ohjaus & Käsikirjoitus: Michael Haneke
Rooleissa: Jean-Louis Trintignant, Emmanuelle Riva, Isabelle Huppert
Kesto & Tyyppi: 127 min, Draama
Muuta: Elokuva ehdolla Oscareissa sekä parhaaksi ulkomaiseksi, että myös parhaaksi elokuvaksi. Haneke on ehdolla ohjauksesta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta, sekä Emmanuelle Riva on vanhin ehdokas koskaan parhaan naispääosan palkinnolle, 84 vuotta.

Raskas todellisuus

On aika kohdata faktat. Hollywood on viihdeteollisuutta parhaimmillaan ja viihde/viihdyttäminen tarkoittaa pelkistettynä sitä, että annetaan katsojalle sitä mitä hän haluaa. Taiteilija tekee mitä tekee, koska se on tehtävä. Ja tässä on pojat ja tytöt tarina oikeasta elävästä todellisuudesta, joka odotti tekijäänsä. Tekijänä toimi itävaltalainen Michael Haneke, jonka aiempia töitä ovat mm. Valkoinen nauha, Funny Games ja Caché. Mies, jonka käsikirjoitus- ja ohjaustyyliä voisi luonnehtia analyyttiseksi ja kylmäksi. Tämä on elokuva ikääntymisen ja kuoleman kohtaamisesta, sekä niiden hyväksymisestä. Ja jos nostaa esiin nimiä, ketkä ovat tätä aihepiiriä aikaisemmin käsitelleet ikimuistoisesti, niin pintaan nousee sellaisia vaatimattomia nimiä kuin Yasujiro Ozu, Akira Kurosawa ja Ingmar Bergman.

Elokuva alkaa kun palomiehet murtautuvat asuntoon sisään ja löytävät sieltä rauhallisesti sängyllä makaavan vanhan naisen ruumiin, joka on ilmeisesti ollut kuolleena jo jonkin aikaa. Näin poistetaan turha jännitys tarinan lopputuloksesta ja luodaan raamit sille mitä on tulossa. Seuraavassa kohtauksessa ollaan konserttisalissa ja kuva poimii mukaan kymmeniä penkkirivejä. Katsojan silmät pyörivät henkilöstä toiseen kunnes ne löytänevät Georgesin (Trintignant) ja Annen (Riva). Sitten ikään kuin hypätään heidän kyytiinsä ja bussimatka kohti heidän kotiaan kohti on viimeinen otos tämän pariskunnan asunnon ulkopuolelta. Kun he pääsevät kotiovelleen he huomaavat, että joku on yrittänyt murtautua heidän asuntoonsa, mutta se vaivaa heitä vain hetken. Sen voisi lähteä pukemaan siksi, että kuolema on käynyt lyömässä alkusoinnut ja tuosta hetkestä lähtien tämän keskiluokkaisen eläkeläispariskunnan elämä ei tulisi olemaan enää koskaan entisellään.

Aamulla aamiaspöydässä Anne antaa Georgesille keitetyn kananmunan ja istuuduttuaan alas Anne jäätyy täysin, eikä reagoi mihinkään. Tämä kestää muutaman minuutin ja Anne ei muista mitään siltä ajalta. Georges saa ilmeisesti suostuteltua Annen kuitenkin sairaalaan kokeisiin, jossa käy ilmi että se oli hetkellinen halvaus. Syypääkin löydetään, mutta rutiinihkonomainen leikkaus ei tuota onnistunutta lopputulosta ja sairaalassa ollessaan Anne saa ilmeisesti toisenkin halvauksen, jonka seurauksena koko hänen oikea puolensa halvaantuu. Hän joutuu pyörätuoliin ja Georges hoitaa häntä kotona parhaansa mukaan, sillä he ovat luvanneet toisilleen etteivät sysää toista vanhainkotiin.

Mutta Annen tila huonontuu kaikesta kuntoutuksesta sun muusta huolimatta ja molemmat joutuvat sen väkisin tiedostamaan. Ja se huonontuu täysin niin koruttomasti kuin vain odottaa saattaa oikeassakin elämässä. Jokapäiväisistä rutiineista tulee aina vain raskaampia ja Georges näyttää itsekin aina vain väsyneemmältä. Elokuvan oli kaunistelematon jopa siinä määrin, että olisi kerran kaksi mielellään lähtenyt jonnekin muualle hetkeksi. Parilla on myös tytär, mutta hän asuu ulkomailla ja vierailee elokuvan aikana vain kolmisen kertaa halvauksen jälkeen. Annen ollessa vielä pystyssä hän puhelee omia huoliaan ja asioitaan. Sitten myöhemmin kun hänen isänsä tarvitsisi tukea tai edes jonkinlaista pientä normaalia hetkeä esim. arkisen keskustelun muodossa, niin tytär joko itkee hallitsettomasti tai kyseenalaistaa äitinsä tilanteen ja hoidon.

Yksinkertainen ja tarkasteleva

Elokuvan nimi on tosiaankin suoraan suomennettuna Rakkaus ja Haneken mukaan elokuvan pääteema on kuinka paljon kestämme kun syvästi rakastamamme henkilö kärsii. Ja elokuvan pääosan esittäjät ovat pitkän, pitkän linjan arvostettuja ranskalaisia näyttelijöitä ja täällä ei ole yhtään poikkipuolista sanaa sanottavan noista suorituksista. Ihmettelen miten on mahdollista, ettei myös Trintignant mukamas mahtunut ehdolle Parhaan miespääosan Oscarista. Hän itseasiassa pitkälti lopetti elokuvien teon vuonna 1998, hän on tehnyt sen jälkeen vain kaksi elokuvaa (sis. tämän) ja kaksi pienehköä ääniroolia.

Ja Haneken kylmä ja minimalistinen tyyli sopii täydellisesti tähän elokuvaan. Elokuvan kuvaus on hyvin ranskalaismaista, kamera on staattisessa tilassa, otokset ovat pitkiä ja zoomiltaan yleisluontoisia. On ikään kuin katsoja olisi itse seisomassa jossain nurkkauksessa tai seinustalla tarkastelemassa tätä koko prosessia. Hyvin harvoissa tilanteissa käydään lähikuvassa. En oikeastaan pidä siitä, sillä minä pidän tunteiden vuoristoradasta ja ärsykkeistä, sekä pienien vivahteiden poimiminen näyttelijänsuorituksista elokuvasta, joka tehdään täysin itselle vieraalla kielellä ja yleensä mahtipontisten eleiden kera on minulle ylitsepääsemättömän vaikeaa suomalaisena. Huonona päivänä ei monestikaan tahdo jaksaa keskittyä. Mutta tässä tuo tunteiden suitsiminen ja jonkinasteinen katsojan etäännyttäminen on oikeastaan välttämätöntä. Kerta se on ensimmäinenkin kun voin allekirjoittaa täysin, että liika tunteellisuus olisi pilannut tämän elokuvan.

Kummastelen erittäin suuresti, mikäli Amour ei tule voittamaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria. En ole sieltä nähnyt tosin kuin pari muuta, mutta jo se fakta että tämä on nostettu myös parhaiden elokuvien ehdokkaaksi puhuu varmasta voitosta. Myös Emmanuelle Riva on oma kärkiehdokkaani tällä hetkellä parhaaksi naispääosaksi. Mitä tulee parhaan Oscarin elokuvaan ja sitä mukaa mahdollisesti parhaan ohjaajan elokuvaan... Tyydyn pohtimaan tässä kohdin sitä, että tämä voi olla liian eurooppalainen, liian kylmä/masentava.

Lopputuomio

Tämä elokuva kertoo täysin normaalin, yksinkertaisen ja sataprosenttisesti uskottavan tarinan, jota kaikki me emme ehkä halua tai ole valmiita näkemään, sillä se tulee joko riipaisemaan liian syvältä tai tarjoamaan pelottavan näyn siitä mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan. Sen kuitenkin takaan, että luvassa on vuoden ehdottomia parhaita elokuvia höystettynä erinomaisilla näyttelijöillä, jotka olivat jo tähdittämässä ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa 50-luvun lopulla. Itselläni on vaikeuksia pisteyttää tätä, sillä ei tämän katsomista perinteisessä mielessä mukavaksi kokemukseksi voi niputtaa, enkä itseasiassa mielelläni katsoisi tätä pitkään aikaan uudelleen. Voin joko ampua ylä- tai alakanttiin pisteytyksessä. En tunnu löytävän kultaista keskitietä. Tyyliin 85, mietin että on liian alhainen ja 86, mietin että ammun yläkanttiin. Jos olisi tähdet käytössä, niin löisin 5 ja olisin ollut valmis jo 10 minuuttia sitten. Satasen asteikolla tuntuu että on enemmän varaa pihtailuun.

★★★★★