Hateful Eight (2016) - Arvostelu

hrrrr

Olisin mielelläni katsonut tämän toiseenkin kertaan ennen kuin alan mitään rustaamaan, koska kun kyseessä on Tarantino, niin on olemassa tietyt odotukset ja kun se ei todennäköisesti sovi siihen muottiin, niin siitä jää valheellinen maku. Kunniattomat paskiaiset on ehkäpä omissa kirjoissani 2000-luvun paras elokuva. Olen nähnyt sen 3-4 kertaa ja jokaisella kerralla elokuva on tuntunut paremmalta kuin edellisellä ja siitä on toistaiseksi tuntunut löytyvän aina jotain uutta. Mutta sekin tuntui pettymykseltä ekalla kerralla jostain syystä. Django Unchained taas oli periaatteessa samanlainen poikamainen kostofantasia, joka nojasi juonensa puolesta hyvinkin vahvasti Mandingo-elokuvaan. Django ei ollut mielestäni yhtä monisyinen kuin Kp ja täten omalla kohdallani Djangon toisella katsomiskerralla en löytänyt enää mitään lisäriemua, piilotettua lisäkerrosta tai viittauksia. Tasonsa se kuitenkin piti. Relevanttia myös mainita Hateful Eightin kohdalla, että Reservoir Dogsin olen nähnyt vain kerran elokuvainnostukseni alkupäässä ja se ei ollut omalla kohdallani napakymppi. En rehellisesti täysin käsittänyt miksi ihmiset sitä pitivät niin suuressa arvossa. Itse arvostin sen kasiksi, eli hyvä muttei aivan erinomainen. Nyt kun olen vuosikaudet kypsytellyt ja leffoja on vyön alla tuhansia, niin ehkä alkaisi olla hiljalleen paikka vierailla uudelleen RD:n parissa. Olen aika varma, että se maistuu paremmin. Ja silloinkin oli toki Pulpit, Kill Billit jne. nähtynä ja RD oli kovin erilainen niihin verrattuna. Odotukset.

Johdanto kaksi. Tarantino on yllättävä elokuvantekijä, jota on aikalailla mahdoton kopioida ja joka ei taivu ihmisten odotusten alla. Olisikohan tämä jo tarkoituksellista katsojan nenästä vetämistä. Ensimmäisenä nimen puolesta odotamme Peckinpah'n tyylistä länkkäriä (Magnificent seven), mutta saamme Agatha Christieta. Sitten kun naftaliinista kaivetaan 70MM laajakuvaformaatti (+ sen aiheuttama v-mäinen levitys), joka koki suosionsa joskus 60-70 luvulla, niin emme odota leffan sijoittuvan neljän seinän sisälle ja muistuttavan näytelmää. Saman toki teki jo aiemmin Paul Thomas Anderson The Masterin kanssa, ihmiskasvo on paras maisema. Sitten säveltäjäksi on viimein saatu houkuteltua 87-vuotias lajityypin legenda Ennio Morricone, mutta leffa ei tarjoa Leonemaista materiaalia millä revitellä. Samalla Tarantinon repertuaarista on poissa yksi vahva signature. Nimittäin iskemättömällä tyylitajulla valittu musiikki jo olemassaolevista biiseistä. Mutta onneksi jotkin asiat eivät muutu. Elokuva yhdistää edelleen mielenkiintoisella tavalla karkeutta ja sivistystä sisältäen sitä tuttua purevaa dialogia. Hahmoistakin löytyy se tuttu piirrettymäinen liioittelu, joka kenties tekee niistä juuri niin kiehtovia ja kun väkivaltaa tapahtuu, niin veressä ja vahinkojen yksityiskohdissa ei liikaa jarrutella. Katujen Shakespeareksikin Quentinia on kai nimitetty.

Leffa sijoittuu siis sisällissodan jälkeiseen, lumiseen, Wyomingiin. Palkkionmetsästäjä John "The Hangman" Ruth kuljettaa vankkureilla lumimyrskyssä Daisy Domergueta, kohti etsintäkuulutetun naikkosen elämän päätepistettä, eli tässä tapauksessa Red Rockin hirttolavaa. Ruth on kytkenyt varmuuden vuoksi itsensä käsiraudoilla vankiinsa, ettei tämä 10 000 dollarin arvoinen saalis vahingossakaan karkaa. Ruth on siitä erikoinen palkkionmetsästäjä, että hän haluaa toimittaa saaliinsa aina elossa. Lumimyrskystä vankkurit poimivat kyytiin kahteenkin eri otteeseen yhden lisämatkustajan. Ensimmäisenä saapuu Sam. Jacksonin lee van cleefmainen majuri Marquis Warren, joka taisteli sisällissodassa ja on hänkin nykyään palkkionmetsästäjä. Myös hän on menossa Red Rockiin lunastamaan palkkiota kolmesta nappaamastaan rosmosta, mutta hän ei nappaa näitä elävänä. Viimeisenä vankkureihin astuu Red Rockin uudeksi sheriffiksi itseään väittävä luopiomainen Chris Mannix.

Things are about to get cozy in Minnies haberdashery

Myrsky äityy niin pahaksi, että vankkurit joutuvat pysähtymään palkkionmetsästäjille tutun Minnien puotiin ja matkustajat joutuvat linnoittautumaan sinne myräkkää vastaan. Mutta Minnie ja hänen miesystävänsä eivät olekaan paikalla, vaan sieltä löytyy joukko varsinaisia persoonia ja kaikki ei tunnu olevan täysin kohdallaan....

Jo trailer(e)ista korviini pisti kaksi linea, jotka eivät olleet siellä painotettuina vahingossa, joten leffan iso kuvat ei tulleet täytenä yllätyksenä. 1: Let's slow it down, let's slow it waaayyyy down. 2: One of them fellas is not what he says he is. Elokuva alkaa kiusoitellen näteillä maisemashoteilla, Morriconen The Thingin työtä muistuttavalla pahaenteisellä sävellyksellä ja lumeen peittyneen Jeesus-veistoksen kuvaamisella. Siitä siirrytään kuitenkin pian vankkurien sisälle, josta pian lukkiudutaan pitkälti lopullisesti yksihuoneiseen kauppaan.

Kun vankkurit saapuvat kaupalle, niin meille ikäänkuin tarjoillaan Agatha Christien klassikko Eikä yksikään pelastunut Tarantinon tyylillä. Mieleeni tuli myös toinenkin elokuva, jossa joukko ihmisiä joutui myrskyn seurauksena eristyksiin olikohan jonnekin bensa-asemalle/hotelliin/motelliin aavikolla tai jossain. En todellakaan muista elokuvan nimeä ja kun en muista yhtään näyttelijääkään, niin on paha etsiä. Leffasta muistin tykänneeni ja tuli mieleen tässä tapauksessa, ehkä se palautuu. Toki sekin perustui Christien klassikkoon, mutta aika varmasti Tarantino on nähnyt molemmat ja siitäkin voisi olla jotain viitteitä, lainauksia jos vain muistaisin sitä yhtään...

Leffa kestää lähes 3 tuntia, sisältää penteleesti päläpätystä, eikä ihan onnistu tekemään hahmoistaan riittävän rikkaita. Poikkeuksena Sam. Jackson. Se ei kuitenkaan haittaa liikoja ja dialogikin on kiinnostavaa purkaen esim. sisällissodan aikaista kahtiajakautumista. Yhdellä tasolla leffan voi ottaa vastaan pintapuolisena ja vetää herneen nenään. Daisya, eli naista, hakataan ja se esitetään hieman koomisena. Kaikki suhtautuvat erittäin rasistisesti Jacksonin hahmoon ja N-sana lentää jälleen. Alussa sanat ovatkin aseita. Elokuvan puolivälissä puolestaan kuulemme hieman hämmentävän monologin, jossa Jackson puhuu isosta mustasta johnsonistaan ja kertoo iloisesti raiskaustarinan. Se koettelee kieltämättä rajoja ja ennenkaikkea sanojen ulosanti on jotenkin lapsellisen yksinkertaista. Siinä kai tavoiteltiin koomisuuden ja karkeuden yhdistymistä, mutta epäonnistuneesti. Seuraava lainaus ebert.comista on erittäin ilkeästi muotoiltu, mutta ehkä ihan kuvaavakin "The bit where Warren describes his prodigious member ..... you're left with a white filmmaker draping himself in a black leading man's mystique, like a kid putting on an Iron Man costume and running around the house telling everyone he can fly. " Tuo kuvaus on siinä mielessä relevantti, että nämä viimeaikaiset Tarantinon -leffat ovat olleet hieman sellaisia poikamaisia kostofantasioita. Mutta tässä leffassa palataan jälleen sinne 90-luvulle lähemmäs Reservoiria ja Jackie Brownia.

Kaksi vasenta ovat välillä kuin vanha aviopari.

Jennifer Jason Leigh'n alikirjoitettua hahmoa kohdellaan kovalla kädellä ja koomisesti. Eikä tämä kai eka kerta ole kun misogynisti-kortti vilahtaa. Olen kai naiivi kun yritän ensisijaisesti pitää elokuvan elokuvana. Ja kyllähän tässä tehdään monia lievennyksiä, koska Daisy ei ole todellakaan mukava hahmo ja itseasiassa mikään muukaan päähahmo ei ole alkuunkaan miellyttävä, joten on turha etsiä sankareita. Karskeja miehiä, etsintäkuulutettu naismurhaaja, miljöönä villi länsi. JJL:ltä vahva suoritus ja hän tarjosi ehkä itselleni kaksi pysäyttävintä hetkeä. Ensin laulaa luritti kauniin laulun Jim Jones of Botany Bay ja myöhemmin elokuvassa naamavärkki näytti täydelliseltä pahuuden ruumiillistumalta. Noitamaiselta, demoniselta.

Olin poimivinani leffasta pientä kannanottoa nykytilanteeseenkin. Jacksonin hahmo vetää jossain kohtaa monologia, jossa hän toteaa mustien olevan turvassa vain silloin kun valkoisilta on otettu aseet pois. Toki kuvaahan se leffan ajanjaksoa, mutta ehkä tuo ei ole vahinko että se sopii myös nykyaikaan. Eivätkä ne tähän varmasti jääneet, jormastoorikin sopii tähän. Ja yksi toinenkin sieltä muistaakseni pisti selvästi esiin, mutta olen sen jo ehtinyt unohtaa.

Itse pidän teatterityylisiä elokuvia kiinnostavina, mutta se vaatii hahmot, dialogia ja sopivaa draamaa. Tämä nyt ei ole esimerkiksi Polanskin Carnagen tasoa, mutta toisaalta tämä on ainakin puolet pitempi. Siitä syystä myös sieltä löytynee sitä juonellista kikkailuakin tuomaan lisäsysäystä. Mutta kaikkinensa minut elokuva imi ihan vahvasti mukaansa ja yritin ahmia kaiken kerralla sisääni, mutta jo dialogi on kuitenkin sen verran rikasta, että epäonnistuin. Jos yhdellä adjektiivilla täytyisi tätä kuvailla, niin elokuva on kiinnostava. Ei erityisen jännittävä, ei erityisen hauska (vaikka ääneen lipsahtikin hihitys kun voivoteltiin pallien kohtaloa) jne. Vaan ennen kaikkea kiinnostava.

Ymmärrän miksei Tarantino ollut Golden Globeissa ehdolla käsikirjoituksesta, koska siinä oli ehkä viilattavaa. Ongelmiksi tässä nousivat hahmot, jotka ovat toki värikkäitä, mutta jäävät suppeiksi. Taustat on kunnossa ja sinne on saatu hieman kuin koko Amerikka tiivistettynä neljän seinän sisään, mutta ainoastaan Jacksonin Warrenille annetaan tila kunnolla astua esiin. Toisena sitten kun alkaa tapahtumaan, niin jotenkin vain jännitys puuttui. Tarantinon touchia löytyy, mutta ehkä nyt kurotettiin jo rajojen yli omallakin kohdalla kun ei nuo samanaikaisesti koomiset ja raakat kuvaukset herättäneet oikein hilpeyttä. Kolmantena jo edellistä virkettä sivuten kun kyse ei ole kostofilmistä, niin ehkä ne herneet painuivat syvälle nenään kaikista näistä väkivaltafantasioinnilta tuoksahtavista tilanteista, sekä kielenkäytöstä. Minäkin pysähdyin pariinkin otteeseen vetämään henkeä.

Tämä nyt levisi täysin käsiin, mikä sopii blogin otsikkoon (tuotan yhdellä istumalla) ja myös kuvaa omaa leffakokemustani ja siksi haluan elokuvan nähdä toisenkin kerran vielä. Heti leffan jälkeen päässä ei liikkunut kovinkaan paljoa. Joko heti tiirata tyyliin viikonloppuna, tai sitten vasta jostain DVD:ltä. Nyt kun tietää mitä odottaa ja juoneen ei tarvitse uhrata energiaa, eikä myöskään enää mieltään pahoittaa.

★★★★☆