Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ohjaus & käsikirjoitus: Rawson Marshall Thurber
Päätähdet: Dwayne Johnson, Neve Campbell, Chin Han, Roland Møller
Kesto: 102 min.
Skyscraper on 125 miljoonan dollarin budjetin savuava raunio ja yritän arvostelun kuluessa perustella mielipiteeni konkreettisin esimerkein elokuvasta, joten pienempää spoileria on luvassa.
Elokuvakankaiden kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti isoin toimintatähti Dwayne "The Rock" Johnson on turvallisuuskonsultti Will Sawyer. Hän on entinen FBI-mies, joka 10-vuotta sitten piiritystilanteessa kärsi vakavan loukkaantumisen. Elokuvan tarina sijoittuu Hong Kongiin, jonne Sawyer on palkattu analysoimaan uuden fiktiivisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvamekanismeja ja -protokollia. Kyseinen Pearl on maailman isoin rakennus, joka on tekninen ihme omalla voimalatuotannollaan ja muilla teknisillä härpäkkeillään. Luonnollisesti elokuvan alussa saamme lyhyen grafiikalla höystetyn teknisen esityksen, jossa luetellaan kaikki pilvenpiirtäjän palonestojärjestelmät ja muut myöhemmän elokuvan kannalta tärkeäksi nousevat tiedot, kuten mistä ja miten näitä kaikkia järjestelmiä hallitaan. Koko elokuva vietetään kutakuinkin näköetäisyydella pilvenpiirtäjästä, jonka omistaa yläkerroksessa majaansa pitävä etäinen bisnesmies Zhao Long Ji (Chin Han).
Tottakai Sawyer on myös perheellinen mies, mikä näytteli suurta roolia siinä, miksi hän FBI:n jätti. Enpä tosin usko, että hänen loukkaantumisellaan olisi kenttäagentiksi enää mitään asiaa. Ilmeisesti pöydän takana toimistossa istuminen virkamiehen palkalla ei miestä kiinnostanut, vaan hän tosiaan päätti lyödä leiville konsulttina. Osana Pearl-toimeksiantoa, Sawyerin perhe saa testata pilvenpiirtäjän asuintilat, jotka vielä tässä vaiheessa ovat kaikilta muilta poissa käytöstä. 90-luvulta tuttu Neve Campbell (Scream-elokuvat) näyttelee Johnsonin vaimoa, Sarahia, minkä lisäksi perheellä on kouluikäiset identtiset kaksoset.
Lisäksi näemme monia kiinalaisia näyttelijöitä pääosin merkityksettömissä sivurooleissa ja paikallista kieltäkin kuuluu läpi elokuvan, joten elokuvan rahoittaneita tahoja ei tarvinne sen kummemin kaivella. Ei minulla sinänsä mitään sitä vastaan ole, mutta siitä vedän herneen nenään kun nämä rahoittajia miellyttävät elementit on ympätty niin heikoin kiinnityksiin osaksi tarinaa. Olen myös sen verran näitä kiinalaisten omia isoja toimintaelokuvia (omia ja yhteisrahoitteisia) nähnyt viime vuosina, että voin kertoa, ettei pojilta rahaa tai halua puutu, mutta visio ja miten sitä rahaa käytetään on vielä hukassa aika pahasti. Jostain syystä halu on kova matkia Hollywood-elokuvia. Nojataan valtaviin cgi-painotteisiin elokuviin, joihin törsätty raha harvoin korreloi siistin jäljen kanssa. Lisäksi pestaillaan keskinkertaisia ulkomaisia ohjaajia sen sijaan, että luotettaisiin omaan kulttuuriin ja tekemiseen, sekä kehitettäisiin sitä.
Turhista hahmoista puheenollen elokuvan piilopahikset voi päätellä kutakuinkin välittömästi. Ketkä hahmot tuntuvat olevan mukana vailla juonellista välttämättömyyttä? Miten olisi esimerkiksi oudolla tavalla karmiva britti, jonka tehtävänkuvaa ei taideta missään vaiheessa määritellä, ja joka vain seisoskelee bisnesmiehen ja tämän henkivartijaksi kerrotun henkilön seurassa. Toisen myyrän jätän arvoitukseksi, mutta se on kenties vieläkin klassisempi.
Elokuvan aloittava takauma oli ihan lupauksia herättävä. Piirityksen meksikolaismaisessa stand-offissa, eli pattitilanteessa aseiden piiput toisiaan vasten, toki tuhottiin jännitystä kuvaamalla lähikuvassa jokaisen hahmon ilmeitä yksitellen sen sijaan, että pyrittäisiin pitämään mahdollisimman monta elementtiä näkösällä koko ajan (kuka tekee ekan liikkeen jne.), mitä kautta saataisiin selkeyden ohella piinaavaa jännitystä ja katsojien silmät saisivat kiinnittyä vimmattuina seuraamaan eri yksityiskohtia ruudulla.
Kuten todettua, Sawyeriin sattuu tuossa tilanteessa isosti. Hän saa "epäedullisen tekijän" (disadvantage) menettäessään toisen jalkansa, joka korvataan proteesilla. Tämä vaikutti lupaavalta, sillä tämmöinen on usein osa hyvää toimintaelokuvaa, sillä tälläinen rajoite ja loukkaantuminen kertoo toimintasankarin olevan inhimillinen, ja se asettaa hänet helposti kannustettavan altavastaajan asemaan. Jackie Chan on tehnyt tätä uransa varrella säännöllisesti, joskin hänellä tämä epäedullinen tekijä vaihtelee useita kertoja yksittäisten taisteluiden sisällä ja hän luo siitä uniikin, sekä odottamattoman taistelukohtauksen komedialla höystettynä. Milloin hän tappelee pyyhkeellä veitsimiestä vastaan, milloin joutuu raivaamaan tiensä makuuasennosta seisoma-asentoon ja aina sitten välillä heilutellaan vaikkapa kättä, kun lyönti on osunut johonkin teräsputkeen ja kipeää tekee. Hän siis myös hyödyntää taisteluissaan säännöllisesti ympäristöä käyttäen jokapäiväisiä objekteja aseena.
Hypätään nyt sitten suoraan toimintaan... Keskimääräinen amerikkalainen toimintaelokuva on paradoksi. Ihmiset maksavat näkevänsä toimintaa ja siinä missä elokuva tekee usein kaikkensa peittääkseen toiminnan. Iskun tullessa leikataan juuri ennen osumaa (toiminta) ja seuraavassa otoksessa isku on jo palaamassa takaisin, sekä pahis lentää minne lentää myydessään osumaa (reaktio). Kun tuota iskua pyöritetään yksi kuva kerrallaan nähdään, että osumaa ei meille näytetä ja alitajuisesti tämä aiheuttaa sen aivoissamme, että iskuista tuntuu jostain selittämättömästä syystä puuttuvan voimaa, jota jonkin toisen taisteluelokuvan iskuissa taas tuntuu olevan. Meille luodaan illuusio osumasta leikkaamalla juuri ennen kontaktivaihetta, enkä tiedä miksi näin tehdään. Ehkä se säästää aikaa monin osin, vähentää loukkaantumisriskiä ja antaa vapauksia iskun myymiselle sekä leikkaukselle.
Sitten joitain taisteluita kuvataan vielä kuten Thurber tekee elokuvan ensimmäisessä ja ainoassa kunnon hand-to-hand nyrkkitaistelussa, eli käsivaralla tärisevällä kameralla ja jumalattoman tiheä leikkaustahti, sekä eriasteiset lähikuvat torpedoivat kaiken toivon hahmottaa taistelun tapahtumia ja kulkua selkeästi. Miksi jonkun John Wickin, tai Hong Kongin taistelulajielokuvan toiminta vaikuttaa paremmalta, vaikka budjetti voi olla pienempi? He pyrkivät selkeyteen, jossa mahdollisimman paljon näkyy aina samassa kuvassa. Kun jotain iskua varten leikataan lähikuvaan, niin ainakin Hong Kongissa on ollut aikoinaan tapana juoksuttaa näitä kahta eri otosta osaksi toistensa päälle. Eli yleiskuvassa isku on osumassa ja sitten leikataan lähikuvaan iskusta, jossa isku onkin taas vasta lähtemässä. Pari freimiä menee toistensa päälle, mikä antaa aikaa ihmissilmälle aikaa havaita tilanne ja tapahtuma, mutta aivomme ei tätä parin freimin päällekkäisyyttä täysin ehdi havaita, ja kaikki tämä saa iskun tuntumaan kovemmalta. Lisäksi yleensä aasialaisissa taistelulajielokuvissa on oma rytminsä, joka kaiketi nojaa Kiinassa paikalliseen oopperaan. Eron näkee kun katsoo Jackie Chanin Hongkong-tuotantoa ja vertaa sitä hänen amerikkalaiseen tuotantoonsa. Molemmissa hän on todennäköisesti vastannut taistelukohtauksista ja niiden koreografiasta, mutta jälkimmäisessä editointi on tuhonnut sen koukuttavan rytmin, mikä hänen Hong Kong-tuotannossaan on läsnä. Tässä olisi esimerkiksi Kill Zonesta yksi monista loistavista taistelukohtauksista, jossa läsnä freimien päällekkäisyyttä ja riittävää selkeyttä tarjoiltuna modernissa paketissa musiikkiin yhdistyvään koreografiaan. Kun kaikki, toiminta ja reaktio, tapahtuu samassa kuvassa, jälki on sujuvampaa ja vakuuttavampaa. Kunpa vain kaikilla olisi aikaa, malttia, halua ja budjettia pyrkiä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä.
Skyscraperin muutamat kiipeilykohtaukset ovat melko jännittäviä, mutta Johnsonin kiipeily ja ilme näyttää turhan mukavanoloiselta kun otetaan huomioon vaadittu fyysinen ponnistelu, ja että kuolema vaanii yhden lipsahduksen päässä. Tiettävästi myöskin ylhäällä tuulee ja ympäristön, sekä siellä vallitsevien sääolosuhteiden (kuumuus, liekit) hyödyntäminen oli täysin olematonta kaikin puolin. Lisäksi cgi tuntuu paljastuvan pahasti (ja pelkkä tunne sen läsnäolosta riittää) kahdessa kohtaa. Sawyerin pelastaessa perheensä tasapainoilleissaan esimerkiksi lankulla kuilun yli, jolloin taustalla näytetään harmaana suttuna, savun ja hileiden alla palavia alakerroksia. Toinen on kohtaus, jossa hän kiipeilee köyden varassa pilvenpiirtäjän sivustalla ja paiskautuu sen seinää vasten köyden pyöriessä ympyrää. Tämä kohtaus alkaa erittäin jännittävänä, mutta saa campmaisen maun tuon karkeasti toteutun iskeytymis- ja pyörimisliikkeiden aikana, joka näyttää yksinkertaisesti huonolta. Sitten kohtaus päättyy ainoaan kertaan elokuvassa, kun Sawyerin vamma näyttelee edes jotain osaa elokuvassa. Koko loukkaantuminen yhtä ainoaa hetkeä varten, kun mahdollisuudet olisivat olleet rajattomat niin sisäisten tuntemusten kuin ulkoisenkin toiminnan saralla. Meillä on määrittäviä tekijöitä elokuvassa pilvenpiirtäjä ja tuo vamma, joiden avulla voidaan tehdä massasta mieleenjäävä elokuva. Kumpaakaan ei outoa kyllä hyödynnetä riittävästi. Kuriositeettina Thurbe on muuten myös Central Intelligencen ohjaajakäsikirjoittaja ja sekin elokuva alkaa takaumalla, jossa lapsena lihavaa Johnsonin hahmoa kiusataan. Noita henkisiä arpia hän on kantanut mukanaan läpi elämänsä, ja vaikka hän on treenannut itsestään vuosien myötä lihaskimpun, niin hän on ulkonäöstään erittäin epävarma ja herkkä. Thurber on ohjannut ja käsikirjoittanut myös Dodgeballin ja eiköhän siinäkin tainnut jokin vastaava menneisyydessä tapahtunut persoonan määrittävyystekijä olla?
Tähän väliin kehuja. Leffassa on läsnä ihan perinteinen, mutta jokatapauksessa mukavasti toteutettu, dramaattinen valinnanhetki pääsankarillemme. Poliisit ovat etsintäkuuluttaneet Johnsonin hahmon epäiltynä palavan tornin sabotoinnista. Poliisin pidättäessä häntä tornin edustalla ja laittaessa antautuvalle Sawyerille käsirautoja, aika hidastuu ja Sawyer katsoo palavaa tornia, sekä sen vieressä olevaa nosturia joka tarjoaisi tien ylempiin kerroksiin. Hän eittämättä ajattelee perhettään, jonka hän tietää olevan palavassa pirvenpiirtäjässä. On aika tehdä valinta, josta ei ole paluuta. Johnson päättää toimia, kytät saavat kyytiä ja hän juoksee kohti nosturia.
Hong Kongin poliisi ei sen sijaan jätä kovinkaan välkkyä kuvaa itsestään. Johnsonia jahdataan vähän kuin murhaajaa, vaikka hänellä ei tuntuisi olevan mitään motiivia sabotoida vielä tyhjillään olevaa Pearlia. Kaiken lisäksi kun myöhemmässä vaiheessa elokuvaa poliisit miettivät sisällä olevan oikean rosvojoukon pakosuunnitelmaa, niin näköjään tornin lähellä oleva, eristetty ja tyhjä rakennusmaa on kaikkein epätodennäköisin pakopaikka laskuvarjolla alas hyppääville rosmoille. Rajansa tyhmyydelläkin, mutta näin saatiin Rockin vaimoa näyttelevälle Campbelillekin yksi hetki, jolla hän perustelee olemassaolonsa muutenkin kuin kliseisenä miehen pelastettavana ja suojeltavana olevana neitosena.
Leffassa joudutaan selittämään paljon asioita. Paljon höpistään tornista, sekä sen toiminnasta. Välillä leikataan jonnekin toisaalla olevaan hahmoon, joka kirjaimellisesti selittää mitä nyt on tapahtumassa ja kuinka huonosti käy, kun se ja se turvavärkki sammuu. Kaiken kruunaa selityskohtaus, jossa tornin omistava bisnesmies selittää Sawyerille pitkänlaisesti miksi tämä pahis piinaa häntä ja hänen torniaan. Pahiksen motiivin paljastamisen pitäisi draamankaareltaan teoriassa olla yksi elokuvan avainkohtauksia, mutta en juurikaan kuunnellut ja ei haitannut.
Kaikki nämä pitkät dialoginvaihdot on kuvattu pakkopullana, jossa ihmiset seisovat paikallaan ja kameran kuva vaihtelee huoneessa olijoiden välillä. Kaikki saavat oman lähikuvansa ja järjestys etenee pääosin perinteisellä linjalla reaktio - vastareaktio. Me katsojaparat taas olemme jumissa tälläisessä umpitylsässä kohtauksessa minuuttitolkulla. Elokuvan jälkeen yritin muistella, että oliko missään vaiheessa mitään dialogia kuvattu edes olan takaa; en muista. Jos näiden puhumiskohtausten taustoilla on muita ihmisiä, he ovat paikallaan, eivätkä näytä tekevän juuri mitään ja se on osa ongelmaa, kun taustoilla ei ole juuri mitään kiinnostavaa. Seisovat ihmiset puhumassa vuorosanojaan jalustalla olevan kameran kuvatessa heitä, ei ole elokuvataidetta ja se on vielä hemmetin tylsääkin. Kohtauksen ydin on aina esitettävä liikkeen kautta ja löydettävä keinoja kuvata hahmon sisäisiä tuntemuksia mitä erinäisemmin visuaalisin/liikkuvin tavoin. Kamera liikkuu nykypäivän elokuvissa usein jo ihan siitä syystä (usein vailla käytännön motivaatiota), että se luo jännitystä. Kuvassa on monia liikkuvia osasia ja olen aloitteleva lukija rajatulla huomiokyvyllä, mutta en juurikaan huomannut mitään kameranliikkeitä. Elokuvan jälkeen katselin illalla ilman ääniä elokuvaa Kaappaus raiteilla ja en tiedä kuka sen ohjannut Geoff Murphy on, mutta tuossa 90-luvun toimintaleffan pienen budjetin jatko-osassa kamerankäyttö on paljon mielenkiintoisempaa kuin 23 vuotta myöhemmin tulleessa yhdeksännumeroisessa mammutissa. Komediahetketkin naurattivat ilman ääniä, eli tusinatoimintaakin voi tehdä laadulla ja Steven Seagalkin tuossa oli vielä tasoituksena pääosassa. Nuo toki olivat vielä niitä vuosia kun hän edes yritti ja stunttia ei tarvittu suorittamaan hänen omia potkujaan.
Kamerapuoli on siitäkin mielenkiintoista, että näyttelijöiden kasvot ovat valtaosan ajasta suoraan käännettynä kameraa kohti. Tämä taas yhdistetään vaatimattomaan näyttelijäkaartiin, jonka toiminta on kautta linjan erittäin hapuilevaa. Hetken aikaa luulin, ettei Neve Campbell saa puristettua oikein minkäänlaisia tunteita kasvoilleen. Dwayne Johnsonin helmasynti näyttelijänä taas on kenties se, että hän yrittää vastahakoisesta ja vaatimattomasta dramaattisesta materiaalista huolimatta puristaa siitä irti emotionaalista materiaalia. Tästä toki kuuluu yhtä iso läimäys myös ohjaajan sormille, joka niitä reaktioita on kuitenkin pyytänyt ja lähikuvassa joka käänteessä suoraan edestä yrittänyt poimia. Thurber on kuin David Fincherin vastakohta, joka taas yrittää tietoisesti tehdä tilanteesta niin riisutun kuin mahdollista käyttämällä mahdollisimman laajaa kuvaa ja pidättäytymästä turhista lähikuvista, joita hän käyttää vain 1-2 kertaa per. kohtaus, mikä lisää niiden voimaa.
Jos Johnsonia verrataan toiseen isoon lihaskimppuun Arnold Schwarzeneggeriin, niin molemmilla on koko tietynlaisena ennakkorajoitteena. Ei iso mies voi olla herkkä ja haavoittuva ynnä sitä rataa. Schwarzeneggerilla oli maine kurinalaisena toimintatähtenä, jolla oli rajaton kärsivällisyys mitä tuli esimerksi erikoistehostekuviin. Hän seisoi puvut päällä valjaissa green screenin edessä juuri niin kauan kun pyydettiin ja oli tarvetta hyvän jäljen saavuttamiseksi. Tästä tulee mieleeni Jackie Chanin sanoneen aikanaan, että elokuvantekijöiden on annettava itsestään 110%, koska elokuva on ensinnäkin ikuista. Toisekseen katsoja katsoo filmin ja antaa tuomionsa hyvä/huono, etkä sinä tekijänä voi olla joka teatterissa kertomassa millaisia kompromisseja on jouduttu tekemään silloin ja silloin kun on oltu väsyneitä, tai keli ollut huono ja päätetty oikoa.
Arskaan palatakseni hän ymmärsi huolella rakennetun käsikirjoituksen ja uskottavan pahiksen päälle, sekä oli valmis jäämään elokuvissaan muiden varjoon. Last Action Herossahan hän on tavallaan vain sankarin apulainen ja Terminaattori 2:ssa uusi Terminaattori keräsi kaikki näyttävimmät erikoisefekti-kohtaukset. Arska omasi huumorintajua nauraa itselleen ja ottaa osaksi elokuvaa vitsejä, joilla nimenomaan pilailtiin hänen kustannuksellaan. Tietyllä tavalla Arnold ei myöskään tehnyt lihaksistaan numeroa, jos katsoo hänen huipputuotantoaan, niin ei siellä ole läsnä mitään isona patsastelua kädet lanteilla. Jotenkin hän onnistui ainakin osaksi piiloutumaan aina jokseenkin tavalliseksi mieheksi roolihahmonsa sisälle, tai ei ainakaan näyttämään yli-inhimilliseltä toimintasankarilta. Lisäksi hänessä oli läsnä jotain viatonta ja vilpitöntä, sekä Jackie Chanin tapaan hän usein vältteli väkivaltaa pyrkien olemaan enemmän lempeä kuin macho, olipa kyse rakkaussuhteesta tai kipinöivästä sanaharkasta. En väitä Johnsonia kaikissa näissä kohdissa Iso-Arskan vastakohdaksi, vaan annan vain itselleni ja lukijalle hieman ajattelemisen aihetta. Isot on kengät Johnsonilla täytettävänä ja Arskallekin on karismaa vaan tullut vanhemmalla iällä lisää. Mielestäni hänen kantamansa draama Aftermath ei ollut yhtään hassumpi.
Musiikki on tottakai läsnä Skyscraperissa koko ajan, kuten isoilla elokuvilla on valitettavasti vähän tapana nykyaikana. Helpoin tapa luoda draamaa ja jännitystä olisi hiljaisuus, eikä suinkaan volyymin kääntäminen kaakkoon jokaisella dramaattisella hetkellä. Elokuva malttaa olla yhdessä ainoassa kohtauksessa (loppuhuipennus, osa 1 näyttöhuoneessa) hetken riittävän hiljaa ja viipyillä kuvissaan, jolloin minä olin heti tuolini reunalla jännittämässä. Toki heti tämän jälkeen alkavat räjähdykset. Lienee syytä sekin mainita, ettei elokuva kuitenkaan sentään ollut mitään kovaa mäiskettä alusta loppuun. Ihan riittävää vaihtelua ja hiljaisempia hetkiä, eivätkä äänekkäämmät kohtaukset olleet kovin kovakestoisia. Äänimaailma olisi kuitenkin voinut olla varmaankin rikkaampi, jos tätäkin lähdetään oikein tökkimään viimeisen päälle.
Skyscraperiin on päälleliimattu parit väkinäiset naurut mukaan, vaikka elokuva on sinänsä kaukana toimintakomediasta. Se yrittää olla viihdyttävää toimintahömppää, mutta kankea kuvaustyyli (usein staattisena jalustalta) tekee elokuvasta paljon raskaamman kuin se haluaisi olla. Kaiken kaikkiaan elokuvaan ei vain saada muodostettua draamaa ja näin mitään jännitystä ei synny. Milläpä tyhjä säkki seisaallaan pysyy.
★½ / ★★★★★Elokuvakankaiden kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti isoin toimintatähti Dwayne "The Rock" Johnson on turvallisuuskonsultti Will Sawyer. Hän on entinen FBI-mies, joka 10-vuotta sitten piiritystilanteessa kärsi vakavan loukkaantumisen. Elokuvan tarina sijoittuu Hong Kongiin, jonne Sawyer on palkattu analysoimaan uuden fiktiivisen Pearl-pilvenpiirtäjän turvamekanismeja ja -protokollia. Kyseinen Pearl on maailman isoin rakennus, joka on tekninen ihme omalla voimalatuotannollaan ja muilla teknisillä härpäkkeillään. Luonnollisesti elokuvan alussa saamme lyhyen grafiikalla höystetyn teknisen esityksen, jossa luetellaan kaikki pilvenpiirtäjän palonestojärjestelmät ja muut myöhemmän elokuvan kannalta tärkeäksi nousevat tiedot, kuten mistä ja miten näitä kaikkia järjestelmiä hallitaan. Koko elokuva vietetään kutakuinkin näköetäisyydella pilvenpiirtäjästä, jonka omistaa yläkerroksessa majaansa pitävä etäinen bisnesmies Zhao Long Ji (Chin Han).
Tottakai Sawyer on myös perheellinen mies, mikä näytteli suurta roolia siinä, miksi hän FBI:n jätti. Enpä tosin usko, että hänen loukkaantumisellaan olisi kenttäagentiksi enää mitään asiaa. Ilmeisesti pöydän takana toimistossa istuminen virkamiehen palkalla ei miestä kiinnostanut, vaan hän tosiaan päätti lyödä leiville konsulttina. Osana Pearl-toimeksiantoa, Sawyerin perhe saa testata pilvenpiirtäjän asuintilat, jotka vielä tässä vaiheessa ovat kaikilta muilta poissa käytöstä. 90-luvulta tuttu Neve Campbell (Scream-elokuvat) näyttelee Johnsonin vaimoa, Sarahia, minkä lisäksi perheellä on kouluikäiset identtiset kaksoset.
Lisäksi näemme monia kiinalaisia näyttelijöitä pääosin merkityksettömissä sivurooleissa ja paikallista kieltäkin kuuluu läpi elokuvan, joten elokuvan rahoittaneita tahoja ei tarvinne sen kummemin kaivella. Ei minulla sinänsä mitään sitä vastaan ole, mutta siitä vedän herneen nenään kun nämä rahoittajia miellyttävät elementit on ympätty niin heikoin kiinnityksiin osaksi tarinaa. Olen myös sen verran näitä kiinalaisten omia isoja toimintaelokuvia (omia ja yhteisrahoitteisia) nähnyt viime vuosina, että voin kertoa, ettei pojilta rahaa tai halua puutu, mutta visio ja miten sitä rahaa käytetään on vielä hukassa aika pahasti. Jostain syystä halu on kova matkia Hollywood-elokuvia. Nojataan valtaviin cgi-painotteisiin elokuviin, joihin törsätty raha harvoin korreloi siistin jäljen kanssa. Lisäksi pestaillaan keskinkertaisia ulkomaisia ohjaajia sen sijaan, että luotettaisiin omaan kulttuuriin ja tekemiseen, sekä kehitettäisiin sitä.
Turhista hahmoista puheenollen elokuvan piilopahikset voi päätellä kutakuinkin välittömästi. Ketkä hahmot tuntuvat olevan mukana vailla juonellista välttämättömyyttä? Miten olisi esimerkiksi oudolla tavalla karmiva britti, jonka tehtävänkuvaa ei taideta missään vaiheessa määritellä, ja joka vain seisoskelee bisnesmiehen ja tämän henkivartijaksi kerrotun henkilön seurassa. Toisen myyrän jätän arvoitukseksi, mutta se on kenties vieläkin klassisempi.
Elokuvan aloittava takauma oli ihan lupauksia herättävä. Piirityksen meksikolaismaisessa stand-offissa, eli pattitilanteessa aseiden piiput toisiaan vasten, toki tuhottiin jännitystä kuvaamalla lähikuvassa jokaisen hahmon ilmeitä yksitellen sen sijaan, että pyrittäisiin pitämään mahdollisimman monta elementtiä näkösällä koko ajan (kuka tekee ekan liikkeen jne.), mitä kautta saataisiin selkeyden ohella piinaavaa jännitystä ja katsojien silmät saisivat kiinnittyä vimmattuina seuraamaan eri yksityiskohtia ruudulla.
Kuten todettua, Sawyeriin sattuu tuossa tilanteessa isosti. Hän saa "epäedullisen tekijän" (disadvantage) menettäessään toisen jalkansa, joka korvataan proteesilla. Tämä vaikutti lupaavalta, sillä tämmöinen on usein osa hyvää toimintaelokuvaa, sillä tälläinen rajoite ja loukkaantuminen kertoo toimintasankarin olevan inhimillinen, ja se asettaa hänet helposti kannustettavan altavastaajan asemaan. Jackie Chan on tehnyt tätä uransa varrella säännöllisesti, joskin hänellä tämä epäedullinen tekijä vaihtelee useita kertoja yksittäisten taisteluiden sisällä ja hän luo siitä uniikin, sekä odottamattoman taistelukohtauksen komedialla höystettynä. Milloin hän tappelee pyyhkeellä veitsimiestä vastaan, milloin joutuu raivaamaan tiensä makuuasennosta seisoma-asentoon ja aina sitten välillä heilutellaan vaikkapa kättä, kun lyönti on osunut johonkin teräsputkeen ja kipeää tekee. Hän siis myös hyödyntää taisteluissaan säännöllisesti ympäristöä käyttäen jokapäiväisiä objekteja aseena.
Hypätään nyt sitten suoraan toimintaan... Keskimääräinen amerikkalainen toimintaelokuva on paradoksi. Ihmiset maksavat näkevänsä toimintaa ja siinä missä elokuva tekee usein kaikkensa peittääkseen toiminnan. Iskun tullessa leikataan juuri ennen osumaa (toiminta) ja seuraavassa otoksessa isku on jo palaamassa takaisin, sekä pahis lentää minne lentää myydessään osumaa (reaktio). Kun tuota iskua pyöritetään yksi kuva kerrallaan nähdään, että osumaa ei meille näytetä ja alitajuisesti tämä aiheuttaa sen aivoissamme, että iskuista tuntuu jostain selittämättömästä syystä puuttuvan voimaa, jota jonkin toisen taisteluelokuvan iskuissa taas tuntuu olevan. Meille luodaan illuusio osumasta leikkaamalla juuri ennen kontaktivaihetta, enkä tiedä miksi näin tehdään. Ehkä se säästää aikaa monin osin, vähentää loukkaantumisriskiä ja antaa vapauksia iskun myymiselle sekä leikkaukselle.
Sitten joitain taisteluita kuvataan vielä kuten Thurber tekee elokuvan ensimmäisessä ja ainoassa kunnon hand-to-hand nyrkkitaistelussa, eli käsivaralla tärisevällä kameralla ja jumalattoman tiheä leikkaustahti, sekä eriasteiset lähikuvat torpedoivat kaiken toivon hahmottaa taistelun tapahtumia ja kulkua selkeästi. Miksi jonkun John Wickin, tai Hong Kongin taistelulajielokuvan toiminta vaikuttaa paremmalta, vaikka budjetti voi olla pienempi? He pyrkivät selkeyteen, jossa mahdollisimman paljon näkyy aina samassa kuvassa. Kun jotain iskua varten leikataan lähikuvaan, niin ainakin Hong Kongissa on ollut aikoinaan tapana juoksuttaa näitä kahta eri otosta osaksi toistensa päälle. Eli yleiskuvassa isku on osumassa ja sitten leikataan lähikuvaan iskusta, jossa isku onkin taas vasta lähtemässä. Pari freimiä menee toistensa päälle, mikä antaa aikaa ihmissilmälle aikaa havaita tilanne ja tapahtuma, mutta aivomme ei tätä parin freimin päällekkäisyyttä täysin ehdi havaita, ja kaikki tämä saa iskun tuntumaan kovemmalta. Lisäksi yleensä aasialaisissa taistelulajielokuvissa on oma rytminsä, joka kaiketi nojaa Kiinassa paikalliseen oopperaan. Eron näkee kun katsoo Jackie Chanin Hongkong-tuotantoa ja vertaa sitä hänen amerikkalaiseen tuotantoonsa. Molemmissa hän on todennäköisesti vastannut taistelukohtauksista ja niiden koreografiasta, mutta jälkimmäisessä editointi on tuhonnut sen koukuttavan rytmin, mikä hänen Hong Kong-tuotannossaan on läsnä. Tässä olisi esimerkiksi Kill Zonesta yksi monista loistavista taistelukohtauksista, jossa läsnä freimien päällekkäisyyttä ja riittävää selkeyttä tarjoiltuna modernissa paketissa musiikkiin yhdistyvään koreografiaan. Kun kaikki, toiminta ja reaktio, tapahtuu samassa kuvassa, jälki on sujuvampaa ja vakuuttavampaa. Kunpa vain kaikilla olisi aikaa, malttia, halua ja budjettia pyrkiä mahdollisimman lähelle täydellisyyttä.
Skyscraperin muutamat kiipeilykohtaukset ovat melko jännittäviä, mutta Johnsonin kiipeily ja ilme näyttää turhan mukavanoloiselta kun otetaan huomioon vaadittu fyysinen ponnistelu, ja että kuolema vaanii yhden lipsahduksen päässä. Tiettävästi myöskin ylhäällä tuulee ja ympäristön, sekä siellä vallitsevien sääolosuhteiden (kuumuus, liekit) hyödyntäminen oli täysin olematonta kaikin puolin. Lisäksi cgi tuntuu paljastuvan pahasti (ja pelkkä tunne sen läsnäolosta riittää) kahdessa kohtaa. Sawyerin pelastaessa perheensä tasapainoilleissaan esimerkiksi lankulla kuilun yli, jolloin taustalla näytetään harmaana suttuna, savun ja hileiden alla palavia alakerroksia. Toinen on kohtaus, jossa hän kiipeilee köyden varassa pilvenpiirtäjän sivustalla ja paiskautuu sen seinää vasten köyden pyöriessä ympyrää. Tämä kohtaus alkaa erittäin jännittävänä, mutta saa campmaisen maun tuon karkeasti toteutun iskeytymis- ja pyörimisliikkeiden aikana, joka näyttää yksinkertaisesti huonolta. Sitten kohtaus päättyy ainoaan kertaan elokuvassa, kun Sawyerin vamma näyttelee edes jotain osaa elokuvassa. Koko loukkaantuminen yhtä ainoaa hetkeä varten, kun mahdollisuudet olisivat olleet rajattomat niin sisäisten tuntemusten kuin ulkoisenkin toiminnan saralla. Meillä on määrittäviä tekijöitä elokuvassa pilvenpiirtäjä ja tuo vamma, joiden avulla voidaan tehdä massasta mieleenjäävä elokuva. Kumpaakaan ei outoa kyllä hyödynnetä riittävästi. Kuriositeettina Thurbe on muuten myös Central Intelligencen ohjaajakäsikirjoittaja ja sekin elokuva alkaa takaumalla, jossa lapsena lihavaa Johnsonin hahmoa kiusataan. Noita henkisiä arpia hän on kantanut mukanaan läpi elämänsä, ja vaikka hän on treenannut itsestään vuosien myötä lihaskimpun, niin hän on ulkonäöstään erittäin epävarma ja herkkä. Thurber on ohjannut ja käsikirjoittanut myös Dodgeballin ja eiköhän siinäkin tainnut jokin vastaava menneisyydessä tapahtunut persoonan määrittävyystekijä olla?
Tähän väliin kehuja. Leffassa on läsnä ihan perinteinen, mutta jokatapauksessa mukavasti toteutettu, dramaattinen valinnanhetki pääsankarillemme. Poliisit ovat etsintäkuuluttaneet Johnsonin hahmon epäiltynä palavan tornin sabotoinnista. Poliisin pidättäessä häntä tornin edustalla ja laittaessa antautuvalle Sawyerille käsirautoja, aika hidastuu ja Sawyer katsoo palavaa tornia, sekä sen vieressä olevaa nosturia joka tarjoaisi tien ylempiin kerroksiin. Hän eittämättä ajattelee perhettään, jonka hän tietää olevan palavassa pirvenpiirtäjässä. On aika tehdä valinta, josta ei ole paluuta. Johnson päättää toimia, kytät saavat kyytiä ja hän juoksee kohti nosturia.
Hong Kongin poliisi ei sen sijaan jätä kovinkaan välkkyä kuvaa itsestään. Johnsonia jahdataan vähän kuin murhaajaa, vaikka hänellä ei tuntuisi olevan mitään motiivia sabotoida vielä tyhjillään olevaa Pearlia. Kaiken lisäksi kun myöhemmässä vaiheessa elokuvaa poliisit miettivät sisällä olevan oikean rosvojoukon pakosuunnitelmaa, niin näköjään tornin lähellä oleva, eristetty ja tyhjä rakennusmaa on kaikkein epätodennäköisin pakopaikka laskuvarjolla alas hyppääville rosmoille. Rajansa tyhmyydelläkin, mutta näin saatiin Rockin vaimoa näyttelevälle Campbelillekin yksi hetki, jolla hän perustelee olemassaolonsa muutenkin kuin kliseisenä miehen pelastettavana ja suojeltavana olevana neitosena.
Leffassa joudutaan selittämään paljon asioita. Paljon höpistään tornista, sekä sen toiminnasta. Välillä leikataan jonnekin toisaalla olevaan hahmoon, joka kirjaimellisesti selittää mitä nyt on tapahtumassa ja kuinka huonosti käy, kun se ja se turvavärkki sammuu. Kaiken kruunaa selityskohtaus, jossa tornin omistava bisnesmies selittää Sawyerille pitkänlaisesti miksi tämä pahis piinaa häntä ja hänen torniaan. Pahiksen motiivin paljastamisen pitäisi draamankaareltaan teoriassa olla yksi elokuvan avainkohtauksia, mutta en juurikaan kuunnellut ja ei haitannut.
Kaikki nämä pitkät dialoginvaihdot on kuvattu pakkopullana, jossa ihmiset seisovat paikallaan ja kameran kuva vaihtelee huoneessa olijoiden välillä. Kaikki saavat oman lähikuvansa ja järjestys etenee pääosin perinteisellä linjalla reaktio - vastareaktio. Me katsojaparat taas olemme jumissa tälläisessä umpitylsässä kohtauksessa minuuttitolkulla. Elokuvan jälkeen yritin muistella, että oliko missään vaiheessa mitään dialogia kuvattu edes olan takaa; en muista. Jos näiden puhumiskohtausten taustoilla on muita ihmisiä, he ovat paikallaan, eivätkä näytä tekevän juuri mitään ja se on osa ongelmaa, kun taustoilla ei ole juuri mitään kiinnostavaa. Seisovat ihmiset puhumassa vuorosanojaan jalustalla olevan kameran kuvatessa heitä, ei ole elokuvataidetta ja se on vielä hemmetin tylsääkin. Kohtauksen ydin on aina esitettävä liikkeen kautta ja löydettävä keinoja kuvata hahmon sisäisiä tuntemuksia mitä erinäisemmin visuaalisin/liikkuvin tavoin. Kamera liikkuu nykypäivän elokuvissa usein jo ihan siitä syystä (usein vailla käytännön motivaatiota), että se luo jännitystä. Kuvassa on monia liikkuvia osasia ja olen aloitteleva lukija rajatulla huomiokyvyllä, mutta en juurikaan huomannut mitään kameranliikkeitä. Elokuvan jälkeen katselin illalla ilman ääniä elokuvaa Kaappaus raiteilla ja en tiedä kuka sen ohjannut Geoff Murphy on, mutta tuossa 90-luvun toimintaleffan pienen budjetin jatko-osassa kamerankäyttö on paljon mielenkiintoisempaa kuin 23 vuotta myöhemmin tulleessa yhdeksännumeroisessa mammutissa. Komediahetketkin naurattivat ilman ääniä, eli tusinatoimintaakin voi tehdä laadulla ja Steven Seagalkin tuossa oli vielä tasoituksena pääosassa. Nuo toki olivat vielä niitä vuosia kun hän edes yritti ja stunttia ei tarvittu suorittamaan hänen omia potkujaan.
Kamerapuoli on siitäkin mielenkiintoista, että näyttelijöiden kasvot ovat valtaosan ajasta suoraan käännettynä kameraa kohti. Tämä taas yhdistetään vaatimattomaan näyttelijäkaartiin, jonka toiminta on kautta linjan erittäin hapuilevaa. Hetken aikaa luulin, ettei Neve Campbell saa puristettua oikein minkäänlaisia tunteita kasvoilleen. Dwayne Johnsonin helmasynti näyttelijänä taas on kenties se, että hän yrittää vastahakoisesta ja vaatimattomasta dramaattisesta materiaalista huolimatta puristaa siitä irti emotionaalista materiaalia. Tästä toki kuuluu yhtä iso läimäys myös ohjaajan sormille, joka niitä reaktioita on kuitenkin pyytänyt ja lähikuvassa joka käänteessä suoraan edestä yrittänyt poimia. Thurber on kuin David Fincherin vastakohta, joka taas yrittää tietoisesti tehdä tilanteesta niin riisutun kuin mahdollista käyttämällä mahdollisimman laajaa kuvaa ja pidättäytymästä turhista lähikuvista, joita hän käyttää vain 1-2 kertaa per. kohtaus, mikä lisää niiden voimaa.
Jos Johnsonia verrataan toiseen isoon lihaskimppuun Arnold Schwarzeneggeriin, niin molemmilla on koko tietynlaisena ennakkorajoitteena. Ei iso mies voi olla herkkä ja haavoittuva ynnä sitä rataa. Schwarzeneggerilla oli maine kurinalaisena toimintatähtenä, jolla oli rajaton kärsivällisyys mitä tuli esimerksi erikoistehostekuviin. Hän seisoi puvut päällä valjaissa green screenin edessä juuri niin kauan kun pyydettiin ja oli tarvetta hyvän jäljen saavuttamiseksi. Tästä tulee mieleeni Jackie Chanin sanoneen aikanaan, että elokuvantekijöiden on annettava itsestään 110%, koska elokuva on ensinnäkin ikuista. Toisekseen katsoja katsoo filmin ja antaa tuomionsa hyvä/huono, etkä sinä tekijänä voi olla joka teatterissa kertomassa millaisia kompromisseja on jouduttu tekemään silloin ja silloin kun on oltu väsyneitä, tai keli ollut huono ja päätetty oikoa.
Arskaan palatakseni hän ymmärsi huolella rakennetun käsikirjoituksen ja uskottavan pahiksen päälle, sekä oli valmis jäämään elokuvissaan muiden varjoon. Last Action Herossahan hän on tavallaan vain sankarin apulainen ja Terminaattori 2:ssa uusi Terminaattori keräsi kaikki näyttävimmät erikoisefekti-kohtaukset. Arska omasi huumorintajua nauraa itselleen ja ottaa osaksi elokuvaa vitsejä, joilla nimenomaan pilailtiin hänen kustannuksellaan. Tietyllä tavalla Arnold ei myöskään tehnyt lihaksistaan numeroa, jos katsoo hänen huipputuotantoaan, niin ei siellä ole läsnä mitään isona patsastelua kädet lanteilla. Jotenkin hän onnistui ainakin osaksi piiloutumaan aina jokseenkin tavalliseksi mieheksi roolihahmonsa sisälle, tai ei ainakaan näyttämään yli-inhimilliseltä toimintasankarilta. Lisäksi hänessä oli läsnä jotain viatonta ja vilpitöntä, sekä Jackie Chanin tapaan hän usein vältteli väkivaltaa pyrkien olemaan enemmän lempeä kuin macho, olipa kyse rakkaussuhteesta tai kipinöivästä sanaharkasta. En väitä Johnsonia kaikissa näissä kohdissa Iso-Arskan vastakohdaksi, vaan annan vain itselleni ja lukijalle hieman ajattelemisen aihetta. Isot on kengät Johnsonilla täytettävänä ja Arskallekin on karismaa vaan tullut vanhemmalla iällä lisää. Mielestäni hänen kantamansa draama Aftermath ei ollut yhtään hassumpi.
Musiikki on tottakai läsnä Skyscraperissa koko ajan, kuten isoilla elokuvilla on valitettavasti vähän tapana nykyaikana. Helpoin tapa luoda draamaa ja jännitystä olisi hiljaisuus, eikä suinkaan volyymin kääntäminen kaakkoon jokaisella dramaattisella hetkellä. Elokuva malttaa olla yhdessä ainoassa kohtauksessa (loppuhuipennus, osa 1 näyttöhuoneessa) hetken riittävän hiljaa ja viipyillä kuvissaan, jolloin minä olin heti tuolini reunalla jännittämässä. Toki heti tämän jälkeen alkavat räjähdykset. Lienee syytä sekin mainita, ettei elokuva kuitenkaan sentään ollut mitään kovaa mäiskettä alusta loppuun. Ihan riittävää vaihtelua ja hiljaisempia hetkiä, eivätkä äänekkäämmät kohtaukset olleet kovin kovakestoisia. Äänimaailma olisi kuitenkin voinut olla varmaankin rikkaampi, jos tätäkin lähdetään oikein tökkimään viimeisen päälle.
Skyscraperiin on päälleliimattu parit väkinäiset naurut mukaan, vaikka elokuva on sinänsä kaukana toimintakomediasta. Se yrittää olla viihdyttävää toimintahömppää, mutta kankea kuvaustyyli (usein staattisena jalustalta) tekee elokuvasta paljon raskaamman kuin se haluaisi olla. Kaiken kaikkiaan elokuvaan ei vain saada muodostettua draamaa ja näin mitään jännitystä ei synny. Milläpä tyhjä säkki seisaallaan pysyy.
IMDb | Vanhoja arvosteluja
Oliko noustu väärällä jalalla ylös sängystä? Oletko aivan eri linjoilla? Jätä kommentti!
Kommentit
Lähetä kommentti