Passengers (2016) - Arvostelu

Tuhansia ihmisiä kuljettavalla avaruuslennolla kaksi matkustajaa herää horroksesta kymmeniä vuosia etuajassa ja he huomaavat jotain olevan vialla aluksessa.

Genre: Sci-Fi / Draamakomedia
Ohjaus: Morten Tyldum
Käsikirjoitus: Jon Spaihts
Päätähdet: Chris Pratt, Jennifer Lawrence, Michael Sheen, Laurence Fishburne

Kesto: 116 min.

"Somethings wrong, something big"

Odotukset, elokuvan vangitsevuus ja sen teema

Passengers sai jenkkilässä ensi-iltansa 21.12 ja Suomessa päivää ennen joulua. Vaikka yleensä loppuvuodesta tulevat parhaat elokuvat, niin en odottanut tätä kovinkaan innokkaasti. Kaksi tämän hetken ehkäpä kuuminta näyttelijää/nimeä elokuvassa, jossa ovat periaatteessa vain he kaksi. En ole niin vakuuttunut heidän näyttelijäntaidoistaan, että uskoisin kaksikon pystyvän kannattelevan parituntista draamaa. Onneksi kyseessä on enemmänkin draamakomedia kuin puhdas vakavamielinen draama ja heitä auttavat lisäksi mahtavat puitteet, sekä taitava ohjaaja.

En automaattisesti pidä sci-fi -elokuvista, sillä niissä on aina yhtenä vaarana, että elokuvasta tulee tylsää ja paikallaan vellovaa teknisellä sanastolla pätemistä. Sama vika oikeastaan mereilyyn/sukellusveneilyyn liittyvissä elokuvissa. Molemmissa kun ollaan juututtuna siihen yhteen ja samaan alukseen, jolloin on vaarassa että visuaalinen anti on yksitoikkoista ja tarina seisoo liikaa. Tai ehkä se todellinen vaara ovat sittenkin tekijät, jotka haukkaavat näissä liian ison palan, koska kyllä minulle Roman Polanskin Carnagen tapaiset teatterimaiset tuotannot maistuvat. Jopa Suomessakin on tässä onnistuttu ihan mukavasti ainakin Armi Elää! -elokuvan myötä.

Mutta asiaan palatakseni Passengers oli erittäin mieluisa yllätys, joka piti mukavasti otteessaan ja ylitti ennakko-odotukseni heittämällä.

Näyttely

Chris Pratt osaa näytellä, vaikka miestä on toistaiseksi nähty päärooleissa lähinnä näissä ison budjetin viihdepläjäyksissä kuten Guardians of the Galaxy ja Jurassic World. Siellä voisi olla sopivassa ohjauksessa saatavilla vähintäänkin Bradley Coopermaisia roolisuorituksia, että enpä yllättyisi joku vuosi näkeväni Prattin nimeä parhaan miesnäyttelijän Oscar-ehdokkaiden listalla.

Jennifer Lawrence puolestaan tarjoaa aika tutunlaisen lawrencemaisen esityksen, missä ei ole varsinaisesti mitään uutta. En olisi naista välttämättä edes asettanut viime vuonna enää ehdolle parhaasta naispääosasta. Tykästyin häneen suuresti Winter's Bonessa puhumattakaan Unelmien pelikirjasta, mutta joskus American Hustlen jälkeen alkoi ihastuminen kuihtua. Nyt kaivattaisiin ehkä jotain uutta naisen roolien suhteen. Nämä lievästi komediset ja vahvahkot itsenäisen naisen roolit alkavat olla jo nähtyjä. Tuntuu että on jääty pörräämään mukavuusalueelle ja mikäs siinä kun status on sitä luokkaa, että saa aikalailla valita omat projektinsa. Mutta kun luulen rahkeita olevan parempaankin.

Pienet sivuroolit hoituvat kokeneiden esittäjien osalta mallikkaasti. Fishburnen hahmossa on valitettavaa kliseisyyttä, koska hän on se käsikirjoittajan "matalimman aidan alitse"-mallinen "Jeesus"-välikappale, joka tulee tietotaidollaan taivuttamaan tarinamme loppusuoralle. Michael Sheen puolestaan esittää androidibaarimikkoa, joka laukoo muista elokuvista tuttuja baarimikkomaisia elämänviisauksia. Nämä mystisesti naulan kantaan osuvat viisaudethan yleensä aiheuttavat lukuisissa vanhemmissa elokuvissa päähahmossa hehkulampun syttymisen ja hahmo lähtee muuttamaan/korjaamaan elämänsä. Mutta Passengersissa ne osoittavat huonoa tyylitajua empatiaan kykenemättömältä androidilta ja ovat leffan hauskinta antia.

Audiovisuaalinen elämys

En ole tainnut tänä vuonna katsoa yhtään 3D-elokuvaa, jota olisi voinut täysin varauksetta suositella 2D-version yli. Usein jopa tuntuu, ettei joitakin leffoja ole edes kovin perusteellisesti ajateltu 3D:n näkökulmasta, vaikka varmasti tekijät tietävät tasan tarkkaan, että leffa muutetaan vaikkapa jälkikäteen sellaiseksi. Rogue Onessa katsetta ohjailtiin todella tökerösti sumennoksilla ja usein 3D:tä vaivaa huomattava tummuus, sekä ruudullakaan ei mielellään saisi olla mitään nopeita kameraliikkeitä. Siihen päälle kun niitä efektejäkään ei usein ole edes sitä yhtä, niin miksi ei katsoisi samaa elokuvaa pari euroa halvemmalla. Mutta Passengersin avaruusalus on kässärin mukaan 5000 ihmiselle suunniteltu ja kun siellä liikkuu vain kaksi ihmistä, niin 3D:n ruudulle tuoma syvyys on todella tervetullutta ja nostaa elokuvan tunnelman jo aivan eri sfääreihin kuin mihin 2D pystyisi. Lisäksi kameratyöskentely ylipäänsä on sopivan rauhallista ja tasaista nätteine editointeineen kohtauksesta toiseen. Norski Morten Tyldum, joka on aiemmin ohjannut mm. elokuvat Imitation Game ja Headhunters, on tehnyt tiimeineen erinomaista jälkeä niin teknisesti kuin näyttelijöiden ohjaamisen suhteen.

Jos kuvat iskeytyvät tajuntaan, niin sama tapahtuu myös loistavan soundtrackin osalta. Se on Thomas Newmanin käsialaa ja siellä on hieman sellaista Hans Zimmermäistä Interstellarin henkeä mukana. Mystisen kaunis orkesterijohtoinen soundi vahvaa rumpumaista rytmiä unohtamatta ja silti se säilyttää elokuvan tyylille ominaisen ja sopivan keveyden. Vuoden parhaita ehdottomasti.

Kehutaan myös aluksen suunnittelua, koska komentosillan käytävä on poikkeuksellinen. Se on siis ihan pullonkorkin muotoinen ja on sanoinkuvaamattoman hämmentävää kun siitä ihminen kävelee toisesta poispäin, jolloin vartalo katoaa ylhäältä alas kulman taakse. Kyllä teki vaikutuksen pieneen mieleen.

Juoni/käsikirjoitus

Käsikirjoituksesta on vastannut Jon Spaihts, jonka aiempia tuotoksia ovat esim. Dr. Strange ja Prometheus. Toki osana tiimiä, mutta noiden tuotosten valossa todella järkevä ja osunut valinta. Se täytyy kuitenkin kyseenalaistaa, että eikö olisi ollut mahdollista yhdistää tiiviimmin tämä parivaljakkomme hiljaalleen kehittyvä romanssi ja alusta kohdannut mysteeri. Nimittäin mysteeri jäi alun jälkeen taustalle ikään kuin tauolle, kunnes se taas n. 20 minuuttia ennen loppua nostettiin vaihtopenkiltä takaisin peliin. Luulen, että tätä kautta elokuva olisi ollut vieläkin parempi.

Toinen yksityiskohta oli juonen aika selvä osiin jaottelu, mikä näyttäytyi katsojallekin asti vähän turhan karkeana. Kokenut katsoja esimerkiksi havaitsi kun reilu 2/3 elokuvasta oli takana, että nyt on pakko tulla jokin dramaattinen aasinsilta, jonka kautta alustetaan asiat kohti loppusuoraa ja Morpheushan sieltä ilmestyi. Tuon kliseisen hahmon kautta tarinaa aluksen osalta edistettiin enemmän viidessä minuutissa kuin koko aiemmassa elokuvassa yhteensä. Käänne oli helppo arvata, koska romanttinen aspekti oli koluttu loppuun ja alusta koskeva mysteeri oli ollut tauolla kauan, eikä ollut edistynyt millään lailla aikoihin.

Mysteerin, seikkailun, romanssin, komedian ja viihteen lisäksi elokuva tarjoaa myös moraalisen dilemman Chris Prattin hahmolle. Puhumattakaan tosiaan siitä, että elokuvan tunnelmaa imee todella mielellään sisäänsä ja on aikaa sopivasti myös rauhoittua, sekä ajatella itsensä vastaavanlaiseen tilanteeseen.

Uudelleenkatseluarvo

Passengers ei tarjoa mitään järin monikerroksellista purtavaa ja sen tarina on helposti sulateltava. Myöskään se ei tarjoa sellaista "ahaa-hetkeä", jonka ansiosta elokuvan katsoisi mielellään uudestaan toisenlaisesta näkökulmasta. Tarinakin on helposti seurattava ja kaikki sen aspektit pystyy tehokkaasti imemään yhdellä katsomiskerralla sisäänsä. Toisaalta se on vaivattomana poppariviihteenä helppo laittaa pyörimään koska tahansa. Joskin sanoisin myös, että elokuva on parhaimmillaan ensinnäkin leffateatterissa 3D:nä ja toisekseen se menettänee aika varmasti teräänsä toisella katsomiskerralla.

Ehkäpä 50 vuoden päästä tässä rainassa ihmiset voivat nähdä kaksi valkokankaan legendaa. Tai yhden. Tai vain kaksi hyvää näyttelijää jotka olivat pinnalla vuosikymmenen - kaksi. Kuka tietää.

Tunnelmallisesti vertaisin tätä elokuvaan Moon, jossa oli samansuuntaiset lähtökohdat. Yksi ihminen työskenteli avaruusasemalla jonkinlaisen planeetan pinnalla. Siinä kuvattiin pitkälti hänen rutiininomaista arkeaan ja yksinäisyydestä selviytymistä. Samalla läsnä oli kokoajan katsojalla tunne, että tässä on nyt jotain vialla. Ja olikin.

Elokuvana kun yrittää pitkällä tähtäimellä miettiä, niin eipä tämä tarjoa mitään niin teknisesti järisyttävää kuin esimerkiksi Gravity, tahi ole niin kaikin puolin mieleen jäävä kuin vaikkapa Interstellar. Toisaalta kun miettii avaruuteen sijoittuvia sci-fi elokuvia, niin eipä niitäkään nyt niin montaa hyvää ole, etteikö Passengersia ainakin hetken verran voisi siellä joukon jatkona mainita. Eritoten jos haetaan vielä aligenrestä tämmöistä tunnelmallista, "avaruuden arkea" kuvaavaa, sekä ihmisläheistä elokuvaa.

Viihde

Viihdyttävyys on kunnossa. On helposti sulateltava ja seurattava, joten mitä parhainta kevyttä viihdettä. Audiovisuaalinen puoli on jopa poikkeuksellisen hyvää, sekä sujuvaa. Ei mene synkistelyksi, vaan löytyy kevyttä komediaa, sekä romanssin poikasta ja koko ajan tapahtuu jotain mielenkiintoista. Omaan silmääni ei osunut oikeastaan yhtään mitään yksityiskohtaa, mikä olisi missään määrin haitannut elokuvasta nauttimista. Joo loppu on mitä on, mutta tervetuloa hei ison budjetin "crowd pleasereiden" pariin. Ei sen puoleen mitään uutta taivaan alla.


Odotukset, vangitsevuus ja teema 8

Näyttely 8
Audiovisuaalinen elämys 9,5

Juoni/käsikirjoitus 7,5
Uudelleenkatseluarvo 6,5
Viihde 8

★★★★☆

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Moon, Yksin Marsissa, 2001: Avaruusseikkailu, Gattaca, Pandorum, 2010, Silent Running, Solyaris