Kuudes Kerta (2017) - Arvostelu

Sähläävä yksityisetsivä ja komea kiinteistövälittäjä sopivat haluavansa vain seksiä ilman tunteita.

Genre: Draama / Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus: Maarit Lalli
Päätähdet: Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi, Esko Roine, Minna Haapkylä

Kesto: 108 min.

"Annika, Annika... Missä on sun fokus... fokus... fokus..."


Elokuva iskee Luokkakokous 2:sen jälkeiseen suomalaiselokuvien pikkutyhjiöön. Teatteritraileri vaikutti olevan etunenässä tehty shokeeraamaan penisjuttuineen. Siitä ei äkkiseltään saanut järin hyvää kokonaiskuvaa millainen ja tarkalleen minkä tyyppinen elokuva on kyseessä. Täytyi oikein pysähtyä miettimään, että ensinnäkin tarinamme naispäähenkilö on etsivä ja toisena elokuva kietoutuu uskottomuuden ympärille. Joten nuo kun lisää yhteen, on lopputuloksena pakko olla lupaavalta kuulostava kuvio, jossa yksityisetsivä tutkii pettämistapauksia komedialla kuorrutettuna ja lopulta sekaantuu itsekin tutkimaansa juttuun henkilökohtaisella tasolla. Kerrassaan herkullinen asetelma. Astelin teatteriin melko luottavaisena siitä, että Kuudes Kerta tulee yllättämään minut positiivisesti.




Teatterissa sitten paljastuikin, ettei tämä ole varsinaisesti elokuva minulle. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta erityisen vaikeassa ihmissuhteessa olemisesta, enkä pystynyt sellaista elämään valkokankaalla näkyvien hahmojenkaan kanssa johtuen käsikirjoituksen tasosta. Elokuvan lajityypiksikin paljastui tragikomedia ja tässä tapauksessa komedia tarkoittaa vain kevytkenkäistä sähläämistä. Eniten repesin Luusuaniemen peilikuvansa kanssa tanssimiselle, mutta kun luulen ettei sitä välttämättä oltu ainakaan etunenässä tarkoitettu koomiseksi.

Näyttelijät tekevät kuitenkin passelia työtä. Elokuvan ylivoimaisesti parasta antia on aavistuksen kivikasvoinen Antti Luusuaniemi seksiin addiktoituneena kiinteistönvälittäjä Rickynä. Krediittiä tässä tapauksessa menee paljon kuitenkin myös käsikirjoitukselle, koska Ricky on selkeästi parhaiten kirjoitettu hahmo koko elokuvassa. Luusuaniemi on kuin tehty itserakkaan sarjapettäjän roolin. Mies on komea kuin mikä ja katsoja ensialkuun tykästyy Annikan lailla tähän Rickyn charmikkaaseen hahmoon. Mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän verho raottuu ja Ricky paljastuukin aina vain epämiellyttävämmäksi ja sietämättömämmäksi mulkuksi. Hahmon touhut saavat katsojankin veren hieman kiehahtamaan positiivisessa mielessä.

Sen sijaan Pihla Viitalan Annika-parka on kuin tuuliviiri. Pihla tekee kaikkensa, mutta minkä sille loppupeleissä mahtaa kun käsikirjoituksessa Annikan luonne ja moraalit vaihtuvat jatkuvasti sinne tänne juonen vaatimalla tavalla. Enkä ymmärrä miksi molempien päähahmojen pitää olla pettäjiä, se ei Viitalan hahmon kohdalla tuo kuin tasa-arvoa karsien sympaattisuutta. Miksi kyseessä ei vain voi olla sähläilevä, sympaattinen ja rakkauskuvioissa naiivihko hahmo, joka päätyy epätoivoiseen ja katsojan sydäntä riipaisevaan suhteeseen paranemattoman seksiaddiktin kanssa. Eli ikään kuin pienimuotoinen hyvä vs. paha -asettelu. On klisee joo, mutta kliseissä on myös se puoli, että ne pitävät paikkansa ja ne on havaittu toimiviksi.

Sivuhahmoja on paljon ja niissä on isoja nimiä kuten Eskot Roinen ja Salminen, sekä sitten löytyy Pirkka-Pekka Peteliusta, Minna Haapkylää ja Arja Saijonmaata. Jälkimmäinen tekee loistavan pikkuroolin Rickyn vokottelemana keski-ikäisenä vaimona ja se koko kohtaus on lievästi kömpelöstä symboliikastaan huolimatta ehkäpä koko elokuvan hienoin pari minuuttinen.

Audiovisuaalisesti elokuva on perussuoritus suomalaisella mittapuulla, eli vailla kummempia kiinnostavia yksityiskohtia. Se tosin pisti silmään, että järjestäinsä julkisilla paikoilla kuvattiin mielestäni käsivaralta ja kun yhdessä kohtauksessa olisi pitänyt pystyä lukemaan sillalta roikotettua lakanaa, niin tärinä esti pienestä tekstistä selvän saamisen. Pakko oli luonnollisesti myös saada niitä perinteisiä musiikilla ryyditettyjä kohtauksia. Kohtausten tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta musiikkivalinnat ainakin olivat omaan korvaani onnistuneita. Sieltä löytyi kova kasarikorvamato Anita Wardilta, Viron 2015 euroviisubiisi, sekä Bo Kaspers Orkesterin latinomaisia vivahteita sisältämä Undantag.


Elokuvassa oli läsnä suomalaisen elokuvan molemmat helmasynnit, eli käsikirjoitus ja heikko äänitys. Olisi mukava tietää kuinka paljon oikeasti kiinnitetään huomiota, että vuorosanat saadaan toimitettua ulos riittävän selvästi puhuttuna. Entä onko meidän elokuvissa kovinkin yleistä jälkikäteen käydä dialogia uudelleen äänittämässä jos havaitaan epäkohtia. Sitten pitäisi vielä äänimiksaajien ymmärtää saada taustahälinän ja puheen suhde, sekä voimakkuudet kohdilleen. Toki osasyy voi myös piillä meissä tekstityksiin tottuneissa katsojissakin, sillä eivät nämä aspektit aina virheettömiä ole ulkomaisissakaan rahatuotannoissa. Niihin ei vain kiinnitä huomiota kun teksti on tukemassa kuuloa.

Elokuvan juoni on rakennettu kikkailevasti ja lopputulos ei vain tahdo toimia. Jos juoni olisi suoritettu perinteisesti alku - keskikäänne - loppu keskittyen pelkästään Viitalan hahmon "toimeksiantoon numero yksi", niin se olisi ollut täydellinen selkäranka niin draamalle, komedialle kuin romanssille. Nykyisellään tuntuu kuin kässäristä puuttuisi paloja ja se roiskii joka suuntaan vailla selvää fokusta. Ensinnäkin elokuvassa on paljon todella turhia sivuhahmoja. Mihin Annikan kämppistä tarvitaan, tai kämppiksen poikaystävää. Useat hahmot ovat läsnä vain hetken tuomatta mitään lisäarvoa tarinalle. Ehkä se on vain ollut keino luoda muutama rooli lisää, johon on voitu kiinnittää nimekkäitä näyttelijöitä buustaamaan kiinnostusta. Toiseksi miksi Annikan pitää olla juuri niinkin epätavallisessa ammatissa kuin salapoliisina, jos ei sen kautta kuitenkaan tuoda mitään lisävivahteita ja persoonallisuutta tarinaa kohtaan.

Kolmanneksi leffasta löytyy kiehtovia teemoja ja ajatuksia, muttei löydy riittävän eheää rakennetta johon ne kaikki yhtäaikaa selkeästi sopisivat. On aina olemassa sama potentiaalinen ongelma kun yksi ihminen vastaa käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Nimittäin sen ihmisen ei tarvitse loppukädessä kuunnella ketään ja hänellä ei ole kunnollista suodatinta ideoilleen ja näkemyksilleen. Isoimmissa maissa tuotantoketjujen huipulla on suodatinsysteemi käsikirjoitusten suhteen. Käsikirjoittajat pystyvät elämään yksinomaan ammatillaan ja tuotoksia hierotaan vuosia useiden ihmisten voimin. Käsikirjoitusten on voitettava ulkopuolisia ihmisiä puolelleen useampia ennen kuin elokuvaa aletaan todenteolla tuottamaan/tekemään. Agentteja, pikkutuottajia, isompia tuottajia, studiopomoja, näyttelijöitä jne. Koko tuon matkan ajan käsikirjoitusta hiodaan ja parannellaan useiden mielien voimin. Suomessa taas kun nettoat kuulopuheiden perusteella 5 000 - 10 000 euroa vaikkapa Ylen kansainväliseen tuotantoon kirjoittamasi tv-sarjan tuotantokaudesta, niin eipä noita ensinnäkään kovin kauaa ole varaa hioda. Jos siis meinaat pelkällä käsikirjoittamisella tulla toimeen. Kenties tästä syystä elokuvapuolella Suomessa on lähimain leffassa kuin leffassa ohjaaja-käsikirjoittaja.

Yksi sokeista kulmistani ovat suomalaiset elokuvat, joten en omaa sillä osastolla kovinkaan suurta pankkia josta ammentaa. Eiköhän tämä ole suomalaiselokuvien kirjavassa joukossa jonkinlaista keskitasoa. Todella paljon samoja aineksia kuin Levottomissa, mutta ei kuitenkaan mitään jakoa samanlaiseksi legendaksi. Tai siltä se ainakin tuolloin teini-iän kynnyksellä olevasta ihmisestä tuntui. Huomattavasti parempi kuitenkin kuin Rakkauden rasvaprosentti. Ajankohtaisemmista tuotoksista Kuudes Kerta on ehkäpä hieman kuin Syysprinssi, mutta ilman turhaa hienostelua.

Odotukset, vangitsevuus ja teema  6

Näyttely 6,5
Audiovisuaalinen elämys 6

Juoni/käsikirjoitus 5
Uudelleenkatseluarvo 6
Viihde 6

★★☆☆☆

IMDB

Muita samanlaisia elokuvia: Little Children, Uskoton, Shame, Don Jon, Levottomat