Smurffit: Kadonnut kylä (2017) - Arvostelu

 Arvostelussa Smurffit: Kadonnut kylä (2017)


Mystinen kartta johdattaa Smurffiinan, Tohelon, Välkyn ja Patin matkalle kohti smurffihistorian suurinta salaisuutta.

Traileri

Genre: Animaatio / Lapset / Seikkailu
Ohjaus: Kelly Asbury
Käsikirjoitus: Stacey Harman, Pamela Ribon
Päätähdet: Ariel Winter, Joe Manganiello, Mandy Patinkin, Demi Lovato, Rainn Wilson / Diandra Flores, Joonas Saartamo, Tapio Liinoja, Mika Nuojua, Joonas Nordman
Kesto: 89 min.

"Nyt on salaisen ainesosan vuoro. Juustopala, jota säilytin alushousuissani."


Ihmisten maailmaan sijoittuneista smurffielokuvista ensimmäinen tuotti yli 550 miljoonaa dollaria ja toinenkin toi vielä 350 miljoonaa. Ne saivat kuitenkin kriitikoilta ja osalta katsojistakin raskaasti lokaa niskaansa. Ehkä liikaakin, koska kyllähän sen aivottoman sekoilun kerran jaksoi katsoa. Ainakin alkuperäisellä ääninäyttelyllä katsottuna. Tai sitten aika kultaa muistot, sillä imdb:ssä komeilee arvosanan vitonen ekan smurffileffan kohdalla. Tämän uusimman kohdalla silmäkulmia nostattaa se fakta, ettei kukaan aiemmassa kahdessa elokuvassa mukana ollut näyttelijä uusi rooliaan äänimuodossa. Joko näyttelijät ovat todenneet, ettei leffoissa esiintyminen ollut uran kannalta hyvä juttu (tuskin Hank Azaria semmoista liikaa miettii), tai todennäköisemmin Sony on halunnut tehdä selvän pesäeron aiempiin. Uskon nyt elokuvan nähneenä jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä elokuva on suunnattu täysin lapsille.


Ohjaaja Kelly Asbury aloitteli uraansa Disneylla. Hän oli mukana työstämässä Kaunottaren ja Hirviön visuaalista lookia ja suurinpiirtein samoissa toimenkuvissa muissakin klassikoissa kuten Pieni Merenneito ja Painajainen ennen joulua. Uudemmista löytyy Frozenia, Shrekia, Räyhä-Ralfia ja Kung Fu Pandaa. Joten kannuksia löytyy ihan lupaavasti ja miehen aiemmin ohjaamat elokuvat Spirit - villi ja vapaa, Gnomeo & Julia, sekä Shrek 2 ovat kaikki ihan passelia ajanvietettä. Joskin kaikki valuvat sinne 6-7 arvosanoille.

Kässäripuolella Pamela Ribon oli mukana kehittelemässä Vaianan tarinaa ja on työstämässä myös Räyhä-Ralfin jatko-osaa. Näiden lisäksi Pamelalta löytyy vain lähinnä naisille suunnattuja tv-sarjoja krediiteistään. Stacey Harman on kirjoittanut ainoastaan realitysarjaa Goldbergit ja naisen seuraava projekti liittyy Puff Daddyyn ollen melko varmasti realitysarja sekin. Joten kokonaisuutena tekijätiimi ei herättänyt ihan hirveitä hurraahuutoja ennakkoon. Katsotaan oliko kyseessä enne, vai kohoaako elokuva suuremmaksi kuin lähtökohdat antavat olettaa.

Hyvää


Paljon pikku vitsejä, slapstickia ja yleistä kovavauhtista säheltämistä mentaliteetilla määrä korvaa laadun. Oikeastaan ainoa omaan nauruhermooni osunut yksityiskohta oli Nuuskijasmurffi, joka aina osui nöyryyttävillä hetkillä paikalle kyyläämään kysellen: "Mitäs TÄÄLLÄ tapahtuu?". Valitettavasti muuta roolia hahmolle ei löytynyt ja jos vastaavanlainen toiminta kutkuttaa nauruhermoja, niin suosittelen Haikaroita. Siellä Kelsey Grammerin hahmo on kaksinaamainen työpaikkakyylä.


Lopputuotteen perusteella sanoisin, ettei elokuvaa ole juurikaan suunnattu vanhemmalle yleisölle, vaan kyseessä on puhdas lastenelokuva. Toisaalta miksihän sitten Sony on kiinnittänyt noin nimekkään (ja sekalaisen) ääninäyttelijäkaartin, koska nykypäivän lapset tuskin tietävät kuka on Julia Roberts puhumattakaan vanhemman sukupolven Zach Efronista, eli Joe Manganiellosta. Visuaalisesti ja animaation puolesta edetään täysin mielikuvituksettomalla peruslinjalla. Väripaletti on laaja, kirkkaamman puoleinen ja karkkimainen. Ylipäänsä fiilis on lastenkirjamainen, mutta vailla sitä mielikuvitusta. Ei ollut myöskään kovin suuri yllätys, että biisilistalta löytyi eräs vuoden 99 popklassikko bändiltä, jonka nimi on sama kuin Pariisin maailmankuulu maamerkki. Siitä huolimatta tuli nyökkäiltyä rytmin tahdissa ja alkuperäinen cd:kin löytyy vielä tuolta jostain kaapista. Sanatkin muistan vielä jopa ulkoa: I'm blue, da ba dee da ba dai, da da ba dee da ba dai, da ba dee da ba dai, da da ba dee da ba dai da ba dee da ba dai da da ba dee da ba dai da ba dee da ba dai. Diippiä nykynuorison sanoin. Mutta muistan ihan oikeasti kaikki sanat ja onhan tuo nyt mukaansa tempaava biisi.

Elokuvan teemoissa keskitytään kumoamaan sukupuolten välisiä eroja ja opetetaan, että voit olla ihan mitä tahansa haluat. Ketään ei voi, eikä pidä lokeroida. Se miten johdonmukaisesti elokuva itse onnistuu tämän viestinsä toteuttamisessa onkin hieman kyseenalaisempi juttu, sekä tarjoaisi materiaalin oivaan esseeseen. Jos siis aikuisena viitsisi elokuvan katsoa uudelleen ja uudelleen. Vieläpä keskittyen tiukasti näkemäänsä. Itselläni ajatukset harhailivat siellä täällä ja vauhti oli sitä luokkaa, että yhtäkkiä juuri metsässsä tepastellut Smurffiina olikin Gargamelin mökissä vangittuna. Ja vannon hairahtuneeni muille maille korkeintaan 15 sekunniksi.

Huonoa


Leffan alussa esitellään smurffit, jotka ovat saaneet nimensä luonteenpiirteidensä mukaan. Ihan kuin Lumikin seitsemän kääpiötä. Siitä päästäänkin Smurffiinaan, joka on.... vain tyttö. Vailla mitään häntä määrittelevää ominaisuutta kuten esimerkiksi Tohelolla, joka epäonnistuu ja sähläilee jatkuvasti. Kukaan smurffeista ei tiedä mitä Smurffiinan nimi tarkoittaa ja tyttö alkaakin kärsiä identiteettikriisistä. Lopputarina on summattuna se, että Smurffiina luo vauhdikkaan elokuvan aikana itse oman identiteettinsä. Englanniksihan Smurffiinan nimi on Smurfette ja "ette" viittaa nimenomaan Smurffiinan tyttöyteen. Minä kasvoin smurffien parissa aina nimenomaan siinä ymmärryksessä, että Smurffiinan ominaisuus on se, että hän on tyttö (kaunis ja kiltti). Eikä Smurffiinalle ole elokuvan lopussakaan kehkeytynyt mitään muuta persoonaa, vain lisääntynyttä itseluottamusta. Ellei sitten katsojan näkemys tytöistä ole ollut edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi kliseiset heikko ja avuton. Siinä tapauksessa ennakkoluuloja murrettiin. Mielenkiintoisesti tyttövoiman keskellä poikasmurffit unohtuivat edelleen lokeroihinsa.


Juoni on todella olematon. Niin vain siitä on kuitenkin saatu venytettyä 82 minuuttia kestävä elokuva, jonka jälkeen lopputekstit päästävät viimeinkin aikuisen katsojan piinasta. Olin kypsä jo n. 40 minuutin kohdalla. Materiaalia oli enemmänkin kahteen Smurffien TV-sarjan jaksoon kuin elokuvaan. Ei muuten ole sattumaa, että valtaosa Hollywood animaatioista tuppaa olemaan maksimissaan 100 minuuttia pitkiä. Itseasiassa jos unohdetaan lopputekstit, niin valtaosa animaatioista osuu 80-90 minuutin välille ollen lähempänä sitä 80 minuuttia. Tuo on aiheuttanut ainakin itselleni sellaisen pienen alitajuisen tottumuksen, että kaikki tuon keston ylittävät animaatiot tuppaavat tuntumaan hieman pitkiltä. Ihan sama kuinka erinomaisia ne ovat. Lähinnä ajan takaa, että tämä smurffielokuva on venytetty äärimmilleen ja sen yli, koska kirjoittamattoman säännön mukaan sen keston on yllettävä sinne 80 minuuttiin. Samaa tuubaa näkee Oscar-leffoissa, joissa pysteihin tähtäävä elokuva ei mukamas voi olla alle parituntinen. Puhumattakaan pelimaailmasta, jossa pelien on kestettävä vähintään lähemmäs 50h ja pitää löytyä moninpeliä, koska muuten peli ei tarjoa (mukamas) rahoille riittävästi vastinetta. Kenties samasta syystä tämä smurffielokuva ei uskaltanut olla vaikkapa 10 minuuttia lyhyempi.

Suomen kielisellä dubbauksella ei hirveästi tarvitse juhlia. Vaikka huidonkin tällä kritiikillä hieman puolisokeana, on vaikea uskoa alkuperäisen olleen vitseiltään ja dialogiltaan ihan noin kömpelö. Enkä aio ottaa asiasta selvää. Mutta joissain yhteyksissä esimerkiksi Gargamelia näytellyt, etunenässä The Officen jenkkiversiosta tuttu Rainn Wilson on saanut edes jotain kehuja.

Tuomio


Minun on mahdotonta yrittää kuvitella, miltä elokuva tuntuu vaikkapa sen kohdeyleisöön kuuluvan 8-vuotiaan silmin katsottuna. Toki se on vähän sellainen ikä, jolloin ei ole yksiselitteisesti olemassa huonoja elokuvia. On enemmänkin vain elokuvia, joita ei halua katsoa. Minä taas näen maailman tavoille opetettuna vain hyviä, katsottavia, tai huonoja elokuvia. Smurffit: Kadonnut kylä kuuluu ehdottomasti viimeiseen kategoriaan. Mutta toisaalta se ei juuri edes yritä miellyttää minua. Sekaan ei ole tungettu esimerkiksi Dreamworksin tapaan popkulttuuriviittauksia, tai kaksimielisiä vitsejä. Mutta pitäisikö minun antaa sille kolme tähteä vain, koska se on passeli lastenelokuva, jolla on hyvät tarkoitusperät? Lumikki ja Dumbokin ovat lastenelokuvia, viiden tähden tavaraa. Smurffit on kömpelö, ontto ja yhdentekevä. Lapsia se viihdyttänee eritoten 3D:nä, mutta aikuisille on luvassa pitkä 82 minuuttia. Mutta sitähän se vanhemmuus tuppaa olemaan, tehdään asioita joista lapsi nauttii.

Odotukset, vangitsevuus ja teema 5
Näyttely 6
Audiovisuaalinen elämys 6,5
Juoni/käsikirjoitus 4,5
Uudelleenkatseluarvo 4
Viihde 5


IMDB

Katsomisvinkit: Trolls, HortonViidakkokirja, Tenavat-elokuva, Kikin lähettipalvelu, Frozen - huurteinen seikkailu, Naapurini Totoro

Kommentit