The Greasy Strangler (2016) - Arvostelu

Genre: Musta komedia
Ohjaus: Jim Hosking
Käsikirjoitus: Hosking & Toby Harvard
Päätähdet: Michael St. Michaels, Sky Elobar, Elizabeth De Razzo
Kesto: 93 min.

"I had long golden hair and a soft mustache."

The Greasy Strangler on törkyinen pienen budjetin musta kauhukomedia, joka alkaa rähjäisestä pikkuasunnosta, jota asuttavat vanha peikkomainen mies ja hänen mieslapsimainen keski-ikäinen poikansa. Katsojan näköaistin moukarointi ja näyttelijöidensä osittainen (seksi)objektisointi alkaa välittömästi. Mitä nyt tässä elokuvassa ei ole tarjolla sikspäkkejä, tai tuulessa liehuvia kultaisia kiharoita. Tarjolle asetetaan sen sijaan heti avauskohtauksessa vanha mies, sekä tämän kaljuuntuva keski-ikäinen poika. Molemmat ovat alushousuissaan kaljamahojen pömpöttäessä ylpeästi ikkunasta sisään kajastavassa päivänvalossa.

Kyseessä on Jim Hoskingin ensimmäinen täyspitkä elokuva. Hänen käsikirjoittajaparinsa Toby Harvard on ollut mukana kuvakäsikirjoittamassa isoja tuotantoja kuten Tomb Raider: Elämän lähde ja Free Fire. Jälkimmäisen elokuvan ohjannut Ben Wheatley toimiikin yhtenä Greasy Stranglerin päätuottajana ja tuottajistosta löytyy myös Elijah Wood. Pääroolissa Big-Ronniena - ei ole vaikea arvata mistä nimi tulee ja se myös näytetään - nähdään Michael St. Michaels. Hän on entinen isojen tähtien hiusstylisti, joka on esiintynyt näyttelijänurallaan lähinnä vain pienen budjetin kulttiklassikossa The Video Dead, sekä kourallisessa muita pikkurooleja. The Greasy Strangler on valkohapsisen Michaelin ensimmäinen päärooli, mitä en olisi ikimaailmassa uskonut elokuvaa katsoessani. Rassasin aivoni puhki miettiessäni kuka tuo Wim Wendersiltä näyttävä kokenut ja melko karismaattinen veteraaninäyttelijä oikein on. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että keski-ikäistä poikaa näytellyt Sky Elobar on kaksikosta kokemattomampi.

Elokuvan tarinallisen ytimen muodostaa isä-poika kuvio, joka muuttuu kolmiodraamaksi kun mukaan kuvioon astuu rehevä Janet, jota näyttelee Eastbound & Downista ja Chilen mainareista tehdystä The 33:sta ainakin jossain määrin tunnettu Elizabeth De Razzo. Isä ja poika ovat aina yhdessä, useimmiten toki toistensa kurkussa kiinni, mutta avioeron läpikäynyt isäpappa jollain perverssillä tavalla kuitenkin nauttii poikansa seurasta. Nimittäin öisin rasvasta sairaalloisen paljon pitävä isä muuntautuu zombimaisen olemuksen omaavaksi "rasvaiseksi kuristajaksi" tappaen ihmisiä, jotka ärsyttävät häntä, tai jotka yrittävät ystävystyä hänen poikansa kanssa antaen pojalle muitakin ajanviettotapoja, kuin kotinurkissa isälleen alushoususillaan rasvaisen ruoan valmistaminen.

Näyttely on tarkoituksella yksivireistä ja se tarjoillaan huumorin ohella melko kuivana ja vähäeleisesti. Tulee jopa hieman Kaurismäen elokuvat mieleen, joskin dialogi ei ole läheskään yhtä lakonista. Greasy Strangler tarjoilee dialogissaan useita hauskoja heittoja ja mielikuvia. Näiden ohella hauskaa riittää myös toistettujen hokemien ja punaniskamaisen lennokkaan sanaston äärellä. Kun sanat eivät enää riitä, siirrytään täysin absurdien kuvien pariin. Iso-Ronnie esimerkiksi vetäisee treffeille lähtiessä päälleen john travoltamaisen discoasusteen, joka on haarovälistä paljas. Näin siellä sitten joraillaan yökerhon lattialla ja Ronnien parhaat avut ovat esillä koko maailmalle.

The Greasy Strangler näyttää ihmisyydestä sen puolen, mitä ihmiset eivät haluaisi nähdä, tai eivät ole tottuneet näkemään ainakaan elokuvissa. Kaikki elokuvan tissit lepäävät rauhallisina mahojen päällä ja korutonta alastomuutta on enemmän kuin tarpeeksi. Elokuva ei ujostele näyttää mitään puolta näyttelijöistään. Päinvastoin kamera jopa viipyy näissä kohtauksissa katsojan kannalta kiusallisen pitkään. Kuten jo alussa totesin, niin elokuva pyrkii jossain määrin tietoisesti tai tiedostamattaan jopa dekonstruktoimaan meille pinttyneitä käsityksiä näyttelijöistä eräänlaisina seksuaalisina objekteina. Näkemämme ei vain olekaan samanlaista glamouria kuin mihin on totuttu. Siltikään ei voi katsoa pois, tai muualle kuin näihin yleensä seksuaalisina koettuihin osa-alueisiin, joita on yleensä tapana salaa ihailla ja arvioida. Siinä on jotain alkukantaista. Toki kameratyö ja kohtausten sommittelu johdattelevat myöskin katsojan katsetta ihan kiitettävästi poimimalla ne olennaisimmat ihmisen osat keskiöön.

Teknisesti elokuva on uskomattoman vahvaa ja tyylikästä suorittamista pienellä budjetilla. Ruotsalaisen Mårten Tedinin kuvaus toimii eläväisesti ja innovatiivisesti, katsojan mieleen syöpyy jos jonkinlaisia ikimuistoisia kuvia. Mark Burnettin editointi taas vie elokuvaa eteenpäin tyylillä ja tarinalle ominaisella huumorilla. Ronnien visiitit öisten murharetkiensä jälkeen autopesulaan nostetaan komedisiksi rituaaleiksi nimenomaan editointihuoneessa ja jällleen toiston kautta. Andrew Hungin säveltämä musiikki vain täydentää entisestään elokuvan ainutlaatuisen outoa tunnelmaa. On täyteläistä ja synteettistä, 70-lukua henkivää diskomusaa ja sitä täydentää kevyempi, vähän jopa tivolimaista tunnelmaa luova soundi.

Elokuvan rasvaisen ja likaisen pinnan alla voi piillä jos jonkinlaista viestiä ja syvyyttä, tai sitten sen olemassaololle ei ole mitään sen kummempaa syytä. Oma muistilappuni ainakin täyttyi tarinan osasista, joiden perään löin kysymysmerkkiä. Koitin niitä pyöritellä mieleni muskelimankelissa, mutta en löytänyt mitään kovin ehyitä punaisia lankoja, enkä toisaalta halua lähteä spekuloimaan liian villisti. Se on jokatapauksessa jämpti, että elokuvasta voi nauttia pinnallisena viihteenä, tai sitten siihen voi upottaa aivonsa ja koittaa saada asioille merkitystä. Tarttumapinnasta ei ole missään vaiheessa puutetta.

The Greasy Strangler haastaa ja murtaa visuaalisesti katsojansa asenteita, sekä ennakkoluuloja. Se tekee olostasi kiusallisen ja haluaa shokeerata. Elokuvasta nauttiminen riippuu täysin katsojasta ja sen arvosana voisi olla ihan mitä tahansa 1-4 tähden väliltä, oikeastaan ymmärtäisin jopa 5 tähteä. Vihasit The Greasy Strangleria tai et, se on elokuva, jonka katsominen kannattaa.

★★★☆☆

IMDB

Katsomisvinkit: Freaks - kummajaiset, Dynamiitti-Napoleon, Johnny Suede, Meet The Hollowheads, Big Meat Eater, Bubba Ho-Tep, The Video Dead, Pink Flamingos, Mondo Trasho