Elokuvat ja elokuvantekijät #3

Muut sarjan osat löydät täältä.

Blade Runner (1982)

Sci-fi / Trilleri

Ohjaus: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Hampton Fancher & David Webb Peoples

Tähdet: Harrison Ford, Ruther Hauer, Sean Young
2 Oscar-ehdokkuutta: Erikoisefektit ja lavastus.

"Wake up! Time to die!"

Tämän legendaarisen sci-fi -elokuvan pohjana on tietenkin Philip K. Dickin tieteisromaani Palkkionmetsästäjä (Do Androids Dream of Electric Sheep?), joka näki päivänvalon vuonna 1968. Elokuvaversio ilmestyi 14 vuotta romaanin jälkeen, mutta elokuvan vastaanotto oli melko vaihteleva asettuen enemmän negatiivisen puolelle ja Blade Runner oli myös taloudellinen floppi lippuluukuilla. Ensi-illasta vierähti kymmenisen vuotta ennen kuin ihmiset lämpenivät Ridley Scottin elokuvalle ja kohottivat sen yhdeksi sci-fi genren suurimmista klassikoista. Syynä kelkan kääntymiselle oli 1992 ilmestynyt Director's Cut, eli ohjaajan versio. Se sisältää mm. uusia kohtauksia ja siitä esimerkiksi puuttuu studion vaatima onnellinen loppu, sekä Harrison Fordin hahmon kuvioita selittävä kertojanääni.

Miksi elokuvan täydellinen alkuperäinen versio sitten mentiin runtelemaan? Se johtui pitkälti siitä, että Scottin hitaan työskentelytyylin seurauksena elokuva meni yli budjetin ja tuottajatahojen mielestä elokuvan kestokin oli liian pitkä. Joten yli menneen budjetin varjolla tuottajat periaatteessa antoivat Scottille kenkää ja leikkauttivat elokuvan sopivampaan mittaan. Sitten käytiin vanhaan tapaan näyttämässä elokuvaa testiyleisölle, joka reagoi negatiivisesti. Hollywoodilla on enemmän tai vähemmän ollut tapana kohottaa hätäisesti yksittäisten testiyleisöjen mielipiteet jalustalle, joten ei todellakaan ollut elokuvahistorian ensimmäinen kerta, kun tässä kohtaa painellaan punainen paniikkinappula pohjaan ja lähdetään pilaamaan elokuvia. Fordin näyttelemän Deckardin yksisarvisunikohtaus poistettiin, kuvattiin onnellinen loppu ja lisäksi Ford taivuteltiin nauhoittamaan elokuvaa enemmän selventävä kertojanääni, joka toimisi katsojille apupyörinä. Vuosien vieriessä ja videokasettien, sekä -nauhureiden tultua mukaan kuvioihin, elokuvan ylle muodostui pienimuotoinen kultti. Vuonna 1992 Scott oli saanut jo tungettua sen verran jalkaa oven väliin, että hän pystyi julkaisemaan oman alkuperäisen versionsa elokuvasta ja vielä myöhemmin 2007 julkaistiin Final Cut.

Elokuvan tuotanto- ja kuvausprosessista on kirjoiteltua useampiakin kirjoja. Ennen Ridley Scottia oltiin yhteyksissä moniin eri ohjaajiin ja esimerkiksi jo vuosi romaanin ilmestymisen jälkeen nuorehko Martin Scorsese oli kiinnostunut filmatisoimaan elokuvan. Kuinkahan erilainen Scorsesen urasta olisikaan tullut... Saman kysymyksen voinee kysyä myös alunperin miespäärooliin kaavailtujen Dustin Hoffmanin ja Christopher Walkenin kohdalla.

Blade Runnerin kuvauksissa oli kehno ilmapiiri ja esimerkiksi päätähdet Harrison Ford, sekä naispääosa Sean Young eivät tulleet kovinkaan hyvin toimeen. Kuvaukset etenivät takkuisesti ehkäpä siksi, sillä Lontoossa viimeisimmän elokuvansa Alienin kuvannut Scott tuli brittiläisestä kulttuurista, jossa usein haettiin täydellisyyttä kompromissien sijaan. Hollywoodissa taas tärkeintä on hoitaa hommat purkkiin sovitun budjetin ja aikarajan merkeissä. Kaiken lisäksi Blade Runnerin kuvausohjelmassa oli vieläpä paljon pitkiä ja piinallisia yöaikaan suoritettuja kuvauksia, usein vieläpä sateessa. Projektin parissa työskennelleet ihmiset teettivät t-paitoja, joissa he protestoivat liian tiukkaa ja hektistä kuvausaikataulua. Ford ei ole järin paljoa sanaista arkkuaan julkisuudessa avannut tästäkään elokuvasta sen mainoskiertueiden loputtua, joten siitä voisi vetää johtopäätöksen etteivät muistot elokuvan parista ole järin kultaisia. Eräässä dokumentissa hän mainitsi, että loputtoman pitkät jokaöiset kuvaukset sateessa olivat syvältä. Mutta niin vain 35 vuoden odottamisen mukaan legenda on saatu jälleen takaisin Deckardin rooliin. Miehen itsensä mukaan syynä oli se, että vasta nyt hän sai käsiinsä loistavan käsikirjoituksen. Pressikiertueen haastatteluvideoista päätelleen kuvauksissa on ollut tällä kertaa mukavampi tunnelma, vaikkei yhden maailman kuivimmista huumorintajuista omaava Ford vieläkään ole oikein oppinut hirveästi nauttimaan haastatteluista. Tai ehkä enemmänkin kyse on siitä, ettei mies viitsi peitellä omia fiiliksiään ja sitä on pakko arvostaa.

Lavastajana elokuvauransa aloittaneen Ridley Scottin ja hänen työporukkansa näkemys vuoden 2019 Los Angelesista on edelleen häikäisevä ja ylittämätön kaikessa neonvalojen värjäämässä kolkkoudessaan. Happosateen armoilla tämän dystooppisen kaupungin hämärästi valaistuja sivukujia tallustelee Fordin tulkitsema palkkionmetsästäjä Rick Deckard, joka jäljittää replikantteja. Replikantit ovat ihmisen kaltaisia androideja, jotka ovat alkaneet kapinoimaan ihmisen valtaa vastaan. Vaarallinen työ etenee kunnes tunteet ja rakkaus astuvat kehiin. Läsnä on siis kaikkinensa erehdyttävän vahva säväys film noiria ja Deckard onkin hahmona kuin modernimpi versio Humphrey Bogartin ja Robert Mitchumin kovapintaisista ja karskeista etsivistä. Käsikirjoittaja Hampton Francher on kertonutkin, että hän kirjoitti osan Mitchum mielessään.

Blade Runnerissa on myös sen verran symbolismia, että kaikki elokuvasta netistä tietoa etsineet ovat varmastikin törmänneet elokuvan teologisia vivahteita käsitteleviin teksteihin. Se ei ole mikään ihme, sillä Dickin romaanissa keskeisessä osassa oli Mercerismi(?)-niminen uskonto, joka nojasi vahvasti kristinuskoon ja rakentui empatian ympärille. Scott ei ollut järin kiinnostunut romaanin teologisista aineksista ja muutenkin Scott ja kirjailija olivat vähän eri linjoilla Blade Runnerin perimmäisen idean kanssa. Silti kun Dick istui 1981 katsomaan 20-minuutin pätkän elokuvaa, hän kuvasi sitä kutakuinkin elämänsä säväyttäneimmäksi 20 minuutiksi. Oli kuin tekijät olisivat tunkeutuneet suoraan hänen päänsä sisään.

Blade Runner on sci-fin merkkiteos, genren suurimpia peruskiviä. On enemmän kuin helppoa löytää siitä lainaavia ja inspiroituneita elokuvia kuten Fifth Element, Gattaca, Dark City, Ghost in the Shell, Metal Gear Solid, RoboCop, Minority Report, Equilibrium jne. Jos taas aletaan katsoa elokuvia, joista Blade Runner itse ammentaa, niin isoimmalla kauhalla vaikutteita on haettu Fritz Langin Metropoliksesta, joka on mykän elokuvan kenties kaikkein henkeäsalpaavin teos.

Toinen painava keskustelunaihe elokuvan ympärillä on aina ollut, että onko Deckard itsekin replikantti. Kuuluisasti Ford oli sillä kannalla ettei Deckard ole replikantti ja Scott on taas vähän vihjannut päinvastaiseen suuntaan kuten alkuperäisen elokuvan unikohtauksestakin jo voi päätellä. Jo Dickin romaanissa Deckard kyseenalaisti oman inhimillisyytensä. Kenties meille tarjoillaan tähän kysymykseen viimeinkin konkreettinen varmistus 6.10.2017. Toisaalta ei kannata hirveästi pidätellä henkeä, koska Fordin mukaan elokuva ei tule vastaamaan kaikkiin ensimmäisen osan jälkeensä jättämiin kysymyksiin. Tai sitten hän laski jälleen leikkiä.

IMDB

Paris, Texas (1984)

Draama

Ohjaus: Wim Wenders

Käsikirjoitus: L.M. Kit Carson, Sam Shepard

Tähdet: Harry Dean Stanton, Nastassja Kinski, Dean Stockwell, Aurore Clément
Kultaisen palmun voittaja yksimielisellä äänestystuloksella Cannesin elokuvafestivaaleilla 1984

"It was easier when I just imagined you."

Lukuisista vahvoista suorituksistaan etunenässä sivurooleissa tunnettu Harry Dean Stanton tekee elämänsä parhaan roolisuorituksen Paris, Texasin pääosassa. Hän on mies, joka elokuvan alussa kävelee mykkänä ja ilmeettömänä aavikolla Ry Cooderin säveltämän slide-kitaramusiikin soidessa taustalla. Minne hän on menossa, mistä hän on tulossa? Sitä ei elokuva meille heti paljasta, jolloin katsojan mielikuvitus saa rauhassa ensin kehitellä jos jonkinlaista teoriaa ja tarinaa. Siitä miten hän on tuollaiseen jamaan ajautunut, katsojalle tarjotaan palasia hitaasti läpi elokuvan.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes vietetään aavikolla kävelevän miehen veljen yrittäessä epätoivoisesti houkutella Travisia takaisin sivistykseen ja läheistensä luo. Toinen kolmannes koostuu siitä kun Travis palaa neljän vuoden poissaolon jälkeen poikansa luo ja nämä kaksi alkavat hiljalleen tutustua uudelleen. Kaiken tämän ajan pojasta on huolehtinut Travisin veli. Viimeisessä kolmanneksessa Travis lähtee etsimään vaimoaan ja tuo kohtaus kun kaksikko viimein tapaa, kruunaa elokuvan lopullisesti. Harry Dean Stanton toimittaa paljonpuhuvassa tilanteessa pitkän, mestarillisen monologin kaikkine painavine taukoineen ja painotuksineen. Travis kärsii jonkinlaisesta ristiriidasta. Hän kaipaa kotiin läheistensä ympärille, mutta samalla hän tuntee olevansa niin kovin vieraantunut maailman menosta ja ihmisistä.

Tämän westernhenkisen road movien ohjauksesta vastaa legenda nimeltä Wim Wenders, joka alkoi vasta näihin aikoihin lisätä elokuviinsa varsinaista tarinankerrontaa ja äityi vähän kypsemmällä iällä pohdiskelemaan perheen, sekä yhteisön arvoja. Tämän elokuvan kohdalla Wenders halusi kertoa tarinan Yhdysvalloista ja ensimmäistä kertaa urallaan hän ei hahmotellut kohtauksia ennakkoon storyboardille, vaan työsti kaiken paikan päällä harjoituksissa. Kuvauksesta vastaa hollantilainen Robert Muller, joka myöhemmin työskenteli mm. Jim Jarmuschin kanssa hieman vastaavanlaisten elokuvien parissa. Paris, Texasin kuvaukset aloitettiin 1983, vaikkei yhdessä välissä 160 sivuiseksi paisunut käsikirjoitus ollut vielä valmis. Kohtaukset kuvattiin järjestyksessä ja käsikirjoittaja Sam Shepardin oli tarkoitus hahmotella tarinan loppu sen mukaan millaiseksi elokuvan hahmot kasvavat kuvausten aikana, sekä millaisia huomioita tekijät ja näyttelijät hahmoista tekevät.

Elokuvan loppukohtaus on 20 minuuttia pitkä, eli se kestää yhden kokonaisen filmikelan verran. Elokuvan kohtaukset oli käsikirjoitettu teatterimaisesti ja niitä myös kohdeltiin kuvauksissa sellaisina. Eli esimerkiksi jos tuon 20 minuutin loppukohtauksen jossain vaiheessa tapahtui jonkinlainen virhe, niin kaikki aloitettiin alusta. Kohtauksen purkituksen jälkeen Wendersille valkeni kaikkien elokuvien kohtaamien rahavaikeuksien keskellä: "Elokuvamme tulee koskettamaan monia ihmisiä valtavalla tavalla ja se tuntui jopa hieman pelottavalta".

Hiljattain keskuudestamme poistunut Harry Dean Stanton oli urallaan tässä vaiheessa ollut tunnettu vain rautaisena sivuosanäyttelijänä. Wenders tarjosi miehelle mahdollisuuden pääosaan ja surulliset silmät omaava Stanton laittoi peliin kaiken elämänkokemuksensa ja taitonsa. Stanton tärisi ja epäili itseään läpi koko elokuvanteon. Hän oli mielestään liian vanha näyttelemään nuoren ja kauniin Nastassja Kinskin miestä. Sama epävarmuus oli läsnä elokuvan purkituksen jälkeen jopa Cannesissa, jonne hän ei millään olisi halunnut lähteä. Lopulta Stantonille hankittiin Cannesia varten nuori mies hoitamaan kaikki logistiset asiat ynnä muut juoksutehtävät ja joka tarvittaessa tarjoaisi Stantonille muutaman rohkaisevan sanan. Tuo nuori mies oli Sean Penn.

Wenderin kotimaassa Länsi-Saksassa elokuvaa ei muuten alettu välittömästi näyttämään, koska Wendersin yhtiön ja länsi-saksalaisen levittäjän välillä tuli erimielisyyksiä siitä, kuinka laajalti elokuvaa maassa näytettäisiin. Tämän seurauksena Länsi-Saksassa alettiin järjestää bussikyytejä, jotka veivät katsojia Zurichiin katsomaan Paris, Texasia. Erimielisyydet saatiin ratkaistua vasta 8 kuukautta myöhemmin.

Paris, Texas on kaunis ja sielukas tekele, täynnä häikäiseviä ja usein eristystä henkiviä otoksia. Lopun kohtaus, jossa Harry Dean Stanton kävelee punainen rekkamiehen lippis päässään jälleen kohti horisonttia cowboy-henkisesti "hoideltuaan asiansa", on liikuttava. Puhumattakaan eri puolella tietä kävelleistä pojasta ja isästä, tai Travisista katsomassa vanhoja lomakuvia jne. Järjestäinsä tässä elokuvassa kuva kertoo enemmän kuin sanat voisivat konsanaan ilmaista.

IMDB