Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

Ikitie (2017) - Arvostelu



Genre: Kotimainen draama / historia
Ohjaus: Antti-Jussi Annila
Käsikirjoitus: Annila, Antti Tuuri, Aku Louhimies (oli myös alkuperäinen kiinnitys ohjaajaksi)
Päätähdet: Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Hannu-Pekka Björkman, Ville Virtanen
Kesto: 100 min.

"Eihän täällä voida syyttömiä tuomita"

Ikitie on reitti, jota pitkin Lapuan liikkeen miehet kuljettivat kommunisteja, tai sellaisiksi epäiltyjä Neuvostoliiton rajalle ja sen yli. Kansankielellä tätä kutsuttiin muilutukseksi kuuluisimpien "ihmisrahtaajien" Jussi ja Jaakko Muilun mukaan. Tälle matkalle lähtee myös Ikitien päähenkilö Jussi Ketola, joka haetaan yöllä kotoaan Kauhavalta ja kuljetetaan mustien autojen kyydissä itärajan pintaan. Perillä hänet luvataan ampua, mutta Ketola pääsee karkaamaan rajan yli Neuvostoliiton huomaan. Takaisin ei ole enää asiaa, siitä pitää huolen jo pelkästään Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD, joka määrää Ketolalle uuden henkilöllisyyden, kodin ja työpaikan paikallisessa Hopea-kolhoosissa. Tämän kolhoosin asukkaat ovat pääasiassa amerikkalaisia höystettynä muutamalla suomalaisella, jotka ovat vastanneet Stalinin kutsuun tulla rakentamaan työläisten paratiisia. Muutamat kolhoosin asukkaista ovat Jussin tuttavia Amerikan vuosilta, jolloin Ketola oli New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä. Kolhoosissa Ketolan olisi tarkoitus pitää silmällä huhuttuja fasistisia elementtejä ts. länsimaisia vakoilijoita. Vuosien vyöryessä tunnelma alkaa kiristyä ja kuiskuttelut kolhoosien sisällään pitämistä fasisteista vain kiihtyvät. Paratiisi muuttuu helvetiksi, sillä kuten historia jo tietää kertoa: Karjalan kansa on puhdistettava.

Elokuvan on tuottanut Matila Röhr productions, joka on tehnyt erityisen paljon yhteistyötä virolaisten elokuvantekijöiden kanssa. Tuotantoyhtiön mukaan alkuperäinen suunnitelma oli kuvata elokuva autenttisilla kuvauspaikoilla, mutta tälle eivät "venäläisrahoittajat oikein lämmenneet". Joten oli sinänsä luonnollista, että elokuva päädyttiin kuvaamaan lopulta Virossa. Varangun maaseudun luonnonhelmasta löytyi purkukuntoinen koulu, joka remontattiin esittämään Hopea-kolhoosia. Petroskoin juna-asema lavastettiin Haapsaluun ja itse Petroskoin kaupunki Sillanmäkeen. Tämän lisäksi joitain elokuvan sisäkohtauksia kuvattiin Tallinnassa.

Elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet kirjan kirjoittanut Antti Tuuri, sekä ohjaaja AJ Annila. Leffa on ymmärtääkseni tyyliltään uskollinen kirjan vastaavalle. Eli elokuva etenee melko suoraviivaisesti junan lailla vailla sen kummempaa maalailua tai tyylittelyä. Asioita ei mahdottomasti kauhistella, tai kaunistella. Kohtaukset Petroskoin juna-asemalla ovat vakuuttavan kuuloisia ja näköisiä alkaen melko rikkaasta äänimaailmasta ja päättyen ruudun ohuesti peittävään höyryyn. Maalaismaisemasta on otettu muutamille kohtauksille nättiä kehystä, mutta niissäkään ei nähdä mitään kummempaa kikkailua. Olosuhteet ja tunnelma ovat ajankuvalle autenttiset ja aidot, ainakin näin peruskatsojan silmään. Vietetäänpä ruudulla harjakaisiakin.


Eniten tyylittelyä löytyy äänipuolelta, jossa on elokuvan alussa kotoisille elokuville harvinaista ristikkäisdialogia, kun samassa kohtauksessa on käynnissä yhtaikaisesti kaksi eri keskustelua. Tärkeämpi näistä on toki miksattu vähemmän tärkeän päälle. Elokuvan musiikista on vastannut ruotsalaiskaksikko Kalle Gustafsson Jerneholm ja Ian Person, jotka olivat osa melko nimekästä The Soundtrack of Our Lives -bändiä. Panu Aaltio on hoitanut lisäsävellykset, sekä musiikin sovituksen. Tämän lisäksi amerikansuomalaisten siirtolaisten musiikkia elokuvaan ovat sovittaneet Paleface, sekä Grammy-palkittu Eric Peltoniemi. Mielenkiintoisesti useammassa kohtaa elokuvaa musiikki vyöryy melko merkityksettömän dialogin päälle muovaamaan kohtauksen tunnelmaa. Lisäksi virolaisen Tambet Tasujan mielenkiintoinen tatsi leikkauspuolelle oli muutamien kohtausten lopettaminen häivyttämällä kesken hahmojen dialogin. Luonnollisesti tuossa kohtaa kohtaus oli jo palvellut tarkoituksensa ja hahmot jätettiin elämään omaa elämäänsä, katsojalle tuo myös signaloi sopivalla tavalla ajassa eteenpäin siirtymistä.

En ollut aivan tarkkaavaisimmillani elokuvan puolivälin paikkeilla. Siellä hypittiin melko iloisella tahdilla ja aggressiivisesti muutamissa kohdissa ajassa eteenpäin. Aiheutti pientä hämmenystä kun yhtäkkiä vain kuvattiin yhden kolhoosin talon alakerrassa amerikkalaisnaisia, jotka kuulivat yläkerrasta tömähdyksen. Ketolan Jussi oli lyyhistynyt lattialle ilmeisesti kuumehoureissaan. Tämä ja toinen vähän aiemmin elokuvassa esiintynyt kohtaus aiheuttivat allekirjoittaneessa pientä hämmennystä. En ole varma missasinko jonkin pienen tarinan tolaa selventävän otoksen, vai etenikö leffa hieman liian suurin loikin. Tuossa kuumekohtauksessa olisi voinut sopivan leikkauksen jälkeen aloittaa kuvauksen ensin hikisestä ja hourivasta Ketolasta (mahdollisuus sijoittaa Kauhavalle jääneestä perheestä kuvaa), sitten siirtää kuva alakertaan ja tuohon tömähdykseen. Mutta varmaan menee enemmän minun harhailevien ajatusteni piikkiin tuo pikku tömähdys kerronnassa. Että kannattaa olla hereillä, sillä alun ja lopun välillä tarinan "suvantovaiheessa" elokuva todellakin etenee.

Jussi Ketolan pään sisälle meitä ei kunnolla päästetä tässäkään formaatissa, mutta hänen suurpiirteinen ajatusmaailmansa kuitenkin selviää hahmoa näyttelevän Tommi Korpelan stoalaisen, sisukkaan ja sitkeän olemuksen, sekä hahmon tekojen ja harvojen sanojen kautta. Ketola on väliinputoaja, mies jolla on Neuvostoliiton myötä nyt kaksi kotia ja kummassakin hän kokee osakseen vainoa. Suomessa odottaa Lapuan liike sormi liipaisimella ja Neuvostoliiton salaisen poliisin riveissä toimiva Kallonen (Björkman) taas manipuloi Ketolaa kuin henkilökohtaista leikkikalua. Jussi Ketola on eittämättä selviytyjä, mutta kuinka pitkälle mies voidaan pakottaa, kuinka paljon hän kestää ennen kuin murtuu?


Elokuvan englanninkieliseen Saran naisrooliin etsittiin näyttelijää lähettämällä käsikirjoitus mm. pohjoismaisille ja amerikkalaisille agenteille. Se löysi tiensä tanskalaisen Sidse Babett Knudsenin (Vallan linnake, Inferno, Westworld) luo ja nainen soitti itse tuotantoyhtiöön, että käsikirjoitus liikutti minua ja haluaisin näytellä tämän roolin. Ei liene yllätys, että Vallan linnakkeen kautta Amerikkaan murtautunut Knudsen on vähintäänkin vakuuttava. Sara on eteläisen aksentin - ehkä Etelä-Virginiasta - omaava nuoren tytön äiti, jonka mies on todennäköisesti siirtynyt ajasta iäisyyteen. Vahvan preesensin omaava Sara on vähän kuin koko kolhoosin kovapintainen äitihahmo, jonka voi helposti kuvitella tekevän aivan samoja askareita kuin miehetkin ja todennäköisesti vielä paremmin.

Minulle Ikitiestä jäi erityisesti mieleen kaksi kohtausta. Ensimmäinen on aikalaisten lapsenomainen usko auktoriteettien oikeudenmukaisuuteen. Kun erästä kolhoosin miestä väitetään vakoojaksi, niin asukkaat kokoontuvat koolle ja järkeilevät, että pakkohan miehen oli olla syyllinen, koska eihän täällä nyt syyttömiä ihmisiä tuomita ja teloiteta. Kyseessä on monille kolhoosin asukkaille ensimmäinen välähdys siitä, että paratiisin takana taitaakin piillä helvetti. Pari silmänräpäystä ja asukkaat huomaavat, että heidän maastapoistumisensa on periaatteessa kielletty. He tietävät, että jotain on vialla. Pian heitä marssitetaan kohti Krasni Boria, Petroskoin liepeillä sijaitsevaa mäntymetsää, jonne v. 1937 päättyi 1200 "kansanvihollisen" elämä. Teloituksen jälkeen nämä ihmiset haluttiin unohtaa ja heidän kohtalostaan vaieta. Vaikeneminen ja unohtaminen sopi aikanaan niin suomalaisille kuin venäläisille.

On siis sanomattakin selvää, että Krasni Borin metsä on se toinen iso mieleen jäänyt kohtaus. Ja se piirtyi sinne musertavalla tavalla ikuisiksi ajoiksi. Ihmiset marssitetaan alusvaatteisillaan jonossa aamuiseen metsään. Hiljaisuuden rikkoo vain jonon päästä tasaisin väliajoin kuuluvan kiväärin ääni, joka vain laukeaa kerta toisensa jälkeen kuten on tarkoitettu. Kyseessä on kalvavin, dramaattisin ja tunteikkain kokemus, jonka olen kotimaisen elokuvan parissa toistaiseksi kokenut. Elokuvantekijät ovat hienovaraisesti ja hyvällä maulla rakentaneet katsojalle pientä tunnekuohua, mutta toisaalta tuo kohtaus ei olisi tarvinnut sitten minkäänlaista apua. Kaunis aamuinen metsä ja hiljaisuuden rikkovat kiväärinäänet olisivat olleet aiemman tarinan ohella täysin riittävät. Toisaalta tekijöillä olisi ollut halutessaan huomattavasti enemmän varaa mässäilyllä, mutta luonnollisesti sellaiselle tielle ei ole lähdetty tälläisen aiheen parissa. On pienimuotoinen harmi, että tämän takakaarteen jälkeen avautuva elokuvan loppusuora vaikutti tapahtumissaan hämmentävän oikaistulta ja yksioikoiselta.

Yhtäkaikki Ikitie on vaikuttava elokuva, joka kertoo ihmisistä ja tapahtumista, joista haluttiin vaieta ja jotka unohdettiin vuosikymmeniksi. Tämä tositapahtumista ammentava tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja kuulluksi.

★★★

IMDB

Katsomisvinkit: Auringon polttama, Isoviha, Katyn, Wolyn, The Inner Circle, The Way Back

Kommentit