Se (2017) - Arvostelu



Genre: Kauhu
Ohjaus: Andrés Muschietti
Käsikirjoitus: Chase Palmer, Cary Fukunaga, Gary Dauberman
Päätähdet: Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard
Kesto: 135 min.

"When you're a kid, you think that you'll always be... protected, and cared for. Then, one day, you realize that's not true."

Tunnustetaan heti alkuun, etten ole nähnyt kirjan ekaa filmatisointia eli 1990 pienehköllä budjetilla tehtyä kaksiosaista TV-minisarjaa, jonka klovnina Tim Curry keräsi kehuja. En ole myöskään lukenut kirjaa. Enkä lähtenyt niitä elokuvaa varten tapittamaan, vaan kun kerta kyse ei ole jatko-osasta, niin valitsin katsovani elokuvan täysin tietämättömänä ja avoimena. Se herätti todella vahvat Stand by me - viimeinen kesä fiilarit. Molemmissa elokuvissa hyvän keskinäisen kemian omaava ja syrjäisessä pikkukaupungissa asuva poikaporukka painaa kesälomalla paikallisen mysteerin perässä. Kaikki ovat sosiaalisia hylkiöitä, joita isommat pojat tykkäävät kiusata paremman viihdykkeen puutteessa. Vanhempia ei näy juuri missään ja kyseessä on coming of age -tarina, jonka päätteeksi jahdissa tiiviiksi ryhmäksi kasvanut joukkio hajoaa omille elämänpoluilleen.

Se on jo Amerikassa rikkonut ennakkoon myytyjen lippujen ennätyksen kauhuelokuvien saralla. Elokuvan on ohjannut argentiinalainen Andy Muschietti, jonka aiempi elokuva on kauhuelokuva Mama (2013) ja se perustuu hänen aiemmin ohjaamaansa lyhytelokuvaan Mamá (2008). Ja peukalosääntönä jos kyseessä on etelä-amerikkalainen kauhuelokuvien ohjaaja, niin todennäköisesti Guillermo Del Toro on kaveria jollain lailla uran varrella jelpannut, tai ollut yhteistyössä. Del Toro näki tuon Muschiettin lyhytelokuvan ja auttoi hankkimaan rahoituksen, tähtiä ja laajan levityksen kauhuelokuvien kotina tunnetulta Universalilta. 15 miljoonan dollarin budjetilla kuvattu Mama toi 146 miljoonaa.

Cary Joji Fukunaga oli elokuvan alkuperäinen ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista, mutta hän lähti ohjaajan pallilta 2015 kun hän halusi omien sanojensa mukaan tehdä epäkonventionaalisen kauhuelokuvan panostaen lapsihahmojen ja Pennywisen tarinaan, sekä kehitellä mahdollisimman shokeraavia, jopa pahennusta herättäviä keinoja kauhukohtauksiinsa. Visio ei sopinut kovinkaan hyvin yhteen New Line Cineman vastaavalle, joka halusi turvallisemman kauhuelokuvan, mikä tyydyttäisi genren fanit herättämättä pahennusta. Fukunaga ohjasi ja tuotti yhden parhaista tv-sarjakausista ikinä; True Detectiven ykköskausi. Elokuvien puolelta miehen kovimpia näyttöjä ovat useita palkintoja keränneet Without name ja Netflix-elokuva Beasts of No Nation, jotka molemmat Fukunaga ohjasi ja käsikirjoitti. Lisäksi lienee syytä mainita myös ohjaustyö Jane Eyreen, joka on erittäin hyvä versio monista Charlotte Bronten Kotiopettajattaren romaanista tehdyistä filmatisoinneista.

Chase Palmerilla on alla virallisesti vain kaksi palkittua lyhytelokuvaa ja hän vastasi Fukunagan kanssa alunperin tämän elokuvan virallisesta käsikirjoituksesta. Palmer on tehnyt "näkymätöntä" työtä esimerkiksi Dallas Buyers Clubin ja Takenin käsikirjoitusten parissa. Andy Muschettin astuttua ohjaajan pallille käsikirjoitusta lähdettiin muuttamaan uuden ohjaajan visioon ja tyylille sopivammaksi. New Line Cineman luottomies, esimerkiksi Annabelleista tuttu, Gary Dauberman löytyi siihen hommaan kätevästi saman katon alta.


Elokuvan tapahtumapaikkana on unelias Derryn amerikkalainen pikkukaupunki 1980-luvun lopussa. Sateisena lokakuun päivänä Bill Denbrough antaa 7-vuotiaalle veljelleen Georgelle paperista tehdyn purjeveneen. George testaa sitä ajotien reunassa virtaavissa vesilätäköissä kunnes vahva virtaus ohjaa veneen viemäriin. Se on viimeinen havainto "Georgiesta". Kahdeksan kuukautta myöhemmin viimeisenä koulupäivänä 7 epäsuosittua nuorukaista, jotka kirjassa tunnetaan nimellä Losers club, ajautuvat yhteen kun heitä kaikkia piinaavat erilaiset pelottavat näyt, joilla on kuitenkin yksi yhdistävä tekijä: Karmiva Pennywise-klovni punaisine ilmapalloineen.

Kirjassa tarina sijoittuu 50-luvulle, mutta elokuvassa se on tuotu 1980-luvun loppuun ja luultavasti meren takana supersuositulla Netflix-sarjalla Stranger Things on jotain osuutta asiaan. Stranger Things on kuin Sen sci-fimpi versio ja yksi sarjan monista loistavista lapsinäyttelijöistä Finn Wolfhard näytteleekin tässä elokuvassa Richie Tozieria. Se-elokuva sisältää myös useita ilahduttavia aikakauden knoppeja, joilla vahvistetaan paitsi elokuvan aikalaistunnelmaa, myös yritetään luoda illuusio elokuvan sijoittumisesta oikeaan maailmaan. Mainintoja saavat mm. Michael Jacksonin tukan palaminen Pepsi-mainosta kuvattaessa ja elokuvan punapäistä Beverly-tyttöä tituleerataan Molly Ringwaldiksi, joka 80-luvulla esiintyi kypsästi ja valloittavasti useissa John Hughesin teinielokuvissa, joista maineikkain lienee komedia Sixteen Candles (16 kynttilää).

Stephen Kingin romaanilla on mittaa massiiviset 1200 sivua. Alunperin se oli tarkoitus filmatisoida yhtenä ainoana elokuvana, mikä kuulostaa täysin hullulta ajatukselta, sillä kirja sijoittuu ymmärtääkseni kronologisesti kahteen eri ajankohtaan. Vaikka tällä ensimmäisellä osalla on mittaa kauhuelokuvalle pitkät 135 minuuttia, niin silti hahmopuolella on vedetty mutkat suoraksi. Jokainen hahmo kun rakentuu vahvasti vain yhden persoonallisen ominaisuuden varaan ja siitä huolimatta he hieman sulavat pelkäksi harmaaksi massaksi, josta ei erota kuka olikaan kuka. Bill änkyttää, Eddiellä on vakava pöpökammo, Richie laukoo vitsejä ja nuo ovat vielä sitä parempaa kaartia hahmoissa. Mustaihoinen Mike on vain farmilla asuva poika, jonka mukaantuloa ryhmään ei edes huomaa ja Stan on juutalainen, jonka bar mitzvah on lähestymässä. Eniten huomiota tarinassa saavat ylipainoinen "kulmakunnan uusi lapsi", herkkä Ben (Jeremy Ray Taylor), sekä rohkea punatukkainen tyttö Beverly (Sophia Lillis), jota tyttöjen huomioon tottumattomat pojat ensialkuun tuijottavat suurin silmin ja suu auki. Kaikki lapsinäyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta edellä mainittu täyteläisimmät hahmot omaava kaksikko nousee kuitenkin muiden yläpuolelle.

Amerikkalaiselle elokuvalle ja ylipäänsä mainstreamviihteelle harvinaisesti elokuvan murrosikäiset junnut leukailevat toisilleen melko usein jotain rivoa, koska milläpä muulla alueella tuon ikäisen ajatuksissa liikuttaisiin. Tuotakin enemmän he kiroilevat ja molemmat ovat yksityiskohtia, jotka lienevät läsnä kirjassakin. Se luo realismia ja ripauksen komediaakin. Junnuilla on tietenkin suppea sanavarasto ja kun kyky ilmaista itseään loppuu, niin varastosta kaivetaan "mielikuvituksellisesti" esiin ne pari hallittua kirosanaa kyydittämään viestiä perille.

Ja kun puhutaan harvinaisuuksista, niin lasten kokeman väkivallan ympärille keskittyvä elokuva on edelleen jonkinasteinen tabu, jota harva uskaltaa käsitellä. Fritz Lang teki tositapahtumiin pohjautuvan klassikon M - kaupunki etsii murhaajaa jo 1931. Se kertoo pedofiilisarjamurhaajasta ja rekonstruktoi joitain aitoja tapahtumia. M sai osakseen kehujen ohella suurta epäsuosiota ja kritiikkiä. Suomessakin elokuva laitettiin välittömästi esityskieltoon ja sen ensi-iltaa vietettiin täällä vasta 1960. Tuossa vaiheessa elokuva oli jo saanut ansaitsemansa klassikon maineen.


Stephen King ei selvästikään pelkää astella tälle kyseenalaiselle suolle, joka tarjoaa katsojalle/lukijalle viihdettä siitä kun yhteiskuntamme heikoimpia ja avuttomimpia jäseniä ahdistellaan, piinataan ja tapetaan. Ja kun sen noin kirjoittaa auki, niin kieltämättä se vaikuttaa väärältä tai vähintäänkin arveluttavalta. Kenties taas juuri tuosta syystä tälläiset elokuvat ovat hetkittäin niin shokeeraavia. Jokatapauksessa tälläisten aiheiden ympärillä tepastelu vaatii rohkeutta ja ennen kaikkea taitoa. Elokuvassa on läsnä paljon komediaa, minkä on tarkoitus varmastikin toimia tasapainottavana voimana elokuvan synkkyydelle. Toisaalta kenties joidenkin mielestä komedia voi viedä liikaakin terää pois elokuvan pelottavuudesta.

Will Poulter oli Cary Fukunagan alkuperäinen valinta tanssivan klovnin, Pennywisen rooliin, joka on Se-nimellä tunnetun ja pelolla itseään ruokkivan hirviön tunnetuin fyysinen inkarnaatio. Myös Muschietti halusi koekuvauksissa selvästi muiden ehdokkaiden yli kohonneen Poulterin, joka joutui kuitenkin jäämään sivuun muiden projektien painaessa päälle. Tilalle kiinnitettiin 193-senttinen ruotsalainen Bill Skarsgård, joka on proteesien avittamana jopa ilmiömäinen olkoonkin, että ruotsalaisen suorituksessa on ehkä turhankin selkeästi nähtävillä Heath Ledgerin Jokeria. En tiennyt elokuvan näyttelijöistä mitään, joten kun ulkonäkönsä lisäksi klovni puhui hieman vanhahtavalla new yorkmaisella aksentilla kuvittelin, että maskin takaa löytyisi Paul Giamatti.

Kauhukohtauksissa pelottavia hahmoja kuvataan jokaisen kohtauksen dramaattisimmassa vaiheessa ahdisteltavan silmien läpi. Esimerkiksi kun Pennywise-klovni lähtee juosten tulemaan jotain kohti, tai jahtaamaan jotakuta, kuvataan lähikuvaa Pennywisen mielipuolisesta naamasta. Se on melko lamaannuttavaa, sillä katsoja on tuossa asetettu täysin uhrin asemaan. Se sai ihoni kananlihalle ja kaiken lisäksi juuri nuo kuvat porautuivat mieleeni ja siellä ne vellovat edelleen melko eläväisinä. Olin jostain syytä melko hermostunut (jumpy) eilen elokuvan nähtyäni ja niinhän sitä sanotaan, että hyvät kauhuelokuvat ruokkivat katsojan olemassaolevia pelkoja ja jäävät elämään katsojan pään sisään.

Volyymissa ei ole säästelty ja bassoa on käytetty luomaan kirjaimellisesti painostavaa tunnelmaa. Säikäytykset ovat usein melko äkkinäisiä, aina äänekkäitä ja niitä myös riittää. Tässä ei ihan mahdottomasti luoda mitään sietämättömäksi käyvää, hiljaista jännitystä ja kiusoittelua Kirottujen tapaan, tai ehkä paremminkin sitä ei viedä niin pitkälle. Sen sijaan säikäytysten rytmi elää ihan mukavasti kun leffa pääsee vauhtiin ja ei voi olla varma, koska on turvallista hengähtää. Säikäytyksiä on paljon ja monstereita melko vähän. Pennywisea näkyy jopa liikaakiin ja se menettääkin nopeasti tehoaan. Se johtuu puhtaasti siitä, että Pennywise ilmestyy jokaiselle 7 lapselle yksi kerrallaan jossain erilaisessa muodossa ja tämän jälkeen elokuvaa on melkeinpä vielä puolet jäljellä.

Kirjassa Pennywisen hahmot olivat Universalin 30-50 luvun kulta-ajan kauhuelokuvien hahmoja kuten Draculaa, ihmissutta jne. Elokuvassa ne ovat jotain muuta lasten pelkoa lietsovia hahmoja ja jokaisella on omansa. Tässä kohtaa elokuvan turhan vieraiksi jäävät päähenkilöt kääntyvät hieman elokuvaa vastaan. Spitaalinen, joka jahtaa pöpökammoista Eddietä on lähinnä huvittavaa ja toisen lapsen (en muista kenen) näkemä vääristyneen muotoinen nainenkin herättää hämmennystä, kun katsoja ei tunne syytä tämän pelon takana. Kauhuelokuvien nyrkkisääntö numero yksi on hyödyntää olemassaolevaa universaalia pelkoa. Etäisesti zombimainen ja kapeanaamainen nainen ei ihan tahdo toimia.

Näiden yliluonnollisten monstereiden lisäksi tarjolla on myös arkisempiakin monstereita, nimittäin ihmisiä. Isot pojat kiusaavat välillä kovinkin raa'asti sankareitamme ja jokaisessa elokuvan aikuisessa on jotain pahaa. Pennywisen Beverlylle esittämä pelon muoto onkin yksi harvoista riittävästi alustetuista kauhukohtauksista. Beverlyn pelkona kun on menstruaatio ja sen mukanaan tuoma fyysinen kehitys ja itsenäistyminen. Beverlyn isä nimittäin hyväksikäyttää tätä ja näkee Beverlyn kehityksen uhkana hänen kontrollilleen tytöstä. Tästä seuraa kauhukohtaus joka on tavallaan tuttu jo Kingin muista teoksista ja niiden filmatisoinneista kuten Hohdosta ja Carriesta. Tuo kohtaus näyttää myös ensimmäistä kertaa vasta kunnolla katsojalle miten nerokkaasti ja persoonallisesti Se toimii. Se hakeutuu 1 vs. 1 tilanteeseen ja tunkeutuu yksilön pään sisään kaivaen sieltä kohteen pahimman mahdollisimman pelon, jonka se sitten toteuttaa (lähinnä) Beverlyn tapauksessa hyvinkin freudilaisella tavalla.

Elokuvassa oli muuten hetki, jossa valkokangas muuttui mustaksi ja meille tarjoiltiin välkkyvää kuvaa lähestyvästä pahasta. Ikään kuin olisi yritetty herätä painajaisesta pitämällä välillä silmiä kiinni ja sitten kurkistamalla toimiko se. Luojan tähden, en ymmärrä miksei noihin "kuvattomiin" kohtiin heijastettu mustinta mahdollista väriä, että elokuvateatterista olisi tullut täysin pimeä. Nimittäin teatterin kankaalta heijastui valoa teatterin alariveihin. Dunkirkissa oli vastaavanlainen kohtaus sukellusveneessä ja sama teatteri oli kuvattomassa kohdassa täysin pimeänä. Tuo oli Se-elokuvan tekijöiltä valtavan hyvä idea, jota ei sitten suoritettu ihan tehokkaimmalla mahdollisella tavalla.

Se - osa yksi, on erittäin hyvä elokuva kolmesta syystä. Andy Muschiettilla on silmää todella veret seisauttaville kauhukuville. Jos jatkuvaan säikyttelyyn ehtii turtua reilun kahden tunnin aikana, lapsinäyttelijöiden hahmot ovat viihdyttäviä, näyttelijöillä on hyvä kemia ja leffa sisältää sellaista Stand By Me:stä tuttua kaveruutta ja ryhmähenkeä. Ja kolmantena vaikkei elokuva niihin kenties riittävästi keskitykään, niin tarinasta löytää silti mukavasti syvyyttä.

★★★

IMDB

Katsomisvinkit: Stranger Things, An American Crime, M - kaupunki etsii murhaajaa, Stand By Me - viimeinen kesä, Se (1990), Battle Royale

Kommentit