Lumiukko (2017) - Arvostelu

Genre: Rikos / Draama
Ohjaus: Tomas Alfredson
Käsikirjoitus: Hossein Amini, Peter Straughan, Sören Sveistrup
Päätähdet: Michael Fassbender, Rebecca Ferguson, Charlotte Gainsbourg
Kesto: 119 min.

"Cutting things up that's what a child does to maintain order."

Lumiukko oli vuoden odotetuimpia elokuvia. Koolla oli sen verran nimekäs tekijäkaarti ruudulla ja sen ulkopuolella, että elokuva oli ennakkoon paperilla nostettu yhdeksi monista potentiaalisista mustista hevosista Oscar-kilpaan. Alkuperäinen ohjaajakiinnitys projektille oli Martin Scorsese, joka kuitenkin lopulta jättäytyi tuottajaksi luovuttaen ohjakset ruotsalaiselle Tomas Alfredssonille. Kaikki vaikutti edelleen loistavalta, sillä Alfredsson skandinaavina tietenkin tuntee paikallisen mielenlaadun ja sielunmaiseman. Hän oli jo tehnyt synkän talvisen ruotsalaisen vampyyritarinan Ystävät hämärän jälkeen. Sitä seurasi välittömästi toinen menestys; varjoihin sijoittuva kylmän sodan vakoilujännäri Pappi, lukkari, talonpoika. Kyseinen John Le Carren haastavaan tekstiin perustuva filmatisointi sai yhden kolmesta Oscar-ehdokkuudestaan käsikirjoituksesta ja tuosta elokuvasta myös Lumiukossa on mukana käsikirjoittaja Peter Straughan. Hänen vierelleen asettuivat Oscar-voittaja ja myös Drivea käsikirjoittanut Hossein Amini. Nordic noir -tuntemusta edustamaan tuotiin tanskalainen Sören Sveistrup, joka on esimerkiksi suositun tanskalaisen Rikos tv-sarjan luoja ja pääkäsikirjoittaja. Joku voi tuntea myös tuon sarjan amerikkalaisversion Jälkiä jättämättä.

Elokuva perustuu Jo Nesbøn samannimiseen kirjaan, joka on kuitenkin jo seitsemäs Harry Hole-sarjan romaani. En ole miehen kirjoja lukenut, mutta kehuja ja ystäviä ne ovat Ameriikan mantereellakin saakka keränneet mm. skotlantilaisen Lawrence Blockin vastaavanlaisten tuotosten ohella. Nesbøn muusta materiaalista on jo aiemminkin kuvattu erinomainen elokuva Headhunters, jonka ohjasi nyttemmin Hollywoodissa isoja A-luokan tuotantoja kuten Passengers ja The Imitation Game luotsannut norjalainen Morten Tyldum.

Eritoten jännäreissä ja kauhuelokuvissa uskottavan maailman luominen on erityisen tärkeää, sillä katsoja on leffan alussa imettävä mukaan elokuvan maailmaan ja sen tunnelmaan. Tuon vangitsemisvaiheen jälkeen voidaan sopivissa määrin loppua kohden tuoda tarinan käänteisiin mukaan vähän epäuskottavampia ja hatarampia juonielementtejä, joihin katsoja olisi elokuvan alussa reagoinut negatiivisesti ja sen jälkeen sulkeutunut täysin elokuvalta. Sen puoleen oli melkoinen riskiveto sijoittaa Lumiukko romaanin mukaisesti Norjaan. Eikö ulkomaisen tekijäryhmän kannattaisi pysytellä tuntemassaan maailmassa ja siirtää sama juoni jenkkeihin, tai Kanadaan? Eritoten kun tarkoitus on käyttää ei-norjalaisia näyttelijöitä ja täten norjalainen aksentti tulee aiheuttamaan vaikeuksia. Täysin turhia riskejä, jotka epäonnistuivat. Nyt siellä on sekalainen poppoo, joista osa yrittää vähän kovemmin puhua sopivalla aksentilla ja osa viittaa sille kintaalla. Välillä se muistetaan, välillä se unohtuu. Kyllä sitä eksotiikkaa lumisesta ja kylmästä Manitobastakin löytyisi. Etenkin kun elokuvassa ei ole maamerkkejä lukuunottamatta mitään erityisen norjalaista, vaan se olisi voinut tapahtua missä tahansa mistä löytyy nietosten valtaamaa erämaata.

Tässä Lumiukossa ei tosiaankaan käveleskellä ilmassa, vaan aina ensilumen tullen sarjamurhaaja herää horroksestaan. Hän valikoi uhrikseen naisia Oslossa, Bergenissä ja ympäri Norjaa rakentaen näiden "valittujen" naisten pihamaalle merkiksi ilottoman lumiukon kasvot taloa kohti. Tappaja kutsuu postittamallaan henkilökohtaisella viestillä jahtaajakseen poliisipiireissä legendaarisen etsivän nimeltä Harry Hole (Fassbender). "Reikä-Harry" on työnarkomaani ja kun hänellä ei ole mahdollisuuksia paeta ongelmiaan visaiseen rikokseen uppoutumalla, Harry tarttuu tylsyyksissään pulloon. Hän on toimintakykyinen alkoholisti, joka herää aamulla todennäköisemmin puiston penkiltä vodkapullo kädessään kuin kotoa vällyjen välistä. Tämän vuoksi hänellä ei ole enää liiemmin ystäviä Oslon rikospoliisissa ja vaimokin on lähtenyt kävelemään. Luottamustoimensa suhteen Hole on elokuvassa heikoilla jäillä, sillä heti avauskohtauksissa esimies kehottaa tähtietsiväänsä ottamaan itseään niskasta kiinni, tai tulee seuraamuksia.

Lumiukon tapausta tutkii myös toinen poliisi, Katrine Bratt (Ferguson), jolla on omat henkilökohtaiset syynsä metsästää tappajaa pakkomielteisesti myös työajan ulkopuolella. Bratt on erityisen kiinnostunut paikallisesta pohatasta ja hyväntekijästä, Arve Støpista (Simmons) väijyen liikemiestä tämän järjestämissä gaaloissa. Oman mausteensa soppaan tuovat lukuisat muutkin sivuhahmot, joilla ei kaikilla ehkäpä ole mitään osuutta lumiukkotappajan tapaukseen, mutta tässä makaaberiin maailmaan sijoittuvassa tarinassa kukaan ei ole täysin syytön.

Elokuva alkaa riittävän lupaavasti. On etäinen talo kinosten keskellä, lähes metrisen lumivallin reunustama ajotie ja se klassinen 70 luvun lopun suorakulmiomainen, dieselillä kulkeva farmari-Volvo. Talossa asuvat yksinhuoltajaäiti, sekä nuori poika. Heitä hallitsee rautaisella otteella äidin uusi miesystävä, joka on paikallinen poliisi. Keneltäkään ei jää epäselväksi, että alkukohtauksessa luodaan tappajaa ja valotetaan psykologisia syitä murhaajan uhrien valikoimisen, sekä hänen tavaramerkkinsä takana.

Rikosetsivä Holen ja lumiukkomurhaajan välinen kissa-hiiri leikki puolestaan alkaa kesyllä ja ei-uhkaavalla viestillä, joka vaikuttaa lapsen kirjoittamalta pilalta. Toisin kuin traileri antaa olettaa, niin murhaaja ei rakenna lumiukkoja välttämättä etukäteen uhrinsa pihalle, vaan hän voi tehdä sen myös murhan jälkeen. Tässä on mielestäni pieni, mutta olennainen ongelma. Lumiukosta ei ole saatu suunniteltua riittävän pelottavaa symbolia, joka nostaisi katsojan ihokarvat pystyyn. Murhaajan pykäämä lumiukko on surullinen otus, jonka pienet risukädet on nostettu pystyyn. Se kuvaa osuvasti murhaajan taustaa, sillä nuo pystyyn nostetut kädet muistuttavat pientä lasta, joka haluaa tulla nostetuksi häntä rakastavien vanhempien syliin. Ongelma on vain siinä, ettei tuollainen lumiukko ole alkuunkaan uhkaava ja herätä pelkoa. Se on enemmänkin outo ja säälittävä, jopa koominen. Odotin salaperäistä ja kaikkivoipaa tappajaa, joka loisi pelkoa ilmoittamalla aina lumiukon muodossa ennakkoon minne hän iskee ja täten haastaisi poliisit estämään hänet. Toki hän nytkin haastaa Holen mukaan leikkiin ja haluaa tämän selvästikin löytävän hänet, mutta sellainen suora ja toistuva kommunikointi, nokittelu ja härnääminen tappajan puolelta jää puuttumaan. Esimerkiksi trailerissa tappaja ottaa Holeen yhteyttä puhelimitse ja kehuskelee, miten hän antoi etsivälle kaikki tarvittavat vihjeet pysäyttämisekseen kohtauksessa, jota ei enää lopullisesta elokuvasta löydy.

Lumiukko vaikuttaa produktiolta, jossa on alusta saakka ollut läsnä "luovia ongelmia ja erimielisyyksiä". Tarkemmin sanoen vaikuttaa siltä, että ongelmia on ollut ainakin ihan lähdemateriaalin suhteen ja myös elokuvan tyylillisten suuntaviivojen, sekä fokuksen kohdalla. Kyse on tosiaan seitsemännestä Harry Hole-kirjasta, mutta nyt nähtävä elokuva on hahmon valkokangasdebyytti, jossa katsojaa ei kyetä tutustuttamaan materiaalin päähahmoon. Haastatteluissa ja kuvauksissa Harry Holen sanotaan olevan kovapintainen ja älykäs etsivä, joka tutkii juttujaan säännöistä ja käytännöistä välittämättä talsien jopa lain ja oikeuksiensa harmailla alueilla. Nyt nähtävän kahden tunnin aikana Harry ei kuitenkaan juuri poliisityötä harrasta ja hahmon kylmän, järkähtämättömän pinnan alle on mahdotonta päästä. Lumiukossa Harry vain lähinnä keskittyy haikailemaan ex-vaimonsa perään ja toimimaan isähahmona ei-biologiselle lapselleen. Murhaajan identiteetti vain tippuu sattuman kautta hänen syliinsä elokuvan loppusuoralla, hitot johdonmukaiselle johtolankojen seuraamiselle.

Katsoessani elokuvaa, minulle jäi siitä sekava käsitys. Kuin sitä olisi, alkuperäisten suunnitelmien jälkeen ja kuvausten jo loputtua, koitettu saksia editointihuoneessa toimivaksi kokonaisuudeksi ja miten siitä on takuulla viilattu useita minuutteja pois. Muutamat sivujuonteet kun jäävät apposen avoimiksi ja jostain taas puuttuu mielestäni palasia. Kohtausten jatkuvuudessa ja sulavuudessakin on pieniä töksähdyksiä. Jälkeenpäin taustoja vilkaistessani elokuvan leikkaaja on vaihdettu kesken kaiken, mikä on aina jonkinasteinen punainen valo. Oscar-voittaja Claire Simpson vaihdettiin Martin Scorsesen luottoleikkaajaan Thelma Schoonmakeriin. Joten onko mikään ihme, että elokuvasta tuntui olevan fokus hukassa. Liekö syntynyt kuolleena ja sitä on sitten koitettu parhaansa mukaan pelastaa editointihuoneessa. Nämä paniikinomaisen pelastusyrityksen jäljet nimittäin mielestäni näkyvät elokuvassa hyvinkin konkreettisesti ja asettavat sen vain negatiivisempaan valoon. Mielenkiintoisempi olisi ollut nähdä elokuva kokonaisena kaikessa kaameudessaan/tylsyydessään (tai mikä se syy onkaan), kuin tälläisenä joka paikkaan hosuvana ja keskittymään kykenemättömänä puolisotkuna, joka jättää jälkeensä lukuisia sivujuonia, jotka on joko katkottu, tai niitä ei lähdetä seuraamaan ollenkaan. Ei tämän tason lopputulokseen voi tuollainen nippu nimiä kyetä ilman kunnon draamaa kulissien takana, jossa studiollakin on omat kouransa aktiivisesti mukana sekoittamassa pakkaa.

Elokuva ei tunnu muistavan olevansa synkkä trilleri. Kohtaukset ovat turhan tiukasti ja päämäärättömästi leikattuja. Hypimme turhan epäselvästi elokuvan aikana menneisyyden ja nykyisyyden, sekä samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä. Esimerkiksi Harryn ja hänen exänsä välinen iltainen kohtaaminen tarjoillaan viidessä osassa, vailla mitään täysin järkevää kerronnallista syytä. Sen rinnalle on leikattu miten toisaalla samaan aikaan Harrylle läheinen uhri on joutumassa lumiukkotappajan kynsiin ja tämän reaaliaikaisuuden alleviivaamiseksi pitää ilmeisesti hyppiä jäniksen lailla paikasta toiseen useampia kertoja.

Vaikka elokuvaa on oletettavasti trimmattu lyhyemmäksi, niin siitä huolimatta läsnä on edelleen täysin turhia flashbackeja yhdeksän vuoden taakse, jossa suoraan sanoen sekä tuskallisen huono, että huonon näköinen ja ironisesti alkoholistietsivää esittävä Val Kilmer metsästää hänkin samaa lumiukkomurhaajaa. Kilmer ei ole pystynyt jälkiäänityksessä ilmeisesti mitenkään mumisemaan repliikkejään ruudulla määrittämäänsä tahtiin ja lopulta tekijät ovat ilmeisesti luovuttaneet täydellisesti. Harvoin tapaa noin surkeaa jälkeä kuin Kilmerin avauskohtauksessa. Kilmerillä on kinaa Toby Jonesin esittämän toisen etsivän Svensonin kanssa, mutta tällä faktalla ja koko Svensonin hahmolla ei ole elokuvalle oikeastaan yhtään mitään merkitystä. Jones sanoo pari vuorosanaa ja on mukana kolmessa kohtauksessa. Iso tähti tyystin olemattomaan rooliin. Lienee syytä mainita erikseen, ettei elokuvan mahalaskua saa alkuunkaan laitettua näyttelijöiden piikkiin. Rebecca Ferguson ja Charlotte Gainsbrough onnistuvat luomaan hyvin vähästä ruutuajasta ja materiaalista huolimatta ihan riittävän hyvät hahmot, joilla olisi ollut paljon enemmän tarjottavaa tarinalle ja välineenä valottamaan Harry Holen mielenliikkeitä. Fassbender on totutun hyvä, mutta Hole vain jää etäiseksi ja pinnalliseksi hahmoksi, josta parhaan kuvauksen saa edelleen hahmon wikipedia-sivulta.

Jos lähdemateriaali on osoittautunut tekijöille haastavaksi, niin en ymmärrä elokuvan pakonomaista tarvetta noudattaa sitä. Kirjassa on loistava idea, jonka päälle olisi huoletta voinut puhtaasti elokuvan ehdoilla lähteä kynäilemään ja soveltamaan keskittyneempää tarinaa, jossa pääosassa olisivat vain Harry ja Rebecca murhaajaa jahtaamassa. Kaksikon välille kun koitetaan nykyiselläänkin virittää jonkinlaista kipinää, mutta se ei missään vaiheessa saa happea kun kaksikko ei juurikaan esiinny ruudulla yhdessä. Sitä kautta voisi myös riittävän haavoittuvasti käsitellä hahmojen henkilökohtaisia ongelmia ja työnkuvan vaatimia uhrauksia. Kliseistä, mutta toimisi sivukäänteenä rytmittämään tarinaa ja inhimillistämään hahmoja. Tiedä sitten onko tässä ehditty haaveilla jo Harry Hole-elokuvasarjasta ja täten ei ehkä ole hirveästi uskallettu ottaa vapauksia, jotka voisivat aiheuttaa ongelmia tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan selitä miksi poissa on myös Tomas Alfredsonin elokuville ominainen synkkä tunnelma. Värimaailma on kyllä kylmän harmaa, mutta siihen se tunnelmallisuus sitten pitkälti jääkin. Talvinen ja pimeä Norjan luonto olisi pitänyt ehdottomasti saada kunnolla kiedottua osaksi elokuvaa luomaan sitä katsojien janoamaa omaleimaista tunnelmaa, mutta noita maisemiaei oikein osattu kunnolla hyödyntää. On jotenkin masentavaa miten muutamia maisemakohtauksia on "pitänyt" digitaalisesti ehostaa.

Elokuvan juoni on Pappi, lukkari, talonpoika -elokuvan kaltainen palapeli, mutta tässä tapauksessa tuo palapeli johtaa kömpelöön ja liikaa yrittävään loppukohtaukseen, jossa ei ole juuri mitään järkeä. Millaisessa ympäristössä ja millä tavalla murhaaja poistuu tavallisten tallaajien keskuudesta on suoranainen antikliimaksi. Tarinakin kääntyy loppusuoralle kuin varkain. Elokuva yksinkertaisesti sulaa kasaan kuin lumiukko keväällä mitä pidemmäs se etenee. Sen sijaan, että jokainen juonen palanen vahvistaisi tarinaa ja kokemusta saaden katsojan istumaan jännittyneenä tuolinsa reunalla, niin vaikutus onkin päinvastainen. Jokainen käänne asettaa elokuvan aina vain negatiivisempaan valoon ja se alun luoma vähäinenkin jännitys ja tunnelma imetään elokuvasta pikkuhiljaa ulos. Lumiukko yrittää huijata katsojaansa luomalla savuverhoa isoilla tähdillä ja hyppelehtivällä etenemistahdillaan saaden katsojan epäilemään, että ehkä häneltä jäi jotain huomaamatta. Ehkä elokuvassa ja kaikissa sen tapahtumissa onkin ollut läsnä johdonmukainen visio, eikä kyse ole lennossa koostetusta purkkaratkaisusta. Rohkenen kuitenkin sanoa, että näin ei ole. Pinnallisena kertakäyttöviihteenä Lumiukko pelastaa itselleen kaksi tähteä, vaikka pinnan alla elokuva on jäätynyt täysin kuolleeksi.

★★☆☆☆

IMDB

Katsomisvinkit: Tanssi haudoilla, Insomnia, Katseeseen kätketty (2009), Salinui chueok, Chaser, The Treatment, Suosurmat, Kadonnut, Vanki, Metsästäjät, Flaskepost fra P