Elokuvan tuotanto ja lopputekstit, kuka tekee ja mitä?

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (2017) - Arvostelu


heinähattu, vilttitossu arvostelu

Genre: Lapset / Komedia
Ohjaus: Anna Dahlman
Käsikirjoitus:  Dahlman, Sinikka & Tiina Nopola
Päätähdet: Aku Hirviniemi, Janne Kataja, Niina Lahtinen, Emily Shipway, Ella Kangas
Kesto: 90 min.

"Siellä on jo makkarat menossa, nyt on kiire!"

Heinähattu ja Vilttitossu on Sinikka ja Tiina Nopolan luoma suosittu lastenkirjasarja, minkä ohella siskoksilla on toinenkin elokuvateattereissa laajalti pyörinyt sarja: Risto Räppääjä. Lisäksi tämän elokuvan on tuottanut Ricky Rapper Oy ja Heinähatun roolissa nähdään Emily Shipway, joka on arvatenkin jotain sukua Risto Räppääjänä viimeksi esiintyneelle Samuel Shipwaylle. Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset sisältävät myös melko risto räppääjämäisen konseptin: Kesälomalle sattuva ja valeasuja sisältävä, mielikuvituksen liikkeelle panema seikkailu, joka kuitenkin pitää juurensa arkielämässä.

Ensimmäisen Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvan melko hieno käsikirjoitus luotiin kansainvälisessä yhteistyössä ja kyse oli alkuperäiskäsikirjoituksesta, eli tarina ei pohjautunut suoraan mihinkään kirjaan. Elokuva oli yllättävän kypsä ja hillitty verrattuna siihen mihin viime vuosina on tottunut, eikä elokuva ollut syyttä parhaan elokuvan Jussi-ehdokkaana. Lisäksi elokuvan lasten roolitus oli mennyt aivan täydellisesti nappiin. Sekä 8-vuotias Katriina Tavi, että 6-vuotias Tilda Kiianlehto olivat harvinaisen läsnäolevia ja kypsiä näyttelijöitä, jotka kykenivät viestimään tunteita ja hahmojensa sielunelämää eteenpäin katsojalle. He ottivat roolit täysin omikseen, minkä vuoksi tilalle on vaikea kuvitella muita näyttelijöitä.

Nyt 15 vuotta myöhemmin heinähatun laittaa päähänsä Emily Shipway ja jalkoihinsa vilttitossut pukee Ella Kangas. Heinähattu on edelleen melko kiltti ja kuuliainen tyttö. Vilttitossu on taas tämän vastakohta, kuriton ja villi riiviö, joka houkuttelee viattoman Heinähatun mukaan tempauksiinsa. Vilttitossun tukkatyyli on muuttunut saparoista nutturaksi, joka on keskellä päätä aivan kuten eräällä toisella sisukkaalla ja kovaäänisellä satuhahmolla; Pikku Myyllä.

heinähattu, vilttitossu arvostelu 2

Alkuun aiheuttaa melko suurta hämmennystä miten Heinähattu ja Vilttitossu eivät ole enää niin räikeät toistensa vastakohdat ja tulevat nykyisin erittäin hyvin toimeen verrattuna alkuperäiseen elokuvaan. Tälle on varmaankin selityksenä se, että elokuva pohjautuu tällä kertaa täysin Nopoloiden lastenkirjoihin ja ensimmäisen elokuvan jättämästä perinnöstä, sekä hahmot on osittain unohdettu mukavuuden nimissä. Hanna ei ole enää epäonnistunut kotiäiti, joka ei osaa keittää edes perunoita ja Mattikin on vaihtanut tutkimuskohdettaan. Heinähattu ei enää rehki arkiaskareita ja Vilttitossukaan ei ole samanlainen känkkäränkkäinen palosireeni, joka ei tule toimeen kenenkään kanssa. Mutta elokuva on kuitenkin jonkinlaista tarinallista jatkumoa alkuperäiselle, sillä Heinähattu on nyt englantia osaava koululainen ja siskokset tulevat paremmin toimeen keskenään. Sehän ykkösosassa olikin ideana, ettei kenenkään tarvitse olla täydellinen pyhimys Heinähatun tapaan. Ja vastaavasti aina ei voi myöskään tehdä asioita täysin oman mielensä mukaan Vilttitossun tyyliin, vaan muitakin on otettava huomioon. Vanhempien näkökulmasta taas kehotettiin nauttimaan niin hyvistä kuin huonommistakin hetkistä ja olemaan läsnä, sillä lapsuus on lyhyt ja se on ohi ennen kuin sitä huomaakaan.

Eli tähän kakkososaan siskokset ovat molemmat ottaneet ekasta leffasta opikseen ja eivät ole enää yhtä äärimmilleen kärjistettyjä vastakohtia. Joskin nyt taas heidän omat persoonansa tahtovat vähän hukkua, eivätkä he eroa enää toisistaan mielestäni riittävästi. Osin toki tarina ei onnistu tuomaan hahmojen eteen sellaisia tilanteita, joissa olisi mahdollista suhtautua asioihin eri tavalla. Toisaalta tässä paksussa elokuvassa on meneillään niin paljon eri kuvioita ja hahmoja, että siskokset joutuvat sisaruksellisesti jakamaan näistä yhden tarinan. Elokuvassa ei ole yksinkertaisesti tilaa siskosten jakaantumiselle "yhdestä päähenkilöstä" kahdeksi.

Mutta sitä ei myöskään voi kierrellä, että Heinähatun ja Vilttitossun näyttelijät ovat hyvin nuoren, aran ja kokemattoman oloisia. He eivät ole vielä riittävän kypsiä valkokankaalle isoon rooliin, eritoten kun muistelee ensimmäisen osan luonnollisia, mutta myös hallitun kypsiä roolisuorituksia. Nyt on jämähdetty siihen ensiaskeleeseen, eli pelkkään luonnollisuuteen, mutta sekin vaikuttaa vähän pakotetulta. Aina eivät nämä lapset sisältävät eri kuvat muodosta johdonmukaista jatkumoa, ja välillä on filmailtu irrallisena kuvina pelkästään lasten reaktioita. Mutta oletettavasti elokuvan tekijöillä on ollut tässä kaikessa sekin taka-ajatuksena, että tällä nykykokoonpanolla ehditään väkertää parikin elokuvaa lisää ennen kuin lapsinäyttelijät kasvavat liian isoiksi ja joudutaan etsimään uusia.

En tunne lähdemateriaalia, mutta kenties ohjaajana ja käsikirjoittajana toiminut Anna Dahlman on huomannut samaa kuin minä tuossa yllä. Nimittäin elokuvan keskiössä ja ruutuaikaa hallitsemassa ovat aikuiset. Eniten esillä ovat Hirviniemi ja Kataja, minkä jälkeen kolmantena tulee Lahtinen. Dahlman onkin kenties hienovaraisesti yrittänyt muokata elokuvaa enemmän aikuisten näyttelijöiden varaan. Nyt Heinähattu ja Vilttitossu ovat mukana ikään kuin sivumausteena, siinä missä ensimmäisessä elokuvassa tarina kietoutui tukevasti siskosten ympärille.

heinähattu, vilttitossu arvostelu 3

Tässä elokuvasarjan toisessa osassa Kattilakosken perheen kotiäiti Hanna (Lahtinen) haluaisi selvästikin kuulua parempaan ja kultivoituneempaan yhteiskuntaluokkaan. Perhe päättää lähteä lomalle ja Hanna kutsuu järven rannalta vuokrattua loma-asuntoa huvilaksi, kun taas isä Matti kutsuu asuntoa mökiksi. Avioparin dynamiikka tuo mieleen legendaarisen brittiläisen Pokka pitää tv-sarjan, jossa keskiluokkainen kotirouva Hyacinth Bucket haluaa epätoivoisesti kuulua yläluokkaan ja hän pyrkiikin jatkuvasti jäljittelemään kuvittelemaansa yläluokan käytöstä, sekä elämäntapaa. Samalla tavalla Hannakin haluaa huvilalomallaan uneksia olevansa vanhanaikainen hienostorouva isossa kartanossa eläen täydellistä elämää. Yläluokan käytöstäkin Hanna pääsee matkimaan naapurissa asuvien Rubensin veljesten seurassa, jotka ovat taiteilijoita par excellence. Hannan aviomies Matti (Joonas Nordman) taas on hyvin pieniä ja mitättömiä asioita tarkasteleva tutkija, joka on melko huumorintajuton ja tylsän asiallinen. Richard Bucketin tapaan hän kestää kylmänviileästi vaimonsa erinäiset tempaukset ja piikittelyt.

Mukana heiluvat myös tumpelot poliisit Rillirousku (Hirviniemi) ja Isonapa (Kataja), jotka tavataan ensimmäisen kerran tietenkin tauolla donitsia mussuttamassa. Rillirouskulla lukee rinnassaan Konstaapeli 1 ja Isonavalla Konstaapeli 2. Pian seesteinen kahvitauko kuitenkin keskeytyy puhelimen pirinään. Kukapa muukaan heille tässä idyllisessä ja hiljaisessa maalaiskaupungissa soittelisi kuin Hanna Kattilakoski. Arvatenkin syy on jälleen se, että Vilttitossu on karannut kotoa. He huokaisevät syvään. Onneksi konstaapelit ovat voittaneet poliisiarpajaisissa loman, minkä ansiosta he pääsevät pian kauas Kattilakosken perheestä.

Kataja taitaa uskoakseni pariinkin otteeseen lainata repliikkejä suoraan Uuno Turhapuro -elokuvista, joista johtaja Tuuralle kuuluva ikoninen repliikki on päivänselvä. Toki sosiaalisesti hiukan kömpelön miehen sanastossa esiintyy myös otteita lauluista. Tämän lisäksi poliisikaksikon läpi elokuvan harrastama kaatuilu ja kompurointi tuo mieleen Vesa-Matti Loirin, minkä lisäksi mukana on myös melko karkeaa slapstickia. Katajan tuplakompurointi kynnyksen kohdalla on kuin suoraan Jacques Tatin Koomikoiden iltakoulu -lyhytelokuvasta. Ei toki sillä, etteikö noinkin triviaali temppu kuulu useiden muidenkin repertuaariin. Katajan Isonapa on myös toivoton ahmatti, eikä Rillirouskukaan jää hirveästi pekkaa pahemmaksi. Elokuvan alussa kaksikko siirtyy luontevasti kahvipöydästä toiseen. Leffan loppupuolella Isonavan ylähuulella vilahtaa valeasun jäljiltä myös taunopalomaiset viikset sopivasti juuri kun hän alkaa liehitellä Halise Alibullenia.

Lisäksi elokuvassa heiluvat mukana myös etsintäkuulutetut roistot Tiirikka-Taina ja Sorkkarauta-Salonen. He taas muistuttavat hyvin paljon Ohukaista ja Paksukaista. Tanakampi Taina on aina tiuskimassa pitkälle ja laihalle Saloselle, joka puhuu erittäin harvakseltaan ja silloinkin lähinnä vain yksittäisiä sanoja säälittävällä ja epävarmalla äänellä. Kaiken lisäksi vastoinkäymisten sattuessa kohdalle, Salosta tahtoo aina alkaa itketyttää ja hän alkaa epätoivoissaan aina kynsimään löysin rantein keskeltä päälakea, aivan kuin Stan Laurelin Ohukainen. Taina siinä vieressä huikkaa lohduttavasti Paksukaisen tyyliin: Älä itke, senkin tumpelo. Eli tässä kriminaalikaksikossa ei ole juurikaan tämän legendaarisen komediaduon hempeimpiä osasia läsnä.

Alibullenin hemaisevat sinkkusiskoksia ei ole myöskään unohdettu. Tässä elokuvassa he ovat hieman kuin Heinähatun ja Vilttitossun aikuiset versiot. Toinen on blondi ja toinen tummatukkaisempi. Krisse Salmisen esittämä Halise on pää pilvissä kulkeva haaveilija ja romantikko, joka vaikuttaisi retkahtavan vähän mieheen kuin mieheen. Vähän samassa hengessä myös Heinähattu on elokuvassa monessa kohtaa yksin työstämässä runoja. Pirjo Heikkilä taas esittää siskoksista vähän tuimempaa, holhoavampaa ja vastuullisempaa Helgaa, jonka voisi hyvinkin kuvitella olevan taas Vilttitossun kypsynyt versio. Eli elämän myötä siskosten asemat olisivat kääntyneet hieman päinvastaisiksi.

Elokuvassa on tietysti armoton määrä ylinäyttelyä karikatyyreistäkin rakentuvaan elokuvaan ja seassa on lisäksi erinäistä heilumista ja väkinäistä energiaa. Tietyllä tavalla ne ovat kyllä välttämättömiä ja erittäin tunnistettavia osasia kaikissa suomalaisissa lastenelokuvissa viime ajoilta. Ne elokuvat taas ovat menestyneet, joten tekijät näkevät nuo elementit olennaisena osana menestyskonseptia. Että kaipa ne sitten pitävät hyvin yllä pikkutaaperoiden mielenkiintoa, mikä taas on elinehto elokuvan menestykselle ja mahdollisen elokuvasarjan tulevaisuudelle. Silti vähempikin olisi riittänyt ja tämän elokuva itsekin ehkäpä tiedostaa kun valeasussa olevista poliiseista toinen tokaisee parilleen, että lopeta tuo ylinäyttely. Ja tietysti sitä toivoo, että tulevaisuudessa myös kotimaisten elokuvien saralla olisi Paddington 2:sen kaltaisia vaihtoehtoja, joissa kypsään ja fiksuun tarinaan onnistutaan kätkemään luonnollisella tavalla sisään hienoja opetuksia, havaintoja ja teemoja. Ja nämä vieläpä tarjoiltaisiin paketissa, joka ei tunnu holhoavalta tai aliarvioivalta. Toki tämä on jo tavallaan tapahtunut, nimittäin alkuperäisessä elokuvassa.

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset alkaa ehkäpä hieman takellellen, tai sitten katsojalta vie aikaa tottua hieman vieraaseen versioon Heinähatusta ja Vilttitossusta. Aikuisen näkökulmasta kyseessä on epätasainen ajelu, mutta perstuntumalla kuitenkin teatterissa viihtyi ihan passelisti sen 1,5 tuntia. Kyseessä on loppupeleissä ihan muistettava kesäfarssi, jonka kruunaa kerrassaan hieno lopputekstien laulu. Elokuvana tämä on kaksi tähteä, mutta suomalaisena lastenelokuvana kyse olisi kolmen tähden suorituksesta.

★★☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Paddington 2, Behind the Blue Door, The Phantom Tollbooth, Salapoliisi Harriet, The Black Stallion, Tohtori Dolittle

Kommentit