Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
#MeToo vyöry on vain jatkunut viime viikkoina. Esiin on nostettu Kevin Spacey, Brett Rattner, Dustin Hoffman, Steven Seagal, Louis C.K. ja ties kuinka monia muita. Täytyy vain tänä mediahysterian aikakautena toivoa malttia tutkia ennen kuin hutkitaan. Tottakai tässä on kyse vakavasta asiasta, mutta on anteeksiantamatonta jos yksikin syytön menettää maineensa ja uransa tässä hässäkässä. Nykyinen sosiaalisen median ja klikkijournalismin aikakausi kun on vain niin julma, ettei mikään jälkeenpäin tuleva anteeksipyyntö ja syyttömäksi toteaminen enää riitä korvaamaan sitä kaikkea nöyryytystä ja maineen kärsimää vahinkoa. Eli nyt on mediaihmisillä valtava vastuu ja Hollywood Reporter ehtikin jo toteamaan, että "journalismi on parhaimmillaan kun se paljastaa vääryyksiä ja huonoimmillaan kun se toistaa vahvistamattomia väitteitä". Britanniassahan nämä asiat nousivat tapetille Jimmy Savillen myötä ja sen jälkeen Britanniassa ilmaantui iso liuta muitakin ahdistelusyytöksiä vanhoja poliitikkoja ja viihdetähtiä kohtaan. Ymmärtääkseni yli puolet noista tapauksista todettiin syyttömiksi. Joskin tietysti vanhoja rikoksia on äärimmäisen vaikeaa tutkia ja löytää konkreettisia todisteita, mutta kuitenkin. En siis aja takaa, että näihin kaikkiin väitöksiin pitäisi lähtökohtaisesti suhtautua "en usko" -mentaliteetilla, sillä se vasta typerää olisikin. Mutta savu ei aina tarkoita tulta.
Leffatärppeinä voisin heittää tulevalle viikolle Amerikan Psyko keskiviikkona 15.11 klo 22, joskin jos kirjat maistuvat, niin suosittelen ensin lukemaan sen. Koiraan liittyvä kirjan kohtaus aiheuttaa kutakuinkin ikuisen arven ja sitä ei muistini mukaan elokuvassa ole, enkä ihmettele. Yle Teema tarjoaa neuvostoliittolaisia vanhoja elokuvia/dokumentteja Kino Klassikon paikalla ja esimerkiksi huomenna lauantaina klo 12, joita sopii innokkaimpien elokuvaharrastajien katsastella, ja näitä elokuvia tietääkseni löytyy lisää ihan virallisilta tileiltä Youtubesta HD-laatuisina oletettavasti englantilaistekstityksen kera. Lisäksi itseäni kiinnostaa erityisesti myös 11.11. lauantaina klo 22.58 Fem/Teemalta tuleva Edgar Allan Poen runon innoittama fantasiaelokuva Korppi, joka sisältää legendoja kuten Vincent Price, Boris Karloff, Peter Lorre ja Jack Nicholson. Tietysti myöskin Ex-Machinan tv-ensi-ilta sekin lauantaina klo 21.00 TV Viideltä on katsastamisen arvoinen tapaus, jos tämä loistava sci-fi elokuva ja eettinen pohdinta ihmisyydestä on vielä katsomatta.
Seuraava arvosteluni on Paddington ja pääsen työstämään sitä oletettavasti sunnuntaina, joten aloituksesta vierähtää 0-1 päivää sen valmiiksi saattamiseen. Muita lähiaikoina tulevia arvosteluja ovat ainakin Justice League, Breathe, Idän pikäjunan arvoitus, Heinähattu, Vilttitossu ja Ruubensin veljekset. Marraskuun loppu ja joulukuun alku ovat kiirettä täynnä sillä peräjälkeen tartun Joulumaahan, Lady Macbethiin, Wind Riveriin ja todennäköisesti vielä Muumeihinkin. Väliin voi vielä mahtua jotain riippuen paikallisen teatterin tarjonnasta.
Viime aikoina ei ole tullut ihan hirveästi elokuvia katseltua kun kotosalla on ehtinyt käydä lähinnä kääntymässä ja nukkumassa. Parit vapaapäivät on kuitenkin tullut hyödynnettyä maksimaalisesti.
★★★★☆
Tätä reilut viisi vuotta sitten julkaistujen elokuvien kaartia edustaa myös katsomani komedia The Change-Up. Kyseessä on tuttu konsepti, joka noudattelee ulkomuistista heiteltynä elokuvia Big - Isoksi yhdessä yössä, Perjantai on pahin ja ties kuinka monia muita elokuvia. Change-Upissa Ryan Reynolds on rivoja puhuva ja vapaasti elelevä poikamies kun taas Jason Bateman on perheellinen pukumies, jonka elämässä kaikki on suunniteltu etukäteen. Erään oudon illan jälkeen nämä kaksi parasta kaverusta saapuvat suihkulähteelle rakkojaan tyhjentämään, minkä lomassa he toteavat "kunpa saisin olla sinä, elämäsi on mahtavaa". Ja toivehan tietenkin toteutuu. Komedia on tietysti erittäin rivoa ja epäkypsää. Luonnollisesti kaikki menee huolella päin seiniä kun pojat astuvat ummikkoina toistensa saappaisiin.
Puolivälin krouvin jälkeen aletaan tietysti ajamaan elämänopetuksia sisään ja kaikki tulevat paremmiksi ihmisiksi. Reynolds oppii ottamaan vastuuta ja Bateman vastakohtaisesti ottamaan rennommin, siksipä elokuvan viimeinen kolmannes oli vähän puuduttavampaa katsottavaa. Joskin silti on piikiteltävä, että harvoin nykyaikana komediaan onnistutaan luomaan edes etäisesti toimivaa tarinaa, jonka hahmoista alkaa elokuvan kuluessa edes pikkaisen välittämään. Mielestäni IMDB:n 6,4 keskiarvo on alakanttiin ja puritaanisessa ameriikassa on varmaankin vedetty herneet nenään huumorin tasosta. Monesti olen tähän elokuvaan törmännyt ja aina se on jäänyt katsomatta. Kyseessä on hauskin puhdas komedia, jonka olen pitkään toviin nähnyt ja jo senkin ansiosta arvosanan sopii pyöristää ylöspäin.
Muistan aikanaan Conanin talk-show:sta kun Kiefer Sutherland oli vieraana ja hän mainosti tv-sarjaa The Confession. Se koostuu useasta 9 minuuttisesta jaksosta, jotka muodostavat yhden kokonaisen tarinan. Sarja on myös leikattu yhteen ja julkaistu elokuvana, ja se versio minulla oli käsissäni. Tarinassa kutakuinkin eräänä päivänä Kiefer Sutherlandin esittämä mies saapuu tunnustamaan syntinsä John Hurtin esittämälle papille. Sutherland avaa keskustelun todellisella jäänmurtajalla: "Forgive me father, for I am about to kill". Seuraa kahden, jossain mielessä vastakkaisen maailmankuvan välinen, filosofinen ja teologinen keskustelu. Hurtin pappi yrittää tietenkin saada palkkamurhaajan luopumaan aikeistaan ja "urastaan". Sutherland vastaavasti lähtee väittelemään, että joskus on okei pistää joku paha mies kylmäksi ja siinä sivussa hän tulee myös testanneeksi papin uskon lujuutta.
Mielenkiintoinen elokuva, mutta tuntui että elokuva yritti kurkottaa vähän liian korkealle ja se ei tarjonnut mitään järin omaperäistä pohdiskeltavaa. John Hurt oli äärimmäisen hyvä omassa roolissaan, mutta Sutherland oli mielestäni vähän väärä valinta palkkamurhaajan rooliin. Sutherland on erittäin hyvä näyttelijä, mutta roolihahmo oli liikaa Jack Bauerin kaltainen ja välillä Sutherlandilla taisi lipsahtaa Bauer-moodi päälle. Se vei vähän huomiotani pois siitä oleellisesta, eli elokuvan dialogista ja ydinsisällöstä. Ja jos vertaan elokuvaa näihin muutamiin teatterimaisiin, yhdessä tapahtumapaikassa tapahtuviin "keskusteluelokuviin", niin kyllähän tämä kärsii kovan tappion esimerkiksi Roman Polanskin Carnagelle ja Tommy Lee Jonesin The Sunset Limitedille puhumattakaan vaikkapa Alfred Hitchcockin The Ropesta. Aihe Confessionilla on äärimmäisen herkullinen, mutta sinne on pakotettu mukaan turhaan pari vähän vauhdikkaampaa kohtausta. Lisäksi vaikken tosiaan ollut välttämättä sunnuntaiaamuna terävimmilläni, niin sisältöpuolella aiheesta olisi pitänyt saada enemmän irti ja paremmalla dialogilla.
Pitkän tauon jälkeen myöskin pätevää kung-fu mättöä päätyi silmieni eteen. Donnie Yenin tähdittämä The Dragon (Wu Xia) oli elokuva, joka alkoi järisyttävän herkullisesti kuin aasialaisena versiona Sherlock Holmesista. Yenin hahmo on tavallinen perheellinen maaseudun työläinen. Eräänä päivänä hän on väärässä paikassa väärään aikaan ja joutuu tappeluun kahden tuomitun vangin kanssa, joiden kung-fu on poikkeuksellisen vahvaa. Yen pistää varkaat pois päiviltä sattumien ja kömpelöyden värittämässä hienosti koreografisoidussa tappelussa, mutta paikallinen etsivä haistaa palaneen käryä. Miten tavallinen pulliainen muka selviytyi täysin naarmuitta ja pystyi tappamaan kaksi pahamaineista roistoa, joista jälkimmäisen vieläpä yhdellä ainoalla iskulla. Etsivä ei niele Yenin selitystä onnesta ja sattumasta, vaan hänen näkemyksensä mukaan kyse on briljantista taidosta, jota Yen jostain syystä yrittää piilotella. Etsivä kehittää Yenista itselleen vaarallisen pakkomielteen ja yrittää kyseenalaisin keinoin saada vahvistusta epäilyksilleen.
Valitettavasti tämän herkullisen kissa-hiiri leikin jälkeen loppupuolisko elokuvasta suli vähän enemmän perinteiseksi taisteluelokuvaksi, sekä korniksi perhedraamaksi. Tämän lisäksi etsivän nuuskiminen ja teot ilman kunnon käytännön seurauksia olivat turhan epäuskottavaa. Mutta silti elokuvan taisteluita sopii ihalla ja välillä juostiin talojen katoilla paljon vakuuttavammin kuin Hollywoodin surkeassa Assassins Creedissa konsanaan. Lisäksi Yenin ja pitkän linjan kung-fu ja eritoten Cheh Changin miekkaelokuvien legendan, Yu Wangin väliset kohtaukset ovat huikeaa katsottavaa. Yu Wang oli elokuvan ilmestymisen aikaan 67-vuotias ja mies oli aivan käsittämättömän hyvässä tikissä edelleen, ei voinut kuin hämmästellä miten ukon taistelukohtauksetkin näyttivät niin sulavilta. Ja kyllähän Donnie Yen on myös dramaattisena näyttelijänä erittäin hyvä, eikä siitä pitäisi enää näin valtavasti yllättyä eritoten Ip Manin jälkeen.
Minulla on sääntö, etten katso kauhuelokuvia ennen nukkumaan menoa. Mutta eräänä iltana tullessani myöhään kotiin totesin olevani sen verta virkeä, että pysyisin ainakin puolitoistatuntia hereillä kevyesti. Ensimmäisenä avasin telkkarin katsoakseni löytyisikö tallennuksistani jotain sopivan kevyttä elokuvaa, joka ei vaatisi keskittymistä. Sittenpähän huomasin, että Foxilla pyöri Halle Berryn tähdittämä kauhujännäri Gothika, jonka muistin saaneen ihan riittävästi haukkuja osakseen vuosituhannen taitteen jälkeen ilmestyessään. Kiitos iptv:n, ei muuta kuin leffa alusta käyntiin ja menihän siinä varmaan 15 minuuttia ennen kuin alkoi kuumottamaan siinä määrin, että oli laitettava valot päälle. Elokuvassa aina tyylikkään Halle Berryn esittämä psykiatri työskentelee vankilassa ja on naimisissa vankilan johtajan kanssa. Gothika alkaa Berryn ja Penelope Cruzin välisellä kohtauksella, jossa Cruzin hahmo kertoo kuinka paholainen vierailee toistuvasti öisin hänen sellissään ja raiskaa hänet. Samana myrskyisenä yönä Berry sitten lähtee kotia kohti ja joutuu onnettomuuteen menettäen tajuntansa. Kun Berryn tajunta palaa, hän on sellissä syytettynä vakavasta rikoksesta, jota hän ei muista tehneensä.
Eihän Gothika nyt mitään laatuviihdettä ollut ja tarinansa puolesta se on enemmän tai vähemmän roskaa. Mutta leffa onnistui rakentamaan muutaman hyvinkin kuumottavan kohtauksen ja elokuvan tunnelma oli alusta saakka mukavasti kohdallaan, enkä minä ainakaan kauhuelokuvalta juuri muuta vaadi. Berryn blackoutin, sekä sen aiheuttaman rikoksen selvittely oli jännittävää kutakuinkin kolmannen näytöksen käänteeseen saakka. Sen jälkeen tapahtuva loppukäänne on täysin naurettava ja on eittämättä yksi epätyydyttävimpiä loppuja, joihin olen koskaan törmännyt. Tarinassa oli kasassa myös mielenkiintoisen draaman ainekset, mutta sillä osa-alueella elokuva tyytyi pintaliitoon. Summaten 2/3 elokuvasta on kelvollista tekemistä ja se riitti jättämään ihan positiivisen fiiliksen jälkeensä huolimatta alhaisista arvosanoista.
Leffatärppeinä voisin heittää tulevalle viikolle Amerikan Psyko keskiviikkona 15.11 klo 22, joskin jos kirjat maistuvat, niin suosittelen ensin lukemaan sen. Koiraan liittyvä kirjan kohtaus aiheuttaa kutakuinkin ikuisen arven ja sitä ei muistini mukaan elokuvassa ole, enkä ihmettele. Yle Teema tarjoaa neuvostoliittolaisia vanhoja elokuvia/dokumentteja Kino Klassikon paikalla ja esimerkiksi huomenna lauantaina klo 12, joita sopii innokkaimpien elokuvaharrastajien katsastella, ja näitä elokuvia tietääkseni löytyy lisää ihan virallisilta tileiltä Youtubesta HD-laatuisina oletettavasti englantilaistekstityksen kera. Lisäksi itseäni kiinnostaa erityisesti myös 11.11. lauantaina klo 22.58 Fem/Teemalta tuleva Edgar Allan Poen runon innoittama fantasiaelokuva Korppi, joka sisältää legendoja kuten Vincent Price, Boris Karloff, Peter Lorre ja Jack Nicholson. Tietysti myöskin Ex-Machinan tv-ensi-ilta sekin lauantaina klo 21.00 TV Viideltä on katsastamisen arvoinen tapaus, jos tämä loistava sci-fi elokuva ja eettinen pohdinta ihmisyydestä on vielä katsomatta.
Seuraava arvosteluni on Paddington ja pääsen työstämään sitä oletettavasti sunnuntaina, joten aloituksesta vierähtää 0-1 päivää sen valmiiksi saattamiseen. Muita lähiaikoina tulevia arvosteluja ovat ainakin Justice League, Breathe, Idän pikäjunan arvoitus, Heinähattu, Vilttitossu ja Ruubensin veljekset. Marraskuun loppu ja joulukuun alku ovat kiirettä täynnä sillä peräjälkeen tartun Joulumaahan, Lady Macbethiin, Wind Riveriin ja todennäköisesti vielä Muumeihinkin. Väliin voi vielä mahtua jotain riippuen paikallisen teatterin tarjonnasta.
Viime aikoina ei ole tullut ihan hirveästi elokuvia katseltua kun kotosalla on ehtinyt käydä lähinnä kääntymässä ja nukkumassa. Parit vapaapäivät on kuitenkin tullut hyödynnettyä maksimaalisesti.
★★★★☆
Giuseppe Tornatoren Cinema Paradiso on kaikkien aikojen suosikkejani, mutta siitä huolimatta tartuin vasta nyt hyllyssäni pitkään roikkuneeseen Tornatoren vuoden 2013 elokuvaan The Best Offer.
Kyseessä on romanttinen mysteerielokuva, jossa yksinäinen taidekauppias (Geoffrey Rush) törmää erakkomaiseen ja harvoin nähtyyn perijättäreen, jota esittää Blade Runner 2049:stä tuttu Sylvia Hoeks. Jim Sturgess ja Donald Sutherland lyövät vielä mukavat sivuroolit. Taiteesta en ymmärrä hölkäsen pöläystä, mutta elokuvaan liittyvä sivujuonne varhaisesta ja satoja vuosia vanhasta robotista on äärimmäisen kiehtova romantiikan ohessa. Puitteet ovat huikeat, teknisesti elokuva on moitteeton ja musiikkikin on Ennio Morriconen käsialaa. Suuri tarinallinen huipennus ei kuitenkaan ihan päässyt yllättäen pyyhkäisemään jalkoja alta, vaikka juonen palaset loksahtivatkin paikoilleen tyylikkään ironisesti. Hieman yli parituntinen elokuva piti tiukasti otteessaan kutakuinkin alusta loppuun saakka ja sisälsi symboliikkaa, jonka merkityksestä en täysin saanut kiinni, ellei sitten sen tarkoitus ollut vain peilata elokuvan loppukäännettä. Geoffrey Rushin suoritus oli tietenkin mestarillinen ja hänen, sekä Hoeksin välinen kuvio oli uniikki ja jopa hieman satumainen.
Kyseessä on romanttinen mysteerielokuva, jossa yksinäinen taidekauppias (Geoffrey Rush) törmää erakkomaiseen ja harvoin nähtyyn perijättäreen, jota esittää Blade Runner 2049:stä tuttu Sylvia Hoeks. Jim Sturgess ja Donald Sutherland lyövät vielä mukavat sivuroolit. Taiteesta en ymmärrä hölkäsen pöläystä, mutta elokuvaan liittyvä sivujuonne varhaisesta ja satoja vuosia vanhasta robotista on äärimmäisen kiehtova romantiikan ohessa. Puitteet ovat huikeat, teknisesti elokuva on moitteeton ja musiikkikin on Ennio Morriconen käsialaa. Suuri tarinallinen huipennus ei kuitenkaan ihan päässyt yllättäen pyyhkäisemään jalkoja alta, vaikka juonen palaset loksahtivatkin paikoilleen tyylikkään ironisesti. Hieman yli parituntinen elokuva piti tiukasti otteessaan kutakuinkin alusta loppuun saakka ja sisälsi symboliikkaa, jonka merkityksestä en täysin saanut kiinni, ellei sitten sen tarkoitus ollut vain peilata elokuvan loppukäännettä. Geoffrey Rushin suoritus oli tietenkin mestarillinen ja hänen, sekä Hoeksin välinen kuvio oli uniikki ja jopa hieman satumainen.
★★★★☆
Puolivälin krouvin jälkeen aletaan tietysti ajamaan elämänopetuksia sisään ja kaikki tulevat paremmiksi ihmisiksi. Reynolds oppii ottamaan vastuuta ja Bateman vastakohtaisesti ottamaan rennommin, siksipä elokuvan viimeinen kolmannes oli vähän puuduttavampaa katsottavaa. Joskin silti on piikiteltävä, että harvoin nykyaikana komediaan onnistutaan luomaan edes etäisesti toimivaa tarinaa, jonka hahmoista alkaa elokuvan kuluessa edes pikkaisen välittämään. Mielestäni IMDB:n 6,4 keskiarvo on alakanttiin ja puritaanisessa ameriikassa on varmaankin vedetty herneet nenään huumorin tasosta. Monesti olen tähän elokuvaan törmännyt ja aina se on jäänyt katsomatta. Kyseessä on hauskin puhdas komedia, jonka olen pitkään toviin nähnyt ja jo senkin ansiosta arvosanan sopii pyöristää ylöspäin.
★★☆☆☆
Mielenkiintoinen elokuva, mutta tuntui että elokuva yritti kurkottaa vähän liian korkealle ja se ei tarjonnut mitään järin omaperäistä pohdiskeltavaa. John Hurt oli äärimmäisen hyvä omassa roolissaan, mutta Sutherland oli mielestäni vähän väärä valinta palkkamurhaajan rooliin. Sutherland on erittäin hyvä näyttelijä, mutta roolihahmo oli liikaa Jack Bauerin kaltainen ja välillä Sutherlandilla taisi lipsahtaa Bauer-moodi päälle. Se vei vähän huomiotani pois siitä oleellisesta, eli elokuvan dialogista ja ydinsisällöstä. Ja jos vertaan elokuvaa näihin muutamiin teatterimaisiin, yhdessä tapahtumapaikassa tapahtuviin "keskusteluelokuviin", niin kyllähän tämä kärsii kovan tappion esimerkiksi Roman Polanskin Carnagelle ja Tommy Lee Jonesin The Sunset Limitedille puhumattakaan vaikkapa Alfred Hitchcockin The Ropesta. Aihe Confessionilla on äärimmäisen herkullinen, mutta sinne on pakotettu mukaan turhaan pari vähän vauhdikkaampaa kohtausta. Lisäksi vaikken tosiaan ollut välttämättä sunnuntaiaamuna terävimmilläni, niin sisältöpuolella aiheesta olisi pitänyt saada enemmän irti ja paremmalla dialogilla.
★★★☆☆
Valitettavasti tämän herkullisen kissa-hiiri leikin jälkeen loppupuolisko elokuvasta suli vähän enemmän perinteiseksi taisteluelokuvaksi, sekä korniksi perhedraamaksi. Tämän lisäksi etsivän nuuskiminen ja teot ilman kunnon käytännön seurauksia olivat turhan epäuskottavaa. Mutta silti elokuvan taisteluita sopii ihalla ja välillä juostiin talojen katoilla paljon vakuuttavammin kuin Hollywoodin surkeassa Assassins Creedissa konsanaan. Lisäksi Yenin ja pitkän linjan kung-fu ja eritoten Cheh Changin miekkaelokuvien legendan, Yu Wangin väliset kohtaukset ovat huikeaa katsottavaa. Yu Wang oli elokuvan ilmestymisen aikaan 67-vuotias ja mies oli aivan käsittämättömän hyvässä tikissä edelleen, ei voinut kuin hämmästellä miten ukon taistelukohtauksetkin näyttivät niin sulavilta. Ja kyllähän Donnie Yen on myös dramaattisena näyttelijänä erittäin hyvä, eikä siitä pitäisi enää näin valtavasti yllättyä eritoten Ip Manin jälkeen.
★★★☆☆
Eihän Gothika nyt mitään laatuviihdettä ollut ja tarinansa puolesta se on enemmän tai vähemmän roskaa. Mutta leffa onnistui rakentamaan muutaman hyvinkin kuumottavan kohtauksen ja elokuvan tunnelma oli alusta saakka mukavasti kohdallaan, enkä minä ainakaan kauhuelokuvalta juuri muuta vaadi. Berryn blackoutin, sekä sen aiheuttaman rikoksen selvittely oli jännittävää kutakuinkin kolmannen näytöksen käänteeseen saakka. Sen jälkeen tapahtuva loppukäänne on täysin naurettava ja on eittämättä yksi epätyydyttävimpiä loppuja, joihin olen koskaan törmännyt. Tarinassa oli kasassa myös mielenkiintoisen draaman ainekset, mutta sillä osa-alueella elokuva tyytyi pintaliitoon. Summaten 2/3 elokuvasta on kelvollista tekemistä ja se riitti jättämään ihan positiivisen fiiliksen jälkeensä huolimatta alhaisista arvosanoista.
Kommentit
Lähetä kommentti