Thor: Ragnarök (2017) - Arvostelu

Genre: Toiminta / Komedia / Fantasia
Ohjaus: Taika Waititi
Käsikirjoitus: Eric Pearson, Craig Kyle, Christopher Yost
Päätähdet: Chris Hemsworth, Tom Hiddleston, Mark Ruffalo, Jeff Goldblum, Tessa Thompson, Cate Blanchett
Kesto: 130 min.
Sisältää 2 lopputekstien aikana tulevaa kohtausta.

"Hulk, please... for once in your life don't smash."

Franchise-elokuvat tuppaavat pahimmillaan olemaan hengettömiä jättituotantoja, joissa kaikki elokuvat ängetään saman muotin läpi. Lopputuloksena niissä on harvoin mitään yllättävää ja persoonallista otetta, joka tekisi yksittäisestä elokuvasta erityisen muistettavan. Thor: Ragnarök on 17. Marvelin elokuva ja minä en ainakaan pysty ulkoa nimeämään kolmea eri ohjaajaa näiden 16 edeltäneen osan takaa. Mutta kun Marvel kiinnitti kolmannen Thor-elokuvan ohjaajaksi kekseliäistä komedioistaan tunnetun uusi-seelantilaisen Taika Waititin oli lupa odottaa, että nyt tulee jotain erilaista. Toki pelkoja oli, että lähteekö Marvel miten paljon sitomaan ohjaajansa käsiä ja miten Waititi selviää valtavasta Hollywood-tuotannosta. Ensimmäinen ei ainakaan itseä pelottanut, sillä kyllähän elokuvastudiot kuitenkin yleensä tietävät mitä tekevät. Waititin pestaamisessa ilman riittävää vapautta ei olisi ollut mitään järkeä ja Waititilla itselläänkin on varmasti ollut Hollywood-projekteja, joista valita itselleen sopivin.

Thor: Ragnarök tuntuu läpikotaisin Waititin elokuvalta minkä johdosta olin ihmeissäni kun huomasin, ettei ohjaajan nimeä löydy käsikirjoittajien joukosta. Elokuvan komedinen tyyli kun noudattelee kutakuinkin Waititin What We Do in the Shadows hittiä, joka on omalaatuinen mokumentti samaa taloa asuttavista poikamiesvampyyreistä. Kyseisessä elokuvassa komedia muodostuu fantasian ja arkimaailman vastakkain asettelun kautta. Vaikka olet kuinka kuolematon, niin vuokra on maksettava ja arkiset askareet hoidettava. Klubillekin lähtö on haastavaa kun peilistä ei näe omaa kuvajaistaan, mikä muodostaa vanhentuneen muotimaun ohella ison ongelman. Etenkin siinä vaiheessa kun olet astumassa klubiin sisälle ja portsari laittaa kätensä eteen päätään pudistellen. Ruokailustakin on vaikea nauttia kun päävaltimon puhkaisun jälkeen saat koko loppuyön jynssätä paikkoja puhtaaksi.

Waititilta löytyy myös aiempaa kokemusta supersankarielokuvista, sillä tämä pehmeä ääninen mies on näytellyt aiemmin Green Lantern -elokuvassa, jonka olemassaolon moni mielellään unohtaisi. Taikalla on myös tapana tehdä pikkurooleja omissa elokuvissaan. Thorissa hän toimii kivimies Korgin äänenä, joka on Sakaar-planeetalla toimivien gladiaattorien johtaja. Korg on jo pitkään yrittänyt järjestää planeetalla vallankumousta, mutta kansannousu jäi hänen omien sanojensa mukaan tapahtumatta, koska hän tulosti liian vähän pamfletteja, minkä seurauksena osanottajamäärä jäi olemattomaksi.

Elokuva alkaa vankina olevan Thorin monologina, jossa hän alustaa koomisen suorasukaisesti mitä hän on puuhaillut sitten viime näkemän. Tämän jälkeen seuraa hänen vangitsijansa Surfurin yksinpuhelu, jonka vankina kieppuva Thor keskeyttää häpeilemättä useampaan kertaan. Kohta käynnistyykin Guardians of the Galaxy -henkinen isohko alkutappelu musiikilla ja hidastuksilla höystettynä. Voitokkaan taistelun jälkeen Thor palaa kotiplaneetalleen, jossa silmiemme eteen avautuu kolme melko outoa cameota. Ruudulle ilmestyvät Hemsworthin veljessarjan vanhin Luke, Waititin edellistä elokuvaa Hunt for the Wilderpeoplea tähdittänyt Sam Neill ja jostain syystä Matt Damon. Täytyy häpeäkseni sanoa, etten herännyt tunnistamaan näistä kavereista ketään.

Tarinan päästessä hiljalleen vauhtiin on maailma jälleen kerran uhattuna. Alice Cooperilta näyttävä Cate Blanchett pääsee Kuoleman jumalattarena Helana vapaaksi vankilastaan ja hän on ymmärrettävistä syistä hyvin, hyvin vihainen. Blanchett sylkee vuorosanansa hampaiden välistä täynnä vihaa ja halveksuntaa itseään heikompia vastaan. Näihin heikompiin kuuluvat myös Thor ja Loki, jotka Hela tulee rökittäneeksi Bifröstissä aina Sakaar-planeetalle saakka. Planeetalla Thor ja Loki sitten joutuvat vangeiksi. Toinen on niin idiootti, että hän löytää itsensä välittömästi kahleista ja tyrmästä. Toinen on sen verran viekas, että hän saa liikkua valvottuna vapaasti ympäriinsä. Toinen haluaa lähteä pelastamaan Asgardin Helalta ja toinen haluaa mahdollisimman kauas Asgardista.

Sakaaria hallitsee jumalaisen kauniiksi mieheksi tituleerattu Jeff Goldblum, joka on muuten onnellisesti naimisissa olympiatason voimistelijan kanssa. Aina iloisen säteilevältä ja mystisen oudolta vaikuttavan Goldblumin rooli on räätälöity täysin hänen omaa persoonaansa varten. Goldblumin suurmestari on outo yhdistelmä lempeää ja hajamielistä diktaattoria, sekä visailupelin isäntää. Suurmestarin henkivartijana toimii Rachel House, joka veti jo yhtä riemastuttavan kovisroolin Waititin edellisen elokuvan Hunt for the Wilderpeoplen poliisina.

Sakaar-planeetan kaupunki on enemmän tai vähemmän kuin jättimäinen ja retrohenkinen disko. Itseasiassa juuri tälläisen kaupungin odottaisi tapaavansa todennäköisimmin japanilaisessa animessa. Technicolor-värit jylläävät ja kaduilla vedetään eräässä kohtauksessa letkajenkkaa, mikä tuo utuisesti mieleen Papurikan. Sakaarin suosituin väri on ainakin elokuvan tapahtumahetkellä vihreä, sillä planeetan suurin sirkushuvi ovat gladiaattoritaistelut ja kuten trailerista tiedämme, niin areenalla tulevat tapaamaan vangiksi joutunut Thor Odinsson, sekä Sakaarin mestari ja yleisön suosikki; Uskomaton Hulk. Hulkin tarina ja Sakaar-planeetta ovat muuten peräisin Planet Hulk sarjakuvasta. Ragnarök taas kuuluu skandinaaviseen mytologiaan ja se on maailmanlopun taistelu, jossa kuolee monta jumalaa mukaanlukien Thor, Loki, Odin ja Heimdallr.

Thor: Ragnarök on samanaikaisesti sekä hauska, että outo elokuva. Se ei tunnu perinteiseltä Marvelin isolta synkistelyelokuvalta, johon olisi toiminnan oheen heitetty kevennykseksi pari väkinäistä onelineria ja sitten elokuva huipentuisi massiiviseen cgi-taisteluun. Kyllähän tässäkin elokuvassa panokset ovat suuret ja merkittäviä tapahtumia nähdään, mutta elokuvan komediatulva on niin tiheä, ettei mitään pysty ottamaan todesta ja ajatuskaan ei tahdo hekottelun ohessa kulkea. Elokuvasta ja sen syvemmästä tematiikasta oli vähän vaikea saada otetta, mikä saattoi osaltaan johtua siitä kun jäin useampaan kertaan mielessäni toistamaan elokuvan heittoja ja nauramaan niille hiljaa itsekseni. Jostain kumman syystä kontekstissa mainittu väännös kliseestä There's no "I" in "team" räjäytti pankin: "There's no team, just Hulk". Etenkin kun Hulk näyttää omiin silmiini edelleenkin Jaromir Jagrilta, joka oli aikanaan välillä suoranainen yhden miehen joukkue.

Hauskoja hetkiä vilisevän elokuvan tähtihetket koetaan Thorin ja Hulkin välillä. Ensin käydään melko hieno taistelu turhan selvällä cgi-areenalla, jossa molemmat ovat vuorotellen niskan päällä voimakkaiden iskujen viuhuessa ja komediaa maustaa tätäkin kaksintaistoa. Myllyttelyn jälkihöyryjä käydään vielä kulisseissakin lastentasolla olevan verbaalisen kamppailun merkeissä, sillä kummankin egoa hivelisi saada olla vahvin kostaja.

Komediaa on yleensäkin elokuvassa laidasta laitaan siihen malliin, että jokaiselle löytyy jotain. Slapstickinkin saralla kunnostautuva Bruce Banner esimerkiksi vitsailee Tony Starkin, eli siis suoremmin Robert Downey juniorin kustannuksella. Creedista tutun Tessa Thompsonin hahmo taas kuuluu Valkyyrioihin, mikä on naissotilaiden eliittijoukko. "Jo oli aikakin", Thor kuittaa kömpelön vuoropuhelun päätteeksi viitaten sekä nykyajan poliittisen korrektiuden kulttuuriin, että elokuvamaailman miesvoittoisuuteen. Näiden lisäksi Hulk heittää rohkeasti vaatteet pois päältään ja yrittää edistää elokuvauraansa vilauttamalla vähän vihreää kankkua. Josko sieltä tätä kautta irtoaisi pitkästä aikaa oma elokuva.

Kaikki merkit viittaavat siihen, että tätä kolmatta Thor-elokuvaa on lähdetty tekemään etunenässä komediana. Täten en tiedä onko hirveän hedelmällistä alkaa kritisoida miten varsinainen tarina ja hahmot jäävät kaiken pintaliidon alla kovin köyhiksi. Cate Blanchettin Hela olisi ihmissuhteineen antanut potentiaalia tehdä ihan vakavastikin otettava elokuva, jota kautta olisi voinut peilata yhteiskuntaa ja historiaa tarkemminkin. Hela kun oli ollut luomassa Asgardin valtakuntaa yhdessä Odinin vierellä. Asgard rakennettiin tietenkin verellä kuten suuret valtakunnat aina. Mutta kun sodat oli sodittu ja rauha maassa, niin Hela oli niin epäluotettava ja verenhimoinen, että Odin oli lukinnut tämän jonkinlaiseen vankilaan ja kaupan päälle pyyhkinyt historiankirjoista kaikki merkinnät Helasta pois. Nyt tuntuu kuin läsnä olisi vähän kuin kaksi eri elokuvaa, jotka on sidottu yhteen ja näistä Sakaarin mielenkiintoisuus jättää Helan osuuden varjoonsa.

Hahmoja on väännelty ja yksinkertaistettu paremmin komedian muottiin sopiviksi, mikä ei ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla linjassa aiempien osien kanssa. Banner on esimerkiksi pelkkä neuroottinen ihmisraunio ja Thor on suurieleinen muskelisankari, joka ei liiemmin uhraa aikaa ajattelulle ja on tottunut voittamaan taistelut vasaraa heiluttelemalla. Tosin osin tähän ja osin aiempiin elokuviin liittyen revitään jälleen komediaa kun Banner kysyy Lokilta: "Viimeksi kun nähtiin, niin yritit tappaa kaikki. Mitäs sää nykyään puuhailet? Tähän Loki vastaa: "Se vaihtelee hetkestä riippuen". Mitään kovinkaan mainittavaa tarinakaarta hahmoilla ei tässä elokuvassa ole. Sen sijaan näyttelijät vaikuttavat rakastaneen uudenlaisia versioita hahmoistaan, mikä suorastaan paistaa ruudulta läpi.

Thor: Ragnarök jatkaa menestyksekkäästi Marvelin komedialinjaa. Se on visuaalisesti näyttävää silmäkarkkia, joka kutkuttaa nauruhermoja tasaisesti alusta loppuun saakka. Sen tyylilliset juuret ovat mitä todennäköisimmin 80-luvun kultti sci-fi Flash Gordonista lähtöisin, mitä mielikuvaa Mark Mothersbaughin elektroninen ja futuristinen soundtrack vain vahvistaa. Olen muuten tänä vuonna pariinkin kertaan miettinyt mihin ovat yhtäkkiä kadonneet hyvät komediat (eritoten romanttiset), vai eivätkö ne ole tältä vuodelta vielä ehtineet osua silmieni eteen. En muista kylmiltään kuin Guardians of the Galaxy vol 2:sen ja Spiderman: Homecomingin. Onko tosiaan näin, että vuoden parhaat komediat on verhottu supersankarigenreen. Elokuvana minulla ei tuota mitään tunnontuskia nimittää Spidermania kolmikon parhaaksi, mutta GoG vol. 2 ja Ragnarök taistelevat tasaisesti Hulkin ja Thorin tapaan joukon hauskimman elokuvan tittelistä. Jokatapauksessa Thor-elokuvien joukossa tämä kolmas osa on heittämällä laadukkain.

★★★★☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: What We Do in the Shadows, Hunt for the Wilderpeople, Flash Gordon, Big Trouble in Little China