Wind River (2017) - Arvostelu

Genre: Rikos / Draama
Ohjaus ja käsikirjoitus: Taylor Sheridan
Päätähdet: Jeremy Renner, Elizabeth Olsen, Graham Greene, Kelsey Asbille, Gil Birmingham
Kesto: 107 min.

"Luck don't live out here."

Taylor Sheridanin toinen ohjaustyö on tositapahtumien inspiroima. Se alkaa teini-ikäisen ja paljain jaloin olevan intiaanitytön juostessa henkensä edestä pakoon joltain lumisessa erämaassa. Samalla taustalla pyörii uskoakseni toisen tytön (Lambertin) kaunis kirjoitelma isästään, joka on ollut aina vahvana ja luotettavana tammena läsnä suojelemassa ja rikastamassa tytön elämää. Tämän jälkeen siirrytään vertauskuvallisesti suteen, joka on metsästämässä lampaita. Peto kiertelee uhriaan ja juuri kun luimukorva valmistautuu iskemään, hiljaisuuden rikkoo riistanvartija Cory Lambertin (Renner) kiväärinlaukaus. Iso paha susi valahtaa elottomana maahan ja talvisodan mieleen tuovaan valkoiseen asuun sonnustautunut jäljittäjä nousee esiin kinosten keskeltä. Tytöllä sen sijaan ei vastaavanlaista suojelijaa ollut läsnä.

Taylor Sheridan on alkujansa näyttelijä, jonka esikoiskäsikirjoitus oli Denis Villeneuven kolmen Oscarin ehdokas Sicario, joka kertoo huumekaupan Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle luomasta villistä lännestä. Toinen käsikirjoitus taas sekin oli nykyaikaan sijoittuva western, eli neowestern, Hell or High Water, joka taas oli mm. Oscar-ehdokkaana parhaasta elokuvasta ja käsikirjoituksesta. Wind River on Sheridanin kolmas elokuvakäsikirjoitus ja tätä on myös rummutettu Sheridanin esikoisohjauksena, mikä ei ole totta.

Sheridanin esikoisohjaus oli 2011 päivänvalon nähnyt pienen budjetin indie-kauhu nimeltä Vile. Se on tiettävästi Saw-henkistä kidutuspornoa ja tämän elokuvan Sheridan on kyseenalaisesti onnistunut poistattamaan CV:stään jopa imdb:stä, jossa elokuvan ohjaajaksi on merkitty "toinen" Taylor Sheridan. On normaalia, että elokuvaihmiset monesti häpeävät karkeita ensiaskeliaan alalla. Esimerkiksi James Cameronin seurassa kannattaa olla mainitsematta Piranha 2:sta, sekä Leonardo CiCaprio ja Tobey Maguire ovat estäneet menestyksekkäästi Don's Plum -nimisen elokuvan julkaisun näyttelijäuriensa alkuajoilta. Mutta Sheridanin tapauksessa on moraalisesti arveluttavaa, että Wind Riveria markkinoidaan ja hehkutetaan kaikkialla Sheridanin debyyttiohjauksena. Etenkin kun tälläinen fakta luo ylimääräistä kiinnostusta ja jopa vaikuttaa elokuvan arvioihin. Toki pitäisihän arvostelijan muistaa tarkistaa faktansa, eikä syödä siimoineen kaikkea mitä elokuvan pressinäytöksen info/mainosläpyskässä seisoo.

Wind River on Wyomingissa sijaitseva intiaanireservaatti, joka on oma eristäytynyt yhteiskuntansa. Alueella on edelleen merkittäviä jäänteitä vanhasta maailmasta ja tavoista, joita uusi moderni yhteiskunta ei ole vielä toistaiseksi kyennyt pyyhkimään pois. Se on villi rajaseutu, jossa on taisteltava tai kuoltava. Onnella ei näin karuissa olosuhteissa ole jalansijaa. Maa on armoton ja se on vaatinut veronsa kaikilta siellä eläviltä ihmisiltä. Nuoret haluavat sieltä pois uneksien elämästä muualla, aivan kuten uudisasukkaat länkkäreissä unelmoivat aina lähtevänsä länteen onneaan koittamaan. Wind River on hitaasti pois kuoleva maailma, jossa ei ole kunnon tulevaisuutta. Mutta koitapa sitten alkuperäisamerikkalaisena kääntää selkäsi perheelle, historialle ja perinteille, jotka ovat kaikki katoamassa tämän maan päältä. Etenkin kun kaikkialla muualla sinua katsotaan kieroon ja olet ulkopuolinen.

Jeremy Renner näyttelee siis riistanvartija Colin Lambertia, jolle "sopivat rajat ylittäneiden" petoeläimien jäljittäminen ja tappaminen on rutiinia. Hän saa ilmoituksen, että jokin eläin on tappanut lampaita ja että ilmoittaja arvelee kyseen olevan leijonasta. Siinä sitten Lambert ja katsoja naureskelevat hiljaa itsekseen, että täälläkö pakkasessa muka leijona. Mutta leijonan jälkiähän sieltä lumesta löytyy ja jälleen kyseessä on eräänlainen symboli. Leijona ja murha eivät kummatkaan kuulu Wind Riverin maailmaan. Leijona on tehnyt virheen tulemalla ihmisten ilmoille ja tappamalla kesyjä lampaita, joten nyt jellona joutuu maksamaan esiintulostaan ja erheestään hengellään. Tässä vanhassa maailmassa toisia mahdollisuuksia ei tunneta ja paha on kitkettävä pois juurineen.

Lambert lähtee jäljittämään leijonan verisiä tassunjälkiä, jolloin hän törmää alkukohtauksessa nähdyn alkuperäisamerikkalaisen teinitytön ruumiiseen keskellä korpea. Jo ensivilkaisulla on selvää, että ruumis on liian siistissä kunnossa ollakseen nelijalkaisen eläimen raatelema, joten pintapuolisesti seesteisessä Wind Riverissa on läsnä myös ihmispeto.

Paikalle hälytetään apua FBI:sta, jotka lähettävät näihin kaikinpuolin haastaviin olosuhteisiin Elizabeth Olsenin esittämän kokemattoman keltanokan, Jane Bannerin. Valtava lumimyrsky on nousemassa, joten rikospaikan johtolangat olisi tutkittava mahdollisimman nopeaksi. Anteeksiantamattoman sään lisäksi Wind Riverin yhteisö on hyvin tiivis ja historialliset haavat edelleen auki, minkä vuoksi ulkopuoliseen valtaväestön edustajaan suhtaudutaan erittäin ennakkoluuloisesti. Jane kuitenkin ymmärtää onnekseen pyytää yhteisön sisällä kunnioitetulta Lambertilta epävirallista apua tapauksen tutkimisessa. Lambert taas tosin haluaisi olla missä tahansa muualla kuin repimässä auki omia vanhoja haavojaan. Kolme vuotta sitten Lambertin puoliksi alkuperäisamerikkalainen tytär Emily kun katosi samanlaisissa olosuhteissa, eikä häntä koskaan löydetty.

Jeremy Renner tekee vahvan roolisuorituksen vanhan ajan westernejä henkivässä miespääosassa. Lambert on kunniallinen mies, joka pyrkii tekemään oikein. Hän puhuu vähän ja toimii aina melko hillitysti näyttämättä tunteitaan, mutta tästä huolimatta Lambertin preesens ruudulla on valtava. Ei nyt mitään John Wayne-tasoa, vaikka hän eittämättä onkin paras esimerkki kuvaamaan sitä mitä ajan takaa. Samasta genrestä on poimittu myös Lambertin ja hänen poikansa välinen suhde, jossa isä opettaa pojalle kaikenlaisia tarvittavia miehisiä taitoja loputtomalla kärsivällisyydellä ja tyyneydellä. Modernin mausteen tähän perhekuvioon tuo se, kun Lambert astuu aivan elokuvan alussa selvästi tuntemansa naisen taloon vieraan elkein ja katselee sisällä ympärilleen vähän arasti ja salaa, mutta suurella uteliaisuudella. Hän nuuskii, onko jokin muuttunut sitten viime näkemän ja löytyykö talosta mahdollisesti uuden miehen jälkiä. On täysin selvää jo eleistä ja kehonkielestä, että Lambert on asunut talossa aiemmin ja pian sille saadaan myöskin varmistus dialogin muodossa, että talossa asuvat Lambertin poika ja ex-vaimo. Jäänee katsojan päätettäväksi onko Lambert suojeleva ja haluaa tietää mitä poikansa elämässä tapahtuu, vai haikaileeko hän vielä yhteenpaluuta.

Sen sijaan Rennerin Avengers-kollega Elizabeth Olsenin roolisuoritus ja hahmo jäävät hyvin tavanomaisiksi vailla mitään kummempaa hohdokkuutta. Nuori FBI-agentti Jane Banner noudattaa sääntöjä ja toimintaohjeita ollen erittäin pätevä ja älykäs, mutta hän on täysin vailla minkäänlaista käytännön kokemusta. Se luo ongelmia, sillä perinteinen poliisityö ei tahdo näissä ääriolosuhteissa viedä kovinkaan pitkälle. Mutta Jane on sitkeä ja halukas oppimaan. Renner toimii tässä yhtälössä mentorina vanhan ajan sheriffin hengessä, ja yrittää opettaa keltanokalle tämän karun raja-alueen lainalaisuuksia ja tapoja. Arvelisin, että valtaosalle katsojista Janen hahmo ja tilanne tuovat erittäin vahvasti mieleen Jodie Fosterin näyttelemän ikonisen Clarice Starlingin klassikkoelokuvasta Uhrilampaat.

Elokuvan kolmatta pääroolia näyttelevät sää ja ympäristö, jotka ovat samanaikaisesti tämän murhatutkinnan suurin uhka ja mahdollisuus. Paukkupakkasissa on turha heilua ilman asianmukaista kerrosvaatetusta puhumattakaan itsensä rasittamisesta fyysisesti, sillä noin viiltävä pakkanen saa veren pakkautumaan keuhkoihin vaarallisella tavalla. Samoista syistä et halua myöskään lähteä valmistautumattomana keskelle korpea ja ottaa siellä moottorikelkkaillessa tarpeettomia riskejä. Toisaalta taas tappajalta on jäänyt lumeen jälkiä ja johtolankoja, jotka kertovat ympäristön läpikotaisin tuntevan Lambertin harjaantuneelle silmälle kokonaisen tarinan ja voivat johdattaa tutkijat tappajan jäljille. Ongelmana vain on se, että myrsky uhkaa pyyhkiä kaikki jäljet olemattomiin, mikä todennäköisesti merkitsisi tutkinnan ajautumista täydelliseen umpikujaan.

Taylor Sheridania ei voi ainakaan itseluottamuksen puutteesta syyttää, sillä sitä tällä kolkkoa tunnelmaa maalailevalla rikoselokuvalla riittää. Elokuvan käsikirjoitus on tietenkin huolella rakennettu kuten odottaa sopii, mutta jotenkin sen lupailemaa surumielistä, haikeaa ja kovaa henkeä ei vain kyetä herättämään ruudulla riittävässä määrin henkiin. Joka käänteessä rummutetaan kuinka ulkona on valtava paukkupakkanen, mutta näyttelijöiden kasvoilla ei näy ollenkaan punaa, vaatetus on usein hieman vajavaista, eikä henkikään höyryä. Valitettavasti tälläiset mitättömät pikkuseikat osaltaan estävät sen tunnelman muodostumista, jota elokuva niin kovasti yrittää tarjota. Lisäksi leffan rytmitys ja fokus ovat hieman kyseenalaisia. Tutkimus pyörii pitkään samoilla jalansijoilla ja elokuva etenee tasaisen rauhallisella vauhdilla, kunnes olemmekin yhtäkkiä loppusuoran kiihdytyksessä. Matkalla emme tartu sen kummemmin tiiviin yhteisön haavoihin kaikkien tunteman tytön murhasta, tai sukella Rennerin tyttären tapaukseen. Lisäksi Sheridan ei ohjaajan ominaisuudessa kykene kunnolla herättämään henkiin sellaista yhteiskunnan ulkopuolella elelevän kommuunin henkeä ja epätoivoa. Kovasti hahmot kertovat kuinka elämä siellä on musertavaa, mutta tätä ei kovinkaan konkreettisesti kuvien muodossa meille näytetä.

Wind Riverissa on havaittavissa palasia kaikista Sheridanin aiemmista käsikirjoituksesta. Intiaanireservaatin poliisipäällikössä on jäänteitä Jeff Bridgesin leukailevasta Hell or High Waterin sheriffistä ja vastaavasti elokuvan dokumenttimaisen realistinen kuvaustyyli muistuttaa Sicariosta. Elokuvan puitteet ovat kunnossa. Tuuli ulvoo ja lumi rouskuu kenkien, sekä nastojen alla. Kuvissa tarjoillaan paljon ihan nättejä otoksia lumisesta korpimaasta ja välissä ajellaan vauhdikkaasti moottorikelkoilla. Äänipuolella on tarjolla painostavaa hiljaisuutta, jonka rikkovat harvakseltaan milloin urut ja milloin vahva rummun pärinä, joka toi itselleni mieleen intiaanien sotarummun.

Valitettavasti kuitenkin elokuvan loppuessa sisälleni jäi kytemään pieni harmistunut fiilis, että tässäkö se suuresti odotettu Sheridanin seuraava elokuva nyt sitten oli. Rima oli valtavan korkealla ja elokuvalla oli kaikki ainekset kasassa, mutta ehkäpä se vain olisi täyden potentiaalin saavuttaakseen kaivannut David McKenzien, tai Denis Villeneuven kaltaisen tunnelmallisten mestareiden kosketusta ja silmää. Kyllä Sheridanilta löytyy tulevaisuutta myös kameran takaa, mutta harmittavasti mies on käsikirjoittajana yksi tämän hetken parhaimpia ja niiden tarinoiden soisi saavan parhaan mahdollisen alustan. Ja ironisesti sellainen ei ollut nyt ihan tarjolla. Toisaalta nyt on se ensimmäinen iso elokuva saatu tehtyä ihan mukavalla menestyksellä ja ne isoimmat paineet ovat takanapäin.

★★★☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Armoton maa, Silmä silmästä, Vangitut, Yön eläimet, Insomnia, The Revenant, Whiteout - Kuolema jäätiköllä, Angel Heart, Storm of the Century - Myrskyn silmässä, Winter's Bone, Elossa