Elokuvat ja elokuvantekijät #6

Muut sarjan osat löydät täältä.

Playtime (1967)

Komedia

Ohjaus: Jacques Tati

Käsikirjoitus: Tati & Jacques Lagrange

Tähdet: Jacques Tati, Barbara Dennek, Billy Kearns, Reinhardt Kolldehoff

Ranskalaiskoomikko Jacques Tatin määrällisesti pieneksi jäänyt tuotanto liittyy sen verran kiinteästi toisiinsa, että käsitellään samantien miehen ura läpi yleisluontoisesti. Tati on elokuvahistorialle merkittävä hahmo, sillä luovan komedian herruutta oli ehditty pitää jo pari vuosikymmentä yksinomaan amerikkalaisille kuuluvana. Sitten 50-luvulla Ranskasta kuului kummia ja yksi ainoa mies päihitti amerikkalaiset näiden omimmassa lajissa.

Tati oli niin ainutlaatuinen koomikko ja elokuvantekijä, ettei voi sanoa hänen jättäneen minkäänlaista selkeää perintöä, jota myöhemmät sukupolvet olisivat jatkaneet. Lukuisat inspiroituivat hänen tyylistään ja elokuvistaan, mutta toista Tatin kaltaista ei ole, eikä tule. Hän rikkoi rajoja muutenkin kuin kansalaisuutensa osalta. Koomikoilla ja eritoten fyysisen komedian tekijöillä oli tuohon aikaan oltava nuoren miehen olemus ja suorituskyky. Esimerkiksi Buster Keatonin ja Harold Lloydin urat olivat pitkälti paketissa ennen 40 ikävuoden täyttymistä. Tati sen sijaan oli 41-vuotias tehdessään ensimmäisen pitkän elokuvansa ja tällä saralla hänen seurassaan on lähinnä vain Charlie Chaplin, joka onnistui kypsemmälläkin iällä tehtailemaan uransa parhaita komedioita lisäämällä johdonmukaisesti uransa aikana draamaa elokuviinsa.

Jacques Tatischeff oli varsinainen kulttuurisekoitus. Tatischefit olivat alunperin venäläisiä aristokraatteja ja Tatin isoisä toimi Venäjän suurlähetystön sotilasattaseana Pariisissa. Isoisä nai ranskalaisen naisen, josta syntyi Tatin isä. Isä puolestaan nai hollantilais-italialaisen naisen ja tästä liitosta syntyivät Jacques ja hänen kaksi vuotta vanhempi isosiskonsa Natalie.

Tatin äidin isä pyöritti kuvakehystämöä Place Vendomen tienoilla Pariisissa ja tunsi mm. Vincent van Goghin, sekä kehystämön asiakaskuntaan kuuluneen Henri de Toulouse-Lautrecin. Tatin isä päätyi jatkamaan tätä hyvätuloista perheyritystä ja sama polku oli alustettuna myös koulunkäynnistä piittaamattomalle, laiskalle ja haaveilevalle Jacques-pojalle. 16-vuotiaana Jacques lopetti koulunkäynnin ja hänen isoisänsä koulutti pojan kuvankehystäjäksi. Suoritettuaan 20-vuotiaana armeijan, Jacques Tati lähti Lontooseen työharjoitteluun. Ilmeisesti hänen sukunsa kuvankehystysbisneksellä oli toimipaikka myös Lontoossa, en oikein löytänyt mistään syventävää tietoa tuosta reissusta. Lontoossa Tati kuitenkin kiinnostui rugbysta ja palattuaan Pariisiin, hän liittyi paikallisen puoli-ammattilaisjoukkueen riveihin. Siellä Tati huomasi miimikon ja koomikon lahjansa, sillä hänellä oli tapana viihdyttää joukkuetovereitaan erätauoilla ja illanvietoissa esittämällä uudelleen pelikentän tapahtumia.

Lopulta Tati päätti riskeerata mukavan korkean elintason hylkäämällä perhebisneksen ja alkoi miimikoksi. Hän rakensi oman show'nsa "Sporting Impressions", jonka hittinumero oli hänen ratsastus-imitointinsa, jossa hän näytteli sekä hevosta että ratsastajaa. Tati osallistui neljä vuotta peräjälkeen paikalliseen isoon kykykilpailuun, jossa hän oli yleisön suosikkeja. 1935 Tati löi viimeinkin läpi kotimaassaan ja hänestä tuli teatterien vetonaula. Sen sijaan kokeiluluontoinen Lontoon kiertue oli pettymys, Berliinissä meni ilmeisesti vähän paremmin. Tati esiintyi ranskalaisen ABC-teatterin vetonaulana aina toisen maailmansodan puhkeamiseen saakka, johon Tati osallistui vanhahtavasti nimetyn kolmannen ratsuväkidivisionaan riveissä ollen mukana Sedanin taistelussa.

Teatteriaikoinaan Tati otti ensikosketuksensa elokuvien maailmaan. Hänen ensimmäinen lyhytelokuvansa tenniksestä on kadonnut ikuisiksi ajoiksi, eikä sitä seuranneitakaan yrityksiä voi luonnehtia menestyksiksi. Viimeisessä lyhytelokuvassaan ennen sotaa hän kuitenkin kiinnitti tuottaja Fred Orainin huomion. Sodan jälkeen Tati palasi teatterin lavoille. Hän oli pätevä näyttelijä draamankin saralla, sillä häntä harkittiin Marcel Carnen suurelokuvan, Paratiisin lapset, pääosaan. Orain toimi elokuvan tuottajana. Lopulta Tati ja Orain päättivät luoda hynttyyt yhteen 1946 ja perustaa Cady-Films -tuotantoyhtiön. Orain oli niin vakuuttunut Tatin luovuudesta ja taidoista, että arveli Tatin itse osaavan parhaiten kirjoittaa materiaalia, joka hyödyntäisi Tatin melko omalaatuista ja uniikkia tyyliä.

Tuotantoyhtiön ensimmäinen elokuva oli lyhytelokuva Kirjeenkantajien koulu. Tati oli käsikirjoittanut elokuvan ja oli myös sen päätähti ranskalaisena postinjakajana, joka halusi olla yhtä tehokas kuin hänen amerikkalaiset kollegansa olivat meren takaa kantautuvien huhupuheiden mukaan. Tatin ei kuitenkaan ollut tarkoitus ohjata elokuvaa, mutta kun Rene Clement joutui jättäytymään projektista pois, niin Tati asettui myös kameran taakse. Lyhytelokuva oli menestys, ja se laajennettiin täyspitkäksi elokuvaksi Lystikäs kirjeenkantaja, josta tuli valtava menestys myös Ranskan ulkopuolella. Tati pyrki elokuvissaan kuvaamaan alusta saakka tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää löytäen huumoria usein lähes mitättömistä yksityiskohdista.

Riemuloma Rivieralla

Jacques Tati olisi voinut lypsää kahmalokaupalla varmaa rahaa suositulla postinkantajan hahmollaan. Omasta mielestään Tati oli kuitenkin tehnyt jo kaiken, mitä Lystikkään kirjeenkantajan hahmolla oli tarjottavaa. Hän ei takonut kun rauta oli kuumaa, vaan työsti kaikessa rauhassa seuraavaa elokuvaansa. Tämän toisen täyspitkän elokuvan valmistuminen vei neljä vuotta.

Näiden neljän vuoden aikana Tati oli luonut uudenlaisen tavan tehdä komediaa, sekä uuden hahmon; Herra Hulot'n. Kömpelönä hujoppina Hulot on taipuvainen empimään ja miettimään liikkeitään tarkoin ennalta, sillä hänen pitkät raajansa ja äkkinäiset liikkeensä aiheuttavat usein kommelluksia. Näitä Hulot pyytelee ehtimiseen anteeksi. Hulot myös tervehtii uuteen tilaan astuessaan kohteliaasti jok'ikistä läsnäolijaa, vähän kuten Chaplinin kulkurillakin oli tapana nostella hattuaan ehtimiseen milloin anteeksipyynnon ja milloin tervehdyksen merkiksi.

Hulot on komediallisena hahmona, ja Tati koomikkona, hieman kuin Chaplinin vastakohta. Charlie Chaplinin Kulkuri on urheilullisen ketterä ja pienikokoinen sisupussi, joka löytää itsensä tukalista paikoista (usein itse aiheutettuna) ja selviää niistä neuvokkuutensa, sekä peräänantamattomuutensa ansiosta. Hulot taas on kömpelö ja ehkä vähän hidasälyinenkin hongankolistaja, joka luo ympärilleen tahattomasti kaaosta. On sanottu, että Kulkureita on maailmassa vain yksi, mutta maailma on pullollaan monsieur Hulot'n ominaisuudet jakavia hajamielisia koheltajia. Hulot'n hahmo on muuten toiminut suorana esikuvana Rowan Atkinsonille hänen kehitellessään Mr. Beania ja elokuva Mr. Bean lomailee on puolestaan tribuutti nimenomaan Riemulomalle Rivieralla.

Riemuloma Rivieralla sementoi Tatin aseman aikakautensa kekseliäimpänä ja omaperäisimpänä koomikkona. Se on myös ainoa elokuva, jossa Hulot on täysin elokuvan keskiössä. Seuraavassa kahdessa elokuvassaan Tati vähensi harkitusti Hulot'n keskeisyyttä tarinalle.

Tämä elokuva on käytännössä juoneton ja dialogiton sarja sattumuksia ranskalaisessa rantalomakohteessa. Komediaa revitään mitä pienimmistä arkisista asioista. Välillä lomalaisten joukko ryntäilee epätoivoisessa paniikissa kuulutusten perässä asemalaiturilta toiselle. Välillä taasen ruudulla ei tapahdu yhtään mitään, on vain joukko ihmisiä lomatunnelmissa.

Tati oli tunnettu ihmisten tarkkailija ja hänestä, kuten myös Alfred Hitchcockista, elokuvan tapahtumien ympäristöineen oli koostuttava jokapäiväisistä asioista. Pikantti Tati vei tämän vain paljon pidemmälle, sillä hän todellakin ohjasi sellaisia elokuvia, joiden katsomisesta hän itse olisi nauttinut. Mikään detalji ei ollut kyllin pieni sivuutettavaksi. Miten lähelle ruokaillessa ihmiset istuvat toisiaan, milloin he ottavat katsekontaktia, mitä etikettejä on kussakin tilanteessa noudatettava. Hän kehitteli mielessään ihmisestä kokonaisen persoonan taustatarinoineen pelkän pukeutumisen ja olemuksen perusteella.

Riemuloma Rivieralla toi suurten tuottojen ohella Tatille myös Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Ranskalainen sai rahakkaita tarjouksia lähteä tekemään elokuvia Hollywoodiin, mutta toisen suuren elokuvantekijän Federico Fellinin tapaan, Tati kieltäytyi kosiskeluista. Hän halusi jatkaa taiteellisesti haastavien ja omannäköisten elokuviensa tekemistä. Eli hän ei ollut valmis uhraamaan vapauttaan elokuvantekijänä, sillä Hollywoodissa studioilla oli ylin määräysvalta tuottamiensa elokuvien suhteen ja sitä ei todellakaan arasteltu käyttää. Useampikin ohjaaja on kiteyttänyt studiojärjestelmän kutakuinkin siten, että kaikesta joutui taistelemaan.

Enoni on toista maata

Tatilta vierähti tällä kertaa viisi vuotta seuraavan elokuvan valmistumiseen. Asioita viivytti osaltaan vuoden 1955 autokolari, jossa Tatin vasen käsi kärsi pysyvää vahinkoa. Lisäksi vuotta myöhemmin Fred Orain pakkasi kamppeensa kiistan päätteeksi ja jätti Cady-Filmsin perustaen kokonaan oman tuotantoyhtiönsä Spectra Filmsin.
 
Kyseessä on ensimmäinen Tatin värielokuva ja lisäksi hän jätti taakseen seesteiset maalaismaisemat tuoden satiirinsa kaupunkiin ja kohdistaen sen para-aikaa muotoutumassa olleeseen pinnalliseen kulutusyhteiskuntaan.

Enoni on toista maata keskittyy kuvaamaan aavistuksenomaisella haikeudella vanhan yhteiskunnan (ja perinteiden) katoamista, ja uuden ultramodernin yhteiskunnan syntyä. Tässä murroksessa hövelin ja vanhanaikaisen herra Hulot'n on vaikea pysyä mukana. Lisäksi elokuva kuvaa sitä, miten pakkomielteisesti Arpelin perhe suhtautuu uuteen teknologiaan. Se ei ole nimittäin vapauttanut, helpottanut, saati yksinkertaistanut heidän elämäänsä. Heistä on tullut materialisteja ja modernismin orjia. Hienosti hoidetulle nurmikolle ei saa astua, suihkulähde on hankittu vain vieraita varten päälle laitettavaksi ja perheen pään lähtiessä töihin, vaimo hankaa hyvästien ohella vielä viimeisetkin tahrat autosta pois. Perheen äidin lumoutuessa keittiöstään ja puutarhastaan, sekä isän autostaan ja työurastaan, jää perheen poika vaille huomiota. Perheen aidattu tontti on vähän kuin vankila, jossa vain täydellisyys on sallittua. Joten kukapa olisi parempi murtamaan muurin kuin kömpelön sympaattinen sukulainen, herra Hulot.

Tatin visuaalinen ja ääniefekteihin nojaava huumori on tässä elokuvassa parhaimmillaan. Tatilla oli tapana kuvata kaikki elokuvansa mykkäversioina ja äänet lisättiin mukaan vasta jälkituotannossa. Siinä missä digitaalisessa nykyelokuvassa äänet koostuvat jopa yli tuhannesta eri äänikanavasta, niin esimerkiksi Tatin elokuvissa ääniraita rakennettiin karkeasti jaotellen kolmesta kanavasta. Ensimmäiseen nauhoitettiin askeleet, toiseen vaatetuksen rahina ja kolmanteen muut epäsäännölliset efektit. Todennäköisesti puheelle ja musiikillekin oli omat raitansa vähän tekniikasta riippuen. En ymmärrä noista juurikaan mitään, joten jätän tarttumatta niihin. Tuona aikana äänet kuitenkin nauhoitettiin magneettifilmille ja nehän piti sitten tietenkin fyysisesti leikata, sekä yhdistellä kohdilleen kuvan kanssa.

Elokuvassa näkyviin kulkukoiriin Tati kuvausryhmineen törmäsi ihan sattumalta. Koirien touhuamisesta kuvattiin useita otoksia, joita sitten käytettiin kietomaan tarinallisesti yhteen elokuvan eri kohtauksia. Kuvausten loputtua Tati laittoi lehteen ilmoituksen "elokuvatähti-koirista etsimässä uutta kotia", ja näin kaikki sesset löysivät uuden omistajan. Arpelin perheen talo taas päätyi kunnianosoituksena Tehotyttöjen asunnoksi, mitä nyt lastensarjahahmoilla on kahden pyöreän ikkunan sijaan tönössään kolme pyöreää ikkunaa. Arpelien talo taas on jäljennetty sellaisenaan Pariisin Cent Quatre -kulttuurikeskukseen.

Elokuvan voitettua parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin, Amerikkaan palkintoa noutamaan tulleelta Tatilta tiedusteltiin, keitä isoja Hollywood-tähtiä hän haluaisi tavata? Elizabeth Taylor? Cary Grant? John Wayne? Charlie Chaplin oli juuri lähetetty maanpakoon kommunistin leima otsassaan, joten oletettavasti hän ei ollut tavattavissa , ainakaan Hollywoodissa. Tati halusi tavata Buster Keatonin, Stan Laurelin, Harold Lloydin ja Mack Sennettin. Eli suuria mykkäelokuvan aikaisia ja sittemmin pitkälti unohdettuja tähtikoomikoita, jotka asuivat jo vanhainkodeissa. Tapaamiset järjestyivät.

Playtime

Tati oli jo kyllästynyt suosittuun Hulot'n hahmoon, joten hän teki jonkinlaisen kompromissin. Hän teki Hulot-elokuvan, jonka pääosassa olivat "kaikki". Playtime oli Tatin mukaan hänen mestariteoksensa ja se oli valmistuessaan Ranskan elokuvahistorian kallein teos. Elokuvan valmistuminen vei kaikkinensa 9 vuotta, kuvauksissa vierähti 3 vuotta ja jälkituotanto söi 9 kuukautta. Tati laittoi kaiken peliin riskeeraten aiempien elokuviensa tuoman omaisuuden ja maineen. Hän rakennutti elokuvaa varten Pariisin ulkopuolella sijaitsevalle joutomaa-alueelle kokonaisen kaupungin, josta alettiin käyttämään lempinimeä Tativille. Kaupunkia alettiin rakentamaan n. vuotta ennen kuvausten alkamista. Alueelle pykättiin esimerkiksi kaksi kokonaista ja valtavaa monikerroksista rakennusta, jonka seinät koostuivat pitkälti lasista. Toisessa taloista oli toimiva hissi ja jokapaikkaan oli vedetty sähköt. Kaiken huipuksi rakennettiin oikeat asvaltoidut tiet toimivine katulamppuineen ja liikennemerkkeineen.

Tati joutui käyttämään pankkilainojen ohella elokuvansa rahoittamiseen jopa sukulaistensa säästöjä. Elokuvassa näkee selvästi kuinka jotkin taustalla näkyvät, liikkumattomat ihmishahmot on tehty pahvista kustannusten minimoimiseksi. Samoin on tehty myös joidenkin rakennusten julkisivujen ja sisustuksien suhteen. Välissä kuvaukset olivat kokonaan poikki kun kameran vuokramaksut olivat rästissä, ja omistava taho oli käynyt takavarikoimassa kameran linssin. Myöhemmin Tati toki mainitsi ironisesti kun häntä kritisoitiin elokuvan kalliista puitteista ja hintalapusta, että kokonaiskustannukset olisivat olleet suurinpiirtein samat, mikäli hän olisi palkannut päärooliin Elizabeth Taylorin, tai Sophia Lorenin. Sitä kuinka paljon rahaa Playtimeen lopulta oikeastaan upposi, ei ole koskaan missään virallisesti kerrottu.

Tati kuvasi elokuvan 70 milliselle laajakangasfilmille. Se oli jo itsessään kallista touhua, mutta myös valtavirtaa vastaan kulkemista. Laajakankaalle kuvattiin eritoten tuona aikana lähinnä valtavia eepoksia ja länkkäreitä. Sen sijaan Playtime sijoittui ahtaisiin sisätiloihin ollen elokuvahistorian passiivisimpia elokuvia. Katsojan eteen avautui valtavia toimistotiloja ja käytäviä, joilla ei kuitenkaan tapahtunut ensinäkemällä mitään merkittävää, tai edes järin kiinnostavaa. Mutta Tatille tuotti suurta mielihyvää tuoda hieman satirisoitu, ultramoderni maailma katsojan eteen siten, että katsoja joutui elokuvateattereissa kääntelemään päätään nähdäkseen kankaan kokonaan. Tati myös tunnetusti inhosi lähikuvia ja täten hänen elokuvansa ovat usein kovin teatterimaisia. Katsoja näkee aina hahmojen jalat ja liikkeet täydellisesti. Lisäksi eritoten Playtimessa Tati ohjaa etunenässä katsojien huomiota valtavalla kankaalla erinäisin äänin, eikä visuaalisin tehostein. Tati tarjoaa mahdollisimman suuren palan elokuvan maailmaa, jossa katsoja saa seurata haluamiaan yksityiskohtia ja niitä riittää.

Playtimen loppuun sijoittuva ravintolakohtaus kestää 45 minuuttia ja sen purkittamiseen vierähti seitsemän viikkoa. Tämä huolimatta siitä, ettei kyse ole uskoakseni kerralla kuvatusta kohtauksesta. Syy piilee siinä, että Tatin kerrotaan olleen loistava näyttelijöiden ohjaaja, mutta hän oli hyvin pikkutarkka myös tällä saralla. Ravintolakohtauksessakin hän ohjeisti kaikkia näyttelijöitä ja statisteja yksi kerrallaan miten heidän pitää toimia, eikä näistä toimintaohjeista paranut lipsua.

Playtimen maailma on kliinisen harmaa ja steriili. Moderni, pinnallinen ja kova maailma on syrjäyttänyt vanhemmat ja maanläheisemmät elämänmuodot. Menneestä, ihmisläheisemmästä ajasta katukuvassa muistuttaa lähinnä kadunkulmassa edelleen päivystävä kukkakauppias kärryineen. Lisäksi Playtime kuvaa sitä kuinka moderni elämäntapa hiljalleen tuhoaa kaikki yksilöllisyyden rippeet alistaen ihmiset samaan muottiin. Näin voi päätellä esimerkiksi kohtauksesta, jossa näytetään kerrostalon kahta eri asuntoa, jossa molemmat perheet harrastavat illalla tasan samoja asioita lähes samanaikaisesti.

Playtime oli taloudellinen katastrofi, joka syöksi Tatin velkakierteeseen ja käytännössä tuhosi hänen uransa, ja maineensa. Tati joutui myymään kaikkien elokuviensa oikeudet ja tekemään vastentahtoisesti pari tilauselokuvaa.

Playtimesta ei tehty ollenkaan perinteistä 35 millimetristä versiota, mitä on pidetty osasyynä elokuvan valtaville tappioille. Tati vaati, että elokuva on näytettävä ainoastaan laajakuvakankaille stereofonisen äänen kera. Täten valtaosa teattereista ei pystynyt näyttämään elokuvaa lainkaan. Lisäksi elokuvan ensiesitys oli Yhdysvalloissa vasta 1972 San Franciscon elokuvafestivaaleilla, mikä on hyvin outoa. Tati kuitenkin oli kahdella edellisellä elokuvallaan saanut molemmista Oscar-ehdokkuuden parhaasta ulkomaisesta elokuvasta ja näistä viimeisin, eli Enoni on toista maata sen voittikin. Molemmat olivat olleet myös suosittuja elokuvia Yhdysvalloissa. Kenties jenkkilevittäjät kauhistuivat elokuvan kehnosta vastaanotosta Ranskassa.

Pääsyy elokuvan floppaamiselle piili kuitenkin siinä, että Tatin valtavan suosittu herra Hulot oli elokuvassa tavallaan vain sivuroolissa. Hän oli pitkiä aikoja poissa ruudulta ja elokuvan pääosaan nousivatkin sen mahtipontiset puitteet, joilla satirisoitiin uutta teknologiaa ja maailmanmenoa. Sekin oli jo melko vanhentunut aihe vuonna 1967. Tati toki vilahtaa elokuvan taustalla muissakin rooleissa. Hän on liikennettä ohjaava poliisimies, keskimmäinen ikkunaa asentavista työmiehistä, työmies rapsuttamassa selkäänsä ravintolassa juuri ennen kuin vieraat alkavat saapua paikalle ja sähkömies, joka valittaa jotain sähkökaapelit käsissään orkesterille.

Playtimen haastavuus katsojalleen piilee siinä, että se on tavallaan juoneton elokuva täynnä pelkkää ihmisten tarkastelua. Se onkin harvoja elokuvia, joka vaatii ehdottomasti täyden tarkkaavaisuuden ja sekään ei riitä. Elokuva vaatii useita katsomiskertoja, sillä kaikkea sen tarjoamaa on mahdotonta nähdä yhdellä katsomiskerralla. Playtimen visuaalisuus ja äänimaailma ovat vain yksinkertaisesti niin laajan runsaita, sen pointit ja vitsit niin hienovaraisia. Valtavalla ruudulla on usein meneillään samanaikaisesti useita pieniä, tarkkaan suunniteltuja tapahtumia ja gageja. Siitä löytää joka kerralla jotain uutta, jota ei ole edellisellä kerralla huomannut.

Mutta se on myös eittämättä yksi elokuvahistorian suurimpia koetinkiviä katsojansa keskittymiskyvylle ja kärsivällisyydelle. Se haastaa katsojansa visuaalisen, sekä kuulollisen havainnointikyvyn ja samalla se tulee rohkaisseeksi näkemään asioita eri silmin. Playtime on elokuvahistorian kenties passiivisin elokuva, sillä se ei varsinaisesti viekoittele, kutsu tai johdata katsojaansa yhtään mihinkään. Katsojan on itse aktiivisesti tehtävä päätöksiä siitä mitä hän seuraa, mille hän antaa mielenkiintonsa ja mitä mieltä hän on elokuvassa näkyvistä yksityiskohdista (Tatin luomassa viitekehyksessä toki). Elokuva ikään kuin kuljettaa yleisöään ohikulkevan sivustakatsojan roolissa paikasta toiseen. Esimerkiksi dialogista kuuluu todella usein vain pieni osa keskustelusta ja loppu dialogista on siansaksaa, josta ei ole tarkoituskaan saada mitään selvää. Aivan kuten kadulla kulkiessa. Tati tykkäsi tarkkailla kaduilla kulkevia ihmisiä ja käytti aina mahdollisuuksien salliessa julkisia kulkuvälineitä.

Playtimen jälkeen velkavuoren alla oleva Tati oli pakotettu tekemään paitsi mainoselokuvan englantilaiselle Lloyds Bankille, myös vielä yhden hollantilaisten rahoittaman tilaustyön herra Hulot'n hahmossa. Tilaustyö oli Traffic (1971), jossa Hulot aukaisi viimein kolmen elokuvan ajan turhanpanttina mukanaan pitämän sateenvarjon hyvästien merkiksi. Tuon jälkeen Tati teki vielä ruotsalaiselle televisiolle tv-elokuvan Parade (1973), joka oli hyvin hämmentävällä tavalla filmatisoitu sirkusesiintyminen. Siinä taisi olla kyse elokuvasta, jossa yleisökin oli kokonaisuudessaan näyttelijöitä, tai statisteja. Tati hääri esityksen tirehtöörinä esitellen muiden ohjelmanumeroiden välissä varieteeaikojen kavalkaadiaan, joita miehen elokuvissa, sekä lyhytelokuvissa oli jo osin ehditty nähdä. Tiettävästi 66-vuotias Tati lyyhistyi maahan saatuaan oman osuutensa pakettin ja vietti seuraavat päivät sairaalassa toipumassa fyysisestä rasituksesta.

Tati pursusi vielä kypsemmälläkin iällä ideoita, mutta kuten suuruuksienkin kohdalla käy, niin tuottajat vain jossain vaiheessa kaikkoavat ympäriltä etsimään "tuoreempia näkökulmia". Se on melkoinen shokki kun showbisneksen valot sammuvat ja menneinä aikoina meininki oli tuon suhteen erityisen armotonta. Tati eli elämänsä viimeiset vajaat pari vuosikymmentä vaatimattomasti unohdettuna suuruutena, ollen katkeroitunut ja surullismielinen. Liekö tähän osuutta venäläisillä sukujuurilla...

Tati jätti kuoltuaan 1982 jälkeensä lukuisia keskeneräisiä elokuvaprojekteja. Näistä yhden keskenjääneen puolidokumentin, Forza Bastia, Tatin tytär leikkasi ja julkaisi isänsä poismenon jälkeen. Kyseessä on tatimainen dokumentti, jossa hän kuvaa Korsikan saaren futishuumaa kun paikallinen SC Bastia on päässyt Uefa Cupin kaksiosaiseen finaaliin PSV Eindhovenia vastaan ja finaalisarjan ensimmäinen osa pelataan Korsikalla.

Lisäksi Jacques Tati oli kirjoittanut 1956 osin hänen omasta elämästään ammentavan elokuvakäsikirjoituksen. Tämä kiertävästä taikurista kertonut tarina tuotettiin 2010 sydämelliseksi animaatioelokuvaksi The Illusionist ja voin vain kuvitella millaisia reaktioita se herätti Tatin elokuvia katsoneissa katsojissa. Haudan takaa ilmestyy vielä yksi loistava elokuva, jonka pääosassa on mestari itse. Siitä täysin rinnoin nauttiakseen suosittelen ehdottomasti katsomaan Tatin elokuvat Lystikkäästä kirjeenkantajasta aina Playtimeen. Toki Tatin tuotannon kannattaa katsoa samantien vaikka kokonaan läpi, sillä milloinkaan ei tule toista samanlaista.

Panin labyrintti (2006)

Fantasia / Draama

Ohjaus: Guillermo del Toro

Käsikirjoitus: Guillermo del Toro

Tähdet: Ivana Baquero, Maribel Verdú, Sergi López, Ariadna Gil, Doug Jones
3 Oscaria (kuvaus, maskeeraus, lavastus) ja 3 ehdokkuutta (ulkomainen elokuva, käsikirjoitus, musiikki)

"You're getting older, and you'll see that life isn't like your fairy tales. The world is a cruel place. And you'll learn that, even if it hurts."

Kun aloitin tätä osuutta kirjoittamaan ja muistelemaan elokuvaa, niin iho valahti kananlihalle ja silmäkulmiin muodostui lievää kosteutta. Tuntuu kuin olisin katsonut elokuvan eilen, vaikka siitä on aikaa 6-7 vuotta. Harva elokuva jättää jälkeensä näin voimakkaita tuntemuksia ja lukuisia eläväisiä mielikuvia yhdellä ainoalla maagisella katsomiskerralla. Elokuvaa oli minulle kehuttu ennakkoon vuolaasti ja siitä huolimatta sen kauneus pyyhkäisi jalat alta siinä määrin, että lopputekstien mitta ei toipumiseen riittänyt. Minun oli tarkoitus viettää elokuvailtaa, mutta enää ei oikein ollut mieltä katsoa toista elokuvaa. Seinien tuijottelun jälkeen kävin koiraa viemässä pihalle ja puolen tunnin puhaltelun ja päänpyörittämisen jälkeen katsoin lopulta jonkun elokuvan. Ei mitään hajua minkä.

Kyseessä on Guillermo del Toron mestariteos, joka onnistuu täydellisesti punomaan yhteen miehen teoksia värittävät toismaailmalliset aspektit ja erikoistehosteet. Elokuva vangitsee sisäänsä niin arkimaailman kuin fantasiamaailman kauhut. Panin labyrintti on temaattista jatkoa del Toron 2001 elokuvalle The Devil's Backbone, joka sijoittuu 1939 Espanjaan. Tuossa elokuvassa 12-vuotias poika joutuu isänsä kuoltua espanjalaiseen orpokotiin, joka on täynnä synkkiä salaisuuksia ja ulkomaailmassa riehuu sisällissota. Ohjaajalle ominaisesti tarjolla on jälleen kerran mielikuvituksellista goottikauhua kuten Panissa ja vaikkapa Crimson Peakissa. The Devil's Backbonesta ja Panin Labyrintistä piti tulla osa trilogiaa, mutta toistaiseksi del Toron 3993:ksi nimeämä projekti ei ole edennyt tuotantoon saakka. Tarina olisi sijoittunut vuosiin 1939 ja 1993, sekä alkanut Espanjan sisällissodan joukkohautojen avaamisella. Se olisi jatkanut yksinäisyyden, mielikuvituksen tarjoaman eskapismin ja tottelevaisuuden vs. tottelemattomuuden teemoja.

Panin Labyrintin tarinassa puolestaan pieni Olivia-tyttö ja hänen äitinsä muuttavat Pohjois-Espanjaan Olivian uuden isäpuolen luo, joka on Francon fasistiarmeijan julma upseeri. Ofelian tarjotessa tälle kenraali Vidalille kättään tervehdyksen merkeissä, tapahtuu David Copperfieldit kun Vidal tokaisee, että kättely tapahtuu toisella kädellä. Molemmissa tarinoissa uusi isäpuoli paljastuu ihan yhtä epämiellyttäväksi kuin karkea ulkokuori antaa ymmärtää. Ofelian tuntuu olevan mahdotonta paeta Sisällissodan erilleen repineen maan arkea, kunnes Olivia löytää tiensä metsänelävien ihmeelliseen maailmaan. Ennen kuin kukaan yökkäilee sanalle "satu" huomauttaisin, ettei kyseessä ole mikään moderni satu. Grimmin veljesten keräämät kansansadut olivat alkujaan hyvinkin raakoja ennen kuin niitä sitten myöhemmin muuteltiin vähemmän pelottaviksi. Vanhat tarinat oli suunniteltu pelottelemaan lapsia ja opettamaan heille asioita maailmasta. Näissä oli harvoin onnellisia loppuja ja ihmisiä kuoli tarinan varrella. Panin labyrintti on juuri tälläinen satu, joka opettaa, ettei mitään saavuteta ilman valtavia uhrauksia ja että pimeimmälläkin hetkellä on toivoa.

Ohjaaja del Toro on onnistunut haalimaan kokoon loistavan kattauksen Espanjan kärkipään näyttelijöitä. Olivian rooliin löydetty 11-vuotias Ivana Baquero loistaa. Hänen isäpuoltaan, armotonta kapteeni Vidalia näyttelemään del Toro kiinnitti jo 1,5 vuotta ennen kuvausten alkamista Sergi Lópezin, joka oli tunnettu komedisista ja melodramaattisista rooleistaan aiheuttaen tämän maineensa vuoksi soraääniä tuottajien keskuudessa. Tuossa vaiheessa del Torolla ei ollut vielä edes käsikirjoitusta, vaan hän piti muistivihkoa jonne hän raapusteli sekalaisia ideoitaan. Lópezin mukaan del Toro kuitenkin puhui hänen kanssaan 2,5 tuntia elokuvasta, joka oli uskomattoman pitkälle hiottu ja vastasi täysin lopullista versiota. Muistivihkosta puheen ollen se oli kadota lontoolaisen taksin takapenkille ja se sisälsi Panin labyrintin lisäksi muitakin ideoita, sekä hahmotelmia erinäisistä elokuvista. Poliisi ja taksiyhtiö eivät pystyneet meksikolaisohjaajaa auttamaan, kunnes taksikuljettaja itse palautti vihkosen kaksi päivää myöhemmin ja sai vaivoistaan 900 dollarin palkkion.

Olivian metsänelävien maailmaan johdattelevaa Faunaa ja myöhemmin elokuvassa nähtävää legendaarista Kalpeaa miestä näyttelee Doug Jones. Del Toro lähetti hänelle sähköpostia, jonka mukaan hän ei voi kuvitella ketään muuta näyttelemässä näitä rooleja. Tämä huolimatta siitä, että elokuva on espanjankielinen ja Jones ei espanjaa puhu. Lopulta kovasta yrityksestä huolimatta del Toro päätti dubata Jonesin hahmojen ääneksi tunnustetun espanjalaisen teatterinäyttelijän Pablo Adánin. Jonesin kamppailu ei kuitenkaan mennyt täysin hukkaan, sillä Adán sai ajoittaa puheensa Jonesin suunliikkeiden mukaisesti. Mutta ainakin faunapuku oli Jonesin mielestä erittäin mukava, siinä missä yleensä vastaavat puvut tarjoavat enemmän tai vähemmän piinaavia kokemuksia.

Elokuvan idean del Toro sai lapsuutensa valveunista. Hän heräili aina keskiyöllä ja näki faunan astuvan hiljalleen esiin hänen isoisänsä kellon takaa. Haastatteluissa mies ei kuitenkaan kuvannut tuota toistuvaa näkyä pelottavaksi, vaan enemmänkin mielenkiintoiseksi. Elokuvan hahmottelemisen del Toro aloitti tosissaan jo 1993 piirrellen ja suunnitellen vuosia elokuvan hirviöitä, tarinaa ja kohtauksia. Hän luopui palkastaan saadakseen enemmän varoja budjettiin. Isot Hollywood-studiot olivat elokuvasta kiinnostuneita, mutta he tietenkin halusivat elokuvan sopivan paremmin mainstreamiin. Eli vähemmän kauhua ja väkivaltaa, enemmän kepeyttä tarinaan ja tietenkin englanninkielinen tuotanto.

Panin vuosia vienyt valmistelu esti Del Torolta muutaman mielenkiintoisen elokuvakeikan. Hän oli ehdolla Narnian tarinoiden ykkösosan ohjaajaksi, mikä olisi ollut vähintäänkin mielenkiintoista. Toinen ison profiilin keikka johon Guillermoa kosiskeltiin oli Harry Potter ja Azkabanin vanki, mikä olisi eittämättä ollut täydellisesti Del Toron käsiin sopivaa materiaalia, joskin siltikin k12-ikärajan noudattaminen varmasti olisi aiheuttanut miehelle päänvaivaa. Jopi päätyi lopulta hyvälle ystävälle Alfonso Cuaronille ja kyseessä on eittämättä parhaimpia Pottereita. Olin siinä iässä, että kävin neljä ensimmäistä osaa katsomassa elokuvateattereissa ja loputkin osat tuijottelin sitten dvd-muodossa. Katsoin nuo kaikki kolmessa päivässä silloin kun ne viimeksi tulivat televisiosta ja oli todella kiehtovaa seurata hahmojen, ja myös näyttelijöiden aikuistumista. Pääsin myös vertaamaan elokuvien tasoa keskenään ihan konkreettisesti, mutta ei siitä nyt enempää tässä yhteydessä.

Elokuva kuvattiin Espanjassa Segovian alueella, joka kärsi pahimmista kuivuudesta 30 vuoteen. Joten tekijöiden oli esimerkiksi elokuvan puolivälin taitteen ampumakohtauksessa metsässä peitettävä vihreillä tekosammalilla kuivuuden keltaiseksi kurittama maa ja kasvisto. Lisäksi he eivät käyttäneet räjähtäviä veripakkauksia, tai mitään muutakaan kipinää tai tulta tulipaloriskin vuoksi. Lukuunottamatta elokuvassa räjähtävää autoa, kaikki tulet ja esimerkiksi aseiden, sekä luotien kipinät ynnä muut vastaavat ovat digitaalisesti jälkikäteen lisättyjä.

Ofelian sisältämissä kohtauksissa käytetään paljon lämpimiä värejä ja ympyrämäisiä muotoja. Vidalin ollessa ruudulla kuva täyttyy kylmistä väreistä ja suoraviivaisista muodoista. Samalla tyylillä fantasiamaailma on täynnä kultaisia vivahduksia oikean maailman ollessa kolkon harmaa ja tumman sinertävä. Samoin yksi elokuvan kantava teema on uudelleensyntyminen ja hedelmällisyys. Puu, jonka alle Ofelia kömpii hakemaan avainta, näyttää aivan naisen lisääntymiselimistöltä ja sama muoto ilmestyy verenvärisenä musteena Ofelian kirjaan, juuri kun tämän äiti joutuu synnytykseen.

"Jumala on jo pelastanut heidän sielunsa, joten se mitä heidän maalliselle ruumiillensa tapahtuu, ei kiinnosta Häntä", oli ote katolisen kirkon papin pitämästä puheesta fasismia vastaan taistelleiden kapinallisten vankileiriltä Espanjan sisällissodan ajalta. Tunnetusti hieman negatiivisesti katoliseen kirkkoon suhtautuva del Toro sitten siirsi tämän kommentin elokuvaansa. Panin labyrintin legendaarinen Kalpea mies edustaa myöskin katolista kirkkoa ja fasismia. Hirviöllä on edessään kaiken maailman herkkuja pursuava pöytä, mutta silti hän mieluummin syö lapsia. Lähemmin tarinalle kyseessä on kenraali Vidalin vertauskuva.

Itse Kalpea mies koostuu kolmesta eri mytologisesta elementistä. Hänen käsiensä haavaumat viittaavaat stigmatoihin, mikä tietenkin edustaa pyhimysmaisia arvoja. Kun Kalpea miehen silmät sitten ilmestyvät noihin käsiin ja hän nostaa ne silmiensä päälle, hahmo muistuttaa japanilaista Tenomea. Tenome tarkoittaa kutakuinkin käännettynä "silmät käsissä" ja nuo olennot kuvataan armottomina. Kolmas osa taas on varhaiseen eurooppalaiseen mytologiaan kuuluva herkullisia antimia kumpuava illallinen satumaailmassa, jossa mikäli ihminen syö ruokaa, keijut hallitsevat hänen sieluaan.

Del Toro kirjoitti itse elokuvan englanninkieliset tekstitykset yhdessä kahden muun henkilön kanssa, sillä hän oli pettynyt aiempien elokuviensa tekstityksiin, jotka oli tehty häneen mukaansa "ajattelurajoitteisille". Eli todennäköisesti niitä oli yksinkertaistettu aivan liikaa. Se ei silti estänyt englanninkielisen julkaisun nimeämistä Panin labyrintiksi. Panhan on siis kreikkalaisen mytologian jumala, joka on toki vuohimainen, mutta myös ilkikurinen ja hyvin seksuaalinen. Ei välttämättä kovin sopivaa seuraa pienelle tytölle. Espanjankielinen nimi elokuvalle onkin suoraan käännettynä Faunan labyrintti ja fauna on mytologinen hahmo, joka on puoliksi mies ja puoliksi vuohi ja joka kunnioittaa luontoa.

Elokuvan ensi-esitys oli Cannesin elokuvajuhlissa, jossa se sai 22 minuutin seisovat aplodit ja elokuvaa tervehdittiin samalla tavalla myös sen ensimmäisessä Amerikan mantereen esityksessä Toronton kansainvälisellä elokuvafestivaalilla. Panin labyrintti päätyi myös monien maineikkaiden kriitikkojen vuoden 2006 parhaaksi elokuvaksi ja Metacritic palvelussa sen saama kriitikkojen kollektiivinen arvosana oli ainakin kymmenisen vuotta sitten historian toiseksi korkein. Lisäksi Björk sävelsi elokuvan innoittamana laulun nimeltä "Pneumonia", joka löytyy islantilaistähden albumilta Volta. On muuten mahtavaa musiikkia kuunneltavaksi talvisella iltalenkillä kun taivaalta sataa kevyesti lunta.

Eräässä ennakkonäytöksessä Del Toro istui Stephen Kingin viedessä ja ohjaaja sai hykerrellä tyytyväisenä kun kauhukirjailija kiemurteli tuolissaan epämukavana Kalpean miehen jahdatessa Ofeliaa. Ja myöhemmin King on myös kehunut Del Toron toistaiseksi viimeisintä elokuvaa, Crimson Peakia. Kyseinen elokuva on ehdottomasti myöskin omia vuoden 2015 suosikkejani ja Panin labyrintin kohdalla Del Toro näki kuvaajansa Guillermo Navarron kanssa valtavasti vaivaa kameratyön suhteen. Kameran piti aina olla liikkeellä hienovaraisesti johonkin suuntaan, mutta aina harkitusti tarinaa vahvistaen.

Panin labyrintin budjetti oli 19 miljoonaa dollaria, mikä on yllättävän alhainen kun sitä peilaa ruudulla näkyvään lopputulokseen. Tuottoja lippuluukuilta kertyi 83 miljoonaa dollaria ja siitä tuli kaikkien aikojen menestyksekkäin espanjankielinen elokuva kunnes Eugenio Derbezin komedia Instructions not included löi sen laudalta 2013.

IMDB