Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Tähän väliin epävirallisempi, leväperäisempi ja lyhyempi arvostelu, joka esiintyi leffapäiväkirjan kakkososassani.
Draama / Rakkaus
Ohjaus: Luca Guadagnino
Käsikirjoitus: James Ivory perustuen André Acimanin kirjaan
Käsikirjoitus: James Ivory perustuen André Acimanin kirjaan
Päätähdet: Armie Hammer, Timothée Chalamet, Michael Stuhlbarg
Tämä neljästä Oscarista kisaava elokuva sijoittuu vuoden 1983 Pohjois-Italiaan, jossa 17-vuotias Elio aloittaa kesäsuhteen hänen isänsä tutkimusassistentin, Oliverin kanssa. Elokuvan alkutekstien taustalla pyörii kuvia hellenistisistä patsaista. Niiden aiheena on alastomia miehiä ja aikakaudelle ominaisesti patsaissa ei ole läsnä yhtään suoraa viivaa. Ne ovat miesten tekemiä tribuutteja miehiselle kauneudelle, millä elokuva pyrkii tökkimään katsojaa tikulla muistuttaen, että miehet ovat läpi historian tunteneet vetovoimaa ja ihailua miehistä vartaloa kohtaan. Onhan olemassa vanha roomalainen sananlasku, jonka mukaan kreikkalaiset keksivät kolmen kimpan, mutta roomalaiset toivat siihen naiset mukaan.
Oscar-ehdokkuuden pääroolistaan saanut nuori Chalamet esittää Eliota, joka tukahtuu paahtavan kesäauringon alla joutuessaan piilottelemaan identiteettiään. Hänen vanhempana ovat juutalaisia, mutta he piilottelevat katolisessa maassa uskonnollista vakaustaan. Joten Elio ottaa tavallaan tästä esimerkkiä, että muiden silmissä poikkeavat asiat on parasta piilottaa. Elio ei oikeastaan ylipäänsä pidä itsestään ja häpeää sitä mikä hän on. Tässä on läsnä hyvin Brokeback Mountain -henkinen kuvio, joskin se Ang Leen elokuva on monellakin tapaa täysin omaa luokkaansa. Amerikkalaisille pyhien cowboyden esittäminen tuollaisessa valossa oli rohkeaa kaikilta osallisilta.
Chalamet'n hahmo on tarinan keskiössä ja usein yksikseen ruudulla, minkä johdosta nuori näyttelijä joutuu kannattelemaan tarinaa välillä jopa pelkällä olemuksellaan. Suurimman osan ajasta Chalamet tässä onnistuu fantastisesti, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku, että hän on läsnä vähän kuin tyhjänä kuorena. Ruumis toimii ohjeiden mukaan, mutta mieli on tyhjä. Ikään kuin hänen Oscarin arvoinen roolisuorituksensa olisi etunenässä loistavan ohjauksen työtä ja täten olosuhteiden mahdollistama/auttama lopputulos. Se jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Toisaalta taas voin olla väärässä, sillä hahmossahan on kyse siitä, että hän on riistänyt itseltään luvan tuntea mitään. Ei iloa, ei surua ja täten hän ei voi tulla satutetuksi. Kenties juuri siksi Chalamet näyttää kuin tyhjältä kuorelta. Jokatapauksessa olen hieman ihmeissäni siitä, ettei elokuvan painolastia hetkittäin harteilleen Chalametilta ottava, ja elokuvaan tarpeellista energiaa kohtauksissaan puhaltava Armie Hammer yltänyt ehdokkuuteen sivuroolistaan.
Call Me by Your Namen kiireetön ohjaus ja miljöö ovat ehtaa Guadagninoa. Se muistutti minua A Bigger Splash elokuvasta, vaikken edes muistanut senkin olevan Guadagninon elokuvia. Tässä elokuvassa ohjaaja on kuitenkin vienyt rentouden ja olemisen vieläkin pidemmälle kuin tuossa edeltävässä elokuvassaan. Kohtaukset eivät noudata perinteisiä kaupallisen elokuvan suuntaviivoja. Siinä missä normaalisti olisi leikkaus seuraavaan tapahtumaan, tämä elokuva jatkaa vielä kohtausta tovin. Täten se saavuttaa ikään kuin elämää jäljittelevän ja osaltaan inhimillisyyttä tarinaan luovan tahdin. Voisi jopa sanoa, että läsnä on pieniä neorealismin vivahteita. Siinä mielessä ainakin, ettei elokuvan rakenne ole yksinomaan johdonmukaisista tapahtumista toiseen etenevä ja miten vahvaan rooliin ympäristö tarinassa nousee alleviivaten kauneudellaan Elion sisäistä turhautuneisuutta ja sanellen myös hahmojen toimintaa. Ehkäpä elokuvan luonnollinen rytmi ja leikkaustyyli näyttävät tahattomasti amerikkalaiseen virtaviivaistettuun ja tehokkaaseen tarinankerrontaan tottuneen katsojan silmin karulta ja täten Guadagnino ei ole yltänyt Oscar-ehdokkaaksi ohjauksestaan. Mikä tavallaan vaikuttaa vääryydeltä, vaikkakin ehdokaspaikkoja on vähemmän kuin parhaan elokuvan kohdalla.
Elokuva sisältää tunteikkaan kohtauksen, joka loistavan dialoginsa ansiosta painui kutakuinkin välittömästi elokuvan historiaan. Isän puhe pojalle rakkaudesta ja tunteista sisältää pienessä tilassa valtavan määrän kauneutta ja viisautta, jotka Michael Stuhlbargin esittämä isä sympaattisesti lausuu ilmoille. Jo tällä pätkällä 88-vuotiaan brittiläisistä pukudraamoistaan tunnetun James Ivoryn elokuvakäsikirjoitus ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa. Tähän kun vielä yhdistetään se harvinainen ja realismia kuvaava fakta, miten elokuvan päähahmot ovat monimutkaisia ja vähäeleisiä ihmisiä, joiden käytöstä ja tunteita ei voi lukea kuin avointa kirjaa. Miksi Oliver tekee pieniä lähestymisiä Eliota kohtaan ja sitten myöhemmin torjuu Elion suorasukaisemmat lähestymiset? Tätä katsoja voi vain arvailla, todennäköisesti Oliver on tullut katumapäälle ja toisiin ajatuksiin. Miksi Elio pussailee näkyvästi tyttöystävänsä kanssa kun perheen homoystävät tulevat vierailulle? Ehkä hän pelkää, että vieraiden "homotutkat hälyttävät" ja hänen salaisuutensa paljastuu, ja tämän vuoksi yrittää johtaa heitä väärille jäljille? Kuka tietää varmasti millainen motivaatio on toisen ihmisen käytöksen takana. Jos tietäisimme, niin sittenhän elämä olisi helppoa.
Oscar-ehdokkuuden pääroolistaan saanut nuori Chalamet esittää Eliota, joka tukahtuu paahtavan kesäauringon alla joutuessaan piilottelemaan identiteettiään. Hänen vanhempana ovat juutalaisia, mutta he piilottelevat katolisessa maassa uskonnollista vakaustaan. Joten Elio ottaa tavallaan tästä esimerkkiä, että muiden silmissä poikkeavat asiat on parasta piilottaa. Elio ei oikeastaan ylipäänsä pidä itsestään ja häpeää sitä mikä hän on. Tässä on läsnä hyvin Brokeback Mountain -henkinen kuvio, joskin se Ang Leen elokuva on monellakin tapaa täysin omaa luokkaansa. Amerikkalaisille pyhien cowboyden esittäminen tuollaisessa valossa oli rohkeaa kaikilta osallisilta.
Chalamet'n hahmo on tarinan keskiössä ja usein yksikseen ruudulla, minkä johdosta nuori näyttelijä joutuu kannattelemaan tarinaa välillä jopa pelkällä olemuksellaan. Suurimman osan ajasta Chalamet tässä onnistuu fantastisesti, mutta jotenkin minulle jäi sellainen maku, että hän on läsnä vähän kuin tyhjänä kuorena. Ruumis toimii ohjeiden mukaan, mutta mieli on tyhjä. Ikään kuin hänen Oscarin arvoinen roolisuorituksensa olisi etunenässä loistavan ohjauksen työtä ja täten olosuhteiden mahdollistama/auttama lopputulos. Se jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Toisaalta taas voin olla väärässä, sillä hahmossahan on kyse siitä, että hän on riistänyt itseltään luvan tuntea mitään. Ei iloa, ei surua ja täten hän ei voi tulla satutetuksi. Kenties juuri siksi Chalamet näyttää kuin tyhjältä kuorelta. Jokatapauksessa olen hieman ihmeissäni siitä, ettei elokuvan painolastia hetkittäin harteilleen Chalametilta ottava, ja elokuvaan tarpeellista energiaa kohtauksissaan puhaltava Armie Hammer yltänyt ehdokkuuteen sivuroolistaan.
Call Me by Your Namen kiireetön ohjaus ja miljöö ovat ehtaa Guadagninoa. Se muistutti minua A Bigger Splash elokuvasta, vaikken edes muistanut senkin olevan Guadagninon elokuvia. Tässä elokuvassa ohjaaja on kuitenkin vienyt rentouden ja olemisen vieläkin pidemmälle kuin tuossa edeltävässä elokuvassaan. Kohtaukset eivät noudata perinteisiä kaupallisen elokuvan suuntaviivoja. Siinä missä normaalisti olisi leikkaus seuraavaan tapahtumaan, tämä elokuva jatkaa vielä kohtausta tovin. Täten se saavuttaa ikään kuin elämää jäljittelevän ja osaltaan inhimillisyyttä tarinaan luovan tahdin. Voisi jopa sanoa, että läsnä on pieniä neorealismin vivahteita. Siinä mielessä ainakin, ettei elokuvan rakenne ole yksinomaan johdonmukaisista tapahtumista toiseen etenevä ja miten vahvaan rooliin ympäristö tarinassa nousee alleviivaten kauneudellaan Elion sisäistä turhautuneisuutta ja sanellen myös hahmojen toimintaa. Ehkäpä elokuvan luonnollinen rytmi ja leikkaustyyli näyttävät tahattomasti amerikkalaiseen virtaviivaistettuun ja tehokkaaseen tarinankerrontaan tottuneen katsojan silmin karulta ja täten Guadagnino ei ole yltänyt Oscar-ehdokkaaksi ohjauksestaan. Mikä tavallaan vaikuttaa vääryydeltä, vaikkakin ehdokaspaikkoja on vähemmän kuin parhaan elokuvan kohdalla.
Elokuva sisältää tunteikkaan kohtauksen, joka loistavan dialoginsa ansiosta painui kutakuinkin välittömästi elokuvan historiaan. Isän puhe pojalle rakkaudesta ja tunteista sisältää pienessä tilassa valtavan määrän kauneutta ja viisautta, jotka Michael Stuhlbargin esittämä isä sympaattisesti lausuu ilmoille. Jo tällä pätkällä 88-vuotiaan brittiläisistä pukudraamoistaan tunnetun James Ivoryn elokuvakäsikirjoitus ansaitsee Oscar-ehdokkuutensa. Tähän kun vielä yhdistetään se harvinainen ja realismia kuvaava fakta, miten elokuvan päähahmot ovat monimutkaisia ja vähäeleisiä ihmisiä, joiden käytöstä ja tunteita ei voi lukea kuin avointa kirjaa. Miksi Oliver tekee pieniä lähestymisiä Eliota kohtaan ja sitten myöhemmin torjuu Elion suorasukaisemmat lähestymiset? Tätä katsoja voi vain arvailla, todennäköisesti Oliver on tullut katumapäälle ja toisiin ajatuksiin. Miksi Elio pussailee näkyvästi tyttöystävänsä kanssa kun perheen homoystävät tulevat vierailulle? Ehkä hän pelkää, että vieraiden "homotutkat hälyttävät" ja hänen salaisuutensa paljastuu, ja tämän vuoksi yrittää johtaa heitä väärille jäljille? Kuka tietää varmasti millainen motivaatio on toisen ihmisen käytöksen takana. Jos tietäisimme, niin sittenhän elämä olisi helppoa.
★★★★★
imdb | Vanhoja arvosteluja
Kommentit
Lähetä kommentti