Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja 2 - elokuvan arvostelu

Supermarsu (2018) - Elokuva-arvostelu


supermarsu arvostelu juliste

Genre: Kotimainen / Perhe / Fantasia
Ohjaus: Joona Tena
Käsikirjoitus: Tena, Paula Noronen perustuen Norosen lastenkirjaan
Päätähdet: Ella Jäppinen, Viljami Lahti, Essi Hellén, Tommi Korpela
Kesto: 86 min.

"Mistä tämä jatkuva halailu Suomen kamaralle on oikein tullut, se on niin luonnotonta."

Odotukset


Alkujaan elokuva on syntynyt halusta vangita todellisuutta. Siinä missä maalaustaiteessa lopputuloksessa on aina mukana väistämättä tekijän subjektiivinen näkemys, valokuvauksessa todellisuus jäljennetään mekaanisella prosessilla, jossa kuva muodostuu automaattisesti ilman ihmisen luovaa väliintuloa. Tämän vuoksi kameransilmää kutsuttaneen objektiiviksi. Me taas miellämme kameralla vangitut kuvat lähtökohtaisesti todellisiksi, olipa kyse luontokuvasta tai lavastetusta elokuvasta. Elokuvafantasiassa yleisöä kiehtoo juurikin tuo ristiriita valokuvan kiistämättömän objektiivisuuden ja tapahtuman uskomattoman luonteen välillä.

Nykyajan katsojat ovat jo erikoisefektien saralla kokeneita kettuja, joita marinoidaan jatkuvasti 200 miljoonan dollarin budjetin omaavien megaelokuvien parissa. Jos heille näyttää silmänkääntäjänä toimineen elokuvafantasian isän Georges Méliés'n tuotantoa, sen yksinkertaiset trikit tuskin aiheuttaisivat samanlaisia hämmästyksen huutoja kuin katsojissa yli sata vuotta takaperin. Ne olisivat menettäneet tehonsa ja rikkoisivat illuusion todellisuudesta. Siitä erikoisefektien maailma on erityisen julma. Jos teet jotain vaikka vain marginaalisesti paremmin, niin kaikki sitä ennen tehty näyttäytyy helposti vanhanaikaisena, tai jopa kömpelönä menettäen totaalisesti tehonsa ja koko elokuva voi luhistua kuin korttitalo. Esimerkiksi 80-luvun fantasiaelokuvat ovat tulvillaan esimerkkejä.


Supermarsu on vajaalla 1,5 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu kotimainen lasten supersankarielokuva, joka nojaa eritoten elokuvan alkupuolella rohkeasti erikoisefekteihinsä. Käytännössä siis tuosta budjetista on muutama satatonnia käytetty efekteihin, mikä kuitenkin riittää kiehtovien hetkien tarjoamiseen elokuvan kohdeyleisölle. He ovat vielä aloittelevia ja myötämielisiä elokuvankatsojia, joilla ei ole vielä kokemusta ja kyynisyyttä havainnoida miten uskottavasti tuo lentävä marsu sulautuu kuvaan syvyyssuunnassa muihin esineisiin ja ihmisiin lähden.

Kotimaiset lastenelokuvat ovat ymmärtääkseni olleet hyvässä huudossa viime vuosina. Itse olen aikuisena oppinut kävelemään isoista ovista sisään penkilleni vailla minkäänlaisia tasollisia ennakko-odotuksia, sillä nämä elokuvat ovat harvoin aikuisen näkökulmasta hyviä tai viihdyttäviä. Minkä tietysti tavallaan ymmärtää, vaikka tekijät ottavat tässäkin tapauksessa aikuisia katsojia huomioon varsin nimekkäällä aikuisnäyttelijöiden kaartilla. Kai Lehtinenkin nähdään pienen pienessä roolissa elokuvan loppuhuipennuksessa kalastustroolarin puikoissa ja nähdäänpä ruudulla myös kotimainen urheilulegenda hetkisen verran.

Joona Tenan tuotoksista olen nähnyt naisten harrastefutisjoukkueesta kertovan draamakomedian FC Venus ja miehen käsikirjoituspanosta on viimeisimpänä voinut nähdä melko kehnossa 95-elokuvassa. Joulun aikoihin tallensin kokemuspankkia kartuttaakseni kaikki töllöstä tulleet kotimaiset lastenelokuvat. Niiden joukossa on Tenan käsikirjoittama lastenfantasia Unna ja Nuuk, mutta en ole vielä saanut noita juurikaan katsotuksi. Tämän vuoksi vähän epäröin tätä rakennetta käyttää kotimaisten elokuvien kohdalla, kun ei minulla ole omakohtaista tietoa tekijöistä, näyttelijöistä, tai heidän aiemmista projekteistaan. Täten odotuksiani värittää pitkälti ainoastaan traileri ja juliste, sekä juonikuvaus jos sen satun jostain lukaisemaan. Yleensä ei ole tapana.

Sen voin kuitenkin todeta osion päättävänä loppukaneettina, että verrattuna perinteisiin kotimaisiin lastenelokuviin Supermarsu on tyyliltään piristävä ja sydämellinen poikkeus. Se on yrittänyt kertoa kivan tarinan ja on vailla sen suurempaa suurieleistä säheltämistä, mikä on helpoin ja kunnianhimottomin tapa säilyttää kohdeyleisön huomio.

Näyttely ja roolihahmot


Elokuvan päärooleissa Ella Jäppinen esittää uusioperheen tyttöä Emiliaa, joka on eläintenystävä ja pienimuotoinen haaveilija. Hänen koulumatkansa varrelle on avattu uusi eläinkauppa, jonka ikkunoista sisään tuijotellessa helposti ajatuksiinsa vaipuva Emilia on jatkuvasti vaarassa myöhästyä koulusta.

Viljami Lahti taas näyttelee Simoa, jolla ei ole ystäviä ja jota kiusataan koulussa loputtomasti. Poika on erittäin fiksu ja ympäristötietoinen, mistä vihjaistaan jo päällepäin silmälaseilla ja vihreäruskealla vaatetuksella. Hänen isänsä on muiden hahmojen silmien läpi katsottuna eräänlainen kylähullu ja ympäristöaktivisti, joka pitää Itämeren poukaman rannassa putiikkiaa, jossa hän myy terveellisiä meren antimia kuten merilevää.

supermarsu arvostelu 1

Nämä kaksi päähahmoa ovat stereotyyppisten ikätoveriensa ja karikatyyrimäisten aikuisten joukossa elokuvan ainoat kunnolliset ja samaistuttavat henkilöhahmot. Emilia tietää sisäisen moraalinsa ohjaamana, että hänen on esimerkiksi kerättävä rohkeutta puuttua Simon kokemaan kiusaamiseen koulussa. Sitäpaitsi hän on huomannut kohtaamisissaan Simon kanssa, että hän on oikeastaan aika kiinnostava ja mukava kaveri. Emilia kuitenkin pelkää epäsuosioon ja itsekin kiusaamisen kohteeksi joutumista, joten hän ei uskalla toimia oikein elokuvan alussa. Mutta kuten Ben Parker toteaa Hämähäkkimiehessä, jota elokuva muutamaan otteeseen lainaa suoraan ja epäsuoraan; "Suurten voimien mukana tulee suuri vastuu". Peter Parkerin tapaan Emilia oppii elokuvan varrella näiden sanojen merkityksen kasvaen ihmisenä. Sama viesti löytyy myös Raamatusta ja se toistui siellä muistaakseni useammassa kohdassa vähän eri sanoin: "Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan". Yksinkertaisimmillaan tässä on kai kyse siitä, että jos sinulla on valta tehdä jotain, niin varmista että tekosi tapahtuvat muiden hyväksi. Ja jos voit estää jotain pahaa tapahtumasta, tee se. Ei näitä opetuksia seuratakseen tarvitse omata mitään yliluonnollisia voimia tai poikkeuksellista valtaa, sillä joskus pienelläkin teolla (kuten Emilian Simon puolelle asettumisella), on isoja vaikutuksia.

Emilian perheeseen kuuluvat lisäksi sairaanhoitajana työskentelevä äiti (Essi Hellén), joka tyttärensä silmissä osaa kaiken mahdollisen. Äiti on edelleen hyvissä väleissä Emilian isän kanssa ja entinen toisistaan erilleen kasvanut aviopari on nyt hyviä ystäviä. Isä on äidin tavoin ymmärtäväinen ja Emiliaa tukeva, mutta aina kiireinen ja menossa jonnekin. Koska isä on jokaisessa kohtauksessa pukeutunut kauluspaitaan ja kravattiin, niin oletettavasti hänen hektisellä työelämällään on jotain tekemistä eron kanssa. Elokuvaa kun tarkastellaan pitkälti Emilian silmien läpi koettuna, niin hänen isänsä ja äitinsä ovat kutakuinkin ainoat jossain määrin normaalit aikuishahmot elokuvassa. Joskin hahmot jäävät seitinohuiksi ja etäisiksi johtuen kenties osin Emilian tietynlaisesta etäisyydestä näihin hahmoihin, tai tunteesta, että äiti käyttää liikaa aikaa uuteen miesystäväänsä ja isällä on kiire töissä. Ja nämä Emilian subjektiiviset tuntemukset sitten osaltaan värittävät noita hahmoja.

Muut hahmot ovatkin jo huolella liioiteltuja. Arttu Wiskari näyttelee Emilian uutta miesystävää Perttiä. Hän on erittäin perso ruoalle, eikä Emilia oikein pidä hänestä. Turkulainen Pertti tuo loputtomalla ahmimisellaan pieniä komedisia säväyksiä tarinaan. Samaa tekee Kari Hietalahti koulun rehtorina, jolla on outo cowboyfiksaatio mikä värittää hänen pukeutumistaan, käytöstään ja puhettaan. Tästä olisi pitänyt pystyä ottamaan enemmän irti, sillä se näyttäytyy hetkittäin enemmänkin vain outona kuin hauskana.

Lisäksi koska elokuva sijoittuu pitkälti koulumaailmaan, niin amerikkalainen elokuva on jo meille opettanut, että tässä kuviossa on oltava läsnä innostava opettaja, jonka opettama aihe liittyy kiinteällä tavalla tarinaan. Tommi Korpela esittää biologianopettajaa, joka luennoi Itämerestä ja meren eliöistä. Yhtälöön kuuluvat oleellisesti myös kiusaajat. Julius Lehdon esittämä Rasva-Antero johtaa nelihenkistä kiusaajaporukkaa, joka on jatkuvasti pääsääntöisesti Simon kimpussa. Tietenkin kun kiusaajat astuvat ensikertaa elokuvaestradille, niin heillä on tummahko vaatetus ja heitä kuvataan alakulmasta, sekä kuvaa hidastetaan. Alakulmaotos viestii voimasta ja kuvan hidastaminen tietynlaisesta huomioarvosta, karismasta tai auktoriteetista jne. "Kun joku astuu huoneeseen, niin aika tuntuu hidastuvan". Tässä tapauksessa hahmojen ulkoisen olemuksen ja Emilian näkökulman vuoksi on selvää, että kyse on paikalle ilmestyvien kiusaajien herättämästä pelosta, joka saa ajan lähes pysähtymään. Sopivasti tietenkin Rasva-Anteron isä on paikallinen patruuna ja hyväntekijä, jonka iso margariinitehdas on kaupungin ylpeydenaiheita. Mitä nyt tämä margariinitehdas laskee jätteensä suoraan Itämereen saastuttaen veden, mikä taas aiheuttaa vesistön silakoissa varsin kummallisia oireita.

Käsikirjoitus


Tarinan kertojana toimii Emilia ja tarina koetaan paitsi hänen näkökulmastaan, niin myös vähän kuin hänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Päiväkirja taas on nuorelle tytölle tapa, minkä kautta hän yrittää ymmärtää maailmaa ja käsittelee vaikeita asioita kuten isän ja äidin eroa. Heti alussa leikitään kertojan subjektiivisuudella kun selkeä taivas muuttuu myrskyisäksi ja Emilian kertoman tarinan alku alkaa muistuttaa suuresti sarjakuvien supersankareiden syntytarinoita. Ja luonnollisesti kun on kyse elokuvasta, niin katsojan näkökulma ei rajoitu Emilian näkökulmaan ja tietoihin asioista. Niinpä hyppäämme biologianopettaja Sakari Laaksosen soutuveneeseen, jossa hän tänä myrskyisänä iltana on kalassa Itämeren poukamassa ja joutuu puhuvien silakoiden hyökkäyksen ensimmäisen hyökkäyksen kohteeksi.

Joskin tuo biologianopettajan hyökkäyskohtaus taitaa olla silkkaa Emilian mielikuvituksen tuotetta, sillä tähän hyökkäykseen ei muistaakseni palattu millään lailla elokuvan alun jälkeen, eikä opettajakaan tunnusta sellaista millään lailla tapahtuneeksi. Elokuvan kerrontatapa Emilian päiväkirjan avulla asettaakin kyseenalaiseksi sen tapahtuiko mitään elokuvan fantasia-aspekteista todellisuudessa ollenkaan? Emilia on ainoa joka kuulee silakoiden tai marsujen puheen ja näkee ihmeellisiä marsuja ja silakoita tekemässä kummallisia asioita. Tälläisen mielikuvitusvaikutelman elokuva yrittää katsojalle ainakin jättää puolihuolimattomasti. Elokuvassa kun elävöitetään Emilian päiväkirjaansa raapustamia piirroksiakin animaation keinoin henkiin. Miksei tyttö siis voisi uneksia myös muuttuvansa supersankariksi unissaan, tai päivähaaveissaan? Kaikkea tämä ei varmaankaan selitä, mutta tälläiseen vaikutelmaan elokuva yrittää tietoisesti pyrkiä.

Emilia saa "supervoimansa" kun marsu puree tyttöä sormeen Hämähäkkimieshenkisessä kohtauksessa, jossa dramaattinen musiikki ja kuvaustapa viestivät suuresta, sekä käänteentekevästä kohdasta purruksi tullun henkilön elämässä, josta itse henkilö ei vielä ole tietoinen. Myöhemmässä vaiheessa elokuvaa Emilia ei tietenkään kykene vastustaa kiusausta käyttää "supervoimiaan" arjessa ja mielestäni tähän olisi voinut keskittyä vähän enemmänkin kuin yhden pesäpallopelin verran. Kyllähän lapsetkin miettivät millaista olisi kyetä lentää ja nyt kun elokuvassa on siihen kykenevä henkilö, niin ehkä olisi voitu näyttää konkreettisemmin miten se vaikuttaisi arkeen. Mutta ehkä tässä palataan taas tuohon ylempään, että tällöin olisi voinut romuttua katsojan mielessä kytevä ajatus siitä, että Emilia kuvittelisi kaiken mielessään. Pääosan sankaritöistään Emilia kun suorittaa kokonaan animoituna marsuhahmona, eikä häntä tässä muodossa näe kukaan ihminen. Eräs marsuksi muuttumisen esivaihe sisältää sen, että Emilia näyttää edelleen ihmiseltä, mutta hänelle kehittyvät marsunhampaat ja korvat. Mikä vaikuttaa vappunaamarilta ja ehdottaa jälleen osaltaan, että Emilian mielikuvitus vastaisi tämän "muodonmuutoksen" viimeisestä vaiheesta, eli siirtymästä täydellisen epärealistiseen supermarsuhahmoon.

Käsikirjoitus ei pysty hirveän luontevasti yhdistämään Emilian normaalia arkielämää ja salaista supersankarielämää yhtenäiseksi tarinaksi, jotka kuuluisivat saumattomasti toisiinsa. Välissä on ihmeellisen irrallisilta tuntuvia kohtauksia, jotka enemmänkin sekoittavat kuin selkeyttävät kokonaisuutta. Ikään kuin tarina olisi hukannut elokuvan edetessä visiotaan. Voisi jopa kyseenalaistaa, että mihin tätä Marsua tässä edes tarvittiin. Varmaankin se on jonkinlainen keino käsitellä asioita, mutta se ja syyt marsu alteregon kehittymiselle jäävät erittäin epäselviksi. Emilia kun vaikuttaa ihan normaalilta tytöltä ja erossakin pahin on jo takanapäin, eivätkä äiti ja biologinen isä edes inhoa toisiaan. Huomattavasti enemmän painoarvoa olisi ollut revittävissä irti, mutta jokatapauksessa tarina painii jo nyt hienojen asioiden parissa korostaen rohkeutta tehdä oikein ja antaa anteeksi, sekä kantaa huolta ympäristöstä.

Audiovisuaaliset aspektit


Supermarsun erikoisefektit eivät tietenkään ole Hollywoodtasoa 1,5 miljoonan euron budjetilla. Se on mahdotonta ja ei ole koskaan saavutettavissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sen vuoksi välttämättä kannattaisi hylätä samantien idea Supermarsun kaltaisten elokuvien tekemisestä. Riittää, että tunnet rajoitteesi ja pyrit kääntämään ne vahvuudeksi. Tässä on onnistuttu, sillä elokuvan karuissa ja yksinkertaisissa visuaalisissa erikoistehosteissa, sekä trikeissä on läsnä tietynlaista viehättävyyttä aikuiskatsojan silmään. Lapsesta ne taas näyttänevät uskottavilta ja maagisilta. Joten ei tässä mielestäni ole sen kummemmin syytä vaikeroida, tai tarttua epäkohtiin tällä osastolla. Välillä jonkun animaatiohahmon liike puuroutuu, hahmo ei sulaudu kunnolla kuvaan ja muuta vastaavaa. Se tietysti saa aikuiskatsojan tietoiseksi siitä, että hän katsoo elokuvaa ja näin estää immersion syntymisen. Mutta ajatteleva aikuinen voi aina keskittyä johonkin muuhun aspektiin. Hyvin harva muukaan lastenelokuva onnistuu aikuiselle immersiota tarjoamaan. Sitä on vaikeampi selittää miten eräässä Emilian juoksukohtauksessa metsän halki auringon valo heijastaa kuvaan pari räikeän oranssiruskeaa pistettä. Onko joku pitänyt sitä tyylikkäänä?

supermarsu arvostelu 2

Kamera leikittelee eritoten elokuvan alussa ja pyrkii kuvaamaan asioita marsun näkökulmasta. Lemmikkikaupasta karannut marsu esimerkiksi todistaa tämän biologianopettaja Laaksoseen kohdistuneen silakkahyökkäyksen, minkä jälkeen pulleaposkinen karvapallero lähtee taivaltamaan kiiren vilkkaa kotia kohti. Kamera kuvaa tämän reitin ja sen varrella näkyvän maailman vangitsevasti marsun mitättömästä näkökulmasta. Kuvakulma on aivan maan kamaralla ja tärisee askelien tahdissa. Välillä leikkisän musiikin tahdittama matka pysähtyy ja marsu kääntää päätään sivulle. Kaiken aikaa kuva pysyy selkeänä ja yksityiskohdat on helposti erotettavissa. Ellen muista aivan väärin, niin ainakin elokuvassa Hiiri jota ei saatu hengiltä on siinäkin vastaavanlainen kohtaus heti elokuvan alkuteksteissä, jossa hiiri kulkee talon rakenteissa.

Toinen muistettava kohtaus on fantasiaa, mikä sisältää aineksia Peter Panista ja Harry Potterista. Edeltävänä päivänä hamsteri on purrut Emiliaa sormeen ja mitään ei tapahtunut vihjaavasta musiikista huolimatta. Mutta yön tullen ja Emilian nukkuessa alkaa tapahtua kummia. Kellonviisarit alkavat pyöriä taaksepäin asettuen keskiyöhön, millä on tietysti satujen maailmassa maagisia vaikutuksia. Siinä samassa alkaakin kuulua moottorin jyrinää ja Emilian huoneen ikkunassa pyörii autonvalo. Lienee syytä tähdentää Emilian asuvan kerrostalossa ja pohjakerrosta huomattavasti ylempänä.

Ikkunan takaa ei kuitenkaan löydy Angliaa, vaan Saab (? todennäköisesti metsään minun autotuntemuksella) ja tämän lentotaksin puikoissa häärii hurttia huumoria veistelevä marsu (Jukka Rasila) kuljettajan tamineissa, joka käskee Emilian vain hypätä kyytiin. Koska tuntematon kuljettaja on puhuva marsu ja auto lentävää mallia, niin Emilia kipuaa takapenkille ja sitten mennään. Auto lentelee läpi kaupunkimaiseman päätyen lopulta Lahden mäkihyppytorniin, jossa Emiliaa ja katsojia odottaa melkoinen yllätys.

Uudelleenkatseluarvo ja poikkeuksellisuus


Tietyllä lailla olisi mielenkiintoista katsoa elokuva uudelleen keskittyen vakaasti siihen näkökulmaan, että kaikki fantasia on Emilian mielikuvitusta. Siinä on jo enemmän syytä uudelleenkatselulle kuin valtaosassa kotimaisia lastenelokuvia. Lisäksi kotimaisessa elokuvassa ei juurikaan tapaa live actionin ja animaation sekoitusta, mikä toki johtuu ymmärrettävästi jo osin budjetillisista syistä. Yhteistyössä muistaakseni tanskalaisten kanssa toteutettu ja ulkomaillekin tähdännyt animaatio Niko - lentäjän poika maksoi aikanaan 7-8 miljoonaa euroa ja sillä saatiin vanhahtavaa jälkeä, joka oli lähes kymmenen vuotta huippua perässä. Vertaan tässä sitä ensimmäiseen Ice Ageen, Pixarhan oli tuolloin vuosituhannen vaihteessa kaikkiin nähden ihan eri universumissa. Sittemmin toki näitä eroja on kurottu merkittävästi umpeen isojen jenkkistudioiden kesken, vaikka Disneyn Pixar onkin edelleen säilyttänyt asemansa edistyksellisimpänä, suurimpana, kauneimpana ja palvotuimpana.

Kotimaisten lastenelokuvien ystäville Supermarsu on ehdottomasti katsastamisen arvoinen ja virkistävä tapaus. Sen lähestymistapa on erilainen valtavirtaan nähden. Se sekoittelee animaatiota ja onnistuu kehittelemään varsin kypsän tarinan elokuvan ytimeen. Maailman mittakaavassa se on tietenkin armottoman vaatimaton ja tokkopa tälläisillä elokuvilla on äkkiseltään potentiaalia maailmanmarkkinoille, mikä taas tietenkin rajoittaa vastaavien ideoiden budjettia ja toteutusta täällä kotimaassa. Esimerkiksi elokuvan ihmelapseksi kauan sitten 60-70 luvun taitteessa tituleerattu Steven Spielberg teki reilu vuosi sitten elokuvan Iso kiltti jätti (The BFG) 140 miljoonalla dollarilla ja se dubattiin monille kielille, myös suomeksi. Eihän se ollut järin häävi, mutta tälläisten elokuvien maailmanmarkkinat ovat täysin Hollywoodin hallussa. Vain Kiinan elokuvateollisuudella olisi varaa laittaa kampoihin, mutta sieltä kenties puuttuu tietoa, taitoa, visiota. Kenties myös kunnianhimoa tähdätä ylipäänsä elokuvillaan oman giganttisen ja politiikalla hyvin turvatun markkinansa ulkopuolelle.

Viihdearvo


Ruotsia suomen kanssa sekaisin puhuvat ja kalabaliikkia hokevat silakat ovat melko vinkeitä otuksia. Eikä maha paidasta ulkona kävelevälle Pertillekään voi olla hymähtelemättä. Lapset tuntuivat seuraavan elokuvaa melko keskittyneinä ja samaa voisin sanoa itsestänikin. Ei oikein voinut olla varma mitä elokuvassa seuraavaksi tapahtuu, vaikka onnellinen loppu elokuvassa esitettyjen ongelmien ja epäkohtien ratkeamisen myötä onkin aina selviö. Tarinan kypsät vivahteet myös eittämättä lisäsivät nautintoani elokuvaa kohtaan, vaikkei se sitten niitä lopulta hirveän hyvin hyödyntänytkään.

Elokuva huutaa jo yritteliäisyytensä ja poikkeavan tiensä vuoksi kolmea tähteä, minkä se myös ansaitsee seuraansa suhteutettuna. Se on positiivinen kokemus olemattomiin odotuksiin nähden ja myös vertaistensa elokuvien joukossa, mutta se olisi voinut helposti olla enemmänkin. Ja sitä ajatusta on vaikea olla sivuuttamatta. Hieno ja kekseliäs idea, jonka kypsyydestä ja tarinallisesta kunnianhimosta lastenelokuvaksi muutkin voisivat mieluusti ottaa mallia.

☆☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Kommentit