Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Tähän väliin epävirallisempi, leväperäisempi ja lyhyempi arvostelu, joka esiintyi leffapäiväkirjan kakkososassani.
Historia / Draama
Ohjaus: Joe Wright
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Käsikirjoitus: Anthony McCarten
Päätähdet: Gary Oldman, Lily James, Kristin Scott Thomas
Aioin vitsailla kirjoittamalla Winston Churchillin Oldmanin tilalle. Ei ole kysymystäkään siitä, etteikö tehostetiimi ole tehnyt poikkeuksellista työtä proteesien ja muiden kanssa, ja täten tarjonnut ainutlaatuisen mahdollisuuden Oldmanille kadottaa itsensä kokonaan. Tuo tiimi on vahvasti kiinni Oscarissa. Samoin on myös Oldman, joka yskii, ääntelehtii ja hengittää kuin vanha ylipainoinen ketjupolttaja. Hän onnistuu hetkittäin muuntamaan äänensäkin tyystin erilaiseksi ja huonoimmillaankin siinä on läsnä vain ripaus Oldmania. Toki on huomautettava, ettei tämä ääni myöskään juurikaan vastaa Churchillin ääntä ja näin ollen "radioitse" elokuvassa kuullut Churchillin puheotteet ovat Oldmanin uudelleen lausumia, kun ei niitä rinnakkain ole kehdattu laittaa illuusion rikkomista peläten.
Tarina itsessään on täydellisesti klassiseen tapaan tehty yllätyksetön biopic, joka tässä tapauksessa tulee pönkittäneeksi pääaiheensa yllä vellovaa sankarikulttia. Kun kaikki muut pehmeät poliitikot haluavat aloittaa rauhanneuvottelut ja pakoilevat vastuuta uppoavan laivan kipparina, Winston aikoo toivottomalta näyttävän tilanteen edessäkin taistella uppiniskaisesti viimeiseen mieheen saakka lopulta onnistuen yhdistämään niin kansan kuin omia lapsellisia valtapelejään edelleen pelaavat poliitikot yksimieliseksi kansaksi ja iskemään samanaikaisesti pelkoa vastustajiinsa vain pelkillä puheillaan, joissa hän käyttää taitavasti sanoja. Kun odotukset tuntuvat liian suurilta ja vastustusta ja vastoinkäymisiä tulee ovista ynnä ikkunoista, niin kotona odottaa Kristin Scott Thomasin esittämä uskollinen Clemence-vaimo, joka valaa ehtymättömällä luottamuksellaan uskoa ja osaltaan auttaa Winstonia taistelussa vapaan maailman, sekä demokratian puolesta. Yhtä yksiulotteisiksi, vaikkakin laadukkaiksi, jäävät myös muut sivuhahmot.
Läsnä on paljon valon ja varjon käyttöä uskomattomilla detaljeilla koostetuissa miljöissä. Esimerkiksi Churchill katsoo juuri pääministeriksi tultuaan autonsa sivuikkunasta arkisissa touhuissaan olevia tavallisia ihmisiä. Kuva siirtyy kuljettajaan ja 1930-luvun lopun arki pyörii etulasin ja toisen puolen sivuikkunankin takana. Siitä kamera kuvaa Churchillia ja näemme sivuikkunan ohella takaikkunankin ja kaikkialla on jotain näkemisen arvoista. Elokuvassa varjot hallitsevat valoa ja kuvaavat yleisen, sekä henkilökohtaisten mielialojen ohella esimerkiksi henkilöiden välisiä suhteita. Churchillin tavatessa ensimmäistä kertaa kuninkaan he molemmat seisovat ikkunoiden kohdalla, jotka valaisevat vaisusti synkkää palatsia. Näiden ikkunoiden kohdalla on pitkä tumma ja lähes pimeä väli, joka Churchillin on lopulta ylitettävä suudellakseen kuninkaan kättä, minkä jälkeen Churchill palaa lähimain välittömästi takaisin alkuperäiselle sijalleen. Kuningas ei kaikkien muiden tavoin pidä Churchillin valinnasta, joka oli enemmänkin poliittinen kompromissi kuin "paras mies työhön". Elokuvan ikonisin kohtaus on kenties elokuvan alussa kun Churchillin syttyvä sikari valaisee säkkipimeän huoneen, jolloin katsoja näkee ensimmäisen vilauksen Churchillista.
On melko mielenkiintoista, että elokuva on ehdolla parhaan elokuvan Oscarista ilman ehdokkuutta ohjauksesta, tai käsikirjoituksesta. Sitä ei kuitenkaan hirveästi tarvitse elokuvan näkemisen jälkeen ihmetellä, sillä Synkin hetki ei ole pohjimmiltaan kovinkaan hienovarainen, tai yksityiskohtiensa puolesta uskollisesti totuuden kertova tarina. Tarinaan on lisätty draamaa tuovia elementtejä esittämällä Saksasta läpi 30-luvun varoitellut Churchill melko valmistautumattoman oloisena uuteen jopiinsa pääministerinä, sekä sotajohtajana. Lisäksi hahmoon on lisätty irrallisia komedisia elementtejä oletettavasti elokuvan viihdearvon ja kaupallistamisen nimissä. Erityisen kiusallinen on elokuvan avainkohtaus, jossa Churchill laskeutuu maanlaiseen metroon kysymään kansan mielipidettä siitä mitä maan pitäisi tehdä. Taistella loppuun saakka, vai nöyrtyä rauhanneuvotteluihin. Meinaan jos karski ja taistelemisesta loppuun asti puhunut auktoriteettihahmo tulee tuollaisia kyselemään yhtäkkiä kasvokkain, niin kuka siinä nyt sanoo, että meidän pitäisi ehdottomasti antautua?
Elokuvaa katsoessa oli vaikea välttyä ajattelemasta, miksi tämä tarina on tehty juuri nyt? Markkinointi-ihmiset ovat löytäneet siitä ilmeisesti nykyaikaa puhuttelevia teemoja. Vai onko sittenkin niin, että tässä on hyvä Oscar-syötti, joka pyrkii ratsastamaan esimerkiksi Netflixin suositun The Crown-sarjan vanavedessä (John Lithgow esittää vanhaa Churchillia). Lisäbonuksena Nolan ehti vieläpä tehdä Dunkirkin, joka toimii jopa tietynlaisena sisarteoksena Synkimmälle hetkelle. Käsikirjoitus on kelvollinen, sävellys on osuva vaikkakin vähän liian päällekäyvä ja Wright tuo ohjauksellaan, sekä tyypillisillä kamera-ajoillaan elokuvaan riittävästi energiaa. Tämä kaikki on vain liian varman päälle pelattu ja laskelmoitu. Läsnä ei ole mitään ainutlaatuista ja Joe Wrightin cv:ssä tämä menee jopa pienestä pettymyksestä. Painin pienen kriisin parissa ensin imdb:ssä ja nyt tässä. Kolme ja puoli tähteä olisi osuva arvosana elokuvalle, jonka visuaalisuutta ihailen valtavasti. Täten annan positiivisuuden jättää negatiiset aspektit varjoonsa ja pyöristin arvosanani molemmissa paikoissa yläkanttiin.
Tarina itsessään on täydellisesti klassiseen tapaan tehty yllätyksetön biopic, joka tässä tapauksessa tulee pönkittäneeksi pääaiheensa yllä vellovaa sankarikulttia. Kun kaikki muut pehmeät poliitikot haluavat aloittaa rauhanneuvottelut ja pakoilevat vastuuta uppoavan laivan kipparina, Winston aikoo toivottomalta näyttävän tilanteen edessäkin taistella uppiniskaisesti viimeiseen mieheen saakka lopulta onnistuen yhdistämään niin kansan kuin omia lapsellisia valtapelejään edelleen pelaavat poliitikot yksimieliseksi kansaksi ja iskemään samanaikaisesti pelkoa vastustajiinsa vain pelkillä puheillaan, joissa hän käyttää taitavasti sanoja. Kun odotukset tuntuvat liian suurilta ja vastustusta ja vastoinkäymisiä tulee ovista ynnä ikkunoista, niin kotona odottaa Kristin Scott Thomasin esittämä uskollinen Clemence-vaimo, joka valaa ehtymättömällä luottamuksellaan uskoa ja osaltaan auttaa Winstonia taistelussa vapaan maailman, sekä demokratian puolesta. Yhtä yksiulotteisiksi, vaikkakin laadukkaiksi, jäävät myös muut sivuhahmot.
Läsnä on paljon valon ja varjon käyttöä uskomattomilla detaljeilla koostetuissa miljöissä. Esimerkiksi Churchill katsoo juuri pääministeriksi tultuaan autonsa sivuikkunasta arkisissa touhuissaan olevia tavallisia ihmisiä. Kuva siirtyy kuljettajaan ja 1930-luvun lopun arki pyörii etulasin ja toisen puolen sivuikkunankin takana. Siitä kamera kuvaa Churchillia ja näemme sivuikkunan ohella takaikkunankin ja kaikkialla on jotain näkemisen arvoista. Elokuvassa varjot hallitsevat valoa ja kuvaavat yleisen, sekä henkilökohtaisten mielialojen ohella esimerkiksi henkilöiden välisiä suhteita. Churchillin tavatessa ensimmäistä kertaa kuninkaan he molemmat seisovat ikkunoiden kohdalla, jotka valaisevat vaisusti synkkää palatsia. Näiden ikkunoiden kohdalla on pitkä tumma ja lähes pimeä väli, joka Churchillin on lopulta ylitettävä suudellakseen kuninkaan kättä, minkä jälkeen Churchill palaa lähimain välittömästi takaisin alkuperäiselle sijalleen. Kuningas ei kaikkien muiden tavoin pidä Churchillin valinnasta, joka oli enemmänkin poliittinen kompromissi kuin "paras mies työhön". Elokuvan ikonisin kohtaus on kenties elokuvan alussa kun Churchillin syttyvä sikari valaisee säkkipimeän huoneen, jolloin katsoja näkee ensimmäisen vilauksen Churchillista.
On melko mielenkiintoista, että elokuva on ehdolla parhaan elokuvan Oscarista ilman ehdokkuutta ohjauksesta, tai käsikirjoituksesta. Sitä ei kuitenkaan hirveästi tarvitse elokuvan näkemisen jälkeen ihmetellä, sillä Synkin hetki ei ole pohjimmiltaan kovinkaan hienovarainen, tai yksityiskohtiensa puolesta uskollisesti totuuden kertova tarina. Tarinaan on lisätty draamaa tuovia elementtejä esittämällä Saksasta läpi 30-luvun varoitellut Churchill melko valmistautumattoman oloisena uuteen jopiinsa pääministerinä, sekä sotajohtajana. Lisäksi hahmoon on lisätty irrallisia komedisia elementtejä oletettavasti elokuvan viihdearvon ja kaupallistamisen nimissä. Erityisen kiusallinen on elokuvan avainkohtaus, jossa Churchill laskeutuu maanlaiseen metroon kysymään kansan mielipidettä siitä mitä maan pitäisi tehdä. Taistella loppuun saakka, vai nöyrtyä rauhanneuvotteluihin. Meinaan jos karski ja taistelemisesta loppuun asti puhunut auktoriteettihahmo tulee tuollaisia kyselemään yhtäkkiä kasvokkain, niin kuka siinä nyt sanoo, että meidän pitäisi ehdottomasti antautua?
Elokuvaa katsoessa oli vaikea välttyä ajattelemasta, miksi tämä tarina on tehty juuri nyt? Markkinointi-ihmiset ovat löytäneet siitä ilmeisesti nykyaikaa puhuttelevia teemoja. Vai onko sittenkin niin, että tässä on hyvä Oscar-syötti, joka pyrkii ratsastamaan esimerkiksi Netflixin suositun The Crown-sarjan vanavedessä (John Lithgow esittää vanhaa Churchillia). Lisäbonuksena Nolan ehti vieläpä tehdä Dunkirkin, joka toimii jopa tietynlaisena sisarteoksena Synkimmälle hetkelle. Käsikirjoitus on kelvollinen, sävellys on osuva vaikkakin vähän liian päällekäyvä ja Wright tuo ohjauksellaan, sekä tyypillisillä kamera-ajoillaan elokuvaan riittävästi energiaa. Tämä kaikki on vain liian varman päälle pelattu ja laskelmoitu. Läsnä ei ole mitään ainutlaatuista ja Joe Wrightin cv:ssä tämä menee jopa pienestä pettymyksestä. Painin pienen kriisin parissa ensin imdb:ssä ja nyt tässä. Kolme ja puoli tähteä olisi osuva arvosana elokuvalle, jonka visuaalisuutta ihailen valtavasti. Täten annan positiivisuuden jättää negatiiset aspektit varjoonsa ja pyöristin arvosanani molemmissa paikoissa yläkanttiin.
★★★★☆
imdb| Vanhoja arvosteluja
Kommentit
Lähetä kommentti