Terveisiä pimeydestä - Elokuvapäiväkirja 2018/1

Golden Globet juhlittiin viime sunnuntaina ja sitä myöten palkintokausi on todenteolla polkaistu käyntiin. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri vei parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen palkinnon, sekä aina vähän tuimanoloiselta näyttävä Frances McDormand parhaan naispääosan draaman. Elokuvan voittokulun täydensi vielä draaman miessivuosan vienyt cowboy Sam Rockwell. Gary Oldman palkittiin kovassa seurassa odotetusti parhaana draamaelokuvan miespääosana Churchillin roolistaan elokuvassa Synkin hetki. Komediapuolella pääosat menivät James Francolle elokuvasta Disaster Artist ja Saoirse Ronanille Ladybirdista, jonka on ohjannut Greta Gerwig. Guillermo Del Toro puolestaan voitti parhaan ohjauksen Shape of Waterilla. Listan voittajista ja ehdokkaista löytää vaikkapa täältä. Lisäksi on todettava, että Cecil B. DeMille muistopalkinnon työstään viihdealalla pokannut Oprah Winfrey on aivan käsittämättömän hyvä ja empaattinen puhuja.

Tuon ohella mieleen jäi miniänsä Catherine Zeta-Jonesin kanssa lavalle pyörätuolilla tuotu 101-vuotias valkokankaan suuri legenda Kirk Douglas, jonka muistamisessa ja huomioimisessa oli läsnä vahva jäähyväisten tuntu. Viimeksi hän oli muistaakseni 5-6 vuotta sitten jossain vastaavassa palkintogaalassa jakamassa palkinnon yhdessä poikansa Michael Douglasin kanssa ja paljon on siinä ajassa näyttänyt tapahtuneen, mikä nyt ei tietenkään noilla ikävuosilla ole mikään ihme.


Leikittelin ajatuksella, että pyrkisin kaikista mainittavista Oscar-ehdokkuuksia saavista elokuvista mahdollisuuksien mukaan kirjoittamaan arvostelun. Mutta olen asettanut panokseni muualle, joten en ota juuri nyt mitään ylimääräistä taakkaa normirutiiniin verrattuna. Voisin kuitenkin jälkeenpäin puhtaasti ulkomuistista koittaa raapustaa jotain karkeita ajatuksia ja näkemyksiä niistä ehdokkaista näihin päiväkirjaosioihin lyhyesti. Vaikka eiköhän myös tuo Oscar-ennakkokin tule taas pyöräytettyä.

Olen hankkinut käsiini todellisia jännityseepoksia, joissa puhutaan elokuvien tekemisen teknisestä puolesta, näyttelystä ja kuvakerronnan teoriasta ynnä muusta kivasta, joissa on harmillisen vähän kuvia ja paljon tekstiä.... Pyrkimyksenä on kehittyä valveutuneemmaksi katsojaksi, joka ymmärtää paremmin ja kokonaisvaltaisemmin kaikkia ruudulla läsnä olevia detaljeja, sekä prosesseja niiden takana. Kahtellahan sitten joskus puolen vuoden päästä notta oliko miten paljon hyötyä tekstin sisällön kannalta. Siihen päälle koitan seurata alan ajankohtaisia asioita.

Maria Braunin avioliitto (1979)

Draama, Länsi-Saksa

Ohjaus: Rainer Werner Fassbinder

Käsikirjoitus: Pea Fröhlich, Peter Märthesheimer

Päätähdet: Hanna Schygulla, Klaus Löwitsch, Ivan Desny, Gisela Uhlen

37-vuotiaana yliannostukseen kuollut saksalainen Rainer Werner Fassbinder oli laitakatujen kulkija ja silmää tekevien biseksuaalina hylkiönä kammoama sivullinen, joka poltti kynttilää molemmista päistä. 15 vuotta kestäneen uransa aikana Fassbinder jätti jälkeensä nelisenkymmentä elokuvaa/tv-tuotantoa, sekä lähes yhtä monta näytelmää. Esimerkiksi Maria Braunin avioliittoa kuvattiin päivisin ja yöt Fassbinder kirjoitti 15 tuntista Berlin Alexanderplatz -minisarjaa. Kovan työtahdin mahdollisti Fassbinderin suurissa määrin kuluttama kokaiini, jota kuuleman mukaan ainakin Maria Braunin kuvausten aikoihin Fassbender osti tuottajien antamalla käteisellä, joka lisättiin elokuvan budjettiin tuotantokuluina.

Kunnianhimoinen työnarkomaani ja saksalaisen elokuvan ihmelapsi halusi omien sanojensa mukaan olla samaa elokuvalle kuin Shakespeare teatterille, Marx politiikalle ja Freud psykologialle. Ohjaajana Fassbinder oli diktaattori, jonka maineen vuoksi kaikki eivät hänen kanssaan halunneet työskennellä. Hän kohteli ihmisiä eri tavalla ja toisille hän saattoi olla hyvin hellä ja kärsivällinen, kun taas toisille suorastaan armoton. Useimpien kohdalla Fassbinderin kohtelu vaihteli riippuen päivästä ja mielialasta. Tiettävästi hänen kuvauspaikoiltaan oli useammin kuin kerran poistunut itkeviä ihmisiä, jotka eivät enää seuraavana päivänä palanneet. Kuvauspaikalla hän oli muutenkin erittäin kärsimätön ihminen, joka tiesi tarkkaan mitä halusi ja otti nuivasti vastaan ohjeita. Usein hän purkitti kohtaukset jo ensimmäisellä otolla.

Fassbinder fanitti Hollywood-elokuvia ja hänen suurimpia esikuviaan oli Saksasta Hollywoodiin lähtenyt melodraaman mestari Douglas Sirk. Luonnollisesti myös Michael Curtiz oli yksi hänen suurimpia sankareitaan ja Fassbinderin ideasta liikkeelle lähtenyt Maria Braunin avioliitto sisältääkin mildred piercemäisiä piirteitä. Fassbinder monien muiden saksalaisten tavoin puhui tuona sodan jälkeisenä talouskasvun, sekä kotimaisen terrorismin aikana siitä kuinka Saksa on kuin rikkinäinen historiankirja, josta on revitty sivuja irti ja miten materian suuntaan kumartavan yhteiskunnan viehkeän ulkokuoren alta löytyy aikoja sitten kuollut sielu. Näitä molempia asioita Maria Braunin avioliitto tulee kuvanneeksi. Moni sodanjälkeisen sukupolven saksalaistaitelijoista päätyi asumaan ulkomaille, mutta Fassbinder ei halustaan huolimatta koskaan Saksasta pois lähtenyt. Hänelle olisivat etenkin Maria Braunin jälkeen olleet Hollywoodin ovet auki ja tyhjä shekki odottamassa, mutta Fassbinder koki pystyvänsä saksalaisena kertomaan tarinoita vain aiheista, yhteiskunnasta ja maailmasta, jotka hän tunsi ja jossa hän on kasvanut.

Maria Braun nai toisen maailmansodan pommien keskellä saksalaissotilas Hermann Braunin, jonka Maria uskoo kuolleen rintamalla. Kaikesta on puutetta, joten kaunis Maria menee töihin vain amerikkalaissotilaita sisään päästävään kapakkaan ja iskee sieltä sopivan solttupojan elättäjäkseen. Amerikkalaisvaroilla Maria pääsee takaisin jaloilleen kunnes Hermann palaa yllättäen ja syntyy käsirysy, jonka päätteeksi Maria surmaa amerikkalaisen vahingossa. Hermann ottaa syyn niskoilleen ja tämän istuessa vankilassa, Maria uurastaa häikäilemättömästi ja itseään säästämättä hyvittääkseen tekonsa ja taatakseen parille paremman elämän miehen päästessä vankilasta. Yli vuosikymmenen ponnistelu tekeekin Mariasta menestyvän liikenaisen, mutta onni jää saavuttamatta.

Maria Braunin avioliitto alkaa Hitlerin kuvalla ja päättyy Saksan liittokanslereiden kuviin, mikä kuvaa elokuvan ajanjaksoa. Maria Braunin hahmo taas symboloi Saksaa, joka nousee sodan raunioista valtavan talouskasvun kautta ennennäkemättömään kukoistukseen. Ainakin pinnallisesti tarkasteltuna. Maria etenee urallaan häikäilemättömästi luontaisia avujaan käyttäen ja mikään ei ole pyhää lukuunottamatta sitä erityistä paikkaa Marian sydämessä, joka on varattu hänen miehelleen. Miehelle, jonka kanssa Maria vietti yhteiseloa alle vuorokauden ja jonka vuoksi Maria on valmis vaikka ajamaan monivuotisen rakastajansa ennenaikaiseen hautaan. Valitettavasti vain mies ei lopulta aivan jaa tätä samaa uskollisuutta. Tämä luo osaltaan melkoisen pommin elokuvan loppukohtaukseen, jossa Maria mm. huomaa, ettei hän ole materian jahtaamisensa lomassa muistanut elää ollenkaan. Hän on joutunut kärsimään tavoitellessaan rahaa ja omanarvontuntoa kyseenalaisin keinoin, minkä seurauksena hän on menettänyt naisellisen säteilynsä ja lämpönsä. Jäljellä on enää pelkkä kyyninen ja kylmä ulkokuori, jonka seurassa kiittämätön aviomies ei tunne oloaan mukavaksi.

Tämä melodramaattinen tarina analysoi Saksan sodan jälkeistä talousihmettä, jolloin vastuu maan uudelleenrakentamisesta lepäsi vahvasti naisten hartiolla, joita oli kymmeniä yhtä miestä kohti. Talot rakennettiin uudelleen, mutta vahingoittuneet sydämet jäivät korjaamatta. Fassbinderin elokuvissa sota on jättänyt veronsa ihmisten psyykeehin. Itsekkäät hahmot haluavat kaiken nyt ja heti tippaakaan muista välittämättä ja Fassbinderin elokuvien lempeät sielut joutuvat hyväksikäytetyiksi. Tässä tapauksessa Fassbinderin luottonäyttelijän Hanna Schygullan mestarillisesti luoma Maria Braun on se laskelmoiva ja häpeämätön hyväksikäyttäjä, joka nousee teollisuuspampun pedin kautta kohti menestystä ja saatuaan jalan tukevasti oven väliin alkaa leikitellä haavoittuvaisen miehen tunteilla, kunnes hän viimein huipulle päästyään sysää miehen kokonaan syrjään.

Elokuvan on kuvannut Fassbinderin luottokuvaaja Michael Ballhaus, joka teki Fassbinderin kanssa yhdeksässä vuodessa 16 elokuvaa, joista Maria Braunin avioliitto on viimeinen. Ballhaus paloi omien sanojensa mukaan loppuun ja toivuttuaan hän lähti Amerikkaan, missä hän löi hynttyyt yhteen Martin Scorsesen kanssa kun tämä sukelsi uransa hulluimpiin ja suurimpiin projekteihin kuten The Passion of the Christ. Kaksikko teki yhdessä seitsemän elokuvaa mukaanlukien Mafiaveljet ja The Departed. Yhdeksi Hollywoodin halutuimmista kuvaajista noussut Ballhaus ansaitsi Scorsesen elokuvista kolme Oscar-ehdokkuutta, mutta voitto tältä menneenä vuonna kuolleelta saksalaiselta jäi saavuttamatta. Työskennellessään vähän leikkauksia elokuvissaan käyttäneen Fassbinderin kanssa Ballhaus hioi ikoniseksi tulleen kuvaustyylinsä, jossa hänen jatkuvasti tarinan rytmissä liikkuva kameransa seurasi monimutkaisissa otoksissa hahmojen liikkeitä aidoissa lavasteissa kurkistaen milloin seinän taakse, milloin avaimenreiästä ja jopa kääntyen 360 astetta. Teknisen taidon ohella Ballhaus oli kameransa takana loistava tarinankertoja, joka kenties teatteritaustansa ansiosta osasi sanoinkuvaamattomalla tavalla vangita näyttelijöidensä kasvot paljon puhuvissa viitekehyksissä. Kaiken lisäksi Ballhaus sai kuvaustyylillään elokuvat näyttämään merkittävissä määrin hintalappuaan kalliimmilta ja näin on myös loistavan Maria Braunin avioliiton tapauksessa.

imdb

★★★★★

The Hunter (2011)

Seikkailu / Draama

Ohjaus: Daniel Nettheim
Käsikirjoitus: Alice Addison, Wain Fimeri, Nettheim

Päätähdet: Willem Dafoe, Frances O'Connor, Sam Neill

Pienehkön budjetin australialaiselokuva kertoo nimensä mukaisesti Dafoen esittämästä kokeneesta metsästäjästä Martinista, jonka kansainvälinen megayhtiö pestaa jahtaamaan sukupuuttoon kuolleeksi luultua tasmaniantiikeriä. Martin matkaa australialaiseen kyläpahaseen, jossa on jo vuosikymmeniä liikkunut huhuja ja legendoja tasmaniantiikerin havainnoista.  Tutkijaksi tekeynyt Martin majoittuu paikallisen naisen luokse, jonka mies katosi vuosia sitten lähdettyään eräretkelle samoille seuduille, joita Martin samoilee.

Ensinnäkin elokuva tarjoilee videokuvaa kaikkien aikojen viimeisestä tasmaniantiikeristä, mikä on sanoinkuvaamattoman kiehtovaa, siistiä ja surullista. Jos pidät luontoon sijoittuvista elokuvista kuten Erämään armoille, Wild, tai se australialaiselokuva jossa nuori nainen vaelsi jonkun aavikon halki, niin The Hunter maistuu varmasti. Elokuvaan on laitettu legendaarisen eläimen etsinnän rinnalle toinen juonikuvio, jossa yksinäinen Martin alkaa tykästyä vuokraemäntäänsä ja tämän tyttäreen, sekä poikaan. Se on melko perinteinen ja mitäänsanomaton rakkauskuvio, joka valitettavasti nousee sitä vahvemmin framille, mitä pidemmäs elokuva etenee. Ei se nyt perinteisyydestään huolimatta mikään huono juonikuvio ole, mutta kyllähän tuollaiseen keskittyminen pettymyksen aiheuttaa kun vastapainona on uniikki idea johon sisältyy mahdollinen salaliitto ja myyttinen peto. Ainutlaatuinen idea ja puoli tarinaa, kauniita maisemia ja vahvat näyttelijänsuoritukset niin Willem Dafoelta, Frances O'Connorilta kuin kahdelta lapsinäyttelijältäkin. Kirsikkana kakun päälle Jurassic Parkista ja Hunt For The Wilderpeoplesta tuttu Sam Neill tekee mukavan sivuroolin paikallisena oppaana ja kosijana. Kannattaa tarttua, jos elokuva joskus jossain eteen sattuu.

imdb

★★★☆☆

Happy Christmas (2014)

Komedia / Draama

Ohjaus & käsikirjoitus: Joe Swanberg

Päätähdet: Anna Kendrick, Melanie Lynskey, Mark Webber

Happy Christmas on jälleen yksi todiste siitä, ettei imdb:n käyttäjien arvosanoihin kannata luottaa liian sokeasti. Leffa tuli muistaakseni Herolta 24.11 ja katselin sen pari päivää sitten. Olin ottanut leffan puhtaasti talteen sen vuoksi, koska pidän Anna Kendrickin tyttömäisestä energiasta. Lisäksi vastanäyttelijänä on Melanie Lynskey, joka on näyttelijänä vähän matalaenergisempi ja ripauksen kypsempi versio Kendrickista. Aloin katsomaan elokuvaa myöhään illalla sillä mielellä, että jätän sen jossain vaiheessa kesken ja menen nukkumaan. Mutta loppuun asti tämän joutui katselemaan.

Anna Kendrick näyttelee reippaasti yli 20-vuotiasta vastuutonta Jennyä, joka muuttaa asumaan veljensä kellariin. Herkullista tästä tekee fakta, että veljellä on jo vaimo (Lynskey), sekä 2-vuotias poika. Joten Jennyn saapuminen ja jääminen mullistaa nuoren perheen seesteisen arjen.

Elokuva on täynnä arjen realismia ja katsoja tuntee olevansa vahvasti läsnä hahmojen elämässä, tuntevansa heidät perinpohjaisesti. Kenties osin jo siksi, koska hahmot perustuvat osin näyttelijöiden persoonien ja aiempien roolien ympärille. Toinen syy tälle intiimiyden tunteelle on näyttelijöiden valtaosin improvisoima dialogi. Ymmärtääkseni elokuvan taitavasti ohjannut Swanberg on vain antanut näyttelijöille improvisaation hengessä vain karkean kuvauksen, mistä missäkin kohtauksessa on kyse ja mihin pyritään, jonka jälkeen kamera on laitettu pyörimään. Lahjakkaiden näyttelijöiden kemiat ovat kohdanneet ja lopputulos on kevyt ja silti vangitseva, sympaattinen ja hauska. Elokuvassa ei ole mitään isoa tarkoitusta, tai huolella rakennettua valtavaa draamaa ja tarinakin loppuu tuskastuttavan epätavallisesti kuin vähän keskeneräisenä. Happy Christmas on vain hauska ja harmiton pieni indie-elokuva. Minua se viihdytti ja jopa vangitsi, mutta toisista se voi tuntua tuskastuttavan mitättömältä, mitä se kai tavallaan onkin. Kenties juuri siksi se tuntuikin niin aidolta ja sopivan erilaiselta.

imdb

★★★☆☆

The Lost Valentine (2011)

Rakkaus / Draama

Ohjaus: Darnell Martin
Käsikirjoitus: Barton Taney, Maryann Ridini Spencer

Päätähdet: Jennifer Love Hewitt, Betty White, Sean Faris

Romanttista hömppää ja vieläpä televisioelokuvan muodossa, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Eritoten kun lähdemateriaalikin tiedostaa omat avunsa ja rajallisuutensa. Caroline Thomas (White) palaa joka vuosi ystävänpäivänä rautatieasemalle, josta hänen miehensä lähti parin hääpäivänä Toiseen maailmansotaan Tyynenmeren rintamalle 1944. Siellä hän katosi eräässä hyökkäyksessä, eikä hänen kohtalostaan saatu koskaan selvyyttä. Mutta kuten se japanilainen koira Hachiko (aivan mahtava elokuva) jaksoi odottaa joka päivä isäntäänsä uskollisesti, niin samaa tekee myös Caroline Thomas. Ja kun puhuin itsensä tiedostavasta materiaalista, niin elokuva ja sen lähdemateriaalina toimiva kirja tekevät uskoakseni molemmat tämän saman vertauksen kyynisen toimittajan suusta. Aina tyylikäs ja otsatukkainen Jennifer Love-Hewitt näyttelee tätä vastahakoista ja kunnianhimoista toimittajaa, jolle tämä "human interest" -tarina annetaan. Mutta kuinka ollakaan, niin toimittaja ihastuu tämän vanhan mummelin tarinaan ja siinä sivussa rakastuu myös tämän pojanpoikaan.

Ensinnäkin elokuvan 40-luvun flashbackeissa on ilmassa ihanaa nostalgiaa ja elokuvan vanhoista lauluista koostuva soittolista on huikea. On siinä musiikissa vain ihan eri tavalla sielukkuutta, kun varmaan mitään ei oikein ole voinut jälkikäteen ehostaa, purkitettu varmaankin yhtenä kokonaisena otoksena ja äänenlaatukin on rosoinen. Ei ole tietokonetta välissä. Lisäksi näyttelijävalinnat ovat osuneet aikas nappiin. Amerikkalainen tv-legenda Betty White (Tyttökullat) loistaa hänelle harvinaisessa dramaattisessa roolissa ja myöskin tuottajan roolissa toiminut Jennifer Love-Hewitt on hänelle ominaisessa roolissaan tarmokkaana, hieman säheltävänä ja kauniina reportterina. Hän muodostaa hyvän romanttisen parin Sean Farisin kanssa, joka näyttelee Carolinen pojanpoikaa. Farisille riittää tuossa yksinkertaisessa roolissa periaatteessa vain se, että hän näyttää komealta, herättää katsojassa sympatiaa ja omaa hymyn, joka sulattaa naiskatsojien sydämen.

Elokuvan lopetus menee vähän kategoriaan "amerikkalaisinta mitä tiedän" kaikessa patrioottisuudessaan, joten se ei ollut lähelläkään puristaa minusta kyyneliä ulos. The Lost Valentine myös kompastelee parissa kohtaa tarjoten lajityypille ominaisia heikkoja käänteitä, joilla se hakee aivan turhaa ja halpaa lisädraamaa tarinaan, joka ei sellaista olisi kaivannut. Mutta kaikista kauneusvirheistä ja kuopista huolimatta kyseessä on tarina, johon romantiikannälkäisten katsojien kelpaa todellakin tarttua. Happy Christmasin tavoin mukavan lämmintä ja harmitonta pintaviihdettä, jonka olemassaolon unohtaa parissa päivässä. Eikä sellaisessa ole mitään pahaa. Kyllähän tämä tarina täyttää erehtymättömästi roskan tunnusmerkit, mutta kuka tahansa ihminen haluaa joskus jotain helppoa ja yksinkertaista. Oli kyse sitten ruoasta, tai elokuvista.

imdb

★★★☆☆

Solsidan (2017)

Lapsi painoi punaista nappia, joka lahjoitti pullorahat hyväntekeväisyyteen.

Komedia / Draama

Ohjaus: Felix Herngren & Måns Herngren
Käsikirjoitus: Jesper Harrie

Päätähdet: Josephine Bornebusch, Felix Herngren, Malin Cederblad, Henrik Dorsin

En viitsinyt Solsidanista pyöräyttää omaa arvostelua, kun en tv-sarjaa ole ikinä katsonut sekuntiakaan. Arvelin olevani täysin pihalla henkilöhahmoista ja heidän välisistä suhteistaan, minkä ohella siinä oli pari muutakin arvostelua päällekkäin. Enkä uskonut saavani aikaiseksi kovinkaan hyvää arvostelua, missä olin oikeassa. Jo trailereiden perusteella elokuva vaikutti hauskalta, vaikka se onkin ruotsalainen (vitsi), ja ensivaikutelma oli oikea. Kyseessä on erittäin hauska aikuisten maailmaan sijoittuva komedia, josta suomalaistenkin komedioiden ystävät nauttivat takuuvarmasti. Jos et ole tv-sarjaa katsonut, niin ei se vaikuta mitenkään häiritsevästi, sillä kaikesta oleellisesta kyllä pääsee kärryille melko nopeasti.

Löytyy rikas pari, jonka itserakas ja materialistinen vaimo haluaa aina näyttäytyä oikeissa suihkuseurapiireissä ja hehkuttaa sosiaalisessa mediassa, kuinka mahtavaa elämää hän elää. Hänen miehensä on jonkinlainen sijoittajapankkiiri, joka vihaa hänen vanhan isänsä kaltaisia sosialisteja. Rikkaalla parilla on tytär, joka elokuvan alussa jouluaattona ottaa eron miehestään Alexista vaihtaen tämän karismaattisempaan ja komeampaan seikkailijaan. Tarinan kolmas pari on sitten sellainen vähän sivistymättömämpi pariskunta, joka yrittää saada kypsemmällä iällä vielä lasta. Kaikki nämä tarinat hahmoineen risteävät useampaankin kohtaan elokuvan aikana hupaisin seurauksin ja en ole teatterissa nauranut yhtä makeasti varmaankaan sitten Luokkakokous 2:sen. Solsidanin näytöksen jälkeen oli mahdotonta pitää naamaa peruslukemilla, vaan se vääntyi väkisin hymyyn ja pääkin oli kipeä jatkuvasti nauramisesta. Vuoden 2017 hauskin komedia näki päivänvalon aivan loppumetreillä ennen maaliviivaa.

imdb

★★★★☆


Seuraava arvostelu on kotimainen komedia Kaikki Oikein, jonka ensi-ilta on tänään 12.1. Sen jälkeen viikkoa myöhemmin on vuorossa suuresti odottamani musikaali The Greatest Showman legendaarisesta P.T. Barnumista sirkuksineen. Pohjalainen pikkuelokuva Muistoseurat voi olla listallani, jos aika ja ajankohdat ovat suotuisat. Etusivulta tuttuun tapaan löytyy kaikki kutakuinkin lukkoon lyödyt tulevat arvostelut. Mobiiliversiossa ne on avattava näkyviin oikean yläkulman valikkomerkistä. Tästä juttusarjasta tulee seuraava osa sitten kun olen katsonut jälleen muutaman elokuvan, joita tekee mieli nostaa esiin.