The Greatest Showman (2017) - Arvostelu

Genre: Musikaali / Henkilökuva
Ohjaus: Michael Gracey
Käsikirjoitus: Jenny Bicks & Bill Condon
Päätähdet: Hugh Jackman, Zac Efron, Michelle Williams, Keala Settle, Zendaya
Kesto: 105 min.

"The noblest art is that of making others happy."

Ensinnäkin jos pidät musikaaleista, niin osoita tukesi käymällä katsomassa niitä ja älä ota niiden tekemistä itsestäänselvyytenä. Etunenässä lipputulot sanelevat millaisia elokuvia tehdään. Musikaali on genre, jota pidettiin pitkään jo menneen talven lumena ja oikeastaan sukupuuttoon kuolleena. Oli käsittämättömän pitkiä välejä, jolloin niitä ei tehty ollenkaan. Mutta Les Miserables, La La Land, Hamilton-musikaali ja Disney ovat pikkuhiljaa omalta osaltaan elvyttäneet tätä hienoa elokuvamuotoa todistaen, että musikaaliteatterille löytyy edelleen tilausta massaviihteen saralta. Kunhan ne tehdään riittävällä laadulla ja sydämellä. The Greatest Showmanissa on mukana valtavasti sydäntä ja sisäinen musikaalifanini piti siitä suuresti, sillä se sisältää hienoja musikaalinumeroita ja sen laulut soivat edelleen päässäni tätä kirjoittaessa. Teatterissa ihoni meni parissa kohden kananlihalle ja saatoinpa joutua 'We will come back home'n huumaavan paksun rytmin aikana pyyhkäisemään silmäkulmaanikin silkasta onnellisuudesta. Sen sijaan sisäinen kyynikkoni tiedosti elokuvan laadun puutteen eritoten tarinallisesta näkökulmasta, jossa elokuva ei oikein kyennyt ankkuroitumaan mihinkään tarinan osaseen riittävän pitkäksi aikaa luodakseen tarinalle riittävästi merkitystä, painoarvoa tai tunnetta.


Elokuva alkaa tietenkin häikäisevän isolla ja mukaansa tempaavalla musiikkinumerolla, jota tähdittää osuvasti juuri Hugh Jackmanin esittämä kaikkien aikojen suurin showmies P.T. Barnum sirkuksensa kera. Tästä 'The Greatest Show' -laulusta olin hetkittäin havaitsevinani pieniä Despacito-vivahteita. Tunnelman noustua kohti kattoa musiikki alkaa hidastua, ämyreistä kuuluu eräänlaista kelauksen ääntä. Siirrymme erittäin tyylikkäällä ristihäivytyksellä kauas ajassa taaksepäin Phineas Taylor Barnumin vaatimattomaan lapsuuteen, jossa pieni ja mitätön poika unelmoi isosti. Nuoresta iästä saakka hän haluaa viihdyttää ja tehdä ihmiset ympärillään onnelliseksi, mutta jo nuoresta iästä saakka hän on myös tietoinen ihmisten eriarvoisuudesta. Hän on rakastunut ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvaan samanikäiseen tyttöön, Charityyn, mitä tytön isä ei tietenkään katso hyvällä. Nuori pari unelmoi salaisissa tapaamisissaan oman maailman rakentamisesta, jonne ahdasmielisyydellään tukahduttavan yhteiskunnan tuomitsevat asenteet eivät yltäisi.

Aikuisiän saavutettuaan pari karkaa New Yorkiin ja heti ensimmäisenä kuvana kaupungista tarjotaan tunnistettava ja pysäyttävä näkymä alkutekijöissään olevasta Manhattanin saarella sijaitsevasta Broadwaysta, jonka likaisilla hiekkateillä kulkee tietenkin 1800-luvulle ominaisesti hevosvaunuja. Barnumilla on pian nelihenkinen perhe elätettävänä, minkä johdosta hän on keskittynyt painamaan normaalia ja tasaisen turvallisen toimeentulon takaavaa toimistotyötä, jossa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä, luovuutta tai jännitystä, minkä ohjaaja pyrkii meille jo kamerakulmavalinnoillaan ilmaisemaan. Mutta kuten traileri jo tietää kertoa, niin Barnumilta menee työpaikka alta ja elämä näyttää hetken verran toivottomalta, joskin omasta surullisuudestaan huolimatta Barnum jaksaa ja osaa edelleen tehdä hänen maagista maailmaansa asuttavat ihmiset onnellisiksi verrattomalla mielikuvituksellaan ja energiallaan. Ja sitten perheensä ja satunnaisten arkielämän kohtaamisten kautta hänelle muodostuu idea, jonka saavuttaakseen hän on valmis riskeeraamaan kaiken ja toteuttamaan lapsuuden unelmansa. Tuo idea ja hänen hyödyntämät keinonsa johtavat elokuvan saatossa tietenkin paitsi sirkuksen, niin myös nykymuotoisen showbisneksen syntyyn. Matkan varrella hän tapaa myös ruotsalaisen satakielen, oopperalaulaja Jenny Lindin (Rebecca Ferguson).

Yrittäjähenkinen ja lipeviäkin piirteitä omaava Barnum on erittäin taipuvainen liioitteluun, sekä aggressiiviseen ja luovaan mainontaan. Hänen maailmassaan ei ole hyvää eikä huonoa julkisuutta, sillä kaikki julkisuus johtaa kasvaneeseen mielenkiintoon, mikä taas hänen shownsa tapauksessa johtaa kasvaneeseen lipunmyyntiin. Esiintyjikseen hän värvää elokuvan kuluessa kaikenlaisia yhteiskunnan hylkiöitä alkaen aina mustaihoisista trapetsitaiteilijoista maailman lihavimpaan mieheen, joka tietenkin Barnumin riveihin liittyessään lihoo silmänräpäyksessä viitisenkymmentä kiloa. Kaikki esiintyjät saavat mielenkiintoa herättävät tittelit, taustatarinat ja esiintymisnimet, mikä ei tietyllä tavalla ajateltuna eroa ihan mahdottomasti agenttitoimistojen näyttelijöille luomista taustaprofiileista, sekä paremmin alalle sopivista, tyylikkäistä ja mieleenjäävistä nimistä. Eritoten studioaikoinahan oli tapana, että sinne saatettiin keksiä ihan mitä tahansa jos se vain oli edullista ja näyttelijälle luotiin periaatteessa roolihahmo, joka sitten näytteli elokuvissa. Norma Jeane Mortensonista esimerkiksi tuli Marilyn Monroe; seksisymboli ja viettelijätär. Ja se oli ainakin jossain määrin raskas rooli, josta hänen oli pidettävä kiinni julkisuudessa ja tuntemattomien ihmisten läsnä ollessa.

The Greatest Showman näyttää mistä sirkuksen juuret ovat lähtöisin ihan "sirkus"-sanaa myöten samalla näyttäen kuinka ylenkatsottu viihdemuoto se oli oikeastaan pitkälle 1900-luvulle saakka. Sitä pidettiin sivistymättömän rahvaan viihteenä ja Barnum miettiikin elokuvassa osittain bisnesmiehen näkökulmasta ja osin myös turhamaisuuttaan, että miten hän voisi vedota myös ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Hän kääntyy Zac Efronin näyttelemän näytelmäkirjailija Phillip Carlylen puoleen, joka on tottunut liikkumaan seurapiireissä ja omaa jopa pitkälle Eurooppaan saakka ulottuvia kontakteja. Efron varastaa ainakin toviksi elokuvan karismaattiselta ja musikaaliteatterin saralla meritoituneelta Jackmanilta, jonka suoritus Oklahoma! Broadway-musikaalissa on jokseenkin legendaarinen Les Miserablesista puhumattakaan. Kaksikon välinen musiikin ja laulun muotoon puettu vuoropuhelu baarissa on hetki, jonka haluaisin palavimmin nähdä uudelleen ja uudelleen. Siinä on kaikki, mitä musikaalien ystävä voi haluta. Nokittelua ja terävää dialogia laulun muotoon puettuna. Ikään kuin kaksintaistelu hienosti koreografioidulla liikkumisella ja tanssilla, jossa hyödynnetään tavallista ympäristöä kekseliäästi ja täten luodaan taikaa.

Pian tämän perään tarjoillaan toinen tähtihetki; Zendayan ja Efronin välinen "soidintanssi" tyhjällä sirkusareenalla. 'Rewrite the Stars' on ehkäpä elokuvan paras yksittäinen laulu omiin korviini ja sen esittävät Disney-nuorukaiset ovat erittäin lahjakkaita laulajia, jotka pienestä muovisuudesta huolimatta kykenevät tässä duetossa saattamaan katsojien ihon kananlihalle. Eritoten Efron kykenee kipuamaan hämmästyttävän korkealle äänialalle ja Zendaya laittaa pystyyn pinkmäisen trapetsiesityksen. Siitä on myös huomautettava, ettei mikään elokuvan lauluista ole laulettu livenä kuvauksissa, mikä on tietenkin selvää jo tiheiden leikkaustenkin perusteella. Laulujälki on hyvin siloiteltua, mikä tietysti kuulostaa hyvältä ja mahdollisimman virheettömältä, mutta livenä kuvauspaikalla siinä on mukana enemmän inhimillisyyttä virheineen kaikkineen. Vaikka kai tästäkin ihmiset voivat olla erimieltä perustuen siihen, miten laajasti Russell Crowen suoritukselle irvailtiin Les Miserablesin kohdalla (en unohda!).

The Greatest Showmanin laulut ja musiikin ovat säveltäneet ja sanoittaneet Justin Paul ja Benj Pasek. Kaksikko vastasi La La Landin laulujen sanoituksista voittaen niistä Oscarin yhdessä musiikin La La Landiin säveltäneen Justin Hurwitzin kanssa. Laulut ovat tyyliltään erittäin popahtavia ja sisältävät jopa hiphopmaista rytmiä. Joten elokuva on tehnyt saman, minkä esimerkiksi Baz Luhrmann teki Kultahatun kohdalla. Eli vanhaa oopperan hallitsemalle ajanjaksolle sijoittunutta tarinaa on terästetty modernilla musiikilla, mikä on tietenkin elokuvan hullunkurisessa maailmassa täysin sallittua ja jopa järkevää.

Tästä huolimatta on vähän mielenkiintoista ja huvittavaakin miten maailmankuulu oopperalaulaja Jenny Lind ei elokuvan lauluosuudessa oopperaa lurauttele. Joskin popahtava ja Loren Allredin puhtaalla äänellä laulettu laulu on erittäin miellyttävä ja koskettava, sekä yltää muita numeroita korkeammille taajuuksille. Rebecca Ferguson näyttelee Lindiä ja osaa ilmeisesti laulaakin, mutta lopulta päädyttiin kollektiivisesti siihen ratkaisuun, että oopperalaulajan laulun tulisi olla vahvaa ja virheetöntä. Laulu on erittäin kaunis, mutta sen osion toteutus on vähän mielikuvituksetonta. Jo ennen musiikkikohtauksen alkua katsojalle luodaan fiilis, että Jenny tulee sekoittamaan Barnumin pään perinpohjaisesti. Se ei kuitenkaan riittänyt, sillä musiikkikohtauksessa kuvaa leikataan Lindin, Barnumin, Charityn ja sirkusesiintyjien välillä, mikä viestittää ja suorastaan jo alleviivaa katsojalle, että ruotsalainen diiva tulee aiheuttamaan kränää Barnumin ja hänen läheistensä välille. Vaikka tämä ratkaisu on kerronnallisesti ihan toimiva, niin se on hieman kömpelö ja mielikuvituksen. Vähän kuin aloittelevan tarinankertojan työkalupakista vedetty, vaikka itse tekniikka onkin käytetyin elokuvakerronnan muoto. Käyttäähän esimerkiksi myös Krzysztof Kieslowski vastaavantyylistä ratkaisua mestarillisesti elokuvansa Sininen alussa, joten ei yksinkertaisen tyylikkäissä ratkaisuissa mitään väärää ole. Mutta läsnä oli turhaa alleviivaamista ja nuo kuvat eivät tuoneet tarinaan mitään uutta.

The Greatest Showman on ohjaaja Michael Graceyn ensimmäinen kokopitkä elokuva ja hänen historiastaan löytyy esimerkiksi Natasha Bedingfieldin megahitin 'Unwritten' musiikkivideo. Se on merkittävää sen vuoksi, että Greatest Showmanin isot musiikkikohtaukset tuntuvat eräänlaiselta sekoitukselta musiikkivideoita ja Broadway-musikaaleja enemmän kuin varsinaiselta elokuvamusikaalilta. Läsnä on todella paljon leikkauksia ja mielestäni musiikkinumerot eivät hyödynnä hirveästi elokuvallisia mahdollisuuksia kameran liikkumisen suhteen ja läsnä on kenties jopa pieniä jatkuvuusvirheitä tanssikohtausten eri otosten välillä. Pidän siitä kun kohtaukset purkitetaan mahdollisimman vähillä leikkauksilla, mutta tässä oli selvästikin lähdetty päinvastaiselle polulle. Joskin ethän sinä tuollaisia massiivisia usean ihmisen ja lukuisten toimintojen musikaalikohtauksia pienessä tilassa voi ainakaan kovin helposti purkittaa yhdellä otoksella. Efronin ja Jackmanin baarikohtaus olikin siinä mielessä poikkeus, jossa oli mielestäni enemmän leikkisyyttä ja vapautta aistittavissa.

Elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet Bill Condon ja Jenny Bicks. Condon ohjasi myöskin 2017 maailman ensi-iltansa nähneen Beauty and the Beastin, minkä ohella hän on käsikirjoittanut ja ohjannut mm. Beyoncen, Jennifer Hudsonin ja Jamie Foxxin tähdittämän Dreamgirlsin. Kirkkain kruunu kuitenkin näistä miehen työstämistä musikaaleista lienee edelleen 6 Oscaria kahminut Chicago. Greatest Showmanin idea ja ensimmäiset luonnokset ovat kuitenkin syntyneet Jenny Bicksin kynästä, joka on kirjoittanut tv-sarjoja kuten mm. Sinkkuelämää ja jonka elokuvien saralla mainittavin merkintä tähän saakka oli Blue Skyn animaatioelokuva Rio 2:sen yhtenä käsikirjoittajana toimiminen.

Ihmeellisen lyhyen elokuvan ripeätahtinen, hetkittäin musiikkinumerosta toiseen sukeltava tarina heittelehtii paikasta toiseen vailla selvää ankkuroivaa fokusta, mikä tosin johtuu osaksi Barnumin persoonallisuudesta. Hänelle ei riitä mikään, aina on uusi etappi tavoitettavana. Hän haluaa Charityn, rahaa, kuuluisuutta ja janoaa universaalia hyväksyntää. Tähän on toki sitten vielä heitetty seitinohutta sivujuonta, jossa Carlyle rakastuu Zendayan esittämään mustaan trapetsitaiteilijaan ja miten Charity toivoisi miehensä jossain kohtaa tyytyvän saavuttamaansa menestykseen ja alkaisi antaa aikaansa jälleen myös perheelleen. Tietyllä tavalla voisi sanoa, että Barnumia ajaa eteenpäin lapsuudesta jäänyt tunne riittämättömyydestä, mikä sitten palvelee häntä tiettyyn rajaan saakka.

Elokuvan kantava viesti tasa-arvosta ja erilaisuuden hyväksymisestä on kaikkea muuta kuin hienovarainen. Tietyllä tavalla se ei tälläiselle räväkälle aihealueelle hypätessään voikaan olla muuta, mutta elokuva vie tarinaansa eteenpäin niin kovalla vauhdilla ja Barnumiin keskittyen, että hänen esiintyjänsä tulevat käsitellyksi vain isona joukkona hahmoja, jotka eroavat toisistaan ja muista vain poikkeavuuksiensa perusteella. Mikä on taas joltain kantilta ajatellen ehkä tavallaan osuvaakin. Mutta eikö tasa-arvosta kertovassa elokuvassa pitäisi olla jotain muutakin kuin kaksi valkoista miestä etualalla ja muut hahmot minimaalisissa sivuosissa? Minä ainakin odotin ennakkoon, että tarina olisi keskittynyt edes kunnolla yhteen esiintyjään ja tuonut hänen persoonaansa, sekä inhimillisyyttään esiin merkityksellisen sivuroolin kautta.

The Greatest Showmanin puitteet ovat aivan mahtavat alkaen aina tyylikkäästä aikalaispuvustuksesta esiintyjien värikkäisiin asuihin ja lavastukseen. Vanha New York on herätetty henkiin varsin ihailtavalla tavalla. Kaikki huipentuu massiiviseen loppunumeroon, joka perinteiseen kerronnalliseen tapaan palaa elokuvan alkukohtaukseen. Sen jälkeen elokuva vetää kaikki kortit esiin mitä tulee näyttävyyteen. On eläimiä, valoja, värejä, vauhtia ja suuri määrä mitä erilaisempia esiintyjiä. Varsinainen sirkus, josta tuli poistuttua viihdytettynä ja onnellisena. Sydämeni vaatii neljää tähteä, järkeni ja arvosteluasteikkoni kolmea. Hitot, joitain asioita ei voi selittää järjellä ja uskon, ettei elokuva toisella katsomiskerralla mainittavasti tiputa tasoaan, sillä se on rakennettu niin vahvasti onnistuneiden musikaalinumeroidensa varaan.

★★★★☆

IMDB | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Ollaan vapaita, Vettä elefanteille, Notre Damen kellonsoittaja, Freaks - Kummajaiset, American Horror Story kausi 4