2018 Oscar-ennakko - Veikkaukset ja perustelut voittajista

90. Oscar-gaala järjestetään sunnuntain (4. päivä maaliskuuta) ja maanantain välisenä yönä Hollywoodin Dolby teatterissa, kuten on ollut jo tapana vuodesta 2002 saakka. Yle Teema suorittaa jälleen kulttuuriteon ja televisioi sen kokonaisuudessaan. Lähetys on nähtävissä myös YleAreenassa, minkä lisäksi gaala esitetään suomeksi tekstitettynä välittömästi maanantai-iltana. Gaala alkaa kolmelta yöllä ja punainen matto puoli kahdelta. Ihme kyllä urheimmille yökyöpeleille tarjolla on vain kello 22 alkava dokumentti Thelman & Louisen merkityksestä kulttuurille, feminismille ja elokuville ja sen jälkeen joutuu tuijottamaan pelkkää textnyttiä.

Tällä gaalaa edeltävällä viikolla on esitetty torstaista lähtien Oscareihin liittyviä teemaelokuvia ja näistä on pakko suositella lauantaina kello 22 tulevaa Paolo Sorrentinon elokuvaa Suuri kauneus. Suosittelisin myös torstain West Side Storya ehdottomasti (Somewhere there's a place for us <3), mutta tämä ennakko vie yllättävän paljon aikaa koostaa, joten en tiedä ehdinkö torstaiksi maaliviivan yli.

Yhdysvalloissa televisioinnista vastaa ABC-kanava, joka on pitänyt tapahtuman televisiointioikeuksia rintataskussaan vuodesta 1976 saakka ja yhtiön nykyinen kontrahti ulottuu aina vuoteen 2028. Ensimmäinen Oscar-gaala muuten järjestettiin vuonna 1928, jolloin iltama kesti 15 minuuttia ja katsojia sillä oli arvioiden mukaan 270. Kyse oli yksityisestä illallisgaalasta ja täten se oli ainoa Oscar-gaala, jota ei ole lähetetty radiosta tai näköradiosta. Voittajatkin oli julkistettu kuukausia etukäteen, joten 12 palkinnon jakamiseen ei aikaa tuhraantunut. William Wellmannin mykkäelokuva Wings painui historiaan ensimmäisenä Parhaan elokuvan voittajana.

Nykyään mammuttimaisen gaalan kesto on kutakuinkin 3 tuntia ja 45 minuuttia. Vuosien saatossa neljän tunnin rajapyykki on puhkaistu kolmasti: 1999, 2000 ja 2002, jolloin jälkimmäisenä vuonna gaala kesti peräti 4 tuntia ja 23 minuuttia. Yhdysvalloissa gaalaa katsoi viime vuonna 32,9 miljoonaa katsojaa, mikä on lähes 11 miljoonaa vähemmän kuin vielä 2014, josta lähtien katsojamäärä on ollut selvässä laskussa. "Sattumalta" Titanicin ehdokasvuonna 1998 katsojamäärä oli kaikkien aikojen suurin: 57,25 miljoonaa.

Oscar-isännäksi palaa Jimmy Kimmel, joka teki viime vuonna kelpo työtä #OscarsSoWhite -ilmapiirissä. Tänä vuonna isoimmaksi teemaksi on muodostunut sukupuolten välinen tasa-arvo. Lähtökohtana on tänäkin vuonna se, että odotamme isännältä vitsejä nimenomaan niistä kaikkein arimmista aiheista ja näin nämä elefantit huoneessa nostetaan esiin, jonka jälkeen saamme nauttia, kun etuoikeutetut ihmiset palkitsevat toisiaan järkyttävän kalliissa (usein lainassa olevissa) puvuissa ja poistuvat tapahtuman jälkeen syli täynnä ilmaisia lahjoja. Asiat voi nähdä monesta näkökulmasta ja vitsipuolella odotan henkilökohtaisesti Harvey Weinsteinia, sekä eritoten jotain suurempaa pilaa viime vuoden kuoriskandaaliin liittyen. Valitettavasti Matt Damon ei taida olla paikalla tänä vuonna. Ehkä tänä vuonna nähtäisiin Kimmelin talk show'sta tuttuja persoonallisia henkilöitä mukana. Yksi asia on jokatapauksessa varma; iso kasa poliittisia puheita.

Mutta nyt veikkauksiin perusteluineen, jossa yritetään ennakoida 7258 äänestäjän mielenliikkeitä. Veikkaamani voittajat olen boldannut ehdokaslistasta. Perusteluissa on sekaisin omia ja muualta ongittuja näkemyksiä. Tämä siksi kun kaikkia ehdokkaita ei ole tietenkään pystynyt katsomaan. Lisäksi tarkoitus on kaivaa esiin voittajat, eikä tyrkyttää kaikkiin ykköseksi meikäläisen henkilökohtaisia suosikkeja. En ole tietoisesti tai johdonmukaisesti pyrkinyt erittelemään omia ja muualta ongittuja perusteluita ja näkemyksiä.

Paras elokuva (Best Picture)

Aloitetaan vyyhdin purkaminen aakkosjärjestyksessä. Call Me by Your Name on mielestäni tästä joukosta heittämällä paras ehdokas kun haetaan tulevaa klassikkoa. Neljä Oscar-ehdokkuutta kerännyt kasvutarina sijoittuu vuoden 1983 Pohjois-Italiaan, jossa varakkaan perheen 17-vuotias, identiteettinsä kanssa painiva Elio-poika aloittaa kesäsuhteen isänsä miespuolisen tutkimusassistentin kanssa. Elokuvan kiireetön ohjaus, miljöön merkittävä osa tarinassa, sekä hahmojen pelkkä oleminen kumartavat syvälle neorealismin suuntaan. Kohtaukset ja niiden leikkaus eivät noudata alkuunkaan perinteisen kaupallisen elokuvan suuntaviivoja, vaan ne jatkuvat ja viipyilevät. Tämä kaikki näyttäytynee hieman outona ja jopa karuna virtaviivaistettuun ja taloudelliseen tarinankerrontaan tottuneille amerikkalaisille. Perusteluksi tälle riittänee, ettei Luca Guadagnino ole saanut ehdokkuutta parhaasta ohjauksesta, vaikka hänen ohjauksensa alla Timothee Chalamet koki läpimurron Oscar-ehdokkaaksi ja jopa Armie Hammerin vastaava oli todennäköisesti hiuskarvan päässä.

Call Me by Your Namen voittomahdollisuus on periaatteessa olematon, sillä Guadagnino ei saanut ohjauksestaan ehdokkuutta, minkä lisäksi elokuva jäi myös vaille ehdokkuuksia kymmenessä teknisessä kategoriassa. Liekö mikään elokuva koskaan voittanut näistä lähtökohdista. Lisäksi elokuva on nostattanut joidenkin silmäkulmia sillä, että elokuvaversiossa Armie Hammerin lähimain nelikymppiseltä näyttävä hahmo vaikuttaa iskevän Chalamet'n todella nuoren näköistä 15-17 vuotiasta poikaa.

Elokuvan lopussa on muuten läsnä suoraan elokuvahistoriaan painuva isä-poika kohtaus, jossa isää esittää sympaattisesti ja rakastavasti Michael Stuhlbarg. Hän ei ole ehdokkaana, mutta Stuhlbarg esiintyi kolmessa ehdokkaista: Call Me by Your Name, The Shape of Water ja The Post.

Periaatteessa kun Brokeback Mountain ei aikanaan voittanut tätä kategoriaa, niin siinä mielessä myöskään Call Me by Your Name ei ansaitse voittoa. Brokeback nimittäin tarttui amerikkalaisten rakastamiin ja pyhiin cowboyhin, - suurin mahdollinen heteromiehen malli - esittäen kahden cowboyn välistä homosuhdetta. Tähän rohkeuteen kun yhdistetään, että elokuva oli hemmetin hyvä ja onnistunut kaikista näkökulmista, niin voi vain ihmetellä miksi Oscarin voitti laajalti yhdeksi huonoimmista Oscar-voittajista arvostettu Crash. Joko aika ei ollut kypsä, tai äänestäjien oli todellakin vaikea niellä Brokebackin rohkeaa vetoa. Nyt vastaavasti taas voisi väittää, ettei Call Me by Your Namen suhde tietyssä mielessä ole riittävän shokeeraava.

Winston Churchillin noususta pääministeriksi kansakunnan synkimmällä hetkellä kertova Darkest Hour on luonnollisestikin brittien (ainakin osan) rummuttama ehdokas voittajaksi. Minusta kyseessä oli täysin yllätyksetön ja turhan tukevasti klassisia suuntaviivoja kulkenut henkilökuva, joka oli aivan liian varman päälle rakennettu Oscar-syötti. Joe Wright loihtisi näyttäviä kohtauksia ja kamera-ajoja vaikka maalin kuivumisesta. Vaikka eittämättä elokuvan kuvaus sekä valolla ja varjolla leikittely on aivan fantastista, kuten myös Gary Oldmanin päärooli, elokuvan käsikirjoitus tarinoineen on vain kelvollista tasoa ja se ei riitä alkuunkaan. Kyseessä on kuitenkin ihan hieno sisarteos Dunkirkille ja mielestäni nämä kaksi elokuvaa voisi mainiosti katsoa peräjälkeen, sillä ne täydentävät toisiaan isolla tavalla. Omassa listauksessani kyseessä on joukon toiseksi heikoin elokuva, enkä usko olevani mielipiteeni kanssa yksin.

Christopher Nolanin Dunkirk keräsi toiseksi eniten ehdokkuuksia (8), mutta epätavallisen tarinarakenteensa vuoksi elokuva keräsi lähes kaikki ehdokkuutensa teknisistä kategorioista. Elokuvan ongelma tätä palkintoa ajatellessa oli aina se, ettei tarina saa kasvoja ja mikään hahmo ei nouse tarinassa etualalle, vaan pääosassa ovat Dunkirkin taistelun rannoilla seisovat ihmismassat ja siellä vallitseva kollektiivinen epätoivo, pelko ja selviytymisvietti. Tarina on intensiivinen, mutta eri tavalla kuin mihin on totuttu. Se on dokumenttimainen ja pääosassa ovat erinäiset tapahtumat, sekä ilmapiiri perinteisten henkilöhahmojen sijaan. Elokuva tulee eittämättä pokkaamaan teknisiä palkintoja, mutta näinköhän jo viime kesänä ilmestyneellä elokuvalla on eväitä haastaa tässä kategoriassa ennakkosuosikkeja. Aikanaan hieman saman lähtökohdan omannut Atlantin valli murtuu jäi sekin nuolemaan näppejään, mutta sillä oli toki silloin vastassaan esimerkiksi Arabian Lawrence ja Kuin surmaisi satakielen.

Dunkirkilla voisi kenties olla mahdollisuus äänestyksen kakkos- ja kolmossijojen turvin haastaa ennakkosuosikit voitosta, mutta tänä vuonna taitaa olla liian tasaista ja liian kuumia ehdokkaita edessä. Jos Dunkirk palkinnon voittaisi, se olisi ensimmäinen elokuva sitten vuoden 1932 Grand Hotelin, joka voittaisi Parhaan elokuvan pystin ilman ehdokkuutta käsikirjoituksesta, tai näyttelijöistä. Toki Grand Hotel voitti Parhaan elokuvan pystin ilman mitään muitakaan ehdokkuuksia ja on näin ollen kaikkien tilastopoikkeamien äiti.

Jordan Peelen Get Out on ensimmäinen "kauhuelokuva" sitten vuoden 2011 Black Swanin, joka on ehdokkaana tässä kategoriassa. Edellinen kauhuvoittaja on tietenkin Uhrilampaat vuodelta 1991. Get Outissa valkoinen nainen vie mustan poikaystävänsä tapaamaan vanhoillista ja porvarillista perhettään viikonlopuksi. Arvaa kuka tulee päivälliselle -henkinen alustus kuitenkin ottaa täyskäännöksen, kun poikaystävä alkaa hiljattain huomata erittäin outoja asioita tapahtuvan ympärillään.

Tässä vaiheessa ei mikään taida olla Get Outille enää mahdotonta, sillä tämä pieni ja ennakkoon mitättömän oloinen indie-elokuva ilmestyi jo vuosi takaperin helmikuun lopussa, jonka jälkeen elokuva ja sen kulttuurillinen vaikutus on vain kasvanut kasvamistaan. Elokuva on vanginnut tunteen siitä millaista on musta valkoisten hallitsemassa yhteiskunnassa ja kietonut sen kauhukomedian muotoon. En ottanut sitä vuoden top-50 listalleni, enkä uskonut sen Oscar-mahdollisuuksiin. Mutta Get Outin ja Black Pantherin myötä liikkeellä on todellinen pöhinä ja siinä missä viime vuonna kohistiin Oscarien valkoisuudesta, niin tänä vuonna ehdokkaiden diversiteettiin on oltu tyytyväisiä. Get Outin takana on niin paljon intohimoa, että en uskalla enää sitä väheksyä.

Minun näkökulmastani tässä kategoriassa on kaksi elokuvaa, joita nykyinen henki ja politiikka voivat avittaa, joidenkin mielestä kenties ovat jo avittaneetkin; Get Out ja Lady Bird. Politiikka toki vaikuttaa aina kun kyse on suosiosta kisaamisesta ja siitä tässä periaatteessa on ainakin osaksi kyse. Minun on silti vaikea nähdä Get Out Parhaana elokuvana, sillä mielestäni jo ehdokkuus on sille voitto. Mutta kuten jo edellä sanoin, niin en tavallaan enää yllättyisi mikäli gaalan päätteeksi elokuvan nimi sieltä viimeisestä kirjekuoresta paljastuu, vaikkei se olisikaan perinteisessä mielessä ansaittu voitto. Mitä enemmän olen nyt jälkikäteen elokuvasta ja sen merkityksestä lukenut, niin kyllähän tämä ehdokkuus tuntuu hyvinkin ansaitulta. Ehkä vähän enemmän asioista viisastuneena näkisin elokuvan myös eri valossa mikäli sen uudelleen katsoisin, ja se täytyykin tehdä sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.

Siitä sen sijaan ei pitäisi olla kysymystäkään, etteikö Greta Gerwigin Lady Bird ole täysin oikeassa seurassa. Se on erittäin hienovarainen ja inhimillinen indiedraama, jossa seurataan aikuisuuden kynnyksellä olevan tytön itsenäisyyden kaipuuta. Hän on viimeistä vuotta koulussa kokien olevansa erittäin kypsä ikäisekseen, eikä hän malta odottaa mahdollisuutta "paeta" ahdistavista kotimaisemistaan, sekä "raivostuttavan" äitinsä luota.

Lady Bird & Get Out jäivät kummatkin ilman yhtäkään ehdokkuutta teknisistä kategorioista ja aiemmin vain viisi elokuvaa on himotuimman pystin pokannut ilman ehdokkuutta noissa kymmenessä kategoriassa. Molemmat elokuvat ovat todellisia villejä kortteja, joilla on teoriassa olemassa potentiaali kohota voittoon. Mutta kun edelleenkin se keskimääräinen Oscar-äänestäjä on ymmärtääkseni yli 65-vuotias valkoihoinen mies, niin se ei varsinaisesti Lady Birdinkään nuorisodraamalle lupaa hyvää, vaikka elokuva toimiikin sukupuoleen katsomatta. Lisäksi ehdokkaana on jo nyt melko uudenaikaisia tarinoita ja tarinankerrontaa, joten uskaltaako tälle faktalle keskimääräisestä äänestäjästä antaa liikaa painoarvoa. Dunkirk voisi kyllä olla yksi hyötyjä tässä mielessä asiaa tarkastellen. Mitä enemmän näitä asioita on nyt ajatellut, niin sitä epävarmemmaksi omat aiemmat vakaat uskomukset ovat muuttuneet. On muuten jännä fakta, että elokuvan Oscar-mainoskampanjassa on hehkutettu miten esimerkiksi Lady Birdin lentokenttäkohtaus on kuvattu yhdellä otoksella. Käsitykseni mukaan kyse oli osin pakon sanelemasta ratkaisusta, koska elokuvantekijöillä ei yksinkertaisesti ollut virallista lupaa kuvata siellä.

Paul Thomas Andersonin ja Daniel Day-Lewisin Phantom Thread on ehdokas, jonka katsottiin kiskoneen itsensä mukaan viime hetkellä. Se on 50-luvun Lontooseen sijoittuva tarina työlleen omistautuneesta pukusuunnittelijasta, jonka mielettömän tarkkojen rutiinien ympärillä pyörivä poikamieselämä muuttuu hänen kohdatessaan nuoren ja voimakastahtoisen naisen. Itse elokuvahan on todella hieno, kiehtova ja kaikin puolin parasta A-luokkaa. Kehtaan kuitenkin myöntää, etten mielestäni ymmärtänyt siitä kovinkaan paljon, vaikka tälläinen vaikeatulkintaisuus eittämättä onkin ominaista Andersonia. En ole siitä huolimatta lukenut netistä muiden tulkintoja elokuvasta, sillä ei se haitannut elokuvan poikkeuksellisesta tarinasta ja briljantista näyttelijäntyöstä nauttimista, ja onhan minulla asioista omat heiveröiset tulkintani. Ilahduttava elokuva, jonka todellakin katsoo useampaankin kertaan, mutta joka ei kuitenkaan tätä kategoriaa missään nimessä vie. Se on hienovarainen ja originelli, ei helposti sulateltava, eikä erityisen näyttävä elämää suuremmalla tavalla. Toki tämä jälkimmäinen kvaliteetti kenties tuntuu merkitsevän vähemmän ja vähemmän, ainakaan viime vuonna se ei painanut Moonlightin kukistaessa La La Landin.

Steven Spielbergin The Post on silmieni läpi katsottuna täysin vanhoilla meriiteillä ja tähtivoimalla ratsastava kesy, kulahtanut ja tietyssä mielessä kömpelöhkökin tekele, jolla ei pitäisi olla minkään suhteen mitään asiaa koko palkintogaalaan. Voisi sanoa, että näyttelijät ovat saaneet hieman liikaa vapauksia, sillä kaikki pyörittävät jotain kyniä taskuissaan, tai änkyttävät, tai pyörittelevät tupakkia jne. Juoni koostuu siitä miten The Washington Post saa käsiinsä Pentagonin paperit, joiden julkaisun oikeus on presidentti Nixonin painostuksesta kieltänyt kansallisen turvallisuuden nimissä. Katherine Grahamin, joka on ensimmäinen naiskustantaja isossa amerikkalaisessa lehdessä, ja päätoimittaja Ben Bradleen on periaatteessa punnittava kumpi painaa vaakakupissa enemmän: heidän henkilökohtainen vapautensa, uransa ja lain kirjain; vaiko sananvapaus, moraalinen velvollisuus ja kansan oikeus tietää totuus.

Elokuvaa kävi Yhdysvalloissa katsomassa tilastojen mukaan vanhempi väestö ja supersankarielokuvat sekä nuorisoblockbusterit ovat siinä määrin vallanneet Suomenkin tuontia, että on ollut helppo sympatisoida (ainakin kesällä) kun keskusteluissa on todettu miten nykyään tehdään "huonoja elokuvia". Mutta asiahan menee yksinkertaistettuna loppupeleissä niin, että raha puhuu ja nuoret aikuiset ovat aktiivisimpia elokuvissa kävijöitä. Kaikkia tietysti yritetään palvella ja vuoteen mahtuu aina monenlaisia elokuvia, sekä monenlaisia tekijöitä ja lähestymistapoja. Isojen ja kalliiden elokuvien täytyy vedota mahdollisimman moneen demografiaan saadakseen massiiviset investointinsa kääntymään voitoksi ja silloin laatu voi ottaa osumaa.

Onkin huomattavaa miten Dunkirkia lukuunottamatta kaikki ehdokkaat ovat jälleen melko pienellä budjetilla tehtyjä. Todellinen "riskienotto" elokuvien tekemisessä on siirtynyt näille pienille "henkilökohtaisille projekteille", joilla ei ole välttämättä potentiaalia saavuttaa kovinkaan isoa katsojakuntaa. Riskienotto on siksi heittomerkeissä, koska yleensä näissä indie-elokuvissakin on ollut alusta saakka rahoittajana jokin ison studion omistama ja sen rahoittama haarastudio. Pienillä budjeteilla pelattaessa tappioihin on varaa ja kaiken loksahtaessa kohdalleen voitot voivat olla tähtitieteellisiä. Get Outin budjetti oli esimerkiksi 4,5 miljoonaa ja sen tuotto jo tässä vaiheessa 255 miljoonaa, ja elokuva on tuotu uudelleen teattereihin valtameren takana. Tämän vuoksi Parhaiden ehdokkaiden määräkin on nostettu jokunen vuosi takaperin viidestä vaihtelemaan äänisaaliin (ja saavutettujen ykkössijojen) perusteella 5-10 välille, jolloin Oscar-ehdokkuuden tuoma myyntibuusti ulottuu koskettamaan mahdollisimman montaa elokuvaa ja saadaan enemmän makkaraa leivän päälle.

On erittäin uskottavalta tuntuva teoria, jonka perusteella The Shape of Water on voittaja. Vaikka sen pahin kilpailija Three Billboards jne. on voittanut yleisöpalkintoja ja vaikuttanut ehdokkuuksien julistamisesta saakka potentiaalisimmalta voittajalta, on sen ylle piirtynyt mustia pilviä. Tämän viha-rakkaus jakaantumisen vuoksi on todennäköistä, että Three Billboards saanee paljon ykkössijoja ja kakkos - kolmossijat jäänevät vähäisiksi. Jos ennakot ja nimettömien äänestäjien haastattelut edustavat suurempaa konsensusta, niin kyseessä on ollut alusta alkaen näiden kahden elokuvan kaksintaistelu. The Shape of Water tulee täten keräämään oman merkittävän saaliinsa ykkössijoista, minkä lisäksi se tulee juhlimaan äänestyksessä näillä himmeimmillä mitalisijoilla ja juuri tämän helpon pidettävyyden arvellaan kantavan elokuvan äänestyksen voittajaksi.

Elokuvan ohella myös sen innokkaasta, lapsenomaisesta ohjaajasta on helppo pitää, minkä lisäksi leffa vetoaa kutakuinkin kaikkiin pinnalla oleviin yhteiskunnallisiin asioihin omaten kerrassaan valloittavan tarinan hämmentävän syvällä subtekstillä. Sadunomaisessa The Shape of Waterissa valtion salaisen tutkimuslaitoksen mykkä naissiivooja rakastuu tutkittavaksi tuotuun mystiseen "vesimieheen". The Shape of Water ei ehkä ole mikään klassikko ja sen paikka tulevaisuudessa onkin kenties vain Panin labyrintin yhteydessä mainittavana alaviitteenä, mutta kyseessä on kuitenkin tämän elokuvavuoden parhaita elokuvia. Yksi konkreettinen uhkakuva kuitenkin jyskyttää takaraivossani. Kun aiemmin mainitsin äänestäjien ikäjakaumasta, niin onko tämä elokuva lopulta sittenkin vain liian outo jättäen osan katsojista kylmäksi? Voisiko ollakin niin, että Dunkirk juhlisi näiden "jämä-äänien" ansiosta. Toisaalta vastaavasti en oikein tiedä Dunkirkin ykkössijoista. Toisaalta taas äänestäjinä on kaikki elokuvaväki ja eritoten teknisissä rooleissa työskentelevät takuulla arvostavat Nolanin elokuvan häikäisevää teknistä virtuositeettia ja visuaalista näyttävyyttä.

Viimeisenä spekuloitavana on ennakkosuosikin viittaa harteillaan pitävä Three Billboards Outside Ebbing, Missouri. Elokuva on rakkauden ohella kohdannut myös ankaraa kritiikkiä, mikä voi johtaa siihen ettei elokuva saa pisteitä ollenkaan joiltakin äänestäjiltä. Syynä on elokuvassa Sam Rockwellin esittämän rasistisen, öykkärimäisen, valtaansa väärin käyttävän ja pelkoa turvallisuuden tunteen sijaan herättävän poliisin kuvaamisessa. Tämä hahmo kuvataan kasvavasti sympaattisessa valossa ja pohjimmiltaan hyväsydämisenä ihmisenä, joka saa/lunastaa elokuvan kuluessa lukuisat väärinkäytöksensä anteeksi. Tämä tapahtuu joidenkin katsojien mielestä aivan liian köykäisin perustein. Lisäksi elokuva trivialisoi poliisin käyttämän rasistisen väkivallan pelkkänä hahmonkuljetuksen välineenä ja mainitsee tämän tapahtuman ikään kuin huomaamatta sivulauseessa, mikä aiheuttaa nykyilmapiirissä tietyn katsojakunnan turhautumisen ja vieraantumisen tarinasta.

Kaiken lisäksi elokuva sijoittuu Missouriin, jossa näitä poliisivallan väärinkäytöksiä mustaihoisia vastaan on esiintynyt (Ferguson). Elokuva kenties nojaa Rockwellin hahmon ja hänen kehityksensä esittämisessä vähän liikaa katsojan sisäänrakennettuun uskoon siitä, että jokainen ihminen on ja haluaa olla pohjimmiltaan hyvä. Sitä uskoa eivät kuitenkaan kaikki amerikkalaiset jaa, eivätkä he ole edes elokuvan maailmassa valmiita antamaan tälläisiä asioita anteeksi. Tässä korostuu katsojan maailmankuva, sillä Rockwellin hahmon kehityksen voi nähdä myös anteeksiannon sijaan näkökulmasta, jossa hänen moraalisesti väärät tekonsa ja käytöksensä tuhoavat hänen elämänsä ja tulevaisuutensa lähimain totaalisen peruuttamattomasti. Lisäksi elokuva eittämättä näyttää myös päähahmon Mildredin touhun tuomitsevassa valossa. Hän hakee sokeasti ja impulsiivisesti keinoja kaihtamatta suorastaan fasistista oikeutta tyttärelleen ja korvausta omalle tuskalleen vanhan testamentin hengessä. Viis laista tai todisteista, Mildred tahtoo lievitystä omille syyllisyyden- ja tuskan tunnoilleen ja sijaiskärsijäksi/lievittäjäksi kelpaa kuka tahansa. Siinä voidaan nähdä suorastaan herkullinen viittaus nykyiseen yhteiskunnan ilmapiiriin. On lisäksi huomattavaa, että elokuvassa kuvattavat henkilöt ovat kaikki erittäin epätäydellisiä ja ristiriitaisia ihmisiä, jotka ovat kykenemättömiä ilmaisemaan sisäistä tuskaansa muuten kuin väkivallan keinoin.

Ensisilmäyksellä hämäävän yksinkertaiselta vaikuttava Three Billboards on selvästi henkilökohtainen suosikkini näiden elokuvien keskuudesta, vaikka tunnustankin Call Me by Your Namen laadukkaimmaksi. Three Billboards on klassinen sekoitus painokasta draamaa, mustaa huumoria ja vaikuttavia epätäydellisiä henkilöhahmoja, jonka kruunaa muun ajankohtaisuutensa ohella maailmaa syleilevä viesti. Jonain aiempana vuotena tämä tarina syrjäisessä eteläisessä amerikkalaisessa pikkukaupungissa oikeutta raiskatulle ja tapetulle tyttärelleen hakevasta äidistä olisi ollut varma voittaja. Siltä se tuntui tänäkin vuonna aluksi, mutta mitä lähemmäs gaalaa on tultu, sitä enemmän nämä rasistiset syytökset ovat tuntuneet musertavan elokuvan mahdollisuuksia. Mikä näyttäytyy elokuvan viestiin peilattuna väkisinkin vähän ironiselta, vaikka kriitikin esittäjillä onkin painavat pointtinsa. Netistä löytyy lukuisia loistavia kirjoituksia ja ajatuksia koskien tätä elokuvaa, sekä sen kohtaamia syytöksiä.

Three Billboards voitti Screen Actors Guildin paras näyttelijäryhmä (Most Outstanding Performance By a Cast in a Motion Picture) kategorian ja näyttelijät muodostavat ilmeisesti isoimman osan akatemian jäsenistä, mutta viimeisenä kymmenenä vuotena vain 60% palkinnon voittajista on juhlinut myös Oscareissa. Sen sijaan Producers Guildin ja Directors Guildin pääpalkinnon pokannut elokuva on voittanut 80% todennäköisyydellä, joten The Shape of Water olisi näiden tilastojen valossa suurin suosikki tällä hetkellä.

Golden Globes (draama): Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Golden Globes (musikaali/komedia): Lady Bird
Critics Choice (draama): The Shape of Water
Critics Choice (komedia): The Big Sick
Bafta: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Producers Guild Awards (Outstanding Producer): The Shape of Water

Veikkaus:

1. The Shape of Water
2. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
3. Dunkirk
4. Lady Bird
5. Get Out
6. Call Me by Your Name
7. Phantom Thread
8. Darkest Hour (Synkin hetki)
9. The Post

Paras ohjaus (Best Director)

Kyseessä on ensimmäinen kerta historiassa kun kaikki ohjaajat ovat myös olleet käsikirjoittamassa elokuvaansa. Lisäksi vain Phantom Threadin Paul Thomas Andersonilla on aiempi ehdokkuus, eli ensikertalaiset purevat kuten viime vuosina on ollut tapana. Greta Gerwig on viides nainen ehdolla ohjaajaksi, edellinen ehdokas oli pystin Hurt Lockerilla voittanut Kathryn Bigelow, joka on ainoa naisvoittaja. Muut 90 vuoden aikana ehdokkaaksi yltäneet naisohjaajat ovat järjestyksessä: Lina Wertmüller, Jane Campion ja Sofia Coppola.

Gerwigin esikoisohjaus Lady Bird omaa hämmentävän täydellisen tasapainon ohjaajalle henkilökohtaisten aiheiden ja laajemman universaalin samaistuttavuuden käsittelyn välillä ylittäen sukupuolirajat. Isoja ongelmia käsitellään kepeän humorisesti ilman, että kumpikaan kärsii. Jordan Peele ja Get Out taas tulivat vielä Gerwigiäkin yllättävämmin täysin tyhjästä. Ennakkoon naureskeltiin miten televisiosta tuttu koomikko ohjaa jonkin ö-luokan kauhukomedian, mutta pian sana alkoi kiertää ja elokuvasta tuli kenties vuoden suurin ilmiö lätäkön toisella puolella. Peele on ensimmäinen mustaihoinen, joka on ehdokkaana ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja tuottamisesta. Parhaimmat mahdollisuudet hänellä on pokata palkinto käsikirjoituksesta.

Ohjaajien kisassa on selkeä ennakkosuosikki ja selkeä haastaja. Guillermo Del Toro on putsannut pöydän kaikissa merkittävissä palkintogaaloissa. Directors Guild of American palkinnonsaaja on pitänyt kiitospuhetta myös Oscareissa 61 kertaa 69 mahdollisesta. Lapsenomaisen innostuksen elokuviin omaava Del Toro on kerännyt uusia ystäviä ja arvostusta kahmalokaupalla markkinointikiertueidensa aikana. Tarina kertoo kuinka eräässäkin elokuvafestivaalin järjestämässä keskustelutapahtumassa haastattelijat kiittivät vieraitaan ja valmistautuivat ottamaan suunnitellusti uusia haastateltavia sisään. Del Torolla kuitenkin olisi riittänyt vielä rupateltavaa ja hän kutsuikin kaikki halukkaat ulos nurmikolle jatkamaan juttutuokiota, jossa keskustelu todellakin jatkui vielä hyvän tovin. Ei ole kovinkaan rohkea toteamus, että Del Toro liittyy hyvien ystäviensä Alfonso Cuaronin ja Alejandro G. Inarritun joukkoon Oscar-voittajana. Se oli muuten jomman kumman voittovuosi, kun he kutsuivat vastahakoisen Del Toron gaalan jälkeisiin juhliin ja siellä Del Toro tapasi Sally Hawkinsin, jolle hän tarinan mukaan esitteli idean rakastumisesta meriolentoon.

Suurin uhkaaja on nyt vasta ensimmäisen ohjausehdokkuutensa saanut Christopher Nolan huikaisevasta sotaelokuvastaan Dunkirk, jonka pääosassa vääräleukaiset voisivat todeta olevan ohjaajan itse. Se on täynnä aivan huikaisevia hetkiä, jotka olivat elokuvateatterissa koettuna jotain aivan fantastista elokuvan taikaa. Laivaan osuva torpedo ja sisään kannen alle virtaamaan alkava vesi, joka muuttaa ruudun muutamassa silmänräpäyksessä pilkkopimeäksi. Huikaisevat ilmataistelut, jossa kameroita on kiinnitetty käsittämättömiin paikkoihin tuoden katsojan intensiivisellä tavalla mukaan toimintaan... Mielestäni Nolanilla on olemassa mahdollisuus tilastopoikkeamaan, vaikka tietysti Del Torokin teki häikäisevää työtä nostaen omalla panoksellaan ja rakkaudellaan The Shape of Waterin osiensa summaa suuremmalle tasolle.

Golden Globes: Guillermo Del Toro
Critics Choice: Guillermo Del Toro
Bafta: Guillermo Del Toro
Directors Guild of America: Guillermo Del Toro
Hollywood Film Awards: Joe Wright (Synkin hetki)

Veikkaus:

1. Guillermo Del Toro - The Shape of Water
2. Christopher Nolan - Dunkirk
3. Greta Gerwig - Lady Bird
4. Jordan Peele - Get Out
5. Paul Thomas Anderson - Phantom Thread

Paras miespääosa (Best Actor)

James Francon jäädessä suorituksensa puolesta ansaitsemattomasti vaille ehdokkuutta elokuvastaan The Disaster Artist, on läsnä vain yksi ainoa voittajasuosikki. Äänestäjät ovat läpi historian arvostaneet räiskyviä ja näyttäviä näyttelysuorituksia, joissa esimerkiksi fyysinen muuntautuminen on kantanut suurta painoarvoa. Kenties tästä ollaan jossain mielessä etääntymässä, sillä tänä vuonna on kenties normaalia enemmän läsnä monia hyvin hillittyjä suorituksia; erityisesti naisten kategorioissa. Gary Oldman on kuitenkin ollut alusta saakka suurin suosikki voittajaksi Winston Churchillin roolistaan, jossa hän taisteli sanoin natseja vastaan samalla valaen järkkymättömällä uskollaan optimismia ja taisteluhenkeä britteihin. Oldmanin takanreunustalla alkaa olla ahdasta, sillä mukaan on tarttunut kutakuinkin kaikki mahdolliset palkinnot. Tämän lisäksi kyse on vasta näyttelijän toisesta Oscar-ehdokkuudesta ja voittokin olisi ensimmäinen, joten mistään liikaa kunniaa ja tunnustusta saaneesta kaverista ei ole kyse. Vanhoja likapyykkejä on Oldmaninkin tapauksessa koitettu tuoda päivänvaloon, mutta ne eivät ole ottaneet tuulta alleen ja hän varmaankin voittaisi siitäkin huolimatta, koska suoritus on aivan omassa luokassaan.

Tietysti voi kysellä, että paljonko tästä palkinnosta kuuluu loistavalle maskeeraukselle, mutta näyttelemiseen elokuvassa vaikuttaa miljoona muutakin asiaa. Lähtökohdat eivät ole reilut ja suoritusten objektiivinen, sekä tasapäinen vertaaminen keskenään mahdotonta. Fakta on se (ainakin valtavan enemmistön silmissä), että Oldman on tehnyt oman työnsä poikkeuksellisella virtuositeetilla. Hän on onnistunut kadottamaan oman identiteettinsä lähes täysin muuntautuen katsojien silmissä Winston Churchilliksi ja näin ollen sekä maskeeraustiimi, että näyttelijä itse poistunevat paikalta kultaa sylissään. Sillä eihän toisinpäin käännettynä maskeeraustiimikään huonolla näyttelijällä kovin pitkälle välttämättä pötkisi. Molemmat tekivät toisilleen kunniaa symbioosissa.

Timothée Chalamet on ensimmäinen 90-luvulla syntynyt miespääosan ehdokas ja hänen hintelille hartioilleen on yritetty sovitella haastajan viittaa. Jostain syystä kuitenkaan juuri parhaan miesnäyttelijän kategoriassa nuoret juipit eivät ole päässeet juhlimaan. Adrien Brody oli 22 päivää vaille 30-vuotias, kun hän pokkasi palkintonsa Pianistista. Yli 30 naista on voittanut naispääosan palkinnon Brodya nuorempana. Parhaan näyttelijättären ehdokkaita on reilusti yli kymmenkunta alle 23-vuotiasta, kun niitä miehissä on vain kolme Chalamet'n myötä. Ehkä sitten vastaavasti 40-50 ikävuosilla miehillä on sitten summittain arvioiden vähän enemmän ehdokkuuksia ja yleensäkin enemmän hyviä roolimahdollisuuksia, mutta Oscar-ehdokkuuksien ikäjakaumista tuo fakta ei pintapuolisella tarkastelulla selkeästi ilmene. Täten siis asian pariin palatakseni en millään usko Chalametin voittoon, mutta on mielenkiintoista seurata pojan tulevaisuutta. Oliko tämä pelkkä yksittäinen onnellinen olosuhteiden mahdollistama sattuma, vaiko välähdys suuresta potentiaalista. Roolivalinta oli ainakin erittäin kunnianhimoinen ja hemmetin rohkea noin nuorelle heteronäyttelijälle.

On vaikea arvioida missä valossa Daniel Day-Lewisin mestarillista ja hänelle melko epätavallisen hillittyä roolisuoritusta arvioidaan. Hillittyä siis verrattuna esimerkiksi miehen kahteen elämää suurempaan rooliin There Will Be Bloodissa ja Lincolnista, joista hän voitti Oscarit. 60-vuotias Day-Lewis on jälleen puhunut näyttelemisestä eläköitymisestä ja onkin mielenkiintoista nähdä vaikuttaako tämä millään tavalla äänestäjiin. Elokuvamaailman kannaltahan näin poikkeuksellisen talentin poistuminen takavasemmalle, kun hänellä edelleen eittämättä olisi tarjottavaa monessakin mielessä, on tietenkin tuskastuttavaa ja surullista. Toisaalta hän jättäisi jälkeensä lähes moitteettoman kavalkaadin elokuvia myyttisen maineensa ohella.

Daniel Kaluuya ja Denzel Washington tuntuvat olevan sitten vähän enemmän täytettä melko heikossa miespääosien kategoriassa, enkä rehellisesti ymmärrä alkuunkaan miksi Kaluuya on yltänyt ehdolle. Koska hän on yhden vuoden suosituimman ja intohimoisimman elokuvan kasvot? Sen sijaan Washingtonin suoritus ja eksentrinen roolihahmo ovat kutakuinkin ainoa syy miksi Dan Gilroyn elokuva kannattaa katsoa, sekä roolikin on tuore ja poikkeuksellinen näyttelijän cv:ssä. Washingtonista tuli ehdokkuuden myötä eniten ehdokkuuksia kerännyt mustaihoinen näyttelijä, jonka lisäksi kaikkien aikojen listallakin hän yltää jo viidenneksi kahdeksalla Oscar-ehdokkuudellaan.

Kategorian kokonaistasoon peilaten on hämmentävää miten James Franco ei ole mukaan mahtunut, sillä hänen likapyykkinsä valahti esiin kuitenkin vasta kesken ehdokasäänestyksen ja hänen suorituksensa olisi ollut ainoa, josta olisi pystynyt edes puhumaan Oldmanin kanssa uskottavasti samassa lauseessa. Toki Day-Lewis on todellinen musta hevonen, mutta siitä huolimatta jokin muu kuin Oldmanin voitto vaatii aimo annoksen mielikuvitusta.

Golden Globes (draama): Gary Oldman
Golden Globes (musikaali/komedia): James Franco (The Disaster Artist)
Screen Actors Guild: Gary Oldman
Critics Choice: Gary Oldman
Bafta: Gary Oldman
Hollywood Film Awards: Jake Gyllenhaal (Stronger)

Veikkaus:

1. Gary Oldman - Darkest Hour (Winston Churchill)
2. Daniel Day-Lewis - Phantom Thread (Reynolds Woodcock)
3. Timothée Chalamet - Call Me by Your Name (Elio Perlman)
4. Denzel Washington - Roman J. Israel, Esq (Roman J. Israel)
5. Daniel Kaluuya - Get Out (Chris Washington)

Paras naispääosa (Best Actress)

Tämä kategoria on erittäin kovatasoinen. Lukuunottamatta siis Meryl Streepin kiintiöehdokkuudelta tuoksahtavaa 21. ehdokkuutta, jolla hän on kaikkien aikojen eniten ehdokkuuksia kerännyt näyttelijä ja selvästi. Kauas taakse jäävät 12 ehdokkuudellaan Katharine Hepburn ja Jack Nicholson. Loistavista suorituksista huolimatta letkalle on kuitenkin muodostunut selkeä johtaja ja se on Frances McDormand äitinä, joka kätkee haavansa kovan ulkokuorensa alle, ja jonka suru edesmennyttä tytärtään kohtaan on muuttunut leimuavaksi vihaksi. Suosiota ovat kenties lisänneet vain entisestään McDormandin puheet siitä, miten ulkonäkö ja ikä asettavat naisille aivan liikaa rajoituksia roolitarjonnan suhteen. En usko, että elokuvan kohtaama kritiikki johtaa mihinkään mainittavaan näyttelijöiden boikotoimiseen äänestysprosessissa samalla tavalla kuin itse elokuvalle ja sen käsikirjoitukselle voi käydä.

Vahvin haastaja on harmittavan vähälle huomiolle jäänyt Sally Hawkins roolistaan mykkänä siivoojana, jossa hän onnistuu jo pelkän pantomiimin ja kehonkielensä kautta koskettamaan sydämiämme. Tämä oli vahva vuosi Hawkinsille, sillä hän teki loistavan roolisuorituksen myös pienessä, mutta erinomaisessa elokuvassa Maudie. Yhtälailla haastajana voisi myös nähdä 23-vuotiaana jo kolmannen ehdokkuutensa pokanneen ja irlantilaisaksentilla siviilissään puhuvan Saoirse Ronanin, joka osoittaa jälleen kerran sellaista taitoa, hallintaa ja kypsyyttä, jota hänen ikäisellään näyttelijättärellä kuuluisi olla aikaisintaan vasta 15 vuoden kuluttua.

Myös Margot Robbien roolisuoritus Tonya Hardingina on vahva, eikä häntäkään saa kovinkaan paljon tätä edellämainittua kolmikkoa alemmas työnnettyä, vaikka kuinka yrittäisi. Minulle oli kuitenkin pieni ongelma se, etten liiemmin pitänyt elokuvan huomionhakuisesta ja nopeatempoisesta kerrontatavasta, joka mahdollisti helposti katkonaisen tarinan yhdistämisen kokonaisuudeksi lisäten sen voimaa ja puoleensavetävyyttä vähän väkinäisen makuisesti. Tälläinen mtv-sukupolvimaisuus, vai pitäisikö jo sanoa enemmänkin realitya matkiva yliviihteellinen tyyli, ei oikein toiminut minulle Wolf of Wall Streetinkään kohdalla ja nytkin se jätti minut osin kylmäksi.

Golden Globes (draama): Frances McDormand
Golden Globes (musikaali/komedia): Saoirse Ronan
Screen Actors Guild: Frances McDormand
Critics Choice: Frances McDormand
Bafta: Frances McDormand
Hollywood Film Awards: Kate Winslet (Wonder Wheel)

1. Frances McDormand - Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (Mildred Hayes)
2. Sally Hawkins - The Shape of Water (Elisa Esposito)
3. Saoirse Ronan - Lady Bird (Christine "Lady Bird" McPherson)
4. Margot Robbie - I, Tonya (Tonya Harding)
5. Meryl Streep - The Post (Katharine Graham)

Paras miessivuosa (Best Supporting Actor)

Muiden palkintogaalojen perusteella tämäkin näyttää päivänselvältä. Mikäli tämä kategoria olisi kahden ennakkosuosikin tasainen kamppailu, niin tällöin Three Billboardsiin ja Dixonin hahmoon kohdistuva kritiikki voisi jopa vaikuttaa valintaan. Akatemiassa kun on vallinnut viime vuosina aika valtava sosiaalinen tietoisuus, minkä johdosta näin rasistisen hahmon äänestäminen voi tuntua epämukavalta. Uskon kuitenkin Rockwellin olevan niin valtava ennakkosuosikki huolimatta Dafoenkin keräämästä suitsutuksesta, että mikä tahansa muu lopputulos kuin Rockwellin voitto olisi yllätys. Rooli on jopa sarjakuvamaisen näyttävä, eikä yksi aliarvostetuimpia näyttelijöitä oleva Rockwell ole koskaan voittanut Oscaria. Tämä on lähes käsittämättömästi vasta hänen toinen ehdokkuutensa.

Toki voittoa ei ole Dafoellakaan kahdesta aiemmasta ehdokkuudesta huolimatta, mutta akatemialla on ollut aina tapana arvostaa näyttäviä suorituksia joissa tulkitaan lähes elämää suurempia hahmoja yli vähäeleisten ja hillittyjen. Toki Dafoen vähäeleisen ja maanläheisen näyttelijäsuorituksen puolesta on todettava, että joskus kaikkein vaikeinta on juurikin yrittää olla tavallinen Janne. Dafoeta kuitenkin kampittaa se, ettei loistava The Florida Project käsittämättömästi yltänyt missään muussa kategoriassa ehdokkaaksi, jota voidaan pitää yhtenä suurimmista vääryyksistä The Disaster Artistin ohella. Äänestäjillä ei ole mikään pakko katsoa kaikkia ehdokkaita, jolloin yhden ehdokkuuden omaava elokuva tietyssä mielessä antaa väkisinkin pientä tasoitusta. Se voi jopa tarkoittaa, ettei valtaosa äänestäjistä oikein edes pitänyt elokuvasta ja tällöin se vaikuttaa väkisinkin Dafoen mahdollisuuksiin negatiivisesti.

Jos sitten vastavuoroisesti vielä horjutetaan lisää uskoa Rockwelliin, niin samassa elokuvassa oleva ja loistavaa vuotta viettänyt (Sota apinoiden planeetasta, The Glass Castle) Woody Harrelson on häikäisevän elokuvan sykkivä sydän ja sympaattisin roolihahmo, jonka puolesta katsojat vuodattivat kyyneliä. Elokuvan ystävien äänet voivat hajaantua elokuvan kannalta kohtalokkain seurauksin Harrelsonin ja Rockwellin välille ja täten mahdollistaa juurikin Dafoen voiton. Toisaalta Rockwell oli omassa roolissaan niin olennainen osa tarinaa saaden paljon ruutuaikaa ja huomiota läpi koko elokuvan, tosin Harrelson hallitsi elokuvan ensimmäistä puolikasta. Mutta valehtelisin jos väittäisin, etten Three Billboardsia katsoessani nähnyt Rockwellin suoritusta selkeänä tulevana Oscar-voittajana. Tosin näissä on vaikea aina olla täysin objektiivinen, kun nämä elokuvat tulevat Suomeen kolme kertaa neljästä aina vasta ehdokkuuksien julkistamisen jälkeen. Tällöin sitä yleensä jo tietää, että kuka on missäkin ennakkosuosikki ja kuka on haastaja, mikä taas värittää väkisinkin omaa näkemystä. Lisäksi Rockwell on alusta asti jättänyt Harrelsonin briljantin suorituksen vähemmälle huomiolle ja tämänkin vuoksi on mahdotonta uskoa, että Harrelson voisi loppusuoralla kivuta Rockwellin ohi yhtäkkiä ykköseksi.

Christopher Plummerista taas tuli vanhin ehdokkuuden saanut näyttelijä 88-vuotiaana. Taakse jäi Titanicista ehdokkuuden 87-vuotiaana saanut Gloria Stuart. Lisäksi Plummer on jo vanhin Oscarin voittanut näyttelijä elokuvasta Beginners, jonka aikaan hän oli 82-vuotias. Tämä vuoden 2012 Plummerin voitto oli muuten uskoakseni edellinen kerta kun näyttelijä voitti Oscarin elokuvasta, joka ei ollut kerännyt muita ehdokkuuksia.

Plummer on ehdolla elokuvasta All the Money in the World, joka oli jo kuvattu ja ensi-iltakin taisi olla n. kuukauden päässä, kun paljastukset elokuvassa J. Paul Gettyä näytellyttä Kevin Spaceyta kohtaan nousivat näkyvästi julkisuuteen. Studio ja Ridley Scott tekivät nopean päätöksen, Spacey kengittiin pihalle ja hänen hahmonsa kohtaukset kuvattaisiin uudelleen. J. Paul Gettyä kiinnitettiin näyttelemään pikavauhtia Plummer ja uudelleenkuvaukset suoritettiin 9 päivässä. Tämä tarina yhdistettynä Plummerin hienoon suoritukseen nostivat maineikkaan veteraaninäyttelijän vielä yhteen ehdokkuuteen, mutta voitonmahdollisuuksiin en usko.

Samoin en usko myöskään aliarvostetun sivuroolien taitajan Richard Jenkinsin voittoon, sillä yksinkertaisesti hänen hillitty ja sisäistä tuskaa poteva hahmonsa jää The Shape of Waterissa aivan liian monen muun näyttävämmän hahmon jalkoihin. Toki elokuvalla on paljon ystäviä kuten sen 13 ehdokkuutta osoittaa, mutta ei kai siellä nyt äänestäjinä sentään mitään kirkuvia ja fanaattisia teinejä ole. Loppukaneettina totean vielä, että Michael Stuhlbargin kuuluisi olla täällä jo pelkästään elokuvahistoriaan painuvasta viimeisestä kohtauksestaan Call Me by Your Namessa.

Golden Globes: Sam Rockwell
Screen Actors Guild: Sam Rockwell
Critics Choice: Sam Rockwell
Bafta: Sam Rockwell
Hollywood Film Awards: Sam Rockwell

1. Sam Rockwell - Three Billboards Outside Ebbing, Misssouri (konstaapeli Jason Dixon)
2. Willem Dafoe - The Florida Project (Bobby Hicks)
3. Woody Harrelson - Three Billboards Outside Ebbing, Misssouri (poliisipäällikkö Bill Willoughby)
4. Richard Jenkins - The Shape of Water (Giles)
5. Christopher Plummer - All the Money in the World (J. Paul Getty)

Paras naissivuosa (Best Supporting Actress)

Tässä on sama tilanne kuin miesten vastaavassa kategoriassa. West Wingistä aikanaan kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut Allison Janney on voittanut kaiken näyttävästä roolistaan Tonya Hardingin tiukkana ja rääväsuisena, mutta omalla hyvin oudolla tavallaan tytärtään rakastavana äitinä. Hän näyttelee olemassaolevaa hahmoa LaVona Goldenia, läpikäy fyysisen transformaation ja kaiken kukkuraksi roolihahmokin on tämän Oscar-kauden näyttävin. Emmekä voi edes puhua sarjakuvamaisuudesta, sillä kaikki voivat katsoa elokuvassa replikoidut haastattelut Youtubesta ja todeta, ettei läsnä olekaan värikynää. Roolihahmo on epämiellyttävä kuin mikä, mutta jotenkin tämä hahmo onnistuu herättämään katsojassa pieniä empatian tapaisia tuntemuksia ja se on täysin näyttelijän ansiota.

Alkujaan Laurie Metcalf oli tässä kisassa kriitikoiden ykköseksi nostama ennakkosuosikki sisäisten ristiriitojen repimästä Lady Birdin äitiroolistaan, mutta palkintokauden koittaessa Janney on kuitenkin voittanut aikalailla kaiken mahdollisen. Metcalfin suorituksen ystävät pitivät vielä toivoa yllä, sillä yleensä Screen Actors Guildin palkinto on ollut se suurin indikaattori Oscarin voittajalle, mutta sekin meni Janneylle. Monien asiantuntijoiden mielestä tämä oli se lopullinen sinetti Oscarin kohtalolle ja Metcalfilla ei pitäisi olla enää mitään realistisia mahdollisuuksia yllätykseen. Tähän kun vielä yhdistetään Janneyn ahkera työ mainoskiertueella promoamassa elokuvaa, kun taas vastaavasti Metcalf ei ole vastaavaa harrastanut juuri ollenkaan jo aikoja sitten sovittujen uusien elokuvaprojektien painaessa päälle, niin perustelut alkavat olla aika vahvat. Etenkin kun Janney teki roolistaan omansa siinä määrin, että on aivan mahdotonta kuvitella siihen enää ketään muuta.

Ynnä muu sijoilta löytyvät sitten kolme muuta naista. Mary J. Blige tuo kiehtovan yhdistelmän arvokkuutta, ylpeyttä, auktoriteettia ja realismia rooliinsa Netflix-elokuvassa köyhän mustan perheen äitinä toisen maailmansodan aikaisessa, Yhdysvaltojen eteläseudulle sijoittuvassa elokuvassa Mudbound. Tämän lisäksi hän on ensimmäinen sekä näyttelemisestä että laulusta samana vuonna ehdolla olevan henkilö. The Shape of Waterin suulas ja matriarkaalinen siivooja Octavia Spencer taas nousee kolmannella ehdokkuudellaan jakamaan ykkössijaa Viola Davisin kanssa eniten ehdokkuuksia keränneenä mustaihoisena naisena. Mielenkiintoinen on myös fakta, että kaikki Spencerin ehdokkuudet ovat tulleet 60-luvulle sijoittuvista elokuvista (The Help & Hidden Figures). Valitettavasti kuitenkaan tämän kaksikon roolien ympärillä ei ole riittävästi lihaa, vaan he jäävät vähän yksiulotteisiksi taustahahmoiksi.

Viimeisenä ehdokkaana on Phantom Threadissa Daniel Day-Lewisin siskoa näytellyt Lesley Manville, joka pitää huolta että hänen veljellään on täydelliset olosuhteet luovuudelleen lukien tämän mielialat ja ajatukset lähes telepaattisesti. Ehkä jopa tukahduttavasti halliten hienovaraisesti miestä, joka ensisilmäyksellä vaikuttaa hallitsemattomalta. Suoritus on erinomainen, mutta kärkikaksikko on aivan omalla tasollaan.

Golden Globes: Allison Janney
Screen Actors Guild: Allison Janney
Critics Choice: Allison Janney
Bafta: Allison Janney
Hollywood Film Awards: Allison Janney

Veikkaus:

1. Allison Janney - I, Tonya (LaVona Golden)
2. Laurie Metcalf - Lady Bird (Marion McPherson)
3. Mary J. Blige - Mudbound (Florence Jackson)
4. Lesley Manville - Phantom Thread (Cyril Woodcock)
5. Octavia Spencer - The Shape of Water (Zelda Delilah Fuller)

Paras alkuperäinen käsikirjoitus (Best Original Screenplay)

Tämä on yksi yön tasaisimpia kategorioita. Jos suuren suosion taakseen kerännyt Get Out pokkaa jostakin palkinnon, niin mielestäni se irtoaa tästä kategoriasta. Se upposi ajan henkeen täydellisesti naurattaen sekä mustia että valkoisia katsojia. Se ei tuntunut pöyhkeilevältä, turhantärkeältä, tai spesifisti kenenkään kustannuksella nauravalta. Kaiken lisäksi se kumartaa syvään kauhugenren suuntaan tuoden uuden raikkaan tuulahduksen tylsistyttävän tuttuun formulaan. Yksinkertaisesti sanoen todellakin tuntuu siltä, että vastaavaa elokuvaa olisi ollut lähimain mahdotonta kirjoittaa paremmin. Muista osasista voi olla jo muutakin mieltä, mutta kutkuttavan jännittävä ja painavista asioista taitavasti huumoria repivä käsikirjoitus on vakuuttava taidonnäyte joka hipoo täydellisyyttä. Yleensä akatemia ei syty kauhulle eikä komedialle, mutta Peelen satiiria nykyisestä ilmapiiristä on mahdotonta sivuuttaa.

Writers Guildin palkinnon voittaneella Get Outilla on kaksi vahvaa haastajaa Three Billboardsin ja Lady Birdin muodossa. Näistä Three Billboards ei täyttänyt Writers Guild Associationin ehdokaskriteerejä, mikä asettaa herkullisen kysymysmerkin tiivistäen kisailua. Mutta rikkoutuneelta levyltä kuulostaakseni se elokuvan kohtaama kritiikki asettaa varjon, etenkin kun se kohdistuu nimenomaan käsikirjoitukseen. Tietysti ironisestihan elokuva tietyllä tavalla juuri tuomitsee tälläisen vihan ilmapiirin ja äkkiseltään yksinkertaiselta vaikuttavan elokuvan pinnan alta löytyy valtavasti monimutkaista syvyyttä, ja se herättää runsaasti keskustelua ja ajatuksia. Tietyllä tavalla The Shape of Waterissa on samaa illuusiota, jossa yksinkertainen mutta taitavasti kerrottu elokuva kätkee sisäänsä valtavan määrän subtekstiä ja merkityksiä. Mutta jos Three Billboards on käsitellyt pinnalla olevia aiheita rohkeasta kulmasta ja vailla pelkoa väärinymmärretyksi tulemisesta, niin kyynisestä näkökulmasta ajatellen samaa ei voi sanoa The Shape of Waterista. Pääosassa on yhteiskunnan syrjimiä vähemmistöjä ja joka aamu itseään tyydyttävä nainen rakastuu miespuoliseen vesiotukseen. Kuvitelkaapa mies pääosaan... Toisaalta tämä internetissä bongaamani ajatusleikki on erittäin typerää ja jopa lapsellista, sillä tottakai ammattitaitoinen tarinankertoja pyrkii siihen ettei hänen tarkoitusperiään ymmärretä väärin ja tarina kaadu johonkin epäolennaiseen yksityiskohtaan. The Shape of Waterissa on jo muutenkin ollut riittävästi uhkakuvia, että ostaako yleisö näin epätavallista ja reaalimaailmaan sijoitettua fantasiaa eri lajia olevista rakastavaisista, joten se ei tarvitse yhtään enempää riskitekijöitä. The Shape of Water on täysin oikeassa paikassa ja ansainnut suitsutuksensa, mutta sillä ei riitä paukkuja haastaa kärkikolmikkoa.

Lady Bird on kerännyt palkintoja pienemmissä palkintogaaloissa, mutta isoissa ja televisioiduissa palkintogaaloissa se ei ole päässyt vielä juhlimaan. Silti tämä kapinoivan teinin kasvutarina on ehkäpä vahvin haastaja Get Outille. Jos Greta Gerwig on tehnyt vakuuttavaa työtä ohjaajan tuolissa, niin hänen käsikirjoitustaitonsa ovat ainakin tässä nimenomaisessa tapauksessa vieläkin vakuuttavammat. Saattaa hyvinkin olla, että tämä kategoria sanelee kumpi pienen budjetin elokuva, Get Out vaiko Lady Bird, jää ilman Oscaria. Ja se on pienimuotoinen sääli. Viime kesänä julkaistun Kumail Nanjianin ja Emily Gordonin omaelämäkerrallisen indie-elokuvan The Big Sickin katto taas oli jo alusta alkaen ehdokkaaksi yltämisessä.

Golden Globes: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri (kässäreillä vain yksi yhteinen kategoria)
Critics Choice: Get Out
Bafta: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
Writers Guild of America: Get Out

Veikkaus:

1. Get Out - Jordan Peele
2. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Martin McDonagh
3. Lady Bird - Greta Gerwig
4. The Shape of Water - Guillermo del Toro & Vanessa Taylor
5. The Big Sick - Emily V. Gordon & Kumail Nanjiani

Paras sovitettu käsikirjoitus (Best Adapted Screenplay)

There can be only one sopii tähän, sillä lähes 90-vuotiaan James Ivoryn adaptaatio André Acimanin romaanista on kuuleman mukaan vanginnut kirjan hengen ja sielun täydellisesti. Itsehän olen kokenut pelkän elokuvan ja kyseessä on tuleva klassikko, joka on todennäköisesti tulevaisuudessa Parhaan elokuvan ehdokkaiden kööristä paras elokuva ja tulevat sukupolvet kauhistelevat sitä, miten on joskus voitu olla näin puusilmäisiä ja huonon maun omaavia. Tästä kiitos kuuluu etunenässä loistavalle käsikirjoitukselle lähdemateriaaleineen, mutta eihän siitä olisi myöskään tullut mitään ilman kärsivällisyydessään rohkeaa ja inhimillistä ohjausta, tai hämmästyttävän loisteliaisiin suorituksiin yltäneitä näyttelijöitä. Yleensä käsikirjoitukset ovat olleet se kategoria, jossa muuten hävinneet ja noteeraamatta jääneet elokuvat ovat kyenneet juhlimaan. Call Me by Your Name on ehdolla monessa kategoriassa, joten täten se on nähty ja teatterista on poistuttu liikutuksen vallassa kiitos elokuvan pysäyttävän ja tunteikkaan loppukohtaukseen. Tokkopa koskaan on noin taitavalla viisaudella ja kauneudella kyetty pukemaan rakkautta sanoiksi. Ja kun kyseessä on vieläpä James Ivoryn neljäs Oscar-ehdokkuus ja hän on vailla voittoa, niin on erittäin vaikeaa nähdä muuta lopputulosta.

Netflixille Mudboundin ohjannut ja yhdessä Virgil Williamsin kanssa käsikirjoittanut Dee Rees on ensimmäinen mustaihoinen naisehdokas tässä kategoriassa. Elokuvaintoilijoiden ja internetin kova äänisimpien palstojen suosiota nauttiva The Disaster Artist puolestaan kertoo intohimoisen tositarinan The Roomin takaa, joka on todennäköisesti maailman kallein huono elokuva. Molly's Gamen käsikirjoitus taas on toisaalta melkoisen mestarillinen ja toisaalta neuroottisella pikkutarkkuudella punottu verkko, joka kääntyy puuduttavuudessaan ja ylinäyttävyydessään elokuvaa vastaan. Logan taas oli yksi parhaista sarjakuvaelokuvista aikoihin ja eritoten sen maanläheisyys, sekä inhimillisyys vetosivat suuresti. Kaikki nämä vaikuttavat kuitenkin silkalta kategorian täytteeltä ylivoimaisen voittajan edessä.

Critics Choice: Call Me by Your Name
Bafta: Call Me by Your Name
Hollywood Film Awards: The Disaster Artist (vain yksi kategoria käsikirjoittajilla)
Writers Guild of America: Call Me by Your Name

1. Call Me by Your Name - James Ivory
2. Mudbound - Virgil Williams & Dee Rees
3. The Disaster Artist - Scott Neustadter & Michael H. Weber
4. Molly's Game - Aaron Sorkin
5. Logan - Scott Frank & James Mangold & Michael Green

Paras animaatio (Best Animated Feature)

Coco vaikuttaa kaikilta kanteilta ajateltuna tämän kategorian voittajalta, paitsi yhdeltä. Pieni indietuotanto The Breadwinner kertoo afghanistalaisesta tytöstä, jonka isä joutuu Talibanin kaappaamaksi. Ansaitakseen perheelleen rahaa ja ruokaa työskentelemällä, tytön on naamioitava itsensä pojaksi kiertäen näin seudun monia naisia sortavia lakeja. Eli nykyisessä ilmapiirissä elokuvalla on teoriassa mahdollisuus pokata yllätysvoitto. The Breadwinnerin on ohjannut Nora Twomey ja näin hänestä tulee toinen naisohjaaja, jonka animaatio on yltänyt tähän kategoriaan ehdolle. Lisäksi animaation takaa löytyy tuottajan ominaisuudessa Angelina Jolie.

Mutta toisaalta Cocokin voi ratsastaa poliittisella ilmapiirillä sillä se on ensimmäinen 9 numeroisen budjetin omaava tuotanto, jonka avainrooleissa on ainoastaan hispanialaisia näyttelijöitä. Ja tämän lisäksi elokuva tietysti tuo esille kunnioittavalla ja ylistävällä tavalla meksikolaista kulttuuria. Elokuva on sen luokan megahitti, että tiedolta sen olemassaolosta ja erinomaisuudesta on ollut vaikea välttyä jos alaa vähänkään seuraa edes sivusilmällä. Eli näin äkkiseltään tuntuu, että Breadwinnerin haastomahdollisuuksista puhuttaessa vedetään aikamoisia olkipukkeja. Mutta on siellä olemassa jonkinlainen potentiaali.

Loving Vincent oli lähes odotetun loistava elokuva kun sen olen nyt päässyt katsomaan, mutta kenties elokuvan turhan maallinen ja tietyllä tavalla tylsähkö etsiväjuoni esti materiaalin ja elokuvan nousun jonkinlaiseksi elämää suuremmaksi kokemukseksi. Tässä kohtaa ajattelen Belladonna of Sadnessia, jonka parissa koettua kokemusta on näillä kirjoitustaidoilla mahdotonta pukea sanoiksi.

The Boss Baby ja Ferdinand taas ovat sarjaa ynnä muut kertoen jälleen kuinka vähän tarjontaa tähän kategoriaan loppupeleissä oikein onkaan, kun täytyy läpäistä tietyt kriteerit Yhdysvaltain markkinoilla. Ferdinandin myötä kuitenkin ohjaaja Carlos Saldanhasta tuli ensimmäinen useamman ehdokkuuden pokannut brasilialainen.

Golden Globes: Coco
Critics Choice: Coco
Bafta: Coco
Hollywood Film Awards: Coco
Annie: Coco
Annie (Independent): The Breadwinner

Veikkaus:

1. Coco
2. The Breadwinner
3. Loving Vincent
4. The Boss Baby
5. Ferdinand

Paras vieraskielinen elokuva (Best Foreign-Language Film)

Väitän kyseessä olevan kollektiivisesti kisojen kovin kategoria mitä tulee ehdokaselokuvien tasoon ja joukosta jäi vielä ulkopuolelle sellaisia elokuvia kuin saksalainen In the Fade, ranskalainen 120 Beats per. Minute ja vielä israelilainen Foxtrotkin. Kenelläkään ei oikein tunnu olevan hajua mikä elokuva täältä nyt oikein on se ennakkosuosikki. Minulla on henkilökohtainen suosikki näkemistäni elokuvista, mutta valitettavasti en usko sen voittomahdollisuuksiin sillä tiedostan sen kolahtaneen minulle henkilökohtaisesti ja kovaa.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin The Square on hauskan outo satiiri taidemaailmasta, joka voitti Cannesin pääpalkinnon monien muiden eurooppalaisten festivaalipalkintojen ohella. Se sisältää muutaman Hollywoodissakin tunnetun niminäyttelijän pääosissaan, minkä lisäksi esimerkiksi Palm Springsin elokuvafestivaalilla kaikki halukkaat katsojat eivät mahtuneet edes sisään. Kyseessä on ehkä kovimman profiilin omaava elokuva, ainakin jos arvioidaan puhtaasti elokuvan omia ansioita. Toisaalta viime vuonna myös samanlaisen absurdin komedian, Isäni Toni Erdmannin piti olla kova tekijä, mutta voitto jäi saavuttamatta. Ja The Square on huomattavasti edellämainittua haastavampi elokuva, sillä tietyllä tavalla elokuvan tietoisena pyrkimyksestä on ainakin hetkittäin varmasti ollut aiheuttaa hämmennystä ja epämukavuutta. Mikä taas voi saada jossain mielessä kokemattomamman, tai kärsimättömän katsojan tuntemaan itsensä tyhmäksi (todennäköisemmin toki syy vieritetään elokuvalle) ja se taas voi johtaa luovuttamiseen. Puhun omasta kokemuksesta. Kyseessä onkin eittämättä kategorian haastavin elokuva katsojalle monessakin mielessä ja se vaatii kärsivällisyyttä, joka samoin kuin Toni Erdmanninkin tapauksessa palkitaan elokuvan kuluessa ruhtinaallisesti.

Venäläinen Andrei Zvyagintsev oli ehdokkaana jo kolmisen vuotta takaperin Venäjän yhteiskunnalle kritiikkiä tarjonneella elokuvallaan Leviathan ja mies jatkaa samalla linjalla. Loveless on tarina kadonneesta pojasta, jota eroamisprosessia läpikäyvät vanhemmat joutuvat vastentahtoisesti etsimään, ja vangitsevan tarinan ohessa silmiemme eteen avautuu Venäjän yhteiskunnan korruptoitunut sielu. Tämän jännittävän tarinarungon vuoksi Loveless onnistuukin olemaan monin verroin Leviathania katsojaystävällisempi elokuva ja kun tuo yhdistetään Zvyagintsevin maineeseen elokuvantekijänä, niin tässä voi olla jopa ykkössuosikki tähän kisaan. Etenkin kun ymmärtääkseni elokuvan virallinen julkaisupäivä Yhdysvalloissa osui toissaviikolle, eli juuri ennen lopullisen voittajaäänestyksen alkamista.

Chileläinen A Fantastic Woman on tarina transsukupuolisesta naisesta, jolle yhteiskunta näyttää rumat kasvonsa kun tämän miesystävä menehtyy äkillisesti. Minulla tapana mennä elokuviin tietämättä niistä yhtään mitään ja luulin näyttelijää kauniiksi naiseksi varmaankin lähemmäs puoli tuntia. Mikä taas toi mieleeni The Hangover 2:sen, että varmaan kävisi samoin kuin Ed Helmsin hahmolle... Ennen ehdokkaiden äänestystä kiersi huhu, jonka mukaan pääosaa näyttelevä transsukupuolinen Daniela Vega keräisi kottikärrykaupalla ääniä myös parhaan naisnäyttelijän kategoriassa. Joten mikäli kyse ei ole pelkästä hevosmiesten tietotoimiston kuiskuttelusta, niin elokuva tulee olemaan valtavan vahvoilla tässä kategoriassa, joka on monille äänestäjille perinteisesti vaikea pala kun muuta maailmaa ja elokuvaa ei heidän silmissään vähän kärjistäen ole olemassa.

Unkarilainen On Body and Soul on oma henkilökohtainen suosikkini. Berliinin kultaisen karhun voittanut elokuva kertoo teurastamon työntekijöistä; kypsempään ikään ehtineestä yksikätisestä miehestä ja työpaikkaan uutena tulevasta hieman neuroottisesta nuoresta naisesta, jolla on vaikeuksia sopia karkeaan työympäristöön. Metsästän elokuvista tarinoita ja kun jokin laadukas elokuva onnistuu tarjoilemaan ainutlaatuisen tarinan jollaiseen en ole aiemmin törmännyt, sitä tunnetta ei voita mikään. Elokuva on mahtava yhdistelmä kauniita ja häiritseviä yksityiskohtia, mysteeriä ja pienimuotoista fantasiaa.

Libanonin The Insult tuntuisi äkkiseltään ajateltuna olevan heikoin ehdokas tässä kovassa joukossa. Kahden erilaisen naapurin mitättömästä asiasta alkava kiista johtaa tässä elokuvassa lopulta melko suuriin asioihin. Elokuva kuulostaa hyvältä ja nykyilmapiiriin vetoavalta, mutta muiden ehdokkaiden taso on jopa poikkeuksellisen kova. Periaatteessa lähes mikä tahansa elokuva voi tämän voittaa. Tietysti The Shape of Waterin suosio voisi teoriassa vaikuttaa myös On Body and Souliin, mutta uskon kuitenkin kärkikolmikon erottuvan ja ratkaisevan voiton keskenään.

Golden Globes: In The Fade (Saksa)
Critics Choice: In The Fade
Bafta: The Handmaiden (Etelä-Korea, Parempi maku kuin Oscareissa, jossa ei ollut viime vuonna ehdolla)
Hollywood Film Awards: First They Killed My Father (Kambodza)

Veikkaus:

1. Loveless - Andrei Zvyagintsev, Venäjä
2. A Fantastic Woman - ohjaus Sebastián Lello, Chile
3. The Square - Ruben Östlund, Ruotsi
4. On Body and Soul - Ildikó Enyedi, Unkari
5. The Insult - Ziad Doueiri, Libanon

Paras dokumentti (Best Documentary)

Kaikkien huulilla on kysymys: Minne kummaan jäi eritoten simpansseista kuulusta tutkijasta Jane Goodallista kertova, kenties vuoden suotsutetuin ja huomiota herättänein dokkari Jane? Toisaalta tälläiset puusilmäiset valinnat ovat valitettavasti arkipäivää tässä kategoriassa. Esimerkiksi vuonna '94 valmistunut Hoop Dreams on tunnustetusti yksi kaikkien aikojen parhaita dokumentteja (esim. metascore 98/100), ja oma kaikkien aikojen suosikkini, mutta jostain käsittämättömästä syystä se ylsi ehdolle vain parhaasta leikkauksesta jäädeen noteeraamatta dokumenttien kategoriassa. Mikä vain herättää entistä enemmän kysymyksiä. Yksinkertaisin selitys on ilmeisesti se, että vuonna 2012 tapahtui sääntömuutos jolloin kaikki akatemian jäsenet - ei vain muutamasta sadasta jäsenestä koostunut dokumenttihaara - sai äänestää myös tässä kategoriassa. Se johti populistisen ja dokkarihaaran mielestä liian kevyiden aiheiden suosimiseen oikeasti merkityksellisten ja maailmaa muuttavien aiheiden kustannuksella. Kiihkeiden poliittisten kiitospuheiden sijaan saatiin tähtikulttia, kuten Amy Winehousea ylistäviä puheita. Yksinkertaisesti siis Jane ei ole ehdolla siitä syystä, että se olisi todennäköisesti voittanut ja dokkarihaaran mielestä se ei periaatteessa siis kanna riittävää yhteiskunnallista arvoa tuollaisen suosionosoituksen ansaitsemiseksi merkityksellisempien dokkareiden rinnalla. Mikä on outoa kun kyseessä on inspiroiva naisesikuva ja tasa-arvo, sekä voimakkaat naiset on ehkäpä se isoin juttu tänä vuonna. Sitäpaitsi miten voi sanoa, että lähes kaksi miljoonaa kerännyt ja kriitikoiden suitsuttama dokkari (99 tuoreus Rotten Tomatoesissa) on huono ja ansaitsematon ehdokas. Hoop Dreamsin aikana dokkarihaara muuten katsoi ehdokkaita ilmeisesti putkeen ja jos koki dokkarin huonoksi, niin äänestäjä sytytti laserosoittimen jolla hän osoitti ruutua. Kun siinä oli riittävä määrä laserosoittimia dokkarin katselu keskeytettiin ja siirryttiin seuraavaan. Kolmituntista Hoop Dreamsia taidettiin muistaakseni katsoa 20-30 minuuttia.

Oma henkilökohtainen suosikkini tämänvuotisista, ja näkemistäni, ehdokkaista on heittämällä Netflix-dokumentti Icarus. Siinä elokuvantekijä Bryan Fogel aikoo tehdä dokkarin käyttäen itseään koekaniinina näyttäen, miten paljon doping parantaa urheilusuoritusta ja miten helppoa tahtoessaan myös amatöörinä urheilevan douppaajan on läpäistä viralliset dopingtestit. Dokkari ottaa kuitenkin ällistyttävän käänteen, sillä yhtäkkiä Fogel löytää itsensä kansainvälisen anti-doping skandaalin ytimestä, kun Venäjän valtiojohtoinen ja vuosia jatkunut dopingvyyhti paljastuu. Kyseessä on uskomattoman vangitseva ja sattuman mahdollistama tarina, joka valottaa hienosti niitä kaikkia asioita, joita lehtien lööpeistä saimme vuosi-kaksi sitten lueskella. Tarinan kasvoiksi päätyy valloittava venäläinen mies, entinen Venäjän Wadan laboratorion johtaja, joka on revitty todellisuuteen kuin suoraan jostain mustan huumorin sävyttämästä elokuvasta. Urheilun ystäville tämä vangitseva dokkari on 'pakko nähdä' -luokan tavaraa ja Netflix osaa markkinoida dokumenttejaan äänestäjille. Toivon tämän voittoa, mutta elokuva on poliittisista aspekteistaan huolimatta valitettavan helppo skipata jos ei vain satu tykkäämään urheilusta.

Ennakkosuosikin viittaa on asetettu legendaarisen Ranskan uuden aallon ohjaajan Agnes Vardan, sekä visuaalisen artistin JR:n yhteisprojektille Faces Places. Tässä tämä epätodennäköinen ja useiden vuosikymmenien ikäeron omaava ystäväduo matkailee ympäri Ranskan maaseutua kronikoiden paikallisten elämää. Varda juhlii tänä vuonna myös saamaansa kunnia-Oscaria, minkä lisäksi hän on 89-vuotiaana vanhin ehdokas ikinä. Käsikirjoituksestaan ehdolla oleva James Ivory on viikon nuorempi. Lisäksi ymmärtääkseni Varda ja hänen tuottajanaan toiminut tytär Rosalie ovat ensimmäinen äiti-tytär pari ehdokkaana samasta tuotoksesta. Vaikka Vardalla on varmasti valtava kunnioitus ja aura äänestäjien keskuudessa, niin täytyy nostaa esiin kysymys onko dokkari sittenkin liian 'highbrow'... eli turhan artistinen ja vaikeasti saavutettava. Vaikka eittämättä tässä matkassa on kaunista runollisuutta ja kahden erilaisen ajanjakson ristileikkausta, mikä lähtee tosiaan liikkeelle jo veikeän tekijäkaksikon ikäerosta.

Syyrialainen dokumentti Last Men in Aleppo periaatteessa jatkaa viime vuotisen lyhytdokkarin voittajan White Helmetsin tarinaa. Oikeastaan dokkari kertoo paljolti samaa traagista tarinaa tuosta vapaaehtoisten järjestöstä ja elämästä sisällissodan kurimuksen, sekä pommitusten jatkuvan tulvan kohteena olevasta Alepposta. Siinä mielessä en näe miten ja miksi dokkarin tämä palkinto pitäisi voittaa, sillä viime vuoden jäljiltä silmät ovat auki ja tarina on koettu. Näissä kahdessa dokkarissa on vain liikaa samanlaisuutta, minkä luulisi vaikuttavan hätkähdyttävästä kuvamateriaalista huolimatta hieman etäännyttävästi. Politiikka kuitenkin oletettavasti antaa dokkarille edelleen lisäpotkua. Trumpin hallinto kun on kieltänyt syyrialaisten maahantulon, eikä Syyrian hallitus ole myöskään halunnut auttaa dokkarin tekijöitä viisumin anomisessa ja näin tekijät eivät pääse Oscar-gaalaan mukaan. Sama hommahan oli muistaakseni viime vuonna White Helmetsin kohdalla, ettei silloinkaan tämän hieman kiistanalaisenkin järjestön päämies päässyt paikalle. Miten mahtaa olla amerikkalaisten joskus ehtymättömältä tuntuvan sympatian laita, kun heillä alkaa olla ihan riittävästi polttavan näkyviä ongelmia myös oman maansa rajojen sisällä.

Transsukupuolisen Yance Fordin kärkkäästi alkava ja syvän henkilökohtainen Strong Island taas on paatoksellinen tarinan Yancen veljestä, joka tapettiin vain hieman yli parikymppisenä valkoisen miehen toimesta. Ford valottaa aluksi perheensä historiaa, sekä asuinpaikkakuntasa Long Islandin mustia syrjivää historiaa ja sitten loput ajasta yritetään ymmärtää, miksei tätä hänen veljensä ampunutta miestä vastaan koskaan nostettu syytteitä. Kyseessä on voimakas vaikkakin yksioikoinen tarina, joka on rakenteellisessa mielessä joukon heikoin. Jos pitäisi mainita yksi elokuva tästä tasaisesta joukosta, jolla ei pitäisi ennakkoon olla mahdollisuuksia voittoon, se on Strong Island.

Kun puhuttiin Hoop Dreamsista, niin Abacus: Small Enough to Jail on juurikin tuon koripallodokkarin ohjanneen, maineikkaan Steve Jamesin tuotos. James kertoo dokumentissaan pienen perheomisteisen Abacus-pankin tarinan, joka oli ainoa pankki jota vastaan nostettiin syytteitä finanssikriisin jälkimainingeissa. Isoja pankkeja vastaan ei voitu nostaa syytteitä ja niiden ei voitu antaa kaatua, koska se olisi kaatanut talouden. Jokin tarvittiin näyttäväksi syntipukiksi kantamaan kaikkien synnit ja se oli pieni kiinalaisyhteisöä palvellut Abacus, joka on Yhdysvaltojen 2650. suurin pankki tai sinnepäin. Dokkari kuvaa perheen raastavaa oikeustaistelua loppuun asti käyden läpi myös sen, mistä nämä syytteet ovat peräisin ja peilaa niitä isompaan kuvaan.

Bafta: I Am Not Your Negro (viime vuonna Oscar-ehdokkaana)
Hollywood Film Awards: Can't Stop, Won't Stop: A Bad Boy Story
IDA: Dina

Veikkaus:

1. Icarus - ohjaus: Bryan Fogel
2. Faces Places - Agnés Varda & JR
3. Abacus: Small Enough to Jail - Steve James
4. Last Men in Aleppo - Firas Fayyad
5. Strong Island - Yance Ford

Paras lyhytdokumentti (Best Documentary Short Subject)

Thomas Lennon on voittanut tämän kategorian vuonna 2007 elokuvalla The Blood of Yingzhou District. Realityn tapaan kuvattu, ja komiikkaakin sisältävä Knife Skills kertoo clevelandilaisesta ravintolasta, jonka työntekijät koostuvat yksinomaan ex-vangeista. Ymmärtääkseni myös sen omistaja oli joutua kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta tuomari oli myötämielinen ja "päästi hänet menemään". Dokkarin ongelma on kenties siinä, ettei se tutki ollenkaan ravintolan omistajan menneisyyttä ja mistä hänen tuskansa, sekä vaikeudet vat kummunneet, vaikka omistajan puheet ja aihe antaisivat sille perusteet. Sen sijaan se keskittyy vain nykyhetkeen ja aiheensa sentimentalisoimiseen. Toisaalta tavallaan hän on uudelleensyntynyt ihminen ja eikös jossain sanota, ettei ihmisen menneisyyden kuulu määrittää ihmistä tai jotain sellaista. Mutta katsojan kannalta tuo on kuitenkin turhauttavaa, ettei kysymyksiin vastata.

Edith+Eddie näyttää Yhdysvalloissa melko laajalti uutisoidun tarinan maan vanhimmasta rotujen välisestä avioliitosta, jossa 95-vuotias Eddie ja 96-vuotias Edith menivät mainisiin. Pian kuitenkin Edithin perheen väliset riidat repivät vastanaineet erilleen, kun perinnönjakoa silmällä pitäen eräs tyttäristä kyseenalaisti avioliiton ja äitinsä päätöksentekokyvyn. Lievästi dementiasta kärsineelle Edithille määrättiin erillinen lakinainen huoltajaksi ja seesteistä elämää viettänyt pari erotettiin traagisin seurauksin. Muuten paatoksellinen elokuva kärsii kenties pienestä pelkuruudesta, sillä se vain tyytyy dokumentoimaan tapahtumia mahdollisimman kiltisti ja huomaavaisesti kaikkia osapuolia kohtaan, vaikka se on jo aiheensa valinnalla ja kuvaustavallaan puolensa valinnut. Lisäksi tapahtuman mahdollistavaa ja vailla empatiaa olevaa puolisokeaa lakipuolta ei sen kummemmin oteta tarkempaan tarkasteluun, vaikka kyseessä on koko elokuvan ytimessä olevan viesti.

Heaven is a Taffic Jam on the 405 kertoo lahjakkaasta taitelijasta Mindy Alperista, joka on läpi koko elämänsä kamppaillut masennuksen, ahdistuksen ja niiden mukanaan tuomien erinäisten fobioiden kanssa. Hän on viettänyt aikaa vuosien saatossa mielisairaalassa, minkä ohella hän on läpikäynyt sähköshokkiterapiaa, joka vahingoitti hänen aivojaan pysyvästi. Vahingoista huolimatta sähköshokit pelastivat Mindyn mukaan hänen henkensä, vaikka hän esimerkiksi menetti väliaikaisesti puhekykynsä. Kaikki sisäiset tuskansa hän on kanavoinut lapseesta saakka taiteeseen, joka on näin taidetta ymmärtämättömänkin näkökulmasta aivan mahtavan ja koskettavan näköistä. Hänen henkilökohtaisen taiteensa merkitys ja aiheet avautuvat hienolla tavalla, Alperin kertoessa omin sanoin tarinansa intiimeissä haastatteluissa. Rakenteellisesti ja luovassa mielessä kyse on tämän joukon laadukkaimmasta tuotoksesta, minkä ohella elokuva kantaa mukanaan myös aimo annoksen lämpöä.

Heroin(e) kertoo Virginian osavaltiossa sijaitsevasta reilun 90 000 asukkaan Hungtingtonin kaupungista, jossa huumeiden yliannostuksia tapahtuu yli 10 kertaa kansallisen keskiarvon. Tämä Netflix-dokumentti kuvaa taistelua tätä epidemiaa ja epätoivoa vastaan kolmen poikkeuksellisen naisen näkökulmasta, jotka eivät ole menettäneet toivoaan. Dokkarin aikana nähdään mm. kaupunginvaltuuston keskustelua siitä onko mitään järkeä tuhlata varoja siihen, että paatuneiden huumeidenkäyttäjien henkiä pelastetaan kalliiden injektioiden avulla. Eikö olisi kaikkien kannalta vain helpointa antaa heidän tuhota oma elämänsä. Eli elokuva on erittäin pysäyttävä ja intensiivinen kokemus, kun näemme ensihoitajat pelastamassa yliannostajien henkiä ja näemme kuntoutusohjelmaan osallistuvia addikteja, näemme kadulle joutuneita ja teltoissa asuvia addikteja ja näemme kuntoutuneita addikteja joiden hengen ensihoitajat ovat pelastaneet useampaan kertaan. Tämä tuntuu valtavirralle kaikista koviten tajuntaan iskeytyvästä aiheelta. Minulla ei ole tapana katsoa hirveästi dokumentteja, ja tämä oli henkilökohtaisesti pysäyttävin niistä jotka pystyin katsomaan. Mutta kuten kaupunginvaltuusto, niin kykenevätkö äänestäjät näkemään paatuneet huumeidenkäyttäjät uhreina?

Traffic Stop kertoo tarinan mustaihoisesta opettajasta, jonka rutiininomainen poliisipysäytys eskaloitui hyvin brutaaliksi kohtaamiseksi. Breaion King on tavallinen opettaja ilman mitään aiempaa rikollista taustaa, tai rikemerkintöjä rekisterissään. Hänen tarinaa kuunnellessamme on selvää, että vastaavan kohtalon voi kokea kuka tahansa saman ihonvärin omaava. Kingin haastattelun ohella pidätystilanne näytetään poliisiauton kojelautakameran kuvaaman materiaalin kautta. Tarina sopii ilmapiiriin, mutta kuulemma tämä HBO:n dokkari on vailla riittävän tyydyttävää tarinakaarta.

IDA: Edith+Eddie

Veikkaus:

1. Heroin(e) - Elaine McMillion Sheldon
2. Heaven is a Traffic Jam on the 405 - Frank Stiefel / Löytyy Youtubesta
3. Traffic Stop - Kate Davis & Patrick Heilbroner
4. Edith+Eddie - Laura Checkoway / Löytyy Youtubesta
5. Knife Skills - Thomas Lennon

Paras lyhytelokuva (Best Live Action Short)

Tämä onkin ainoa kategoria, jossa olen sataprosenttisen sokea sillä en ole yhtään ehdokasta nähnyt. Perinteisesti nämä lyhytelokuvat ja -animaatiot ovat ne kaikkein vaikeimmat kategoriat, joten kenties täydellinen tietämättömyys auttaa. Ihoni painui välittömästi kananlihalle lukiessani DeKalb Elementaryn aiheen, joka ensinnäkin pohjautuu tositapahtumaan ja toiseksi on äärimmäisen ajankohtainen, sillä näiden tapahtumien määrä on ymmärtääkseni ollut kasvussa Yhdysvalloissa. DeKalb Elementaryssa ala-asteen koulusihteeri joutuu kohtaamaan häiriintyneen asemiehen, joka astelee sisään koulun toimistoon ilmoittaen tappavansa kaikki. Intensiteetiltään ja jännitykseltään elokuva ei ole ollut ihan sitä mitä olisi voinut odottaa, mutta sosiaalikommentaariltaan se on arvioitu joukon painavimmaksi lyhytelokuvaksi.

My Nephew Emmett kertoo Jim Crow -aikakauden Mississippiin sijoittuvan tositarinan Mose Wrightista, joka yritti epätoivoisesti suojella sisaruksensa poikaa kahdelta valkoiselta rasistilta, jotka tulivat hakemaan kostoa kun teini-ikäinen poika oli kuuleman mukaan viheltänyt valkoisen naisen perään. Kyseessä on yksi Yhdysvaltojen historian tunnetuimmista lynkkauksista, joka olisi ansainnut kokopitkän elokuvan. Vaikka aihe on tärkeä ja elokuvan koskettavuutta lisää klippi oikean Mose Wrightin haastattelusta, niin kuulemma elokuvasta puuttuu syvyyttä. Sitä on vertailtu Kathryn Bigelow'n elokuvaan Oscar-ehdokas kisassa mukana olleeseen Detroitiin, joka sekin muuttui hienon ja arvokkaan hillityn alun jälkeen yltiömässäileväksi kauhuelokuvaksi.

Brittiläinen The Silent Child kertoo neljävuotiaasta Abby-tytöstä, joka on kuuro ja hänellä ei ole mitään keinoa kunnollisesti kommunikoida muun maailman kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu sosiaalityöntekijä Joanne astuu äidin vastustelusta huolimatta Abbyn elämään opettaen pikkulikalle viittomakieltä. Kuulemani mukaan kyseessä on ehdokasviisikon elokuvallisesti kaikinpuolin hioduin ja täydellisin tuotos, alkaen täyden tyydyttävästä tarinakaaresta ja päättyen koskettavaan musiikkiin. Aihe on universaali ja ajaton, mutta miten se kestää ajankohtaisesti polttavien aiheiden puristuksessa.

Australialailinen, Monty Python henkinen komedia The Eleven O'Clock kertoo psykiatrin potilaasta, joka uskoo olevansa psykiatri. Tämä sanaileva kaksikko sitten koittaa diagnosoida ja ratkoa toistensa mentaalisia ongelmia samalla vannoen ja todistellen omaa selväjärkisyyttään. Kerrassaan kutkuttava idea, jolla varmaankin on ajatuksia jaettavana nykyajasta ja ihmisistä. Komediat harvoin saavat kuitenkaan näissä pippaloissa tunnustusta, mutta kenties yksittäinen iloisempi aihe voi nousta positiivisella ja dominoivallakin tavalla esiin. Jos ei ykkössijojen kautta, niin sitten kakkos- ja kolmossijojen.

Saksalainen dokudraama Watu Wote perustuu tositapahtumiin, jossa Keniassa militanttiryhmä Al-Shabaabin jäsenet hyökkäsivät bussiin ja pakottivat muslimimatkustajat ilmiantamaan kristityt matkustajat. Ilmeisesti suurinosa muslimimatkustajista kuitenkin teki vastarintaa kieltäytyen ilmiantamasta kristittyjä suojellen heitä omankin henkensä uhalla, joten tälläinen viesti solidaarisuudesta kantaa melkoisen määrän painoarvoa nyky-yhteiskunnassa.

Bafta: Cowboy Dave

Veikkaus:

1. DeKalb Elementary - Reed Van Dyk
2. The Eleven O'Clock - Derin Seale
3. The Silent Child - Chris Overton
4. My Nephew Emmett - Kevin Wilson jr.
5. Watu Wote / All of Us - Katja Benrath

Paras lyhytanimaatio (Best Animated Short)

Kobe Bryantin koripalloparketeilta eläköitymisen tuntoja kuvaava runo on koostettu koskettavalla tavalla animaation muotoon legendaarisen Disney-mestari Glen Keanen toimesta. En välitä kummemmin koriksesta ja en ole elämässäni nähnyt kuin yhden NBA-ottelun, mutta tiedän Koben ja hänen fadeaway-hyppyheittonsa kiitos olympialaisten, videopelien ja hänen statuksensa amerikkalaisessa populaarikulttuurissa. Tämä on kuitenkin mielestäni täysin merkityksetöntä. Dear Basketballissa on sanojen ja kuvien muotoon puettu tunne rakkaan unelman saavuttamisesta. Siitä miten koko elämä on tehty töitä yltääkseen huipulle, sitten on tehty töitä pysyäkseen siellä, kunnes jonain päivänä on vain aika päästää irti ja hyväksyä oma kuolevaisuus. Enpä tiedä olenko kolmessa minuutissa ikinä kokenut jotain näin vahvasti, sillä tässä puetaan pakettiin jokaisen huippu-urheilijan tarina ja tuntemukset ulottuen jopa tavallisten ihmisten arkisempiin unelmiin, ja kenties myös menetyksiin.

Negative Space kertoo pikantin tarinan isästä ja pojasta, jotka ovat läheisimmillään pojan pakatessa isälle matkalaukkua tämän lukuisia liikematkoja varten. Kyseessä on ehdokkaista eniten palkintoja kerännyt tuotos ja tarina perustuu Ron Koertgen runoon. Veikeän kekseliäs ja kevyehkö, mutta pinnan alla hyvinkin filosofinen tarina ironisen humoristisella lopulla. Kyseessä on siis kenties jossain määrin geneerinen ehdokas tässä kategoriassa. Tässä mielessä 2008 voittaja The House of Cubes tulee mieleen aika ultimaattisena esimerkkinä, mutta tästä tasosta Negative Space jää aika etäälle.

Viime vuonna Piperilla tämän kategorian voittaneen Pixarin tämänvuotinen ehdokas on Lou, jossa leikkikentän löytötavaralaatikon esineistä muodostuu olio, joka antaa opetuksen leikkikenttää terrorisoivalle kiusaajalle. Kyseessä on Pixarin 14. ehdokkuus kategoriassa ja näistä neljä on päättynyt voittoon. Ja kuten studiolle on tavallista, animaation näkökulmasta lopputulos on silkkaa täydellisyyttä. Riittääkö melko perinteisen tarinan voima kuitenkaan voittoon saakka?

Revolting Rhymes on BBC:n kaksiosainen tuotanto ja ehdokkana on ensimmäinen osa. Lyhytelokuvasarja on supersankarielokuvien hengessä sijoittanut satuhahmoja samaan universumiin. Tarina alkaa vanhan mummon istahtaessa muutaman vuosikymmenen takaisessa Lontoossa kahvilaan. Pian kahvilaan astelee sisään mysteerihahmo kuin mikäkin lännenelokuvien Nobody. Hän istuutuu mummoa vastapäätä ja paljastuu Isoksi Pahaksi Sudeksi. Hän alkaa kertoa tarinaansa johon liittyvät hän, hänen jälkikasvunsa, Lumikki, Tuhkimo ja Kolme porsasta. Se on valloittavan kekseliäs, täysin ennalta-arvaamaton ja uskomattoman tyydyttävä. Valitettavasti televisiotausta on asettanut rajoitukset animaation budjetille ja jo yhden osan kestäessä yli 20 minuuttia, se on melkein jo yhden osansa turvin pidempi kuin muut ehdokkaat yhteensä. Harmi kyllä, en usko tämän voittavan mitenkään.

Garden Party taas on dialogiton ja niin hyperrealistinen animaatio, että hetken ajan luulin elokuvan käynnistyvän dokumenttimateriaalilla sammakoista. Seuraamme reilun viiden minuutin ajan miten "Amphibiat" (maalla ja vedessä elämään kykenevät eläimet) rellestävät valtavassa hylätyssä kartanossa ja katsoja seuraa niiden valloittavaa ja yllättävää tuhoa aiheuttavaa toimintaa lumoutuneena. Muuten iloisen ja viattoman elokuvan kruunaa kontrapuktisesti todella synkkä käänne. Liekö kyseessä kuitenkin elokuva, joka hieman Negative Spacen tapaan vaatii katsojalta oma-aloitteista keskittymistä, sen antamista, sen sijaan että elokuva pyrkisi kaappaamaan huomion ja pitäisi sitä hallussaan alusta loppuun saakka.

Bafta: Poles Apart
Annie (Special Production): Revolting Rhymes
Annie: Dear Basketball

Veikkaus:

1. Dear Basketball - Glen Keane / Löytyy Youtubesta
2. Lou - Dave Mullins / Löytyy Youtubesta
3. Negative Space - Ru Kuwahata & Max Porter
4. Garden Party - Gabriel Grapperon, Florian Babikian, Victor Caire, Vincent Bayoux, Théophile Dufresne, Lucas Navarro / Löytyy Youtubesta
5. Revolting Rhymes - Jakob Schuh & Jan Lachauer

Paras (alkuperäinen) musiikki

Jos muissa kategorioissa on läsnä paljon ensikertalaisia, niin tänne keltanokilla on harvoin mitään asiaa. Esimerkiksi John Williamsille ehdokkuus on jo 51. jolla hän onkin eniten ehdokkuuksia kerännyt säveltäjä ja eniten ehdokkuuksia kerännyt hengissä oleva ihminen. Walt Disney on muuten se eniten ehdokkuuksia (59) - ja voittoja (22) - kerännyt yksittäinen henkilö gaalan historiassa.

Varmaankin suurinosa elokuvia seuraavia on kuullut hehkutusta Hans Zimmerin Dunkirkiin tekemästä kokeilevasta sävellyksestä, joka rakentui ohjaaja Nolanin taskukellon tikityksen äänen ympärille, joka sitten oli viety syntetisaattorin läpi, ja sitten sitä ääntä muokattiin erinäisiä tarkoituksia varten. Voisi jopa sanoa kyse olevan maailmanloppua kohti painajaismaisesti ja vääjäämättömän oloisesti tikittävästä kellosta. Dunkirkin sävellyksen Zimmer teki yhteistyönä Benjamin Wallfischin ja Lorne Balfen kanssa, mutta akatemian sääntöjen mukaan ilmeisesti vain kaksi henkilöä voivat jakaa ehdokkuuden, joten ilmeisesti reiluin ratkaisu oli Zimmerin nimeäminen yksin ehdokashakemuksessa. Joten Zimmerin mahdollisesti voittaessa odottakaa kuulevanne nuo kaksi nimeä.

Ranskalainen veteraanisäveltäjä Alexandre Desplat taas koosti häikäisevän kauniin ja elokuvan tavoin vesiaiheisen sävellyksen The Shape of Wateriin. Melodia liikkuu ja vavahtelee aaltojen tapaan luoden yhdessä orkesterin kanssa vedenalaisen tunnelman. Sävellys on aivan keskeisessä osassa elokuvan katsomiskokemusta ja sen voisi väittää komplimentoivan elokuvaa täydellisesti, sillä sävellys ei kiinnitä itseensä juurikaan huomiota vaan antaa oman täydentävän panoksensa lukuisten muiden osasten kanssa elokuvan unenomaiseen tunnelmaan. Desplatin sävellys onkin kenties kategorian täydellisin sävellys juurikin tässä klassisessa mielessä. Se ei kutsu huomiota puoleensa, mutta se on kaunis erilläänkin elokuvasta, ja sävellystä kuunnellessa on mahdotonta välttyä elokuvan kohtausten mielessä pyörimiseltä. Lisäksi sen sävelissä ja melodiassa on aistittavissa elokuvan teemat, vaikkei elokuvaa olisi nähnytkään.

Shape of Water ja Dunkirk ovat mielestäni selkeät ennakkosuosikit. Muiden kohdalla Carter Burwellille ehdokkuus on toinen ja Johnny Greenwood taas saavutti viimeinkin ensimmäisen ehdokkuutensa, sillä sekä hänen sävellyksensä There Will Be Bloodiin että The Masteriin ovat aiemmin jääneet esimerkiksi huomiotta. John Williamsin vanhoja biisejä hieman uudella tavalla kierrättävä ja niistä rakentava Star Wars: The Last Jedi on juurikin siinä mielessä vähän outo valinta minun makuuni. Toki tämä on outo kategoria, jossa mitä tahansa voi periaatteessa tapahtua.


Golden Globes: The Shape of Water - Alexandre Desplat
Critics Choice: The Shape of Water - Alexandre Desplat
Bafta: The Shape of Water - Alexandre Desplat
Hollywood Film Awards: Thomas Newman (Victoria & Abdul)
International Film Music Critics (Vuoden säveltäjä):
International Film Music Critics (Vuoden musiikki):

1. The Shape of Water - Alexandre Desplat
2. Dunkirk - Hans Zimmer
3. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Carter Burwell
4. Phantom Thread - Johnny Greenwood
5. Star Wars: The Last Jedi - John Williams

Paras laulu (Best Original Song)

Yleensä tässä kategoriassa kun yhdistetään isot tähdet ja lopputekstejä varten luotu musiikkikappale, niin saadaan aikaiseksi ainakin Oscar-ehdokas. Tai ainakin sellainen tuntuisi olevan yleisin. On varmaankin mahdoton arvata mitä tässä oikein arvioidaan. Laulun sanomaa, miten se täydentää elokuvaa, onko se miten oleellisessa osassa, kantaako radiosoitto käytännön painoarvoa... Coco kun on yksi vuoden suosituimpia elokuvia ja 'Remember Me' lauletaan kahtena erilaisena versiona osana elokuvan juonta, joissa kummassakin biisi saa aivan erilaisen merkityksen, niin kyllähän sille voisi kenties ykkössuosikin viitan asettaa.

Toinen iso laulu on mainion musikaalin The Greatest Showmanin mm. erilaisuuden, rohkeuden ja itseluottamuksen puolesta puhuva 'This Is Me', jonka soundtrack meni tilastojen ykköseksi ympäri maailmaa ja iTunesissa se ylsi ykköseksi peräti 77 maassa. Laulu on La La Landissakin mukana olleen kaksikon käsialaa, minkä lisäksi musiikkinumeron laulaneen Keala Settlen tunteikas koe-esiintyminen on kasvanut Youtubessa viraaliseksi hitiksi. Toisaalta biisi oli minulle jo vähän kulunut jo ennen elokuvan näkemistä, koska sen kuuli jokaisessa trailerissa ja ilmeisesti sekin on Yhdysvalloissa radioaikaa saanut. Kääntyykö tälläinen ylinäkyvyys näitä radioihin sopivia biisejä vastaan, eli Oscar-äänestyksen tullen äänestäjät eivät enää viitsisi kuulla niitä? Vaikka tietysti sitä kai sanotaan ettei hyvään biisin ei voi koskaan kyllästyä.

On mahdollista, että taka-alalta kokeneet ja suuremman profiilin muusikot yllättävät. Siellä on Sufjan Stevensiä kappaleella ' Mystery of Love'. On Grammy palkintoja kahmineet Mary J. Blige ja Raphael Saadiq Laura Stinsonilla vahvistettuna kappaleella 'Mighty River'. Ja sitten viimeisenä on 'Stand Up for Something', jonka esittänee Andra Day ja jonka teosta ovat vastanneet useamman vuoden lauluntekijä palkinnon pokannut Diana Warren, sekä räppäri Common, joka alkaa olla tuttu näky tässä kategoriassa. Tämä on mukavin kategoria siinä mielessä, että jokainen voi Youtubesta käydä kuuntelemassa oman mielipiteensä voittajasta ja olenkin sisällyttänyt kappaleen nimiin linkit.

Golden Globes: "This Is Me" - The Greatest Showman
Critics Choice: "Remember Me" - Coco
Hollywood Film Awards: "Stand Up for Something" - Marshall

1. "Remember Me", Coco - Kristen Anderson-Lopez & Robert Lopez
2. "This Is Me", The Greatest Showman - Benj Pasek & Justin Paul
3. "Mystery of Love", Call Me by Your Name - Sufjan Stevens
4. "Mighty River", Mudbound - Mary J. Blige, Raphael Saadiq, Laura Stinson
5. "Stand Up for Something", Marshall - Diana Warren (musiikki ja sanoitus), Common (sanoitus)

Parhaat äänitehosteet (Best Sound Editing)

Sotaelokuvat ovat yleensä kovaa valuuttaa näissä äänikategorioissa, joskin viime vuonna Hacksaw Ridge ei voittanut tätä kategoriaa vaan pelkästään äänityksen. Mutta Dunkirkin äänimaailma eri äänineen on niin massiivinen ja innovatiivinen, että on vaikea olla näkemättä elokuvaa ennakkosuosikkina. Ympäristön äänet, erinäiset efektit ja musiikki ovat tuossa elokuvassa jopa korostetussa asemassa niukan dialogin vuoksi. Kaikki äänet on sulautettu todella hienoksi kokemukseksi, jonka ansiosta - kuvauksen ohella - katsoja tuntee olevansa itse läsnä taistelukentällä.

Kovia haastajia on kaksi. Baby Driver elokuvassa kyse on nimenomaan äänistä ja leikkauksessa, sillä kaikki on laitettu tapahtumaan musiikin tahtiin. Blade Runner 2049 taas on Dunkirkin tavoin todella iso ja näyttävä elokuva, jollaisia akatemia yleensä suosii näissä kahdessa kategoriassa ja eritoten tässä kategoriassa. Kuten vanha muistisääntö kuuluu M(ixing) is where the Musicals go. Eli äänitehosteissa on kyse kaikista elokuvissa esiintyvistä lukuisista äänistä ja miten taitavasti ne on sulautettu yhdeksi ääniraidaksi. Jos ymmärrän nämä kategoriat oikein. Valtaosa ei ymmärrä ja esimerkiksi täten on aina mahdollista, että sama elokuva voittaa nämä molemmat pystit. Epäilen myös, etten itsekään kovin hyvin ymmärrä näiden kahden eroja kuin korkeintaan hyvin yleisellä ja pelkistetyllä tasolla. Ehkä seuraavaksi vuodeksi teen kotiläksyni tällä saralla. Yksinkertaistettuna tässä kategoriassa on mielestäni kyse siitä, että laitetaan elokuvan aikana silmät kiinni ja kuunnellaan elokuvan äänimaailmaa. Onko uskottava, miten rikas se on, jne. Tämän pohjalta on täten vaikea uskoa, että Dunkirk voisi tämän hävitä, koska se oli intensiivisimpiä kokemuksia joita olen teatterissa kokenut. Periaatteessa se oli rakennettu tyhjäämään palkinnoista nämä tekniset kategoriat.

Bafta: Dunkirk (Äänillä vain yksi kategoria)
Hollywood Film Awards (Sound of the Year): Guardians of the Galaxy Vol. 2
Motion Picture Sound Editors (Sound Effects & Foley): Blade Runner 2049

Veikkaus:

1. Dunkirk
2. Baby Driver
3. Blade Runner 2049
4. Star Wars: The Last Jedi
5. The Shape of Water

Paras äänitys (Best Sound Mixing)

Vaikka voi tuntua vaikealta uskoa, on kyseessä ensimmäinen kerta ikinä kun näissä kahdessa äänikategoriassa on samat viisi ehdokasta. Jos edellisessä kategoriassa suositaan isoja toimintaelokuvia, niin tässä on perinteisesti pidetty vahvan musiikin omaavista elokuvista. Tässä kategoriassa on kyse äänten miksauksesta ja miksaaja on kuin sinfoniaorkesterin johtaja. Hän päättää millaisessa balanssissa musiikki, laulu, dialogi, erikoisefektit ja näiden erinäiset elementit ovat keskenään minäkin hetkenä elokuvaa. Hän päättää millä tavalla hän näitä kaikkia ääniä käyttää, mitä hän haluaa nostaa esille ja mitää jättää enemmän taustalle lähes olemattomaksi. Jos elokuvassa on hiljainen kohtaus, niin kuuluuko siellä silti näyttelijöiden hengitystä, tuulta, lehtien rahinaa, ilmastoinnin ääntä, seinien narinaa, vai eikö todellakaan kuulu yhtään mitään. Lisäksi miksaaja päättää musiikin käytöstä, milloin se alkaa ja mistä kohtaa, ja mihin se loppuu ja millä tavoin.

Dunkirk olisi ilmiselvä valinta, mutta tässä jos missä musiikillinen Baby Driver ja kenties parhaan alkuperäismusiikin voittava The Shape of Water ovat kovia haastajia. Eritoten kun jälkimmäisestä löytyy ihan pieni musikaalinumerokin ja läsnä on vanhoja elokuviakin useammassa kohtauksessa. Baby Driverissa taas päähahmon korvanappien kautta kuuntelema musiikki vaihteli ilahduttavasti ja näyttävästi surround äänentoistossa puolelta toiselle kuvan viitoittamana. Vaikeutta lisää entisestään se, että viime vuonna La La Land yllättäen hävisi tämän kategorian kun sotaelokuva Hacksaw Ridge pokkasi pystin nimenomaan vain tästä kategoriasta. Oliko kyse yksittäisestä poikkeuksesta, vai ovatko ajat muuttumassa? Dunkirk on ehkäpä ennakkosuosikki, mutta huomattavasti pienempi kuin ylemmässä kategoriassa.

Association of Motion Picture Sound: Baby Driver (Äänillä vain yksi kategoria)
Cinema Audio Society: Dunkirk

Veikkaus:

1. Dunkirk
2. Baby Driver
3. The Shape of Water
4. Blade Runner 2049
5. Star Wars: The Last Jedi

Paras lavastus (Best Production Design)

Tässä on kyse kahden erilaisen fantasiaelokuvan kaksintaistelusta. Alkuperäinen Blade Runner, joka on siis kuvastoltaan ikonisimpia sci-fi elokuvia koskaan, käsittämättömästi hävisi aikanaan tämän kategorian Gandhille. Ironisesti todennäköisesti myös jatko-osa kokee saman kohtalon, vaikka kilpailu on tiukka. The Shape of Water kun tarjoilee kaksi yhden hinnalla ollen samalla ns. period piece (sijoittuessaan 60-luvulle) ja myös fantasiaelokuva. Shape on rajoittuneempi miljööltään sijoittuen periaatteessa vain päähenkilönsä asuinrakennukseen, sekä työpaikkana olevaan salaiseen armeijatukikohtaan. Elokuva on kuitenkin tehnyt verrattain melko pienellä budjetilla käsittämättömän hyvää työtä ja kaikki lokaatiot palvelevat juonta, sekä hahmojen mieltämistä ihailtavalla taloudellisuudella. Toisaalta Blade Runnerissa on ollut jumalattomasti työmaata ja se on sanoinkuvaamattoman kaunis kaikessa lohduttomassa dystooppisuudessaan. Mutta kun elokuva ei toiminut lippuluukuilla ja ei yltänyt mainittaviin ehdokkuuksiin tässä gaalassakaan, niin näkevätkö äänestäjät sen valtavan näyttävyyden pelkkänä savuverhona, jonka takaa löytyy kuollut ja ontto elokuva. Visuaaliset efektit voivat toimia pienimuotoisena suunnannäyttäjänä tätä kategoriaa kohtaan, eli jos Blade Runner sen häviää, niin mielestäni sillä ei tällöin ole tässäkään kategoriassa mahdollisuuksia.

Critics Choice: The Shape of Water
Bafta: The Shape of Water
Art Directors Guild (Fantasy): Blade Runner 2049
Art Directors Guild (Period Film): Darkest Hour
Art Directors Guild (Contemporary): Logan
Hollywood Film Awards: Blade Runner 2049

Veikkaus:

1. The Shape of Water
2. Blade Runner 2049
3. Dunkirk
4. Darkest Hour
5. Beauty and the Beast

Paras kuvaus (Best Cinematography)

Tässähän ei ole ollut allekirjoittaneella kuin yksi vaihtoehto mielessä Blade Runner 2049:n näkemisestä saakka. Naturalismin mestarina tunnetulle Roger Deakinsille tämä ehdokkuus on jo 13. ja kertaakaan hän ei ole vielä voittanut. Eli nyt kun loistava ja haastava suoritus yhdistetään faktaan, että äänestäjillä on mahdollisuus antaa pitkän uran tehneelle veteraanille viimeinkin se alan suurin kilpailullinen tunnustus, niin homman pitäisi olla selvä. Mutta viime vuosina parhaan ohjaajan ja kuvauksen palkinnot ovat kulkeneet vahvasti käsi kädessä. Lisäksi Panin labyrintti oli vuonna 2007 viimeisin tämän palkinnon voittanut elokuva, joka oli jäänyt vaille Parhaan elokuvan ehdokkuutta. Lisäksi tiettävästi äänestäjien ehdokaslapuissa ei mainita elokuvan kuvaajaa ollenkaan, vaan läsnä on pelkästään elokuvan nimi. Joten teoriassa on mahdollista, ettei joku tiedä Deakinsin ehdokkuudesta. Mutta kun kerran akatemiaan kuuluu vain se reilu 7200 jäsentä, niin luulisi että löytyy sen verran kunnioitusta äänioikeudelle ja kiinnostusta omasta alastaan, että tuollainen on yksinkertaisesti mahdotonta. Lisäksi viime vuonna toinen suuri häviäjä Kevin O'Connell sai viimein voittonsa äänityskategoriassa Hacksaw Ridgella, ja niissäkin äänestyslapuissa on sama juttu.

Teoriassa ja kylmällä objektiivisuudella on kuitenkin mahdollista nähdä palkinnon menevän helposti myös kahdelle muulle elokuvalle. Etenkin kun ne kaksi ovat kaksi eniten ehdokkuuksia kerännyttä elokuvaa, mikä kertoo tietysti paitsi laadusta, mutta kenties myös "fanikunnasta" äänestäjien keskuudessa. Dunkirk oli häikäisevä audiovisuaalinen kokemus par excellence ja tämäkin kategoria on historian saatossa tuntunut suosivan sotaelokuvia. Samoin myös Nolanin aiemmat elokuvat ovat menestyneet tässä kategoriassa paremmin kuin muualla.

Lisäksi on mahdotonta sivuuttaa Parhaan elokuvan pystistä taistelevaa The Shape of Wateria ja sen tanskalaiskuvaajaa Dan Laustsenia, joka on löytänyt ensinnäkin loputtoman määrän vihreän sävyjä elokuvan värimaailmaan. The Shape of Waterin ystäväkunta voi kokea erittäin helpoksi ruksata elokuvan myös tässä kategoriassa, eikä se väärin olisi. Henkilökohtaisesti kuitenkin Dunkirk ja Blade Runner 2049 ovat minulle omassa luokassaan.

Black Pantherinkin kuvannut Rachel Morrison taas on ensimmäinen nainen ikinä ehdolla kuvauksesta ja Mudboundissa itse ympäristö nousee yhdeksi tarinahahmoksi, kiitos juurikin Morrisonin vangitsevan kuvaustyön. Bruno Delbonnel valitettavasti jää huolimatta hienosta valolla ja varjolla leikkimisestään selkeästi pahnan pohjimmaiseksi.

Critics Choice: Blade Runner 2049 - Roger Deakins
Bafta: Blade Runner 2049 - Roger Deakins
American Society of Cinematographers: Blade Runner 2049 - Roger Deakins
Hollywood Film Awards: Blade Runner 2049 - Roger Deakins

Veikkaus:

1. Blade Runner 2049 - Roger Deakins
2. Dunkirk - Hoyte van Hoytema
3. The Shape of Water - Dan Laustsen
4. Mudbound - Rachel Morrison
5. Darkest Hour - Bruno Delbonnel

Paras maskeeraus (Best Makeup & Hairstyling)

Wonder hävisi kaikki kolme ehdokkuuttaan Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guildin palkintogaalassaan, minkä lisäksi Victoria & Abdul ei ollut edes ehdolla. Kyseessä voisi nähdä tänä vuonna olevan kyse nimenomaan parhaasta maskeerauksesta, sillä sen verran näyttäviä olivat tällä taholla sekä Wonder että Darkest Hour, ja joissa maskeerauksen onnistuminen oli ensiarvoisen tärkeää elokuvan ja sen päähenkilön uskottavuuden kannalta. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä muiden kuin Darkest Hourin Kazuhiro Tsujin, David Malinowskin ja Lucy Sibbickin juhlivan. Niin paljon hehkutusta ja huomiota on Gary Oldmanin suoritus saanut, ja siihen suoritukseen on kuulunut niin olennaisena mahdollistavana osana kerrassaan hämmästyttävä fyysinen muodonmuutos.

Katsoin kun Oldman ja Greta Gerwig olivat viime viikolla vieraana James Cordenin Late Night Talk Show'ssa ja elokuvan näkemisestä huolimatta leukani tippui lattialle, kun ohjelmassa näytettiin klippi Gary Oldmanin suorituksesta Darkest Hourissa. Ainoastaan hetkittäisistä tutuista äänensävyistä on mahdollita tunnistaa Oldmanin olevan tuon kaiken maskeerauksen alla. Kuten todettua, molemmat osapuolet ansaitsevat tuosta roolisuorituksesta palkintonsa. Kumpikaan ei olisi ollut mahdollista ilman toista.

Critics Choice: Darkest Hour
Bafta: Darkest Hour
Hollywood Film Awards: Beauty and the Beast
Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guild (Contemporary Hair Styling): Guardians of the Galaxy Vol. 3
Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guild (Contemporary Makeup): Pitch Perfect 3
Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guild (Period Hair Styling): I, Tonya
Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guild (Period Makeup): Darkest Hour
Hollywood Makeup Artist and Hair Stylist Guild (Special Makeup Effects): Darkest Hour

Veikkaus:

1. Darkest Hour
2. Wonder
3. Victoria & Abdul

Paras puvustus (Best Costume Design)

Aikakausidraamat (period dramas) ovat perinteisesti hallinneet tätä kategoriaa. Mark Bridgesin 50-luvun couture designit muotielokuva Phantom Threadiin ovat lähtökohtaisesti ennakkosuosikin asemassa. Etenkin kun Paul Thomas Andersonin projektit herättävät aina Oscar-äänestäjien huomion ja elokuvaprojekti kulki alkujaan pitkään nimellä "Untitled PTA London Fashion Film". Kyseessä lienee myös myöhäisimpään ajankohtaan ilmestynyt Parhaan elokuvan ehdokas, joten sen lukuisat häikäisevät vaatekappaleet näin muoti-idiootinkin silmin tarkasteltuna lienevät piirtyneet vahvasti äänestäjien verkkokalvoille. Toisaalta taas viimeiset kaksi muodin maailmassa tallustellutta elokuvaa (Coco Before Chanel ja Paholainen pukeutuu Pradaan) olivat nekin selkeitä ennakkosuosikkeja voittajaksi, mutta voittajan kuoresta paljastuikin tyystin eri elokuva. Yleensä Parhaan elokuvan ehdokkuus on auttanut tässä kategoriassa, mutta esimerkiksi viime vuonna La La Land hävisi Potter-universumin Ihmeellisille Otuksille.

Merkittävin Phantom Threadin haastaja on Jacqueline Durran jo siitäkin syystä, että hän on ehdokkaana sekä Beauty and the Beastista että Darkest Hourista. Näistä kahdesta Disneyn näyttävä fantasiamusikaali keltaisine mekkoineen sekä hirviön sinisine takkeineen on ennakkoon ajatellen selkeä ykköshaastaja. Ne kun ovat kenties vahviten kuluvana elokuvavuotena katsojan mieleen palaneet yksittäiset vaatekappaleet.

Mielenkiintoista oli hiljattain jaetun Costume Designers Guildin Period-puvustuksen voittaja, jossa käytännöllisemmän ja arkisen hillityn kostyymivalikoiman omaava The Shape of Water voitti juurikin Phantom Threadin. Eli elokuva jossa on läsnä siivoojien yksinkertaisia uniformuja, valkoisia labratakkeja voitti huippusuunnittelijasta kertovan muotielokuvan. Onko tapahtumassa jotain muutosta asenteisiin ja tässä on sen siemen, vai onko kyseessä pelkkä outo poikkeus. Jos jotain on tapahtumassa, niin se ei kuitenkaan vaikuta ainakaan tämän vuoden Oscar-äänestykseen, jossa näyttävyys turhuuteenkin saakka kantaa edelleen suurimman painoarvon. Onhan se vähän kyseenalaista, että jos elokuvasi ei käsittele kuolleita hallitsijoita, tai omaa muuten vain kiiltokuvamaista profiilia, niin jäät elokuvan aiheesi puolesta automaattisesti jalkoihin vailla mahdollisuuksia. Tai annat ainakin valtavasti tasoitusta.

Critics Choice: Phantom Thread
Bafta: Phantom Thread
Costume Designers Guild (Contemporary): I, Tonya
Costume Designers Guild (Period): The Shape of Water
Costume Designers Guild (Sci-Fi/Fantasy): Wonder Woman
Hollywood Film Awards: Jacqueline Durran (Beauty and the Beast & Darkest Hour)

Beauty and the Beast
Darkest Hour
Phantom Thread
The Shape of Water
Victoria & Abdul

Paras leikkaus (Best Film Editing)

Critics Choice -palkintogaalan tulos kertoo kaiken oleellisen tästä kategoriasta, nimittäin Baby Driver ja Dunkirk päätyivät jakamaan palkinnon äänien mentyä tasan. Akatemia on ehkäpä jossain määrin arvostanut tässä kategoriassa sotaelokuvia, sillä viimeisen 19 vuoden aikana neljä pystiä on mennyt sotaelokuville. Nytkin kolmannen ehdokkuutensa saanut Lee Smith on tehnyt aivan fantastista työtä onnistuen kertomaan useaa eri tarinaa samanaikaisesti kyeten rakentamaan näiden eri juonilankojen jännitystä samaan tahtiin, sekä säilyttämään kiihtyvän jännityksen aivan elokuvan loppuun saakka.

Baby Driver taas on elokuva, joka on koostettu sen soundtrackin tahtiin tapahtuvaksi. Ja vaikka kuvauspaikalla on ollut tiedossa mitä pitää tehdä ja millä tavalla, niin loppupeleissä Paul Machliss & Jonathan Amos ovat sen kaiken kuvausmateriaalin sovittaneet katkeamattoman musiikin rytmiin sopivaksi.

Kärkikaksikonkin takaa löytyy jopa kaksi mustaa hevosta, sillä I, Tonya on sellainen Wolf of Wall Streetin hengessä kerrottu hullu tarina, jonka leikkaustapa tuo mieleen musiikkitelevision realitysarjan. Tapahtumien selkärankana toimivat hahmojen haastattelut, joiden ympärille on rakennettu elokuvan tarina Tonya Hardingista. Elokuva on leikattu erittäin nopeatahtiseksi, kevyeksi ja hulluksi, sillä hahmot puhuvat usein katsojalle ironiseen sävyyn ja jopa kommentoivat tarinan tapahtumia reaaliajassa. Tuo hullu editointitapa on elokuvalle ja sen tarinalle kaikki kaikessa ollen juuri se yksityiskohta, joka saa katsojat joko rakastamaan elokuvaa, tai miettimään että liika on liikaa. Elokuva kuitenkin malttaa höllentää armottoman pirteää tahtiaan juuri oikeassa kohtaa tarinaa. Komedia joutuu antamaan tilaa synkkyydelle, kun elokuvantekijät näyttävät reaaliajassa Nancy Kerriganiin kohdistuneen hyökkäyksen.

Se toinen potentiaalinen loppusuoralla kärkikaksikon kuittaava elokuva on The Shape of Water, jonka tarina rullautuu valloittavalla tavalla auki ja eteenpäin. Kyseisestä elokuvasta löytyy myös ehkäpä huomattavin yksittäinen leikkaus ainakin mustan huumorin näkökulmasta, kun sadomasokismiin taipuva Michael Shannonin hahmo lemmiskelee vaimoaan pitäen kätensä tämän suun edessä, että nainen olisi hiljaa ja antaisi miehensä uppoutua fantasiaansa. Kuulemme vain miehen tasaisen rytmikkäät työnnöt, joista leikataan tutkimuslaitoksen samassa tahdissa humisevaan ilmastointiin. Aioin tämän nostaa jo arvostelussani esille, mutten löytänyt sille sopivaa paikkaa.

Critics Choice: Baby Driver & Dunkirk (Tasapeli)
Bafta: Baby Driver
American Cinema Editors (Draama): Dunkirk
American Cinema Editors (Komedia): I, Tonya
Hollywood Film Awards: The Shape of Water

Veikkaus:

1. Dunkirk - Lee Smith
2. Baby Driver - Paul Machliss & Jonathan Amos
3. I, Tonya - Tatiana S. Riegel
4. The Shape of Water - Sidney Wolinsky
5. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Jon Gregory

Parhaat visuaaliset erikoistehosteet (Best Visual Effects)

Täytyy varmaankin pitää viime kesäisistä sanoistani kiinni ja tarjota voittajaksi Sotaa apinoiden planeetasta. On käsittämätöntä, ettei kumpikaan trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta ole voittanut tätä palkintoa. Kuten sanoin kyseinen elokuvasarja on tulevaa klassikkokamaa ja vaikuttaa hämmentävän aliarvostetulta. Se on vienyt visuaalisten erikoistehosteiden kehittämistä ja motion capture -teknologiaa, sekä -näyttelemistä harppauksittain eteenpäin vuosien saatossa. Elokuvan fotorealismi on tässä trilogian päätösosassa aivan käsittämättömällä tasolla. Nyt on akatemian viimeinen mahdollisuus tarjota kunnianosoitus tälle Caesar-apinan johtamalle elokuvasarjalle ja estää se, ettei sitten muutaman kymmenen vuoden kuluttua tarvitse nolona tarjota jollekin näiden elokuvien suorituksista kunnia-Oscaria. Toki elokuvan VFX-tehosteiden takaan löytyy Weta Digital ja puljuhan on vienyt kuusi Oscaria; 3 Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta; King Kongista; Avatarista; ja viime vuonna Viidakkokirjasta.

Mutta paine takaa on kova, joskin melko poikkeuksellisesti yksikään elokuva ei ole ehdolla Parhaaksi elokuvaksi. Tosin samoin oli 2014 kun edellinen Apinoiden -elokuva hävisi Interstellarille. Tuolloin Interstellarilla oli viisi ehdokkuutta, minkä ansiosta todennäköisesti useampi äänestäjistä oli sen elokuvan katsonut. Ja kuten tiedämme, niin äänestäjien ei ole pakko katsoa kaikkia ehdokkaita. Ei varmaankaan olisi pakko katsoa yhtään mitään. Nyt Blade Runner 2049:llä on myös se viisi ehdokkuutta ja Sota apinoiden planeetasta on kerännyt jälleen vain yhden. Mutta toki viime vuosina yhden ehdokkuuden voittajia tässä kategoriassa on ollut Viidakkokirja ja Ex Machina, joten ei tuolle yksityiskohdalle ainakaan tämän kategorian osalta parane antaa liikaa painoarvoa. Jos Blade Runner 2049 voittaa tämän kategorian, niin silloin sanoisin sen siirtyvän ennakkosuosikiksi myös Parhaan lavastuksen kategoriassa.

Lopuilla kolmella elokuvalla, jotka täydentävät tämän jatko-osien kategorian, ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia. Vaikka olivathan ne Kong: Skull Islandin kieppuvat helikopterit ja valtavien eliöiden väliset taistelut melkoista mannaa sille pienelle sisäiselle lapselle, joka sisälläni asuu.

Critics Choice: War for the Planet of the Apes
Bafta: Blade Runner 2049
Hollywood Film Awards: War for the Planet of the Apes
VES: War for the Planet of the Apes

Veikkaus:

1. War for the Planet of the Apes (Sota apinoiden planeetasta)
2. Blade Runner 2049
3. Kong: Skull Island (Kong: Pääkallosaari)
4. Star Wars: The Last Jedi
5. Guardians of the Galaxy Vol. 2