Cleo viidestä seitsemään / Cleo from 5 to 7 (1962)

Genre: Draama / Komedia
Ohjaus & käsikirjoitus: Agnés Varda
Päätähdet: Corinne Marchand, Antoine Bourseiller, Dominique Davray, Michel Legrand
Kesto: 90 min.

"Everybody spoils me. Nobody loves me."

Ranskan uuden aallon kummitädin, Agnés Vardan, elokuva alkaa Tarot-ennustajan luota. Äänien perusteella vanhempi nainen ennustaa korteista nuorelle naiselle kameran kuvatessa pelkästään kortteja ja käsiä kohtisuoraan pöytää vasten. Tämä on ainoa kohtaus ja kuvakulma, jolloin elokuvassa on läsnä värit. Hetken kuluttua kamera kuvaakin hetkisen pöydän ympärillä istuvan kaksikon kasvoja, jolloin kuva on mustavalkoista. Kenties ennustettavana istuva Florence "Cléo" Victoire (Marchand) säikähtää kuolemanvakavaksi korttien pahaenteisistä kuvista. Kortit povaavat kuolemaa ja syöpää, mutta ennustaja yrittää valehdella parhaansa mukaan onnistumatta siinä kovinkaan vakuuttavasti. Epämiellyttävän totuuden kertominen on huonoa bisnestä, koska kukapa nyt haluaisi ennakkoon tietää valtavista vastoinkäymisistä, eikä negatiivisen asiakaskokemuksen jälkeen takuulla palata enää takaisin. Taikauskoinen Cléo haistaa kuitenkin tämän valheen ja alkaa itkeä lohduttomasti, sillä hän toivoi korttien povaavan onnea ja pitkää elämää, jolloin ne olisivat lievittäneet hänen tuskaista oloaan.



Cléon on nimittäin määrä soittaa kahden tunnin kulutta lääkärilleen ja kuulla, onko hänen koepalastaan löytynyt syöpää. Potilas on vakuuttunut saavansa kuolemantuomion ja tämä pakkomielle lähestyvästä rappiosta, sekä sitä seuraavasta esiriipun laskeutumisesta värittää elokuvassa Cléon toimintaa, ajattelua ja ihmissuhteita. Elokuva seuraa tarkasti tätä päähenkilön piinaavaa odotusta jakaen tarinan näkyvästi kappaleisiin, joiden kesto ja otsikko ilmoitetaan etukäteen kellontarkasti. Kuin kohtalomme olisi saneltu ennakkoon ja me emme kykene vaikuttamaan siihen. Joskin on huomautettava, että kohtausten tarinallinen kesto ja oikea katsojalle välittyvä kesto eroavat toisistaan, koska elokuvan aika on subjektiivista. Kun päähahmo on esimerkiksi ahdistunut ja ajattelee kuolemaa, niin aika hidastuu.

Cléo on radiosoitossa oleva nouseva laulaja, joka ei vielä varsinaisesti ole kovinkaan kuuluisa. Hän kääntää kadulla kulkiessaan ihmisten katseita, mutta päällimmäisenä syynä lienee naisen huomiota herättävä kauneus ja tyylikkyys. Hän onkin hyvin pinnallinen, sillä poistuessaan ennustajan luota hän katsoo peiliin, ja ajatellen tulevaa rappiotaan toteaa rumuuden merkitsevän jo omanlaistaan kuolemaa. Myöhemmin elokuvassa Cléo puolestaan toteaa, ettei hänestä ole ystävänsä tavoin (taiteilijoiden) malliksi. Jos häntä tuijotettaisiin jokapuolelta riittävän kauan, niin katselijat löytäisivät hänestä virheitä. Tämä kuvaa kenties sitä, kuinka haavoittuva ja epävarma päähenkilö oikein on sisimmässään, ja miten vahvasti hän määrittää minuutensa ulkonäön kautta. Hän nauttii huomiosta ja ihailee omaa kauneuttaan, joka hänen mielessään nostaa hänet muiden yläpuolelle. Cléo onkin elokuvan alussa hyvin kapeakatseinen, itsekäs ja materialistinen. Kuin keskenkasvuinen tyttö.

Cléo meni ennustajan luokse lievittääkseen eksistentiaalista tuskaansa, mutta ennustus vain lisäsi sitä. Mielensä piristämiseksi päähenkilömme päättää hetken mielijohteesta kotimatkallaan astella shoppailemaan matkan varrella bongaamaansa hattukauppaan. Seuraa valloittava ja yksinkertaisuudessaan kekseliäs kohtaus, jossa kamera pelaa peileillä ja heijastuksilla Cléon kulkiessa ympäri kauppaa sovittamassa erinäisiä hattuja. Hän ostaa mustan talvihatun, vaikka on kesäinen tiistai. Lisäksi ilmeisesti Ranskassa on uskomus, jonka mukaan tuo huonoa onnea kantaa/pitää mukanaan jotain uutta tiistaina, joten Cléon on ostettava hattunsa kotiinkuljetuksella. Nuori laulaja on erittäin taikauskoinen ja hänen piikansa Angele, joka ajattelee salaa Cléon olevan pilalle hemmoteltu kakara, vain ruokkii tätä taikauskoa ja kuolemanpelkoa. Ei piika sitä tahallaan tee, mutta hän on sisimmässään hieman kypsynyt tähän henkisesti keskenkasvuiseen nuoreen naiseen ja täten hän on hieman kuuro pomonsa hennoille tuskanhuudoille.

Cléon sydäntä lähinnä on miespuolinen rakastaja, jota näyttelee José Luis de Vilallonga (Aamiainen Tiffanylla). Mutta hänestäkään ei ole Cléon henkisen tuskan lievittäjäksi, koska kaksikon suhde on hyvin yksipuolinen. Mies tulee visiitille silloin kun haluaa ja ehtii, mutta näistäkin pikaisista yhdessäolon hetkistä yksinäinen ja huomionkipeä Cléo tuntuu normaalisti olevan suunnattoman iloinen. Mutta juuri tänään Cléo toivoo, että mies kysyisi kerrankin mitä hänelle kuuluu, eikä aina vain puhuisi itsestään ja omista ongelmistaan. Elokuva jättää epäselväksi, onko Cleo niin menestynyt laulajana, että hän kustantaa mukavannäköisen pariisilaisasuntonsa, naispalvelijansa ja materialistisen elämäntyylinsä täysin omasta kukkarostaan. Vai tukeeko mahdollisesti naimisissa oleva rakastaja häntä rahallisesti suoraan tai lahjojen muodossa, jolloin Vardan elokuva olisi kaikkinensa kiehtovan lähellä yllämainittua elokuvaa Aamiainen Tiffanylla, joka ilmestyi vuotta aiemmin. Tuon Blake Edwardsin ohjaaman elokuvan perustana oleva Truman Capoten kirja taas ilmestyi 1958.

Vardan elokuvan kohtaukset voidaan jakaa hyvin yksinkertaistetusti kahteen eri tyyppiin. On pitkiä liikkumiskohtauksia joko moottoriajoneuvoilla, tai kävellen kaduilla, jolloin päähahmon hiljainen kuolemanpelko peilautuu Pariisin katujen sykkivään elämään. Tämän lisäksi on kohtauksia, jolloin Cléo viettää aikaa ystäviensä kanssa ja hänen maailmansa tuntuu pysähtyneeltä, mutta hänen ystävänsä ovat täynnä energiaa sekä suunnitelmia - aina menossa jonnekin. Heillä kaikilla on niin kiire oman elämänsä kanssa, että kuuntelemisesta huolimatta he eivät havaitse Cléon kätkettyä tuskaa. Joskus nämä kaksi kohtaustyyppiä risteävät.

Leffassa on läsnä muutamia näyttävän pitkiä kohtauksia, joissa kamera seuraa Cléota Pariisin vilkkailla kaduilla. Cléon liikkuessa kahvilassa ja kaduilla, kuulemme välillä isompia ja välillä pienempiä palasia ympärillä olevien ihmisten keskusteluista riippuen Cléon liikkeistä ja kävelytahdista. Muutamaan otteeseen päähahmoamme yritetään jopa iskeä. Kenties vielä hämmästyttävämpiä ovat ajelukohtaukset. Hypätessään taksiin naispiikansa kanssa, Cléo juttelee kuljettajan kanssa hetken tämän työstä, jonka jälkeen puheenaiheiden kuivuessa laitetaan radio päälle. Matkan lopun me vain katselemme kuljettajan takaa ja etulasin läpi taksin lipumista Pariisin teillä muiden liikkujien seassa, sekä kuuntelemme radiosta tulevan kattavan uutislähetyksen. Tämä on ranskalainen uusi aalto (jota välillä rakastan ja välillä en kestä) hiottuna huippuunsa.

Edellä mainittujen ohella Cléo tapaa hänen säveltäjänsä (elokuvan musiikin säveltänyt Legrand) ja sanoittajansa. Kolmikko alkaa harjoitella uusia lauluja, jolloin Vardan kamera tekee yhden tyylikkäimmistä teknisistä manöövereistä, joita olen koskaan nähnyt. Kamera alkaa keinua tyylikkään hillitysti musiikin tahdissa diagonaalisesti vasemmalta oikealle. Ensin kuvataan pianon ääressä vasemmalla laulavaa Cléota ja kamera alkaa keinua: vasen, oikea, vasen. Sitten se heittäytyy heiluriliikkeen voimasta oikeammas ja lähikuvan keskiöön päätyy laulua säestävä pianisti. Jälleen heiluriliike alkaa ja hyppäämme jälleen oikealle, jolloin kuvan keskiössä on laulun sanoittaja, joka hyräilee musiikista lumoutuneena mukana. Ja sitten palaamme samaan tapaan askel kerrallaan lähtöpisteeseen ja taianomainen hetki on päättynyt. Hiljalleen Cléokin taantuu pahalle tuulelle uusien laulujensa sanoitusten vuoksi.

Elokuvan ymmärtämisen keskiössä on Cléon malliystävänsä kanssa näkemä lyhytelokuva, jossa mies näki elämänsä synkempänä kuin se olikaan tummien aurinkolasien vuoksi. Kun hän heitti ne pois, hän huomasi kaiken olevankin hyvin hänen elämässään. Buddhalaisissa on sanonta, että alusta saakka elämässä on ollut kaikki kohdallaan. Ranskalaisilla vastaavanlainen on kaiketi c'est la vie, joka kääntyy kutakuinkin "se on elämää". Lopulta tämän lyhytelokuvan oppi valkenee Cléolle, kun hän tapaa puistossa sotilaan (Bourseiller), joka on lähdössä samana iltana komennukselle Libanonin sota-alueelle. Sotilas on peloissaan, mutta siitä huolimatta positiivinen ja elämäniloinen. Molemmat avautuvat toisilleen jakaen pelkonsa ja sisimpänsä. Sotilaan tapa tarkastella elämää tarttuu hiljalleen myös Cléohin.

Tuon tapaamisen seurauksena Cléo oppii ottamaan oman elämänsä haltuunsa sen sijaan, että hän ajelehtisi avuttomana kohtalon armoilla. Hän oppii, että kun ihminen kohtaa asioita joihin ei pysty vaikuttamaan, niin hän voi kuitenkin vaikuttaa suhtautumiseensa tuota asiaa kohtaan ja täten vaikkapa estää sen kasvamisen isoksi mustaksi varjoksi, joka nousee dominoimaan kaikkia kokemuksia ja tunteita kuluttaen ihmistä. Lääkärinkin diagnoosi kuullaan elokuvan lopussa, mutta sen lopputulos jätetään kaikkineen hieman epäselväksi. Sillä ei ole tavallaan väliä isossa kuvassa ja elokuvan ajamassa viestissä, jonka mukaan elämä on tarkoitettu nautittavaksi. Elettäväksi. Pitkiä kävelyitä puistossa kauniina kesäpäivänä, ihmisten tapaamisia, uusien asioiden oppimista jne. Kaikkea, mitä Cléo on tämän tavallisen tuntuisen päivän aikana tehnyt. Kuolema tulee joka tapauksessa jossain vaiheessa ja tuo inhimillinen tosiasia on vain hyväksyttävä. Viikatemiehen saapumiseen voi mennä päiviä, vuosia, tai vuosikymmeniä, mutta yhtäkaikki sen jälkeen on vähän myöhäistä nauttia enää mistään. Joten nauttikaa elämästä ja myös sen pienistä iloista. Imekää elämää sisäänne riittävästi, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua kun alkaa olla jo liian myöhäistä. Sitä tässä kevyessä ja makeassa, mutta koskettavassa ja elämänmakuisessa mestariteoksessa kaikkein yksinkertaisimmin ajetaan takaa.

Arvostelua kirjoittaessani ja eritoten sopivaa lainausta, sekä kuvia metsästäessäni heräsin myös siihen miten Cléota pidetään elokuvassa objektina. Miehet katsovat häntä ja Cléo selvästikin nauttii saamastaan huomiosta ihaillen itseään peileistä, sekä miettien jatkuvasti miten hän voisi näyttää vieläkin kauniimmalta. Elokuvan puolivälissä hän kuitenkin heittää hiuslisäkkeensä pois ja hän alkaa oivaltaa, miten jatkuva katseiden ja arvioinnin kohteena oleminen ei olekaan kovin ideaalia. Lisäksi hänen jopa epärealistinen kauneutensa estää muita näkemästä häntä ihmisenä. Antoine ei kuitenkaan tuomitse häntä ja näkee hänen ulkonäkönsä ohi, antaen Cléon olla oma itsensä. Lopulta symbolisesti Cléo luopuu historian kuuluisimpaan miestennielijään, Kleopatraan viittaamastaan lempinimestään ja alkaa kenties tästedes käyttää oikeaa nimeään Florence. Hän uskaltaa olla oma itsensä, eikä koe enää tarpeelliseksi vetää huomiota puoleensa savuin ja peilein.

★★★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja