Rampage: iso kohtaa isomman (2018) - Arvostelu

Genre: Toiminta / Seikkailu
Ohjaus: Brad Peyton
Käsikirjoitus: Carlton Cuse, Ryan J. Condal, Adam Sztykiel, Ryan Engle (kässäri & tarina)
Päätähdet: Dwayne Johnson, Jason Miles, Naomie Harris, Malin Åkerman, Jeffrey Dean Morgan
Kesto: 108 min.
Ikäraja: 12
Budjetti: 120 miljoonaa dollaria (arvio)

"Of course the wolf can fly."

Rampage on ohjaaja Brad Peytonin ja toimintatähti Dwayne "The Rock" Johnsonin kolmas kollaboraatio, ja kaikissa kolmessa on harrastettu tuhoa sekä vauhtia isossa mittakaavassa. Ensimmäinen yhteistyö oli perhe-elokuva Matka 2, jossa Johnson oli uppoavalla saarella aktiivisen tulivuoren armoilla. Toisen kerran kaverukset löivät hynttyyt yhteen 2015 katastrofielokuvassa San Andreas, jossa massiivinen maanjäristys laittaa Kalifornian osavaltiota uuteen uskoon. Tuo kesäelokuva oli ainakin lippukassalla todellinen yleisösuosikki ja täten jatko-osalle on annettu tovi sitten vihreää valoa. Niin Peyton kuin Johnson tulevat jatkamaan rooleissaan. Jatko-osa katastrofielokuvalle kuulostaa väsyneeltä ja erittäin uskaliaalta idealta, joten on mielenkiintoa nähdä mitä lippuluukuilla tapahtuu ja millaiselta lopputuote näyttää. Ensimmäinen osa oli kansankielellä katsottava.

80-luvun ja 90-luvun alun toimintaelokuvien parissa kasvanut Peyton on tunnustautunut suureksi nörttikulttuurin ystäväksi. Videopelit ja sarjakuvat maistuvat, sekä hänen unelmiensa täyttymys olisi jonain päivänä saada ohjata joko Star Wars tai Marvel -universumin elokuva. Hänen toinen tuleva leffaprojektinsa on muuten samannimiseen videopeliin perustuva Just Cause. Rampage taasen perustuu hyvin löysästi samannimiseen videopelisarjaan, jonka ensimmäinen osa näki päivänvalon jo vuonna 1986. Pelien yksinkertainen tarina on kutakuinkin, että pelaaja hallitsee laboratorio-onnettomuuden seurauksena jättimäiseksi monsteriksi muuttunutta ihmistä. Valittavia hahmoja oli ensimmäisessä pelissä uskoakseni vain kolme kappaletta ja pelin ideana oli yksinkertaisesti ilmaistuna vain tuhota eri kaupunkeja samalla kun poliisi ja armeija yrittivät pysäyttää sinut. Kulttiohjaaja ja Saksan Ed Woodiksikin nimitetty Uwe Boll ehti ohjata oman Rampage-elokuvansa jo vuonna 2009 ennen kuin samana vuonna Warner Bros. osti Rampagesta vastanneen peliyhtiön Midway Gamesin ja samalla pelisarjojen filmatisointioikeudet. Kaikkien indikaattoreiden mukaan tästä Uwe Bollin elokuvasta on tullut ilmeisesti ihan katsottava elokuva, mikä tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta, että se täytyy todeta omin silmin jossain vaiheessa.


Käsikirjoituspuolelta löytyy mielenkiintoisia nimiä ja kytköksiä. Pitkän uran tv-sarjojen (esim. Lost) parissa tehnyt Carlton Cuse oli käsikirjoittamassa jo San Andreasia. Ryan J. Condal taas oli mukana siinä vuoden 2014 vähemmän huonossa Hercules -filmatisoinnissa, jota tähditti Dwayne Johnson. Oletettavasti Peyton ja elokuvan myöskin tuottanut Johnson ovat tämän kaksikon tuoneet mukaan hiomaan Ryan Englen alkuperäiskäsikirjoitusta. Englen kaksi aiempaa käsikirjoittamaa pitkää elokuvaa olivat molemmat Liam Neesonin toimintaelokuvia ja kaiken lisäksi sieltä terävimmästä päästä: Non-Stop ja The Commuter. Komediamaustetta käsikirjoitukseen taas toi Adam Sztykiel, joka oli rustaamassa mielestäni yhtä 2010-luvun alun parhaista komedioista; Laskettu aika.

Rampage alkaa näyttävästi avaruuden painottomuudesta. Paha Energyne-yhtiö testaa eläinten geenimanipulaatiota avaruudessa salaisella Athena-avaruusasemalla, jonne uteliaat katseet ja maapallon rajoittavat lait eivät ulotu. He ovat onnistuneet luomaan eri eläinten ominaisuuksia sisältävän patogeenin, joka antaa eläimille useita erilaisia superominaisuuksia mukaanlukien jatkuvasti suurenevan koon. Sivuvaikutuksena eläimistä tulee erittäin aggressiivisia. No tottakai tälläinen jumalan leikkiminen kostautuu. Jo elokuvan avauskohtauksessa asema on tulessa ja vaarallinen "testikappale" on päässyt irti. Aluksen sisällä painottomassa tilassa leijuu kaikenlaista näyttävää romua alkaen muttereista, vesipisaroista ja irrallisista metallinpaloista aina miehistön ruumiisiin. Tämän pienen Life-henkisen avauskohtauksen lopuksi asema tuhoutuu ja 3 monsteripatogeenia sisältävää metallikanisteria päätyy eri puolille Amerikkaa.

Tuosta siirrymme maapallolle paikkaan jota katsojalle kaupataan oikein kunnon viidakoksi. Siellä samoilee kolme nuorukaista oppaan johtamana ja yksi junnuista puhuu vakuuttavanoloisesti Ugandan kokemuksistaan sekä salametsästyksestä. Kamera, kuvaustyyli ja musiikki johdattelevat uskomaan, että olemme keskellä pimeintä sademetsää ja ryhmädynamiikka on aivan eri kuin se todellisuudessa on. Hetken ihmettelemisen jälkeen kamera hakee joukon kärjessä samoavan oppaan ladonoven kokoisen selän haarukkaansa ja fanfaarinomaisen musiikin saattamana kalju opas kääntyy ympäri. Näin alkuun luotu illuusio hajoaa domino-efektin tavoin. Tavalliseksi kaupattu "opas" onkin The Rockin esittämä kädellistutkija David Okoye, joka johtaa ryhmää kokemattomia opiskelijoita keskellä San Diegon eläinsuojelualuetta.

Joukkion määränpäänä on gorillojen reviiri, jossa asustelee Okoyen hengenheimolainen, albiinogorilla nimeltä George. Georgen mallina toimi muuten historian ainoa tiedetty albiinogorilla Snowflake, joka punkkasi Barcelonan eläintarhassa vuodesta 66 aina kuolemaansa saakka vuonna 2003. Ihmismäisiä tunteita elokuvassa läpikäyvä George osaa viittomakieltä ja hänellä, sekä Okoyella on syvä ja elokuvan keskiössä oleva ystävyyssuhde, johon sisältyy paljon läpänheittoa, empatiaa ja molemminpuolista kettuilua. Georgea näyttelee liikkeenkaappauksella John Miles, mutta muut elokuvan hirviöt ovat täysin tietokoneen luomuksia. Se näkyy siten, että George on heittämällä elokuvan ihmismäisin ja rikkain hahmo, mikä ei ole kovin merkittävä suoritus. Puolestaan kaikkein isoimmissa yleisissä kaupunkikuvissa, jossa muut isot eläimet rellestävät, on havaittavissa erityisesti yhdessä kohtauksessa jopa yllättävän kehnoa jälkeä. Eläimet eivät tunnu aivan sopivan samaan tilaan miljöön kanssa ja lisäksi elokuvan efektejä vaivaa myös se perinteinen, hengetön ja keinotekoiselta näyttävä taivas. Rampagen erikoistehosteista vastaa Weta Digital, jolla on jo aiempaa kokemusta isoista ja pienemmistä apinoista King Kongin, sekä uuden Apinoiden planeetta -trilogian myötä. Kenties George onkin juuri pelistä poiketen valkoinen välttääkseen elokuvien maailmassa visuaaliset mielleyhtymät King Kongiin.

Yksi patogeeneistä laskeutuu juurikin San Diegon eläinsuojelualueelle muuttaen Georgen väkivaltaiseksi alkaen kasvattaa häntä suuremmaksi ja suuremmaksi. Energyne haluaa nämä patogeenit takaisin haltuunsa. Tätä pahaa korporaatiota luotsaavat sisarukset Claire ja Brett Wyden. Brett (Jake Lacy) on idioottimainen rikas kakara, joka periaatteessa roikkuu koko elokuvan mukana täytenä turhakkeena vain täyttääkseen elokuvan lopussa yhden ainoan komedisen funktion. Brett ei herätä vihaa, hän ei ole ärsyttävä, hän on vain väritön hajuton ja mauton. Malin Åkermanin vanhempi ja neuvokkaampi bisnessisko Claire taas on pukeutunut hiustensa väritystä myöten mustiin, mikä jättää jäljelle vain hajuttoman ja mauttoman. On sanottu, että toimintaelokuva on vain niin hyvä kuin elokuvan pahis, mutta Rampagen tapauksessa tämä klisee ei onneksi pidä paikkaansa.

Muutkin patogeenit löytävät kantajansa villieläimistä, minkä Energynen pestaama palkkasoturiporukka saa huomata kauhuhenkisessä kohtauksessa metsän siimeksessä. Joe Manganiello tekee ilahduttavan pikkuroolin karskina palkkasoturipomona, joka on sen verran karun näköinen ja arpien peittämä villimies ison aseen kanssa, että viisimetrinen susi alkaa siinä vertailussa näyttää altavastaajalta. Kun rikkaille kakaroille pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa selviää, että patogeenit ovat löytäneet kantajansa, eivät he huolestu. Patogeenissa on myös sen verran lepakkoa, että Energyne pystyy kutsumaan eläimet luokseen valtavalla radiotornilla, joka lähettää vahvaa matalaa signaalia läpi maan. Pikkuhiljaa valtiolle ja Okoyelle selviää mitä eläimille on tapahtunut ja kuka on vastuussa. Sitten yritetään saattaa pahikset vastuuseen sekä pysäyttää kerrostalon kokoiset eläimet.

Tälläinen käsikirjoitus erottaa näyttelijöiden saralla jyvät akanoista, sillä hahmot ovat aivan olemattomia. Täten lankeaa näyttelijän vastuulle kehittää, luoda ja syventää roolihahmoaan, puhaltaa henkeä ja eloa lähes olemattomiin perustuksiin. Kuten jo todettiin, pahikset ovat epäonnistuneita. Naomie Harris täyttää pienet saappaansa passelisti omantunnon omaavana geenitutkijana, joka alkaa auttaa Okoyea sotkun selvittämisessä. Sen sijaan Jeffrey Dean Morgan pudottaa täysin odottamattoman pommin ja onnistuu tekemään jopa tietyllä tavalla mieleenjäävän roolisuorituksen näin epäedullisissa raameissa. Hän vetää agentti Harvey Russellin roolin tommy lee jonesmaisella otteella tiedostaen millainen elokuva on kyseessä ja heittää karikatyyrivaihteen silmään. Hänen sliipattu, sarkastinen ja nokkava eteläinen sheriffihahmonsa tuo energiaa ja huumoria piristäen elokuvan hälläväliä-tason juoniosuuksia. Morgan ei pysy hahmonsa yliteatraalisuuden kanssa aina aivan optimirajojen sisäpuolella, mutta mitään kummempia yliläikkymisiä ei nähdä ja elokuva on hieman parempi hänen pienen roolisuorituksensa ansiosta.

Tietysti on myös itsestäänselvää, että jälleen itseään näyttelevä Johnson loistaa. Hänellä on karismaa ja uskottavuutta maailmanpelastajan rooliin, jota ei ole nähty sitten Arnold Schwarzeneggerin. Johnson saattaa olla parempi ja sulavampi kevyemmän materiaaalin kanssa, mutta Terminaattoreihin, Predatoriin ja muihin vastaaviin hänellä on vielä matkaa kuljettavanaan. Lisäksi Johnson pystyy olemaan samaan aikaan Jackie Chanin tapaan uskottava pelle ja toimintasankari. Johnsonin elokuvat tuntuvat usein ennakkoon ajateltuna huonoilta ideoilta ja tuomituilta epäonnistumaan, mutta jotenkin vain hänen yltiöpositiivinen asenteensa, karismansa, maanläheisyytensä ja tinkimätön työasenteensa tuntuvat kantavan elokuvan toisensa jälkeen yllätysmenestyjäksi lippuluukuilla. Edellinen elokuva Jumanji 2 oli Sonyn kaikkien aikojen tuottavin elokuva ja seuraava Johnson-elokuva tulee olemaan jälleen iso toimintaelokuva Skyscraperin muodossa.

Elokuvatähteydestä ja kehuista huolimatta Johnsonin näyttely on kuitenkin edelleen vähän altista pienelle hapuilulle. Rampagessa on valtavasti irrallista green screen -näyttelyä, joiden edessä jopa ohjaaja itse tunnusti haastatteluissa, että häntä hieman hirvitti ennen erikoistehostekäsittelyä, miten näistä kaikista eri kuvista ja cgi-osasista muodostuu uskottava ja yhteensopiva elokuva. Vähän kenties samaa sukua olevaa ongelmaa tuntuisi olevan Johnsoninkin näyttelyssä, jossa on havaittavissa melko teräviäkin kulmia ja pientä sokeutta elokuvan kokonaistunnelman suhteen. Johnson vetää välillä huolella kieli poskessa ja välillä hän selvästi yrittää poseerata vakavana toimintasankarina. Hän ei ihan aina löydä sitä kultaista keskitietä, jossa nuo molemmat tyylit olisivat koko ajan läsnä luontevalla ja hienovaraisella tavalla.

Alkuperäisen pelin tarinan ollessa olemattoman yksinkertainen ja vailla mitään kummempaa mytologiaa, tekijöillä on ollut poikkeuksellisen vapaat kädet kehitellä elokuvan tarinaa, luoda uusia hahmoja ja keskittyä haluamiinsa teemoihin. Tässä mielessä kiitämme George-gorillan ja Johnsonin hahmon syvää kaverisuhdetta ja molemminpuolista luottamusta. Myös elokuvan kuvaus on huomiota herättävää, sillä kamerakulmat ovat lähes aina vauhtikohtauksissa maan tasalla ikään tuoden katsojaa toiminnan keskiöön. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kohtaukset ovat myös toimintaelokuvalle vähän pidemmiksi sommiteltuja ja mitään bournemaista leikkaustahtia ei harrasteta. Ainakin minua sieppasi jopa vähän mahanpohjasta kun tipahdamme lentokoneesta vapaapudotukseen ilman leikkauksia, tai iso pilvenpiirtäjä kaatuu ja kamera on suurimman osan matkasta mukana rakennuksen huipulla. Tämä on senkin puolesta hieman huomiota herättävää, että amerikkalaisessa elokuvassa valtavien pilvenpiirtäjämäisten rakennusten tuhoaminen on tuntunut olevan enemmän tai vähemmän tabu viimeiset 17 vuotta.

Rampage tavallaan tietää mitä se haluaa olla. Iso, hyvällä tavalla järjetön ja hauska toimintaelokuva vailla mitään suurempaa viestiä. Se haluaa viihdyttää sinua ja tarjoaa sisäiselle lapsellesi viihdykettä kun valtavat otukset taistelevat ihmiskunnan ohella toisiaan vastaan kuin japanilaisessa "creature featuressa", jonka ystävät ovat saaneet kehrätä onnellisina kun Pacific Rim 2:senkin ensi-iltaa vietettiin hiljan. Rampage tarjoaa paljon äänekästä tuhoa, joka vaikuttaa lähes jonkinsortin taiteelta kunnon äänentoiston ja ison ruudun kera. Mutta samalla on kuitenkin todettava, että Rampage olisi voinut hyvinkin olla vielä paljon hauskempi ja oudompi. Ajattelen tässä etunenässä täysin mokattuja pahiksia, mutta myös esimerkiksi toiminnan seasta puuttuivat kutakuinkin täysin Hollywood blockbustereille tyypilliset komediset kevennykset. Joku otuksista olisi voinut vaikka pistää "Starbucksin" matalaksi juostessaan ohi ja seuraavassa kadunkulmassa vastaan olisi tullut toinen samanlainen. Tai jossain elokuvateatterissa olisi voinut pyöriä King Kong, jonka oikeudet Rampagen tuottanut Warner Bros. myöskin omistaa Godzillan ohella.

Kelpo kertakäyttöviihdettä ja sinänsä positiivinen yllätys. Tarinalla ja henkilöhahmoilla ei juhlita, toimintakaan ei ole järin ainutlaatuista ja elokuvan unohtaa viimeistään parin viikon kuluessa. Silti se tavallaan toimii, ainakin valkokankaalla. Kuten joku minua hauskempi asian osuvasti kiteytti: Dwayne Johnson on viagraa huonoille elokuvaideoille.

★★★☆☆

IMDb | Vanhoja arvosteluja

Katsomisvinkit: Veenuksen valloittajat, King Kongin paluu, Alligaattori, Island of Lost Souls, Yön pedot, The Host, Rodan, tuntematon vihollinen, Godzilla vs. Ghidorah