Vuoden 2020 parhaat elokuvat - Top 50

The Housemaid (2016) - Arvostelu



The Housemaid juliste
Genre: Kauhu / Rakkaus
Ohjaus & käsikirjoitus: Derek Nguyen
Päätähdet: Kate Nhung, Jean-Michel Richaud, Kim Xuan, Svitlana Kovalenko
Kesto: 105 min.


Näistä lähtökohdista ei mielestäni enää kauhuelokuva parane. Lupaus uniikista ja tunnelmallisesta ympäristöstä, ripauksesta melodraamaa ja pelosta, joka saa hien virtaamaan. Siirtomaahistoriaan nojaava vietnamilaiselokuva The Housemaid sijoittuu vuoden 1953 Ranskan Indokiinaan. Tarinassa orvoksi joutunut vietnamilaistyttö palkataan piiaksi rikkaan ranskalaisen maanomistajan kumiplantaasille. Jokunen vuosi aiemmin omistajan vaimo on traagisesti riistänyt oman henkensä ja hänen hahmonsa voi joskus öisin nähdä sekä kuulla vaeltamassa plantaasin kartanon pimeitä käytäviä. Nuori piika menee tästä huolimatta rakastumaan plantaasinomistajaan, mikä taas herättää edesmenneen vaimon mustasukkaisuuden. Edesmenneen emännän mielestä tämä liitto pitää ikuisesti.

Elokuva vastaa innokkaita odotuksiani loistavalla aloituksella, jossa yläilmoissa liitelevä kamera jättää taakseen peltoja, tietä, metsää ja joen. Pianon ja viulujen soidessa se päätyy joen ylityksen jälkeen siirtomaa-ajan kartanoon, joka on luonnon keskellä eristyksissä kaikesta. Päivä vaihtuu yöksi ja kamera liitää yläkerran ikkunasta sisään pimeään kartanoon, jossa nuori piika kulkee pienen valon valaisemana synkkiä käytäviä. Hänen takanaan pimeydessä vilahtaa tumma hahmo karmivien efektien kera, jotka lyövät niskavillat pystyyn ja sähköistävät katsojan kehon toimintavalmiuteen. Ajattelin tehneeni valtavan virheen katsoessani tätä yksin pimeässä. Seuraan jälleen säikäytys, jonka jälkeen jossakin takaoikealla ovi pamahtaa kiinni. Tuosta huoneesta alkaa kuulua selkäpiitä karmivia, kuolevan ihmisen paniikinhuutoja. Kaikki hiljenee. Piika astelee ovelle ja avaa sen. Verta on kaikkialla ja sängyllä makaa julmasti sänkyynsä tapettu henkilö, josta kamera näyttää vain elottoman käden.

Seuraa leikkaus paikalliselle poliisiasemalle, jossa ranskalainen tutkija ja paikallinen poliisi kuulustelevat tätä nuorta piikaa. Kartanoa ympäröivällä alueella on tapahtunut useita murhia viime aikoina ja viimein poliisilla on käsissään edes yksi todistaja. Tutkijat pyytävät piikaa aloittamaan tarinansa aivan alusta, joten elokuva lähtee takauman muodossa kertomaan piian tarinaa alkaen siitä päivästä, kun hän saapui kartanoon paljain jaloin ja lähes tyhjin käsin. Nainen pakeni maaseudulta pommituksia, jotka tappoivat hänen perheensä ja tuhosivat heidän kotinsa. Työpaikkoja ei ole lähiseuduilla tarjolla juuri ollenkaan, mutta kartanoa lähellä olevasta kylästä tyttö kuuli, että plantaasin kartanossa olisi piian paikka avoinna. Tyttö saa vasta tultuaan palkatuksi kuulla, että syy näin hyvän työpaikan vapaana olemiselle on se, ettei kukaan paikallinen uskalla astua jalallaankaan kartanon maille.

Ennen sotaa plantaasin ranskalaisomistajat värväsivät tavallisia vietnamilaisperheitä töihin lupauksilla avokätisistä palkkioista. Sen sijaan työläiset ansaitsivat raatamisestaan ruoskaniskuja ja kidutusta. Perheitä hajotettiin ja naiset joutuivat säännöllisesti seksuaalisesti pahoinpidellyiksi. Ihmisiä kuoli sadoittain ja kartanoa ympäröivä kumipuumetsä on täynnä nimettömiä hautoja, joiden sisältö on maatunut ruokkien maaperää vuosien vieriessä. Uskomusten mukaan henget nousevat haudoistaan öisin vaeltelemaan kartanon tiluksilla.

Tämän iloisen paikan omistaa nykyisin Ranskan armeijaan kuuluva kapteeni Sebastian Laurent. Hänellä oli vaimo - Camille - ja pariskunnalla oli vauva. Ranskasta sivistyksen ulottumattomiin muuttanut ylhäinen Camille ei pitänyt Vietnamista ja asuinpaikastaan alkuunkaan. Tätä onnettomuutta syvensi yksinäisyys, sillä Sebastian oli pitkiä aikoja armeijan mukana sotimassa ympäri Indokiinaa. Lopulta eräänä päivänä vauvaa kylvettäessään Camille painoi pienokaisen pään pinnan alle. Jonkin aikaa hän kantoi kuollutta vauvaa mukanaan käyttäytyen kuin se olisi vielä elossa. Kun vauva alkoi mädäntyä, Camille havahtui todellisuuteen ja suorittamaansa tekoon, ja hän hukuttautui läheiseen jokeen. Öisin kartanossa saattaa kuulla edelleen lapsen itkua, askelia ja havaita silmäkulmastaan epämääräisen hahmon liikkuvan käytävillä öisin.


Nykyisin kartanoa pyörittää vain kolme palkollista. Heitä johtaa kartanon käytännönasioista vastaava rouva Han, joka on tiukka, mutta reilu täti-ihminen. Kokkina häärii rouva Ngo, joka on kansanparantaja joskin paikalliset kutsuvat häntä noidaksi. Puutarhurina (groundskeeper, ei kai parempaakaan suomennosta ole) taasen toimii herra Chau, joka on hiljainen, vanhanaikainen, tuima ja ensisilmäyksellä hän näytti minusta piilottelevan jonkinlaista mysteeriä. Tälläiseen taloon Linh tulee siis palkatuksi uudeksi piiaksi.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on kutakuinkin neljän tähden tykitystä, mutta puolivälissä The Housemaid unohtaa olevansa kauhuelokuva ja tarina kääntyy heikohkoksi ja oudoksi rakkaustrilleriksi, jonka kolmas pyörä on mustasukkainen aave. Ehkä se olisi toiminut, mikäli Linhin ja Sebastienin rakkaussuhde olisi ollut edes jossain määrin pohjustettu ja uskottava. Mutta nämä kaksi pääosaa eivät juurikaan jaa ruutua toistensa kanssa ennen kuin jo hypätään vällyjen väliin. Ehkä Sebastian haluaa tukahduttaa lihallisia himojaan pikku jalkavaimolla (tuskin) ja Linh yrittää edetä maailmassa jalkojaan avaamalla, kuten taloudenhoitaja toteaa. Mutta materiaalia ja vihjeitä päähahmojen motivaatioista ja ajatusten liikkeistä on niin olemattoman vähän, ettei niitä ole edes mielekästä arvailla. Näyttelijöillä ei ole myöskään välillään kemiaa, mutta liekö sillä väliä kun ruudulla ei ole yhtään aitoa intiimiä hetkeä kaksikon välillä. Pelkkää konemaista vaakamamboa etäältä ja lyhyesti kuvattuna, läsnä ei ole mitään juuri rakkaustarinaan viittaavaa.

Elokuvaa on tehty vahvasti kansainvälisille markkinoille, joten vietnamilaiset ja ranskalaiset kommunikoivat keskenään englanniksi. Eivätköhän ylpeät ranskalaiset olisi siirtomaalaisilleen opettaneet ja heiltä vaatineet ranskan puhumista, mikä rikkoo illuusiota oikeasta maailmasta. Käytännölliselläkin tasolla tuo on hieman ärsyttävää, koska pääosassa oleva nainen puhuu hieman hataraa englantia ja ranskalaisnäyttelijätkin joutuvat näyttelemään vieraalla kielellä, vaikka suoriutuvatkin siitä hyvin. Kaikki tämä oletettavasti vain, koska amerikkalaiset eivät haluaisi katsoa tekstitettyjä elokuvia. Minä taasen katson visuaalisena ihmisenä suomalaisetkin elokuvat mieluiten tekstityksen kera, että varmasti kuulen ja ymmärrän mahdollisimman paljon. Ei mene ylimääräistä energiaa ja ajattela arvuuttelemiseen, että sanoikohan se noin ja kuulinko oikein, sekä tosiaan itse tuntuu jotenkin ymmärtävänkin paremmin kun voi kahdella aistilla keskittyä halutessaan pelkästään dialogiin. Sitten toki jää visuaalisesti aina jotain huomaamatta.

Kauhun näkökulmasta elokuva on leikattu turhan taloudelliseksi. Sen kauhukohtaukset alkavat jo kun toiminta on käynnistynyt, eikä se viipyile kohtauksissaan riittävästi. Eli kun piika kävelee yöllä kartanossa, niin meidän pitäisi tietää miksi hän siellä kävelee. Onko hän kuullut jotain, onko omistaja kutsunut häntä jne. Lisäksi säikäytys koittaa turhan nopeasti tappaen suurimman jännityksen ja yleensä nämä kohtaukset ovat kestoltaan turhan lyhyitä. Ensimmäistä kunnon säikäytystä pitäisi mielestäni pantata mahdollisimman pitkään ja kasata epätietoista jännitystä palanen kerrallaan, sillä kaikki ensimmäisen ison säikäytyksen jälkeen tuleva tuntuu vaisulta.

The Housemaid ei onnistu ottamaan loistavasta ympäristöstään ja lähtökohdistaan alkuunkaan irti sitä mitä olisi otettavissa. Kartanossa on esimerkiksi säännöllisiä sähkökatkoja ja yöllä Linh kulkee erittäin hennon valon varassa, jolloin katsojakaan ei näe kovinkaan kauas tai selvästi eteensä. Kun ympäriltä pimeydestä kuuluu ääniä ja valon reunoilla näkyy välillä jotain hämärää liikettä, tilanteen pitäisi tuntua painajaismaiselta. Mutta jännitystä ei vain maltettu rakentaa. Tiedämme, milloin pelottava kohtaus alkaa ja meidän ei tarvitse pidättää henkeämme kovinkaan kauaa ennen isoa shokkisäikäytystä ja eteenpäin rauhallisempaan kohtaukseen siirtymistä, jolloin tiedämme voivamme ottaa rennommin. Painajainen ei tunnu loputtomalta, vaan katkeaa jo ennen kuin sen loppumista ehtii edes toivoa. Kartano ja sen ympärillä olevat tilukset, tai tietyt huoneet eivät nouse ilmentämään pahaa. Eli pahuutta ei liitetä kiinteästi mihinkään. Ei pimeään, ei tiettyyn huoneeseen, tai edes tiettyihin tilanteisiin. Joukossa on hämäräänkin sijoittuvia kohtauksia, jolloin ei muistaakseni tapahtunut mitään mitä olisi tarvinnut pelätä. Pelko ei ole aina läsnä ja harvat kauhukohtauksetkaan tuntuvat uhkaavilta. Ainakaan alusta loppuun saakka.

Kummitteleva Camille-vaimo näyttää hemmetin karmivalta ja tummaan pukeutuneen leidin ulkoinen habitus muistuttaa naaman osalta hieman Kirottu-elokuvien nunnaa, joten kun sitä pärstää joutuu tuijottamaan, niin kasvot haluaisi kääntää poispäin televisioruudulta. Toki Camillenkin suora ja näkyvä läsnäolo onnistutaan pilaamaan elokuvan aikana. Kuulostaa oudolta, mutta se tapahtuu ottamalla mukaan vähän liikaakin yliluonnollisia elementtejä. Camille luonnollisestikin on yliluonnollinen demoni, joka kykenee hallitsemaan periaatteessa mitä tahansa. Vielä kuulostaa hyvältä, vaikkei ehkä kovin uniikilta. Mutta uskoni elokuvaan ja sen pelottavuuteen lerpahti kutakuinkin juuri puolivälin krouvin jälkeen, kun Camille pysähtyi yhdessä öisessä metsäkohtauksessa turvallisen välimatkan päähän säikäytettävästä ihmisestä. Sitten ruumis ojentaa kätensä ja hänen hihoistaan lentää lukemattomia lepakoita pyörimään ympyrää peloteltavan ihmisen ympärillä. Kauhuelokuvien toimivuudessa on toki aina henkilökohtaisia eroja läsnä, koska ne rakentavat kauhuhetkensä ihmisten pelkäämien universaalien asioiden ympärille. Mutta pelkkää ympyrää lentävät tietokonelepakot tuskin pelottavat juuri ketään ja minusta ne tuntuvat vieläpä turhan sarjakuvamaiselta ja pliisulta ratkaisulta. Ja tämä kohtaus taisi vieläpä tästä jatkua siten, että pelotettava uhri vain lähti lepakoista sen kummemmin panikoimatta juoksemaan karkuun kohti uusia painajaishetkiä.

Lähdin The Housemaidin pariin eksotiikan toivossa ja juonikuvauksen lumoamana. Eksotiikkaa en juuri saanut, sillä elokuva ei tyyliltään eroa millään lailla tavallisesta Hollywoodin valtavirtaelokuvasta. Eli teknisesti kaikki on hyvää ja laadukasta, mutta läsnä ei lopulta taida olla mitään erityisen vietnamilaista. Tarina alkoi vahvasti lupaillen unohtumatonta elämystä, mutta lopulta käteen jäi vain se sama turhautumisen ja keventyneen lompakon tunne, joka on tuttu perjantain baari-iltojen jäljiltä. Suosittelen vilkaisemaan ennemmin samannimisen etelä-korealaisen elokuvan vuodelta 2010, joka vaikkei ole mikään mestariteos, niin säilyttää kuitenkin kiinnostavuutensa kutakuinkin loppuun saakka. Kovimmat elokuvaintoilijat taas kaivavat tämän korealaiselokuvan alkuperäisen mustavalkoisen version vuodelta 1960, jota on kuvailtu yhdeksi maan historian parhaimmista elokuvista.

★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja

Kommentit