Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
10.
Elokuva alkaa ensin puhtaana komediana ja eräänlaisena Korean versiona Poliisiopistosta, vaikka lienee syytä tähdentää ettei kyseessä ole todellakaan mikään parodia. Kaksikko törmää koulutuksessa toisiinsa ja heistä alkaa tulla hiljalleen ystäviä. Juuri kun katsojana alkaa pikkuhiljaa kyseenalaistamaan, että mihin suuntaan tämä elokuva on oikein menossa ja mikä tässä on ajavana voimana, saamme tarkoituksemme kidnappauksen luoman mysteerin muodossa ja elokuvakin muuttuu toimintakomediaksi. Tuoreen näkökulman ohella elokuvasta tekee katsomisen arvoisen se€n sympaattinen pääkaksikko, jonka näyttelijöiden välillä on erinomainen kemia. Kaikesta näkee, että heillä on ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessä ja korealaisten elokuvien katsojallekin tämä on mukavaa vaihtelua maan usein synkkiin ja väkivaltaisiin elokuviin. Tietyin tavoin tarina on loppupeleissä melko standardi, mutta se on toteutettu hyvin ja se tulee vieraasta kulttuurista, mikä lisää sen kiinnostavuutta. Lisäksi se tarjoillaan aimo annoksella hauskuutta, energiaa ja vilpittömyyttä.
9.
Tälläinen tarina luo poikkeukselliset mahdollisuudet tehdä a-luokan jälkeä b-luokan budjetilla. Tekijät ovat löytäneet ison kasan vaihtelevia kuvakulmia auton sisällä, minkä ohella katsojan mukana oleminen näkymättömänä ja autoon sisälle kahlittuna matkustajana on otettu mukaan osaksi tarinaa. Kuski poistuu muutamissa kohdissa autostaan ja tuolloin kamera kuvaa täysin staattisena taka- tai etupenkiltä etulasin läpi. Riippuen ulkona olevien puhujien äänenvoimakkuudesta ja etäisyydestä autoon, kuulemme tiettyjä osia ulkona käytävistä keskusteluista. Juuri tämä viimeistelee sen illuusion, että katsoja on Grillon hahmon mukana autossa näkymättömänä matkustajana ja saa meidät intensiivisesti kaapattua tarinaan ja asettumaan Grillon puolelle. Lisäksi jopa tuollaisiin yksinkertaisiin keskustelukohtauksiin tulee tuon autoon kahlitsemisen seurauksena mielenkiintoinen ripaus intensiteettiä ja uhkaa, kun ei oikein täysin pysty hahmottamaan tilannetta ja tiedä mitä on menossa. Sitten kun pääsemme elokuvan ihastuttavan yksinkertaisiin ja realistisiin ajo- ja toimintakohtauksiin, niin tuo intensiteetti nousee vielä aivan eri tasolle. Mukava pieni yllätys arki-illan ratoksi.
8.
Megan Leavey taasen on tositapahtumiin perustuva tarina pienen köyhän kaupungin nuoresta naisesta, joka haluaa vain paeta mahdollisimman kauas ahdistavaa ympäristöä ja kontrolloivaa äitiään. Tyhjätaskuna ja olemattomalla koulutuksella ei kuitenkaan pääse puusta pitkään laman kourissa painivassa maassa, joten Megan Leavey päättää vastata Setä-Samulin kutsuun ja värväytyä merijalkaväkeen. Armeijassa Leavey suuntautuu koirakouluttajaksi ja lopulta hänet lähetetään muiden tavoin komennukselle Irakiin. Elokuva kertoo Meganin ja koiran välisestä siteestä, jonka ohella se antaa myös pientä (varmastikin vähän siloiteltua) makua millaista on palvella naisena miesvoittoisessa armeijassa.
Yleensä vihaan jo valmiiksi elokuvia joiden pääosassa on eläin. Turhan usein ne korotetaan ihmismäiseen asemaan ja elokuvan päärooliin, jolloin saamme katsoa suurella kärsivällisyydellä yhteen leikattuja irtonaisia otoksia eläimestä "näyttelemässä" "hahmonsa" pääroolia. Kaiken aikaa eläimen kehonkielestä on havaittavissa, että se käyttäytyy kuten kuka tahansa muukin lajinsa edustajista ja se ei tiedä mitä on meneillään vaikka kuinka leikkaajat ja kuvaajat yrittävät rakentaa illuusiota. Eläimen pitää saada olla eläin ja draaman kannattelemisen pitäisi olla ensisijaisesti kaikkien muiden paitsi eläimen harteilla. Toinen ärsyttävä ominaisuus on paatoksellisuus, sillä nämä elokuvat ovat poikkeuksetta vähän pienemmän budjetin itkufilmejä, jotka vain yrittävät liikaa. En kuitenkaan täysin sydämetön, sillä olen ollut romuna Hachikoa katsoessa ja vaikka Marley & Minä on elokuvana mitä on ja sormi vietti hetkisen kelausnapillakin, niin lopun tullen kuitenkin sekin nosti palan kurkkuun vetoamalla minun omiin loppuaikojen muistoihini lemmikinomistajana.
Megan Leaveyssä elokuvan koira käyttäytyy kuten koira ja kaikki muu on rakennettu ympärille siihen malliin, että se riittää täydellisesti ja muuta ei vaadita. Sitäpaitsi eläimen luonnollisen käyttäytymisen seuraamisessa on tiettyä animalistista kiehtovuutta, mikä rikkoutuu jos eläimen pitää toimia kuten näyttelijä ja seisoa tuossa, mennä tuonne ja katsoa kameraan. Lisäksi se rikkoo myös realismin illuusiota jos jatkuvasti joudutaan käyttämään kohtausten sisällä irrallisia kuvia pelkästä koirasta, että eläin on saatu tekemään mitä tarina vaatii. Suosikkejani ovat kuitenkin nämä hetket kun koira makaa jossain sohvalla ja kesken kohtauksen nostaa päänsä yhtäkkiä valppaana pystyyn ja kävelee ripeällä määrätietoisuudella kuvan ulkopuolelle käsittelijänsä luo. Usein tälle ei varsinaisesti ole edes mitään konkreettista tarvetta juonen puolesta. Mutta joo, jos Megan Leavey sattuu kohdalle niin se on ihan mukavan raikas ja opettavainenkin tuulahdus ja siten vilkaisemisen arvoinen. Mennään eteenpäin.
7.
Goodbye Christopher Robin sai vähän vaisummanpuoleisen vastaanoton erityisesti kriitikoiden taholta, koska se on ottanut ilmeisesti vähän liikaa vapauksia faktoista. Sen käsityksen sain pikavilkaisulla arvostelijoiden otsikoista. Tiesin ennalta aiheesta hyvin vähän ja kun tekijät onnistuivat kertomaan tarinansa hyvin onnistuneella ja tyydyttävällä tavalla, niin en sitten viitsinyt tuoreeltaan mennä pilaamaan hyvää fiilistäni mukavasta elokuvasta peilaamalla sitä suurennuslasilla faktoihin. Joskin pikasilmäilin Christopher Robinin wikipediasivun läpi ja siihen nähden elokuvan lopetus oli kauniisti sanoen siloiteltu, mutta kenties hänen myöhemmän elämänsä vaiheilla ei haluttu tappaa tuota tarinan ja hänen hahmonsa sympaattisuutta. Toisaalta taas oliko elokuvalle sitten aivan pakko kehittää ylipäänsä minkäänlaista epilogikohtausta, etenkään hyvin heikkoa sellaista.
Goodbye Christopher Robin kertoo siis miten Nalle Puh syntyi ja käsittelee Christopher Robinin, sekä hänen vanhempiensa välistä suhdetta. Lisäksi elokuva näyttää sen hullunmyllyn mihin perhe ja erityisesti Christopher joutuivat kirjan julkaisun jälkeen. Christopherin isä A.A. Milne (mainio Domhall Gleeson) on maineikas ja vakava kirjailija, johon ensimmäinen maailmansota on jättänyt traumansa. Äiti Daphne (Margot Robbie) taas on eräänlainen ylhälistönainen, jolla on vaativa maku. Kun Christopher palaa rintamalta kärsien posttraumaattisesta stressihäiriöstä, Daphne ajattelee lapsen hankkimisen saavan miehensä takaisin tasapainoon. Näin ei kuitenkaan käy, vaan isän ja pojan suhde on jopa olematon. Äiti taas leikkii poikansa kanssa vain silloin kun haluaa. Täten pojan varsinainen kasvattaminen on lastenlikkaa näyttelevän ja aina hymyn katsojan kasvoille viehkolla irlantilaisaksentillaan saavan Kelly McDonaldin vastuulla. Asiat kuitenkin muuttuvat ja pian isä joutuu pakkotilanteen edessä huolehtimaan pojasta vähän aikaa yksikseen ja tämän yhdessä vietetyn ajan aikana Milne herättää henkiin Nalle Puhin ja Puolen hehtaarin metsän asukkaineen.
6.
Eräänä päivänä lääkärin vastaanotolle tulee paikkailtavaksi joukko kovaa juhlivia nuoria, jotka hetken pilailtuaan ja flirttailtuaan lempeästi lääkärin kustannuksella kutsuvat tämän mukaan rannalle. Lääkäri suostuu kaikkien yllätykseksi ja alkaa viettää aikaansa tämän joukon mukana roikkuen heidän kannoillaan kuin lapsi. Hän on selvästikin ihastunut yhteen porukan nuorista naisista, joka tietyllä tavalla nauttii tästä nuoruuden ja kauneuden tuomasta vallastaan ja hyödyntää sitä. Tästä taas voidaan jatkaa ajatusleikkiä. Mies vaikuttaa hieman infantiililta rakkausasioiden suhteen, joten kenties hän on nuoruudessaan seurustelun sijaan keskittynyt tiukasti opiskeluihinsa ja on jossain välissä matkan varrella vahingossa tavannut entisen vaimonsa, joka on ollut miehensä ensimmäinen ja ainoa seurustelusuhde. Vakavasti opintoihinsa paneutuessaan mies taas on unohtanut elää nuoruutensa ja missannut kaikki juhlat, vapauden tunteen sekä erinäiset kokeilut. Joten nyt näiden estottomien ja villien nuorten kanssa keski-iän kriisissä oleva mies näkee mahdollisuuden kääntää kelloa taaksepäin ja elää osanen menetettyä aikaa elämästään uudelleen.
Suntan on musta komedia höystettynä romantiikalla, auringonvalolla ja elämän kauneudella. Erittäin sympaattisen päähahmon tarina saa elokuvan kuluessa traagisia piirteitä, sillä hän ei tiedosta sitä kuinka hyvin hänellä menee. Minä ainakin olisin hemmetin kateellinen unelmajopista tuollaisella lomasaarella tiiviissä yhteisössä, asunto tarjotaan työn puolesta ja periaatteessa jokapaikkaan voi vain kävellä. Hieno elokuva, joka toivottavasti löytää tiensä televisioon.
5.
The Comediania on ollut käsikirjoittamassa näissä nykyajan Comedy Centralin roasteissa aina läsnä oleva "insult"-koomikko Jeffrey "The Roastmaster General" Ross, joten arvosanoista huolimatta tiesin nauravani elokuvan loukkaavan huumorin parissa pääni kipeäksi. Robert DeNirostakin pidän edelleen suunnattomasti, vaikka mies on näytellyt enemmän tai vähemmän yhtä roolia 90-luvun lopulta lähtien ja suurin osa noista elokuvista on unohdettavaa kertakäyttöviihdettä. Siitä huolimatta olen suurimman osan noista elokuvista ahminut nauttien yhden elokuvahistorian suurimman nimen preesensistä. Toisaalta välillä juurikin siitä syystä joitain elokuvia on ollut tuskallista katsoa ja useimmiten ne ovat olleet komedioita. Kieltämättä DeNirokin sopisi roastattavaksi sillä taannoin kun hän sai Golden Globeissa Cecil B. DeMille palkinnon, hän piti erittäin hauskan puheen ja laski leikkiä omalla kustannuksellaan. Oletettavasti huumorintaju piisaisi ja komediakirjoittajakin löytyy kontakteista. Ura ei toki ole vessanpöntössä, mutta ei se ollut James Francolla (2015) tai Justin Bieberilläkään. Rahaa vaan pöytään.
DeNiron hahmo The Comedianissa on komediaikoni, joka on tähdittänyt vuosia sitten nimeään kantanutta koko perheen sitcom-sarjaa. Sen jälkeen DeNiro on yrittänyt luoda uraa rääväsuisena standup-koomikkona, joka vastaa paremmin hahmon todellista persoonaa. Ongelmana on vain se, että yleisö näkee ja haluaa nähdä hänet edelleen tuona tv-sarjan höpsönä perheenpäänä. Ja tuo ikuinen riippakivi aiheuttaa paitsi häpeää ja naljailua koomikoiden keskuudessa, myös nakertaa DeNiron hahmoa valtavasti. Hän haluaa osoittaa olevansa muutakin ja janoaa arvostusta, sekä leveämpää leipää. Ja hän on mielestään enemmän kuin riittävän hyvä lyödäkseen läpi standup-koomikkona. Mutta kun se turkasen menneisyys leijuu varjona hänen yllään ja eräänä iltana hän menettää hermonsa yleisön joukossa olevaan huutelijaan pahoinpidellen tämän. Ja näin on edessä yhdyskuntapalvelu ja menneisyytensä kanssa sinuiksi tuleminen. Tarina ei välttämättä toimi aivan viimeiselle kolmannekselle saakka, mutta ne 2/3 ja erityisesti niiden sisältämä karkea huumori tekevät tästä silti hyvän ja ennen kaikkea hauskan komedian.
4.
Marsh on jo treenauttanut tiiviiksi hitsautunutta joukkoaan jokusen vuoden, kun se saa uutta verta ex-narkkari Brendanin (Teller) muodossa. Brendan yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä järjestykseen, koska hänellä on kotona pieni tytär. Tämä työ on kutakuinkin hänen viimeinen oljenkortensa ja Marsh aistii tämän antaen pojalle mahdollisuuden tehdä itsestään jotain. Enempää en viitsi juonta käsitellä ja mielestäni tämä on elokuva, joka olisi parasta nähdä täysin kylmiltään.
Elokuvan ainoa kauneusvirhe lienee sen hyvin kaavamainen ja johdonmukainen tarinankerronta, sekä läsnä oleva tietynlainen ihaileva linssi, jotka antavat yhdessä vähän turhan paljon vihjeitä siitä mitä kliimaksissa lienee odotettavissa. Joskin se kliimaksi on niin vahva ja vaikuttava, että siitäkin huolimatta vietin elokuvan lopun hiljaisuudessa ja vailla järjellisiä ajatuksia. Elokuva oli tarinankerronnaltaan hyvin perinteistä settiä, mutta puitteet ovat vaikuttavat ja tarina itsessään pitää sisällään melkoisia moukariniskuja.
Only the Brave on nykyaikainen western, joka koulutusosuuksissaan, kurinalaisuudessaan ja ryhmähengessään osoittaa myös sotaelokuvan ominaisuuksia. Sen metsäpalo-osuudet ovat tietenkin uskomattoman intensiivisiä, kiehtovia, opettavia ja jännittäviä. Kaiken tämän kruunaa näyttelijäkaarti, joka oli yksi vuoden kovimmista ja onnistuneimmista.
3.
2013 valmistui dokumentti Unten ja hulluuden valtakunta, mikä kuvasti Studio Ghiblin arkea kun maineikkaalla animaatiostudiolla oli työn alla kaksi historiallista elokuvaa: Prinsessa Kaguyan taru ja Tuuli nousee. Ensimmäinen oli Isao Takahatan viimeinen elokuva ja jälkimmäinen taas Hayao Miyazakin viimeinen. Samalla nämä studion perustajien ja ajavien voimien viimeiset elokuvat merkitsivät myös käsin tehtyjä animaatioita tuottaneen maineikkaan Studio Ghiblin loppua. Kun muu maailma on siirtynyt tekemään animaatioita tietokoneella, niin mistäpä sitä enää löytyisi tarvittavaa työvoimaa studion pyörittämiseksi. Etenkin kun sen ajavat voimat poistuvat eläkepäiville ja laiva jää vaille kapteenia. Ei ole olemassa toista Miyazakia, eikä toista Takahataa. Tietokone kun on nykyajan animaation työväline, ollut jo lähes pari vuosikymmentä.
Mutta askeettinen ja työlleen omistautunut Miyazaki ei vain osaa eläköityä ja olla joutilaana. Tässä dokumentissa hän tutkailee mahdollisuutta tehdä vielä yksi elokuva, joka tällä kertaa olisi tietokoneanimaatio toukasta. Mutta vähemmän yllättäen mestari ei ole alkuunkaan tyytyväinen millaista jälkeä nuoret juipit saavat masiinoillaan aikaiseksi. Näemme kuinka väsymättömällä tarkkuudella, yksityiskohtaisuudella ja tinkimättömyydellä Miyazaki suhtautuu animaatioiden tekoon, kun hän yrittää kertoa pojille miten toukan kuuluisi liikkua. Mistä sen liikkeen tulee lähteä ja miten se energia ajaa toukkaa eteenpäin, sekä kulkee sen ruumiin läpi. Hänen on pakko tarttua kynään jälleen kerran ja piirtää muutama ruutu malliksi. Tämän prosessin aikana hän alkaa innostuneena lämmitellä luottotuottajaansa Toshio Suzukia, että mitäs jos tehtäisiin vielä pitkäkin animaatioelokuva. Isoin ongelma on vain siinä, että vanhoja loistavia työtovereita on jo kuollut viereltä melko paljon ja uusien, vanhan animointitekniikan hallitsevien työntekijöiden löytäminen on vähintäänkin hankalaa.
Tämä dokkarissa tehtailtu lyhytelokuva Boro the Caterpillar on ilmeisesti jo julkaistu maaliskuun lopulla Japanissa. Valitettavasti sitä esitetään ymmärtääkseni ainoastaan vain Tokion Ghibli-museossa, eli se ei ole tulossa dvd:lle tai teattereihin. Joten siinä on futuristiseen Tokioon suuntaaville elokuvaystäville yksi ehdoton pakkopysähdys, jolla kelpaa kehuskella. Mestari on myös aloittanut uuden kokoillan projektin How Do You Live, jonka ensi-ilta olisi tällä haavaa 2021 ja huolena on luonnollisesti se dokumentissakin ilmaistu asia, eli mitä jos Miyazakille sattuu jotain elokuvan tekoprosessin aikana.
Toinen animen suuri nimi ja Ghiblin toinen perustaja Isao Takahatahan kuoli pari kuukautta sitten. Hän teki hyvin aikuisia ja rohkeita animaatioita, joista erityisesti Tulikärpästen hauta on yksi parhaita ikinä näkemiäni elokuvia. Tavallaan haluaisin katsoa sen toisenkin kerran, mutta en ole varma pystynkö siihen. Olin nimittäin melkoinen ihmisraunio sen nähtyäni ja ainakin vartti meni melko lohduttomissa sekä hallitsemattomissa tunnekuohuissa ennen kuin oli pakko alkaa katsomaan Itse Ilkimys 2:sta, että saavuttaisi vähän iloisemman mielen. Vain japanilainen Departures on aiheuttanut henkilökohtaisten kokemusten ja ajoituksen puolesta yhtä vahvan reaktion, mutta Tulikärpästen hauta teki sen tuosta vain.
2.
Bryan Cranstonin sarkastinen Sal Nealon ei ole juurikaan muuttunut palvelusajoista. Hän pyörittää baaria pikkukaupungissa tullen hädin tuskin toimeen, sillä töissä hän periaatteessa ottaa kuppia kavereidensa kanssa. Laurence Fishburnen esittämä Richard Mueller taas oli nuorena Nealoniakin kovempi ranttali, mutta hän on hahmoista ainoa joka on muuttunut merkittävästi aikuisiällään ja jättänyt menneisyyden raikulielämän taakseen. Doc puolestaan oli porukassa se, jonka kustannuksella laskettiin jatkuvasti leikkiä. Ja tästä elokuva saakin ensimmäisen traagisen piirteensä kun Doc tulee vilpittömästi pyytämään periaatteessa kiusaajiltaan apua, koska hänellä ei ole muitakaan ystäviä. Omantunnon kehittäneitä Salia ja Richardia tietysti vähän hävettää miten he Docia kohtaan aikanaan käyttäytyivät ja osittain sen motivoimana he suostuvat lähtemään Docin mukaan. Matkan varrella sitten verestellään vanhoja muistoja oikein urakalla pääosin lämpimissä tunnelmissa.
Erityisesti minua viehätti elokuvan yleinen tunnelma ja sen kuiva huumori, jota mainiot ja komedian saralla enemmän tai vähemmän kunnostautuneet näyttelijät viljelivät vakavalla naamalla. Tämän ohella kaverusten välinen keskinäinen sanailu ja naljailu oli ilahduttavaa seurattavaa ja näyttelijäkolmikon välillä oli selkeää kemiaa.
Mielenkiintoisesti elokuvan voi muuten nähdä vähintäänkin henkisenä jatko-osana vuonna 1976 tehdylle elokuvalle The Last Detail (Saattokeikka), jossa kaksi karskia ja villiä merijalkaväen sotilasta saattoivat nuorta vankia sotilasvankilaan. He pitivät komennusta onnenpotkuna; kuin maksettuna lomana. Mutta surkeaa naamaa koko matkan näyttänyt ja heikon itseluottamuksen omaava nuori vanki pilasi heidän iloisen tunnelmansa. Joten solttukaksikko päätti piristää vankia ja heitä itseään matkan varrella. Käytiin mm. ryyppäämässä ja huorissa, jonka ohella kaksikko opetti nuorelle vangille erikoisia näkemyksiään elämästä ja miten pärjätä siinä. Onkin helppoa kuvitella nämä kaksi sotilasta Nealoniksi ja Muelleriksi, sekä Doc vangiksi. 30 vuotta on tehnyt hahmoista hieman leppoisempia ja antanut heille perspektiiviä, jonka kautta he arvioivat omaa elämäänsä kukin omasta humoristisesta näkökulmastaan.
Last Flag Flying tulee olemaan todella korkealla vuoden päätteeksi, kun listaan parhaat elokuvat vuodelta 2018 ja ehkäpä silloin se on myös tiivistettynä hieman tyylikkäämmin. Elokuva on yksinkertaisesti loistava. Mahtavaa näyttelijätyötä, käsikirjoittamista ja ohjaamista. Esimerkiksi elokuvan tempo, sekä komedian ja draaman sekoitus on täydellistä. Tämä olisi niin helposti voitu mokata lukemattomin eri tavoin, mutta kaikki toimii harmoniassa.
1.
En tunne Ranskan historiaa, tai tanssia ja kehonkielenkään hahmottamisen suhteen en ole mikään nero. Mutta maailman- ja Suomenkin yhteiskuntahistorialla pärjää mainiosti, sillä kyllä ne Euroopan ja Ranskan muutoksen tuulet tänne pohjolaankin ehtivät aikalailla samoilla vuosikymmenillä. Elokuvan hienoin hetki lienee toisen maailmansodan aikana, jolloin aikaisempien vuosikymmenien luihu ranskalaishahmo siirtynee symboloimaan natsimielisiä ranskalaisia ja erityisesti Vichyn nukkehallitusta. Alkuaikojen ujo hujoppi, joka ei tuolloin oikein löytänyt tanssipartneria ja joutui viettämään tanssisalissa aikaa seinäruusuna, ilmestyy paikalle puolestaan natsiupseerin univormussa. Vieläkään ei hujopille löydy naisten joukosta nättiä tanssittajaa, vaikka Vichy-mies sitä kuinka yrittää hänelle hankkia. Joten Vichy-mies ja natsiupseeri laittavat tanssiksi keskenään natsiupseerin viedessä! Vichy-mies yrittää kesken tanssin ottaa ohjat käsiinsä ja viedä, mutta natsiupseeri torjuu tämän tylysti ja jatkaa Vichy-miehen tanhuttamista jopa hieman nöyryyttävällä tavalla. Tuo kyseinen vuosikymmen ja tuo tanssi on yksi hienoimmista ja hauskimmista hetkistä, joita olen elokuvan parissa kokenut. Myös elokuvan chaplinmainen tarjoilija aiheutti useita naurunhetkiä.
Elokuvassa musiikki soi jatkuvasti ja toinen toistaan hienommat kappaleet seuraavat toisiaan. Valtaosan elokuvan musiikista on joko säveltänyt tai sovittanut Romaniasta lähtenyt, mutta Ranskassa uraansa luonut Vladimir Cosma. Tämä musiikillinen kameleontti on säveltänyt musiikkia yli kolmeensataan elokuvaan ja televisiotuotantoon, minkä lisäksi hän on säveltänyt oopperoita ja tehnyt kappaleita esimerkiksi Chet Bakerille, panhuilumestari Gheorghe Zamfirille (Pitkä vaalea mustakenkainen), Don Byasille ja Lara Fabianille. Tanssin kaltainen elokuva on tasan yhtä hyvä kuin sen musiikki ja tässä tapauksessa se on erinomaista. Joukossa on myös Cosman sovittamia kappaleita Glenn Miller Orchestralta, Count Basielta, sekä Edith Piafin La Vie en Rose. Mutta ehkäpä omaan korvaani hienoin oli Cosmanin oma elokuvan nimikkosävellys Le Bal, joka esiintyy osana tätä kappaletta alkaen kahden minuutin kohdalta. Tuo kun yhdistyi vielä elokuvan rytmikkäisiin kuviin, niin saavutin aistien euforian.
Midnight Runners (2017)
imdb
Päätähdet: Seo-Joon Park, Ha-Neul Kang, Ha-seon Park
Lienen maininnut jo täälläkin useita kertoja pitäväni korealaisista ja japanilaisista elokuvista. Midnight Runners on "buddy cop" -genren komedia. Eli tälläisissä elokuvissa kaksi hyvin erilaista persoonaa, jotka ovat usein toistensa täysiä vastakohtia, joutuvat pakonsanelemana tekemään yhteistyötä ratkaistakseen jonkin rikoksen. Usein matkan varrella he oppivat toisiltaan ja heistä kehkeytyy mitä parhaimmat ystävykset. Midnight Runnersissakin pääkaksikko on tietyllä tavalla lievästi toistensa vastakohtia, mutta amerikkalaiselokuvista poiketen heitä yhdistää alusta saakka rakkaus ja intohimo poliisin ammattia kohtaan. Elokuva oikeastaan rakentuu juurikin tuon intohimon ympärille. Juonen lähtökohdat ovat lyhyesti seuraavat: Kaksi Etelä-Korean poliisiyliopiston kadettia, eli poliisiopiskelijaa, todistavat iltalomallaan kidnappauksen. He tietävät, että tälläisessä tapauksessa on toimittava mahdollisimman nopeasti mikäli tapaus halutaan selvittää ja täten he alkavat omin neuvoin tutkimaan sieppausta seuraten toimintaprotokollaa. Kommelluksilta ei tietenkään vältytä.imdb
Toiminta / Komedia / Rikos
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kim Joo-HwanPäätähdet: Seo-Joon Park, Ha-Neul Kang, Ha-seon Park
Elokuva alkaa ensin puhtaana komediana ja eräänlaisena Korean versiona Poliisiopistosta, vaikka lienee syytä tähdentää ettei kyseessä ole todellakaan mikään parodia. Kaksikko törmää koulutuksessa toisiinsa ja heistä alkaa tulla hiljalleen ystäviä. Juuri kun katsojana alkaa pikkuhiljaa kyseenalaistamaan, että mihin suuntaan tämä elokuva on oikein menossa ja mikä tässä on ajavana voimana, saamme tarkoituksemme kidnappauksen luoman mysteerin muodossa ja elokuvakin muuttuu toimintakomediaksi. Tuoreen näkökulman ohella elokuvasta tekee katsomisen arvoisen se€n sympaattinen pääkaksikko, jonka näyttelijöiden välillä on erinomainen kemia. Kaikesta näkee, että heillä on ollut hauskaa tätä elokuvaa tehdessä ja korealaisten elokuvien katsojallekin tämä on mukavaa vaihtelua maan usein synkkiin ja väkivaltaisiin elokuviin. Tietyin tavoin tarina on loppupeleissä melko standardi, mutta se on toteutettu hyvin ja se tulee vieraasta kulttuurista, mikä lisää sen kiinnostavuutta. Lisäksi se tarjoillaan aimo annoksella hauskuutta, energiaa ja vilpittömyyttä.
9.
Ohjaus & käsikirjoitus: Jeremy Rush
Päätähdet: Frank Grillo, Caitlin Carmichael, Shea Whigham
Netflix alkaa pikkuhiljaa onnistua tuottamaan kasvavissa määrin mielenkiintoisia ja omaperäisiä elokuvia, joiden laatu on tuntunut minusta parantuneen huomattavasti viime aikoina. Wheelmanin nimi selittää itse itsensä, kyseessä on elokuva pakoautonkuljettajasta ja sillä ei taida olla mitään tekemistä takavuosien Vin Dieselin tähdittämän videopelin kanssa. Kuten Tom Hardyn mainiossa Lockessa, kamera ei poistu milloinkaan autosta ja Frank Grillon esittämä kuljettajakin on pitkälti naulittuna kuskinpenkille. Grillon hahmo on palkattu kuskiksi pankkiryöstökeikalle, joka ei tietenkään mene putkeen. Grillo saa kesken ryöstön puhelun tuntemattomasta numerosta ja soittaja kertoo, miten myöskin keikkaa varten palkattujen asemiesten on määrä tappaa kuski keikan jälkeen. Hyvää hyvyyttään soittaja ei tätä tietoaan jaa, sillä hän haluaa kuskin karkaavan rahojen kanssa ja tuovan ne hänelle sovittuun tapaamispaikkaan. Ellei näin tapahdu, kuskin yksin kotiin jättämä tytär saa kärsiä.Päätähdet: Frank Grillo, Caitlin Carmichael, Shea Whigham
Tälläinen tarina luo poikkeukselliset mahdollisuudet tehdä a-luokan jälkeä b-luokan budjetilla. Tekijät ovat löytäneet ison kasan vaihtelevia kuvakulmia auton sisällä, minkä ohella katsojan mukana oleminen näkymättömänä ja autoon sisälle kahlittuna matkustajana on otettu mukaan osaksi tarinaa. Kuski poistuu muutamissa kohdissa autostaan ja tuolloin kamera kuvaa täysin staattisena taka- tai etupenkiltä etulasin läpi. Riippuen ulkona olevien puhujien äänenvoimakkuudesta ja etäisyydestä autoon, kuulemme tiettyjä osia ulkona käytävistä keskusteluista. Juuri tämä viimeistelee sen illuusion, että katsoja on Grillon hahmon mukana autossa näkymättömänä matkustajana ja saa meidät intensiivisesti kaapattua tarinaan ja asettumaan Grillon puolelle. Lisäksi jopa tuollaisiin yksinkertaisiin keskustelukohtauksiin tulee tuon autoon kahlitsemisen seurauksena mielenkiintoinen ripaus intensiteettiä ja uhkaa, kun ei oikein täysin pysty hahmottamaan tilannetta ja tiedä mitä on menossa. Sitten kun pääsemme elokuvan ihastuttavan yksinkertaisiin ja realistisiin ajo- ja toimintakohtauksiin, niin tuo intensiteetti nousee vielä aivan eri tasolle. Mukava pieni yllätys arki-illan ratoksi.
8.
Ohjaus: Gabriela Cowperthwaite
Käsikirjoitus: Pamela Gray, Annie Mumolo, Tim Lovestedt
Päätähdet: Kate Mara, Edie Falco, Tom Felton, Ramon Rodriguez
“They're not even dogs anymore. They're warriors, and they come back with all the same issues we do. ”
Aikanaan setämies Craig Fergusonin haastattelussa ujosti flirttaillut Kate Mara saattaa olla minun suosikkini mitä näyttelijöihin tulee. Erityisesti hänen tähdittämänsä pienemmän budjetin sci-fi Morgan oli yksi viime aikojen positiivisimpia yllätyksiä arvosanoihin peilattuna. Toki kyseessä on köyhempi versio Ex-Machinasta, mutta ei sellaisen pitäisi tehdä elokuvasta automaattisesti huonoa. Lisäksi elokuvan genrenä on imdb:ssä listattu ensimmäisenä toiminta ja sitten kauhu, mutta kyseessä on enemmänkin sci-fi trilleri. Joten oletettavasti käyttäjien arvosanassa heijastuu hieman väärillä odotuksilla elokuvan katsoneiden mielensäpahoittajien äänet. Tai ainakin tuollaista kaavaa olen ollut havaitsevinani monien vastaavanlaisten elokuvien kohdalle jotka on kauhuksi listattu ja eivät varsinaisesti sisälläkään mitään suoranaisia pelottavuuksia. Mutta tietynlaisen ahdistuneisuuden tai vähintäänkin epäluulon Morgan saa nostettua ilmoille.Käsikirjoitus: Pamela Gray, Annie Mumolo, Tim Lovestedt
Päätähdet: Kate Mara, Edie Falco, Tom Felton, Ramon Rodriguez
“They're not even dogs anymore. They're warriors, and they come back with all the same issues we do. ”
Megan Leavey taasen on tositapahtumiin perustuva tarina pienen köyhän kaupungin nuoresta naisesta, joka haluaa vain paeta mahdollisimman kauas ahdistavaa ympäristöä ja kontrolloivaa äitiään. Tyhjätaskuna ja olemattomalla koulutuksella ei kuitenkaan pääse puusta pitkään laman kourissa painivassa maassa, joten Megan Leavey päättää vastata Setä-Samulin kutsuun ja värväytyä merijalkaväkeen. Armeijassa Leavey suuntautuu koirakouluttajaksi ja lopulta hänet lähetetään muiden tavoin komennukselle Irakiin. Elokuva kertoo Meganin ja koiran välisestä siteestä, jonka ohella se antaa myös pientä (varmastikin vähän siloiteltua) makua millaista on palvella naisena miesvoittoisessa armeijassa.
Yleensä vihaan jo valmiiksi elokuvia joiden pääosassa on eläin. Turhan usein ne korotetaan ihmismäiseen asemaan ja elokuvan päärooliin, jolloin saamme katsoa suurella kärsivällisyydellä yhteen leikattuja irtonaisia otoksia eläimestä "näyttelemässä" "hahmonsa" pääroolia. Kaiken aikaa eläimen kehonkielestä on havaittavissa, että se käyttäytyy kuten kuka tahansa muukin lajinsa edustajista ja se ei tiedä mitä on meneillään vaikka kuinka leikkaajat ja kuvaajat yrittävät rakentaa illuusiota. Eläimen pitää saada olla eläin ja draaman kannattelemisen pitäisi olla ensisijaisesti kaikkien muiden paitsi eläimen harteilla. Toinen ärsyttävä ominaisuus on paatoksellisuus, sillä nämä elokuvat ovat poikkeuksetta vähän pienemmän budjetin itkufilmejä, jotka vain yrittävät liikaa. En kuitenkaan täysin sydämetön, sillä olen ollut romuna Hachikoa katsoessa ja vaikka Marley & Minä on elokuvana mitä on ja sormi vietti hetkisen kelausnapillakin, niin lopun tullen kuitenkin sekin nosti palan kurkkuun vetoamalla minun omiin loppuaikojen muistoihini lemmikinomistajana.
Megan Leaveyssä elokuvan koira käyttäytyy kuten koira ja kaikki muu on rakennettu ympärille siihen malliin, että se riittää täydellisesti ja muuta ei vaadita. Sitäpaitsi eläimen luonnollisen käyttäytymisen seuraamisessa on tiettyä animalistista kiehtovuutta, mikä rikkoutuu jos eläimen pitää toimia kuten näyttelijä ja seisoa tuossa, mennä tuonne ja katsoa kameraan. Lisäksi se rikkoo myös realismin illuusiota jos jatkuvasti joudutaan käyttämään kohtausten sisällä irrallisia kuvia pelkästä koirasta, että eläin on saatu tekemään mitä tarina vaatii. Suosikkejani ovat kuitenkin nämä hetket kun koira makaa jossain sohvalla ja kesken kohtauksen nostaa päänsä yhtäkkiä valppaana pystyyn ja kävelee ripeällä määrätietoisuudella kuvan ulkopuolelle käsittelijänsä luo. Usein tälle ei varsinaisesti ole edes mitään konkreettista tarvetta juonen puolesta. Mutta joo, jos Megan Leavey sattuu kohdalle niin se on ihan mukavan raikas ja opettavainenkin tuulahdus ja siten vilkaisemisen arvoinen. Mennään eteenpäin.
7.
Goodbye Christopher Robin (2017)
imdb
Henkilökuva / Draama
Ohjaus: Simon Curtis
Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce & Simon Vaughan
Päätähdet: Domhall Gleeson, Margot Robbie, Kelly Macdonald, Will Tilston, Alex Lawther
“After the war there was so much sadness... that hardly anyone could remember what happines was like. Then Winnie the Pooh came along and he was like a tap. You just turned it on and happines came out.”
Mitä nyt olen tässä muutaman lastenkirjailijasta kertovan elokuvan katsonut vuosien saatossa, he tuntuisivat ollleen usein melko etäisiä omaa jälkikasvuaan kohtaan. Eritoten Helena Bonham-Carterin tähdittämä mainio tv-elokuva Enid tulee etunenässä mieleen. Erityisesti kohtaukset, joissa hän luki tarinoitaan lukutilaisuuksissa muille lapsille olivat melko ironisia, sillä Enidiä markkinoitiin täydellisenä äitinä ja kaikki huokailivat kuinka onnekkaita hänen lapsensa mahtavat ollakaan. Mutta näissä yleisötilaisuuksissa kirjailija oli aivan erilainen kuin kotosalla. Tosiasiassa ainakin elokuvassa Enid Blyton oli uskomattoman itsekeskeinen nainen, joka hädintuskin kesti edes nähdä lapsiaan ja heidät kasvattikin lastenhoitaja. Näinköhän hän elokuvassa hankki lapsia miehensä / suvun paineistamana. Luulisin näin olleen, mutten aivan varmasti muista.imdb
Ohjaus: Simon Curtis
Käsikirjoitus: Frank Cottrell Boyce & Simon Vaughan
Päätähdet: Domhall Gleeson, Margot Robbie, Kelly Macdonald, Will Tilston, Alex Lawther
“After the war there was so much sadness... that hardly anyone could remember what happines was like. Then Winnie the Pooh came along and he was like a tap. You just turned it on and happines came out.”
Goodbye Christopher Robin sai vähän vaisummanpuoleisen vastaanoton erityisesti kriitikoiden taholta, koska se on ottanut ilmeisesti vähän liikaa vapauksia faktoista. Sen käsityksen sain pikavilkaisulla arvostelijoiden otsikoista. Tiesin ennalta aiheesta hyvin vähän ja kun tekijät onnistuivat kertomaan tarinansa hyvin onnistuneella ja tyydyttävällä tavalla, niin en sitten viitsinyt tuoreeltaan mennä pilaamaan hyvää fiilistäni mukavasta elokuvasta peilaamalla sitä suurennuslasilla faktoihin. Joskin pikasilmäilin Christopher Robinin wikipediasivun läpi ja siihen nähden elokuvan lopetus oli kauniisti sanoen siloiteltu, mutta kenties hänen myöhemmän elämänsä vaiheilla ei haluttu tappaa tuota tarinan ja hänen hahmonsa sympaattisuutta. Toisaalta taas oliko elokuvalle sitten aivan pakko kehittää ylipäänsä minkäänlaista epilogikohtausta, etenkään hyvin heikkoa sellaista.
Goodbye Christopher Robin kertoo siis miten Nalle Puh syntyi ja käsittelee Christopher Robinin, sekä hänen vanhempiensa välistä suhdetta. Lisäksi elokuva näyttää sen hullunmyllyn mihin perhe ja erityisesti Christopher joutuivat kirjan julkaisun jälkeen. Christopherin isä A.A. Milne (mainio Domhall Gleeson) on maineikas ja vakava kirjailija, johon ensimmäinen maailmansota on jättänyt traumansa. Äiti Daphne (Margot Robbie) taas on eräänlainen ylhälistönainen, jolla on vaativa maku. Kun Christopher palaa rintamalta kärsien posttraumaattisesta stressihäiriöstä, Daphne ajattelee lapsen hankkimisen saavan miehensä takaisin tasapainoon. Näin ei kuitenkaan käy, vaan isän ja pojan suhde on jopa olematon. Äiti taas leikkii poikansa kanssa vain silloin kun haluaa. Täten pojan varsinainen kasvattaminen on lastenlikkaa näyttelevän ja aina hymyn katsojan kasvoille viehkolla irlantilaisaksentillaan saavan Kelly McDonaldin vastuulla. Asiat kuitenkin muuttuvat ja pian isä joutuu pakkotilanteen edessä huolehtimaan pojasta vähän aikaa yksikseen ja tämän yhdessä vietetyn ajan aikana Milne herättää henkiin Nalle Puhin ja Puolen hehtaarin metsän asukkaineen.
6.
Komedia / Draama
Ohjaus: Argyris Papadimitropoulos
Käsikirjoitus: Papadimitropoulos & Syllas Tzoumerkas
Päätähdet: Makis Papadimitriou, Elli Tringou, Milou Van Groesen, Marcus Collen
Makis Papadimitrioun esittämä keski-ikäinen mies palkataan kreikkalaisen lomasaaren lääkäriksi. Elokuva ei kerro auki hänen menneisyyttään ja miten hän on päätynyt tähän perheettömälle miehelle yksinäiseen paikkaan, jonka väkiluku lomakauden loputtua kutistuu pariin sataan ihmiseen. Katsojalle kuitenkin ripotellaan leivänmurusia, joista voi halutessaan koittaa tehdä johtopäätöksiä. Ensinnäkin lääkäri saapuu saarelle allapäin ja lähes masentuneena, hän ei millään haluaisi lähteä ihmisten ilmoille. Lisäksi saamme vaikutelman, jonka mukaan lääkäri olisi jopa lähes ylipätevä uuteen pestiinsä. Eli hän pakenee jotain ja kaipaa täydellistä maisemanvaihdosta. Todennäköisesti vaimo on eronnut hänestä monen yhteisen vuoden jälkeen.Ohjaus: Argyris Papadimitropoulos
Käsikirjoitus: Papadimitropoulos & Syllas Tzoumerkas
Päätähdet: Makis Papadimitriou, Elli Tringou, Milou Van Groesen, Marcus Collen
Eräänä päivänä lääkärin vastaanotolle tulee paikkailtavaksi joukko kovaa juhlivia nuoria, jotka hetken pilailtuaan ja flirttailtuaan lempeästi lääkärin kustannuksella kutsuvat tämän mukaan rannalle. Lääkäri suostuu kaikkien yllätykseksi ja alkaa viettää aikaansa tämän joukon mukana roikkuen heidän kannoillaan kuin lapsi. Hän on selvästikin ihastunut yhteen porukan nuorista naisista, joka tietyllä tavalla nauttii tästä nuoruuden ja kauneuden tuomasta vallastaan ja hyödyntää sitä. Tästä taas voidaan jatkaa ajatusleikkiä. Mies vaikuttaa hieman infantiililta rakkausasioiden suhteen, joten kenties hän on nuoruudessaan seurustelun sijaan keskittynyt tiukasti opiskeluihinsa ja on jossain välissä matkan varrella vahingossa tavannut entisen vaimonsa, joka on ollut miehensä ensimmäinen ja ainoa seurustelusuhde. Vakavasti opintoihinsa paneutuessaan mies taas on unohtanut elää nuoruutensa ja missannut kaikki juhlat, vapauden tunteen sekä erinäiset kokeilut. Joten nyt näiden estottomien ja villien nuorten kanssa keski-iän kriisissä oleva mies näkee mahdollisuuden kääntää kelloa taaksepäin ja elää osanen menetettyä aikaa elämästään uudelleen.
Suntan on musta komedia höystettynä romantiikalla, auringonvalolla ja elämän kauneudella. Erittäin sympaattisen päähahmon tarina saa elokuvan kuluessa traagisia piirteitä, sillä hän ei tiedosta sitä kuinka hyvin hänellä menee. Minä ainakin olisin hemmetin kateellinen unelmajopista tuollaisella lomasaarella tiiviissä yhteisössä, asunto tarjotaan työn puolesta ja periaatteessa jokapaikkaan voi vain kävellä. Hieno elokuva, joka toivottavasti löytää tiensä televisioon.
5.
The Comedian (2016)
imdb
Komedia
Ohjaus: Taylor Hackford
Käsikirjoitus: Art Linson, Jeffrey Ross, Richard LaGravenese, Lewis Friedman
Päätähdet: Robert DeNiro, Leslie Mann, Danny DeVito, Harvey Keitel, Edie Falco
“She lost me when she said, We like to think.”
Olikohan se 6-7 vuotta sitten joulun aikoihin kun veljeni sanoi katsoneensa edellisenä iltana televisiosta Charlie Sheenin roastin ja kuinka siinä väännettiin aivan uskomattoman härskejä ja törkeitä vitsejä päin naamaa paikalla istuvien julkkisten ja koomikoiden kustannuksella. Siinä sitten törkyhuumorin ystävän viisari värähti ja katselin Youtubesta pätkiä jopa näistä vanhoista New York Friars Clubin roasteista. Sittemminhän näitä roast-iltoja on järjestetty ilmeisesti ihan Suomessakin ainakin joitakin. Valitettavasti vain sitä ainoaa oikeaa, eli Comedy Centralin roastia ei ole viime aikoina järjestetty enää vuosittain. Edellinen iltama oli Rob Lowen kustannuksella 2016 ja viime vuonna sitä ei järjestetty, kuten ei myöskään tehty 2014. Mutta juurikin tämän vuoden huhtikuussa ilmoitettiin, että tänä kesänä on tulossa Bruce Willisin roast. En malta odottaa!imdb
Ohjaus: Taylor Hackford
Käsikirjoitus: Art Linson, Jeffrey Ross, Richard LaGravenese, Lewis Friedman
Päätähdet: Robert DeNiro, Leslie Mann, Danny DeVito, Harvey Keitel, Edie Falco
“She lost me when she said, We like to think.”
The Comediania on ollut käsikirjoittamassa näissä nykyajan Comedy Centralin roasteissa aina läsnä oleva "insult"-koomikko Jeffrey "The Roastmaster General" Ross, joten arvosanoista huolimatta tiesin nauravani elokuvan loukkaavan huumorin parissa pääni kipeäksi. Robert DeNirostakin pidän edelleen suunnattomasti, vaikka mies on näytellyt enemmän tai vähemmän yhtä roolia 90-luvun lopulta lähtien ja suurin osa noista elokuvista on unohdettavaa kertakäyttöviihdettä. Siitä huolimatta olen suurimman osan noista elokuvista ahminut nauttien yhden elokuvahistorian suurimman nimen preesensistä. Toisaalta välillä juurikin siitä syystä joitain elokuvia on ollut tuskallista katsoa ja useimmiten ne ovat olleet komedioita. Kieltämättä DeNirokin sopisi roastattavaksi sillä taannoin kun hän sai Golden Globeissa Cecil B. DeMille palkinnon, hän piti erittäin hauskan puheen ja laski leikkiä omalla kustannuksellaan. Oletettavasti huumorintaju piisaisi ja komediakirjoittajakin löytyy kontakteista. Ura ei toki ole vessanpöntössä, mutta ei se ollut James Francolla (2015) tai Justin Bieberilläkään. Rahaa vaan pöytään.
DeNiron hahmo The Comedianissa on komediaikoni, joka on tähdittänyt vuosia sitten nimeään kantanutta koko perheen sitcom-sarjaa. Sen jälkeen DeNiro on yrittänyt luoda uraa rääväsuisena standup-koomikkona, joka vastaa paremmin hahmon todellista persoonaa. Ongelmana on vain se, että yleisö näkee ja haluaa nähdä hänet edelleen tuona tv-sarjan höpsönä perheenpäänä. Ja tuo ikuinen riippakivi aiheuttaa paitsi häpeää ja naljailua koomikoiden keskuudessa, myös nakertaa DeNiron hahmoa valtavasti. Hän haluaa osoittaa olevansa muutakin ja janoaa arvostusta, sekä leveämpää leipää. Ja hän on mielestään enemmän kuin riittävän hyvä lyödäkseen läpi standup-koomikkona. Mutta kun se turkasen menneisyys leijuu varjona hänen yllään ja eräänä iltana hän menettää hermonsa yleisön joukossa olevaan huutelijaan pahoinpidellen tämän. Ja näin on edessä yhdyskuntapalvelu ja menneisyytensä kanssa sinuiksi tuleminen. Tarina ei välttämättä toimi aivan viimeiselle kolmannekselle saakka, mutta ne 2/3 ja erityisesti niiden sisältämä karkea huumori tekevät tästä silti hyvän ja ennen kaikkea hauskan komedian.
4.
Henkilökuva / Draama
Ohjaus: Joseph Kosinski
Käsikirjoitus: Ken Nolan & Eric Warren Singer perustuen Sean Flynnin artikkeliin
Päätähdet: Josh Brolin, Miles Teller, Jeff Bridges, Jennifer Connelly
“If you're looking for sympathy, the only place you're going to find it is in the dictionary, somewhere between shit and syphilis.”
Kun katsoo paljon elokuvia sitä ilahtuu aina kun vastaan tulee jollain lailla poikkeava elokuva. Only the Brave kertoo tositarinan Eric Marshista ja hänen perustamastaan Granite Mountain Hotshots -nimisestä tiimistä, joka sammutti maastopaloja ympäri Yhdysvaltoja toimien maasta käsin etulinjassa. Arizonan Prescottissa asuva ja palolaitoksen riveissä työskentelevä Marsh (Brolin) on kyllästynyt siihen, että aina kun lähialueella syttyy maastopalo, hänen ryhmänsä joutuu toimimaan muualta maasta tulevien metsäpalojen sammutukseen erikoistuneiden ryhmien käskyjen mukaan vailla mitään sananvaltaa strageioihin ja uhrattaviin alueisiin. Joten Marsh alkaa kokoamaan ja treenaamaan omaa valiojoukkoaan, jonka tarkoituksena on läpäistä hotshots-tutkinto ja näin päästä sammuttamaan metsäpaloja etulinjasta käsin, sekä saaden strategista sananvaltaa. Kyse on yhtälailla ylpeydestä kuin myöskin kotialueen edun ajamisesta.Ohjaus: Joseph Kosinski
Käsikirjoitus: Ken Nolan & Eric Warren Singer perustuen Sean Flynnin artikkeliin
Päätähdet: Josh Brolin, Miles Teller, Jeff Bridges, Jennifer Connelly
“If you're looking for sympathy, the only place you're going to find it is in the dictionary, somewhere between shit and syphilis.”
Marsh on jo treenauttanut tiiviiksi hitsautunutta joukkoaan jokusen vuoden, kun se saa uutta verta ex-narkkari Brendanin (Teller) muodossa. Brendan yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä järjestykseen, koska hänellä on kotona pieni tytär. Tämä työ on kutakuinkin hänen viimeinen oljenkortensa ja Marsh aistii tämän antaen pojalle mahdollisuuden tehdä itsestään jotain. Enempää en viitsi juonta käsitellä ja mielestäni tämä on elokuva, joka olisi parasta nähdä täysin kylmiltään.
Elokuvan ainoa kauneusvirhe lienee sen hyvin kaavamainen ja johdonmukainen tarinankerronta, sekä läsnä oleva tietynlainen ihaileva linssi, jotka antavat yhdessä vähän turhan paljon vihjeitä siitä mitä kliimaksissa lienee odotettavissa. Joskin se kliimaksi on niin vahva ja vaikuttava, että siitäkin huolimatta vietin elokuvan lopun hiljaisuudessa ja vailla järjellisiä ajatuksia. Elokuva oli tarinankerronnaltaan hyvin perinteistä settiä, mutta puitteet ovat vaikuttavat ja tarina itsessään pitää sisällään melkoisia moukariniskuja.
Only the Brave on nykyaikainen western, joka koulutusosuuksissaan, kurinalaisuudessaan ja ryhmähengessään osoittaa myös sotaelokuvan ominaisuuksia. Sen metsäpalo-osuudet ovat tietenkin uskomattoman intensiivisiä, kiehtovia, opettavia ja jännittäviä. Kaiken tämän kruunaa näyttelijäkaarti, joka oli yksi vuoden kovimmista ja onnistuneimmista.
3.
2013 valmistui dokumentti Unten ja hulluuden valtakunta, mikä kuvasti Studio Ghiblin arkea kun maineikkaalla animaatiostudiolla oli työn alla kaksi historiallista elokuvaa: Prinsessa Kaguyan taru ja Tuuli nousee. Ensimmäinen oli Isao Takahatan viimeinen elokuva ja jälkimmäinen taas Hayao Miyazakin viimeinen. Samalla nämä studion perustajien ja ajavien voimien viimeiset elokuvat merkitsivät myös käsin tehtyjä animaatioita tuottaneen maineikkaan Studio Ghiblin loppua. Kun muu maailma on siirtynyt tekemään animaatioita tietokoneella, niin mistäpä sitä enää löytyisi tarvittavaa työvoimaa studion pyörittämiseksi. Etenkin kun sen ajavat voimat poistuvat eläkepäiville ja laiva jää vaille kapteenia. Ei ole olemassa toista Miyazakia, eikä toista Takahataa. Tietokone kun on nykyajan animaation työväline, ollut jo lähes pari vuosikymmentä.
Mutta askeettinen ja työlleen omistautunut Miyazaki ei vain osaa eläköityä ja olla joutilaana. Tässä dokumentissa hän tutkailee mahdollisuutta tehdä vielä yksi elokuva, joka tällä kertaa olisi tietokoneanimaatio toukasta. Mutta vähemmän yllättäen mestari ei ole alkuunkaan tyytyväinen millaista jälkeä nuoret juipit saavat masiinoillaan aikaiseksi. Näemme kuinka väsymättömällä tarkkuudella, yksityiskohtaisuudella ja tinkimättömyydellä Miyazaki suhtautuu animaatioiden tekoon, kun hän yrittää kertoa pojille miten toukan kuuluisi liikkua. Mistä sen liikkeen tulee lähteä ja miten se energia ajaa toukkaa eteenpäin, sekä kulkee sen ruumiin läpi. Hänen on pakko tarttua kynään jälleen kerran ja piirtää muutama ruutu malliksi. Tämän prosessin aikana hän alkaa innostuneena lämmitellä luottotuottajaansa Toshio Suzukia, että mitäs jos tehtäisiin vielä pitkäkin animaatioelokuva. Isoin ongelma on vain siinä, että vanhoja loistavia työtovereita on jo kuollut viereltä melko paljon ja uusien, vanhan animointitekniikan hallitsevien työntekijöiden löytäminen on vähintäänkin hankalaa.
Tämä dokkarissa tehtailtu lyhytelokuva Boro the Caterpillar on ilmeisesti jo julkaistu maaliskuun lopulla Japanissa. Valitettavasti sitä esitetään ymmärtääkseni ainoastaan vain Tokion Ghibli-museossa, eli se ei ole tulossa dvd:lle tai teattereihin. Joten siinä on futuristiseen Tokioon suuntaaville elokuvaystäville yksi ehdoton pakkopysähdys, jolla kelpaa kehuskella. Mestari on myös aloittanut uuden kokoillan projektin How Do You Live, jonka ensi-ilta olisi tällä haavaa 2021 ja huolena on luonnollisesti se dokumentissakin ilmaistu asia, eli mitä jos Miyazakille sattuu jotain elokuvan tekoprosessin aikana.
Toinen animen suuri nimi ja Ghiblin toinen perustaja Isao Takahatahan kuoli pari kuukautta sitten. Hän teki hyvin aikuisia ja rohkeita animaatioita, joista erityisesti Tulikärpästen hauta on yksi parhaita ikinä näkemiäni elokuvia. Tavallaan haluaisin katsoa sen toisenkin kerran, mutta en ole varma pystynkö siihen. Olin nimittäin melkoinen ihmisraunio sen nähtyäni ja ainakin vartti meni melko lohduttomissa sekä hallitsemattomissa tunnekuohuissa ennen kuin oli pakko alkaa katsomaan Itse Ilkimys 2:sta, että saavuttaisi vähän iloisemman mielen. Vain japanilainen Departures on aiheuttanut henkilökohtaisten kokemusten ja ajoituksen puolesta yhtä vahvan reaktion, mutta Tulikärpästen hauta teki sen tuosta vain.
2.
Komedia / Draama / Sota
Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Linklater & Darryl Ponicsan, perustuen Ponicasin kirjaan
Päätähdet: Bryan Cranston, Steve Carell, Laurence Fishburne
“Sal, if you had any more manners, you would be a dog.”
Last Flag Flying on tragikoominen road movie ja toi mieleeni vähän kuin elokuvan muotoon puetun teatterin, mutta hyvällä tavalla. Elokuvassa kolme Vietnamin sodan veteraania tapaa toisensa ensimmäistä kertaa sitten palvelusaikojen. Steve Carellin esittämä Larry "Doc" Shepherd on masinoinut tämän tapaamisen, koska hänen poikansa on saanut juuri surmansa Irakissa. Poika haudataan Arlingtonin hautuumaalle ja Doc tarvitsee henkistä tukea matkalle Arlingtoniin ja siellä pidettävään muistotilaisuuteen. Koska kyseessä on komedia, niin matka ei mene todellakaan nappiin ja hänen kavereidensa tarjoama tukikin on vähän niin ja näin.Ohjaus: Richard Linklater
Käsikirjoitus: Linklater & Darryl Ponicsan, perustuen Ponicasin kirjaan
Päätähdet: Bryan Cranston, Steve Carell, Laurence Fishburne
“Sal, if you had any more manners, you would be a dog.”
Bryan Cranstonin sarkastinen Sal Nealon ei ole juurikaan muuttunut palvelusajoista. Hän pyörittää baaria pikkukaupungissa tullen hädin tuskin toimeen, sillä töissä hän periaatteessa ottaa kuppia kavereidensa kanssa. Laurence Fishburnen esittämä Richard Mueller taas oli nuorena Nealoniakin kovempi ranttali, mutta hän on hahmoista ainoa joka on muuttunut merkittävästi aikuisiällään ja jättänyt menneisyyden raikulielämän taakseen. Doc puolestaan oli porukassa se, jonka kustannuksella laskettiin jatkuvasti leikkiä. Ja tästä elokuva saakin ensimmäisen traagisen piirteensä kun Doc tulee vilpittömästi pyytämään periaatteessa kiusaajiltaan apua, koska hänellä ei ole muitakaan ystäviä. Omantunnon kehittäneitä Salia ja Richardia tietysti vähän hävettää miten he Docia kohtaan aikanaan käyttäytyivät ja osittain sen motivoimana he suostuvat lähtemään Docin mukaan. Matkan varrella sitten verestellään vanhoja muistoja oikein urakalla pääosin lämpimissä tunnelmissa.
Erityisesti minua viehätti elokuvan yleinen tunnelma ja sen kuiva huumori, jota mainiot ja komedian saralla enemmän tai vähemmän kunnostautuneet näyttelijät viljelivät vakavalla naamalla. Tämän ohella kaverusten välinen keskinäinen sanailu ja naljailu oli ilahduttavaa seurattavaa ja näyttelijäkolmikon välillä oli selkeää kemiaa.
Mielenkiintoisesti elokuvan voi muuten nähdä vähintäänkin henkisenä jatko-osana vuonna 1976 tehdylle elokuvalle The Last Detail (Saattokeikka), jossa kaksi karskia ja villiä merijalkaväen sotilasta saattoivat nuorta vankia sotilasvankilaan. He pitivät komennusta onnenpotkuna; kuin maksettuna lomana. Mutta surkeaa naamaa koko matkan näyttänyt ja heikon itseluottamuksen omaava nuori vanki pilasi heidän iloisen tunnelmansa. Joten solttukaksikko päätti piristää vankia ja heitä itseään matkan varrella. Käytiin mm. ryyppäämässä ja huorissa, jonka ohella kaksikko opetti nuorelle vangille erikoisia näkemyksiään elämästä ja miten pärjätä siinä. Onkin helppoa kuvitella nämä kaksi sotilasta Nealoniksi ja Muelleriksi, sekä Doc vangiksi. 30 vuotta on tehnyt hahmoista hieman leppoisempia ja antanut heille perspektiiviä, jonka kautta he arvioivat omaa elämäänsä kukin omasta humoristisesta näkökulmastaan.
Last Flag Flying tulee olemaan todella korkealla vuoden päätteeksi, kun listaan parhaat elokuvat vuodelta 2018 ja ehkäpä silloin se on myös tiivistettynä hieman tyylikkäämmin. Elokuva on yksinkertaisesti loistava. Mahtavaa näyttelijätyötä, käsikirjoittamista ja ohjaamista. Esimerkiksi elokuvan tempo, sekä komedian ja draaman sekoitus on täydellistä. Tämä olisi niin helposti voitu mokata lukemattomin eri tavoin, mutta kaikki toimii harmoniassa.
1.
Historia / Musikaali
Ohjaus: Ettore Scola
Käsikirjoitus: Jean-Claude Penchenat, Ruggero Maccari, Furio Scarpelli & Scola
Päätähdet: Nani Noel, Etienne Guichard, Regis Bouquet, Francesco De Rosa
Tanssit on dialogiton elokuva, joka sijoittuu yhteen ja samaan ranskalaiseen tanssisaliin. Se kertoo viiden vuosikymmenen verran Ranskan historiaa alkaen 1920-luvulta ja ajan kulku kuvataan tanssisalia vuosikymmenestä toiseen asuttavien samojen henkilöiden tanssin ja musiikin kautta. Ensialkuun tietysti elokuvan kuvaus herätti itsessä melkoista skeptismiä, sillä äkkiseltään se kuulosti pelkältä kikalta, jolla saavutetaan huomiota ja saadaan vielä anteeksi kompurointeja. Minulla oli päällimmäisenä mielessä tietenkin Baby Driver, joka keräsi massiivisen hypen ympärilleen sovittamalla elokuvan toiminnan musiikkiin. Se oli siistiä vartin verran ja sitten huomio alkoi kiinnittyä kaiken pohjana olevaan vaatimattomaan ja tuttuun tarinaan. Toki Tanssit on ohjannut maineikas Ettore Scola, joten parempi vertaus lienee vaikkapa Alexander Sokurovin yhdellä otoksella kuvaama 96 minuuttinen Venäjän arkki. Elokuvassa seurataan Pietarin Talvipalatsissa liikkuvaa haamua, joka harhailee huoneesta toiseen ja kohtaa oikeita sekä fiktiivisiä hahmoja kaupungin yli 300-vuotisesta historiasta. Ja se elokuva oli kuin lumoava uni, jonka ei koskaan olisi halunnut loppuvan. Sama tunne tuli vastaan nytkin.Ohjaus: Ettore Scola
Käsikirjoitus: Jean-Claude Penchenat, Ruggero Maccari, Furio Scarpelli & Scola
Päätähdet: Nani Noel, Etienne Guichard, Regis Bouquet, Francesco De Rosa
En tunne Ranskan historiaa, tai tanssia ja kehonkielenkään hahmottamisen suhteen en ole mikään nero. Mutta maailman- ja Suomenkin yhteiskuntahistorialla pärjää mainiosti, sillä kyllä ne Euroopan ja Ranskan muutoksen tuulet tänne pohjolaankin ehtivät aikalailla samoilla vuosikymmenillä. Elokuvan hienoin hetki lienee toisen maailmansodan aikana, jolloin aikaisempien vuosikymmenien luihu ranskalaishahmo siirtynee symboloimaan natsimielisiä ranskalaisia ja erityisesti Vichyn nukkehallitusta. Alkuaikojen ujo hujoppi, joka ei tuolloin oikein löytänyt tanssipartneria ja joutui viettämään tanssisalissa aikaa seinäruusuna, ilmestyy paikalle puolestaan natsiupseerin univormussa. Vieläkään ei hujopille löydy naisten joukosta nättiä tanssittajaa, vaikka Vichy-mies sitä kuinka yrittää hänelle hankkia. Joten Vichy-mies ja natsiupseeri laittavat tanssiksi keskenään natsiupseerin viedessä! Vichy-mies yrittää kesken tanssin ottaa ohjat käsiinsä ja viedä, mutta natsiupseeri torjuu tämän tylysti ja jatkaa Vichy-miehen tanhuttamista jopa hieman nöyryyttävällä tavalla. Tuo kyseinen vuosikymmen ja tuo tanssi on yksi hienoimmista ja hauskimmista hetkistä, joita olen elokuvan parissa kokenut. Myös elokuvan chaplinmainen tarjoilija aiheutti useita naurunhetkiä.
Elokuvassa musiikki soi jatkuvasti ja toinen toistaan hienommat kappaleet seuraavat toisiaan. Valtaosan elokuvan musiikista on joko säveltänyt tai sovittanut Romaniasta lähtenyt, mutta Ranskassa uraansa luonut Vladimir Cosma. Tämä musiikillinen kameleontti on säveltänyt musiikkia yli kolmeensataan elokuvaan ja televisiotuotantoon, minkä lisäksi hän on säveltänyt oopperoita ja tehnyt kappaleita esimerkiksi Chet Bakerille, panhuilumestari Gheorghe Zamfirille (Pitkä vaalea mustakenkainen), Don Byasille ja Lara Fabianille. Tanssin kaltainen elokuva on tasan yhtä hyvä kuin sen musiikki ja tässä tapauksessa se on erinomaista. Joukossa on myös Cosman sovittamia kappaleita Glenn Miller Orchestralta, Count Basielta, sekä Edith Piafin La Vie en Rose. Mutta ehkäpä omaan korvaani hienoin oli Cosmanin oma elokuvan nimikkosävellys Le Bal, joka esiintyy osana tätä kappaletta alkaen kahden minuutin kohdalta. Tuo kun yhdistyi vielä elokuvan rytmikkäisiin kuviin, niin saavutin aistien euforian.
Kommentit
Lähetä kommentti