Kirjoittanut
Leffatuomari
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Palailen tässä hiljalleen arkeen (uusi Oceans-elokuva tulee olemaan ensimmäinen arvostelu sitten aikanaan), joten tämä listaus jää tälläisenään vähintäänkin marginaaliin. Samassa ajassa ehdin useamman elokuvan arvostelemaan ja tekstikin on havainnoivampaa elokuvan ollessa yksityiskohtaisena muistissani katsomishetken merkintöjen ja ajatusten kera. Tämä listaus oli tälläistä kesäloman irrallisten varttien vietettä kuten totesin alussa. Mutta kenties laitan jokaisen kuun ensimmäisen arvostelun loppuun pelkän listauksen edellisen kuukauden parhaista näkemistäni elokuvista, mutta vailla mitään tekstiä. Saatte katsomislistoillenne täytettä.
9.
Muut ovat kuitenkin eri mieltä ja viimeisenä keinona lähes pakkoruokintavaiheeseen edennyt tyttö viedään tapaamaan maineikasta sekä kallista tohtori Beckhamia (Reeves). Tämä aihealueen spesialisti ottaa tytön johtamaansa hoitokotiin, joka koostuu syömisongelmista kärsivistä nuorista ja näin melko synkän realistinen elokuva saa ripauksen kepeyttä teinielokuvaelementtien myötä.
Elokuva on erityisen mielenkiintoinen sen vuoksi, että se pyrkii kuvaamaan aidontuntuisesti syömishäiriöstä kärsivän henkilön mielenmaailmaa ja arkea. Kyseessä ei ole mikään valinta, joka peruutetaan tuosta vain nappia painamalla ja alkamalla lapioimaan kaksin käsin ruokaa suuhun. Kyse on monimuotoisesta psykiatrisesta ongelmasta, jota ihminen tulee kantamaan mukanaan elämänsä loppuun saakka.
Nuoret näyttelijät tekevät erittäin vahvaa työtä ja Trustista tuttu Liana Liberato loistaa pienessä roolissaan Collinsin hahmon pikkusiskona. Myös Alex Sharp vekkulina engelsmannina tekee erittäin mieleenjäävän roolin ja hänen humoristinen balettitanssijansa tuo elokuvaan elintärkeää kepeyttä, joka piristää katsojan ohella myös kaikkia hoitokodin potilaita. Luonnollisesti elokuvan suurin tähti on kuitenkin Lily Collins, jonka harteille elokuva on kasattu. Hän toi henkilökohtaisesti mieleen jopa hämmentävällä tavalla Rooney Maran, jonka olisi ollut helppo nähdä näyttelemässä tälläistä roolia vaikkapa viitisen vuotta takaperin. Tämän perusteella esimerkiksi Howard Hughes filmatisoinnissa Rules Don't Apply näkemäni ja siinäkin edukseen erottuneen Collinsin on helppo povata nousevan vieläkin isompiin parrasvaloihin.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi Marti Noxon, joka aikanaan rustasi Buffy Vampyyrintappajaa 25 jaksoa ja ohjasikin muutaman, sekä toimi sarjan tuottajana. Tätä ohjaamaansa esikoiselokuvaa aiemmin hän on käsikirjoittanut pari kauhuelokuvaa pitkän tv-uran ohella. Nyt hänellä on jälkituotannossa tv-sarja Dietland, joka perustuu Sarai Walkerin samannimiseen kirjaan ja käsittelee yhteiskunnan pakkomiellettä painonpudotukseen ja muotiin. Voi olla mielenkiintoista tavaraa tämän elokuvan perusteella.
8.
Elokuva kertoo collegesta valmistuneesta nuoresta pojasta, joka etsii suuntaa elämälleen. Hänen taitelijaäidillään ei ole aivan kaikki palikat tasapainossa pääkopan sisällä ja pojan isä taas on menestynyt kirjallisuuskustantaja. Poika muuttaa toiselle puolelle kaupunkia saadakseen etäisyyttä perheeseensä. Pojan uuden asunnon naapurissa asuu alkoholistikirjailija WF, joka alkaa jakaa keräämänsä elämänviisautta kirjailijan urasta haaveilevalle pojalle pyrkien mm. jalostamaan junnun ajattelua. Pian pojalla on kuitenkin muuta ajateltavaa kun hänelle selviää, että kustantajaisällä on salasuhde tyrmäävän brunetin kanssa. Mitä tehdä kun pelkää isäänsä ja salasuhteen paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi äidin henkisesti.
Yllätyin elokuvan tylyistä arvosanoista. Siinä on ehkäpä joidenkin silmään tietynlaista pinnallisuutta ja keittiöpsykologiaa, sekä epäuskottavuuksia, mukaviisautta ja pikkunäppärää kikkailua tarinarakenteella. Tietysti myös kyynisin silmin asiaa tarkastellessa tarinakin kertoo etuoikeutetusta rikkaasta lapsesta, jolla on kaikki mahdolliset ovet avoinna edessään ja silti hänellä on vaikeaa, ja meidän pitäisi sääliä häntä. Callum Turner oli kuitenkin pääroolissa riittävän hyvä kerätäkseen sympatiani ja hänen ympäriltään löytyy vahvoja näyttelijöitä. Tarinakin on täytteiltään melko uniikki ja näyttelijät on roolitettu heille tyypillisiin ja luonteviin rooleihin. Minä ainakin ostan ihan mitä tahansa, mitä Jeff Bridgesin suusta tulee kyseenalaistamatta sanaakaan. Aina yhtä charmikasta Pierce Brosnania on mahdoton täysin vihata vaikutti hänen hahmonsa miten pahalta tahansa. Sitäpaitsi onhan se jossain mielessä ihan ymmärrettävää joutua aina yhtä elegantin ja ripauksen salaperäisyyttä omaavan Kate Beckinsalen vietäväksi. Eihän tämä mitään Oscar-materiaalia ole, mutta pidin sitä mielenkiintoisena ja outona suhdesotkuna sekä kasvutarinana.
7.
Tietysti kun kyseessä on Star Wars, niin sitä toivoisi aivan jotain muuta kuin harmitonta tusinaviihdettä c-luokan tähdillä ja televisiokasvoilla. Episodeista pidän edelleen enemmän tai vähemmän ja jokainen sukupolvi ansaitsee omansa, mutta nämä spin-offit eivät ole oikein kumpikaan kolahtaneet niin isosti kuin Star Warsilta odottaisi. Rogue Onen tarina oli ihan kertomisen arvoinen, mutta Solo ei ollut tarpeellinen elokuva. Sillä oli valtavat ongelmat jo tuotannossa ja ohjaajapari Lord & Miller kengittiin kesken kuvausten. Korvaajaksi löydettiin onneksi aina luotettava Ron Howard, joka ohjaa kelpo elokuvan mistä tahansa aiheesta. Joskin varjopuolena on sitten se, ettei hän ole ehkäpä mitään varsinaisia historiaan varmuudella jääviä klassikoitakaan onnistunut ohjaamaan. Mies on sen luokan kameleontti, että moni varmasti joutuisi miettimään hetken ennen kuin kykenisi yhdenkään miehen ohjaaman elokuvan nimeämään, mutta sitten wikipediaa selatessa huomaisi Howardin vyöllä olevan yllättävänkin monta nimekästä ja kelvollista elokuvaa.
6.
Bateman ja McAdams hallitsevat tunnetusti loistavasti komedian, ja omaavat toimivan kemian elokuvassa peleihin intohimoisesti suhtautuvana avioparina. Elokuvan varastaa kuitenkin pariskunnan naapurissa asuva yksinäinen poliisi, jota näyttelee Jesse Plemons hulvattomalla (kulunut ja arvonsa menettänyt sana komediaa kuvaamaan) tavalla naama täysin pokkana alinäytellen antaen hahmolle samanaikaisesta karmivia ja säälittäviä vivahteita.
Näitä elokuvia peleistä, jotka muuttuvat turhankin todellisiksi ja vaarallisiksi, on tehty viime vuosikymmenten aikana jonkin verran ja yleensä huomaan pitäväni näistä. Mieleen tulee tietenkin 90-luvun lopulta David Fincherin ohjaama The Game, sekä 2000-luvun alusta ranskalaiselokuva Rakasta jos uskallat. Viime vuosilta taas pystyn mainitsemaan enemmänkin nuorisoelokuviksi luokiteltavan Nerven ja Daniel Stammin pienemmän budjetin kauhutrillerin 13 Sins.
5.
Dokkarin ohjannut ja käsikirjoittanut Tsikurishvili on myös ohjannut Aviciin musiikkivideoita kuuluen varmastikin artistin luottopiiriin, joten odotettavissa oli jotain Beyoncen tai Katy Perryn dokkarinkaltaista hallitun julkisuuskuvan huolellista vahvistamista. Mutta dokumentti olikin erittäin intiimi ja ällistyttävän rehellinen. Se kertoo kuinka nuori ja ujo poika ensi kertaa törmäsi mahdollisuuteen tehdä musiikkia yksin kotona ja miten rakettimaisesti hänen uransa nousi obskuriteetista ja murtautui elektronisen tanssimusiikin genrerajojen yli kohti populaarimusiikin terävintä huippua. Dokkari alleviivaa myös isosti Aviciin huimaa keikkatahtia erityisesti läpimurtonsa aikoihin. Tim oli henkilönä varautunut ja hyvin ujo, joten hän ei tuntenut oloaan mukavaksi tuhatpäisen ihmismassan edessä. Pian hän kuitenkin huomasi, että muutama rentouttava rohkaisuryyppy ennen keikkaa auttoi valtavasti. Keikan jälkeen usein mentiin jatkoille, joissa juomingit jatkuivat ja yöunet jäivät vähille pillereidenkin näytellessä omaa osaansa. Lopulta Timin kroppa sanoi ei kiitos, mikä sitten lopulta johti keikkailun lopettamiseen kokonaan ja aiheutti melkoista eripuraa Timin sekä alusta alkaen hänen mukanaan olleen managerin välille. Kaiken kaikkiaan erittäin antoisa musiikkidokkari, jonka dvd-versiossa mukana olisi ollut ilmeisesti myös 30 minuutin pätkä Aviciin viimeisestä keikasta Ibizalla.
4.
Elokuva keskittyy ensialkuun keski-ikäisen miehen ympärille, joka nousee joka aamu jokaisena vuodenpäivänä ylös ja valmistautuu avaamaan kadunkulmassa sijaitsevan pienen dorayaki-kauppansa. Doriyaki luokitellaan kai makeiseksi ja se koostuu kahdesta hunajapannukakusta, jotka on kääritty punapaputäytteen ympärille. Leffa ottaa aikansa ja kuvaa miestä tekemässä huolellisen näköisesti näitä pannukakkuja, kunnes selviää miten kyrpiintynyt hän on vaatimattomaan työhönsä ja elämään, jota se hallitsee. Eräänä päivänä 76-vuotias nainen nimeltä Tokue vastaa miehen hakuilmoitukseen osa-aikatyöntekijästä, johon miehellä oli hieman toisennäköinen ja -ikäinen auttaja mielessään. Hiljalleen kaksikko tutustuu toisiinsa ja Tokuen vaikea menneisyys asettaa uuteen valoon sen, miten mies tarkastelee elämää.
Hitaasti kypsyvä ja kaikin puolin kaunis pieni elokuva, jossa tunnelma on viimeisen päälle kohdallaan ja vesikin herahtaa kielelle pannukakkujen huolellista valmistumista seuratessa. Herkullisen hajun ja maun pystyy lähes jopa aistimaan höyryistä ja rasvan tirinästä.
3.
Elokuva perustuu kirjaan ja se on tuotu erinomaisesti elokuvanmaailmaan. Jokaisella hahmolla on tosiaan oma tarinansa kuljettavana, joka jossain vaiheessa kytkeytyy jollain tavalla myös tuohon onnettomuustarinaan, mikä löytyy kaiken keskiöstä. Nämä sivutarinat ovat niin mukaansatempaavia ja hahmot näyttelijöineen niin vahvoja, että keskiössä oleva jännittävä mysteeri unohtuu ja jää jopa vähän sivuosaan. Mielestäni sitä ei olisi oikeastaan edes tarvittu, vaan saman elokuvan olisi voinut kertoa ilman mysteeriäkin ja sitä ei olisi tarvinnut juurikaan muuttaa. Filmin musiikki lukitsi myös huomioni puoleensa, sillä se on kuin yhdistelmä Rain Mania ja American Beautya.
2.
Elokuvassa joukko miehiä ottaa metrovaunun matkustajineen panttivangikseen ja vaatii New Yorkin kaupungin maksavan miljoona dollaria lunnaita. Takarajaksi maksulle asetetaan vain yksi tunti, jonka jälkeen panttivankien ampuminen aloitetaan ripeässä tahdissa. Rosvojen pääjehua esittävä Robert Shaw kommunikoi metrovaunusta mikrofonin läpi toisessa päässä istuvalle Walter Matthaun esittämälle metropoliisille, joka yrittää epätoivoisesti neuvotella saadakseen lisää aikaa. Mielenkiintoisesti elokuvassa on myös läsnä aimo annos komediaa ja New Yorkin kaupungin kustannuksella lasketaan huolella leikkiä. Komedia ei nakerra elokuvan jännitysaspekteja, vaan tekee siitä vieläkin persoonallisemman ja viihdyttävämmän kokemuksen.
1.
King Vidorin mestariteos sisältää huippuunsa viritettyä kuvakerrontaa, jonka taidon sanotaan kadonneen äänen tultua mukaan kuvioihin ja viimeisten mykkäkaudella operoineiden tekijöiden poistuttua alalta. Elokuva kertoo koskettavan ja kiinnostavan tarinan ilman dialogia ja ilman jokaisessa mahdollisessa taitteessa ruudun täyttäviä välitekstejä. Kenties vieläkin vakuuttavampaa on elokuvan ja sen näyttelyn kypsyys, realismi ja elokuvamaisuus. Ei melodraamaa, teatraalisuutta tai muunlaista yliampuvaa suureellisuutta. Yksi amerikkalaisen mykkäelokuvan kruununjalokiviä.
Sen sijaan elokuvan "jatko-osa" Jokapäiväinen leipämme olikin sitten pettymys. Elokuvan juoniainekset ovat mielikuvituksetonta täytettä, mutta lama-ajan kuvauksen ja tunteiden tulkkina se onnistui olemaan melko kiinnostavaa katsottavaa.
9.
To the Bone (2017)
imdb
Päätähdet: Lily Collins, Liana Liberato, Alex Sharp, Keanu Reeves
“People say they love you. But what they mean is they love how loving you makes them feel about themselves.”
Netflix-alkuperäiselokuva To the Bone kertoo anoreksiasta kärsivästä tytöstä, jonka läheisillä alkavat olla kaikki keinot ja voimat käytetty. Tyttö (Lily Collins, jolla on ollut omat kamppailunsa syömishäiriöiden kanssa) on kotiutunut jälleen jostain sairaalasta/terapiasta, mutta mikään ei ole pohjimmiltaan muuttunut. Tyttö pystyy luettelemaan ruokien kalorimäärät tuosta vain ja perheensä silmien edessä vastentahtoisesti syömänsä linnunannokset hän kuluttaa salaa tekemällä vatsalihaksia huoneessaan tuntikausia, mikä jättää mustelmia hänen alaselkäänsä, tai sitten hän lähtee yöllä lenkille. Eli jos hän laittaa suuhunsa jotain, hän tietää sen kalorimäärän ja alkaa pakkomielteisesti etsiä keinoja kuluttaa se kalorimäärä liikunnalla. Hänen pikkusiskonsa pyytää epätoivoisesti häntä lopettamaan, mutta isosiskolla on omien sanojensa mukaan homma hallussa. Hän hallitsee.imdb
Draama
Ohjaus & käsikirjoitus: Marti NoxonPäätähdet: Lily Collins, Liana Liberato, Alex Sharp, Keanu Reeves
“People say they love you. But what they mean is they love how loving you makes them feel about themselves.”
Muut ovat kuitenkin eri mieltä ja viimeisenä keinona lähes pakkoruokintavaiheeseen edennyt tyttö viedään tapaamaan maineikasta sekä kallista tohtori Beckhamia (Reeves). Tämä aihealueen spesialisti ottaa tytön johtamaansa hoitokotiin, joka koostuu syömisongelmista kärsivistä nuorista ja näin melko synkän realistinen elokuva saa ripauksen kepeyttä teinielokuvaelementtien myötä.
Elokuva on erityisen mielenkiintoinen sen vuoksi, että se pyrkii kuvaamaan aidontuntuisesti syömishäiriöstä kärsivän henkilön mielenmaailmaa ja arkea. Kyseessä ei ole mikään valinta, joka peruutetaan tuosta vain nappia painamalla ja alkamalla lapioimaan kaksin käsin ruokaa suuhun. Kyse on monimuotoisesta psykiatrisesta ongelmasta, jota ihminen tulee kantamaan mukanaan elämänsä loppuun saakka.
Nuoret näyttelijät tekevät erittäin vahvaa työtä ja Trustista tuttu Liana Liberato loistaa pienessä roolissaan Collinsin hahmon pikkusiskona. Myös Alex Sharp vekkulina engelsmannina tekee erittäin mieleenjäävän roolin ja hänen humoristinen balettitanssijansa tuo elokuvaan elintärkeää kepeyttä, joka piristää katsojan ohella myös kaikkia hoitokodin potilaita. Luonnollisesti elokuvan suurin tähti on kuitenkin Lily Collins, jonka harteille elokuva on kasattu. Hän toi henkilökohtaisesti mieleen jopa hämmentävällä tavalla Rooney Maran, jonka olisi ollut helppo nähdä näyttelemässä tälläistä roolia vaikkapa viitisen vuotta takaperin. Tämän perusteella esimerkiksi Howard Hughes filmatisoinnissa Rules Don't Apply näkemäni ja siinäkin edukseen erottuneen Collinsin on helppo povata nousevan vieläkin isompiin parrasvaloihin.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastasi Marti Noxon, joka aikanaan rustasi Buffy Vampyyrintappajaa 25 jaksoa ja ohjasikin muutaman, sekä toimi sarjan tuottajana. Tätä ohjaamaansa esikoiselokuvaa aiemmin hän on käsikirjoittanut pari kauhuelokuvaa pitkän tv-uran ohella. Nyt hänellä on jälkituotannossa tv-sarja Dietland, joka perustuu Sarai Walkerin samannimiseen kirjaan ja käsittelee yhteiskunnan pakkomiellettä painonpudotukseen ja muotiin. Voi olla mielenkiintoista tavaraa tämän elokuvan perusteella.
8.
The Only Living Boy In New York (2017)
imdb
Käsikirjoitus: Allan Loeb
Päätähdet: Callum Turner, Kate Beckinsale, Pierce Brosnan, Jeff Bridges, Cynthia Nixon
“Stop drowning yourself in what you think is moral.”
Allan Loeb lähentelee varmastikin monille kirosanaa. Tätä ennen miehen käsikirjoittamia elokuvia olivat järjestyksessä: The Space Between Us, joka on tätä nuorisosci-fiä. Sitä edelsi Kaikenkattava kauneus, joka kahmi Razzie-ehdokkuuksia valtavasti ja ei aivan syyttä, koska se oli ison budjetin tuotanto tähtikaartilla pohjanaan hömppäkäsikirjoitus. Sitä ennen taas oli Miley Cyrusin tähdittämä So Undercover (en ole nähnyt) ja Kevin Jamesin unohdettava MMA:han ajautuvasta opettajasta kertova komedia Here Comes The Boom. Sitä taas edelsi Tom Cruisen rockmusikaali Rock of Ages ja Adam Sandlerin Just Go with It. Eikä siinä vielä kaikki vaan sitten tulee pari suhdehömppäkomediaa lisää Pahan paikan ja Vaihtamalla paranee myötä ja kaiken kruunaa Wall Streetin jatko-osa. Näitä edelsivät vielä 21 ja Things We Lost in the Fire, joista ensiksi mainittua en ole saanut katsotuksi lukuisista tv-esityksistä huolimatta. Muistaakseni ainoastaan tanskalaisen Susanne Bierin ohjaamasta Things We Lost in the Firesta on jäänyt positiviinen maku ja kaikki muut elokuvat olen joko jättänyt kesken, tai ponnistellut valtavasti pitääkseni sormeni poissa kelausnapilta ja perseeni tuolissa. Tähän voisi sanoa, että mitäs idiootti katselet kaverin käsikirjoittamia elokuvia. Mutta monihan noista on harmittomia ajantappoelokuvia, joita katselee töllöstä kun ei sieltä muutakaan tule ja sitä kautta nuo on pääosin tullut nähtyä. Lisäksi laitoin Loebin nimen merkille vasta kun viime vuoden lopussa katsoin Kaikenkattavan kauneuden ihan noiden Razzie-ehdokkuuksien herättämän mielenkiinnon vuoksi.imdb
Draama
Ohjaus: Marc Webb Käsikirjoitus: Allan Loeb
Päätähdet: Callum Turner, Kate Beckinsale, Pierce Brosnan, Jeff Bridges, Cynthia Nixon
“Stop drowning yourself in what you think is moral.”
Elokuva kertoo collegesta valmistuneesta nuoresta pojasta, joka etsii suuntaa elämälleen. Hänen taitelijaäidillään ei ole aivan kaikki palikat tasapainossa pääkopan sisällä ja pojan isä taas on menestynyt kirjallisuuskustantaja. Poika muuttaa toiselle puolelle kaupunkia saadakseen etäisyyttä perheeseensä. Pojan uuden asunnon naapurissa asuu alkoholistikirjailija WF, joka alkaa jakaa keräämänsä elämänviisautta kirjailijan urasta haaveilevalle pojalle pyrkien mm. jalostamaan junnun ajattelua. Pian pojalla on kuitenkin muuta ajateltavaa kun hänelle selviää, että kustantajaisällä on salasuhde tyrmäävän brunetin kanssa. Mitä tehdä kun pelkää isäänsä ja salasuhteen paljastuminen todennäköisesti romahduttaisi äidin henkisesti.
Yllätyin elokuvan tylyistä arvosanoista. Siinä on ehkäpä joidenkin silmään tietynlaista pinnallisuutta ja keittiöpsykologiaa, sekä epäuskottavuuksia, mukaviisautta ja pikkunäppärää kikkailua tarinarakenteella. Tietysti myös kyynisin silmin asiaa tarkastellessa tarinakin kertoo etuoikeutetusta rikkaasta lapsesta, jolla on kaikki mahdolliset ovet avoinna edessään ja silti hänellä on vaikeaa, ja meidän pitäisi sääliä häntä. Callum Turner oli kuitenkin pääroolissa riittävän hyvä kerätäkseen sympatiani ja hänen ympäriltään löytyy vahvoja näyttelijöitä. Tarinakin on täytteiltään melko uniikki ja näyttelijät on roolitettu heille tyypillisiin ja luonteviin rooleihin. Minä ainakin ostan ihan mitä tahansa, mitä Jeff Bridgesin suusta tulee kyseenalaistamatta sanaakaan. Aina yhtä charmikasta Pierce Brosnania on mahdoton täysin vihata vaikutti hänen hahmonsa miten pahalta tahansa. Sitäpaitsi onhan se jossain mielessä ihan ymmärrettävää joutua aina yhtä elegantin ja ripauksen salaperäisyyttä omaavan Kate Beckinsalen vietäväksi. Eihän tämä mitään Oscar-materiaalia ole, mutta pidin sitä mielenkiintoisena ja outona suhdesotkuna sekä kasvutarinana.
7.
Ohjaus: Ron Howard
Käsikirjoitus: Jonathan & Lawrence Kasdan
Päätähdet: Alden Ehrenreich, Emilia Clarke, Woody Harrelson, Joonas Suotamo
“It's risky, but it's worth a try.”
En ollut ainoa, joka ei olisi millään jaksanut mennä katsomaan taas uutta Star Wars -elokuva. Kirjoitushetkellä arvioiden mukaan Solo on ensimmäinen Disneyn Star Wars -elokuva, joka jää teattereissa tappiolliseksi. The Last Jedi ilmestyi viime joulukuussa ja oli jonkinasteinen pettymys ja siitä vain viitisen kuukautta myöhemmin pukataan ilmoille pelkkää yksinäistä spinoffia vähän sekalaisen oloisella ja nimettömällä näyttelijäkaartilla. Traileri ei näyttänyt vakuuttavalta, alkuperäiset ohjaajat saivat kesken kaiken kenkää ja Alden Ehrenreich ei voi ikinä täyttää Harrison Fordin saappaita. Tähän kaikkeen nähden Solo: A Star Wars Story oli kuitenkin varsin mukava pieni yllätys puettuna suoraviivaisen ja kerronnaltaan yksinkertaisen avaruuswesternin muotoon, eikä Ehrenreichkaan siis huono ollut. Hän oli yllättävänkin paljon Fordin näköinen, mutta vailla sitä jumalatonta karismaa ja kieli poskessa -mentaliteettia. Toki eipä hänelle tai elokuvaan ylipäänsä juuri mitään varsinaista komediaa oltu kirjoitettu, vähän jopa turhankin asiallinen elokuva. Siinä mielessä ei ole mikään yllätys jälkikäteen miettien, että kun Phoebe Waller-Bridgen ääninäyttelemä droidi viimein saapui ruudulle ainoana varsinainena komediahahmona, niin tämä lahjakas brittikomedienne varasti elokuvan täysin.Käsikirjoitus: Jonathan & Lawrence Kasdan
Päätähdet: Alden Ehrenreich, Emilia Clarke, Woody Harrelson, Joonas Suotamo
“It's risky, but it's worth a try.”
Tietysti kun kyseessä on Star Wars, niin sitä toivoisi aivan jotain muuta kuin harmitonta tusinaviihdettä c-luokan tähdillä ja televisiokasvoilla. Episodeista pidän edelleen enemmän tai vähemmän ja jokainen sukupolvi ansaitsee omansa, mutta nämä spin-offit eivät ole oikein kumpikaan kolahtaneet niin isosti kuin Star Warsilta odottaisi. Rogue Onen tarina oli ihan kertomisen arvoinen, mutta Solo ei ollut tarpeellinen elokuva. Sillä oli valtavat ongelmat jo tuotannossa ja ohjaajapari Lord & Miller kengittiin kesken kuvausten. Korvaajaksi löydettiin onneksi aina luotettava Ron Howard, joka ohjaa kelpo elokuvan mistä tahansa aiheesta. Joskin varjopuolena on sitten se, ettei hän ole ehkäpä mitään varsinaisia historiaan varmuudella jääviä klassikoitakaan onnistunut ohjaamaan. Mies on sen luokan kameleontti, että moni varmasti joutuisi miettimään hetken ennen kuin kykenisi yhdenkään miehen ohjaaman elokuvan nimeämään, mutta sitten wikipediaa selatessa huomaisi Howardin vyöllä olevan yllättävänkin monta nimekästä ja kelvollista elokuvaa.
6.
Ohjaus: John Francis Daley & Jonathan Goldstein
Käsikirjoitus: Mark Perez
Päätähdet: Jason Bateman, Rachel McAdams, Kyle Chandler, Jesse Plemons
“Wait, wait! You don't have to do this! I have kids at home!
- Not with that ass you don't.
- Oh... well... thank you.
- You're welcome.”
Pitkästä aikaa tarinavetoinen aikuisten komedia alusta loppuun saakka kiinnostavuutensa säilyttävällä juonella. Se ei toki sinänsä yllättänyt lainkaan, sillä elokuvan on ohjannut parivaljakko, jonka cv:stä löytyy niin Spiderman: Homecomingia kuin Kaameita pomoja, sekä Ed Helmsin tähdittämä mainio John Hughes-uudelleenlämmittely Loma. Game Nightissa joukko aikuisia viettää viikottain peli-iltaa ja tällä kertaa vuorossa on murhamysteeri, joka saa illan kuluessa vähän liian todellisia piirteitä.Käsikirjoitus: Mark Perez
Päätähdet: Jason Bateman, Rachel McAdams, Kyle Chandler, Jesse Plemons
“Wait, wait! You don't have to do this! I have kids at home!
- Not with that ass you don't.
- Oh... well... thank you.
- You're welcome.”
Bateman ja McAdams hallitsevat tunnetusti loistavasti komedian, ja omaavat toimivan kemian elokuvassa peleihin intohimoisesti suhtautuvana avioparina. Elokuvan varastaa kuitenkin pariskunnan naapurissa asuva yksinäinen poliisi, jota näyttelee Jesse Plemons hulvattomalla (kulunut ja arvonsa menettänyt sana komediaa kuvaamaan) tavalla naama täysin pokkana alinäytellen antaen hahmolle samanaikaisesta karmivia ja säälittäviä vivahteita.
Näitä elokuvia peleistä, jotka muuttuvat turhankin todellisiksi ja vaarallisiksi, on tehty viime vuosikymmenten aikana jonkin verran ja yleensä huomaan pitäväni näistä. Mieleen tulee tietenkin 90-luvun lopulta David Fincherin ohjaama The Game, sekä 2000-luvun alusta ranskalaiselokuva Rakasta jos uskallat. Viime vuosilta taas pystyn mainitsemaan enemmänkin nuorisoelokuviksi luokiteltavan Nerven ja Daniel Stammin pienemmän budjetin kauhutrillerin 13 Sins.
5.
Ohjaus & käsikirjoitus: Levan Tsikurishvili
Aviciin tuottama Coldplayn (ft. Beyonce) laulu Hymn for the Weekend on minun kirjoissani paras biisi pariin vuoteen ja tämän ruotsalaisen musiikintekijän melodinen ja perinteisiä genrejä kuten soulia ja funkia elektroniseen musiikkiin yhdistävä tyyli on miellyttänyt korviani valtavasti. Musiikin saralla olen kuitenkin pelkkä sokea kuluttaja, joten en ole Tim Berglingista eli DJ-nimeltään Aviciista tiennyt oikeastaan yhtään mitään. Eläköitymisuutisen, eli keikkailun lopettamisen, luin aikanaan teksti-tv:stä ja hymähdin, että onpas onnekas kaveri kun 27-vuotiaana saa istuskella kotona tekemässä sitä mitä rakastaa ilman mitään suoranaisia velvoitteita saada edes enään mitään aikaiseksi. Reilu vuosi eteenpäin sitten luettiinkin jo kuolinuutista yllättyneenä, kun en ollut tiennyt hänen terveysongelmistaan ja taistelusta päihteitä vastaan. Tiesin, että hänestä oli hiljattain tehty kiitosta kerännyt dokumenttielokuva ja arvasin, että Yle tulisi sen totuttuun tyyliin mahdollisimman pian lähettämään eetteriin.Dokkarin ohjannut ja käsikirjoittanut Tsikurishvili on myös ohjannut Aviciin musiikkivideoita kuuluen varmastikin artistin luottopiiriin, joten odotettavissa oli jotain Beyoncen tai Katy Perryn dokkarinkaltaista hallitun julkisuuskuvan huolellista vahvistamista. Mutta dokumentti olikin erittäin intiimi ja ällistyttävän rehellinen. Se kertoo kuinka nuori ja ujo poika ensi kertaa törmäsi mahdollisuuteen tehdä musiikkia yksin kotona ja miten rakettimaisesti hänen uransa nousi obskuriteetista ja murtautui elektronisen tanssimusiikin genrerajojen yli kohti populaarimusiikin terävintä huippua. Dokkari alleviivaa myös isosti Aviciin huimaa keikkatahtia erityisesti läpimurtonsa aikoihin. Tim oli henkilönä varautunut ja hyvin ujo, joten hän ei tuntenut oloaan mukavaksi tuhatpäisen ihmismassan edessä. Pian hän kuitenkin huomasi, että muutama rentouttava rohkaisuryyppy ennen keikkaa auttoi valtavasti. Keikan jälkeen usein mentiin jatkoille, joissa juomingit jatkuivat ja yöunet jäivät vähille pillereidenkin näytellessä omaa osaansa. Lopulta Timin kroppa sanoi ei kiitos, mikä sitten lopulta johti keikkailun lopettamiseen kokonaan ja aiheutti melkoista eripuraa Timin sekä alusta alkaen hänen mukanaan olleen managerin välille. Kaiken kaikkiaan erittäin antoisa musiikkidokkari, jonka dvd-versiossa mukana olisi ollut ilmeisesti myös 30 minuutin pätkä Aviciin viimeisestä keikasta Ibizalla.
4.
Kirsikkapuiden alla (2015)
imdb
Käsikirjoitus: Naomi Kawase, perustuen Durian Sukegawan romaaniin
Päätähdet: Kirin Kiki, Masatoshi Nagase, Kyara Uchida
Japanilaisissa elokuvissa törmää todella usein kuviin ja proosaan kirsikkapuista sekä niiden lehdistä. Lisäksi heidän elokuvatuotantonsa tuntuu keskittyvän animaatioiden ohella erittäin taitavasti ja tukevasti kahdentyyppisiin aihemaailmoihin, joita harvemmin maailmalle kovinkaan näkyvästi viedään, mutta joiden tasolle ei mielestäni oikein mikään muu maa onnistu yltämään. Toinen on tietenkin koulumaailma, jossa energisillä ja varautuneessa yhteiskunnassa ensiaskeliaan rakkauden saralla läpikäyvillä nuorilla on tulevaisuus edessään. Toinen puolestaan on vaatimattomasti elettyä elämää myötätuntoisesti, kauniisti ja suloisesti, mutta pienellä melankolisella alavireellä kuvaavat elokuvat. Naomi Kawasen elokuva Kirsikkapuiden alla edustaa mallikelpoisesti jälkimmäistä ryhmää.imdb
Draama
Ohjaus: Naomi Kawase Käsikirjoitus: Naomi Kawase, perustuen Durian Sukegawan romaaniin
Päätähdet: Kirin Kiki, Masatoshi Nagase, Kyara Uchida
Elokuva keskittyy ensialkuun keski-ikäisen miehen ympärille, joka nousee joka aamu jokaisena vuodenpäivänä ylös ja valmistautuu avaamaan kadunkulmassa sijaitsevan pienen dorayaki-kauppansa. Doriyaki luokitellaan kai makeiseksi ja se koostuu kahdesta hunajapannukakusta, jotka on kääritty punapaputäytteen ympärille. Leffa ottaa aikansa ja kuvaa miestä tekemässä huolellisen näköisesti näitä pannukakkuja, kunnes selviää miten kyrpiintynyt hän on vaatimattomaan työhönsä ja elämään, jota se hallitsee. Eräänä päivänä 76-vuotias nainen nimeltä Tokue vastaa miehen hakuilmoitukseen osa-aikatyöntekijästä, johon miehellä oli hieman toisennäköinen ja -ikäinen auttaja mielessään. Hiljalleen kaksikko tutustuu toisiinsa ja Tokuen vaikea menneisyys asettaa uuteen valoon sen, miten mies tarkastelee elämää.
Hitaasti kypsyvä ja kaikin puolin kaunis pieni elokuva, jossa tunnelma on viimeisen päälle kohdallaan ja vesikin herahtaa kielelle pannukakkujen huolellista valmistumista seuratessa. Herkullisen hajun ja maun pystyy lähes jopa aistimaan höyryistä ja rasvan tirinästä.
3.
Ohjaus: Paolo Virzi
Käsikirjoitus: Virzi, Francesco Bruni, Francesco Piccolo, perustuen Stephen Amidonin romaaniin
Päätähdet: Fabrizio Bentivoglio, Matilde Gioli, Valeria Bruni Tedeschi, Fabrizio Gifuni
Viime vuonna nautin Paolo Virzin hullujen huoneelle sijoittuvasta elokuvasta Hulluna onnesta, jota sitäkin tähditti Valeria Bruni Tedeschi. Ahneuden hinta taas on hieman Haneken Cachen tyylinen elokuva, jossa jouluaattoa edeltävänä yönä tapahtunutta onnettomuutta tarkastellaan vuorotellen eri hahmojen näkökulmasta ja hiljalleen meille avautuu totuus siitä mitä oikein tapahtui. Tarina on jaettu neljään kappaleeseen ja tapahtunutta tarkastellaan kolmen henkilön silmien läpi ennen kuin viimeisessä kappaleessa näytetään koko totuus tapahtuneesta. Varsinaisen onnettomuuden ohella läsnä on kosolti muitakin pieniä tarinalinjoja, joita yhteensitovana teemana toimii ahneus.Käsikirjoitus: Virzi, Francesco Bruni, Francesco Piccolo, perustuen Stephen Amidonin romaaniin
Päätähdet: Fabrizio Bentivoglio, Matilde Gioli, Valeria Bruni Tedeschi, Fabrizio Gifuni
Elokuva perustuu kirjaan ja se on tuotu erinomaisesti elokuvanmaailmaan. Jokaisella hahmolla on tosiaan oma tarinansa kuljettavana, joka jossain vaiheessa kytkeytyy jollain tavalla myös tuohon onnettomuustarinaan, mikä löytyy kaiken keskiöstä. Nämä sivutarinat ovat niin mukaansatempaavia ja hahmot näyttelijöineen niin vahvoja, että keskiössä oleva jännittävä mysteeri unohtuu ja jää jopa vähän sivuosaan. Mielestäni sitä ei olisi oikeastaan edes tarvittu, vaan saman elokuvan olisi voinut kertoa ilman mysteeriäkin ja sitä ei olisi tarvinnut juurikaan muuttaa. Filmin musiikki lukitsi myös huomioni puoleensa, sillä se on kuin yhdistelmä Rain Mania ja American Beautya.
2.
Pelham 1-2-3 kaapattu (1974)
imdb
Rikos / Trilleri
Ohjaus: Joseph Sargent
Käsikirjoitus: Peter Stone perustuen John Godeyn romaaniin
Päätähdet: Walter Matthau, Robert Shaw, Martin Balsam
“How the hell can you run a goddamn railroad without swearing?”
Alkujaan näin ensimmäisenä tietenkin vuonna 2009 tehdyn uusintafilmatisoinnin, joka oli sekin muistikuvieni mukaan erittäin nautittava kokemus. Mutta tämä alkuperäinen on vain yksinkertaisesti parempi. 09-versiossa oli painotettu jännitystä ja toimintaa enemmän kuin alkuperäisessä. 70-luvun toimintaelokuvana tämä alkuperäinen on kuitenkin kuvattu erittäin luonnollisesti ja realistisena, jolloin elokuvan jännitys ja kiehtovuus syntyy ällistyttävän puhtaasti, jopa yksinkertaisesti. Yksinkertaistaen siihen riittää hyvän skenaarion ohella vain kaksi hemmetin taitavaa näyttelijää Walter Matthaun ja Robert Shaw'n muodossa, jonka jälkeen vaaditaan vain vähän terävyyttä ja kurinalaisuutta leikkaushuoneessa. Eikös se mene niin, että mitä helpommalta ja yksinkertaisemmalta jokin homma näyttää, niin sitä enemmän siellä on ammattitaitoa takana. Harvoin mikään on näyttänyt ihan näin helpolta ja yksinkertaiselta.imdb
Ohjaus: Joseph Sargent
Käsikirjoitus: Peter Stone perustuen John Godeyn romaaniin
Päätähdet: Walter Matthau, Robert Shaw, Martin Balsam
“How the hell can you run a goddamn railroad without swearing?”
Elokuvassa joukko miehiä ottaa metrovaunun matkustajineen panttivangikseen ja vaatii New Yorkin kaupungin maksavan miljoona dollaria lunnaita. Takarajaksi maksulle asetetaan vain yksi tunti, jonka jälkeen panttivankien ampuminen aloitetaan ripeässä tahdissa. Rosvojen pääjehua esittävä Robert Shaw kommunikoi metrovaunusta mikrofonin läpi toisessa päässä istuvalle Walter Matthaun esittämälle metropoliisille, joka yrittää epätoivoisesti neuvotella saadakseen lisää aikaa. Mielenkiintoisesti elokuvassa on myös läsnä aimo annos komediaa ja New Yorkin kaupungin kustannuksella lasketaan huolella leikkiä. Komedia ei nakerra elokuvan jännitysaspekteja, vaan tekee siitä vieläkin persoonallisemman ja viihdyttävämmän kokemuksen.
1.
Draama / Rakkaus
Ohjaus: King Vidor
Käsikirjoitus: King Vidor & John V.A. Weaver, Harry Behn (adaptaatio)
Päätähdet: James Murray, Eleanor Boardman, Bert Roach
Kansan mies sijoittuu mykkäelokuvan viimeiselle vuosikymmenelle ja on realistinen aikalaiskuvaus. Itsenäisyyspäivänä vuonna 1900 syntyy onnellisten tähtien alla John Sims, jolle povataan syntymänsä ajankohdan vuoksi erittäin menestyksekästä tulevaisuutta, johon poika itsekin perheensä ja sukulaistensa kanssa uskoo. Mutta suuret unelmat alkavat hiljalleen haihtua vastoinkäymisten painosta. John muutti toiveikkaana nuorukaisena New Yorkiin toteuttaakseen oman amerikkalaisen unelmansa, mutta hänestä on tullut pelkkä kasvoton työläinen liukuhihnan ääressä. Huolimatta kaikista vastoinkäymisistä ja elonsa tietynlaisesta karuudesta ainakin nuoruuden suunnitelmiinsa nähden, John on kuitenkin ihan tyytyväinen kohtaloonsa. Pian hän tapaa Maryn ja kaksikko lyö hynttyyt yhteen muuttaen erittäin pieneen kerrostaloasuntoon perustamaan perhettä. Kansan mies seuraa tämän perheen kamppailua arjen, unelmien ja halujen kiirastulessa.Ohjaus: King Vidor
Käsikirjoitus: King Vidor & John V.A. Weaver, Harry Behn (adaptaatio)
Päätähdet: James Murray, Eleanor Boardman, Bert Roach
King Vidorin mestariteos sisältää huippuunsa viritettyä kuvakerrontaa, jonka taidon sanotaan kadonneen äänen tultua mukaan kuvioihin ja viimeisten mykkäkaudella operoineiden tekijöiden poistuttua alalta. Elokuva kertoo koskettavan ja kiinnostavan tarinan ilman dialogia ja ilman jokaisessa mahdollisessa taitteessa ruudun täyttäviä välitekstejä. Kenties vieläkin vakuuttavampaa on elokuvan ja sen näyttelyn kypsyys, realismi ja elokuvamaisuus. Ei melodraamaa, teatraalisuutta tai muunlaista yliampuvaa suureellisuutta. Yksi amerikkalaisen mykkäelokuvan kruununjalokiviä.
Sen sijaan elokuvan "jatko-osa" Jokapäiväinen leipämme olikin sitten pettymys. Elokuvan juoniainekset ovat mielikuvituksetonta täytettä, mutta lama-ajan kuvauksen ja tunteiden tulkkina se onnistui olemaan melko kiinnostavaa katsottavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti