Ant-Man and the Wasp - elokuvan arvostelu

Genre: Toiminta / Supersankari / Marvel
Ohjaus: Peyton Reed
Käsikirjoitus: Chris McKenna, Erik Sommers, Paul Rudd, Andrew Barrer & Gabriel Ferrari
Päätähdet: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Hannah John-Kamen
Kesto: 118 min. ja sisältää kaksi lopputekstikohtausta, joista ensimmäinen on mahtava, ja viimeinen ei todellakaan palkitse odottajiaan millään tapaa ollen läsnä jo elokuvan trailerissa.

"How big did you get?"

Marvelin Ant-Man and the Wasp on jatko-osa vuonna 2015 positiivisesti yllättäneelle Ant-Manille ja nämä molemmat elokuvat on ohjannut Peyton Reed. Samalla elokuva on jo kolmas Marvel-elokuva tänä vuonna Suomessa Black Pantherin ja Infinity Warin jälkeen, joten ainakaan kovin nälkäisenä en tätä elokuvaa varsinaisesti odottanut.

Pohjustetaan elokuvan lähtökohdat lyhyesti tässä kappaleessa. Elokuva alkaa tiedolla, että alkuperäisen Ant-Manin, tohtori Hank Pymin (Douglas) vaimo on kenties elossa juuttuneena kvanttimaailmaan. Trailereista ja julisteista meille on jo paljastettu, että tätä osaa näyttelee DC:n universumissa Amazonien kuningattarena oleva Michelle Pfeiffer. Läsnä elokuvassa on muuten myös Laurence Fishburne, joka hänkin on myös osa DC-universumia. Sivupoluilta palatakseni Paul Ruddin esittämä Scott Lang taas on kotiarestissa Civil Warin tapahtumien johdosta ja tätä arestia on jäljellä enää vain pari päivää, jonka jälkeen hän voi palata viettämään normaalia elämää ja olemaan täydellinen isä tyttärelleen. Asiat eivät kuitenkaan mene suunnitellusti kun viranomaisten etsimät Hank ja tämän tytär Hope Van Dyne (Lilly) tarvitsevat Ruddin apua Pfeifferin hahmon löytämiseksi kvanttimaailmasta.

Aina pidettävä jokamies Paul Rudd on Avengersien samaistuttavin ja tavallisin sankari Scott Langina, joka lyö tällä kertaa hynttyyt yhteen viimein puvun ja siivet selkäänsä saaneen Hopen kanssa. Näyttelijäkaksikko ei varsinaisesti hehku tähtivoimaa tai supersankariutta, eivätkä he vaikuta alkuunkaan sopivalta parilta tähdittämään yli 130 miljoonan dollarin budjetin omaavaa elokuvaa. Mutta kuten jo ekan elokuvan kohdalla kävi, ei luulo ole tiedon väärti ja parivaljakko on täydellinen rooleihinsa. Ant-Man on ollut alusta saakka Marvelin massiivisen elokuvasarjan altavastaaja, joten on vain jotenkin sopivaa, ettei ensimmäisen osan menestyksen jälkeen varsinaisesti mikään ole muuttunut, vaan elokuvasarja jatkaa omin voimin eteenpäin.

Elokuvassa on todella paljon hahmoja kun mukana pidetään vanhoja tuttuja ensimmäisestä elokuvasta ja mukana on lisäksi kolmen sorttisia "pahiksia". FBI-agentit valvovat, että Lang pysyy kotonaan ja toisin kuin eräässä kauhuelokuvassa, käsikirjoittajat tietävät vangin saavan liikkua myös talonsa ulkopuolella tontin rajojen toimiessa näkymättöminä kaltereina. Tämä juonikuvio tuo ensikädessä komediaa toimien myös tietyllä tavalla juonta liikuttavana tekijänä. Sitten meillä on Walton Goggins eteläisenä mustan pörssin myyjänä, joka on palkattu välikädeksi ostamaan Pymin kvanttiteknologia. Hän on ehkäpä ainoa täysin pesunkestävä pahis, mutta hänelle ei oikein ole löydetty riittävän merkittävää lokeroa elokuvassa, vaan hän toimii periaatteessa vain teippinä, joka sitoo asioita yhteen. Hänen jenginsä toimii FBI:n vastavoimana, tuo pari muuta hahmoa tiiviimmin tarinaan ja tarjoaa tykinruokaa, joille voi tunnontuskitta tehdä mitä tahansa.

Elokuvan kolmas pahis on mystinen Ava/Ghost. Häntä näyttelevä ja erinomaista vuotta 2018 nauttiva Hannah John-Kamen (Tomb Raider, Ready Player One) on erittäin onnistunut pinnallisessa mielessä, sillä näyttelijä näyttää hieman paholaismaiselta ja hänet olisi esimerkiksi helppo nähdä vampyyrina  Itä-Eurooppaan viittaavien vahvojen kasvonpiirteidensä johdosta. Kaiken lisäksi hänen supervoimansa/kirouksensa on häilyminen kahden maailman (oikea ja kvanttimaailma) välillä, mikä tekee hänestä aaveen, joka voi mennä seinien läpi, josta lyönnit menevät läpi ja muuta kivaa. Pinnan alla kyse on kuitenkin henkisesti pahasti haavoittuneesta ja epätoivoisesta ihmislapsesta, ja myös tätä puolta John-Kamen pystyy tulkitsemaan erittäin hyvin. Minua harmittaa vain, että hahmosta olisi tullut loistava tunteeton pahis ilman hänen maskinsa alta löytyvää sarjakuvamaisen kliseistä ja jopa infantiilia persoonaansa. Hänen hahmonsa muuttuminen elokuvan aikana oli henkilökohtaisesti ehkäpä elokuvan huonointa antia.

Ant-Man 2 virtaa erittäin mukavalla ja mutkattomalla tavalla, ylläpitäen jopa vähän puolihuomaamattomasti melko reipasta sekä taloudellista tahtia. Otokset ovat hyvin lyhyitä ja kohtausten sisällä kuvakulmaa vaihdetaan peukalosääntönä vähintään kerran karvan alta kahteen sekuntiin. Kuvittelin mielessäni muutaman kohtauksen aikana, kuinka olisi ollut melko helppoa liikuttaa näyttelijöitä sekä kameraa kohtauksen sisällä, ja kuvata pidempiä jaksoja yhdellä otoksella. Okei, en muista alkuunkaan miten nämä hommat ovat muissa Marvel-elokuvissa menneet, mutta erityisesti elokuvan muutamiin dialogintäyttämiin dramaattisiin avainkohtauksiin tämä olisi voinut sopia erittäin hyvin. Se olisi imenyt katsojaa sisään kohtaukseen ja hahmoihin, tarjonnut erilaisia ärsykkeitä, kenties myös pitänyt omalla tavallaan vauhtia yllä ja tarjonnut tauon noista kahden sekunnin leikkauksista. Lisäksi sitä kautta olisi esitelty myös esimerkiksi Pymin laboratoriota, joka kuitenkin on oletettavasti aika pitkälle rakennettu.

Leikkauksen reippaan taloudellisesta tahdista voisin tarjota seuraavan esimerkin. Ruddin saapuessa Pymin laboratorioon Hopen kanssa, he kulkevat mittavan aulan läpi ja kärsivät hiljaisuudessa pitkän hissimatkan. Mutta poistuessa he aloittavat laboratoriossa kiireisen keskustelun tehdessään pikaista lähtöä ja laboratoriosta leikataan seuraavaan kuvaan, jossa hahmot ovat jo ulkona laboratorion edessä, ja emme ole missanneet keskustelusta yhtään vuorosanaa tai sekuntia. Keskustelu on kulkenut normaalina välittämättä tuosta leikkauksesta yhtään ja tämä on elokuvan sekä editoinnin perustaikaa.

Pidin myös elokuvan taistelukohtauksista. Ne oli onnistuttu kuvaamaan ja leikkaamaan hyvin yksinkertaisiksi ja selkeiksi, eli käytännössä yksittäisistä irrallisista otoksista muodostui mutkattomasti seurattava ja nautittava kokonaisuus. Sen sijaan elokuvan takaa-ajokohtauksen toteutuksesta en pitänyt, sillä mielestäni jälleen tämä nopea otostahti kääntyi itseään vastaan. Olisin halunnut takaa-ajoon suuruuden ja realismin tuntua. Edes yhden pidemmän otoksen, jossa kaikki liikkuvat osaset olisivat olleet läsnä. Tämä olisi kertonut, että me oikeasti kuvattiin monen liikkuvan osasen takaa-ajokohtausta täydessä mittakaavassaan edes hetki ja kaikki ei ole muodostettu yksittäisistä otoksista, jotka on leikattu yhteen illuusion muodostamiseksi. Edes yksi liikettä seuraava kamera jossain kadun kulmassa, jonka tuo autokonkkaronkka olisi ohittanut, olisi riittänyt. Tuota lukuunottamatta olihan tämä takaa-ajokohtauskin lopulta viihdyttävä ja jokseenkin mielikuvituksekas, kun elokuva pääsi hyödyntämään sitä kadehdittavinta asettaan, joka tekee siitä ainutlaatuisen... Eli muuttamaan asioiden kokoa, mikä tarjoaa rajattomat mahdollisuudet niin toiminnalle kuin komedialle.

Lukuunottamatta tuota kokojuttua joka lisää visuaalisen ulottuvuuden, muutoin komedia on perinteisen amerikkalaista. Eli kuvataan staattisia hahmoja paikallaan olevin kameroin nojaten vahvasti hauskuuden herättämisessä näyttelijöiden ääneen, ilmeisiin ja olemukseen. Näihin liittyy myös yleensä olennaisena se, että kuva on ratkaisevilla hetkillä riittävän etäällä kuvaten näyttelijää vyötäröstä ylöspäin. Näin näyttelijälle jää tilaa hyödyntää kehonkieltään ja erityisesti käsiään, eli toisinsanoen hänellä on tilaa myydä se vitsi yleisölle. Läsnä on myös se ehkäpä perinteisin visuaalisen komedian muoto, eli komediaa montaasina pidempiä ajanjaksoja käsittävien irrallisten leikkausten kautta. Tässä mielessä amerikkalaisia komediantekijöitä on usein moitittu vähän laiskoiksi, koska he hyödyntävät vain murto-osan elokuvataiteen tarjoamista audiovisuaalisista komediamahdollisuuksista. Tämä on toki vähän väärä paikka puhua siitä, koska Ant-Man 2 hyödyntää jokseenkin kelvollisesti audiovisuaalista komediaa, mutta jotenkin minulle silti jäi fiilis, että enemmänkin olisi saatettu saada kekseliäämmissä käsissä irti. En malta edes ajatella mitä esimerkiksi Edgar Wright voisi saada tälläisestä mahdollisuudesta irti. Disclaimerina tosin lienee syytä mainita, että elokuva on hyvin hauska ja nautin sen komediasta. Mietin vain sitä olisiko se voinut olla kekseliäämpi ja odottamattomampi komediassaan, ja kallistun vastauksen "kyllä" puoleen.

Elokuvassa hahmojen leuat lonksuvat melko tiheään tahtiin, onhan kyse jossain määrin amerikkalaisesta komediasta, ja hetkittäin elokuva sortuu turhaan dialogiraskauteen juonenliikutuskohtauksissaan. Sitä on tekijöidenkin puolesta jossain mielessä tiedostettu, sillä yhden ison lässytyskohtauksen keskelle on rakennettu oudon irralliselta tuntuva komediallinen piriste, jonka jälkeen keskustelu jatkuu siitä mihin se jäi ennen keskeytystä. Tässä tiivistyy ehkäpä elokuvan merkittävin rakenteellinen ongelma, eli se ei saa oikein aikaan tunteikasta ja erityisen muistettavaa tarinaa. Komedia nakertaa draamaa, mutta mielestäni myöskään draamaa yksistään ei ole toteutettu ihan sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos pilkot elokuvan osiin ja etsit dramaattiset avainkohtaukset, niin niistä löytynee kosolti petraamisen varaa, joita tuolla edellä jo vähän mainitsinkin.

Mutta toisaalta elokuvan rytmitys saa minut ajattelemaan, että elokuva on suunniteltu ennen kaikkea olemaan vain hauska kokemus. Nuo dramaattiset avainkohtaukset tuntuvat enemmän vain tietoiselta pakolliselta ulospuhallukselta, jolla saadaan liikutettua tarinaa eteenpäin ja samalla saadaan kaivattu tauko komedialta sekä toiminnalta, ja näin vältetään turruttamasta katsojaa liikaa. Mutta kuitenkin saman tekijäryhmän ykkösosa oli täysipainoisempi elokuva tarjoten myös tunteisiin vetoavaa draamaa, joskin sillä oli tietenkin esikoisena etunaan Ruddin hahmon (ja muiden) henkilöhistorian tarjoaminen ja sillä ratsastaminen, eikä sitä tietenkään voi enää oikein toista kertaa hyödyntää. On löydettävä jotain uutta. Sitä uutta koitetaan tarjota Evangeline Lillyn Hopen kautta, joka nousee jakamaan valokeilaa Langin kanssa. Mutta elokuva ei kuitenkaan missään vaiheessa oikein keskity dramaattisiin elementteihinsä siinä määrin, että Lillyn äitinsä etsimisestä saisi oikein mitään irti emotionaalisella tasolla ja taas palataan elokuvan suunnitteluun, rytmitykseen sekä dramaattisten avainkohtausten kuvaustapaan. Joskin kvanttimaailman kohtaamisen olisi myös pitänyt olla vähän klimaattisempi, mutta en tiedä miten kummassa se olisi tapahtunut. Monet fanit varmaan olisivat halunneet viettää tässä elokuvassa enemmän aikaa kvanttimaailmassa, mutta elokuvantekijöille se on varmaan jonkin sortin dramaattinen painajainen. Nyt kun siellä ei kutistuta kadotukseen, niin miten sinne saadaan kunnon jännitystä.

Leffa tuntuu omaavan vahvat perhe-elokuvan juuret, mikä kenties osaksi johtuu elokuvaa kannattavasta oudosta perhedynamiikasta, jonka Rudd, Lilly ja Douglas omaavat. Mutta vielä enemmän sitä herättää ihan elokuvan alkukohtaus sekä loppukohtaus, jotka voisivat alku- ja loppupiste Disney-elokuvalle. Toki muutenkin Ant-Man 2 on tunnelmaltaan kevyempi ja valoisampi kuin monet muut Marvel-kollegansa, etenkin jos verrataan Black Pantheriin puhumattakaan Infinity Warista. Eikä liene muuten sattumaa, että Ant-Man 2 ilmestyy juurikin tälläisenään, eli keveydessään ja tietyssä harmittomuudessaan täydellisenä seuraajana synkälle ja raskaalle Infinity Warille. Ant-Man 2 on hauskaa ja mutkatonta viihdettä, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä.

★★★½  / ★★★★★

IMDb | Vanhoja arvosteluja

Mitä uusimman Ant-Manin arvostelussa jäi huomaamatta, tai mainitsematta? Mitä mieltä itse olit? Jätä kommentti alla olevan kentän kautta!